tag:blogger.com,1999:blog-181898002024-03-06T07:32:32.202+02:00Julkaisemattomia"Kvasifilosofointia ja epäselvyyttä." (Kekkonen Mauno Koivistosta)Unknownnoreply@blogger.comBlogger546125tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-90654726900065770512024-01-09T12:46:00.008+02:002024-01-10T11:00:53.290+02:00Runolehteni Blinkity Blank 1988-1997<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjTse694H6jubWBlhW63U0Ro9slWGgfOVhZQtQbt38WGeIx5XtD_iWjaQnzCHFYGK7jZnEQ2sQ8JNVPehxWSxLZAjz0ce7UqLBFiBtRtgVhfD4Mx43SWhWHa8YpnzYJlj0YzfH29vpmh8f2mODtoBwB6MTNaTD6yND94TtU69qZ30Wk6nLk9td1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" data-original-height="337" data-original-width="236" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjTse694H6jubWBlhW63U0Ro9slWGgfOVhZQtQbt38WGeIx5XtD_iWjaQnzCHFYGK7jZnEQ2sQ8JNVPehxWSxLZAjz0ce7UqLBFiBtRtgVhfD4Mx43SWhWHa8YpnzYJlj0YzfH29vpmh8f2mODtoBwB6MTNaTD6yND94TtU69qZ30Wk6nLk9td1=w224-h320" width="224" /></a></div><br />Kuten olen täällä blogissa muutamaan kertaan maininnut, tein vuosina 1988-1997 omaa pientä runolehteä, jonka nimi oli Blinkity Blank. Nimen olin napannut kanadalaisen Norman McLarenin hienosta <a href="https://www.youtube.com/watch?v=q3YeWgUgPHM">animaatioelokuvasta</a>, jonka olen nähnyt useita kertoja, ensiksi Porin elokuvakerhossa, sitten ainakin Tampereen filkkareilla - ja viimeksi Pori Film Festivalilla, jonne sain valita muutamia elokuvia pari vuotta sitten (osoitus siitä, että lopulta palaa aina sinne, mistä lähti). <p></p><p>Olen aina ollut ylpeä lehdestä ja pitänyt sen konseptista, vaikka minusta ei lopulta tullutkaan runoilijaa, niin kuin pitkään luulin. (Nykyisessä kirjallisessa tilanteessa en voi kuin sanoa, että hyvä, ettei minusta tullut runoilijaa: monipuolisena tietokirjailijana ja kustantajanakin on riittävän vaikea ansaita elantoaan.) Lehteä ilmestyi 20 virallista A5-kokoista numeroa, joiden lisäksi ilmestyi kaikenlaisia ylimääräisiä numeroita, yleensä pienemmässä A6-koossa, mutta jotkut olivat myös aanelosia; yksi taisi olla mikroskooppinen A7. (Alla olevassa listauksessa mainitaan, että olisin yrittänyt tehdä lehteä myös koossa A8, mutta ilmeisesti olen todennut hankkeen mahdottomaksi.)</p><p>Ideana oli melkein alusta saakka, että lehdissä olisi muutakin sisältöä kuin vain minun runojani. Kerran tai pari niissä oli jonkun ystäväni kirjoittamia runoja, mutta useimmiten mukana oli käännösrunoja, joita olin bongannut ja joita käytin käytännössä luvatta, tai sitten unohdettujen suomalaisten runoilijoiden esittelyjä. Näistä tuli sittemmin Kulttuurivihkoissa julkaistu juttusarja Pieniä laulajia, josta taas tuli aikanaan <i>Unohdetut kirjailijat</i> (joka taas johti jatko-osaan sekä teokseen <i>Unohdettu Waltari</i>). (Uudistetut painokset kirjoista ovat saatavilla BoD:n verkkokaupasta: tässä <i><a href="https://kirjakauppa.bod.fi/unohdettuja-kirjailijoita-juri-nummelin-9789527211175">Unohdettuja kirjailijoita</a></i> ja tässä <a href="https://kirjakauppa.bod.fi/unohdettu-waltari-juri-nummelin-9789527211878">Waltari</a>.) </p><p>Lehtien tekemiseen liittyy tietysti paljon anekdootteja: se, kun maksoin kaverilleni Kimmolle ensimmäisen numeron kopioinnista tarjoamalla hänelle Martinan halvimman eli kasvispizzan ja kun hän sai siitä ruokamyrkytyksen, se, kun sain itse nitoa lehteni porilaisessa kirjapainossa, jossa poljin alumiinilankaa niiteiksi syöttävää laitetta, se, kun yritin myydä lehtiä Rumban pienlehtipalstan kautta, se, kun lähetin yläasteen äidinkielenopettajalleni erikoisnumeron The Best of Blinkity Blank (jossa oli runoja numeroista 1-5) eikä hän ikinä vastannut mitään, se, kun gradun ohjaajanani toiminut Mikko Lehtonen kehui lehden nimeä jollekin kirjallisuustieteen seminaarin osallistujalle, se, kun tuleva kirjailija Jyrki Vainonen sanoi, että runot eivät ole huonoja, se, kun ystäväni Markku Lehtimäki käytti yhtä runoa jonkin metodikurssin kohdetekstinä ja joku oli sanonut, että se tuo mieleen Eeva-Liisa Mannerin runot, se, miten tuttavani Tarmo (oikea nimi Tarja) tajusi viimeisen numeron kannenkin jo nähdessään, että tämä on nyt se viimeinen numero... </p><p>Nyt on vain käynyt niin, että olen hukannut oman Blinkity Blank -kokoelmani. Ne hävisivät muutossa, josta on kohta jo neljä vuotta aikaa, enkä ole niitä uudesta asunnostamme löytänyt. (Samassa katosivat myös ystäväni Arttu Mannisen kollaasitekniikalla tekemät lehdet, joita hän painatti 5-10 kappaleen painoksina saatuaan minulta jonkinlaisen innoituksen 80-luvun lopulla.) Tiedän, että hyvällä ystävälläni Simo Kuusisella on lehdet (hänellä on ehkä täydellisin kokoelma varhaisia Nummelinianaan kuuluvia pienpainatteita), ja kun kävin joulukuun alussa Porissa, poikkesin hänen luonaan ja pyysin saada nähdä kokoelmaa. Otin valokuvat viimeisessä Blinkity Blankissa olevasta "Blinkitografiasta", johon olin listannut ja ajoittanut kaikki BB:n ilmestyneet numerot, ja olen nyt kirjoittanut listauksen puhtaaksi; ne ovat tämän postauksen alimmaisena. Tein lehdistä kaksi havaintoa: olen jo tuolloin ollut kärsimätön, ehkä hiukan ADHD-henkinen kirjoittaja-julkaisija ja tehnyt paljon kaikenlaisia epävirallisia välinumeroita (ja sama meininki näyttää jatkuneen koko kirjailijan ja kustantajan urani aikana); olen jo tuolloin, alle 25-vuotiaana hahmottanut jotain järjestelyn ja jäsentelyn ideasta, viimeinen Blinkity Blank ei nimittäin koostunut sitä varten kirjoitetuista runoista, vaan olin valinnut parhaat runot lehdistä 15-19, ja lisäksi olin kaivanut esille runoja, jotka oli julkaistu muissa yhteyksissä, kuten Kulttuurivihkoissa tai Vapaa-ajattelijassa (johon tosiaan kirjoitin pari runoa ja ainakin yhden artikkelin 80-luvulla teini-ikäisenä). Kyse oli siis jo tuolloin jonkinlaisesta antologiasta. </p><p>Simon kokoelmiin kuuluivat myös kolme yksittäiskappaleina tekemääni runovihkoa, joista tässä mukana kuvina yksi, nimeltään <i>Viisi lyhyttä runoa</i>. Runot ovat vuodelta 1997 ja edelleen mielestäni aika hyviä (toki osa kaipaisi pientä editointia). Juuri tämän saman ajan runoa joku kirjallisuudenopiskelija oli pitänyt Eeva-Liisa Manner -tyylisenä, eikä se varmasti kaukana olekaan totuudesta. Nykyään en osaa sanoa, millaisia runoja kirjoittaisin, koska luen niitä enää aika vähän. (Runot eivät ole alla samassa järjestyksessä kuin ne "kirjassa" ovat; lisäksi haluan pahoitella utuisia kuvia, en ole pystynyt ostamaan uutta kännykkää, vaikka kipeästi sellaisen tarvitsisin. Toivottavasti joku nyt tekstit tuosta kuitenkin saa luettua.) <br /><br />Paha vain, etten ottanut (samaisella kännykällä!) kuvia Blinkity Blankien kansista eikä minulla ole koneella kuin numeron 19 sinänsä minusta hauska kansi, jossa on Michel de Montaigne. Ensimmäisten lehtien kannet tein vain kirjoituskoneella niin että kannessa ei ollut muuta kuin tekstiä, mutta numerosta 7 alkaen niissä oli kuvakannet. Jokainen numero oli erilainen, ja lehden nimiökin vaihtui numerosta toiseen (äitini, joka piti pientä graafisen alan firmaa, teki minulle kaksi liuskaa erilaisia nimiöitä ja käytin niitä). Kuvia napsin vanhoista almanakoista, sarjakuvista ja kirjojen kansista. Pitänee joskus kuvata Simolla oleva kokoelma - viimeistään sitten kun perin sen itselleni! <br /><br /><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi6fXRpGwBPo6gR48I17SZTeWe07NPhT3QdrrXts2tZ-8qdyLvijfF-DqeTYaH_2X3PoW0reI6pvAvXIshTb9dgejyFCuHsOUTJ1CXSYvsTUNn0ijie9CxM2u4iyV6eBS9cZoDwsJr5nOQuDz1ylJB0tOwoawKU5Xd9bFKQs9uS6HIKNfvYzPwJ/s2048/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi6fXRpGwBPo6gR48I17SZTeWe07NPhT3QdrrXts2tZ-8qdyLvijfF-DqeTYaH_2X3PoW0reI6pvAvXIshTb9dgejyFCuHsOUTJ1CXSYvsTUNn0ijie9CxM2u4iyV6eBS9cZoDwsJr5nOQuDz1ylJB0tOwoawKU5Xd9bFKQs9uS6HIKNfvYzPwJ/s320/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa.jpg" width="320" /></a></div><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBfMkGj9o1rX4zJTMuqJaXAW3Ef_duXxuzHCge8bcVdiCvcPqq5gCIdWXSWIQqI9tnS9XFbqox01fwOhlSB-goxmRFNkqMemADtUD-Cxg4CaZiAIHs7iYQV8OyKnPFJoRJ3k81e17nQH2SOr12JZCe4nDYpRRQF43wl4wtTLBD7_yjLPH4f7yN/s2048/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa1.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBfMkGj9o1rX4zJTMuqJaXAW3Ef_duXxuzHCge8bcVdiCvcPqq5gCIdWXSWIQqI9tnS9XFbqox01fwOhlSB-goxmRFNkqMemADtUD-Cxg4CaZiAIHs7iYQV8OyKnPFJoRJ3k81e17nQH2SOr12JZCe4nDYpRRQF43wl4wtTLBD7_yjLPH4f7yN/s320/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa1.jpg" width="320" /></a></div><br /><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIXAEVkKL35fGWqFqLXCUn6Yd2dw-2xvTi4xQIPMOafcjZQRw2YPmH1UfrJRdVE3kWKFgl8aJN3uNwg-EXAcGrU5gpwuZ82Olo-_Oqc8lN0AoivZEtuosF3TEt6CD47kvsc5BOZXuBjvws9eaEXoDQ7WBkYXkf7L2QhHAYYW1yF5vWuDXJBV2D/s2048/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa5.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIXAEVkKL35fGWqFqLXCUn6Yd2dw-2xvTi4xQIPMOafcjZQRw2YPmH1UfrJRdVE3kWKFgl8aJN3uNwg-EXAcGrU5gpwuZ82Olo-_Oqc8lN0AoivZEtuosF3TEt6CD47kvsc5BOZXuBjvws9eaEXoDQ7WBkYXkf7L2QhHAYYW1yF5vWuDXJBV2D/s320/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa5.jpg" width="320" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj7DxeiIySm6uYCbi06oQyoTPIczV3t-KWbqoSEAUX7H73WOf2DcE56RUDRZK57hT-y7iWf36n5AkFzRfzzmso1NEYTWiJII5uUO2SFT_HYNya5CrCSZQny8rxj3AEgPeSP_2kTTkdKy_1_rBUA_Vd_Oc16PVJ-eYqWtVzAI_KE3L25AWNXGGng/s2048/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa4.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj7DxeiIySm6uYCbi06oQyoTPIczV3t-KWbqoSEAUX7H73WOf2DcE56RUDRZK57hT-y7iWf36n5AkFzRfzzmso1NEYTWiJII5uUO2SFT_HYNya5CrCSZQny8rxj3AEgPeSP_2kTTkdKy_1_rBUA_Vd_Oc16PVJ-eYqWtVzAI_KE3L25AWNXGGng/s320/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa4.jpg" width="320" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjtV_cYMcCujORNH6_Ab6RRJ9DPzP_zntTI6n9FSqYxvzu5ObNaVOpeQW1U1BVUi31gNKmQ8qI_gzP04JB7HIJzR6pEXKj9wlwOuiBb2hFfahiSg47k9WBS4wHPLUG-UF536kqDPeT_nWMIKeTNMHXDx1GqzIJnvhaZGxhfqs2p2dMnGNMmDJJv/s2048/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa3.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjtV_cYMcCujORNH6_Ab6RRJ9DPzP_zntTI6n9FSqYxvzu5ObNaVOpeQW1U1BVUi31gNKmQ8qI_gzP04JB7HIJzR6pEXKj9wlwOuiBb2hFfahiSg47k9WBS4wHPLUG-UF536kqDPeT_nWMIKeTNMHXDx1GqzIJnvhaZGxhfqs2p2dMnGNMmDJJv/s320/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa3.jpg" width="320" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkCbKLsNbhoh2DZWrTp6lHdhav4iJu57Fvc2oJ86UaZXu1UN1z_qoqjDCHdT2tXKbp3vqpl1m6y0uRDGEpYkVH0T5Vr1GdsQLCvzCzCYY7W-Gj8-i1M0Uhv31RKa4117FA_pa90fFyjRyM3k-vGr_nlAACOS81yeZT-rwOCW7f2L8r1Q6RgcrR/s2048/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa2.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkCbKLsNbhoh2DZWrTp6lHdhav4iJu57Fvc2oJ86UaZXu1UN1z_qoqjDCHdT2tXKbp3vqpl1m6y0uRDGEpYkVH0T5Vr1GdsQLCvzCzCYY7W-Gj8-i1M0Uhv31RKa4117FA_pa90fFyjRyM3k-vGr_nlAACOS81yeZT-rwOCW7f2L8r1Q6RgcrR/s320/viisi%20lyhytt%C3%A4%20runoa2.jpg" width="320" /></a></div><br /><b>Blinkitografia eli Blinkity Blankit 1-20:</b> <div><br /><div>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankeja tehtiin kahdeksan vuoden aikana tehty
yhteensä 40 numeroa, lukuun ottamatta toisia painoksia (joita on tehty yksi, numero
pre-14) ja uniikkikappaleita, joita on kolme. Näistä 40 numerosta 20 on
varsinaisia numeroita, loput ovat näiden välissä tehtyjä pienempipainoksisia
erikoisnumeroita. Kaikkiaan Blankeja on ”painettu” eli kopioitu 925 kappaletta.
<o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Seuraavaan olen kerännyt kaikki Blinkity Blankit ja
mainitsen kunkin kohdalla ilmestymisvuoden ja ajankohdan. Koska en koskaan
laittanut mihinkään ylös mitään päivämääriä, ajankohdat ovat vähintäänkin
summittaisia; osasta en ole edes varma. Poikkeuksen muodostaa numero 11,5,
jonka kannessa komeilee päivämäärä 30.7.1992. Mainitsen myös kunkin numeron
koon, painoksen määrän sekä kopiointipaikan. Kunkin lehden kohdalla mainitaan
myös mahdollinen kirjoittajavieras sekä muita erityistietoja. Ensimmäisten
numeroiden kohdalla olen käyttänyt merkintää ’Pori/Luvia’, mikä merkitsee sitä,
että lehti on tehty Porissa, mutta kopioitu Luvialla (luokkatoverini Kimmo Ahon
äidin kopiokoneella). Kysymysmerkki numeroiden 6–8 kohdalla tarkoittaa, etten
enää muista, onko lehdet kopioitu Luvialla – on yhtä mahdollista, että ne on
kopioitu jossain porilaisessa offsetpainossa. Muita kopiopaikkoja, joita
käytin, olivat Porissa muistaakseni Antinkadulla sijainnut kirjapaino ja
Tampereen yliopiston kopiopalvelu. Lisäksi tulostin pienipainoksisia lehtiä
yliopiston mikroluokissa. (Alkuperäinen saateteksti Blinkity Blank 20:ssa. - Olen koettanut alle merkitä pöllimieni runojen suomentajat, mutta en ole jaksanut sen kummemmin tarkistaa. Pahoittelut tekijänoikeuksiin kajoamisesta, toiminta oli epäkaupallista eikä siinä useinkaan vaihdettu rahaa. Ensimmäiset lehdet olivat maksullisia ja lehti maksoi muistaakseni viisi markkaa, mutta jossain vaiheessa luovuin maksullisuudesta ja lahjoitin lehdet lukijoille. Samalla painosmäärä pieneni.)<o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal"><o:p> </o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 1. Kevät 1988, Pori/Luvia.
Kirjoittajavieraana Kimmo Aho. 50 kpl, joista 5 värillisi7. Koko A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 2. Syksy 1988, Pori/Luvia. 50 kpl, joista mahdollisesti
5 värillistä. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 3. Syksy 1988, Pori/Luvia.
Kirjoittajavieraana Simo Kuusinen. 50 kpl, joista mahdollisesti 5 värillistä.
A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank -esittelynumero. Kesä–syys 1988, Pori. 5 kpl.
A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 4. Syksy 1988, Pori/Luvia. 50 kpl, kaikki
värillisiä. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 5. Kevät 1989, Pori/Luvia.
