tiistaina, syyskuuta 08, 2015

Uusimman kirjani tarina: Idän ihmeet

Sain alkukesästä erikoisen tarjouksen. Olin tulossa elokuvista ja kaverin kanssa parilla Alvarissa, kun tsekkasin baaritiskillä Facebookin. Tuttu tietokirjakustantamon toimitusjohtaja, jonka kanssa olin tehnyt yhteistyötä aiemmin toisessa kustantamossa, oli laittanut viestin:

Kysyn näin pyytämättä ja yllättäen, mahtaisiko sinulta löytyä varastosta tekstiä (tai tekstejä) joista voisi syntyä 60 000 - 80 000 merkin mittainen pieni opus aiheesta "Venäläisen animaation historia"? Syksyn kustannusohjelmassa olisi tuollaisen opuksen mittainen kolo. (...) kässärin pitäisi olla minulla kesäkuun loppuun mennessä.

En siinä baarissa ruvennut vastaamaan enkä edes kertonut kaverilleni mitään, mutta olin vähän hämmentynyt. Ehtisinkö, voisinko..? Minulla oli menossa toisen kirjan intensiivinen kirjoitusprosessi, ja muu perhe oli lähtenyt mökille ja jättänyt minut kaupunkiin kirjoittamaan. Olin käytännössä noussut koneen äärestä, kun olin lähtenyt elokuviin kaverin pyytäessä seuraksi. Asiaa illan mietittyäni ja vaimon kanssa siitä keskusteltuani päätin ilmoittaa, että homma onnistuu. Olin joka tapauksessa jo aiemmin kirjoittanut ja luennoinut animaatioelokuvan historiasta, ja minulla oli materiaalia venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaation historiasta. Tiesin, että tilaus hoituisi, 60 000 - 80 000 merkkiä olisi noin 10 000 sanaa, mikä olisi noin 30-40 tietokoneen "liuskaa". Kyllähän tämmöisiä kirjoittelee kuka tahansa kuukaudessa. Venäjän taitoni on surkea, mutta kirjoitetusta tekstistä saan selvää.

Rupesin heti hommiin, kaivoin esille olemassa olevat tekstit venäläisen animaation historiasta. Sattumalta olin juuri keväällä kirjoittanut Aleksandr Ptuškon osittain Suomessa tehdystä Sampo-elokuvasta, jonka yhteydessä olin kirjoittanut myös sen ohjaajasta. Ei tässä vielä paljon ollut, mutta perustyö oli tehty: aikajana oli jotakuinkin kunnossa, tärkeimmät tekijänimet olivat selvillä, Ladislas Starewicz, Ptuško, Ivan Ivanov-Vano, Fjodor Hitruk, Juri Norštein (ks. video), muutama muu. Olin nähnyt useita heidän tekemiään elokuvia ja muistin suurin piirtein, millaisia ne ovat. Lisäksi tiedän jotain animaation historiasta noin yleisesti, pystyisin sijoittamaan tekijät ja elokuvat siihen melko helposti.


Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että aiheesta ei ole olemassa kunnollista yleisesitystä. Toki olin oman kirjastoni ja Turun kaupunginkirjaston (jossa on animaatiosta suurin piirtein samat kirjat kuin itsellänikin) varassa. Paljon en hakuteoksista hyötynyt, niissä käsiteltiin käytännössä noita nimiä, jotka jo mainitsin. Eniten oli apua Giannalberto Bendazzin massiivisesta kirjasta Cartoons (englanniksi 1994), joka käsittelee pikkutarkasti, joskin aika luettelomaisesti koko maailman animaatiohistorian. (Kirjassa paljastui virheitä, ja ongelmia aiheutti se, että Bendazzi mainitsee elokuvista usein vain englanninkielisen nimen.)

Netistä löytyi kuitenkin kaikenlaista, oppilastöinä tehtyjä esseitä, englanniksi tehtyjä (lievän propagandistisesti sävyttyneitä) lehtijuttuja, haastatteluja ja ennen kaikkea venäläisen animaation tietokanta, joka on käytettävissä myös englanniksi. Se paljasti ainakin sen, että aihe on tolkuttoman laaja. Wikipediasta löytyvät tekstit venäläisen animaation historiasta olivat myös yllättävän hyviä. Google-kääntäjäkin oli hyvänä apuna, kun piti kaivaa esille tietoa Neuvostoliiton osavaltioiden animaatiotuotannosta. Paljon kullanarvoisia vinkkejä sain myös ystävältäni kriitikko Harri Römpötiltä, joka tuntee alaa.

Ennen kaikkea varhaisiakin neuvostoanimaatioita löytyi YouTubesta ja muista palveluista runsain mitoin. (Tässä esimerkiksi kiinnostava dokumenttianimaatio "Kiina liekeissä" vuodelta 1925.) Itse asiassa en törmännyt yhteenkään vanhaan animaatioon, joka olisi merkitty kadonneeksi, osasta löytyi myös kuvia, joiden perusteella niitä pystyi lyhyesti luonnehtimaan. Kaikkia mainitsemiani elokuvia en pystynyt jäljittämään enkä näin näkemään, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tällaisen kirjan kohdalla se ei ole ongelma, jos niistä löytyy kirjallisuudesta tai muualta uskottavan oloinen kuvaus. Kaikkea uutta opin koko ajan itsekin, ja olen aika tyytyväinen juuri varhaisimman kokeellisen neuvostoanimaation esittelystäni. Lisäksi pystyin mielestäni kohtuullisesti kuvaamaan 1960-luvun uuden aallon sekä 1980-luvun perestroikan vaiheen. Myös nykyvenäläisen animaation tilanteen kuvasin mielestäni hyvin eikä aihetta Suomessa muutenkaan juuri tunneta.

Kirjoitin kirjaa lähes joka päivä kahden viikon ajan (ja samalla kirjoitin myös myöhemmin syksyllä ilmestyvää kirjaani 50 kirjaa - 50 elokuvaa, josta myöhemmin). Olen 15.6. ilmoittanut kustantajalle, että teksti on pääpiirteissäin valmis, siitä reilu viikko eteenpäin, 23.6. olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen; kirjan pituudeksi tuli 9471 sanaa, välilyönteineen lähes 86 000 merkkiä. Olin lähdössä Sastamalaan vanhan kirjallisuuden päiville seuraavana aamuna, joten kyse oli aivan viime hetkistä. Minulla oli reissussa kone mukana (vai onko tämä niin itsestäänselvä asia nykyään, ettei sitä tarvitse erikseen mainita?), joten pystyin tarkistamaan kaksi päivää myöhemmin tulleen taiton. Paljon siihen ei voinut tehdä muutoksia, koska aikataulu oli sen verran kireä.

Kireä aikataulu tietysti aiheuttaa ongelmia mille tahansa kirjalle. 10 000 sanan yleisesitys ei kauhean analyyttista ehkä voikaan olla ja varmasti tietty luettelomaisuus leimaa myös tätä kirjaa, mutta myös rakenteeseen jäi ongelmia. Olin tehnyt pienen lisäyksen neuvostoliittolaisista tieteiselokuvista, joissa käytettiin 1960- ja 1970-luvuilla animaatiokohtauksia (esim. Pavel Klušantsevin Mars-planeetta, 1968), ja olin ajatellut, että se olisi leipätekstistä selkeästi erottuva kainalo. Tämä oli kuitenkin upotettu leipätekstin sekaan mielestäni hölmöön kohtaan. Ehdotin sille toista kohtaa, mutta tekstiä ei kuitenkaan siirretty. Rakenteessa on muitakin ongelmia, kun käsittelen ns. vakavan animaation pitkällisesti 1930-luvulta 1970-luvulle, minkä jälkeen palaan alkuun kaksi kertaa, ensiksi kirjoittaessani lapsille tehdystä animaatiosta ja sitten vielä propaganda-animaatiosta, jota Neuvostoliitossa tehtiin paljon varsinkin sodan aikaan. Kirja pomppii levottomasti ajassa, vaikka jos totta puhutaan en nyt jälkikäteenkään tiedä, miten jaottelu olisi pitänyt tehdä.

Lisäksi tekstiin jäi toki paljon epämääräisyyksiä ja silkkoja virheitä, sekä kirjoitus- että ajatus-. En ole myöskään taittoon kovin tyytyväinen, kirja on tekstin määrään nähden hiukan liian iso, pienempi koko ja tiiviimpi teksti olisi minusta toiminut paremmin. Myös hakemisto puuttuu, mikä on tietokirjassa paha puute.

Mutta en valita. Palkkio, jonka kolmen viikon intensiivisestä työstä sain, pelasti kesän talouden (ja myöhemmin syksyn). Kesä meni tietysti vähän pilalle, mutta eipä viime kesäkuuta kauhean kesäiseksi voi sanoa - vai voiko, en oikein enää muista, istuin niin paljon sisällä. Lisäksi tämä jää varmasti ainoaksi suomeksi kirjoitettavaksi venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan historiaksi (joku voi ehkä pitää tätä pahanakin asiana). On vaikea uskoa, että aiheella olisi tulevaisuudessakaan kaupallista potentiaalia niin paljon, että joltakulta pyydettäisiin siitä toinen käsikirjoitus - mikä ei tietysti estä sitä, että joku päättäisi, että kirjani on riittämätön ja pitää tehdä toinen. Siitä olen toki samaa mieltä.

Kirja tuli elokuussa painosta ja sai nimekseen Idän ihmeet, vaikka minusta se olisi voinut hyvin olla "Venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan historia" - onneksi se sai tuon tosikkomaisen litanian alaotsikokseen! Idän ihmeet aiheutti myös sen, että olen todennäköisesti Suomen historian ainoa ihminen, joka julkaisee saman kauden aikana kaksi kirjaa animaation historiasta: Turun kirjamessuille pitäisi ilmestymän uuden Kustantamo Tarkkeen julkaisema teokseni Animaatioelokuvan lyhyt historia, joka on aiheen yleisesitys, hiukan kuin Bendazzin mainittu teos, mutta 400 sivua tiiviimpänä. Se taas on kirja, jota olen työstänyt pitkään ja ollut siitä aika harmissani - piti perustaa kustantamo, jotta sen saisi julki.

