maanantaina, lokakuuta 25, 2010

Teräsjätti: vanha teksti Peili-lehdestä

Mitä lapsen pitää tietää?
Rautajätti ja yleistieto


Ostin kirpparilta muutama vuosi sitten valmistuneen animaation Rautajätti hyväkuntoisena vhs-kasettina. Se on kaikin puolin laadukasta työtä, hyvin animoitu koskettava kertomus erilaisuudesta. Elokuvassa on vahva sodanvastainen sanoma, kun avaruudesta tullutta puhumatonta, mutta sympaattista Rautajättiä yritetään jahdata ohjuksin ja lopulta ydinasein. Brad Birdin ohjaama Rautajätti perustuu lisäksi palkitun ja juhlitun kirjailijan Ted Hughesin lastenkirjaklassikkoon, mikä on nykyään harvinaista animaatioelokuville.
Sopivan tilaisuuden tullen (so. kun kolmevuotias pikkuveli oli poissa kotoa) pistin elokuvan pyörimään kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, Ottilialle. Hän selvästi piti elokuvasta ja jännitti sen mukana, mutta katsoessani sitä hänen muassaan tajusin, että periamerikkalaisessa elokuvassa on paljon asioita, joita kahdeksanvuotiaskaan ei voi tajuta - ellei ole tätä ennen katsonut lukuisaa määrää muita elokuvia, lukenut historiaa ja populaarikulttuuria.
Nykyäänhän on yleistä, että elokuvaan kuin elokuvaan tungetaan lukuisia viittauksia muihin elokuviin tai tv-sarjoihin. Näin lastenelokuvista tehdään ikään kuin aikuisille soveliaita, kun aikuiset voivat hörähdellä eri asioille kuin lapset. Rautajätti ei ole ihan näin mielistelevää kamaa. Vakavana elokuvana siinä on tosin monia muita asioita, jotka on selvästi osoitettu aikuiskatsojalle.
Ensimmäisenä tulee kysymys ydinsodasta. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, kylmän sodan huuruisimpaan aikaan. Ironisessa kohtauksessa päähenkilön, Hogarthin, koulussa katsotaan atomipommeilta suojautumista kertovaa opetuselokuvaa, jossa kypäräpäinen murmeli kehottaa pommien putoillessa menemään pulpetin alle piiloon.
En heti keksinyt, mitä Ottilialle pitäisi kertoa. Aikuiselle koko homma oli ihan selvä - varsinkin jos on nähnyt dokumenttiklassikon Atomic Café, johon on kerätty juuri näitä surkuhupaisia propagandapätkiä. Ottilia kysyi: "Mikä hahmo tuo on?" Hän ei ilmeisesti edes tajunnut, että kyse oli opetuselokuvasta, vaan luuli, että murmeli on sukua Väiski Vemmelsäärelle tai Aku Ankalle - siis jonkinlainen hauska eläin, joka seikkailee omassa animaatiosarjassaan. Mutisin, että siinä kerrotaan, miten sodassa kuuluu toimia (olisi varmaan pitänyt vielä sanoa, että toimintamalli on idioottimainen), mutta ydinsodasta en uskaltanut sanoa mitään. Muistan hyvin, miten kammottava ajatus maailman tuhoavasta ydinsodasta oli 1980-luvulla haparoivaa alkunuoruuttaan elävälle pojalle.
Atomisota näkyi vielä elokuvan lopussa, jossa Rautajättiä jahdataan lopulta ydinkärjellä varustetulla ohjuksella. Aikuiskatsoja tiesi täsmälleen, mistä oli kyse, mutta mahtoiko Ottilia tajuta edes, mikä ohjus ylipäätään on, puhumattakaan siitä, että ydinkärki tuhoaisi räjähtäessään kaikki ihmiset ja talot? Ehkä koko kohtaus jäi epäselväksi - miksi kaikki vouhkaavat noin paljon? Ja miksi Rautajätti uhraa itsensä ja lentää ilmakehän yläosiin ja törmää ohjukseen? Ottilia kysyi, mikä räjähdys oli. Sen osasin selittää, mutta ehkä kohtauksen emotionaalinen voima - joka itselleni tätä kirjoittaessanikin on erittäin voimakas - jäi häneltä tyystin tajuamatta.
Ydinsota on vakava asia, mutta toisaalta Atomic Cafén kuvaamien propagandaelokuvien kautta se on myös osa populaarikulttuuria. Sienipilvi on ikoni, jonka tuntevat miljoonat ympäri maailman. Rautajätissä asiaan suhtaudutaan perimmiltään vakavasti, mutta kypäräpäinen murmeli koulukohtauksessa pehmentää painajaista. Sen voi myös nähdä heikentävän elokuvan sodanvastaista sanomaa.
Sodanvastaista sanomaa heikentää myös se, että elokuvassa sotilaat ovat sittenkin järkeviä ja lopettavat omasta aloitteestaan sotatoimet Rautajättiä vastaan. Tässä tulee vastaan toinen populaarikulttuurista tuttu tilanne: USA:n hallitus, jonka agentti tutkii yliluonnollisia ja epätavallisia ilmiöitä pimittääkseen tai tuhotakseen ne. Elokuvassa hahmo on ärsyttävä ja jatkuvasti piippua polttava (joskus piippua polttavat miehet olivat luotettavia!) popliinitakkiin pukeutunut näsäviisas Kent Mansley, joka änkeää keskelle pojan ja tämän äidin herkkää isättömyydestä ja miehettömyydestä kärsivää suhdetta.
Yliluonnollisia asioita tutkiva agentti on tietysti tuttu kaikille X-Filesista ja muista tv-sarjoista, elokuvista ja kirjoista. Ylipäätään ajatus siitä, että hallituksella on jotain salattavaa, on perin juurin amerikkalaisen. Sikäläisen kulttuurin salaliittofantasiat ovat peruskauraa kenelle tahansa populaarikulttuuria seuraavalle - mutta entä lapselle? Ottilia ei kysynyt, kuka mies oli tai mitä hän teki - ehkä hänelle riitti epämääräinenkin ajatus siitä, että mies oli jonkinlainen poliisi.
Ottilia on nyt kahdeksan. Hänellä on vielä edessä pitkä oppimäärä populaarikulttuurin kliseitä ja oletuksia. Atomipommit ja sienipilvet ja USA:n hallituksen salaperäiset agentit tulevat varmasti tutuiksi, ja jostainhan pitää aina aloittaa. Voisi valita huonommankin elokuvan kuin Rautajätti.