Kirjoittajavieraana Simo Kuusinen. 50 kpl, joissain kappaleissa värillisiä
sivuja. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 5bis. Kesä 1989, Pori. Kirjoittajavieraana
Gunnar Björling. 5 kpl. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">(Tässä välissä ilmestyi uniikkikappaleina kaksi Blinkity
Blank -ekstraa, joista toinen oli ns. hätäapu- ja toinen kaveriekstra. Ne ovat epämääräisen
kokoisia ja yksityiskokoelmissa.) <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 6. Syksy 1989, Pori(/Luvia?).
Kirjoittajavieraina Rabbe Enckell ja Arttu Manninen. 50 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 7. Talvi 1989–1990, Pori(/Luvia?).
Kirjoittajavieraana Jacques Prevert. Ensimmäinen kuvakansi. 50 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank, 8. Kevät 1990 Pori(/Luvia?).
Kirjoittajavieraana otteita teoksesta <i>Suomalaisia vainajainpalvontamenoja</i>. 50
kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">The Best of Blinkity Blank. Kevät–kesä 1990, Pori.
Kirjoittajavieraana ”vuoden 1968 lauseita”. 5 kpl. A4. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankin suuri dadanumero. Syksy 1990, Pori/Tampere.
Kirjoittajavieraana Tristan Tzara (käsinkirjoitettuna suttuna). 5 kpl. A4. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 8,5. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana
Jules Renard. 5 kpl. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 9. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Henri
Michaux (suom. Pekka Parkkinen ja Jaakko Ahokas), josta esittelytekstin kirjoittanut Simo Kuusinen. 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 9½. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana
Robert Creeley (suom. Anselm Hollo?). 5 kpl. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankin pieni dadanumero. Kevät 1991, Tampere.
Kirjoittajavieraana Kurt Schwitters. 4 kpl. A4. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankin pienempi dadanumero. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana
Pablo Picasso. 5 kpl. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankin pienin dadanumero. Kesä 1991, Tampere/Pori.
Kirjoittajavieraana Hugo Ball. 10 kpl. A7. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankin vieläkin pienempi dadanumero. Kesä 1991,
Tampere/Pori. Uniikkikappale, yksityiskokoelmissa. A8. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 10. Talvi 1991–1992, Tampere/Pori.
Kirjoittajavieraina August Ahlqvist ja Onni E. Helkiö. Suomalaisen runouden ja
BB:n ensimmäinen juhlanumero. 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 11. Kevät 1992, Tampere. Kirjoittajavieraana
Nicanor Parra (suom. Matti Rossi?). 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 11,5. 30.7.1992, Tampere. ”The Worst of
Blinkity Blank”. 10 kpl. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 12. Syksy 1992, Tampere. Kirjoittajavieraina
Jackson MacLow, Eugen Gomringer, Pierre ja Ilsa Garnier, Hansjörg Meyer. Konkreettisen
runouden numero, mukana runoja dadanumeroista. 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 13. Kevät 1993, Tampere. Kirjoittajavieraana
Olli-Matti Ronimus. Tuntemattoman suomalaisen esittelyjen aloitus,
epärunollisen runon manifesti. 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 13,5. Kevät–kesä 1993, Tampere. Rocknumero,
joka sisältää C-kasettina julkaistun Blinkity Blank Sound Supplementin, jolla
ovat seuraavat kappaleet: Yuri: Union Sundown, Boppin’ Dylan, Exaggerate, Meat;
National Panasonic Boys: Raju meininki päällä, Taten piikki, Rähjäiset pojat
suistomaalta; Nazi-Petteri and the Lions: keikka Porin Riihikedon lukion
kulttuuripäivillä keväällä 1990; The Screaming Blue Chekhovs: Mutaiset vedet; The
Paradise Boppers: Boppin’ Dylan; Twangsville: Immanuel Kant Blues. Ääniliitteen
pituus n. 15 min. 10 kpl. A5. (Huom! BB Sound Supplement on nykyään kuultavissa <a href="https://soundcloud.com/juri-nummelin-1/blinkity-blank-sound-supplement-1987-1990">täällä</a>!)<o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 13,75. Kevät–kesä 1993, Tampere. Kirjoittajavieraina
Antti, Samuli, Reija ja Anna runoilla porilaisen Cygnaeuksen ala-asteen
4B-luokan äitienpäiväjulkaisusta. 5 kpl. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank pre-14. Syksy 1993, Tampere.
Kirjoittajavieraana Paul Celan (suom. Jukka Koskelainen). 5 kpl, kaikki
kappaleet keltaisia. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank pre-14. 2. numeroitu painos. 3 kpl, joista
kaksi keltaisia, yksi punainen. Muutoin kuin edellä. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 14. Syksy 1993 – talvi 1994, Tampere.
Kirjoittajavieraana Aarni Kouta. 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 15. Kevät 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana
Väinö Putkonen. Ilkka U. Pesämaan kansi. 35 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">The Best of Blinkity Blank 8–15. Kevät 1994, Tampere. 1.
sarja: 20 numeroitua kpl. 2. sarja: 5 numeroita kpl. A5.<o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankin perhe-erikoisnumero. Kesä 1994, Tampere.
Kirjoittajavieraina Matti ja Matias Nummelin. 7 kpl. A6.<o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 16. Syksy 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana
Tolle Kaivola. 35 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 17. Kevät 1995, Tampere. Kirjoittajavieraana
Hilja Liinamaa-Pärssinen. Ilkka U. Pesämaan kansi. 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 18. Syksy 1995, Tampere. Kirjoittajavieraana
Eero Lyyvuo. 30 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 18 in English language. Talvi 1996, Tampere.
Kirjoittajavieraana Eero Lyyvuo (Talitiainen runoilijalle). Englanninkielinen
pääkirjoitusta myöten, käännökset JN. Takakannessa kuva polkupyörän
kardaanivedosta, ulkoasu muutoin sama kuin edellisessä. 11 kpl. (Tein lehden, kun tuli amerikkalaisen sähköpostituttavani Johnin kanssa asiasta puhetta, ja lähetin hänelle tekemäni käännösvihon.)<o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 19. Kevät–kesä 1996, Tampere.
Kirjoittajavieraana Ritva Kapari. 25 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank post-19. Syksy 1996, Tampere.
Kirjoittajavieraana Aarno Peromies. 10 kpl. A6. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank pre-20. Syksy 1996, Tampere.
Kirjoittajavieraana Tarmo Manelius. 10 kpl. A4. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blankin suuren dadanumeron paluu. Syksy 1996,
Tampere. Kirjoittajavieraana Seppo-Juhannus Tanninen. 7 kpl. A4. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Blinkity Blank 20. Kevät 1997, Tampere. Sisältää parhaat
runot lehdistä 16–19 sekä lehtien ulkopuolisia runoja. Lisäksi Markku Soikkelin
essee. Ilkka U. Pesämaan kansi. 50 kpl. A5. <o:p></o:p></p>
<p class="MsoNormal">Punainen Blinkity Blank. Kevät 1997, Tampere. 7 kpl (tieto
epävarma). Koko epämääräinen, jokainen kappale uniikki. <o:p></o:p></p><br /><i><b>PS. </b>Myöhempiä runojani voi lueskella <a href="https://mindikt.blogspot.com/">tästä blogista</a>, joka alkaa tosin vähän itselleni epätyypillisellä ajankohtaisrunolla. En ole näköjään moneen vuoteen säännöllisesti runoja tehnyt, ja tämänkin blogin tekstit ovat suodattamattomia ja editoimattomia. Joitain blogin runoja otin mukaan pieneen runovihkoon Kuninkaitteni unet, jonka tein ns. uudenvuoden kirjaksi muutama vuosi sitten. Siinä on ISBN-numero, mutta se ei ole ollut julkisessa myynnissä. <br /><br /><b>PS2.</b> Jos joku ei sattumalta sitä bibliografiasta huomannut, ns. rock-numeron mukana tullut ääniliite on kuultavissa SoundCloudissa <a href="https://soundcloud.com/juri-nummelin-1/blinkity-blank-sound-supplement-1987-1990">täällä</a>. </i></div></div>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-17305487724261609302023-12-14T11:43:00.001+02:002023-12-14T11:43:02.868+02:00Martin Edwards: The Life of Crime (2022)<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEheI15VVx2AaWdNQKOPXdx_Wy6zGDWxjzAFdcJiKCA63n5OW721Gbz9jj0GIGlnCaj7t2jSr0Zrz8j5aEX323a1GMOVLxYSOJ1lYgvzKwIAdC9UlVW9tPKF1TXBXmHrl2KUvDJsDdPW_X6GLqjtU1Q4WKBr58ZEW2_P4dVh0NbRU3qVcMbLmAgJ/s1000/edwards-lifeofcrime.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1000" data-original-width="896" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEheI15VVx2AaWdNQKOPXdx_Wy6zGDWxjzAFdcJiKCA63n5OW721Gbz9jj0GIGlnCaj7t2jSr0Zrz8j5aEX323a1GMOVLxYSOJ1lYgvzKwIAdC9UlVW9tPKF1TXBXmHrl2KUvDJsDdPW_X6GLqjtU1Q4WKBr58ZEW2_P4dVh0NbRU3qVcMbLmAgJ/w359-h400/edwards-lifeofcrime.jpg" width="359" /></a></div><br />Kirjoitin Turun Sanomiin keväällä arvion englantilaisen Martin Edwardsin erinomaisesta kirjasta <i>The Life of Crime</i>, joka on jättimäinen, mutta erittäin sujuvasti luettava rikoskirjallisuuden historia. On häpeä, että tällaista kirjaa ei ole suomeksi jo julkaistu, vaikka suomalaisten sanotaan olevan rikoskirjallisuuden suurlukijoita. Koska Turun Sanomissa on maksumuuri, julkaisen jutun myös täällä. Kirja oli niin rikas, että harmitti änkeä sitä käsittelevä juttu 3 000 merkkiin, mutta minkäs teet. Olen palauttanut joitain poistoja tekstiin.<p></p><p><br /></p><p><b>Kumpi on parempaa, vanha mukava arvoitusdekkari vai kovaksikeitetty toiminta? </b></p><p><br /></p><p><i>Martin Edwards on kirjoittanut rikoskirjallisuuden uuden perushistorian ja antaa siitä aiempaa täydemmän kuvan. Edwardsin mukaan dekkarin ystävä voi pitää sekä vanhoista palapelidekkareista että armottomista kovaksikeitetyistä jännäreistä. </i></p><p><br /></p><p>Dekkareita julkaistaan nykyään varmasti enemmän kuin koskaan. Kirjakaupat ja kirjastot täyttyvät uusista rikoskirjoista, ja lukuvinkkejä uusista teoksista jaetaan sosiaalisessa mediassa innokkaasti. </p><p>Mutta pitääkö kukaan enää huolta lajityypin historiasta? Tuntuu että paria poikkeusta lukuun ottamatta vain uudet kirjat ja kirjailijat kiinnostavat nykyisiä dekkarinlukijoita ja -kuuntelijoita. </p><p>Kokonaan tuntuu myös kadonneen ihmistyyppi, jollaisia suurissa ikäluokissa ja jonkin verran nuoremmissakin oli paljon: rikoskirjallisuuteen älyllisesti ja kriittisesti suuntautunut lukija ja kirjoittaja, joka näkee dekkarin mahdollisuutena tutkia ihmisyyttä ja yhteiskuntaa syvällisesti ja rehellisesti, usein rehellisemmin kuin niin sanottu korkeakirjallisuus. Suomen Dekkariseuraa ja sen Ruumiin kulttuuri -lehteä ei välttämättä enää 2020-luvulla perustettaisi. </p><p>Onneksi historiatietoisia lukijoita löytyy ainakin Englannista. Itsekin useita rikosromaaneja kirjoittanut Martin Edwards on viime aikoina kunnostautunut myös tietokirjailijana, ja hänen teoksensa <i>The Golden Age of Murder</i> (2015) oli perusteellinen perinteisen palapelidekkarin historia. Viime vuoden lopulla ilmestynyt, mammuttimainen mutta sujuvasti luettava <i>The Life of Crime</i> on rikoskirjallisuuden tasapainoinen historia, joka tarjoaa niin uusia näkemyksiä kuin hyviä knoppitietojakin. </p><p>Ylipäätään 2000-luvulla on nähty vahva perinteisten palapelidekkarien arvonnousu. 1920- ja 1930-luvuilla Amerikassa kehittyneen urbaanin kovaksikeitetyn dekkarin fanit olivat pitkään sitä mieltä, että yläluokan kartanoissa tapahtuvien murhamysteerien aika on ohi. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen, kuten todistavat Kenneth Branaghin ohjaamat uudet Agatha Christie -filmatisoinnit tai kanadalaisen Louise Pennyn teosten mieletön suosio. Pennyä ja Christietä yhdistääkin yksi seikka: kummatkin kirjoittavat myös yhteiskunnallisista asioista ja tekevät kuvaamistaan ihmisistä tarkkoja huomioita eivätkä vain tarjoile hengetöntä mysteerin ratkomista.</p><p>Martin Edwards ei selvästikään välitä tällaisista kuppikuntakiistoista. Palapelidekkareita puolustetaan usein sanomalla, että rikoskirjallisuuden kuuluu olla leppoisaa viihdettä, kun taas kovaksikeitettyjä dekkareita pidetään yhteiskunnallisesti kriittisinä ja realistisina. </p><p>Edwardsin mukaan arvoitusdekkaritkin voivat kuvata yhteiskuntaa kriittisesti, varsinkin Christien ja Dorothy Sayersin tapauksessa, kun taas kovaksikeitetyissä dekkareissa on helposti romanttisia piirteitä. Esimerkiksi jälkimmäisestä hän mainitsee yksityisetsivä Philip Marlowen, joka on luojansa Raymond Chandlerin fantisoitu omakuva ja kaukana mistään todellisesta ihmishahmosta. Samalla kovaksikeitetty dekkari on helposti ollut naisvihamielistä, varsinkin niissä tarinoissa, joissa pahiksena on femme fatale.</p><p>Edwards kuitenkin pitää Chandleriakin ilmiömäisenä tyyliniekkana, joka oli lopulta myös huolellinen juonenrakentaja. Tämän huomaa viimeistään Pitkistä jäähyväisistä, kirjailijan toiseksi viimeisestä romaanista. Siinä ei ole lainkaan Syvän unen ja Näkemiin, kaunokaiseni -kirjan holtitonta tapahtumien vyörytystä. </p><p><i>The Life of Crimessa</i> korostuu myös yksi dekkarin laji, joka on oikeastaan vasta viime vuosina noussut yhdeksi valtavirraksi: kotipiirin jännärit (englanniksi domestic suspense). Gillian Flynnin <i>Kiltin tytön</i> jalanjäljissä on viime vuosina kirjoitettu sadoittain rikosromaaneja, joiden pääosassa on tavallisten keskiluokkaisten naisten kotielämä, eivät yksityisetsivien tai huippuvakoojien vaaralliset seikkailut. </p><p>Edwards on poiminut kirjaansa kymmenittäin kiinnostavia esimerkkejä vastaavista kotipiirin jännäreistä jo 1900-luvun alkupuolelta. Suomeksi kirjastojen varastoista ja divareista löytyy esimerkiksi Celia Fremlinin ja Margaret Millarin dekkareita, mutta paljon on suomentamattakin, kuten lajityypin äidin Maria Belloc Lowndesin <i>The Lodger</i> (1913), josta Alfred Hitchcock teki läpimurtoelokuvansa <i>Vuokralainen</i>. </p><p>Edwardsin innostava ja tietoa täynnä oleva kirja olisi syytä sekin suomentaa. </p><p><br /></p><p><i>Faktalaatikko: </i></p><p>Martin Edwards (s. 1955) on englantilainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 20 romaania ja useita kymmeniä antologioita vuodesta 1991 alkaen. Ei suomennoksia. </p><p><i>The Life of Crime</i> on ehdolla Yhdysvaltain rikoskirjailijoiden yhdistyksen Edgar-palkinnon saajaksi vuonna 2023. (Huom! Kirja myös voitti palkinnon.)