Tässä vielä kustantajan sivu Idän ihmeille.

maanantaina, syyskuuta 07, 2015

Okkultismi ja autismin kirjo

(Tämän Imagessa olleen unohdin postata tänne vanhaan blogiin, nousi esille kun rupesin viimeinkin kirjoittamaan arvostelua Crowley-elämäkerrasta ja Valonkantajista.) 

Juttelin jokin aika sitten tutun osteopaatin kanssa lasten adhd:sta (aihe on sattumoisin minulle tuttu). Hän oli hoitanut useita adhd-lapsia ja todennut, että kosketus luontoon usein auttaa, hänen mukaansa adhd:ssa (jota ei lasketa autismin kirjoon, mutta se esiintyy usein samanaikaisesti samoilla ihmisillä) on kyse siitä, että elimistö on jatkuvassa stressitilassa ja se pääsee laukeamaan luonnossa, vaikkapa metsässä tai kalliolla kiipeillessä.

Olin juuri aloittanut Gary Lachmanin perusteellisen okkultisti Aleister Crowleysta kertovan elämäkerran Suuri peto, josta sain mielleyhtymä. Crowley oli nimittäin itse huomannut, että kun hän kiipeilee (hänhän oli maailmanluokan vuorikiipeilijä ja lähellä valloittaa K2-vuoren) tai on muuten luonnossa, hänellä ei ole muuten hänelle luonteenomaista, lähes pakonomaista tarvetta ajatella perverssejä ajatuksia, vaan hänen fantasiansa ovatkin terveitä ja aivan tavallisia. Kerroin tämän osteopaatille, ja hän vain nyökytteli ja sanoi: ”Tuttua on.”

Olen lueskellut myös Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kirjaa Valonkantajat, joka niinikään ilmestyi loppukeväällä. Se on suurelta osin mainio katsaus suomalaisen okkultismin vähän tunnettuun historiaan ja siinä kuvataan useita kiehtovia ja eriskummallisia hahmoja, jotka ovat Suomessa okkultismin, magian tai salatieteiden kanssa puuhanneet. Tämä oli jo ennen kuin keskustelin adhd:sta ja Crowleysta osteopaatin kanssa, mutta huomasin silti ajattelevani, että samantyyppisiä oireita oli monilla kotimaamme okkultisteilla. Aino Kassinen esimerkiksi kiipesi kouluun aina ikkunasta, mikä kuulostaa aika tyypilliseltä Asperger-syndroomaan liittyvältä käytökseltä. Kiinnitin huomiota myös kuvaukseen tunnetusta okkultistista Gurdjieffista (jolla oli suomalainen avioton poika, siksi häntä käsitellään kirjassa). Tämä tapasi solvata ihmisiä itse keksimillään haukkumanimillä samalla, kun joi heidän kanssaan snapseja. Sietämätöntä käytöstä varmasti, mutta kuulostaa myös siltä, että Gurdjieffilla oli taipumusta jonkin sortin autismiin. Pekka Siitoin – jota Häkkisen ja Iitin kirjassa käsitellään pisimpään, niin pitkään että hänestä olisi kannattanut tehdä oma kirjansa – taas oli selvästi adhd-tapaus, joka pystyi keskittymään vain yhteen asiaan (eli kansallismieliseen okkultismiinsa) kaiken muun ollessa toivotonta soheltamista. Siitointa ja Gurdjieffia yhdistää myös taipumus leikitellä sanoilla ja puhua härskejä, mikä on osaltaan tehnyt Siitoimesta niin suositun pop-hahmon nykyään. Crowleylla oli nähdäkseni samaa taipumusta, lisäksi hän harrasti omissa teksteissään alkusointua, mikä edelleen kuulostaa tyypilliseltä Aspergerin syndroomaan liittyvältä toiminnalta.

Tiedän, ettei vieraita tai kuolleita ihmisiä pitäisi tai edes pysty diagnosoimaan tällä tavalla (varsinkaan kaltaiseni maallikko). Muistetaan esimerkiksi, millaisen vastaanoton sai amerikkalainen sotilaallinen tutkimus, jonka mukaan Putinilla on Aspergerin syndrooma. Keskustelin tästä yhden tutun, aika vastikään diagnoosin saaneen ihmisen kanssa, ja hän oli tutkimuksen kanssa suurin piirtein samaa mieltä. Se selittäisi monia Putinin käytöksen outoja piirteitä, esimerkiksi tapaa olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat hänen omituisista tempauksistaan. Maailmanpolitiikan selittäjäksi havainnosta ei ehkä ole, mutta vanhaa sanontaa käyttääkseni: it takes one to know one. Kun lähellä on diagnoosin saaneita, väkisinkin alkaa tarkkailla itseään, niin hyvässä kuin pahassa.

Mitä muuten tulee Aleister Crowleyyn, niin pakko on todeta, että hän oli kuitenkin kiinnostavampi ajatellessaan perverssiyksiä.


keskiviikkona, syyskuuta 02, 2015

Mitä 30-luku tarkoittaa?

(Ja vielä yksi. Tässä on siis alla postattuna kaikki Imagen sivuilla hetken olleet blogikirjoitukseni; blogi poistettiin pyynnöstäni, ja näiden jälkeen aloitan taas normaalin, epäsäännöllisen ja ennen kaikkea täysin vapaan bloggauksen!) 

Olli Immosen fantisoivien sankaripurkausten ja Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaisten iskujen jälkeen – ja toki jo aiemminkin – on puhuttu paljon siitä, miten 30-luku näyttää tulevan takaisin. Vaikka ei ole aivan itsestäänselvää verrata menneitä vuosikymmeniä nykyisiin, pieni kertaus tekee aina terää.

Viime vuoden keväällä ilmestyi toimittamani kirjapari Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta (Savukeidas). Kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle enkä ole nähnyt siitä yhtään lehtijuttua tai edes blogiarviota. Yritin kuitenkin kirjoissa kuvata sitä prosessia, jossa vastapuoli mustamaalattiin johdonmukaisella propagandalla, jotta sitä päästiin syyttämään kaikista pieleenmenneistä yhteiskunnallisista asioista. Kirjaa tehdessäni ja sitä nyt lukiessani monet 2000- ja 2010-luvun tapahtumat ja äänenpainot tulevat vahvasti mieleen.

Yksi keskeisiä 1930-luvun tapahtumia, jotka jollain lailla resonoivat nykyaikaan ja varsinkin viime aikojen tapahtumiin, on vaasalaisen vasemmistolaisen sanomalehden Työn Äänen kirjapainon tuhoaminen maaliskuussa 1930. Tapahtuma johti myöhemmin samana vuonna Lapuan liikkeen perustamiseen, ja se taas nousi merkittäväksi puolueeksi lyhyen olemassaolonsa aikana. Siitä on sanottu, että se on ollut Suomen historian vaikutusvaltaisin poliittinen liike, sillä se saavutti tavoitteensa noin vuodessa. Tavoite oli kommunistien toiminnan kieltäminen, myöhemmin mukaan tuli ajatus myös sosialidemokraattien toiminnan kieltämisestä.

Kirjapainon hävittämisen takana oli isoa rahaa, esimerkiksi paperitehtailija Rafael Haarla oli luvannut jo etukäteen maksaa sakot ja vahingonkorvaukset. Lapuan liikkeen johtohahmoksi myöhemmin noussut Vihtori Kosola on muistelmissaan kuvaillut elävästi kokouksia, jotka johtivat hyökkäykseen, sekä hyökkäyssuunnitelmaa: ”tervatuilla säkeillä painetaan kirjapainon akkunat kuulumatta rikki, miehet menevät sisään moukareineen ja toimittavat eräiden koneosien rikkomisen.” Poliisia informoitiin hyvissä ajoin aikeista. Homma oli kuitenkin mennä mynkään, sillä yksi aktiiveista, kirjailija Artturi Leinonen, ilmoitti vetäytyvänsä hankkeesta, mutta isku oli ehditty jo toteuttaa ennen kuin kuin Leinonen ja Kosola saivat riitansa sovittua.

Tapaus ei jäänyt tähän. Kun kirjapainon hävittämistä myöhemmin käsiteltiin Vaasan raastuvanoikeudessa, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen vihjattiin olleen punakaartin upseeri. Lapuan liikkeen miehet veivät Niemisen oikeustalon ulkopuolelle ja pahoinpitelivät hänet. Paikalla ollut lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti tekijöitä, jotta sai paremmat kuvat (tämäkään ei ole siis uusi ilmiö). Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajaa ja Työn Äänen osaomistajaa Asser Saloa uhkailtiin lynkkauksella. Lapuan liikkeen miehet pahoinpitelivät myös muita kommunisteja sekä toimintaan puuttuvia ulkopuolisia. Poliisi ei reagoinut väkivaltaisuuksiin mitenkään. (Ei tunnu reagoivan aina nytkään, muistetaan esimerkiksi Supon lausunto, että ihmisten ei tarvitse huolestua, sillä hyökkäykset kohdistuvat vain vähemmistöihin. Lisäksi tulee mieleen tämä Marko Forssin luistelu heikoilla jäillä SVL:n tapauksen jälkeen.)

Työn Äänen hävittämisen jälkeen Lapuan liikkeen johtomiehet vetosivat siihen, että kommunistien kiihotus oli ajanut heidät toimintaan. Pääministeri Kyösti Kalliolle lähetettiin sähke, jossa kirjoitettiin muun muassa: ”Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihotus- ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainonkin hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa.” Liikkeen johtomies Vihtori Kosola taas oli sitä mieltä, että kirjapainon käytännössä tuhosi eduskunta, joka ei ollut tehnyt riittävästi kommunistien toiminnan kieltämiseksi. Tässä näkyy sama retoriikka, jonka mukaan niin sanotut kulttuurimarxistit ja kukkahattutädit ovat itse syypäitä siihen, että yhteiskunnassa esiintyy rasismia ja siihen liittyvää väkivaltaa. Logiikassa ei ole järjen häivää.

