keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006

Sielun ekstirpaatiota

Tässä juttu, jonka kirjoitin Turun Ylioppilaslehteen vuonna 2002, huumausaineaukeamaan.

Tylkkärillä (tai TYL:llä, niin kuin jotkut tyl-sät haluavat lehden nimen kirjoittaa) on 75-vuotisjuhlaseminaari ensi perjantaina klo 13 jossain Turun yliopiston tiloissa! Tervetuloa!

lauantaina, marraskuuta 18, 2006

Elämäni ja elokuvani

Tein 1980-luvun lopulla ja pikkuveljeni kanssa vielä 90-luvun alussakin joukon kaitafilmi- ja videoelokuvia. Opiskeluaikojeni loppuvaiheessa, vuonna 1997, vein osan elokuvista Kari Lounelan vuosittain järjestämään kotielokuvafestivaaliin, jossa katsottiin elokuvia videolta hänen olohuoneessaan Tampereen Tammelassa. Tein silloin tekstin, jota kopioin pieneksi vihoksi (kahdeksan sivua kansineen kaikkineen) jaettavaksi katsojille - joita oli tullut paikalle ainakin kaksikymmentä. Tunnelma oli mukava ja muutkin elokuvat hauskoja. Ilmeisesti Kari jatkaa perinnettä edelleen, mutta hänhän on alalla muutenkin, Tampereen lyhytelokuvajuhlien tiedottajana. Ei vaan hän näkyy olevan peräti vs. toiminnanjohtaja nykyään. Onneksi olkoon!

Olen ottanut typerällä ja itseparodisella Nummelin on Nummelin -nimikkeellä ilmestyneestä vihosta yhteensä jo kolme painosta, joista toinen oli korjattu. Tässä koko teksti kuitenkin sellaisenaan:

Esipuhe

Ensimmäinen elokuvani lienee isäni tai setäni tallentama otos jossain 1970-luvun alussa kuvatussa kaitafilmikoosteessa, jonka tarkoitus oli varmasti vain antaa eri perheenjäsenten irvailla kameralle. Otos on kaikista näyttelijänsuorituksistani edelleen paras, koska olen siinä rauhallinen, ilmeetön ja tyystin vailla elokuvallista poseerausta.
Kaitafilmejä tehtiin myöhemminkin - kamera oli käsin viritettävä venäläisvalmisteinen laite - ja joissain oli ilmeisesti jotain pyrkimystä kohti kerrontaa. Tärkeämpiä nämä kaitafilmit ovat kuitenkin dokumentteina Porista 1970- ja 1980-luvuilla - otos, jossa esiinnyn valkokankaalla ensimmäistä kertaa, kuuluu elokuvaan, jossa lienevät ainoat olemassa olevat (elävät) kuvat rakenteilla olevasta lähiöstä, Pormestarinluodosta.

Kollaasielokuvan hankala syntyhistoria
Plaid Runner (1988), Häiriintynyttä toimintaa (1988)


Kun 80-luvun lopulla kiinnostus kaikenlaiseen taiteeseen alkoi viritä, syntyi myös innostus tehdä elokuvaa. Kuuluin elokuvakerhoon, jossa tapasin itseäni neljä vuotta vanhemman Arttu Mannisen. Joidenkin iltapäivien, iltojen ja myös öiden kautta päädyimme siihen, että teemme elokuvan. Artulle tyypillisesti idea oli parodioida jotain kuuluisaa elokuvaa, tässä tapauksessa Scottin Blade Runneria: ryhdyimme tekemään elokuvaa nimeltä Plaid Runner. Arttu ja hänen muutama ystävänsä olivat jo aiemmin tehneet elokuvan nimeltä Luolamiehen vuosi, jossa on edelleenkin nähtynä hyviä visuaalisia ideoita. Luolamiehen vuoden päähenkilönä oli ollut lyömätöntä elokuvallista karismaa uhkunut Simo Saarinen (Kaurismäen veljesten serkku, muuten), joka yksimielisesti valittiin myös tulevan elokuvan pääosaan.

Plaid Runnerista tuli lopulta omituinen sekasikiö. Tarina oli järjetön: USA on miehittänyt Suomen 1990-luvun alussa ja sisällissodan ja sekasorron keskellä yksityisetsivä Anton Tanner etsii ystäväänsä, sotilas Simo Garfunkelia (tällaiset nimet olivat tyypillisiä tuolloiselle huumorintajullemme). Simo Garfunkelilla piti olla suomalaisia juuria, joita tarinan kuluessa paljastettaisiin, mutta tästä ei ole elokuvassa enää jälkeäkään (ellei sitten seuraa tarkkaan, mitä jonkinlaista väinämöistä esittävä Reijo Kupiainen sanoo ennen kuolemaansa: "Simo! Simo! My nephew!"). Elokuva otettiin vakavasti (joskus liiankin vakavasti: muistelemme usein katkerasti, kuinka tuhlasimme miestyötunteja miettimällä erityistä "valokuvaajan motiivia") ja siihen saatiin Porin kaupungin kulttuurilautakunnalta jopa 2000 markkaa tukea.