</p><p>Edwards nostaa <i>The Life of Crimessa</i> esille mm. ranskalaisia, italialaisia, eteläafrikkalaisia ja skandinaavisia dekkareita, mutta Suomi ei saa yhtään mainintaa. </p><p><br /></p><p><i>PS. Julkaisin Facebookissa jutusta poistamiani kohtia, ja lisäsin tällaisen kommentin, joka mielestäni on syytä toistaa tässäkin: </i></p><p>Korostettakoon, että tuo "oli paljon" oli yksi syy siihen, miksi jätin kohdan pois, kun ei näitä tyyppejä ollut silloinkaan paljon, he vain olivat näkyviä (ja usein miehiä). Kohdassa tarkoitin siis Risto Hannulan ja Kyösti Salovaaran kaltaisia kovan luokan intellektuelleja, jollaisia eivät rikosromaanit enää tunnu kauheasti kiinnostavan. Tai nykyinen dekkari ei tarjoa heille samanlaista mahdollisuutta reflektioon kuin aiempina vuosikymmeninä. Varmasti tässä asiassa on monta puolta. Muualla maailmassa vastaavia ovat Englannissa Martin Edwards ja Yhdysvalloissa Sarah Weinman, jonka tekemisiä seuraan mielenkiinnolla. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-65035411386629106802023-07-05T15:44:00.003+03:002023-07-05T15:44:29.226+03:00Tekstini Shimo Suntilan 50-vuotisjuhlakirjaan<p><i></i></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><i><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgll2PuwpDfEjECW4lMaBlvzcijIvfIOB0tl0xAnafw35837Q80iy8LvpFCZONZIlhv7TqibmXf2A7uY-BWTugDmKg9of5QymSZC6Vx8OoCt7UvDmci3YmEBY8we31WoIw33GV9-PFDnG8owo4mS88uJP9uWLlGiaGv0tchbcKaZTG4AvxUWxZX/s693/shimon%20juhlakirjan%20kansi.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="693" data-original-width="488" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgll2PuwpDfEjECW4lMaBlvzcijIvfIOB0tl0xAnafw35837Q80iy8LvpFCZONZIlhv7TqibmXf2A7uY-BWTugDmKg9of5QymSZC6Vx8OoCt7UvDmci3YmEBY8we31WoIw33GV9-PFDnG8owo4mS88uJP9uWLlGiaGv0tchbcKaZTG4AvxUWxZX/w281-h400/shimon%20juhlakirjan%20kansi.jpg" width="281" /></a></i></div><i><br />Juhlakirjoja tehdään nykyään entistä nuoremmille. Vajaa viikko sitten sellaisen sai 50 vuotta täyttänyt Shimo Suntila, turkulainen spefikirjallisuuden voimahahmo. En päässyt juhliin (jotka vaikuttavat olleen ikimuistoiset), mutta sain kutsun osallistua Shimon juhlakirjaan. Matti Järvisen toimittama teos ilmestyi Nysalorin kustantamana Petri Hiltusen hienolla kansikuvalla varustettuna. Suurin osa kirjan teksteistä on proosaa (lisäksi siinä on yksi, selvästi huolellisesti suunniteltu roolipeli, mutta en valitettavasti ymmärrä roolipeleistä juuri mitään), mutta oman kirjoitukseni hahmottelin pienenä esseenä, joka käsittelee Shimon toimintaa kirjankeräilijänä, kirjankeräilyä ylipäätään ja yhtä pientä osasta suomalaisen fantastisen kirjallisuuden historiassa. Ajattelin julkaista tekstin myös blogissa, ja kuten usein käy, huomasin muutamia ongelmia tekstissä vasta, kun luin sen painettuna; nämä ongelmat on alla olevaan korjattu. En ole kirjoittanut kaikkia viittauksia auki, ja tarjoankin vapaavalintaisen drinkin sille, joka tunnistaa, mihin viittaa maininta Jeesuksesta nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. </i><br /><br /><br /><p></p><p><b>Raimo S. Wallinin kafkalainen fantasia</b></p><p><br /></p><p>Kuten hyvin tiedetään, Shimo Suntila on suurkollektöörien sukua. Oppinsa hän on saanut ennen kaikkea Boris Hurtalta, mutta myös Harri Haarikolta. Hurtalta Shimo on oppinut sen, että mitä yllättävimmissäkin kirjoissa voi olla jotain scifi-, fantasia- ja kauhukeräilijää kiinnostavaa. On tietysti keräilijän etu, jos tietää, että kokoelmaa ei koskaan saa täyteen -- aina voi löytyä jokin aiemmin tuntematon kirja, jossa on jotain näihin lajityyppeihin kuuluvaa, aina voi tulla vastaan jokin antologia, jonka yhdessä novellissa esiintyy ihmissusi tai aave tai Jeesus nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. </p><p>Aina ei tietenkään onnistu. En tunne tarinan yksityiskohtia, mutta kerran Shimo luopui kasasta kirjoja, joista yhden hän oli arvatenkin ottanut talteen juuri tällä periaatteella: ei voi ikinä tietää, onko kirjan jokin luokiteltavissa scifiksi tai fantasiaksi. Shimo lähetti viestiä ja kysyi, halusinko tulla katsomaan poistokirjoja. Minun tiedetään kieltäytyneen ilmaisista kirjoista, mutta tässä kohtaa tähdet olivat oikein, joten polkaisin Shimon luo ylioppilaskylään. En enää muista, mitä muut kirjat olivat (olisiko seassa ollut jokin Wittgenstein), mutta jäin lukemaan Raimo S. Wallinin kirjan <i>Matkan loppu</i> (1967) takakansitekstiä. Kirja itse on ruma, julkaisijalleen Karistolle tyypillisesti, mutta vuosien etäisyys on tietysti tehnyt kannesta myös kiehtovan ja jopa kodikkaan. Tästä on suomalaisen kirjallisuuden marginalia tehty. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiqCGzCRA6mCBJ7_cAsShbZEiucSQXpgJ-SyzdKVYOTMim7qELWg145hWoQUPHl7HEaCP8YbCXlQAfqB6WCkmg9xpi1y5yjr7F3A1J6J0OOw8hiACus2I13Nepp_7K-9ErGs9lH6N0EIRDIN_DfI3xazeG2OcFhromWGoU7JBF9jlZGWUj0vJHL" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" data-original-height="849" data-original-width="552" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiqCGzCRA6mCBJ7_cAsShbZEiucSQXpgJ-SyzdKVYOTMim7qELWg145hWoQUPHl7HEaCP8YbCXlQAfqB6WCkmg9xpi1y5yjr7F3A1J6J0OOw8hiACus2I13Nepp_7K-9ErGs9lH6N0EIRDIN_DfI3xazeG2OcFhromWGoU7JBF9jlZGWUj0vJHL=w208-h320" width="208" /></a></div><br />Risingshadowin mukaan teos sisältää scifinovellin "Insinööri". Siinä insinööri joutuu, ehkä jonkinlaisessa lähitulevaisuudessa, jumiin laboratorion yhteen huoneeseen eikä saa yhteyttä ulkopuolelle. Mies alkaa pelätä, että muun maailman on tuhonnut ydinsota tai vastaava katastrofi. Lopetus on monimielinen. Novellissa näkyy myös yksi Wallinin mahdollinen vaikutteenantaja, yksi henkilöistä on nimittäin nimeltään Nabokov. Jostain syystä Matkan loppua ei kuitenkaan löydy Jussi Vainikaisen ylläpitämästä mittavasta suomenkielisen scifin bibliografaista, mutta se saattaisi toimia pienenä lisänä suomalaisen scifin historiallisessa antologiassa. (Jo pelkkä uuden teoksen idea voi olla syy hankkia jokin kirja.) <p></p><p>Itseäni takakannessa kiinnitti kuitenkin huomiota lause: "Kokoelman päätyöksi kohoaa novelli Matkan loppu, jonka kafkamainen tunnelma saa aikaan tiheän, jäntevän muodon." Tämä on tietysti vanhentunutta kritiikin kieltä (puhuuko joku vielä "jäntevästä muodosta"?), jossa on omat ongelmansa (voiko tunnelma saada muodon aikaan? eikö muoto edellä tunnelmaa?), mutta jonka taitava kaappari (käyttääkseni Hurtan lanseeraamaa sanaa) tunnistaa mahdollisuudeksi fantasiaan. Tietysti pitää kysyä, tarkoittaako "kafkamainen" aina fantasiaa. Jotkut Kafkan tekstit ovat fantasiaa, mutta esimerkiksi Oikeusjuttu ei ole fantasiaa, vaikka romaanissa on fantastisia aineksia. (Toisaalta voi pohtia, muuttuvatko Kafkan teokset fantasiaksi, jos hänen jälkeensä tulleita ja häneen verrattuja kirjailijoita lukee fantasiana.) </p><p><i>Matkan loppu</i> -kirjan niminovelli ei mielestäni kuitenkaan ole erityisen jäntevä tai voimakas. Sen alussa syntyy vaikutelma jäntevyydestä, ylipäätään hyvästä lauseesta ja paikan tunnusta, mutta lopulta tarina kuitenkin haarautuu (käyttääkseni borgeslaista termiä) liikaa. Wallin upottaa novellinsa juoneen muistumia miehen ja vaimon käymistä keskusteluista sekä miehen työpaikallaan kohtaamista vaikeuksista. Vaikuttaa siltä kuin nämä olisivat vaikuttaneet siihen, miten mies hankalassa tilanteessa käyttäytyy. </p><p>Mikä tämä hankala tilanne siis on? Tarina alkaa, kun mies myöhästyy vieraalla paikkakunnalla junasta. Asemarakennus on auki, mutta junanlähettäjä sanoo, että juna vain sattui lähtemään minuuttia ilmoitettua aiemmin. Samana päivänä ei myöskään enää lähde junia. Miksi junanlähettäjä antoi junan lähteä minuuttia aiemmin? Koska kukaan ei ole koskaan aiemmin noussut asemalta junaan eikä tuntunut järkevältä odottaa kauempaa. </p><p>Minäkertojana toimivan miehen on pakko ehtiä seuraavana aamuna kokoukseen eikä paikkakunnalta pääse pois kuin junalla, joten hän keksii ratkaisuksi, että lähtee kävelemään kiskoja pitkin. Hän on kuitenkin harrastanut kiskokävelyä lapsena, vaikka ei ollut siinä koskaan erityisen hyvä. </p><p>Ideahan nimenomaan on kafkalainen: päähenkilön elämää hankaloittaa jokin absurdi asia, jollaista hän -- tai kukaan muukaan -- ei olisi osannut odottaa. </p><p>Tässä kohtaa tarinaa alkaa jo tulla muistumia miehen muusta elämästä; ne on sisennetty omiksi kappaleikseen. Ne tuntuvat turhilta, mutta ilmeisesti Wallinilla on ollut mielessä ajatus siitä, miten junasta myöhästyminen ja kiskoilla käveleminen ovat metaforia suomalaisen miehen surkeasta elämästä ja siitä, miten hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Katkelmissa käydään läpi muun muassa sitä, miten äiti kohteli miestä lapsena, tai pelleilyä koulun uskontotunnilla. Osan katkelmista olisi voinut upottaa suoraan kerrontaan, kuten maininnan miehen äidin keinutuolista, jonka mies on tuonut kotiin vaimon vastusteluista huolimatta. Paljastuu myös, että mies on ollut sodassa. </p><p>Kiinnostavampaa olisi ollut vain seurata miehen kulkua pitkin rataa. Fantasia-ainekset lisääntyvät, kun mies tulee esimerkiksi kohtaan, jossa kiskot muodostavat yllättäen harjanteen, jota junan ei kuuluisi pystyä ylittämään. Mies yrittää siloittaa harjannetta, mutta ei tietenkään onnistu, ja jatkaa matkaansa. Myöhemmin rata kaartaa jyrkemmin kuin olisi periaatteessa mahdollista. Kohta mies löytääkin radan varrelta suistuneen junan ja sen kuolleet matkustajat. Hän lähtee eteenpäin arvellen, että pelastusjuna tulee kohta. Lopetus on ehkä ennalta-arvattava, mutta siinä on jotain samaa kuin "Insinööri"-novellissa, kuin Wallin ei olisi halunnut antaa miespäähenkilöilleen mahdollisuutta vapahdukseen. </p><p>Ilmeisesti Shimo ei pitänyt "Insinööriä" riittävän scifistisenä tai "Matkan loppua" riittävän fantastisena, koska luopui kirjasta (mielestäni kyse ei ollut kaksoiskappaleesta, jotka ovat tietysti suurkollektöörille ikuinen ongelma). Tai sitten kirja vain ei ollut hänelle riittävän hyvä (mikä ei toisaalta ole todelliselle keräilijälle kriteeri). Hannu Mäkelä kirjoittikin kirjasta tylyn arvion <i>Arvostelevaan kirjaluetteloon</i>: "Wallin kirjoittaa sovinnaisen perinteellisesti, vaikka kokeekin käyttää 'modernistisia' aiheita. Vaikutelma on laimea, tavallinen." Ei kuulosta fantasialta, mutta toisaalta suomalainen fantasia ei olekaan aina ollut hurjaa tai epätavallista. Laimea ja tavallinen voi hyvinkin kuvata kotimaisen fantasiakirjallisuuden suurta traditiota, ja sikäli Wallinilla olisi siinä paikka, mahdollista historiateosta ajatellen. </p><p>Nyt pitäisi vielä päättää, pidänkö Wallinin <i>Matkan lopun</i> itse. En noin 10 000 kirjan kokoelmasta huolimatta pidä itseäni keräilijänä Shimon mielessä, mutta, kuten huomataan, määritelmät ovat liukuvia. En ole keräilijä, mutta en pysty kovin helposti luopumaan jo hankituista kirjoista; Shimo on keräilijä, mutta pystyy luopumaan hankkimistaan kirjoista. Nyt pitäisi enää tietää, oliko Hurtalla Raimo S. Wallinin <i>Matkan loppua</i> hyllyssään. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-60921077647738623682023-03-24T11:23:00.009+02:002023-03-24T12:12:01.918+02:00Kaikki on elokuvaa: kirjan tarina<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEherrh7qvyfS-TBawuBgkBPbsusQnsEYIqUfI_r2SiUb7e1JdFPJuDMucxkTDqTWxAv-WK5o4prrhJY-ahD4dZiD9e86Q1o_BTpKh9uLia0qHgVt7p_01hV8b-ZPcR6stGR9iHXlgIhRYI5AMx9oemS9GLQ6ELDvD5pgDsUgn1_lxyxuXPauA/s698/kaikki%20on%20elokuvaa%20kansi.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="698" data-original-width="472" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEherrh7qvyfS-TBawuBgkBPbsusQnsEYIqUfI_r2SiUb7e1JdFPJuDMucxkTDqTWxAv-WK5o4prrhJY-ahD4dZiD9e86Q1o_BTpKh9uLia0qHgVt7p_01hV8b-ZPcR6stGR9iHXlgIhRYI5AMx9oemS9GLQ6ELDvD5pgDsUgn1_lxyxuXPauA/w270-h400/kaikki%20on%20elokuvaa%20kansi.png" width="270" /></a></div><br />Äskettäin ilmestyi uusin kirjani, <i>Kaikki on elokuvaa</i>. Kulttuurivihkojen kustantamopuolen julkaisema opus on kokoelma suomalaisia elokuva-aiheisia runoja 1920-luvulta tähän päivään saakka. Kirjassa on myös pitkä johdantoartikkelini, joka minusta vaikuttaa oikein hyvältä - lukisin itse sellaista tekstiä mielelläni! <a href="https://www.kulttuurivihkot.fi/kirjat/juri-nummelin-toim-kaikki-on-elokuvaa-suomalaista-elokuvarunoutta/">Tässä</a> linkki kustantajan sivuille, alempana on kuva sisällysluettelon ensimmäisestä sivusta. <p></p><p>Kirjan valmistushistoria on todella pitkä, mahdollisesti pisin millään kirjallani. Tamperelainen legenda Raimo "Rake" Silius oli koonnut Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteyteen suomalaisten elokuvarunojen näyttelyn, ja jo silloin sain idean, että tästä voisi syntyä kokonainen kirjakin. Kysyin Rakelta lupaa käyttää hänen löytöjään, ja nappasin ylös kaikki hänen löytämänsä esimerkit, paitsi yhtä, jota ei ollut julkaistu ilmeisesti missään; muistan runosta vain sen, että se oli tehty pelkästään elokuvien nimistä. En ole varma, minä vuonna tämä on tapahtunut, mutta se voi olla jo 1990-luvun loppua. Ilmeisesti jo tässä vaiheessa keksin muitakin esimerkkejä aiheesta. Oletan saaneeni vinkkejä ystävältäni Simo Kuusiselta, jolla on sangen laaja suomalaisen runouden kokoelma. Simon vaikutusta ainakin on se, että mukana on työväenrunoilijana tunnetun Karin Almin hieno runo "Kolme laulua rakkaudelle", koska Almia käsittelimme yhdessä Kulttuurivihkoihin tekemässämme juttusarjassa "Pieniä laulajia" (josta tuli myöhemmin kirjani <i>Unohdetut kirjailijat</i>, 2007). Runo on tietääkseni julkaistu vain vasemmistolaisen Kirjallisuuslehden sivuilla vuonna 1935. </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj31xL4NOnAQD0mV61b_HZJRAjx93NSzbGCAwFujIUepZGvF8D2m1ieIe_1Hhdq9GEUlN6crdKL5GM2XPU2Ynwu6YLYFIF9YuIW699GrCq8JjcjpicMPyoLVxFpbaBMbLulikh3hn4IVeVuOnnH184YAdnqlGTBUJhG29a2ZDFUh11bHJ0d0g/s2015/kaikki%20on%20elokuvaa%20movie%20verse.