Samalla Kosola ja muut myöhemmän Lapuan liikkeen miehet tulivat lähelle terroristien logiikkaa, jossa odotetaan laajojen kansanjoukkojen hyväksyvän väkivaltaisen toiminnan. Kosola kirjoittaa muistelmissaan:

Silloin, ja myöhemminkin, on pidetty paljon huutoa siitä, että Etelä-Pohjanmaan miehet ”raukkamaisesti suorittivat teon yön pimeydessä” eivätkä sitten hetkeen julkisesti astuneet esiin. Mutta, kuten jo sanoin, se oli ennakolta niin laskettu, että vain äkkinäinen, salainen isku saisi kansan hereille. Jännitys kypsyttäisi yleistä mielialaa kaikkialla kommunisminvastaiselle toiminnalle, jonka jälkeen vasta sopivana hetkenä astuttaisiin esiin. Niin sitten tapahtuikin. Pääasiahan oli saada kansa ajattelemaan, miksi särkeminen tapahtui ja mihin sillä pyrittiin.

Myöhemmin Kosola myös uhkaili, että jos ei saada kunnollisia kommunistilakeja aikaan, kirjapainoja tuhotaan lisää. Lapuan liikkeen johdossa oli joitain maltillisempia tahoja, jotka kritisoivat Työn Äänen kirjapainon tuhoamista, mutta he väistyivät tai heidät erotettiin liikkeestä. Näitä olivat muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna; Kekkonen pyrkikin sittemmin vahvasti kitkemään äärioikeistolaisten ryhmien toimintaa ja sai näiden vihat niskoilleen.

Olen jonkin verran lukenut Työn Ääni -lehden kirjoittelua, niissä ei ole mitään sellaista, mikä olisi vaatinut – sikäli kuin mikään voi vaatia – tällaista väkivaltaista, räikeästi demokratian vastaista toimintaa. Vaikka ajattelisikin, että asiassa oli kaksi puolta (kommunistista vallankumousta puuhastelleet vasemmistolaiset toisena osapuolena), pahimpaan vihapuheeseen olivat syypäitä Lapuan liikkeen miehet. Esimerkiksi tämä ”Punaisena Finlandiana” tunnettu esitys menee kovissakin kohdissa enemmän yhteiskuntakritiikin puolelle. Tiedän hyvin, että tähän voi aina sanoa, että laulun tarkoitus oli ainoastaan propagoida bolshevismia Suomeen, mikä taas olisi merkinnyt Suomen joutumista Stalinin valtapiiriin ja kaikkien toisinajattelevien passittamista vankileireille. Mitä tahansa siitä asiasta ajatteleekin, niin tähän historialliseen aikakauteen ovat jumittuneet vain äärioikeistolaiset itse. He ainoana toistavat samoja mantroja ja tekevät samanlaisia tekoja.

Suomalaisen eroottisen kirjallisuuden lyhyistä kukoistuskausista

Viime kevät oli huonoa aikaa kirjaprojekteille. Yksi käytännössä valmis kirja lykkääntyi syksyyn, kaksi pienempää projektia taas ovat olleet hiukan limbossa, kaksi kirjaa tuli hiukan myöhässä. Viimeksi mainitulla tarkoitan kahta Turbatorille tekemääni toimitustyötä, uutta valikoimaa Reino Helismaan pulp-kaudelta eli hänen neljän jatkokertomuksensa yhteisnidettä Kuoleman peili sekä Larin-Kyöstin pientä novellia Ilotyttö.

Jälkimmäinen ilmestyi alun perin vuonna 1919 Minerva-nimisen kustantamon eroottisten kirjojen lyhytikäisessä sarjassa. Se oli sarjan toinen alkuperäinen suomalainen kirja, muut olivat käännöksiä lähinnä ranskasta ja muista länsieurooppalaisen kielialueen kielistä. Sarjan kirjat ovat nykyään harvinaisia, mutta eipä niitä juuri kukaan taida keräilläkään. Ilotyttö on pieni novelli, joka saatiin taittokikoilla ja vinjettien käytöllä hiukan yli 50-sivuiseksi (mukana on myös esipuhe sekä Minervan eroottisten kirjojen bibliografia). Alun perin kirja oli venytetty peräti 89 sivuun.

Ilotytön päähenkilö on Miili (parissa kohdassa latoja on kirjoittanut nimen muotoon Milli), nuori kotiapulainen, joka tekee jonkin virheen ja potkitaan pois työstään. Hän ajautuu töihin ilotaloon ja tutustuu siellä lääppivien miesten joskus perversseihinkin mielitekoihin. Mistään eksplisiittisestä erotiikasta, saati pornografiasta kirjasessa ei tietenkään ole kyse, mutta tekstistä löytyy tällainenkin kohtaus:

”Miili katseli seinän kuvia. Ne olivat enimmäkseen alastomien naisten eri asentoja esittäviä kuvia. Mutta erikoisesti sattui hänen silmiinsä nuoren naisen kuva, joka oli polvillaan maassa, kädet selän taa sidottuina. Miili tunsi jonkinlaista yhteyttä tämän kuvan kanssa. Hänkin oli kuin sidottu, oli onnettomuutensa orjatar, kukapa avaisi sietämättömän elämän solmun? Olikohan Mirtsakin miettinyt samaa ripustaessaan oudon kuvan muiden, miesten mieliä kiihoittavien kuvien rinnalle.”

Enemmän actionia on toisessa Minervan julkaisemassa eroottisessa romaanissa, Antero Ojanteen Heinäkuun auringossa, joka niin ikään ilmestyi vuonna 1919 alaotsikolla ”rakkausromaani taiteilijaelämästä”. Kirjassa kuvanveistäjä Eino Jaakkola tuskailee avioliittoaan tunnekylmän naisen kanssa ja kokee lyhyen kesän aikana kolme kiihkeää romanssia, yhden oopperan esiintyjän, toisen huvilansa kotiapulaisen kanssa. Kaikki naiset ovat jollain tavalla petollisia tai jopa liian erootillisia. Kirjassa Jaakkola muun muassa miettii, että nainen, jonka hän juuri on maannut, on ”liian raaka”. Tässäkään kirjassa erotiikka ei ole kovin rajua ja moni pitäisi sitä pikemminkin romanttisena viihteenä, mutta toisaalta kirjassa on esimerkiksi kohtaus orgioista (”Illan kuluessa tanssivat he hurjia tansseja”) sekä alastomuutta (”Aurinkokylvyissä olivat he jo paahtaneet nahkansa ruskeiksi. Einokin jo kerran ollut heidän mukanaan pintaansa paistattamassa. Se oli luonnonmukaista ja moitteetonta”). Usein kirjan erotiikka on kuitenkin tämän tyyppistä:

”Eino tunsi tytön lämpimän värähtelevän vartalon käsissään, notkeana ja kimmoisena.

– Oletko sinä minun? sopersi hän tytön korvaan.

– Olen, aivan kokonaan.

Sitten vierivät hetket punertavassa hämärässä.”

Sen verran Antero Ojanteen erotiikka puri, että Fennica-tietokanta tietää kertoa kirjasta otetun kaksi painosta. Ojanne oli salanimi, jonka todellista kantajaa ei tiedetä. Kirjasta itsestään voi arvella, että kirjoittajia oli kaksi, sillä puolivälin jälkeen teksti muuttuu päähenkilönsä päiväkirjaksi ja tyyli tuntuu hiukan erilaiselta kuin alkupuolella.

En ole löytänyt asiasta mitään dokumentaatiota, mutta voisin kuvitella, että Minerva joutui luopumaan eroottisten kirjojen sarjastaan julkisen painostuksen vuoksi, koska sarja lopetettiin melkein saman tien kun se oli aloitettu. Myöhemmin he julkaisivat joitain sensaationhakuisia romaaneja, joissa sheikit varastivat valkoisia naisia orjikseen, mutta varsinaista erotiikkaa Minervalta ei enää tullut. Kustantamoa joka tapauksessa paheksuttiin halvan ulkomaisen viihteen julkaisusta, joten sopii olettaa, että tämä koski myös erotiikkaa. Ehkä vuodet itsenäistymisen jälkeen olivat vielä vapaampaa aikaa tässä mielessä.

Seuraavaksi erotiikkaa saatiin Suomessa laajamittaisemmin Ilmarisen kustannusliikkeen Kiki-lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1929-1937. Siinä oli niin sanottuja taidekuvia eli kuvia vähäpukeisista nuorista naisista sekä joitain novelleja, joiden eroottisuus oli vähäisempää kuin Larin-Kyöstin ja Antero Ojanteen teksteissä. Suomi oli tässä vaiheessa liian innostunut isänmaallisuudesta, jotta sille olisi liiennyt aikaa erotiikkaan.