Elokuvassa on kuitenkin erityistä hohtoa siihen saadun kaluston takia: asekeräilijä Matti Sävikari suostui ilman palkkiota ajamaan elokuvassa ainakin Willys-jeeppiään sekä nk. kempsua, isoa GMC-kuorma-autoa, joka oli entistetty taidolla ja sydämellä USA:n armeijan värein (samaisen Sävikarin ajoneuvoja nähtiin myös Renny Harlinin Jäätävässä poltteessa).

Elokuvaa tehtiin aluksi Super8-millisellä kameralla ja kuvaajina olivat alan intohimoiset harrastajat Jere Kuusinen (joka hoiti myös kaksi roolia) ja Antti Huittinen, joka oli ollut tekemässä Luolamiehen vuotta (ja esittää tässä amerikkalaista sotilasta). Kun tuli syksy 1987, Arttu ja Antti muuttivat Tampereelle opiskelemaan, Jere kyllästyi (ja palautti kaitafilmikameran silloisen tyttöystävänsä isälle takaisin, sisällään filmiä ja muistaakseni eräskin loistava kohtaus) ja elokuva jäi kesken. Ehkä kolmasosa suunnitelluista kohtauksista oli saatu kuvattua.

Loppuvuonna 1987 (lintsasin matematiikan kokeista, joita en sittemminkään koskaan tehnyt - liekö niin, etten ole oikeasti suorittanut lukion oppimääriä?) kuvasimme videolle Artun ja Simon kanssa joitain yhdistäviä jaksoja sekä järjestimme kasan tyyppejä (mm. isoveljeni Akin) joukkokohtaukseen ja leikkasimme elokuvan valmiiksi käyttäen takautumarakennetta. Se teki elokuvan äärimmäisen vaikeaksi seurata; lisäksi video- ja Super8-millisen kuvan ero on lopullisessa elokuvassa seuraamista heikentävä seikka. Anton Tannerin monologi, jonka äänitimme elokuvaan, ei kryptisyydessään asiaa auttanut, lisäksi se oli huonosti äänitetty. Joidenkin kesällä -87 kuvattujen sotilaskohtausten äänettömyys sai meidät epätoivoiseksi ja kahdessa kohtauksessa auton äänet tekee Simo. Jos elokuvaa näyttää jollekulle, sen joutuu käytännössä selittämään alusta loppuun. Ehkä siinä on vaativan kollaasielokuvan karheutta ja taiteellisuutta.

Simon ja Artun kanssa teimme sittemmin vielä muutaman minuutin toimintaelokuvan, joka - vaikka elokuvassa ei olekaan alkutekstejä - kulkee nimellä Häiriintynyttä toimintaa. Elokuvan tunnusbiisinä on sittemmin Rodriguezin Desperadossa soinut Link Wrayn Jack the Ripper, ja siinä Simo, jolla on idioottimainen tekoparta ja sotilaskypärä, varastaa minulta potkukelkan. Kostan verisesti työntämällä Simon päälle kapearaiteisen junanvaunun (Artun eksentrisiin harrastuksiin kuuluvat juuri kapearaiteiset junat ja hänellä on Nakkilassa, jossa elokuva tehtiin, isänsä kotitalon pihalla noin sata metriä rataa ja muutama vaunu ja veturi). Irtonaisuudessaan varmasti parasta, mitä olemme tehneet; kiitos tästä kuuluu myös elokuvan leikanneelle Petteri Evilammelle.

Parodiasta vakavoitumiseen
Ponantsa (1989), Kohtauksia eräästä kuolemasta (1989)


Porissa oli videopajatoiminta lähtenyt liikkeelle aimo harppauksin ja innostuneita tekijöitä tuntui tulevan vastaan loputtomiin. Marko Kautto teki käsittämättömiä ja rujoja taidepläjäyksiä, Jäppisen ympärille koostunut, valitettavasti poliittisesti oikealle kallistunut sakki teki uskomatonta väkivaltaparodiaa mm. komissaario Hypo -sarjalla (jonka pääosassa Simo Saarinen teki oivaa työtä) ja pseudodokumentilla The Killing of Pori. Tässä ilmapiirissä tutustuin lukiossa mainittuun Petteriin, joka paljastui hyväksi kuvaajan, leikkaajan ja äänittäjän aluksi. (Hän on nykyään alan ammattilainen jossain porilaisessa firmassa.) [Nykyään hän on Peter von Baghin luottoleikkaaja. - jn]