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2015" data-original-width="1511" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj31xL4NOnAQD0mV61b_HZJRAjx93NSzbGCAwFujIUepZGvF8D2m1ieIe_1Hhdq9GEUlN6crdKL5GM2XPU2Ynwu6YLYFIF9YuIW699GrCq8JjcjpicMPyoLVxFpbaBMbLulikh3hn4IVeVuOnnH184YAdnqlGTBUJhG29a2ZDFUh11bHJ0d0g/w300-h400/kaikki%20on%20elokuvaa%20movie%20verse.jpg" width="300" /></a></div><br /><p>Lisäksi ostin tässä vaiheessa Akateemisen alennusmyynnistä (tämä oli aikaa, jolloin niistä pystyi oikeasti tekemään löytöjä) parillakymmenellä markalla elokuvatutkija Philip Frenchin kokoaman kirjan <i>The Faber Book of Movie Versen</i>, jonka kansi oli repeytynyt, mutta jossa oli erittäin hyvä johdantoteksti. </p><p>Oletan, että lähestyin 2000-luvun alussa kustantajia idealla; tässä vaiheessa käsikirjoituksen on täytynyt olla jo jonkin verran laajempi kuin mitä Raken alkuperäinen näyttely oli. Muistan, että Likestä vastattiin, että idea on ihan hyvä, mutta seuraavaan sähköpostiini ei enää vastattu. Saatoin lähestyä myös jotakin muuta kustantamoa, mutta tuossa vaiheessa verkostoni eivät olleet vielä kovin laajat. Vuonna 2011 <a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2011/05/elokuvarunouden-antologia.html">olen postannut tähän samaan blogiin</a> kokoelmaideasta runoja ja lyhyesti kuvaillut ideaa ja sen toteutusta (mutta en ole näköjään oikein uskonut ideaan). Kaikkia runoja en näköjään vielä tuolloin ollut kirjoittanut puhtaaksi, esimerkiksi Waltarin lyhyt runo "Filmi" on kyllä mukana valmiissa kirjassa, kiitos perikuntaa edustavan Joel Elstelän. </p><p>Vuonna 2013 olen jutellut kirjaideasta Leevi Lehdon kanssa kirjamessuilla ja hän oli siitä kiinnostunut. Kaksi vuotta myöhemmin olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen Leeville (ja välissä kysynyt kommenttia aiheesta Tapani Baggelta, joka kehotti toimeentumaan asiassa). Tuossa vaiheessa kirjoitin ilmeisesti pitkän johdantoartikkelin, jossa viittasin hyvin paljon <i>The Faber Book of Movie Verse</i> -kirjaan ja sen esipuheeseen. Muistan näihin aikoihin saaneeni hyviä vinkkejä teemaan sopivista runoista myös elokuvatutkija Tommi Römpötiltä, joka harrastaa runoutta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka toinen samaan aikaan ehdottamani kirja (vanhojen pulp-novellien kokoelma <i><a href="https://www.ntamo.net/product/800/kuutamohulluus-ja-muita-vanhoja-suomalaisia-pulp-novelleja-2015-toim-juri-nummelin">Kuutamohulluus</a></i>) ilmestyikin Ntamolta. Juttelin muutama vuosi myöhemmin elokuvarunoista myös Ntamon uuden vetäjän Jarkko S. Tuusvuoren kanssa, mutta hän ei innostunut. </p><p>Olen näköjään myös Aviadorin Vesa Tompurin kanssa jutellut hankkeesta vuonna 2019, mutta vaikka hän oli kiinnostunut, hän ei palannut asiaan. Tommi Parkon kanssa juttelin aiheesta myös, kun hän sanoi kokoilleensa varsinaissuomalaisen runouden antologiaa, mutta tähän hän sanoi, että keskittyy kuitenkin käännösrunouteen. (En tiedä, mitä varsinaissuomalaisen runouden antologialle on tapahtunut, ilmestynyt se ei ainakaan ole.)</p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS6yT9rbJhmq-shPbXn5WQ1LUo6MUtyevA6vEO39uQRkXxlPftCa-z8ucSiAZjxnNrdfDno0ZeQaXm3jxTfnLljOIf3Tm5PzCEQJMg08esFkiW6_oW3cA5LCabxA7c7LA6zS-sE-yW-UVmWWWlDldtzPgXjLwMc-Yn8FOcRszcGu2uN92y5Q/s2015/kaikki%20on%20elokuvaa%20sisluet.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2015" data-original-width="1511" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS6yT9rbJhmq-shPbXn5WQ1LUo6MUtyevA6vEO39uQRkXxlPftCa-z8ucSiAZjxnNrdfDno0ZeQaXm3jxTfnLljOIf3Tm5PzCEQJMg08esFkiW6_oW3cA5LCabxA7c7LA6zS-sE-yW-UVmWWWlDldtzPgXjLwMc-Yn8FOcRszcGu2uN92y5Q/w300-h400/kaikki%20on%20elokuvaa%20sisluet.jpg" width="300" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Sisällysluettelon eka sivu. <br />Julkaisutiedot ovat runojen yhteydessä. </td></tr></tbody></table><br /><p>Ehdotin aiheeseen vähän kyllästyneenä johdantoartikkelin julkaisemista omana tekstinään Kulttuurivihkoissa lehden päätoimittajalle Elias Krohnille syksyllä 2020. Elias kelpuutti jutun, mutta sanoi, että voisi katsoa kirjaakin, jolloin lähetin tietysti käsikirjoituksen näytille. Elias vastasi ensiksi, etteivät lähde antologian julkaisemiseen, kun kirjoittajia on niin paljon ja jokaiselta pitäisi erikseen saada julkaisulupa, mutta lupasin auttaa siinä hommassa. Se oli ehkä taikasana, koska Elias ilmoitti, että Kulttuurivihkot voi kirjan julkaista. Ajattelin, että voihan koettaa, ei olisi kiva, jos tehty työ olisi turhaa. Kuitenkin joitain käsikirjoituksen runoilijoita tai heidän perikuntiaan tunsin, tiesin että pystyn aloittamaan helposti. </p><p>Tein tätä hommaa niin että olen aina työpäivän aluksi koettanut etsiä jonkun runoilijan tai perikunnan edustajan yhteystiedot ja lähettänyt viestin ja kysynyt, onko mahdollista ottaa ko. tekijän runoa tai runoja tällaiseen antologiaan. Melkein kaikki suostuivat, osa pienen suostuttelun jälkeen. Osa kieltäytyi, osa sanoi, että asia pitäisi hoitaa Sanaston kanssa. Kaikkien perikuntaa en löytänyt enkä minkäänlaista tietoa siitä, kuka perikuntaa edustaa. Mutta pois jäi vain hyvin harva runo, ja joitain näistä tai osia niistä pystyin upottamaan uuteen versioon esipuheesta. Kirjan nimi tuli Jorma Kaparin runosta, joka liittyy Werner Herzogiin, mutta valitettavasti Kaparin perikuntaa ei löytynyt, joten runo esiintyy kirjassa vain esipuheessa. </p><p>Olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen 6.10.2022, mutta siihen tuli vielä yksi lisäys, kun Tarmo Maneliuksen tyttäreltä tuli kirje, jossa oli Maneliuksen vapisevalla käsialalla kirjoitettu julkaisulupa - hän oli ehtinyt kuollakin sen jälkeen, kun olin puhunut hänen tyttärensä kanssa puhelimessa, ja olin luopunut toivosta, että runoa saisi enää kirjaan mukaan! </p><p>Eli näin kauan voi kestää kirjan saaminen valmiiksi! Jos ajatellaan, että Raken kokoama näyttely Tampereella on ollut vaikka vuonna 1999, niin ideasta valmiiksi kirjaksi meni 24 vuotta (melkein neljännesvuosisata...). En tiedä, mitä tämä kertoo minusta, puhumattakaan siitä, että tein kirjan täysin ilman palkkiota tai apurahaa. Toimitettaviin teoksiin ei oikein kukaan anna tukea, joten en sellaista edes hakenut (tai jos hain, en muista hakeneeni, mutta ainakaan en ole sellaista koskaan saanut). Lainauskorvauksistakaan ei juuri mitään tule, koska ne lasketaan tällaisissa tapauksissa jyvitettynä kirjan eri tekijöiden kesken... Toisin sanoen ei mitään järkeä koko hankkeessa, mutta tulipa tehtyä! <i>Kaikki on elokuvaa</i> jatkaa omalla tavallaan kahden aiemman runoantologiani, <i><a href="https://www.ntamo.net/product/702/titaanien-laulu-2014-toim-juri-nummelin">Titaanien laulun</a></i> ja <i><a href="https://www.ntamo.net/product/970/titaanien-kosto-toim-juri-nummelin-2021">Titaanien koston</a></i>, jalanjäljissä, ja minulla on idea kahteen muuhunkin runoantologiaan, toiseen jopa apuraha (mutta ei kustantajaa, jälleen kerran). (<a href="http://jurinummelin.blogspot.com/2014/05/seikkailurunoista-titaanien-lauluun-eli.html">Tässä</a> kuvaus Titaanien laulun tekemisestä.) </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjqJl62n0Ib20QMEfdYLPEm7jKCP_vPygWN1kQKBwbGbM25YpSFbaBWs_J-1y0g7dS8zjhOyYH2_RPEeEsEIoq7jKH1EkLsYOHY3O2fOO-efawaTiOgURmkQ3c3MJDV0CsjEiqj3bmufqKlChvPvHbdRT0DN0Tjvoek_zuhSUZTotbM4SASSQ/s557/titaanienlaulu-kansi-lopullinen.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="557" data-original-width="379" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjqJl62n0Ib20QMEfdYLPEm7jKCP_vPygWN1kQKBwbGbM25YpSFbaBWs_J-1y0g7dS8zjhOyYH2_RPEeEsEIoq7jKH1EkLsYOHY3O2fOO-efawaTiOgURmkQ3c3MJDV0CsjEiqj3bmufqKlChvPvHbdRT0DN0Tjvoek_zuhSUZTotbM4SASSQ/s320/titaanienlaulu-kansi-lopullinen.png" width="218" /></a></div><br /><p><i>Kaikki on elokuvaa</i> vaikuttaa joka tapauksessa mielestäni oikein mainiolta, idea on hyvä ja Suomessa omintakeinen ja tekstit kiinnostavia. Mukana on tunnettuja runoilijoita, kuten Jyrki Pellinen ja Ville Hytönen (joka luki Facebookissa hankkeestani ja lähetti vinkin omista, muun muassa Teuvo Tulioon kytkeytyvistä runoistaan), mutta myös unohdettuja ja pienilevikkisiä kirjailijoita, kuten Leksa Vossi ja Pekka Ruissalo. Naisia on valitettavan vähän, mutta ilmeisesti naisrunoilijat ovat yleensäkin ottaen kirjoittaneet elokuvasta vähemmän kuin miehet - syytä tähän en tiedä, ehkä ainakin naisten vähäisempi tarve namedroppingiin (elokuvasta on vaikea kirjoittaa, jos ei koko ajan heittele Satyajit Rayn tai Orson Wellesin kaltaisia nimiä). Mutta tietenkään kaikkia elokuva-aiheisia runoja en tähän ole voinut ottaa mukaan enkä tiedä niitä kaikkia, joten "miksei mukana ole sitä-ja-sitä?" -tyyppiset kysymykset tuntuvat jo etukäteen turhilta ja ikäviltä. Joka tapauksessa kirja on samalla jonkinlainen läpileikkaus suomenkielisen modernistisen runon historiaan, kun tekstejä on usealta eri vuosikymmeneltä erityyppisiltä kirjoittajilta. </p><p>Joidenkin runojen kohdalla mietin, olisiko lukijalle pitänyt selittää, miten ne liittyvät elokuvaan. Kuinka moni tietää, mihin liittyy Liisa Heikkerön runo "(yksityisalue)"? Sen neljässä vähäeleisessä rivissä mikään ei viittaa filmiin tai elokuvallisuuteen. Niissä ollaan kuitenkin meri- ja saaristomaisemissa, ja lukijan pitää itse tunnistaa yhteys <i>Yksityisalueeseen,</i> Maunu Kurkvaaran tunnettuun elokuvaan, yhteen ensimmäisistä kotimaisen uuden aallon merkkiteoksista, joka sijoittuu nimenomaan saaristomaisemiin. Vastaavia on muitakin, mutta toivon, että ne innostavat lukijaa itse selvittämään runojen yhteyksiä seitsemänteen taiteeseen.</p><p>Sain kirjan tekijänkappaleet itselleni samana päivänä, jolloin Hesarin kritiikistä alkanut Kiira Korpi -keissi otti aina vain kuumempia kierroksia. En sitä oikein jaksanut kommentoida, mutta kannattaa huomata, että edelleen on ihmisiä, jotka suhtautuvat runouteen vakavasti ja että on vielä kustantajia, jotka sitä julkaisevat. Kaikki ei ole menetetty, vaikka siltä joskus tuntuu. Ikävää tietysti, että yksi sangen vaatimattomalta vaikuttava julkkisteos imee hetkeksi lähes kaiken kirjallisen julkisuuden ja että samassa supussa ovat sekä Helsingin Sanomat että Otava sekä sosiaalinen media, jossa lähes kaikki alan ihmiset kokivat velvollisuudekseen sanoa aiheesta jotain. </p><p>Oli miten oli, olen onnellinen, että kirja on tehty ja valmis ja tilattavissa! <a href="https://www.kulttuurivihkot.fi/kirjat/juri-nummelin-toim-kaikki-on-elokuvaa-suomalaista-elokuvarunoutta/">Tässä</a> vielä kerran linkki Kulttuurivihkojen sivulle. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-78315866767181200412023-03-02T11:06:00.001+02:002023-03-02T11:06:06.037+02:00Huomioita Mika Taanilan Film Reader -näyttelystä<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi46Uu55OJYoEyYU9QIaCNcdx-cYMv-imH0jUy11H50hL8e0VuX2yX2DGuafu5kOFlhiD66MDkpBIXNiPp4IaJ0sG4AFFR2yaWc7FDF2QFjOaz4MCZVCaNG_3eya2F8T6VDrxYYfW0DsF2lnh_eKGS5n8QMK30k7hkylKKM0Zi1WdhPjS7X0g/s1920/taanila_header.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1080" data-original-width="1920" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi46Uu55OJYoEyYU9QIaCNcdx-cYMv-imH0jUy11H50hL8e0VuX2yX2DGuafu5kOFlhiD66MDkpBIXNiPp4IaJ0sG4AFFR2yaWc7FDF2QFjOaz4MCZVCaNG_3eya2F8T6VDrxYYfW0DsF2lnh_eKGS5n8QMK30k7hkylKKM0Zi1WdhPjS7X0g/w400-h225/taanila_header.jpg" width="400" /></a></div><br />Aboa Vetus Ars Novan näyttelyamanuenssi Niina Tanskanen pyysi minua vetämään yleisöopastuksen Mika Taanilan näyttelyyn <a href="https://avan.fi/nayttelyt/mika-taanila-film-reader">Film Reader</a>. Suostuin tietysti, koska en kovin helposti osaa sanoa "ei", ja museo oli joka tapauksessa maksamassa pienen palkkion hommasta. Kuitenkin jotain tiedän Taanilan urasta, koska hän oli Suomalaisen elokuvan festivaalin vieraana muutamia vuosia sitten, ja olen ollut hänen monista töistään innoissani, ennen kaikkea pitkästä elokuvasta Mannerlaatta, joka on tehty kokonaan ilman kameraa. Yleisöäkin oli, joskin tunsin paikallaolijoista 75 prosenttia. <p></p><p>Kirjoitin muistiinpanoja Taanilan teoksista eilen 1.3. ollutta opastusta varten, ja ajattelin julkaista ne täällä, koska tuskin teen niistä mitään artikkelia. Siihen tietotaitoni ei ehkä riittäisi. Paikan päällä improvisoin joitain lisähuomioita ja kommentteja, mutta niitä en enää tähän tekstiin liittänyt, ja sama koskee myös opastusta seuranneen Niina Tanskasen lisähuomautuksia ja tarkennuksia. Näyttely on joka tapauksessa mainio ja suosittelen sitä lämpimästi; se näkyy olevan auki enää tämän kuukauden, joten kannattaa kiirehtiä! </p><p><br /></p><p><b>Huomioita Mika Taanilan töistä </b></p><p><br /></p><p><i>laajemmin näyttelystä aluksi: </i></p><p>- ajatuksena varmasti se, miten elokuvan ja kirjallisuuden väliset suhteet voidaan toteuttaa väärin: näyttelyssä Mika runtelee esimerkiksi fyysisiä elokuvakirjoja tai valmistelee elokuvan esityskuntoon niin ettei siitä voi käytännössä nähdä mitään</p><p>- Film Readerhan tarkoittaa esimerkiksi opaskirjaa jonkin ohjaajan tuotantoon, mutta se tarkoittaa myös lukupäätä, joka on oleellinen osa esittämiseen liittyvää teknologiaa, sitä ilman emme saa videosta kuvaa tai kasetista ääntä</p><p>- näyttelyssä Mika Taanila lukee elokuvia eri tavalla kuin ne on tarkoitettu hahmotettavaksi</p><p>- tässäkin kohtaa varmasti näkyy ajatus, joka toistuu näyttelyssä pyörivässä Erkki Kurenniemi -dokumentissa: taide on teknologian käyttämistä väärin, ja vain käyttämällä teknologiaa väärin voimme varmistaa, ettei teknologia hallitse meitä</p><p>- Taanila tässä näyttelyssä osoittaa, millä eri tavoilla elokuvaan liittyvää teknologiaa voi käyttää väärin: kaikki teokset liittyvät elokuvaan tai ovat elokuvaa, mutta eivät kuitenkaan ole elokuvaa siinä mielessä kuin se yleensä ajatellaan</p><p>- olen ottanut tähän opastukseen myös ideoita siitä, että Mika on kuratoinut esimerkiksi Oberhausenin filmijuhlille lyhytelokuvakatsauksia teemalla "film without film", elokuva ilman elokuvaa tai filmi ilman filmiä</p><p>- näyttelyn teoksissa näkyy myös ajatus siitä, että on olemassa the ideas of absent imagery, meditating with the blank screen and addressing the obscure mind-sets what I like to call “memory triggers”.</p><p><br /></p><p><i>Muisti (2022)</i></p><p>- ensimmäisenä työ, joka valmistui kuulemma samaan aikaan kun näyttelyä ripustettiin: sivuja elokuva-aiheisesta kirjasta, jotka Taanila on leikannut irti ja asettanut siistiin riviin</p><p>- kirjassa on kysymyksiä elokuvista, joilla testataan, mitä katsoja niistä muistaa</p><p>- kysymyksissä on vähän leffavisan tyyliä, ehkä tällä teoksella Taanila on halunnut kuvata sitä, miten leffavisa toteuttaa "film without film" -ajatusta: elokuvista puhutaan intohimoisesti, mutta itse elokuvaa ei ole käsillä tai saatavilla</p><p>- teos olisi voinut hyötyä paremmasta valaistuksesta, mutta ehkä näin se tulee vielä salaperäisemmäksi, kun mitään ei näe, elokuva ei koskaan avaudu kunnolla, vaan se jää aina hämärään</p><p><br /></p><p><i>Epäonnistunut tyhjyys. Paikka (2021)</i></p><p>- videoteos on tehty lämpökameralla, joka tallentaa Kruunuvuorenrannan rakennustyömaata</p><p>- käsikirjoittajana on Harry Salmenniemi, joka on viime vuosina noussut yhdeksi arvostetuimmista nykykirjailijoista, hän on jonkinlainen postmodernistinen tai jopa postpostmodernistinen nykyaikaa tallentava ja kommentoiva tekijä, joka pelaa tarkoituksellisen tyhjillä lauseilla, joissa ei tunnu olevan mitään selvää ajatusta, mutta jotka kuitenkin kuvaavat 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten elämää ja ajan henkeä, Zeitgeistia, tätä tyyliä jotkut ovat kuvanneet, tosin vain yksityisissä keskusteluissa, tekotaiteelliseksi</p><p>- Salmenniemen kanssa Mika Taanila on tehnyt myös elokuvan Mannerlaatta, joka aiemmin täällä näyttelyssä nähtiinkin</p><p>- tässä siitä sitaatti: ”Nyt makaan hotellissa valveilla, / tajuissani. ǀ Kun ajattelen matkaani, / on kuin muistaisin sen.”