keskiviikkona, lokakuuta 20, 2010

Antologiaehdotuksia

Kasasin osittain huvikseni, osittain pysyäkseni järjissäni kaikkien ideoitteni kanssa. Antologioiden tekeminen näyttää olevan pääasiallinen työni tällä hetkellä, ainakin vähän kärjistäen, ja ainakin niiden suunnitteleminen on hauskinta. Ongelma on tietysti se, että antologioilla on hyvin vähän ostajakuntaa ja nämä pitäisi pystyä tekemään halvalla. Parhaiten menevät varmaankin sellaiset, joilla on vetävä teema, kuten ensi keväänä Teokselta tulevalla vampyyrikirjalla.

Tuskin nämä kaikki koskaan ilmestyvät, mutta mistäs sitä tietää.

Julkaistavaksi alustavasti sovitut antologiat:

- Raamattu-antologia: kaksiosainen teos, jonka ensimmäisessä osassa on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Raamattuun perustuvia tarinoita (mm. Kaarlo Bergbom, Eino Leino, Maiju Lassila, Fredrika Runeberg) ja toisessa osassa uusia niinikään Raamattuun perustuvia tarinoita (mukana alustavasti ainakin Jari Tammi, Tiina Raevaara, Tuomas Saloranta)

- Tarsa-antologia: uusia tarinoita L. Valakiven talvisodan aikana keksimästä supersankarista, karhujen kasvattamasta Tarsasta; kirjailijan tyttären lupa on, samoin kirjoittajat ja kustantajakin