Petteri (joka oli alemmalla luokalla) otettiin mukaan, kun tajuttiin, että kuvaamataidon tunneilta voi lintsata, jos ilmoittaa tekevänsä elokuvan lopputyönä. Luokkatoverini Kimmo Ahon, Petterin ja Simon kanssa teimme yhdessä lännenelokuvan nimeltä Ponantsa. Se on improvisoitu ja huonosti näytelty kostotarina parodisine piirteineen - se kertoo kahdesta kilpailevasta balalaikansoittajasta, joista toisen nimi on Kasimir Malevitsh (nimi ei valitettavasti käy ilmi lopullisesta elokuvasta) -, mutta se on ilmeisesti hyvinkin hauska, koska monet sen nähneet kertovat nauraneensa. Hauskinta elokuvassa lienee puhutun kielen vaihtuminen aivan lopussa. Musiikkina oli John Zornin Ennio Morricone -tulkintoja levyltä The Big Gundown sekä jokin Dick Dalen kappale (tämä tehtiin siis vuosia ennen Pulp Fictionia, jonka tunnuskappaleena ollut Miserlou nosti Dalen uuteen suosioon.) Riihikedon lukion rehtori Into Merilehti, joka oli myös liikunnanopettajamme, halusi nähdä elokuvan. Sen nähtyään hän nauroi, ettei ollut koskaan nähnyt minun liikkuvan niin vikkelästi.

Seuraava elokuva oli jo vakava yritys, ehkä liiankin vakava. Kohtauksia eräästä kuolemasta on Artun ja minun pitkäikäisen suunnitelman myöhäinen ja heikohko kukinta. Arttu haaveili elokuvasta, jossa mies palaa Ruotsin risteilyltä ja huomaa olevansa ainoa ihminen Suomessa. Hän hakeutuu metsään ja vuorelle ja löytää sieltä hiiren. Lopulta hän huomaa muuttuvansa hiireksi. Arttu ei ollut tekemässä elokuvaa ja hänen suunnitelmastaan jäi pois lopun muuttuminen; sen sijaan minä (joka pilaan elokuvan miltei täydellisesti) hätkähdän hiirtä (jota esitti viehättävä taskukenguru Iines) ja juoksen metsiä pitkin pakoon ja kuolen joen varrelle. Katsojalle tuskin selviää, miksi pakenen.

Simo Saarinen tekee upean cameon venäläisenä sotilaana, joka kertoo, että kaikki suomalaiset ovat kuolleet. Hän ajaa resiinalla ja kun hän alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti minua kohtaan, ammun hänet hänen omalla konepistoolillaan. Parasta elokuvassa lienevät eräät visuaaliset ideat sekä musiikki (Shriekback, Test Department ja Duane Eddy yllättävän rauhalliseksi sävyttyneessä kuolinkohtauksessa). Myös unijakso elokuvan keskellä on tehokas. Petteri, joka teki kaiken teknisen työn kuvauksesta äänitykseen ja leikkaukseen, kertoo katsoneensa elokuvaa pimeinä talviöinä: koko elokuva hehkuu täyttä kuumaa kesää (traagisimpana kuvauspäivänä, kun juoksimme pitkin Porin ja Noormarkun metsiä, emme ottaneet mukaamme ollenkaan juotavaa). Kimmo Aho, joka ei paljoakaan osannut arvostaa "taiteellista"lähestymistapaamme, nimesi elokuvan osuvasti Loputtomaksi kuolemaksi.

Kohtauksia eräästä kuolemasta niitti mainetta lyhennettynä (oikeammin raiskattuna; yläraja oli 20 minuuttia ja elokuvamme kesti 28 minuuttia) versiona joissain kilpailuissa, joiden nimeä tai kohdealuetta en enää muista. Saimme Petterin kanssa yhteensä 500 mk. Kilpailuista koostettu video lienee edelleenkin saatavilla Porin kaupunginkirjastosta.

Elokuva lumesta ja tappamisesta
Julmuuden ehdoilla (1989)


Seuraava elokuva ansaitsee monta määrettä: road movie, spektaakkeli, historiallinen draama, toimintaelokuva. Kimmo Aho ja minä olemme kaksi suomalaista sissiä, jotka kulkevat vuoden 1924 Neuvosto-Karjalassa kohti Pietaria vapauttaakseen sen bolsevikkien vallasta. Simo Saarinen on gogolilainen hahmo, joka elää autiomökissä ja kuvittelee olevansa Espanjan kuningas ja juo paljon viinaa. Julmuuden ehdoilla on julma ja tunteeton elokuva, mutta se kärsii samoista vioista kuin melkein mikä tahansa road movie: siinä ei ole dramaattista rakennetta. Tyypit vain kulkevat ja kulkevat ja kohtaavat kaikenlaista kiinnostavaa. Välillä joku tapetaan, välillä juodaan viinaa, lopulta kuollaan (luvialainen popguru Timo Puttonen ja Ari Koivu koston lähettiläinä).
Kauneinta elokuvassa on hanki (kuka sanoi, että Coenit olivat ensimmäiset, jotka ovat tehneet elokuvan lumesta?).