</p><p>- Salmenniemi on ollut tekemässä käsikirjoituksia muihinkin elokuviin, näiden lisäksi hän on tehnyt kässärin ainakin Kalle Nion elokuvaan Yön, joka esitettiin viime vuonna Mäntän kuvataideviikoilla, se näytettiin romahtaneelta kankaalta penkeiltä, joilla ei oikein voinut istua</p><p><br /></p><p><i>Epäonnistunut tyhjyys. Aika (2021)</i></p><p>- tämä teos on tehty videoeditointiohjelmiston siirtymäefektien avulla, toisin sanoen esimerkiksi häivytysten eli feidausten avulla</p><p>- tämäkin on Salmenniemen kirjoittama</p><p><br /></p><p><i>Ihminen ja tiede (2011)</i></p><p>- tässä on hyvä esimerkki siitä, miten Taanila käyttää teknologiaa väärin: teos on kokonaisuudessaan muistaakseni Yleisradion roskiksesta löytynyt 16 millin kela, jolla on Nobel-palkittujen tiedemiesten keskusteluja esittelevän tv-ohjelman suomenkielinen tekstitys, kuvia kelalla ei siis ole, pelkkää tekstiä, mikä luo kiinnostavan sillan Taanilan myöhempään pitkään elokuvaan Mannerlaatta, jossa on myös pitkiä jaksoja pelkkää tekstiä</p><p>- teos on muistutus siitä, miten arkaaiselta vanha tv-esitysten teknologia voi nykyään tuntua</p><p>- teos analysoi myös sitä, miten nopeaa ja jatkuvasti tulvivaa informaatiota pystyy käsittelemään</p><p>- ainoa mahdollisuus on astua riittävän kauas informaatiosta, ts. vasta kun projektori pysähtyy, voi huokaista</p><p><br /></p><p><i>My Silence (2013)</i></p><p>- tämä on todennäköisesti näyttelyn laajin ja kunnianhimoisin teos, jos ei kokonaisia elokuvia lasketa mukaan</p><p>- teoksessa Mika on leikannut pois Louis Mallen elokuvasta Ilta Andren kanssa kaikki ne pätkät, joissa joku sanoo jotain, lisäksi "uusi" käsikirjoitus on luettavissa näyttelytilan seinillä</p><p>- elokuvan pituus on alun perin ollut 106 minuuttia, leikatun videoteoksen pituus 12 minuuttia 45 sekuntia</p><p>- taas käytetään teknologiaa väärin: Ilta Andren kanssa perustuu pelkästään puheelle, elokuvassa kaksi miestä keskustelee illallisen ääressä mitä monenlaisimmista asioista, mystiikasta, historiasta, teatterista, ihmisen roolista maan päällä</p><p>- olen itse kutsunut elokuvaa diipin baariselittämisen ensyklopediaksi, toinen miehistä on etulyöntiasemassa toiseen ja hän onkin teatteriohjaaja ja teatterinohjaaja, joka on ohjannut toisen miehen kirjoittamia näytelmiä, mutta tämä ei ole saanut kirjoitettua pitkään aikaan mitään</p><p>- Mikan teos kommentoi tai ilkikurisesti kritisoi myös puheen ylivaltaa elokuvassa, jonka pitäisi monen mukaan olla ensisijaisesti visuaalinen taidemuoto: puhetta tulee yhden elokuvan aikana noin 90 prosenttia ajasta! </p><p>- teoksen käsikirjoituksesta on valmistunut myös kirja, josta on siis kaikki dialogi pyyhitty pois. Jäljellä ovat vain henkilöiden nimet ennen repliikkiä ja toiminnan kuvaukset. Kirja on yhtä pitkä kuin alkuperäinen kirjaversio, jossa oli julkaistu elokuvan käsikirjoitus toiminnan kuvauksineen</p><p>- kirjan julkaisi Antti Nylénin pyörittämä taidekirjakustantamo Bokeh 100 kpl painoksena ja voin harmikseni sanoa, etten onnistunut kirjaa ostamaan, eikä sitä ole kokoelmiinsa näköjään hankkinut myöskään Turun kaupunginkirjasto tai näköjään mikään mukaan kirjasto </p><p>- ehkä tämä sopii Taanilan ja Nylénin eetokseen, jossa teknologian lisäksi käytetään väärin myös kirjastolaitosta ja perinteistä kirjallisuuden maailmaa</p><p><br /></p><p><i>Mustavalkoisia elokuvia (2013) </i></p><p>- Väkivaltaisesti hajotettuja elokuvatallenteita esittävä sarja</p><p>- Taanila on itse kuvannut teosten tekemistä haastattelussa näin: </p><p>"Niiden idea oli eräänlainen muistipeli. Valitsin hyllystäni VHS-kasetteja, joilla oli mustavalkoisia elokuvia. Koetin palauttaa mieleen niiden juonia, tarinoita ja tapahtumia. Useimmista muistin irrallisia kohtauksia, joistain vain musiikin tai näyttelijöiden kasvoja. Keksin projektin, jossa tuhosin näitä kasetteja yksitellen käyttämällä kuhunkin kasettiin metodia tai työkalua, jonka muistin – tai luulin muistavani – itse elokuvasta. Niinpä räjäytin Kiss Me Deadlyn uudenvuoden raketeilla, sulatin Häxanin avotulella, poltin Rooma – avoimen kaupungin liekinheittimellä, hakkasin paljain käsin Faster Pussycat, Kill! Kill!:in ja niin edelleen. Myös ampumarata West Shooters Club tuli tutuksi. He auttoivat minua ystävällisesti sessioissa, jotka vaativat käsiaseita tai haulikon. Keräsin sitten kasettien jämät kenkälaatikoihin ja vedostin niistä fotogrammeja suoraan paperille pimiössä."</p><p>- tässä nähdään mm. Häxan, Strait-Jacket (jossa muistaakseni tapetaan kirveellä), Kid Speed, joka lienee jokin mykkäkomedia eli ehkä kasetin päältä on ajettu autolla, The Incredible Shrinking Man (kasettia oli kuumennettu mikrossa, jotta siitä oli saatu elokuvan atomipilveä muistuttavaa pölyä), Honeymoon Killers, Silmät ilman kasvoja</p><p><br /></p><p><i>Film Reader (2017)</i></p><p>- näissä teoksissa Taanila on käsitellyt elokuva-aiheisia kirjoja, joita hän on saanut ilmaiseksi muistaakseni KAVI:n eli Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kirjaston poistohyllystä </p><p>- mukana on klassisia elokuvakirjoja, kuten Baghin Paljastava silmä, tai ylipäätään klassista elokuvakulttuuria käsitteleviä elokuvia, kuten Marlene Dietrichin elämäkerta</p><p>- joissain tapauksissa, kuten Peter Gidalin Materialist Filmin tapauksessa, Taanila on kristallisoinut kirjassa käsiteltävän elokuvan, ohjaajan tai tyylin keskeisen idean, mutta pääsääntöisesti tässä jälleen käytetään teknologiaa väärin, kirjathan kuuluisi lukea; kirjat myös leikattu, kuten elokuvaa leikataan</p><p>- yksittäiset teokset ovat kuitenkin myös visuaalisesti kauniita</p><p>- mukana on myös yksi laaja elokuvahakuteos, jollaiset olivat aikoinaan yleisiä, kun helppoa tietoa ei muualta löytynyt: englantilaisen Leslie Halliwellin kokoama hakuteos, josta Taanila - tai kuulemma hänen poikansa! - on leikannut pois kaikki elokuvien nimet ja jäljellä ovat vain elokuvien juonikuviot, jotka näin näyttäytyvät erikoisessa, jopa surrealistisessa valossa</p><p>- uuden teoksen perusteella voisi pitää leffavisaa: tunnista elokuva juonisynopsiksen ja arvion perusteella</p><p>- Halliwelliahan kritisoitiin jo eläessään siitä, että hän arvosti eniten vanhaa Hollywood-elokuvaa ja varsinkin modernistinen elokuva jäi hänelle vieraaksi, olisi jännittävä kuulla, mitä hän sanoisi tällaisesta teoksesta</p><p><br /></p><p><i>Maltan risti </i></p><p>- tässä on todellinen film without film, sillä filmikelaan ja projektoriin perustuva teos on poistettu, koska sen toiminta oli epävarmaa filmin katkeillessa kuulemma päivittäin</p><p>- kyse oli 16 millin filmikelasta, joka pyöri projektorissa niin että siinä oli liikkeentunnistin, ja projektorista oli poistettu suljin, joka saa aikaan sen, että kuvat muodostavat mielikuvan liikkeestä, eli kun suljin oli poistettu, kankaalla eli seinässä näkyi vain epäselvää värillistä puuroa, josta ei erottunut mikään</p><p>- kun astui riittävän kauas projektorista, se lakkasi pyörimästä, jolloin saattoi nähdä ohikiitävän hetken ajan pysäytyskuvassa jonkin elokuvan ruudun</p><p>- kyse oli amerikkalaisen John Cassavetesin elokuvasta Love Streams, eli toisin sanoen kun Mika Taanila oli poistanut projektorista sulkimen, kankaalla alkoi näkyä suoranainen virta tai vuo eikä yksittäisiä kuvia, joista syntyy liikkeen vaikutelma</p><p>- sulkimen toinen nimi on Maltan risti ja sen patentoi vuonna 1900 saksalainen Oskar Messter, ja se muodostaa yhden pohjan maailmanlaajuiselle salaliitolle Theodore Roszakin romaanissa <i>Flicker </i>eli "välke"</p><p><br /></p><p><i>Reflection of Fear (2021)</i></p><p>- samainen suljin on pääosassa myös teoksessa Reflection of Fear</p><p>- tässä strobon välke imitoi suljinta ja yhdestä liikkumattomasta kuvasta saadaan aikaan liikkeen vaikutelma</p><p>- katsoja on ikään kuin projektorin sisällä </p><p>- still-kuva on ilmeisesti William Frakerin elokuvasta <i>Reflection of Fear</i>, pääosissa Sondra Locke ja Robert Shaw</p><p><br /></p><p><i>Tulevaisuus ei ole entisensä (2002)</i></p><p>- vuonna 2002 valmistunut dokumentti keksijä Erkki Kurenniemestä, joka on kehitellyt 1960-luvulta alkaen tietokoneisiin perustuvaa musiikkia ja tehnyt omia kokeellisia elokuviaan ja ollut mm. tekemässä M. A. Nummiselle Sähkökvartetti-nimistä laitetta</p><p>- Taanilan elokuvista yksi perinteisimpiä, mutta sisältönsä puolesta ei mitenkään tavanomainen </p><p>- posthumanistinen elokuva: Kurenniemi toivoo, että fyysiset ruumiit lakkaavat olemasta, sielu on kuolematon software, ruumis on kuolevainen hardware</p><p>- posthumanismi = film without film, ajatus elokuvasta riittää, ei tarvita kokonaista elokuvaa</p><p>- kertooko tämän elokuvan perinteisyys siitä, että Taanila on siirtynyt tuotannossaan poispäin humanistisesta elokuvasta ja muu näyttely edustaa posthumanismia, ts. elokuvaa ilman elokuvaa? </p><p>- Tulevaisuus tehty noin 90-prosenttisesti arkistomateriaalista, uutta ovat vain kuvat Kurenniemestä ajelemassa autollaan öisessä Helsingissä ja katsomassa omaa televisiotaan ja vanhoja videoitaan = sekin on melkein elokuva ilman elokuvaa (Taanilahan on toisaalla kuvannut, että elokuvan tekeminen ilman kameraa on monotonisuudessaan viehättävää)</p><p>- myös elektroninen musiikki on musiikkia ilman musiikkia, sillä se on softwarea, soittimilla soitettu musiikki on fyysistä, hardwarea</p><p>- elokuvassa esiintyy myös lohdullinen ajatus: niin kauan kuin voimme käyttää teknologiaa väärin, teknologia ei voi hallita meitä -> ajankohtainen ajatus keinoälyn aikakaudella, meidän on ikään kuin pakko käyttää keinoälyä väärin ja juksata sitä</p><p>- Kurenniemi haaveilee, että hänen tulevaisuuteen suuntautuva videokirjeensä (jossa on muutama tyyppi joko kännissä tai aineissa) nähdään kokonaan vuonna 2048, kuinka moni meistä aikoo olla todistamassa sitä? </p><p>- aiemmin samalla paikalla on esitetty Taanilan ja Harry Salmenniemen elokuvaa <i>Mannerlaatta</i>, joka on todellinen posthumanistinen elokuva, se on tehty kokonaan ilman kameraa, pelkästään kopiokoneella kopioimalla erilaisia matkustamiseen liittyviä visuaalisia materiaaleja sekä Salmenniemen tekstiä, joka taas käsittelee matkustamiseen liittyvää paikattomuuden ja ruumiittomuuden tunnetta, ts. kaksi elokuvaa kertovat vahvasti Taanilan tuotannon siirtymisestä kohti posthumanismia</p><p>- elokuvakamera = ihmisen silmä, posthumanistinen elokuva tehdään ilman kameraa</p><p>- varta vasten kuvattava elokuva on hardwarea, found film on softwarea</p><p><br /></p><p><i>uusimpia fotogrammeja ja ilmivedoksia</i></p><p>- Sisäkuvia-sarjan (2021) teoksissa valoherkän paperin päällä on liikuteltu elokuvantekijän välineistöä. </p><p>- Ulkokuvia -sarjan (2021) ilmivedokset ovat tuntikausia kestävän valotuksen tuloksia.</p><p>- tällaisissa teoksissa tekotapa on tärkeämpi kuin visuaalinen lopputulos</p><p><br /></p><p><i>Puhdistusnauhat (2015)</i></p><p>- imuroitaessa syntyneitä ääniä käsittävä ja manipuloiva nauhateos</p><p>- vanhentunut teknologia, jota jälleen käytetään väärin</p><p><br /></p><p><i>Kiila: Verbranntes Land (2002)</i></p><p>- kyse lienee näyttelyn vanhimmasta teoksesta, jos ei Kurenniemi-dokkaria lasketa</p><p>- Kiila-yhtyeen biisi; Kiila oli ulvilalaisten kaverusten Niko-Matti Ahden ja Sami Sänpäkkilän yhteinen kokeellisen musiikin projekti, jossa on yhdistelty erilaisia vaikutteita </p><p>- Sänpäkkilä perusti myöhemmin levy-yhtiö Fonal Recordsin ja on tehnyt paljon erilaisia musiikkivideoita ja erilaisia elokuva- ja videoprojekteja</p><p>- kummatkin projektit olivat osa 2000-luvun alussa noussutta kokeellisen kevyen musiikin (jos näin nyt voi sanoa, kyse ei kuitenkaan konserttimusiikista eikä esim. jazzista) ja videotaiteen buumia</p><p>- videona toimii täydellinen found object tai objet trouvee eli ns. readymade, valistuskäyttöön tehty vhs-kasetti siitä, miten vhs-kasetti toimii ja miten se huononee kopioitaessa kasetilta toiselle</p><p>- vaikutelma on koominen, mutta tarkkaan harkitun oloinen, aivan kuin Taanila olisi oikeasti tehnyt videon juuri näin, vaikka hän on vain yhdistänyt valmiin kasetin ja biisin, vaikutelma on kuin olisi tehty alun perinkin videotaidetta, vaikka oikeasti vasta Taanila on tehnyt opastusvideosta videotaidetta</p><p>- lisäksi kuvaan tulee myös koomisia pätkiä vanhoista mainoksista tai niiden kuvauksista</p><p>- vaikutelma on paikoitellen myös uhkaava, kun äänimaisema muuttuu aggressiivisemmaksi ja videolla näkyy esim. kuva siitä, milloin videon lähettämä signaali on hyvä, milloin huono</p><p>- vaikutelman koomisuus liittyy myös siihen, että vhs-kuva on 2020-luvulla oikeasti jo todella huonon näköinen, ja silti sitä esitellään kuin se olisi kehityksen kärkeä -- niin kuin se tietysti olikin, mutta ajat muuttuvat</p><p>- vhs-kuva näyttää tietysti nykyään myös kotikutoiselta ja jotenkin käppäiseltä, joten se voi vedota tekstuuriltaan sellaisiin nykykatsojiin, jotka ovat kyllästyneet elokuvateatterien ja suoratoiston digitaaliseen sileyteen</p><p>- jos teoksen haluaa nähdä kokonaan, se löytyy netistä osana laajempaa kokonaisuutta Fonal Recordsin nettisivuilta Contemporaries</p><div><br /></div>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-1489784053484214012022-08-08T16:38:00.002+03:002022-08-08T16:45:37.080+03:00Synttärikirja, osa 2: Opus necesse est<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaj8PG4g91oJB4gJ-RU8SM2YGmut0Tp2c9wOHoRhhqhKuELeZxmpdSfG2BImPJU9FCyNFlPeBZFiVutg7aLv5dP-G59bVjfNvXbz3CRmHw2B4AZ2Ew32a7ylm-4kivdbsyJrSAL3hrhJfqY4IOZuiRk3JYQv__PAib6jhsVZ81y9zr_PRPRg/s4160/IMG_20220808_160342.