- sadomasokismiantologia: vitsin tasolla heitetty idea kustantajalta, mutta kirjoittajiksi on lupautunut melkein kirjan verran tavaraa (jos nyt oikein muistan, niin Karri Kokko, Jouni Kemppi, Miina Supinen ja pari muutakin olisivat tässä mukana); lajityyppi täysin vapaa, kunhan mukana on SM-seksiä

Kirjoittajien kanssa alustavasti puhutut antologiat:

- ihmissusi Suomessa -antologia (jatkoa zombi- ja vampyyriantologioille)

- supersankarit Suomessa -antologia (sekä obskuureja kotimaisia hahmoja, kuten Heimosoturi Ismo ja Väkevämies, että uusia kirjoittajien kehittelemiä hahmoja)

- Cthulhu Suomessa -antologia (tätä ideaa heikentää se, että vastaava on tehty, tosin 15 vuotta sitten)

- Mannerheim pulp-sankarina -antologia (tämä idea on jo pitkällä, kunhan vain mahdollinen kustantaja reagoisi asiaan jotenkin)

- Vorna-antologia: uusia tarinoita legendaarisesta ja vähän tunnetusta myyttihahmosta Vornasta, joka taisteli joko venäläisiä vastaan muinaisten suomalaisten puolella tai suomalaisia vastaan muinaisten venäläisten
puolella; mukaan ilmoittautuneet mm. Vesa Sisättö, Tuomas Saloranta, Jukka Laajarinne

Hyvän idean tasolla toimivat antologiat:

- kotimaiset sword & sorcery -tarinat (kiehtovinta olisi koota vanhoja, mutta mistä niitä löytyisi: Waltarin "Auringonlaskun saari" on maailman luokan yksilö tässä lajityypissä, mutta oikeudet hankalia; n. 7 novellin
lista olemassa)

- kotimaiset ydintuho- ja muut maailmanlopputarinat (7-8 vanhan novellin lista olemassa, mukana myös vanhempaa, esim. Ville Paakonmaan novelli 60-luvulta, lisäksi uusia voisi olla, koska aihehan on noussut elokuvien ansiosta uudelleen esille: The Road (tietty myös McCarthyn romaani), The Book of Eli; kirjoissa Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta)

- antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan perustuva antologia, mukana vanhoja ja uusia tarinoita

- Kalevala-antologia, sekä uusia että vanhoja tarinoita

- vanhoja suomalaisten pulp-lehtien seikkailutarinoita (Reino Helismaa, Arto Tuovinen jne.)

- vanhoja kotimaisia eksoottisia ja orientalistisia tarinoita (Larin-Kyösti, Heikki Jylhä, Kaarlo Bergbom, Fredrika Runeberg, Jorma Mäenpää jne.)

- suomalaisten kansalliskirjailijoiden ja unohdetumpien kirjoittajien satuja (Larin-Kyösti, Eino Leino jne.)

- suomalaisten länkkäritarinoiden antologia, sekaisin uutta ja vanhaa (vanhoissa Outsider, Matti Hälli, Helismaa, Marton Taiga, Harry Etelä, uusissa mm. Petri Hirvonen, Jussi Katajala, Sami Myllymäki)

- suomalaisten lentosotatarinoiden antologia (vanhoissa mm. Antero Aulamo, Helismaa, Kapt. Hell, Olli Kuurna, nimimerkit Veli Kajava ja Maunu Jorva

Vitsinä heitetyt antologiat:

- dinosaurusantologia: tarina voisi sijoittua joko dinosaurusten aikaan ja olla "realistinen" eläintarina tai olla fantasia-pulpia, jossa löytyy vaikka salattu laakso, jossa dinoja, tai jotain kyberpunkia, jossa dinosaurukset
elää tietoverkoissa tai ihan mitä vaan

- suomalaisten kirjailijoiden eläintarinoita (vitsi, joka ei kyllä naurata ketään, mutta joka voisi onnistuakin, koska eläintarinat on ollut oma vahva genrensä aikoinaan ja esim. Mauri Sariolalta löysin juuri Koiramme-lehdestä kirjailijan elämää kuvaavan koira-aiheisen pakinan)