Elokuvaa tehtiin paikoitellen järjettömässä pakkasessa, ja kohtausta, jossa tapetaan metsätöitä tekevä venäläinen (taiteilija Veijo Setälä sisäistetyssä roolissa), käytiin kuvaamassa kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla videokamera jäätyi niin, että nauhalle ei tarttunut ollenkaan ääntä. (Oli työn takana vakuuttaa Petteri siitä, että emme tee mykkäelokuvaa, vaan kuvaamme jakson uudestaan.) Toisella kerralla auto sammui. Kolmannella kerralla pelkäsimme jo, että lumi sulaa pois.

Porilaisen videopajatoiminnan kaksi tärkeää hahmoa, Noora Männistö ja Jarmo Ahonen, tekevät huomattavat cameot, Deep Turtlen basisti Tatsi on viinatrokari. Musiikki oli taas kerran hienosti käytössä: Kari Peitsamon yksinkertainen akustinen riffittely hoiti kaiken, kunnes lopussa slaavilainen kirkkokuoro tuo esille tarinan traagisuuden (joka ei jälkeenpäin ajatellen ole mitenkään perusteltua). Julmuuden ehdoilla tehtiin Ponantsan tavoin kuvaamataidon lopputyöksi - numeroni nousi yhdeksästä kymppiin, vaikken varmasti piirtänyt mitään koko vuonna.

Loppupuolella on järkyttävä kohtaus, jossa lehmä paskantaa. Petteri lisäsi nuo sekunnit elokuvaan välittämättä vastustuksestani. Ne eivät todella sovi elokuvaan, mutta olisi houkuttelevaa selittää asia psykoanalyyttisesti: elokuvan alussa ahmimamme ruoat tulevat ulos ja samalla meidät tullaan tappamaan. Mielihyväperiaatteen pohjalle rakennettu elämä ei voi toimia.

Vähäisemmät elokuvat ja keskeneräiset suunnitelmat
Kenkä, Murhaaja I-IV, Pikkuveli, Plaid Runner II, Ponantsa II, Haulikkomania


Olen ollut kaikkien edellämainittujen lisäksi mukana myös kaikennäköisissä improvisoiduissa projekteissa. Kenkä, joka kuvattiin 15 minuutissa Porin kävelykadulla, taisi saada jonkin kunniamaininnankin kaupungin videokilpailuissa. Erikseen voisi mainita kesällä 1992 tai 1993 kuvatut neljä Tappaja-elokuvaa, joissa pikkuveljeni Matias tappaa yhden ihmisen per jakso. Kuvasin elokuvat (ja esitin humalaista tapettavaa yhdessä jaksossa); kahdessa viimeisessä oli jo hyviä visuaalisia ideoita. [Ja myös helvetin hyytävää tunnelmaa. Olen katsellut näitä sittemmin monta kertaa ja aina vaikutun elokuvien käsittämättömästä synkkyydestä, lähinnä kahden jälkimmäisen. - jn] Musiikki - kahdessa ensimmäisessä Beatlesia, sittemmin Edgard Varesea - oli niinikään hyvää.

Kuvasin myös "vakavan" kauhuelokuvan, jossa Matias esitti zombieta. Herkullisessa kohtauksessa Matiasta ammutaan kiväärillä vatsaan: hän puristelee käsissään vatsansa päällä ylikypsää spagettia, johon on sotkettu ketsuppia, leivänmuruja ja ties mitä muuta. Matias oli muutenkin aktiivinen videokameran kanssa. Häneen suuriin saavutuksiinsa kuuluu tyystin yksin ja olohuoneessa tehty lännenelokuva, jossa oli joukkokohtauksia! Haaveeni oli koostaa kaikesta Matiaksen kuvaamasta jonkinlainen pikkuvelidokumentti, mutta en koskaan ryhtynyt toimeen. [Matias on nyt hänkin alalla media-assistentin koulutuksella. - jn]

Olin kuitenkin muuttanut jo syksyllä 1990 pois Porista ja (vakava) elokuvantekeminen oli jäänyt. Kaikenlaisia suunnitelmia elää silti edelleen. Artun kanssa haaveilemme "suur-Plaid Runnerista", joka toteuttaa kaiken sen, mikä jäi tekemättä tai tehtiin väärin. Aina, kun näen Kimmon, hän puhuu minulle Ponantsan jatko-osasta. Sen tekemisessä päästiin aikoinaan niinkin pitkälle, että ostimme Porin torilta joltain helppoheikiltä jättimäisen sombreron, jonka alle Deep Turtlen kitaristi Pena oli hukkua (tällaista hahmoa hänelle suunnittelimmekin). Itse kuvittelen vielä ohjaavani tai ainakin käsikirjoittavani loistavan ja räjähtävän draaman, joka kertoo haulikkomaniasta.