Toisen maailmansodan jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin alkoi tapahtua. Miestenlehdet, kuten Kalle, tulivat markkinoille 1950-luvulla, mutta pin up -henkisiä kuvia lukuun ottamatta niissä ei juuri erotiikkaa ollut. Kirjallinen erotiikka murtautui läpi 1960-luvulla, sekä kioskierotiikassa että valtavirtakirjallisuudessa. Vuonna 1965 ilmestyi kaksi kirjaa, joita voi pitää ensimmäisinä varsinaisina eroottisina kirjoina Suomessa: Lehmus-nimisen kustantamon antologia Rakastaa ja salanimellä E. A. Garbad ilmestynyt romaani Kielletty hedelmä. Edellinen oli vielä korkeakirjallisempi tapaus, mutta Garbadin – oikealta nimeltään Aulis Wilkman – omakustanneromaani oli jo silkkaa jyystöä. Kirja on käytännössä yksi pitkä seksikohtaus. Nuori mies Kari Airola viettää ensimmäistä lomapäiväänsä ja törmää käveleskellessään alastomaan nuoreen naiseen, jonka vartaloa ihailee. Hän riisuutuu ja menee makaamaan nukkuvan tytön viereen. Kun tyttö herää, hän ihailee Karin varustusta. Sitten Karikin jo herää ja alkaa herkeämätön paneskelu, jota eväiden syöminen rytmittää. Tekstissä on otettu haltuun pornografian kliseet: ”Kari on vahva ja hän työntelee väsymättä nuoruutensa voimakkalla halullaan kyntäen Orvokin vakoa innolla ja antaumuksella.” ”Kari katselee ihanaa ’kohoutumaa’ tuntien vastustamatonta halua upottaa hampaansa siihen, mutta hän tyytyy vain puristamaan niitä yhä voimakkaammin, laskeutuen viimein maailman ihanimmalle ’tyynylle’, jonka täytteenä on kauniin, nuoren naisen kiimaista lihaa.”

Pornografiaan oleellisesti kuuluvaa tahatonta huumoriakin on:

He jatkavat kumpikin pukeutumistaan omalla tahollaan ja päästyään valmiiksi Orvokki katselee veitikkamaisesti Karia kysyen:

– Missä minun ”Kikkelini” nyt on?

– Se on täällä! vastaa Kari taputtaen vasenta housunpunttiaan. – Ellet usko niin koita!

Kari siirtyy Orvokin viereen ja ohjaa tämän käden vasemmalle kupeelleen. Orvokki tuntee sen ja puristaa sitä kuiskaten:

– Siinä se on – minun Kikkelini!

Kirja päättyy mainintaan, että Kari ja Orvokki menevät naimisiin kahden viikon kuluttua ja saavat paljon lapsia. Kiellettyä hedelmää maustaa uuden ajan toive, että vanha ahdas moraali väistyisi ja nuoret saisivat harrastaa seksiä vanhempiensa valvonnasta vapaana.

Aulis Wilkman julkaisi vuonna 1966 toisenkin romaanin, Kaunis Leena, mutta sitä en ole onnistunut saamaan käsiini. Samana vuonna ilmestyi lisääkin erotiikkaa, kirjakauppias Eino Viljanteen tekemä ja julkaisema Lemmen oppitunnit, joka sisältää eroottista aineistoa. 1960-luvulla julkaistiin myös Veikko Ennalan romaanit Kyttyrä, Veljeni herrassa ja Vaimo jonka minulle annoit, joissa on kaikissa seksuaalista sisältöä, eniten viimeksi mainitussa. Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin jo paljon rajumpi seksilehtien esiinmarssi, isot lehtitalot julkaisivat muun muassa Jallua ja Kallea, turkulainen Cocktail julkaisi sekä samannimistä lehteä että suttuisten pokkarien kirjasarjaa.

Seksilehdet julkaisivat kotimaisten kirjailijoiden novelleja, näitä tekivät muun muassa Jorma Ojaharju, Hannu Salama ja Hans Selo. Myös muut viihteentekijät olivat asialla, kuten laulunikkari Juha Watt Vainio, elokuvaohjaaja Aarne Tarkas ja humoristi Martti Huuhaa Innanen. Lehdet maksoivat niin hyvin, että seksijutuilla pystyi paikkailemaan repalaista elantoa, vaikka Jorma Ojaharju sanoikin, että ne olivat nopeasti kirjoitettua ”hätäpaskaa”. Kaukana kuitenkin oltiin Playboysta, joka maksoi novelleista satoja, jopa tuhansia dollareita.

Vuonna 1975 Hymy julkaisi kuuden novellin sarjan, jonka tekstit olivat johtavien tekijöiden käsialaa. Hannu Salaman hävyttömän hauska ”Sovinistisika” ilmestyi tässä sarjassa. 1980-luvulla sellaiset kirjailijat kuin Erkki Hyeena Hämäläinen ja Harri Sirola sekä Kolmiokirjan romanttisia lehtiä avustanut Matti Kid Hytönen kirjoittivat seksinovelleja Jalluun, Kalleen ja Rattoon; Hyeena Hämäläinen oli jossain vaiheessa myös Jallun päätoimittaja. Seksipokkareita ilmestyi paljon, mutta usein nimettä. Myös seksilehtien lukijakirjeitä koottiin kirjoiksi – nämä ovat ehkä hämmentävintä suomalaista pornografiaa koskaan, juttujen sävy vaihtelee nostalgisista vasikanpanemismuistoista mälsiin fantasioihin hyvännäköisen naapurintädin naimisesta 14-vuotiaana. Osa jutuista on selvästi kirjoitettu läpällä ja kännissä, ja kaikki näyttää menneen lehtiin läpi. Oli miten oli, lukijankirjekoosteet ovat ehkä suomalaisen kioskierotiikan viimeinen kukoistuskausi.

Seksilehdet ovat julkaisseet lukijankirjeitä viime vuosiin asti. Nykyisistä kirjailijoistamme ainakin Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Mikko Kalajoki ovat paljastaneet kirjeitä tehneensä, samoin toimittaja ja kolumnisti Tero Kartastenpää. Hän tosin kertoi, ettei ikinä saanut tietää, missä lehdessä juttu ilmestyi, eikä ole sitä painettuna koskaan nähnyt, postissa tuli pelkkä shekki. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittaneensa tekstejä 90-luvun ilmiölle, seksipuhelinlinjoille. Regina muuttui 1990-luvun alussa seksipitoisemmaksi lehdeksi aiemman nuortenlehden sijaan (vaikka näiden lajityyppien välinen suhde onkin aina monimielinen), ja siinä alettiin julkaista naisten suorasukaisia seksifantasioita. Näihinkin monet ammattikirjoittajat ovat kontribuoineet.

2000-luvun alussa netin seksinovellipalstat, joille kuka tahansa saattoi kirjoittaa, korvasivat suurelta osin painetun kirjallisen erotiikan. Tein tuolloin, ehkä 2005, Aamulehden Valoon jutun, jossa haastattelin paria asiaan vakavasti suhtautuvaa seksikirjoittajaa, toisen novellista muistan hyvin kuvatun nolostuksen, joka ryhmäseksin aloittamiseen liittyy. Samaan aikaan kirjallinen erotiikka on Suomessa siirtynyt lähes kokonaan pois kioskeista. Hyvä esimerkki uusien kustantajien ennakkoluulottomuudesta kotimaisen uuden pornografian julkaisemisesta kovissa kansissa on nimimerkkipariskunnan Suvi Hurmelinnan ja Stan Strömin sadomasokistinen Kipukynnys-sarja, jota julkaisee Into. Se peittoaa Fifty Shades of Greyn koska tahansa.

Osattiin sitä ennenkin keksiä sukunimiä

Helsingin Sanomissa oli jokin aika sitten juttu uusista sukunimistä, joita ihmiset ovat ottaneet itselleen joko mennessään naimisiin ja halunneensa ottaa uuden, yhteisen nimen tai erotessaan ja halutessaan aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jutussa esiintyy esimerkiksi nimi Lumirotko, ja lisäksi siinä sanotaan, että ”sukunimen keksiminen on Suomessa uusi, kasvava ilmiö”.

Varmasti se on kasvava ilmiö, mutta uudesta ilmiöstä tuskin voi puhua.

Olen lueskellut joutohetkinäni viime aikoina kirjaa, jonka nimi on Suuri kansalaishakemisto. Kolmiosainen kirja on julkaistu 1960-luvun lopulla ilmeisesti niin, että jos on halunnut nimensä ja tietonsa kirjaan, on samalla lupautunut ostamaan kaikki kolme osaa. Saman tyyppisiä matrikkelihuijauksia oli paljonkin 1960-luvulla, ja ilmeisesti osittain niiden takia syntyi kuluttajansuojalaki – osallisuuksia kirjoihin myivät ovelta ovelle -kauppiaat, jotka eivät aina malttaneet kertoa koko diilin sisältöä.

Löysin taloyhtiön roskiksesta Suuresta kansalaishakemistosta osat kaksi ja kolme, ja olen kerännyt niistä outoja ja erikoisia etu- ja sukunimiä sekä niiden yhdistelmiä. Tämä varmasti kuulostaa aika nörtiltä puuhalta, mutta tapa on jäänyt siitä, kun teimme aikoinaan vaimon kanssa muutaman kirjan harvinaisista etunimistä. Lisäksi vanhojen nimien lueskelu antaa historiallista perspektiiviä. Nykyäänhän on tapana hiukan paheksuen naureskella lapsille annetuille individualistisille nimiyhdistelmille, mutta ennen sitä vasta osattiinkin! Mitähän nettikeskustelijat sanoisivat nimistä Armas Ensi-Aarre, Mertsi Lyylikki, Tröste Percy Gordon ja Yrjö Pellervo Pohjan-Rusko? (Viimeksi mainitussa Pohjan-Rusko on siis kolmas etunimi, ei sukunimi; ko. ihmisen veljelläkin oli sama nimi kolmantena etunimenään).

Historiallista perspektiiviä saa myös tähän sukunimiasiaan, sillä hakusanoissa ilmoitetaan myös ihmisten alkuperäiset sukunimet. Larja on alun perin ollut Lönnqvist, Larjontie Lund, Larkas Lindberg, Larjomaa Lindroos, Laurema Laurell, Nuorviita Nylund, Nuotio Nyholm, Nuotiomaa Nyström, Saanila Smalén, Salmenkylä Husgafvel, Suitiala Stigell, Östi Österlund ja niin edelleen. Osa tällä tavalla muodostetuista nimistä on sittemmin kadonnut, niiden kantajia on ehkä ollut vain mies ja hänen puolisonsa, jotka eivät sitten välttämättä ole saaneet lapsia, jotka olisivat kantaneet sukunimeä. (Muistutan muuten elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksen nimestä. Hänhän oli alun perin Broman, mutta vaihtoi sukunimensä innostuttuaan Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoista ja nelikätisestä miekkamiehestä Tars Tarkaksesta. Sukunimi on sittemmin kadonnut, Tarkaksen tytär on jonkun muun niminen.)