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4160" data-original-width="3120" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaj8PG4g91oJB4gJ-RU8SM2YGmut0Tp2c9wOHoRhhqhKuELeZxmpdSfG2BImPJU9FCyNFlPeBZFiVutg7aLv5dP-G59bVjfNvXbz3CRmHw2B4AZ2Ew32a7ylm-4kivdbsyJrSAL3hrhJfqY4IOZuiRk3JYQv__PAib6jhsVZ81y9zr_PRPRg/w300-h400/IMG_20220808_160342.jpg" width="300" /></a></div><br />Tein itselleni pienen 50-vuotissynttärikirjan (<a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2022/08/synttarikirja-osa-1-muutamia-sanoja.html">ks. edellinen postaus</a>), mutta osasin aavistaa, että minulle myös tehdään sellainen. Perhepiirissä on koottu useita eri juhlakirjoja puolin ja toisin, ja lisäksi ystävilleni Ville Hänniselle ja Vesa Kataistolle on tehty juhlakirjat. Olisi tuntunut suorastaan rikollisen väärältä, jos en olisi saanut omaa. Ehkä siksi en ollut niin yllättyneen näköinen kuin olisi kuulunut, kun Turun Dynamossa ("Dynkyssä") pidetyissä synttärijuhlissani juhlakirja julkistettiin. Kirja on joka tapauksessa hieno, ja sen Ilpo Koskelan tekemä kansikuva (jossa tosin näytän hiukan Ali Jahangirilta) on kehyksissä työpöytäni yläpuolella. Kansikuvaa käytettiin myös juhlapaikassa tarjolla olleissa kuohuviinipulloissa. Kirjan toimittivat vaimoni Elina Teerijoki sekä mainitut Vesa ja Ville, ja siihen kirjoittivat ja piirsivät monet ystäväni ja tuttavani. Kustantajaksi on merkitty Kähärin kartano, ja kustantamon logo on mainio karikatyyri kissastamme Lilith Hiiskusta. <p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS_NtfZ64uff9HAtosTRKXVzgYOnC0wOnZgnlGkld0G-Zt3koIoyNejTWmuz4DQ32nG5lN7MrO8S4Ztgbu7o61xiuo1-Xl3-aGcVvxsjKhc5ejgF4DZDWAxfuh5Ov9vQsZ_7cqfqlZBr83ciwK8Q_1T-LYqx5D9ud_VKO5Ko6vtd-0qTcoDg/s4160/IMG_20220808_160538.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4160" data-original-width="3120" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS_NtfZ64uff9HAtosTRKXVzgYOnC0wOnZgnlGkld0G-Zt3koIoyNejTWmuz4DQ32nG5lN7MrO8S4Ztgbu7o61xiuo1-Xl3-aGcVvxsjKhc5ejgF4DZDWAxfuh5Ov9vQsZ_7cqfqlZBr83ciwK8Q_1T-LYqx5D9ud_VKO5Ko6vtd-0qTcoDg/w300-h400/IMG_20220808_160538.jpg" width="300" /></a></div><br />Juhlakirjan nimi on <i>Opus necesse est</i> eli "Teos on välttämätön". Alkuperäinen latinankielinen fraasi jatkuu: "mutta elämä ei" ("vivere non"). Varmasti vaikutan työnarkomaanilta, mutta olen varsinkin viime vuosina koettanut antaa painoa myös vapaa-ajalle, siinä ehkä välillä huonosti onnistuen. Nimi on kuitenkin osuva, koska olen usein ilmoittanut arvostavani vastausta, jonka marxilainen teoreetikko Georg Lukács antoi tuotantonsa laajuutta ihmettelevälle haastattelijalle: "Minulla ei ole yksityiselämää." Ehkä muokkaan itsekin kaikesta mitä puuhailen osan omaa työtäni, mikä osaltaan voi selittää tuotteliaisuuttani. <p></p><p><i></i></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhIy1zsdNEDoMtQOKaSJzQ6hVRH3GqqhFXPxwu_A7DjthzPm5JjWNUeEUbSXUcsE1k7ka5IfAdwDaFNEJh38x7aNIrXOLlSuG-V2R8lF-ryq2w4ktG6asx03zYmezWayv_fBzdzewnOi2tywHhB6z0j84extzSmwJ95zWFopqMX5AvtMFkkSg/s4160/IMG_20220808_160549.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4160" data-original-width="3120" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhIy1zsdNEDoMtQOKaSJzQ6hVRH3GqqhFXPxwu_A7DjthzPm5JjWNUeEUbSXUcsE1k7ka5IfAdwDaFNEJh38x7aNIrXOLlSuG-V2R8lF-ryq2w4ktG6asx03zYmezWayv_fBzdzewnOi2tywHhB6z0j84extzSmwJ95zWFopqMX5AvtMFkkSg/w300-h400/IMG_20220808_160549.jpg" width="300" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Ville Hänninen kuvailee kieltämättä sekavaa tuotantoani. </td></tr></tbody></table><i><br />Opus necesse est</i> ei ole pelkästään tekstiä, kuten juhlakirjat usein ovat. Tässä on mukana myös aseemisia (ts. merkittömiä) runoja (by <a href="https://lettttere.tumblr.com/">Karri Kokko</a>), karikatyyreja sekä fiktiivisiä kirjankansia ja mainoksia. Lisäksi on sanaristikko! Myös takasivuilla olevat kantapaikkojeni Dynamon ja Sarjakuvakaupan mainokset ovat hienoja visuaalisia elementtejä - kiitos niistäkin! <p></p><p>Nostan esille Ville Hännisen laveasti maalailevan ja Marxiakin siteeraavan esseen tuotannostani, vaimoni Elinan kirjoituksen yhteisestä kirpputoriharrastuksestamme ja siihen liittyvästä tunteiden ja esineiden arkeologiasta, ja Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen runolliseksi yltyvän kuvauksen minusta. Myös opiskelu- ja elokuvakerhoaikojen ystäväni Markku Lehtimäen kirjoitus pitkien tv- ja suoratoistosarjojen kerronnasta vakuutti; teksti lienee pätkä Markun tulevaa tutkimusta, ryyditettynä alussa ja lopussa tulevilla anekdooteilla yhteisistä puuhistamme. Mutta erityisesti liikutuin siitä, että Elina oli saanut mukaan myös lapseni, joista varsinkin vanhempi tyttäreni Ottilia kirjoitti kauniisti siitä, miten olemme onnistuneet antamaan kuvan, että keski-ikäinen ei ole välttämättä tylsimys. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkKJ6CV-CuQho3yKjALRsZLJlMm4mXvcqCa4Ivu0IXE59F308EU443wjw2bhuwDt8gZeF-8eMwjffJ5oBluC5MgcpJ8qFlgkKAAjPthW5ri5jWqtVx5VNiisTBDxwTKN0N9zHHxAUtlubNghgMXVSqad80Z3NqOYbXB7tOMYEkkHcSvDtMQg/s4159/IMG_20220808_160611.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1564" data-original-width="4159" height="150" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkKJ6CV-CuQho3yKjALRsZLJlMm4mXvcqCa4Ivu0IXE59F308EU443wjw2bhuwDt8gZeF-8eMwjffJ5oBluC5MgcpJ8qFlgkKAAjPthW5ri5jWqtVx5VNiisTBDxwTKN0N9zHHxAUtlubNghgMXVSqad80Z3NqOYbXB7tOMYEkkHcSvDtMQg/w400-h150/IMG_20220808_160611.jpg" width="400" /></a></div><br />Myös humoristiset jutut toimivat, varsinkin Vesa Sisätön (fiktiivinen) kuvailu siitä, miten hän metsästää ahvenanmaalaista erotiikkaa käsittelevää kirjaani, jota on painettu kolme kappaletta. Tahtoo! Tapani Bagge ja Vesa Kataisto taas parodioivat lempeästi omia kirjahankkeitani. <p></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglh6t3xucA_myUJN3h67Mhycuzphx-U49ec3dZ2nfweFPt_xLF12zky7WPZjzzsuIMZxvcDhzDR1_lHQfnNP_94LDuKcZK3S_tZhIDy4r59mWg3UBpU1SMFVf_Xj_b7a8Ss5DHuMTp6HObcbL3ZGkxhFFqFY_tDQ8BvCQ0LRBqqCvFApKiCA/s4160/IMG_20220808_160558.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4160" data-original-width="3120" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglh6t3xucA_myUJN3h67Mhycuzphx-U49ec3dZ2nfweFPt_xLF12zky7WPZjzzsuIMZxvcDhzDR1_lHQfnNP_94LDuKcZK3S_tZhIDy4r59mWg3UBpU1SMFVf_Xj_b7a8Ss5DHuMTp6HObcbL3ZGkxhFFqFY_tDQ8BvCQ0LRBqqCvFApKiCA/w300-h400/IMG_20220808_160558.jpg" width="300" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Timo Tekri Niemen piirtämä kuvitteellinen sarjakuvakirjan kansi. </td></tr></tbody></table><br />Kiitos vielä kaikille juhlakirjaani osallistuneille, arvostan suuresti! Tähän postaukseen ei mahtunut paljon kuvia kirjasta, mutta jotain kuitenkin. Alla on vielä ystäväni Lotta Sonnisen juhlissa pitämä puhe, siinäkin näkyvät muutamat elämääni oleellisesti kuuluvat asiat. Sen jälkeen tulee vielä aloitus Elinan tekstistä "Muistojen kirpputorit"; olemme pitkään puhuneet, että tämän niminen kirja tulisi tehdä. <p></p><p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;"><b>Dynamossa 14.5.2022</b><o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: Garamond, serif; font-size: 12pt;">Rakas ystäväni Juri, arvoisa juhlakansa –</span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;">vai pitäisikö ehkä sittenkin sanoa: jurvoisa kahla-ansa!
Jontä es puma tähe tyystyisikin kokkanaan munansaannoksista? No, ehkä ei
kuitenkaan. Mutta Juria ja minua yhdistää paitsi kiinnostus etunimiin ja
kiintymys Elinaan myös rakkaus sananmuunnoksiin ja muihin älyttömiin tapoihin
siirrellä sanoja ja katsoa minne ne vievät. Juri vain on vienyt tämänkin
taitonsa ja taipumuksensa huomattavasti keskivertoa pidemmälle. Hän ei ole
mikään tavujen pyörittelijä vaan rakettimaisten ideoiden räjäyttäjä. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;">Juri kuulee metelissä musiikkia, näkee sattumanvaraisesti
sinkoilevassa informaatiotulvassa kirjaidean (tai viisi) ja löytää pölyisen
kirppisryönäröykkiön keskeltä vintage-aarteen. Hänen ajattelunsa ei kulje myötävirtaan,
mutta ei myöskään mihinkään niin laimeaan ja itsestään selvään vaihtoehtoon
kuin ”vastavirtaan”. Ihmiset, jotka mielellään kertovat olevansa jotenkin
epätavallisia, ovat useimmiten todella tavallisia. Jurilla on
kiinnostavampaakin kerrottavaa, vähintään <i style="mso-bidi-font-style: normal;">ei
siis hai</i> -vitsi kypsymässä kaljun alla.<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;">Puoli vuosisataa on pitkä ja lyhyt aika. Siinä ajassa Aurinko
on vaeltanut omalla kiertoradallaan galaksissa 346 miljardin kilometrin
matkan, mutta ehtinyt kulkea vasta reilun viidesmiljoonasosan koko kierroksestaan.
Porin rannikolla maa on kohonnut 50 vuodessa arviolta 30 senttiä, mutta samaan
aikaan merenpinta maapallolla on noussut 13,5 senttiä. Suomalaisille on suotu
sinä aikana 51 Miss Suomea, 44 olympiakultamitalistia, kaksi Nobelin palkintoa
ja miehenkorkuinen pino Nummelianaa. Muille listan kohdille ei voi taata
jatkoa, mutta viimeksi mainittu lienee vasta alkua.<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;">Aloitin tämän puheen laatimisen googlaamalla numeron 50.
Opin, että se on <i style="mso-bidi-font-style: normal;">kuusikulmiopyramidiluku</i>
ja että titaani-50 on titaanin vakaa isotooppi (itse olet titaaninvakaa
isotooppi!). Mutta lisäksi opin, että luku 50 on epätotientti. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;">Mikä mahtaa olla totientti? Onko se Tolkienin puupaimen,
jolla on tissutteluongelma? Vai jokin lähetyskirppiksen uumenista kierähtänyt analogisen
ajan talouskapine? Jotain yksitotista ja mahdollisesti mutkalle vääntynyttä se
selvästi on, ja sitä sinä, Juri, et ole. Olet siis epätotientti, eli siis viisikymmentä.
Lahjaksi saat kaikki maailman kummalliset sanat. Jäämme odottamaan, mihin ne
vievät.<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;">Saanen kohottaa maljan ja toivottaa syvää pyntymähäivää!<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;">Lotta<o:p></o:p></span></p><p class="MsoNormal"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgELPWl5uB3mjX8vWXGpdSKzT7BuqDIYNGOle3wCiap6xod3XMFEFOMiB9LWy3nIfJmPOX3rrofkvaWTYpOUp8K2ecQe7qu19vKMUvE8NEVJolQt_Jff_fxCZkFCntiLbelTErGK78Jf3gVaYcm23GHR1GrQeq35BBxkhxMdfVq5dX2-c9Glg/s4160/IMG_20220808_160622.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4160" data-original-width="3120" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgELPWl5uB3mjX8vWXGpdSKzT7BuqDIYNGOle3wCiap6xod3XMFEFOMiB9LWy3nIfJmPOX3rrofkvaWTYpOUp8K2ecQe7qu19vKMUvE8NEVJolQt_Jff_fxCZkFCntiLbelTErGK78Jf3gVaYcm23GHR1GrQeq35BBxkhxMdfVq5dX2-c9Glg/w300-h400/IMG_20220808_160622.jpg" width="300" /></a></div><br /><span style="font-family: "Garamond",serif; font-size: 12pt; line-height: 107%;"><br /></span><p></p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-7163205754402521282022-08-01T16:26:00.001+03:002022-08-01T22:26:40.481+03:00Synttärikirja, osa 1: Muutamia sanoja Porista<p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhgD49Xz1svNkeHM81VlN7Rkal3zygtLFWSAum9mpueRhQnjRzakH4oHn3kzLIa_P-P3U0Z6zlwrVWVZ-FTjnvjAiaSzzm2SkWK7gz-pJeR-_aMU_E5GCH7UehL761BCivinrBhUrTQknQi-IaTo8lQLKIcpS0Mx8xQ6HuG77pm1XNJIl-Llw/s720/porikirja-kansi.png" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="720" data-original-width="506" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhgD49Xz1svNkeHM81VlN7Rkal3zygtLFWSAum9mpueRhQnjRzakH4oHn3kzLIa_P-P3U0Z6zlwrVWVZ-FTjnvjAiaSzzm2SkWK7gz-pJeR-_aMU_E5GCH7UehL761BCivinrBhUrTQknQi-IaTo8lQLKIcpS0Mx8xQ6HuG77pm1XNJIl-Llw/w281-h400/porikirja-kansi.png" width="281" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Synttäkirjan kannen teki J.T. Lindroos<br />Kulttuurivihkoissa olleen kuvan perusteella. </td></tr></tbody></table><br />Kuten olen blogissa moneen kertaan kertonut, täytin keväällä 50. Perheen perinteisiin kuuluvat juhlakirjat: olen tehnyt itselleni ja vaimolleni useita, ja lisäksi teimme ystävällemme Lotta Sonniselle hääkirjan noin 15 vuotta sitten. Lisäksi vaimoni on aiemmin tehnyt minulle ainakin 30-vuotiskirjan. Tämä vuosi ei ollut poikkeus: tein itselleni pienen synttärikirjan, ja lisäksi sain vaimoni toimittaman juhlakirjan, jossa on useita hienoja tekstejä ja kuvia sekä yksi sanaristikko, jossa on minuun liittyviä sanoja. <p></p><p>Itselleni tekemä synttärikirja on nimeltään Muutamia sanoja Porista, ja siinä on kolme vanhaa tekstiä, joissa kuvaan kotikaupunkiani. Kaksi teksteistä on enemmän esseistisiä, ja yksi on tietopuolinen, Satakunnan Työhön tehty juttu Porin funkisarkkitehtuurista. Ensimmäinen teksti "Pellavapää vesibussissa" taas on sarja impressioita, joissa muistelen lapsuuttani Pormestarinluodon lähiössä, ja toinen syntyi Kulttuurivihkoihin 90-luvun lopussa, kun päätoimittaja Tuomas Kilpi suunnitteli pikkukaupunkinumeroa. Näistä teksteistä "Pellavapää vesibussissa" löytyy aiemmin julkaistuna blogista <a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2006/12/muistoja-lhist.html">täältä </a>ja Porin funkistaloja käsittelevä juttu taas <a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2007/08/porin-funkis.html">täältä</a>. Kulttuurivihkojen juttua en ole blogissa julkaissut, koska minulle ei ole jäänyt siitä talteen sähköistä kopiota; kirjaa varten etsin sen yliopiston kirjaston kokoelmista. Muutin tekstiä hiukan, koska se tuntui osittain vieraalta. Toisaalta se on 25 vuotta vanha, olisi outoa, jos se ei tuntuisi edes jonkin verran vieraalta. Koska kirjaan oli jäädä yksi tyhjä sivu, kokosin loppuun listan aiemmista juhlakirjoista. Tämä on huumoria, joka ei varmaankaan kovin monelle aukea. </p><p>Tässä ensiksi kirjasen esipuhe, sen jälkeen seuraa Kulttuurivihkoissa ilmestynyt juttu. Osittain esipuhe toistaa tässä jo sanottua. Juhlakirjaluettelo tulee vielä lopuksi perässä. </p><p><br /></p><p><b>Lukijalle</b></p><p><br /></p><p>Kuten monet tietävät, olen kotoisin Porista. Se ei ole aivan sataprosenttisesti totta, sillä olen syntynyt Raumalla, mutta en siellä juuri ehtinyt asua, kun muutimme saman tien isompaan Poriin. Sen jälkeen olen asunut Tampereella ja Turussa (ja lisäksi viettänyt pitkiä aikoja Mikkelin kupeessa sekä kuukauden Vaasassa). </p><p>Kuten kaikilla porilaisilla, suhteeni kotikaupunkiini on vähintäänkin traumaattinen. On ollut aikoja, jolloin en ole siellä halunnut käydä ja visiitit kaupunkiin ovat olleet tylsiä tai jopa raskaita. Porilainen kaupunkikulttuuri on viime vuosina myös muuttunut tylsemmäksi, kun sieltä ovat kadonneet divarit ja kirpparit (isoja hyllykirppiksiä lukuun ottamatta, mutta ne eivät ole kaupunkikulttuuria). Toisaalta Pori on