[Eiköhän ajatus ole jäänyt. Pisimmälle pääsin, kun kirjoitin käsikirjoitusnäytteen Scanboxille, kun hain sieltä jotain duunia. Takaisin tuli kirje, jossa sanottiin, että he ottavat yhteyttä, jos tarvitsevat lisäjengiä. Ei ole kuulunut. Haaveilin kyllä pitkään alkukohtauksesta, jossa soi Prince Charlesin mahtavan monotoninen Video Freak ja kaksi tappajajannua istuu autossa tylsistyneen näköisenä. Se olisi ollut Tarantinoa vuosia ennen Tarantinoa. - jn]

Nekala, helmikuu 1997

tiistaina, marraskuuta 14, 2006

Eco, Kauranen, Tarasti

Ihan vain pitääkseni blogia olemassa, tässä Aviisissa kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt arvostelu kolmesta kirjasta, joista olin löytävinäni jotain yhteistä.

Tiede ja taide paiskaavat kättä

Umberto Eco: Edellisen päivän saari. Suom. Tuula Saarikoski. WSOY 1995.
Anja Kauranen: Pelon maantiede. Romaani. WSOY 1995.
Eero Tarasti: Professori Amfortasin salaisuus. Yliopistopaino 1995.


Anja Kaurasen Pelon maantiede nostatti medioissa kovan keskustelun siitä, kuinka paljon tieteellistä tutkimusta voi käsitellä kaunokirjallisen esityksen puitteissa lähdettä mainitsematta. Keskustelu sai paikoitellen koomisia piirteitä, mutta asia on silti vakava. Tässä ei kuitenkaan enää puoli vuotta keskustelun laannuttua ole minkään jälkiviisauden paikka - Kaurasen romaani on vain osa laajempaa pyrkimystä, jossa tutkijat - lähinnä ihmistieteilijät (kiehtovana poikkeuksena fyysikko Alan Lightman ja innostava Einsteinin unet) - ovat astuneet tutkimustuloksineen kaunokirjallisuuden leveälle polulle. Uusin (tuskin viimeinen) on kuulu sosiologi Steven Lukes, jonka romaanissa esitellään kuuluisien filosofioiden (utilitarismi, idealismi jne.) mukaan rakennettuja maailmoja.

Ensimmäisenä ehti vuonna 1980 ehkä Umberto Eco, jonka Ruusun nimi on jo ikivihreä klassikko, jonkalaista lukijakuntaa yhdistävää lukuromaania kustantajat himoitsevat. Econ jälkeen monista professoreista on tullut varteenotettavia kaunokirjailijoita ja monet kaunokirjailijat ovat astuneet professorien ja muiden tutkijoiden varpaille. Kauranen on tietysti tunnetuin esimerkki: hän siteerasi maantieteilijä Hille Koskelaa, joka koki tutkimuksiaan käytetyn hyväksi.

Ilmiöllä on historiansa

Se, että tutkijat nyt niin kirjoittavat romaaneja, novelleja ja ehkä runojakin ja tunkevat mukaan kaiken, minkä aiheesta tietävät, ei ole kuitenkaan uusi juttu. Argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin voi sanoa tehneen vastaavaan jo 1930-luvulta alkaen: Borgesin näsäviisaan oppineet novelliesseet sekoittavat reippaasti keksittyä ja olemassaolevaa. Econ erinomainen Oppineisuuden osoittaminen jatkaa Borgesin perinnettä Econ (ilmeisesti) keksiessä lähteet, joiden käyttöä hän oppaassaan neuvoo. Borgesin jälkeläisiksi voi myös katsoa Italo Calvinon ja Antonio Tabucchin kuin myös Leena Krohnin (joka Suomessa on tällaisen kirjallisuuden edelläkävijä), mutta he eivät kuitenkaan sotke tieteen tutkimustuloksia osaksi tarinaa. (Krohn on kuitenkin yhä enemmän edennyt tähän suuntaan.)

Borges vaikutti suuresti strukturalisteihin ja jälkistrukturalisteihin, sellaisiin kuin Roland Barthes ja Jacques Derrida, joiden monet tutkimuksiksi laskettavat tekstit lähestyvät kaunokirjallisuutta. Strukturalististisen suuntauksien myötä on havahduttu huomaamaan, että tieteellisetkin tekstit rakentuvat samoin kuin kaunokirjalliset (Marxin Pääomaa on joskus kuvattu melodramaattiseksi romaaniksi). Tässä mielessä ei ole eroa tutkimuksella ja romaanilla.