Suurin osa näistä vaihdetuista nimistä on alun perin ruotsinkielisiä. Melkein kaikki sukunimet on vaihdettu 1920- ja 1930-luvuilla (poikkeuksia toki on), jolloin Suomessa pyrittiin itsenäistymisen jälkeen ja nationalistisissa haaveissa pääsemään eroon kaikista ruotsalaisuuden jäänteistä. Tämä selittää aikakauden innon suomentaa sukunimi. Kaikki tällä tavalla keksityt sukunimet eivät tunnu enää järkeviltä, miksi esimerkiksi Östi olisi parempi tai suomalaisempi kuin Österlund? Nylundin tilalle tullut Nuorviita taas tuntuu keinotekoiselta. Joissain nimissä taas on käytetty hiukan väkinäisen tuntuisia suomalaisia päätteitä, kuten (käsittääkseni Lönnrotin keksimää) mo/mö-päätettä (Lautamo, ent. Lindberg) tai päätettä ma/mä (Oksama, ent. Oksman). Omalla tavallaan monet näistä nimistä ovat kuitenkin hienoja ja sointuvia.

Samantyyppistä nimenvaihtokulttuuria nähtiin tai ainakin tyrkytettiin sodan aikaan, jolloin valloitetun Karjalan asukkaita kehotettiin vaihtamaan sukunimenä suomalaisemmaksi. Meillä on kirjahyllyssä vaimoni vaarin peruja oleva Itäkarjalaisten nimiopas (Suomalaisuuden liitto 1942), jonka on Hannes Teppo koonnut. Teppohan teki sittemmin tärkeää työtä Kustaa Vilkunan kanssa nykyaikaisen nimilain kehittelyssä sodan jälkeen. Itäkarjalaisten nimiopaskin oli osa nimien modernisointityötä, joka jatkui vuoden 1949 nimilaissa, sillä teoksessa kehotetaan esimerkiksi siihen, että samaan sukuun kuuluvilla olisi sama sukunimi. Muutamia esimerkkejä Tepon keksimistä uusista sukunimistä: Lietsalmi, Lohjamo, Lylypää, Mervanen, Viertävä, Viesma, Virpimaa, Yrjönen, Öyrämö. Jos olisi vielä innokkaampi kuin minä, tarkistaisi Väestörekisterikeskuksen sivuilta, moniko Tepon ehdotuksista todella päätyi käyttöön.

Tepon teoksen lopussa on myös lista etunimistä, joilla vanhat karjalaiset vai venäläiset nimet tulisi korvata. Tässä muutamia esimerkkejä: Aamo, Ehvo, Herasto, Immo, Kaaro, Kivo, Lavo ja Miiro miehille, Ahri, Aula, Helä, Joutsikki, Kirkas, Sandra (ei kovin suomalaiskansallinen!), Vallikki ja Ylikki naisille. On seassa toki järkeviä ja tavallisiakin nimiehdotuksia, mutta kovin on hämmentävää lukea nimilistaa, jossa ehdotetaan Vsevolodin tilalle Vesiliitoa tai naisen nimeksi Mimerkkiä. Toki muinaissuomalaisen haltiattaren nimen, joka yleisemmin tunnetaan muodossa Mielikki, tulisi kelvata kenelle tahansa.

PS. Yhdessä kohtaa Suuri kansalaishakemisto on tarjonnut hyvät naurut. Kuka kukin on -teosten tapaan siinä on voinut ilmoittaa myös harrastuksensa. Säveltäjä Erkki Salmenhaaran harrastuksia olivat alkoholi ja autoilu.

Missä viipyy Nabokovin Lolitan täydellinen laitos?

Olen ensi syksynä materialisoituvan kirjaprojektin takia lukenut 20 vuoden tauon jälkeen Vladimir Nabokovin Lolitaa. Se on edelleen hieno kirja, joka toimii ennen kaikkea kauniin ja täsmällisen tekstinsä ehdoilla, Nabokov leikittelee taitavasti rajalla, jonka toisella puolella on ylikirjoitettu kitsch. Samalla kirja osoittaa, että pedofiileistäkin voi kirjoittaa hauskasti – tämähän on aihe, johon monet kirjailijat vetävät rajan, pedofiileille ei voi nauraa.

Minulla on tässä nyt mielessä vain yksi pointti. Kun rupesin Lolitaa lukemaan, otin hyllystä kaksiosaisen pokkariversion, jonka olen joskus ostanut kirpparilta tai divarista. Pokkarilaitos on vuodelta 1975, ja siinä on pahamaineisen mauttomat kannet, ensimmäisessä miehen kädet lääppivät istuvan naisen reittä, toisessa miehen kädet kulkevat kohti naisen alushousuja. Kummassakin kuvassa näkyvät rinnat. Mikäs tässä, näinhän erotiikkaa aina on myyty – mutta eivät ne kyllä tähän teokseen sovi mitenkään. Luulisi, että kenelle tahansa runkkarillekin tulisi Lolitan lukemisesta limainen olo. Toisaalta voi vaatia jonkin verran lukutaitoa tajuta, että romaanin Dolores Haze ei ole aivan niin yhteistyöhaluinen kuin kirjan päähenkilö, Humbert Humbert, antaa kertomuksessaan ymmärtää. Sen verran hienovaraisesti Nabokov käyttää epäluotettavaa kertojaa.

Limainen pokkarilaitos on kuitenkin käsittääkseni kirjan täydellisin suomenkielinen laitos. Toinen sen suomentajista, Juhani Jaskari, on laitokseen korjaillut käännöstä. Jaskarin ja Eila Pennasen käännös on muutenkin erinomainen ja kestää lukemista edelleen, joidenkin anglismien väärinkäsityksestä huolimatta, mutta varmasti korjattu käännös on aina parempi. En ole tosin vertaillut eri laitosten sanavalintoja, joten en tiedä, paljonko korjailua on tapahtunut. Toisen osan lopussa ovat lisäksi Nabokovin omat jälkisanat, joissa hän kertoo kirjoitusprosessistaan ja niistä ”aistien tavoittamattomiin jäävistä koordinaateista”, joiden varaan romaani rakentuu, sekä sensuuritoimenpiteistä, joita kirja tuoreeltaan kohtasi 1950-luvun lopulla. Nabokov ottaa kantaa myös romaanin oletettuun eroottisuuteen: ”On aivan totta, että romaaniini sisältyy erinäisiä viittauksia perverssin henkilön fysiologisiin mielihaluihin. Mutta emmehän me sentään ole lapsia emmekä lukutaidottomia nuorisorikollisia, emme liioin englantilaisen sisäoppilaitoksen poikia, jotka yöllisen homoseksuaalisen mellastuksen jälkeen joutuvat sietämään sen paradoksin että heillä luetetaan antiikin klassikkoja puhdistettuina laitoksina.”

Lopusta löytyvät myös Juhani Jaskarin tekemät selitykset, joissa hän suomentaa kirjassa taajaan vilahtelevat ranskankieliset fraasit sekä selittää auki joitain hämäriä viittauksia (kuten ”läpivalaisupiirustukset”, jotka kerran kirjassa mainitaan). Viittausten selitykset ovat kiinnostavia ja olennaisia, koska Lolita itsessään on intertekstuaalisten viittausten verkosto, ja paljon jää tajuamatta, jos niitä ei ymmärrä. Kirjan voi toki lukea ilmankin.

Mutta jos nyt oikein olen käsittänyt, tätä laitosta ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Viime vuonna ilmestyneessä 12. painoksessa käytetään edelleen vuoden 1959 alkuperäistä suomennosta eikä Jaskarin korjailtua versiota. Nabokovin jälkisanat ja Jaskarin selitykset puuttuvat niinikään. Voisiko seuraavaa painosta tehtäessä muistaa myös tämä vuoden 1975 pokkarilaitos ja antaa sille viimeinkin arvokas ulkoasu?

Jimi Tenorin elokuvat

Jimi Tenor on suomalaisen musiikin monitoimimies, joka on tehnyt niin jazzia, eklektroa, afrobeatia kuin kylmäkiskoista diskopunkiakin (eka bändi Jimi Tenor and His Shamans) – tai oikeastaan näiden kaikkien sekoitusta, synkretististä maailmanmusiikkia, joka ei tottele mitään genreluokituksia. Lisäksi Tenor teki 90-luvun lopulla oman vaatemalliston (muistan kerran nähneeni jollain päälläkin Tenorwearin verkkarit!).

Kaikessa, mitä Tenor tekee, onkin vahvaa ITE-henkeä. Musan ja vaatteiden lisäksi hän on tehnyt elokuvia, joissa näkyy tietty auteuristinen ote. Sittemmin Radiomafian toimittajaksi nousseen Jusu Lounelan kanssa hän teki elokuvat Dr. Abortenstein (1992), Painimies I-II (1992-1993) ja Urinator (1994), jotka ovat vanhojen scifi- ja kauhuelokuvien härskejä parodioita. Näin elokuvat tai ainakin joitain niistä kauan sitten Tampereen YO-talolla järjestetyssä Club Telexissä, mutta varsinaisia muistikuvia niistä ei ole.

Tätä kirjoitusta varten onnistuin hommaamaan vhs-kasettina Dr. Abortensteinin. Se on hämmentävä kauhuelokuvaparodia, joka kaiken sähläyksen keskelläkin onnistuu osoittamaan, että sen tekijöillä on lahjakkuutta. Kuvakulmat ja kompositiot kertovat, että mistään taitamattomista tumpeloista ei ole kyse. Valaistuksen kovuuskin käännetään voitoksi, vaikka ei elokuvalla mitään kuvaus-Jussia voiteta.