yliopisto-opiskelijoiden myötä muuttunut kulttuuriystävällisemmäksi ja vapaammaksi (mistä esimerkkinä hieno Pori Film Festival). Pori on myös kaunis kaupunki, ja perheen kanssa siellä lomaillessa tajusin, että se on erinomainen pyöräilykaupunki. </p><p>Kun aloin suunnitella 50-vuotispäiviäni, tajusin, että olen kirjoittanut Porista tekstejä pienen synttärikirjan verran. Kirjasen avaavan tekstin tein asuinlähiöni Pormestarinluodon asukaslehteen Porkkanan Raasteisiin, mutta äitini oli sitä mieltä, että se on liian surullinen siinä julkaistavaksi. Joka tapauksessa kävin Porissa taittamassa lehteä pientä palkkiota vastaan parin vuoden ajan 1990-luvun lopulla. </p><p>"Kolme haikeaa ristiriitaa" taas ilmestyi, kun Vihkojen päätoimittaja Tuomas Kilpi yritti tehdä pikkukaupunkiaiheista teemanumeroa, mutta muistaakseni tuo oli ainoa kokonaisuuteen tehty juttu, joka sitten näyttäytyi lehdessä varmasti aika orpona. Teksti edustaa myös tuolloin vielä päällä ollutta kevyttä bartheslaista vaihetta, jossa pyrittiin fragmentaarisuuteen ja henkevään esseistisyyteen - en tietenkään tiedä, kuinka henkevältä 25-vuotiaan teksti enää vaikuttaa. Olen tekstiä tähän muuttanut, kun en kaikkea kirjoittamaani enää voinut allekirjoittaa. Olin esimerkiksi käyttänyt Pori-suhteestani sanaa "viha", joka nyt tuntuu täysin ylimitoitetulta. Kirjasen viimeinen teksti on ilmestynyt Satakunnan Työssä ja liittyy aikaan, jolloin kirjoitin jonkin verran muutenkin arkkitehtuurista. </p><p>Tästä puuttuu arvostelu Porin arkkitehtuurikartasta, joka julkaistiin parisenkymmentä vuotta sitten. Satakunnan Työhön tekemäni jutun oheen tein pienen kyselyn tutuille heidän suosikkirakennuksistaan. Juttua en omista arkistoistani kuitenkaan enää löytynyt. Olen pitkään suunnitellut Porin arkkitehtuuriopasta, mutta hanke lienee lopullisesti kuopattu. </p><p>Omistan kirjasen äidilleni Raija Yliselle, joka kuoli 27.12.2021 pitkälle edenneeseen rintasyöpään. </p><p><br /></p><p>***</p><p><br /></p><p><b>Kolme haikeaa ristiriitaa </b><b>eli pikkukaupunkimuistelmia</b></p><p><br /></p><p>Kun muutin pois Porista ja lähdin opiskelemaan Tampereelle, sain jatkuvasti kuulla puhuvani Porin murretta. Puuttui loppuhenkonen: en sanonut ‘hernekkeitto’, vaan ‘hernekeitto’. Tämä oli toistuva vitsinvaihe: “Tervetuloa syömään hernekeittoa lääketieteelliseen tiedekuntaan sadetaki päällä!” En aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, sittemmin, kun olin jo asunut monta vuotta pois kotikaupungistani, ymmärsin eron porilaisten ja muiden suomalaisten puheessa. “Ahaa! he sanovat tosiaan ‘hernekeitto’ ja se kuulostaa totta vie oudolta”, mietin itsekseni. </p><p>En ole syntynyt Porissa, vaan Raumalla, jossa tosin ehdin asua vain muutaman kuukauden, kun jo muutimme Poriin vuonna 1972. Esiinnyn pienenä, erittäin söpönä pellava- ja pyöreäpäisenä ja hymyilevänä vauvana kaitafilmeissä, joita kuvattiin rakenteilla olleessa Pormestarinluodon lähiössä. Kammottava paikka, vaikkakin se tietysti synnyttää nostalgisia tunteita aina kun siellä käyn (tämä on pikkukaupungissa asuneiden ensimmäinen ristiriita: asua paikassa, joka on typerä ja ahdistava, mutta joka on silti koti). Asuin Pormestarinluodossa 18 vuotta. </p><p>Porin ja Rauman voi näin asettaa kätevästi rinnakkain. Pori on kolme kertaa suurempi kuin Rauma (Porissa on n. 77 000 asukasta, Raumalla n. 25 000 [huom. vuonna 1997]), mutta Rauma vaikuttaa silti enemmän kaupungilta. Syy on mittakaavan: Pori on kahden, ellei yhden kadun varaan rakennettu, Rauman keskusta leviää laajemmalle ja käsittää Vanhan Rauman puutaloalueen. Tietysti on niin, että Porissa on enemmän kaikkea. Siellä on parempi tarjonta niin elokuvien kuin teatterin (jopa Turkat ovat kirjoittaneet Poriin näytelmiä), niin museoelämän kuin divaritarjonnankin alalla. Porissa on myös enemmän kauppoja ja sinne pääsee junalla (Tampere-Rauma-henkilöliikenne lopetettiin samaan aikaan kuin lättähatutkin eli 1988). Olisinko raumalaisena kuitenkin onnellisempi? </p><p>Jossain matkailuesitteessä selitettiin pari vuotta sitten, että Helsingissä, Turussa ja Imatrallakin voi tuntea olevansa ulkomailla, mutta Tampereella ei. Tampereella en olekaan koskaan saanut sellaista tunnelmaa (kävin siellä sentään montakin kertaa ennen kuin muutin sinne), jollaisen olen saanut kerran Raumalla: outouden, vierauden, muukalaisuuden tunteen, johon sekoittuu löytämisen tunnetta (kohdallani tämä liittyy usein siihen, mitä kirjoja löydän paikallisista divareista). Helsinki on tähän liian iso, koska sen hahmottaminen vaatii enemmän kuin yhden päivän vierailun. Tunteen saa paremmin pienemmissä kaupungissa ja olen ollut iloinen kokiessani sen Forssassa, Mikkelissä, Kankaanpäässä, Vammalassa (jossa tunne tosin katoaa nopeasti), Joensuussa, Oulussa, Kemissä, Lahdessa, Raahessa ja — niin, Raumalla. Porissa — luonnollisestikaan — en voi saada tällaista tunnetta ja siksi minun on vaikea sitä rakastaa. </p><p>Poria kohtaan tuntemani tunne on enemmänkin ihmetyksen ja kaunan sekoitus. Se on myös ruumiillinen tunne: tunnen kotikaupunkini ruumiissani. Osaisin kulkea siellä silmät kiinni, antaen jalkojen viedä. Olen lukenut Arthur Rimbaudin suomennosvalikoiman Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä Porin kadulla kävellen: Rimbaud on muuttunut osaksi ruumistani. Porin mittakaava on muuttunut mielessäni makrokosmokseksi, jota ruumiini heijastaa mikrokosmoksena. Siksi olin niin häkeltynyt ja itkun partaalla, kun pääsin kesällä 1996 vierailemaan yhdellä Porin korkeimmista paikoista eli vesitornin huipulla: Pori, jonka sieltä näin, olikin erilainen kuin minkä ruumiini oli hahmottanut. Tunteessa sekoittuivat niin suuttumus sitä kohtaan, etten ollut tajunnut, millainen kotikaupunkini todella on, kuin nostalgia sitä kohtaan, etten asu siellä enää enkä voi hahmottaa sitä enää toisella tavalla. </p><p>Pori ei enää vaikuttanut pikkukaupungilta vesitornin huipulta katsottuna. Monien mielestä se kuitenkin on sitä. Kun kerron, että siellä on liki 80 000 asukasta, ihmiset näyttävät äimistyneiltä. Monet sanovat: “Luulin että ennemminkin 25 000.” Pori näyttää siis Rauman kokoiselta kaupungilta. Sen keskusta on liian ahtaalle keskittynyt ja liian matalasti rakennettu — kukaan ei tiedä, millaisia suunnattomia lähiöitä leviää Porin laitamilla. Mainitussa Pormestarinluodossa asuu yksistään yli 5000 ihmistä. </p><p>Henkisesti Pori on edelleen pikkukaupunki: ahdasmielinen, sisäänpäinkääntynyt, perässäkulkeva. Kaupungin traditiot ovat käsittämättömiä ulkopuolisille (ja minullekin ne ovat jo muuttuneet sellaisiksi). Monien on vaikea käsittää, miksi Porista pitäisi edes sanoa mitään (on sellaisiakin, jotka eivät tiedä, missä se on, näin esimerkiksi taannoinen parturini, joka luuli että kyseessä on jokin pikkupaikka). Porin kulttuuri on Suomen väkivaltaisinta: jääkiekko on runnovaa, painonnosto ja nyrkkeily ovat suosittuja, elokuvaohjelmisto on koko maan kovinta (eniten K18-elokuvia, paitsi ei paradoksaalisesti <i>Reservoir Dogsia</i>). </p><p>Mietin toisinaan, olisiko Pori erilainen kaupunki, jos olisin jäänyt sinne asumaan. (Miten kaupungin ilmapiiri muuttuu, kun joku — yksi — ihminen muuttaa sieltä pois?) Olisin melko varmasti puuhastellut siellä paljon kaikenlaisen kulttuurin — elokuvan, musiikin, kirjallisuuden — parissa: millaisia jälkiä olisin jättänyt Porin elämään? Millaisia jälkiä en jättänyt Porin elämään, kun muutin sieltä pois? Tämä on pikkukaupungissa asuneiden toinen ristiriita: samanaikaiset huono omatunto ja hyvä mieli siitä, että muutti pois. Voisinko muuttaa takaisin? (Jokin aika sitten huomasin, että melkein 90 neliön jugendasunnon Porin kauniista Etelärannasta olisi saanut 500 000 markalla, kun vastaava jossain Turussa maksaisi ainakin miljoonan.) Ei tule mitään: kerran poissa, aina poissa. </p><p>Pikkukaupungin ajatukseen ja mytologiaan kuuluu se, että sen pettää. Ihminen muuttaa pois ja jättää taakseen ystävänsä (jotka alkavat näyttäytyä häviäjiksi), sukulaisensa ja tutut paikat. Porin kohdalla tämä mytologia sai joltisensakin koomisia muotoja Veturimiehet heiluttaa -elokuvassa: Pori oli henkisen pysähtyneisyyden ja häviämisen representaatio (mitä se tietysti on myös todellisuuden tasolla). Elokuvan kaupunki olisi tietysti voinut olla mikä tahansa Rovaniemestä Tammisaareen, mutta mytologian kannalta oli erityisen merkityksellistä, että kaupunki oli Pori: kaupunki, jonka olemassaoloa parturini ei tiennyt, kaupunki, jonka tunnetuin kesäjuhla väittää olevansa jazzfestivaali mutta ei sitä ole, kaupunki, jonka asukasmäärää ihmiset luulevat kahdella kolmanneksella pienemmäksi, kaupunki, jonne menevät rautatieyhteydet halutaan lakkauttaa. Suomen suurin kaupunki, jossa ei ole yliopistoa (jos Espoo ja Vantaa luetaan Helsinkiin), kaupunki, jossa on muualla tuntematon oikealta tulevan päälleajo-oikeus. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Pori on kielteisten kuvausten kertymä. Näistä kuvauksista muihin kaupunkeihin muuttaneet porilaiset ovat ylpeitä. Tämä on pikkukaupunkiuden kolmas ja tärkein ristiriita: viha ei koskaan peitä alleen ylpeyttä kotikaupungistaan. </p><p>(Kulttuurivihkot 1/1997.)</p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhXd5znjzgs0ojTRutMWjZ3oXIl0fIF6TvLDcTaRxwsDoj9R-AaoFxjPpgtRTGIm5YZzMTQh1JoOzLg5rGqeZONQi7fyKf4ZloO1MMDv7xVZlZ1yWQO-YQFuMw16Udp6xka82-KGebqPK5raUVfCnnSqTD6uJHSe9kEckQ_LzU-Lr_Zg-MNPg/s499/jurikirjankansi4.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="499" data-original-width="245" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhXd5znjzgs0ojTRutMWjZ3oXIl0fIF6TvLDcTaRxwsDoj9R-AaoFxjPpgtRTGIm5YZzMTQh1JoOzLg5rGqeZONQi7fyKf4ZloO1MMDv7xVZlZ1yWQO-YQFuMw16Udp6xka82-KGebqPK5raUVfCnnSqTD6uJHSe9kEckQ_LzU-Lr_Zg-MNPg/w196-h400/jurikirjankansi4.jpg" width="196" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">10 vuotta sitten tehdyssä synttärikirjassa oli 40 minuun liittyvää asiaa tai kuvaa.<br />Kansikuvan olin piirtänyt itse lasta viihdyttääkseni. </td></tr></tbody></table><p><b>Aiempia juhlakirjoja</b></p><p><br /></p><p><i>30 – mies kuin unelma. </i>Toim. Elina Teerijoki. 2002. </p><p><i>Elina ja Juri 60 vuotta. </i>2004.</p><p><i>Nummeliniana: Juri Nummelinin alustava bibliografia.</i> 2011. Huom! Tehty 10-vuotistaiteilijajuhliin. </p><p><i>Juri: 40 asiaa. </i>2012.</p><p><i>Juri ja Elina 80 vuotta. </i>2013.</p><p><i>Keski-ikäinen androgyyni. 45 asukuvaa. </i>2017. </p><p><br /></p><p>Muista myös: </p><p>Elina Teerijoki: <i>Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta vuosilta 1997–2004.</i> Toim. Juri Nummelin. 2004. </p><p><i>40 – nainen kuin unelma. </i>Toim. Juri Nummelin. 2014.</p><div><br /></div>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-23191522639198141932022-06-20T22:07:00.004+03:002022-06-20T22:14:28.669+03:00Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä ja muita eläviä kuvia<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/bqMdciWsnLM" title="YouTube video player" width="560"></iframe>
<p><br /></p><p>Kahdessa <a href="http://jurinummelin.blogspot.com/2022/06/aania-ja-musiikkia-elamani-varrelta-osa.html">aiemmassa</a> <a href="http://jurinummelin.blogspot.com/2022/05/aania-ja-musiikkia-elamani-varrelta-osa.html">postauksessa</a> kirjoitin musiikista ja muista äänistä, joita olin teini-ikäisenä tekemässä. Toinen taiteenmuoto, jota koetin ikävuosina 15-18 harjoittaa, oli elokuva. Kuten varmaan kaikki tätä blogia tietävät (vieläkö on ihmisiä, jotka lukevat jotain blogia?), elokuva on elämäni kolmen tai neljän tärkeimmän asian joukossa. Minulle olisi periaatteessa voinut aueta aivan toisenlainen ura elokuvan parissa: käsikirjoittajana tai ehkä jopa ohjaajana. Se olisi vaatinut ainakin osaksi erilaisen urapolun ja rohkeutta hakea alan kouluihin, mutta mikään ei tietenkään ole täysin poissuljettua, vaikka olenkin jo 50. Yhtä ideaa mielessäni pyörittelen... </p><p>Ensimmäiset elokuvat, joissa esiinnyin, olivat arkisia kaitafilmitallennuksia, joita setäni Jukka ja isäni Matti tekivät 1970-luvun alussa. Olen näissä pätkissä pienenä vauvana äitini sylissä tai hänen työntämissään vaunuissa, kuvissa näkyy Pormestarinluodon tuolloin vielä uutta ja ankeaa lähiötä, jota rakennettiin käsittääkseni ilman minkäänlaista kaavaa. </p><p>Neuvostoliittolainen kaitafilmikamera oli Jukan, mutta hän antoi sen minulle ja isoveljelleni jossain vaiheessa 80-lukua, kun oli ostanut uudemman mallin. Kuvasimme joitain hassutteluja joskus 80-luvun alussa, mutta emme sen kummempaa. Yläasteella tai lukion ekalla (eli vuosina 1986-1987; en ole enää varma) sain päähäni, että tekisin yhdessä kaverini Teron kanssa kokonaisen elokuvan. Sen nimeksi tuli <i>Tappajan kosto</i>, ja siinä Tero esittää kaksoisroolia, ensiksi jotain satunnaista tyyppiä, toiseksi tappajaa, joka jostain syystä on hänen perässään. Tero ei juuri osannut näytellä ja hän purskahti kuvissa usein nauramaan, ja lisäksi hänen liikehdintänsä oli paikoin todella koomista eikä aina hyvällä tavalla. Muutama hyvä kohtaus elokuvaan sisältyi, vaikka siinä myös sää teki tepposet: kahden kuvauspäivän välillä satoi lunta. Teimme sitten välitekstin: "Ja sitten tuli talvi." Rajussa kohtauksessa Tero pakenee seitsenkerroksisen kerrostalon katolle ja hyppää siellä olevan huoltorakennuksen päältä varsinaiselle katolle ja kierähtää sivuun. Mietin aina välillä tätä kohtausta ja sitä, miten se olisi voinut mennä pieleen pahan kerran. Neuvostovalmisteinen kamera oli hankalakäyttöinen, objektiivi ei ollut samassa kohdassa kuin reikä, jonka läpi kuvaaja katsoo. En vieläkään tiedä, miten kameraa olisi pitänyt käyttää, että olisi saanut kuvan täsmälleen sen asian, jota haluaa kuvata. </p><p>Vuosi pari tuosta eteenpäin rupesimme tekemään elokuvia jo hiukan vakavammin. Olin ystäväni Arttu Mannisen kanssa jutellut pitkään hänen joistain ideoistaan; hän oli jo aiemmin ystäviensä Antti Huittisen ja Simo Saarisen kanssa tehnyt sangen mainion kaitafilmin <i>Luolamiehen vuosi</i> (1985 tai 1986), joka oli poikkeuksellisen huolellisesti ja kunnianhimoisesti tehty ollakseen lukion kuvaamataidon lopputyö. Artulla ja minulla oli idea laajasta lähitulevaisuuteen sijoittuvasta elokuvasta, jonka nimi olisi ollut <i>Plaid Runner</i>, alaotsikoltaan <i>Manttelinperijät</i>. Siinä USA on miehittänyt Suomen vuonna 1992 (!), ja amerikansuomalainen sotilas Simo tulee Suomeen miehittäjänä ja törmää sukujuuriinsa, joita edustavat oudot sieniä viljelevät puolivillit. Elokuvaan saatiin jopa Porin kaupungin kulttuurilautakunnan apurahaa, muistaakseni 2000 mk, ja sitä kuvasi puoliammattilainen Jere Kuusinen. Elokuva jäi kuitenkin kesken, kun aiheesta tuli jotain riitaa ja Jerekin muutti pois Porista. Viimeistelimme elokuvan jonkinlaiseen kuntoon Porin videopajalla 1987 tai 1988. Huonosti nauhoitettu ja epäselvästi leikattu <i>Plaid Runner</i> kannattaa katsoa kokeellisena elokuvana, joka käsittelee ihmisen muistia ja sen ongelmia. Aina välillä mietin, että käyttämättä jääneistä pätkistä voisi saada jotain aikaiseksi... Vuosia myöhemmin tein huvikseni pienen kirjasen, johon olin kirjoittanut jonkinlaisen proosaversion elokuvasta. Käytin siinä enemmänkin sellaisia ideoita, jotka eivät olleet päässeet elokuvaan asti. <i>Plaid Runnerin</i> lisäksi teimme myös parin minuutin sekoilun <i>Häiriintynyttä toimintaa</i>, jossa tapellaan potkukelkan omistuksesta. </p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_9IS7-VpoWhSLHpar5A3246gJ1NteDQJyUGormPYuvQKIR1jB6IxbQ1jnCi_E6iASCOttQQlPZWoN8SlQO7giKvZhngXleJIq2GjJ3ZcTfyHOyuY5cNFOcRbyNeW9zc0fzQjCqc0dSo4OjmRTgPAYNR8clNzGwwEkCv1yb7hHV9EKZKFfNg/s677/plaidrunner-kansi.