Ajatus on saanut pontta kulttuurintutkimuksen historiallisesta suuntauksesta, jonka mukaan kirjallisuuden - eikä tieteen tai taiteen tai edes niitä itseään - lajeja erotettu toisistaan millään lailla ennen 1800-lukua, jolloin voidaan oppialojen katsoa eriytyneen toisistaan. Romaani oli pitkään kaikkien kirjallisuudenlajien bastardi, kuten Mihail Bahtin sanoo. Romaani oli sekasotku kaikkea mahdollista ja tälloin myös nk. tiede laskettiin mukaan. Esimerkiksi myöhäiskeskiajan suurimman kirjailijan Francois Rabelaisin kirjat Gargantuasta ja Pantagruelista pitävät sisällään uskomattoman määrän tietoa ihmisen anatomiasta, ulosteista, ruoasta ja niin edelleen. Samoin esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jonesissa on pitkiä kohtia, jotka nykyjärjestelmän mukaan pitäisi ennemminkin luokitella kirjallisuutta käsitteleviksi esseiksi (juuri nämä kohdat poistettiin 50-luvun suomennoksesta).

Nyt, kun professorit kirjoittavat romaanejaan, kyse on samasta asiasta, joskin vähemmin maustein kuin Rabelaisilla. Postmoderni sekoitti pakat uudestaan eikä tieteiden ja taiteiden välille enää pystytetä ylittämättömiä aitoja. Ne kulkevat yhtä matkaa ja monesti kohti samaa päämäärää kohti: lukijan mielihyvää. Sikäli kuin onnistuvat.

Semiotiikkaa ja katujen feminismiä

Umberto Eco kirjoittaa jokaisen kirjansa kuin esikoisteoksen. Ruusun nimi oli vielä kohtuullisen rajattu esitys, mutta Foucaultin heiluria voi jo nimittää sekasikiöksi (jolla on tosin omat kirjalliset arvonsa). Edellisen päivän saari on samanlainen runsaudensarvi kuin edeltäjänsäkin, mutta nyt Eco ei pysty pitämään pettymystä loitolla. Kirja alkaa kiinnostavasti ja se esittelee nopeasti uuden kertojakategorian: arvailevan kertojan. Pian tämän jälkeen kerronta kuitenkin pysähtyy, kun Eco haluaa esitellä melkein kaiken, mitä hän tietää 1600-luvun vempaimista ja sodankäyntitavoista.

Edellisen päivän saari muuntelee Robinson Crusoen myyttiä, sijoittaen sen tosin 80 vuotta Crusoeta aiemmaksi (mikä erehdytti eräänkin valtalehden arvostelijan väittämään, että Eco kirjoittaa romaanin historiaa uudestaan). Päähenkilö Roberto de la Grive haaksirikkoutuu Tyynellä merellä hylätylle laivalle, lähelle viimeistä pituuspiiriä, jonka toisella puolella on otsikon saari. de la Grive haaveilee pääsevänsä sinne, koska silloin hän olisi edellisessä päivässä.

Kauranen taas ottaa aiheensa feminismistä ja postfeminismistä ja naisten arkipäivästä. Pelon maantiede tarkoittaa yksinkertaisesti uutta käsitystä kaupunkien rakenteesta, joka syntyy naisten (ja toki miestenkin) välttäessä tiettyjä paikkoja. Kaurasen romaanissa nähtiin polemiikin aikoihin miesvihaa. Tämä on nähdäkseni virhe. Vaikka kertoja välillä samaistuukin kostoretkellä riehuviin naisiin, hän ei lopulta halua kuulua näihin. Pelon maantieteen rankkuus niinikään lisääntyi eksponentiaalisesti medioissa: muutaman vuoden kuluttua sitä on jo lupa pitää kesynä juttuna.

Eero Tarasti, joka liiankin selvän oppi-isänsä Umberto Econ tavoin on semiootikko, on kirjoittanut pilanomaisen kehitysromaanin, joka sijoittuu tulevaisuuteen. 2000-luvun Americanaa hallitsee kaksi semioottista suuntausta, joista toinen on paha ja toinen hyvä. Päähenkilö ei ensiksi osaa valita näiden välillä, kunnes tapahtumat osoittavat hänelle tien. On vaikea sanoa, onko Tarasti halunnut vain leikitellä lukijansa kustannuksella vai yrittänyt vanhanaikaisesti sanoa jotain semiotiikasta, yhteiskunnasta ja ihmisen tilasta.