Katsomallani vhs:llä Dr. Abortenstein jakaantuu kahteen keskenään erilaiseen jaksoon. Ensimmäinen on mustavalkoinen ja äänellä varustettu – siinä on sekä dialogia että musiikkia. Jälkimmäinen jakso on värillinen ja täysin mykkä. En tiedä, onko tämä ollut tarkoituksellista, vai onko kyse jostain keskeneräisestä demosta. Jimi Tenor kertoi, että hänellä itsellään elokuvia ei tämän lisäksi enää ole. Kansallisella audiovisuaalisella instituutilla on kuulemma kopio Urinatorista.

Dr. Abortenstein kertoo 1920-luvulla Transilvaniassa eläneestä hullusta tohtorista ja tämän apurista, jotka kaivavat yöllä ruumiita ylös haudoista. Kun tämä ei enää tunnu onnistuvan, tohtorimme alkaa tehdä kokeita raskaana olevilla naisilla saadakseen synnytettyä geenihirviön. Tohtori saattaa oman rakastettunsa raskaaksi muunnellulla peniksellään (kohtauksessa tohtoria esittävä näyttelijä työntää Sloggi-alushousuisiinsa maksan ennen kuin vilahtaa peittojen alle), ja lopulta pitkällisessä synnytyskohtauksessa, rööriroopea avuksi käyttäen maailmaan saatetaan noin kaksivuotiaan kokoinen vauva, jolla on valtava kyrpä. Värillisessä toisessa jaksossa sittemmin suureksi kasvanut geenihirviö saalistaa naisia Timisoaran (!) hautausmaalla ja raiskaa näitä. Raiskaajaa jahtaa myös isien ja veljien kostosakki, mutta loppunsa hirviö kohtaa kolmen nuoren naisen kynsissä.

Loppujakso on alkujaksoa huomattavasti mielenkiinnottomampi, vaikka nopeassa kollaasijaksossa, jossa tappaja kokee elämänsä orgasmin, on kiinnostavaa hullua vimmaa, joka ylittää teoksen lähtökohdat. Kohtauksissa, joissa leikataan äkillisesti kuvia erektiosta, on samanlaista tuntua. Elokuvassa on monenlaisia vaikutteita erilaisista kauhuelokuvista, alun hautausmaajaksoissa näkyy saksalaisen ekspressionismin vaikutusta, myöhemmin tulee mieleen Walerian Borowczykin häiriintynyt ja hieno Tri Jekyllin naiset, joskaan en tiedä, onko Tenor nähnyt sitä. Elokuvassa nähdään myös jokin Tenorin rakentama laite – hänhän on suunnitellut ja rakentanut Bonk-henkisesti omia koneitaan jo pitkään.

Tenorin seuraava elokuva olikin aivan erilainen. Sähkö (1995) on vapaasti improvisoiden tehty 16-millisellä filmikameralla kuvattu dokumentin tapainen. Elokuvan keskiössä on nimen mukaisesti Sähkö Recordings, Turussa vuonna 1993 perustettu levymerkki, joka on erikoistunut julkaisemaan kokeellista minimalistista elektronista musiikkia. Elokuvassa näyttäytyvät ja esiintyvät niin Panasonic (josta myöhemmin tavaramerkkikiistojen takia tuli Pan Sonic), Ø, Hertsi, Mono Junk, Hertsi, IFÖ kuin Tenor itsekin. Tenor oli vuotta aiemmin levyttänyt jazzalbumin Europa Sähkön Puu-alamerkille. Elokuvassa seurataan ”bändien” harjoittelua Turun Kupittaan nyttemmin puretuissa teollisuusrakennuksissa sekä Yhdysvaltain kiertuetta.

Blast First -levy-yhtiö julkaisi elokuvasta VHS-kasetin, joka on todellinen harvinaisuus. ”Suitably abstract portrait of the Finnish techno label in itse prime”, on kirjoittanut FACT-lehti, joka on kutsunut elokuvaa myös ”elektronisen musiikin dokumenttien pyhäksi Graaliksi”. Jimi Tenor ja Jori Hulkkonen ovat esittäneet elokuvaa säestettynä, lisäksi elokuva on kerran nähty Turussa Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Sähkössä näkyvät täysin toisenlaiset vaikutteet kuin Dr. Abortensteinissa ja muissa kauhuräpellyksissä. Tässä Jimi Tenor, joka kuvasi itse koko elokuvan, käyttää, ehkä yhtenä ensimmäisistä suomalaisista, tahallaan huonoa ja suttuista kuvaa. Joitain keikkajaksoja on kuvattu niin, että Tenor kuvaa monitoria, johon tulee videokameran kuvaa meneillään olevasta keikasta. Kuva sumenee niin että siitä tulee itsessään esteettinen objekti. Samalla Tenor käyttää hyväkseen myös hiljaisuutta ja hitautta, Sähkö-elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei tapahdu mitään – varsinkin lopussa, jossa Amerikan-kiertueesta väsyneet tyypit istuvat lentokentällä tai vastaavassa nimettömässä tilassa ja syövät vaisuina eväitään. Mitään selostustekstiä elokuvassa ei ole, joten se ei toimi perinteisenä dokumenttina, mutta sen ei tarvitsekaan.

Viime vuoden lopussa Night Visions -festivaalilla nähtiin Jimi Tenorin ja toisen musiikin monitoimimiehen Jori Hulkkosen pitkä elokuva Nuntius. Siinä näkyvät uudestaan Dr. Abortensteinin tunnelmat ja vaikutteet, mutta paljon pehmeämmässä muodossa, väkivaltaa ei ole juuri lainkaan. Härskiyskin on muuttunut salonkikelpoiseksi taiteellisuudeksi – tai ainakin melkein. Nuntius on scifi-elokuva, jonka alussa foliolavasteissa liikkuvat naamioidut tyypit lähettävät Gary Numanin näköisen miehen toiselle planeetalle, joka on ilmeisesti Maa. Mies, jota esittää jyväskyläläinen skenekasvo Tapio Normall, kulkee ympäri planeettaa ja lopulta vie takaisin lähtöplaneetalleen Maan multaa. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa mies saa palkinnokseen syödä ruokia kahden pöydällä alastomana makaavan ihmisen päältä.

Tenor ja Hulkkonen ovat sanoneet elokuvansa yhdistävän Ed Woodia, Spede Pasasta ja David Lynchiä. Ed Woodin vaikutteita näkyy kyllä Dr. Abortensteinissa (melkein yksittäisiä Plan 9 From Outer Spacesta napattuja kuvia myöten!), mutta ei mielestäni Nuntiuksessa, ellei sitten lavasteiden tahallisessa niukkuudessa ja naurettavuudessa. Spedeä Nuntiuksessa on Speedy Gonzales -länkkäristä napattu hiekkakuopassa kävely, David Lynchiä ehkä kaikenkattava epämääräisen kalvava tunnelma ja koherentin juonen puuttuminen. Ihan samanlaisiin sfääreihin Nuntiuksessa ei kuitenkaan päästä kuin vaikkapa Eraserheadissa tai Lost Highwayssa. Elokuvassa on kuitenkin vahvaa coolin tuntua, joka on varmasti peräisin Jori Hulkkoselta. Samaa cooliutta on tietysti myös Tenorinkin touhuissa, joissa ei niin tarkkaan mietitä, mitä tulee tehtyä, tärkeintä on tekeminen itse.

Nuntiuksen kerronnan keskeyttävät usein kohdat, joita eräs ystäväni sanoi ”näytönsäästäjiksi”: psykedeelisiä värimassoja, jotka muotoutuvat ja muuttuvat koko ajan. Näissä kohdissa Nuntius lähestyy hiukan videotaidetta, hyvässä ja pahassa. Ne toimivat livemusiikin säestyksellä, mutta on vaikea sanoa, jaksaisiko niitä katsoa esimerkiksi kotona telkkarista.

Yksittäinen elokuvantekijä, joka minulle Tenorin elokuvaurasta tulee mieleen, on Andy Warhol. Tenorin elokuvissa on samanlaista sekoitusta välinpitämättömyyttä ja innostusta kuin Warholin Factoryssa tehtailluissa filmeissä, vaikka Tenor ei venytäkään kestoa niin äärimmilleen kuin Warhol tekee (Sleep, Empire jne.). Tenoria ja Warholia yhdistää myös tapa sotkea sekoiluihinsa genre-elokuvaa (Warholin länkkäri Lonesome Cowboys, Warholin hoviohjaajan Paul Morrisseyn monet kauhu- ja rikoselokuvat). Selkeimmin Tenorin elokuvista warhollaisin on Sähkö, mutta Nuntiuksessa ja varhaisissa kauhuparodiassa on samaa henkeä kuin Lonesome Cowboysissa ja Morrisseyn elokuvissa (saisinpa joskus nähdä uudestaan Morrisseyn rikoselokuvan Mixed Blood!). Sähköä ja Nuntiusta yhdistävät kohtaukset, joita ei tarvitse katsoa kuin välillä vilkaisten – mikä taas on hyvin warhollainen idea.

Ennen kaikkea Warholia ja Tenoria tietysti yhdistää ulkonäkö. Tätä käytettiin hyväksi aikoinaan Club Telexin tapahtumassa, jonka julisteessa Tenoria oli käsitelty samalla tavalla kuin Warhol erivärisissä omakuvissaan. (Luulin, että minulla olisi tapahtuman juliste – olisin sen luonnollisesti tähän laittanut, mutta enpä löytänyt. Jos se vielä tulee vastaan, niin lisään myöhemmin.)


Pekka Hyytiäisen elokuvat ja 80-luvun kaipuu päästä pois

Kansa (vai pitäisikö sanoa ”kansa”?) on äänestänyt ja päättänyt, että Suomi palaa menneisyyteen. Lähimenneisyys ulottuu jonnekin 90-luvun alkuun, aikaan ennen lamaa. 80-luku näyttäytyy turvallisena aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin, oli Kekkonen ja Mauno Koivisto. Oli töitä eikä nurkissa vetelehtinyt maahanmuuttajia riesaksi asti.