- joku joulu vanhoja ja uusia joulutarinoita (ilman mitään ironiaa)

Tähän en pannut sellaisia ideoita, jotka käsittävät vain yhden kirjailijan teoksia - tietäisittepä, kuinka paljon niitä ideoita on.

perjantaina, lokakuuta 15, 2010

Dennis Hopperin The Last Movie















Katsottiin viime viikonloppuna kavereiden kanssa videotykiltä kaksi harvinaista Dennis Hopper -elokuvaa: Curtis Harringtonin Night Tide (1961) ja Hopperin itsensä ohjaama The Last Movie (1971), jota ei ole koskaan Suomessa esitetty (paitsi ilmeisesti kerran jollain festarilla). Night Tide jatkoi hienosti Val Lewtonin kauhuhalpisten kaunista ja surumielistä kauhufantasiaa, joskin lopetus pilasi paljon. The Last Movie sen sijaan - huhhuh, mikä elokuva. Kiinnostavimpia elokuvia pitkään aikaan, vaikka paikoitellen lähes katselukelvoton.

Elokuvahan kertoo Hopperista, joka on lännenelokuvien stunttimies tai vastaava, ja hän osallistuu Perussa länkkärin kuvauksiin. Hän saa hommasta tarpeekseen yhden näyttelijän kuollessa tapaturmaisesti ja rakastuessaan perulaiseen naiseen ja karkaa kuvauksista ja luulee aloittavansa uuden elämän Perun vuoristossa. Hän sotkeutuu perulaisen papin pyynnöstä omituiseen spektaakkeliin: perulaiset alkuasukkaat kuvaavat itse omaa länkkäriä, mutta eivät tajua faktan ja fiktion eroa vaan todella ampuvat ja hakkaavat toisiaan ja kuvaavat elokuvaa (sangen taidokkaasti tehdyillä) kepeistä tehdyillä kameroilla ja muilla. Hopperista tulee elokuvan pahis, joka lopussa - näköjään - ammutaan. Hopper sotkeentuu myös amerikkalaisen luuserin kultakaivossuunnitelmiin.

Tarina on sekava ja omituinen, mutta vielä omituisemmaksi sen tekee se, että Hopper leikkasi - käsittääkseni Alejandro Jodorowskyn (El Topo) ehdotuksesta - elokuvan täysin epäkronologiseen järjestykseen. Elokuva alkaa lopusta, kuvattavan länkkärin pätkät on upotettu selittelemättä keskelle kerrontaa, välillä nähdään hämäriä välähdyksiä sieltä täältä kesken elokuvaa, välillä nähdään plansseja joissa lukee "scene missing" ja niin edelleen. Kultakaivossuunnitelmiin liittyvät kohtaukset ovat elokuvassa ainoita perinteisesti tehtyjä - ja jännästi ne ovatkin elokuvan tylsimpiä hetkiä (paitsi aivan lopussa Hopperin jo kuoltua nähtävä absurdi keskustelu vuoren rinteellä, jossa tyypit puhuvat kullan tunnistamisesta Sierra Madren aarre -elokuvan perusteella). Hopperin moneen kertaan näytetty kuolema on elokuvan upeimpia kohtauksia.

Todella, todella erikoinen elokuva, joka tuntuu lähes katselukelvottomalta, mutta joka elokuvan jälkeen tuntuukin lähes kristallinkirkkaalta. Näyttelijöinä mm. Dean Stockwell, John Phillip Law, Kris Kristoffersson (joka on tehnyt myös elokuvan musiikista suuren osan), kaikki lähes tunnistamattomina. Kuvattavan länkkärin kohtaukset ovat todella hilpeitä, pelkkää ammuskelua ja kliseistä huutelua: "Bastards!" Ohjaajaa esittää Samuel Fuller (jostain syystä ilman krediittitietoa) ja on selvästi oma itsensä pyssyineen ja sikaareineen. Jos jotain isoa Hollywood-tuotantoa (Universal, joka suuttui nähtyään lopputuloksen ja kieltäytyi levittämästä valmista elokuvaa) voi pitää brechtiläisenä, niin tätä.