Epäonnistumien suma

Tosiasia kuitenkin on, että Tarasti putoaa heti joukosta. Professori Amfortasin salaisuus on, joistain viehättävistä aineksistaan huolimatta, turha kirja. Siinä viitataan moneen tekstiin: Parsifaliin (roiston nimi on Rosgnilk, joka on tietysti Klingsor toisinpäin), Lasihelmipeliin, Rubensin maalaukseen (jonka tulkinnat ovat romaanin omaperäisintä ainesta), Greimasiin, Ecoon, Barthesiin ja niin edelleen. Professori Amfortasin salaisuus on liian kevyt kehitysromaaniksi, liian parodinen otettavaksi vakavasti ja liian raskas ollakseen mukava lukukokemus (ja se on vieläpä rumanmuotoinen ja -näköinen).

Kaurasen kanssakin on vähän niin ja näin. Hän on yrittänyt tehdä Pelon maantieteestä postmodernin romaanin, mikä tarkoittaa kertojan äänen hajauttamista, yhden vallitsevan position rikkomista ja muiden äänten mukaan ottamista. Pyrkimys onnistuu vain osittain. Professori Amfortasin salaisuus epäonnistuu olemaan juuri sitä, mitä Pelon maantiede on kuin huomaamattaan: perinteinen kehitysromaani. Päähenkilö-kertojan rinnalla muut kertojat - Naisinstituutin tutkijat, pari naiskirjeenvaihtajaa vuosisadan alusta - jäävät mitättömiksi ja mielenkiinnottomiksi. Kiistelyn aiheuttanut tiede jää sekin hiukan vähäpätöiseen asemaan. Se ei jäsennä kehityskertomusta: se reunustaa kertomusta. Tiede ei ole kehityksen välttämätön ehto, vaan vain jotain, joka nyt sattuu osumaan päähenkilön tielle. Pelon maantiede jää ristiriitaiseen asemaan: se ei pääse riittävästi irti kehitysromaanin mallista, mutta ei myöskään kykene sitä tyydyttävästi toteuttamaan.

Eco on ehkä kuitenkin surullisin tapaus. Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin kaltainen viihteellinen esitys sellaisista asioista, joista tiedeyhteisö ei halua kuulla mitään vakavilla foorumeilla, jää nyt syntymättä. Paljon viehättäviä piirteitä on tallella (ja luen aina mielelläni 1600-luvun teorioista), mutta kerronta ei tartu kuin hetkittäin. Loppu, joka antaa olettaa, ettei lukemaani kirjaa ole olemassa, on tyhjästä tempaistu.

Missä ongelma?

Ei ole helppoa kirjoittaa kaunokirjallista teosta, joka tyydyttävästi kuvaisi myös nk. tieteellisiä tutkimustuloksia. Ongelma tuntuu edelläkuvattujen esimerkkien perusteella olevan hyvin perinteinen: miten nivoa mainitut tutkimustulokset osaksi sujuvaa kerrontaa? Historiallisessa romaanissa tämä tuntuu olevan helpointa - koska koko historiallisen romaanin ajatus perustuu siihen, että on historiallista tietoa, joka esitetään, riippumatta esityksen tasosta.

Suomessa Tiina Kailan Bruno, joka kertoo 1600-luvun merkittävästä toisinajattelijasta, Giordano Brunosta, on toistaiseksi ylittämätön saavutus parin viime vuosikymmenen ajalta. (Kailan toinen teos, Koe, oli epäonnistunut - mahtoiko syynä olla siirtyminen nykyaikaan?) Juha Ruusuvuoren kirjat ovat kepeitä osoituksia siitä, että vetävään kerrontaan keskittyvä jännäri ja historiallisten tosiseikkojen tuntemukseen perustuva, "vakavampi" ote voivat yhdistyä tuloksellisesti. Tällaisilla kirjoilla on tosin esikuvansa Suomessa: Waltari ja Armas J. Pulla kirjoittivat vastaavia kirjoja jo 40-luvulla.

Se, että Pelon maantieteen alaotsikkona on Romaani, paljastaa sen, että tällaisia kirjoja ei pitäisi ottaa tosissaan tiedonlähteinä. Koskela, joka äläkän nosti, ei tätä tajunnut, vaan luki Pelon maantiedettä referaattina muista tutkimuksista. Tosiasia on, että kaikki tekstit ovat referaatteja ja muunnelmia muista teksteistä ja että nootittaminen, jota Koskela vaati, olisi inhimillisesti katsoen mahdotonta (ja mielenkiinnotonta). Mikä T.S. Eliotilta onnistui vielä Autiossa maassa, ei voi enää 1900-luvun lopun romaanikirjailijalta onnistua. Tietoisuus muista teksteistä on jo niin painava: olemme täynnä merkityksiä, joiden alkuperästä emme voi tietää mitään.

keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Runoja

Jos kirjoitan runoja, postitan ne yleensä Pulpetti-blogiini. Tämä nyt sattuu olemaan auki, joten heitän tänne. Julkaisemattomaksi nämä varmasti jäävätkin.

avaruus, puolipisteen puotoinen maailma
metsät muistuttavat toisiaan parroin

vielä pienet miehet jaksavat kulkea
näädät tonkivat jätteitä tien varsilla
näädät näädät punaiset miehet
punapartaiset apinat vihaiset nuoret

kuinka minä pääsen tästä takaisin
keinut ovat tyhjinä puolikuun muotoiset
punainen puolikuu roikkuu yllämme kuin suuri muna
älä odota tästä enempää

***

vapauta itsestäsi kaikki tarpeettomat asiat

telineet on ammuttu taivaalle
vielä ovat talot valmistamatta
saumat saumaamatta
ammutut seinää vasten jokaiselta on viety omaisuus
ja tarkistettu henkilöllisyys
sitä sanotaan onnistumiseksi
henkilökohtaiseksi

****

on tajuttu että maailma muistuttaa itseään
kuninkaat kulkevat edestakaisin pitkin linnan halleja ja käytäviä
pyörät ovat kardaanivetoisia ja liikkuvat itsekseen
apinat ovat kadonneet puista
maailmani on tämä se on metsien metsä

Harri Kumpulainen

Kirjoitin tämmöisen Turun Sanomiin, mutta aloin jossain vaiheessa tehdä bisneksiä kirjan tekijän kanssa, joten jäin jääviksi ja juttu piti jättää julkaisematta.

Sulo Rundgrenin vaiherikas elämä
Turun salattu kulttuurihistoria


Keksityt elämäkerrat ovat olleet oma alalajinsa kirjallisuudessa jo pitkään. Tämän tyyppisissä kirjoissa pystyy käsittelemään todellista elämää paljon vapaammin, koska asioita ja ihmisiä pystyy yhdistelemään luovemmin ajassa liikkuviin virtauksiin. Ehkä totuus on helpompi kertoa, kun todellisuus ei ole tiellä.
Näin käy myös turkulaisen monitoimimiehen Harri Kumpulaisen uusimmassa kirjassa Mahdollinen elämä. Se kertoo Sulo Waldemar Rundgrenista, joka löytyi vuonna 1939 pienenä vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjen huussista. Rundgren - tai Runkku, kuten hänet myöhemmin tultiin tuntemaan - oli levoton monilahjakkuus. Hän oppi lukemaan jo varhain ja elätti itseään suutarina, keikkamuusikkona ja novellikirjailijana. Kumpulainen on laittanut Rundgrenin kirjoittamaan satoja novelleja ajan lukemistolehtiin, kuten Nyyrikkiin. Varsinaisen elantonsa Runkku lienee ansainnut pikkurikollisena.
Kirjassa esiintyy lukemattomia kärsämäkisiä henkilöitä, kaikki eläneitä ihmisiä. Kaupunginosamuistelmia yleisempää kiinnostusta on 60-luvun turkulaisen kulttuurin kuvauksilla - kirjassa tavataan niin kirjailija Kaarlo Isotalo ja rokkitapahtumia Kårenille järjestänyt Tapani Maskula kuin lukuisia kuvataiteilijoitakin.
Kaikki kiertyy lopulta Kärsämäen kansakoulun ympärille: jossain vaiheessa elämäänsä Runkku toteaa, että koulurakennus oli hänen oikea äitinsä. Kumpulaisen kirja on kaunis oodi lakkauttamistaan odottavalle koululle.
Jossain vaiheessa mielessä käy, että Kumpulainen on kirjoittanut kirjassa itsestään. Monenlaista kirjoitellut ja paljon kaikenlaista puuhaillut Kumpulainen on turkulaisen kulttuurin suuria tuntemattomia, jonka omat muistelmat saattaisivat hyvinkin muistuttaa Runkun elämää.
Kumpulainen esiintyy itsekin kirjan sivuilla, ainakin kerran, kun Runkun sekopäinen monikielinen runo julkaistiin Nuoren Voiman Liiton Turun siiven vappujulkaisussa. Se oli Kumpulaisen toimittama. Liitteisiin laitettu ironinen romanssinovelli "Mökin Maarit ja hänen rakkautensa" lienee Kumpulaisen kirjoittama - se ilmestyi vuonna 1980 hänen toimittamassaan Vappu-Vippu -lehdessä, rajulla salanimellä Nyyrikki Sirpale-Kutvonen.

Harri Kumpulainen: Mahdollinen elämä. Sulo Waldemar Rundgren 1939-1969-?. 155 s. Pelipeitto 2006.