Monia 80-luvun kotimaisia elokuvia luonnehtiikin kaipuu päästä pois, jonnekin avarampiin tiloihin, jonnekin pois ahdistavasta yhtenäiskulttuurista. Tämä näkyy niin sellaisissa kalkkunoissa kuin Insiders kuin vakavissa taide-elokuvissakin, kuten vaikkapa Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Da Capossa, joka kertoo viulisti Heimo Haiton tarinaa. Elokuvassa vieraillaan Hollywoodissa, jonne suomalaiset tuovat omat ahdistuksensa – sielläkään ei pääse mitään pakoon.

Aki ja Mika Kaurismäen elokuvissa tunne on todella käsinkosketeltava. Varsinkin Akin elokuvissa tämä näkyy. Ne loppuvat usein siihen, että yritetään lähteä Suomesta pois (vaikka sitten soutuveneellä, kuten Calamari Unionissa) tai siihen, että lähteminen Suomesta epäonnistuu. Näin käy vaikkapa Rikoksessa ja rangaistuksessa, jonka lopussa Markku Toikan esittämä Rahikainen, suomalainen versio Dostojevskin Raskolnikovista, löytää vapautensa tai pikemminkin mielenrauhansa vankilasta. Jos on kerran ollut täi kaiken aikaa, niin kuin Rahikainen sanoo, on kai parempi ettei ole ihmisten keskuudessa. Rahikainen on elokuvan alussa tappanut liikemies Honkasen, joka myös oli täi, Rahikaista pahempi – vaikka sitä, miksi ja millä tavalla, elokuvassa ei koskaan kunnolla kerrota. Samanlainen tapaus on Kaurismäen ystävän ja työtoverin Pauli Pentin tyylikäs rikosdraama Pimeys odottaa (1985), jossa Pekka Valkeejärven tylysti esittämä nuori mies sekaantuu tahtomattaan typerään rikosdraamaan. Elokuvassa käydään koko ajan lentokentillä ja juna-asemilla, mutta koskaan ei päästä pois. Lopussa vain kaksi ihmistä ampuu toisensa turhaan tyhjällä kadulla.

Vuosikymmenen masentavimmat elokuvat ohjasi kuitenkin Pekka Hyytiäinen. Hänen kolmen pitkän elokuvansa katsojamäärät jäivät hiukan yli tuhanteen, mutta niistä viimeinen, MP – minä pelkään (1982), on nyt uusintakierroksella kerännyt enemmän katsojia kuin alun perin, jolloin sen näki noin 300 ihmistä. Se on vuosikymmenensä rohkeimpia kotimaisia elokuvia, joka on syyttä suotta jäänyt tuntemattomaksi kuriositeetiksi.

Elokuva nousi esille muutamia vuosia sitten Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (silloin arkiston) sarjassa, jossa esitettiin 80-luvun kotimaisia elokuvia. Sen näki kriitikko Eero Tammi, joka kirjoitti Facebookissa, että elokuva on kuin yhdistelmä Tarkovskin Stalkeria ja Nicolas Roegin Kauhunkierrettä (eli Venetsiaan sijoittuvaa kauhuelokuvaa Don’t Look Now). Tammi ei liioitellut: MP – minä pelkään on todella hätkähdyttävä ja omaperäinen elokuva. Vaikka se ei ole täydellinen – kaukana siitä -, siinä on sellaista synkkää voimaa, johon ei ole moni elokuvantekijä Suomessa yltänyt. Tai muukaan taiteilija. MP muistuttaa paikoitellen videotaidetta, mutta päihittää näkemäni saman ajan suomalaiset videotaideviritelmät – tai muunkin kokeellisen elokuvan – mennen tullen silkassa pelottavuudessaan.

Hyytiäisen aiemmatkin elokuvat olivat kiinnostavia, mutta kaukana MP:stä. Hyytiäisen pitkä esikoinen Kirje (1978) on jahkaava ja liian pitkä psykologisen jännärin tapainen ja siinä on vain muutamia kohtia, joissa Hyytiäisen myöhemmin puhjennut visionäärisyys näkyy. Kauhuelokuvaa Kirje lähestyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilö näkee metsässä mustaan pukeutuneen hahmon, josta ei tiedä, kuka tämä on. Yksinkertainen idea muuttuu Hyytiäisen käsissä tärisyttäväksi hetkeksi. Kirjettä olisi voinut helposti lyhentää ainakin puolella tunnilla eikä katsoja olisi huomannut minkään puuttuvan. Yksi kiinnostava aspekti elokuvassa on: siinä puhutaan samanlaisella sävyttömällä nuotilla kuin Kaurismäen elokuvissa. Tätä ihmeteltiin aikalaiskritiikeissä ja ratkaisua pidettiin amatöörimäisenä ja monotonisena. Kirjeessä Hyytiäisen apulaisohjaaja oli Pauli Pentti, josta sittemmin tuli Kaurismäen työtoveri ja käsikirjoittaja. Pentti on kertonut, että ajatus sävyttömästä, ”kaurismäkeläisestä” dialogista oli osittain hänen – ehkä sen alkusysäyksenä ovat toimineet Hyytiäisen kanssa käydyt keskustelut.

Hyytiäisen seuraava elokuva, alle tunnin mittainen i + i (1981) oli sitten jo jotain ihan muuta. Hyytiäinen kirjoitti päiväkirjassaan päättäneensä ensimmäisen elokuvansa huonon vastaanoton jälkeen, että nyt hän ei pidättele mitään, hän päästäisi kaiken luovuutensa irti. i + i onkin elokuva, jossa ei ole perinteistä juonta juuri nimeksikään. Elokuva on kai jonkinlainen jännäri sekin, mutta epäselvää on, minkä puolesta pitäisi jännätä. Päähenkilö on Pekka Valkeejärven äkäisesti esittämä (nuori Valkeejärvi olisi muuten pärjännyt jossain Scorsesen elokuvassa) opiskelija, joka on mukana itsemurhia taltioivassa valokuvaprojektissa. Elokuvan alussa hän yrittää raiskata naisen, ja keskivaiheilla häntä lähestyy epämääräinen mies, joka väittää olevansa naisen aviomies. Lopussa Valkeejärven hahmo yrittää uutta raiskausta. Sitä ennen on nähty erittäin rakeisella filmillä kuvattu kohtaus, jossa Valkeejärvi ilmeisesti pahoinpidellään, kun hän yrittää kysellä toisen raiskauksen taustoja rantojen vähäpuheiselta mieheltä.

i + i:n alussa ja lopussa kuva on oudosti värittynyt, värit ovat vastavärejä. Kuulemma kyse on laboratorion virheestä, mutta Hyytiäinen oli sitä mieltä, että antaa olla, juttu toimii hyvin juuri noin. Sattumanvaraisuus voi joskus luoda hienoa kokeellisuutta.

Mutta i + i on sekin vielä kaukana MP:stä. Samaa on se, että katsoja ei ikinä kunnolla tiedä, mistä elokuva kertoo. MP:ssä nähdään kahta ilmeisesti erillistä tapahtumaketjua, jotka kuitenkin unenomaisesti limittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä nähdään pelottavia ja hypnoottisia kuvia sodasta – lavetilla kääntyvät ohjukset, kaupungin yllä lentävät koneet, maassa sätkiviä ihmisiä -, toisessa nähdään tavallinen perhe viettävänsä aikaansa mökillä. Sota löytää tiensä mökillekin sotaharjoitusten ja eksyneen sotilaan myötä. Sota tuo mukanaan myös unet, joita mökin asukkaat alkavat nähdä, kukin vuorollaan. Hyytiäinen kuvaa unia samantyyppisinä mustavalkoisina kuvina kuin sotaakin. Mökkiläiset myös katsovat sotauutisia televisiosta – joskaan uutislähetys ei aivan noudattele perinteistä tv-dramaturgiaa. Se muistuttaa enemmänkin Blair Witch Projectin tai jopa itävaltalaisen Angstin tyyppistä kauhuelokuvaa, jossa kamera menee paikkoihin, joihin ei ole lupa mennä.

Hyytiäinen leikkaa tapahtumien sekaan epäselviä kuvia sätkivistä ruumiista, ohjuslavetista (jostain syystä juuri tämä nostaa ihokarvat pystyyn), autiossa tehdasmaisemassa kulkevista huppupäisistä miehistä, jotka kiduttavat mökillä olevan perheen isää… Suunnattomassa lähikuvassa rohtuneet huulet lukevat ääneen hämäräperäistä runonpätkää. Lähikuvat silmistä viittaavat katsomisen tematiikkaan, mutta Hyytiäinen jättää tämänkin epäselväksi – ehkä tarkoitus on viitata siihen, että länsimainen ihminen vain katsoo passiivisesti ympärillään tapahtuvaa hävitystä. Elokuvan ahdistus liittyy ydinsotaan, joka tuolloin 80-luvulla tuntui alkavan minä hetkenä hyvänsä, mutta myös puhumattomuuden ja hiljaisuuden kulttuuriin. Yhtenäiskulttuuri esimerkiksi television muodossa ei vastauksia anna.

MP – minä pelkään ei ole täydellinen elokuva. Näyttelijätyöskentely on haparoivaa, Pekka Valkeejärvellä on kasvoillaan outo tekoparta, jota ei selitetä mitenkään, metsään eksyneen sotilaan hahmo ja hänen sekoamisensa on hahmotettu epäselvästi, joko tahattoman koomisesti tai koomisuutta tapaillen. Mutta vaikutus on silti järisyttävä. Kun elokuvan alaotsikko (”MINÄ PELKÄÄN”) lopussa iskeytyy valkokankaalle, on kuin katsojaa itseään olisi lyöty palleaan. Olisi jännä kuulla, mitä ne 300 rohkeata ajattelivat, jotka kävivät MP:n ensi-iltakierroksella katsomassa. Kritiikki oli pääsääntöisesti hyvää, mutta kyse olikin ammattikatsojista – jotka hekään tosin eivät aina osanneet käsitellä Hyytiäisen poikkeuksellista kuva- ja äänikerrontaa.

MP jäi Hyytiäisen viimeiseksi elokuvaksi. Hän sai kuvattua noin puoli tuntia uutta elokuva Saari 16, jossa hän pätkät nähneiden mukaan vei MP:n tyyliä vielä pidemmälle. Ilmeisesti alkoholi vei Hyytiäisen lopulta. Hän kuoli vuonna 2008 näkemättä, että hänen elokuvansa kaivettiin esille arkistojen kätköistä. Hyytiäinen tuotti teoksensa itsenäisesti, joskin MP sai elokuvasäätiön tukea 67 000 markkaa, ilmeisesti ensimmäisenä hänen elokuvistaan. Pitkäjänteiset apurahat olisivat voineet taata hänelle paremmat mahdollisuudet tavoitella visiotaan. Nyt tehtävä jäi puolitiehen, juuri kun Hyytiäinen oli löytämässä omat lahjansa ja tavan käyttää niitä hyväksi.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miksi apurahasysteemiä pitäisi kehittää, ei lakkauttaa tai supistaa, niin kuin eräät tahot ovat ehdottaneet. Pienet katsojamäärät eivät tarkoita sitä, etteikö teos voisi olla järisyttävä tai uutta luova. Suomen hyvä arkistolaitos pitää huolen siitä, että obskuureimmatkin teokset voivat tavoittaa otollisen yleisön vielä vuosikymmenien päästä. mp-juliste

Kiitos tiedoista Markku Oikkoselle! Tässä vielä kaksi linkkiä: Paavo Ihalainen arvioi Elitistissä MP:n ja elokuvakerho Montaasin Hyytiäis-retrospektiivin esittely.

Jenniferille pyssy: feminististä ultraväkivaltaa

(Imagen sivuilla hetken aikaa ollut blogini lakkautettiin omasta pyynnöstäni. En löytänyt aikaa sellaisella bloggaamiselle, joka olisi sopinut Imageen, paloin halusta kirjoittaa paljon vapaammin ja enemmän omista töistäni - oikein tai väärin, ajattelin ettei tuollaisessa blogialustassa pitäisi promota vain omia töitään. Oli miten oli, postaan tänne nyt ensiksi Imagen sivuilla olleet bloggaukseni, sitten siirryn taas johonkin muuhun. En jaksa etsiä näihin linkkejä tai muutakaan, menkööt sellaisenaan. En jaksa myöskään kuvia laittaa.) 

Todd Morrisin ohjaama A Gun for Jennifer (1997) on kadonnut elokuva – ainakin melkein. Se kiersi elokuvafestivaaleita 1990-luvun puolivälissä ja käväisi Suomessakin, ilmeisesti ainakin Rakkautta & Anarkiaa -festareilla sekä Jyväskylän Kesässä. Tekijät myös kävivät Suomessa ja antoivat haastattelun ainakin Gorehound-lehdelle. Sen jälkeen tapahtui jotakin. Elokuvaa ei koskaan virallisesti laskettu teatterilevitykseen eikä siitä ole missään vaiheessa tehty minkäänlaista kotivideojulkaisua. Tekijöiltäkin elokuvan filmikopiot katosivat maailman turuille. Elokuvan maine on tällaisesta tietysti kasvanut. Kukapa nyt ei haluaisi nähdä elokuvaa, jossa stripparibaarin naiset silpovat miehiä? gunforjennifer

Turkulainen filmikeräilijä kuitenkin onnistui ostamaan itselleen kopion jokin aika sitten, ja Turun elokuvakerho esitti sen tämän viikon tiistaina pienelle yleisölle. Kaukana ovat ne ajat, jolloin tällaiset harvinaisuudet vetivät elokuvasalit täyteen. Olin paikalla, vaikka kuulin elokuvasta ensimmäistä kertaa vasta noin kaksi kuukautta sitten. (Jos olin siitä 90-luvulla kuullut, olin unohtanut elokuvan tyystin. Monille festarihiteillehän tapaa käydä niin, että niistä puhutaan etukäteen enemmän kuin jälkikäteen.)

A Gun for Jenniferiä ei ole aika kohdellut hyvin. Elokuvassa ei ole kummoista juonta. Henkilöt jäävät etäisiksi tai ovat stereotyyppejä, joita ei ole juuri pohdittu. Suurin osa repliikeistä huudetaan, mikä käy katsojalle ennen pitkää rasittavaksi. Näyttelijät ovat parhaimmillaankin yritteliäitä amatöörejä. Kenenkään ura ei ymmärrettävästi ole tämän jälkeen juuri auennut, jotkut ovat tehneet jonkin verran töitä televisiossa. Kuvauksessa on paikoitellen hyvää katu-uskottavaa särmää, mutta sisäkohtauksista on usein vaikea nähdä, mitä niissä tapahtuu. Tämä tietysti antaa tiettyä armollisuutta väkivaltakohtausten vaatimille erikoisefekteille. Elokuvan soundtrackilla on hyvää ysärisärmää, siinä soitetaan paljon esimerkiksi Tribe8-bändiä, jolta nähdään myös raju livekeikkapätkä. Myös tämä vähän vanhempi klassikko ilahdutti.

Elokuvan slogan kuuluu: ”Dead men don’t rape.” Pääosassa on väkivaltaista miestään Ohion Steubenvillestä (eli Stupidvillestä, niin kuin moni elokuvan henkilö tahallaan väärin kuulee) paennut nuori nainen, joka ottaa nimekseen Jennifer. Häntä esittää elokuvan toinen käsikirjoittaja, Deborah Twiss. Hän harhailee New Yorkissa ja on joutua raiskauksen kohteeksi, kun viiden naisen muodostama joukko pelastaa hänet. Toinen raiskaajista hakataan pesäpallomailalla, Jennifer pakotetaan ampumaan toinen, vastoin tahtoaan. Jennifer otetaan – tai pakotetaan – mukaan jengiin, joka päästää päiviltä naisia väkivaltaisesti tai muuten vähättelevästi kohtelevia miehiä. Naisjengin julkisivuna toimii räkäinen strippiluola, ja elokuvassa saadaan myös kohtaus, jossa naiset yltyvät ivaamaan ja pahoinpitelemään kahta nuorta miestä, nämä kun kourivat ja nimittelevät naisia. Lopussa hyökätään lapsipornokuninkaan kaupunkipalatsiin, jossa pidetään silpomisorgioita. Body count kliimaksissa on aikamoinen.

Tässä vaiheessa joku voisi kaivaa esille Valeria Solanas -kortin. Elokuvan naisporukka kastroi miehet, joille haluaa antaa opetuksen. Miehet on elokuvassa kuvattu lähes poikkeuksetta vastenmielisiksi hyypiöiksi, joille ei sovi toivoakaan hyvää loppuelämää. Ainoat poikkeukset ovat pari poliisia, mutta ei heitäkään minään profeministeinä voi pitää. A Gun for Jennifer sotii Hollywoodin konventioita vastaan myös siinä, että kenellekään naisista ei ole kirjoitettu romanssia miehen (tai naisen) kanssa.

A Gun for Jennifer ei kuitenkaan juhli naisten kastraatioprojektia. Elokuvassa tehdään tiettäväksi, että naiset ovat henkisesti häiriintyneitä, seksuaalisen hyväksikäytön ja perheväkivallan uhreja. (He myös tekevät tämän tiettäväksi käyttäytymällä koko ajan kuin sekopäät ja huutamalla hysteerisesti toistensa päälle, mutta tämä on yhtälailla käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ongelma.) Elokuvassa onkin jotain samaa kuin Mary Harronin Valerie Solanas -kuvauksessa I Shot Andy Warhol, kummassakaan ei kuvata naispäähenkilöit siloitellen eikä heidän teoillaan juhlita. Naisia ei A Gun for Jenniferissä kohtaa myöskään onnellinen loppu, vaikka toisaalta loppukliimaksin jälkeinen lyhyt vinjetti antaa olettaa, että elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa.

A Gun for Jenniferillä on harvojen sen nähneiden kommenttien perusteella hiukan posttarantinolaisen elokuvan maine, mutta Tarantinoon yhdistetty cool ja svengaava väkivalta ei ole elokuvan ja sen tekijöiden juttu. Enemmänkin se muistuttaa vaikkapa Shirley Clarken (The Connection), Paul Morrisseyn (Mixed Blood) tai Nick Gomezin (Laws of Gravity) kaduilla, kujilla ja takapihoilla kuvattua rosoista ultrarealismia. Todd Morrisin ja Deborah Twissin elokuva kärsii kuitenkin väkivaltakohtauksistaan, joissa mennään usein rutkasti fantasian puolelle, varsinkin lopun orgioissa. Päitä räjähtelee, mutta nähty väkivalta ei tunnu oikein miltään, ehkä pikkuisen yököttävältä kohdassa, jossa lapsipornokuninkaan työntekijä nuolee viillellyn naisen sisäelimiä. Tavallinen Walking Deadin jaksokin tuntuu väkivaltaisemmalta. A Gun for Jennifer kertookin paradoksaalisesti viattomammasta ajasta, jolloin tällainen väkivalta oli piilotettu marginaaliin. Elokuva ei ole yksiselitteisesti feministinen, mutta ei se myöskään ole eksploitaatiota, niin kuin jotkut kommentit esimerkiksi IMDb:ssä antavat ymmärtää. Siihen A Gun for Jennifer on liiaksi häiriintyneiden päähenkilöidensä puolella.

Tarinalla on onnellinen loppu. Kun turkulainen filmikeräilijä otti yhteyttä elokuvan tekijöihin esitysluvan saadakseen, nämä luonnollisesti ilahtuivat kovasti. Dvd-julkaisu on kuulemma viimeinkin tulossa. Lisäksi elokuva esitettäneen myöhemmin Tampereen Cinemadrome-tapahtumassa.