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="677" data-original-width="472" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_9IS7-VpoWhSLHpar5A3246gJ1NteDQJyUGormPYuvQKIR1jB6IxbQ1jnCi_E6iASCOttQQlPZWoN8SlQO7giKvZhngXleJIq2GjJ3ZcTfyHOyuY5cNFOcRbyNeW9zc0fzQjCqc0dSo4OjmRTgPAYNR8clNzGwwEkCv1yb7hHV9EKZKFfNg/s320/plaidrunner-kansi.jpg" width="223" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i>Plaid Runner</i> -vihkoseni asiaansopimaton kansi.</td></tr></tbody></table><br /><p>Arttu muutti vuonna 1987 opiskelemaan Tampereelle, mutta minä rupesin tekemään toisen ystäväni, Petteri Evilammen kanssa muita elokuvia. Artun kanssa tehdyistä elokuvista meille tarttui näyttelijäksi mainio ja karismaattinen Simo, joka oli noihin aikoihin skinhead-punkkari ja lauloi Terve Päänahka -nimisessä hc-bändissä. Hän oli mukana niin puoli-improvisoiden tehdyssä länkkärissä <i>Ponantsa</i> (1988), dystopiassa <i>Kohtauksia eräästä kuolemasta</i> (1989) kuin historiallisessa seikkailussa <i>Julmuuden ehdoillakin</i> (1989). Kaikki tehtiin kuvaamataidon lopputöiksi, ja numeroni nousi kasista kymppiin ilman että piirsin käytännössä mitään koko vuonna, sanoin vain aina tekeväni käsikirjoitusta. </p><p>Näistä <i>Ponantsa</i> on ollut minusta oikeasti hauskaa sekoilua, vaikka ehkä välillä vähän hidastempoista, kuten tällaiset usein tapaavat olla. Jotkut repliikit ovat kuolemattomia, kuten "Why the hell you put kill to my ass?" tai "You pay me well, I kill!" Elokuvassa käytettiin John Zornin Morricone-tulkintoja musiikkina. <i>Kohtauksia eräästä kuolemasta</i> taas perustui Artun ideaan siitä, että mies tulee Suomeen Ruotsin-laivalta ja huomaa, että kaikki suomalaiset ovat kadonneet tai kuolleet. Kalliolta hän löytää pienen hiiren ja tapahtuu jotain salaperäistä, minkä takia hän alkaa paeta. Matkallaan hän törmää venäläisen sotilaan (Simo) ja lopulta kuolee oudoissa olosuhteissa. Minä näyttelen pääosaa enkä varmasti ole täysin vakuuttava. Ehkä elokuvassa on jotain ennakointia myöhempien vuosien selittämättömistä art house -kauhuleffoista... </p><p><i>Julmuuden ehdoilla</i> (näitä väännösnimiä oli oikeasti hauska keksiä, vaikka hölmöiltähän ne nyt tuntuvat) taas kertoi Suur-Suomi-intoilijoista, jotka kaksistaan terrorisoivat maaseutua jossain Venäjän puoleisessa Karjalassa 1920-luvun alussa. Satakuntalaisia taitavat olla myös karjalaiset, puhutusta murteesta päätellen. Aika kunnianhimoisesti tehdyn elokuvan voi katsoa <a href="https://www.youtube.com/watch?v=7p3pmHA9Akc&t=107s">täällä</a> (ja <a href="https://www.youtube.com/watch?v=XbynsQAnRhQ">täällä</a>; tämä on jostain syystä kahdessa osassa). Tässä on jotain samaa kuin myöhemmin tekemissäni proosateoksissa: päähenkilöt ovat kusipäitä, jotka lopussa kuolevat ja aiheuttavat samalla muutamien sivullisten kuoleman. Mitähän se kertoo minusta tai ympäristöstä, jossa olen kasvanut? Myös elokuvan alun turkkalainen mässäily on erikoista katsottavaa, vaikka enemmän revittelyä siinä saisi olla. Edelleen oikeasti pidän lopusta ja sen lohduttomuudesta. </p><p><i>Julmuuden ehdoilla</i> jäi joka tapauksessa elokuvaurani huipentumaksi, sillä sen jälkeen elokuvantekeminen jäin. Tosin sain 90-luvun lopussa Jukka-sedältä myös uudemman kaitafilmikameran, ja sillä kuvasin Artun kanssa Paneliassa olevaa hylättyä turvetyömaata, jonne oli unohtunut vanhoja työkoneita ja metsän keskelle myös kapearaiteista rataa. Siitä ei tullut kovin hyvää pätkää enkä ole keksinyt filmille mitään käyttöä. Olin kuvannut liikaa kävellessäni enkä ollut tajunnut, ettei se näytä lopullisessa kuvassa hyvältä. Muutamaa kohtausta voisi käyttää ehkä jossain unenomaisessa musavideossa tai vastaavassa. </p><p>Miksi kirjoitan tästä? Koska sain 50-vuotisjuhlieni kunniaksi teetettyä koosteen kaikenlaisista kaitafilmikatkelmista: sen nimi on <i>Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä</i>. "Elokuvan" tekemisessä auttoi oleellisesti Antti Aittokoski, mistä kiitos. Koosteen voi katsoa postauksen alusta, mutta myös <a href="https://www.youtube.com/watch?v=bqMdciWsnLM">täältä</a>; se on äänetön, aivan viimeistä minuuttia lukuun ottamatta. </p><p>Ensimmäiseksi koosteessa nähdään Jukka-sedän kuvaamia kaitafilmejä, joissa ollaan Pormestarinluodossa talvella 1972-1973 (isäni alussa käynnistelee autoa), sitten ollaan Porin torilla isoveljen ja äidin kanssa ja sen jälkeen pari vuotta myöhemmin pihalla leikkimässä, sitten tulee 80-luvun alussa (ehkä 1982-1983) kuvattua sekoilua, jossa olen isäni kanssa Porin urheilupuistossa puuhailemassa erilaisten urheilulajien parissa. Sitten nähdään vuonna 1987 Jere Kuusisen kuvaamaa harjoittelupätkää kaitafilmikameralla, jolla kuvattiin <i>Plaid Runneria</i>, soitan muun muassa jonkinlaista shamaanirumpua ja esitän kännistä. Lopussa tulee käyttämättä jääneitä pätkiä <i>Plaid Runnerista</i>, joissa kuulee hyvin kaurismäkeläistä dialogia, jos vain saa äänestä selvää. Lopputekstien alla nähtävän pätkän piti olla osa <i>Plaid Runnerin</i> loppukohtausta, jossa amerikkalaiset sotilaat ovat saamassa Simon esittämän kapinallisen kiinni. Näyttävä kalusto oli lainassa Artun tuntemalta sotaharrastajalta Matti Sävikarilta. </p><p>Kooste sai ensi-iltansa 50-vuotisjuhlillani 14.5. Siellä piti esittää <i>Kohtauksia eräästä kuolemasta</i>, mutta olen jo muutama vuosi sitten kadottanut siitä tehdyn dvd:n, ja toivoin, että ystäväni Petteri, joka sen kuvasi, äänitti ja leikkasi, olisi tehnyt siitä uuden version, mutta hänkään ei löytänyt sitä mistään! Vanhoilla videonauhoilla elokuvan materiaali kuitenkin edelleen on, ehkä joudumme leikkaamaan sen uudestaan. Samalla kadonneella dvd:llä olivat myös yllä mainituista <i>Luolamiehen vuosi, Tappajan kosto, Plaid Runner, Häiriintynyttä toimintaa</i> ja <i>Ponantsa</i>, mikä surettaa minua suuresti. Kannattaa aina tehdä varmuuskopiot! </p><p><b>PS. </b>Olen muuten aiemmin kirjoittanut samasta aiheesta jo <a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2006/11/elmni-ja-elokuvani.html">täällä</a>. Teksti on vanha ja näkemykset ja näkökulmat ehkä erilaisia. </p><p><b>PS2. </b>En ole tässä maininnut mitään elokuvista, joita tein pikkuveljeni Matiaksen kanssa. Niistä on tosin tuossa yllä olevassa linkissä jotain. Lisäksi olisin voinut mainita hassun kaitafilmin <i>Drag ja Frank menopäällä</i>, jonka isoveljeni teki luokkatovereidensa kanssa. Pelastin teknisesti täysin epäonnistuneen elokuvan Porin lyseon lukion kuvaamataidon opettajan "arkistosta" eli kaitafilmejä täynnä olevasta laatikosta. Senkin digitoin, mutta sekin oli kadonneella dvd:llä. Toivottavasti se vielä jostain löytyy. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-78034229760360262802022-06-08T19:07:00.006+03:002022-06-08T19:10:11.701+03:00Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 2<p><a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2022/05/aania-ja-musiikkia-elamani-varrelta-osa.html"></a></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJZB-zWl6NWNTSSqjR0yv_eUfmltp6UH9x5PGMgvAc1tHEZOzWEbY6TQI0S4oNGiNkNE0lUXYgKfsWSIEq3MlW507tioyl3eZLLjEFTK1einFXsF9uOO77ShiG4YtUvLa97ewpel9VmmUOr18D0j26OFqEcoz69xTN-zTgVViVw8KxLXRMuQ/s2048/excathedra-kansi.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJZB-zWl6NWNTSSqjR0yv_eUfmltp6UH9x5PGMgvAc1tHEZOzWEbY6TQI0S4oNGiNkNE0lUXYgKfsWSIEq3MlW507tioyl3eZLLjEFTK1einFXsF9uOO77ShiG4YtUvLa97ewpel9VmmUOr18D0j26OFqEcoz69xTN-zTgVViVw8KxLXRMuQ/w300-h400/excathedra-kansi.jpg" width="300" /></a></div><br /><a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2022/05/aania-ja-musiikkia-elamani-varrelta-osa.html">Edellisessä postauksessa</a> kirjoitin enemmän rockiin liittyvistä puuhailuistani, vaikka ko. musiikki ei varmasti aina ollut oikeaa rockia. Tässä postauksessa kerron toisenlaisista äänikokeiluista, jotka ehkä lähestyvät jollain tavalla jazzia, mutta myös sittemmin suosituksi tullutta spoken wordia. Sellaisesta asiasta ei kukaan puhunut 1980-luvulla, jolloin olin lukiolaispoika, mutta niin vain sitä tulimme tehneeksi ystäväni Sami Sippolan kanssa. Meillä oli eräänlainen yhtye, jonka nimi oli Ex Cathedra; nimi tarkoittaa sitä kun paavi puhuu katederilta eli jutuissa on vähän jumalallinen meininki. Olin löytänyt fraasin muistaakseni vanhasta sivistyssanakirjasta, jota muutenkin selailin noihin aikoihin. Idea oli, että minä lausun runoja ja Sami soittaa saksofonia taustalla. Sami oli jo tuolloin kova fonisti, sittemminhän hän on tehnyt hienoa työtä tamperelaisten jazz-, rock- ja iskelmäbändien luottosoittajana sekä Black Motorin ja Hot Herosin tunteikkaana, mutta kaikkea sentimentaalisuutta kaihtavana nokkamiehenä. <p></p><p>Ex Cathedra ei koskaan esiintynyt (paitsi vuosia myöhemmin minun ja vaimoni häissä). Kerran kuitenkin nauhoitimme kirjoittamiani ja kirjoista löytämiäni runoja Porin Puuvillatehtaan tyhjässä tehdassalissa: minä lausuin, Sami improvisoi taustalla. Vuosi on ollut todennäköisesti 1988, mutta varma en voi olla. Kasetti on kulkenut mukanani kaikki nämä vuodet (tietenkin, koska säilytän lähes kaiken), ja olen siihen jossain vaiheessa tehnyt myös kansikuvan, jossa minä olen vasemmalla. En ole varma, onko kuva jo 80-luvun lopulta vai olenko tehnyt sen joskus myöhemmin. En muista, että kasettia olisi tuoreeltaan soitettu kenellekään, vaikka tunsimmekin paljon kaikenlaisia muusikoita ja muita, joita ääni kiinnosti. (<a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2006/11/elmni-ja-elokuvani.html">Tässä </a>muuten vanha teksti, jossa käyn läpi sitä, mitä kaikkea Porissa 80-luvun lopulla puuhailin eri porukoiden kanssa. Onkohan jollain tallella tekstissä mainittu vihko?) </p><p>Ex Cathedran kasetti on nyt joka tapauksessa digitoitu ja kuunneltavissa Soundcloudissa <a href="https://soundcloud.com/juri-nummelin-1/excathedra_a-0000-2840">täällä</a>. Nauhoitus alkaa huonosti, mutta minuutin jälkeen alkaa toimia paremmin. Runoista osa on tosiaan omiani, osa on muiden kirjoittamia, mukana on esimerkiksi unkarilaista László Nagya, jota olin tuolloin lukenut (mitä, ettekö te lukeneet unkarilaista nykyrunoutta 16-vuotiaana?). Pitkä runo, jossa valitan siitä, kuinka tympeitä ihmiset ovat (kai kaikki 16-vuotiaat teiniälyköt ovat myös misantrooppeja?), on omaa käsialaa. </p><p>Tätä kuunnellessani mietin, että turhaan hyljeksin ajatusta näyttelemisestä ammattina, vaikka olinkin ollut yläasteella ja vielä lukiossakin näytelmäkerhossa (yläasteella katastrofaalisin seurauksin, mutta en tiedä, muistaako asiaa kukaan muu kuin minä, lukiossa ei taidettu saada yhtään projektia valmiiksi). Aivan hyvin juuri tällaista hommaa olisi voinut tehdä enemmänkin. Runoutta baareihin! Yleisemminhän ajatus tuli Suomeen vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. </p><p>Meillä oli Samin ja yhteisen ystävämme Matti Laitisen kanssa myös idea kolmen miehen runoprojektiksi, jossa Matti olisi muistaakseni soittanut bongoja. Sen nimi olisi ollut Arne Mattsson & Funktionalistit, ja tein äidiltä perimilläni Letraseteillä meille jonkinlaisen julisteenkin. Haaveilimme, että voisimme esiintyä vaikka Kankaanpään torilla, mutta hommasta ei lopulta tullut mitään. Harmi sinänsä, yleensä olen sitä mieltä että kaikki ideat kannattaa toteuttaa. (Sikäli tuntuu oudolta, ettemme koskaan ängenneet esiintymään mihinkään runoinemme ja jazzeinemme. Ehkä meitä jännitti.) </p><p>Ekassa linkissä on valtaosa Ex Cathedran nauhoituksesta, mutta <a href="https://soundcloud.com/juri-nummelin-1/excathedra_b-0000-0436">tässä vielä pieni häntä</a>, joka oli tallennettu kasetin B-puolelle. En digitoitaessa älynnyt, että ne olisi voinut yhdistää yhdeksi tiedostoksi. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-5346602424517780302022-05-28T17:20:00.005+03:002022-05-31T14:29:33.229+03:00Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 1<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgeDn2IeridDoVNs2uZDBVGS14Q9xsm6abOvgMHXlI1VVlTT7lYyvK_gd5Fxq5BO3BciYXhhzrdufUQcfKl1JUwmiBu_T2AcZVjvGUBj1JyrHQ9DWe1qtqEXb2yDb2VbzfAeSWHn5Hf3O3m4do1e_0NkIS5mWM_5v85a-50QLRPh9eNAuZSUg/s337/blinkityblank19.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="337" data-original-width="236" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgeDn2IeridDoVNs2uZDBVGS14Q9xsm6abOvgMHXlI1VVlTT7lYyvK_gd5Fxq5BO3BciYXhhzrdufUQcfKl1JUwmiBu_T2AcZVjvGUBj1JyrHQ9DWe1qtqEXb2yDb2VbzfAeSWHn5Hf3O3m4do1e_0NkIS5mWM_5v85a-50QLRPh9eNAuZSUg/s320/blinkityblank19.jpg" width="224" /></a></div><br />Täytin toukokuussa 50. Järjestin synttäribileetkin, jonne tein oman pienen juhlakirjan <i>Muutamia sanoja Porista</i> (siitä myöhemmin lisää) ja lisäksi vaimoni Elina Teerijoki toimitti ystävieni Ville Hännisen ja Vesa Kataiston kanssa minulle juhlakirjan <i>Opus necesse est</i> ("Teos on välttämätön"), josta ehkä myös myöhemmin lisää. Juhlistin tasavuosia myös musiikillisesti tai vähintään äänellisesti, auditiviisesti. Kaivoin nimittäin esille vanhan C-kasetin, jossa oli valikoima musiikkia, jota olin joko itse tehnyt tai johon minulla oli jonkinlainen vaikutussuhde, olin esimerkiksi tehnyt biisiin sanat. Digitoin kasetin ja siirsin näin syntyneet tiedostoon Soundcloudiin, johon olen vuosien varrella ladannut muutaman uudenkin biisin (en tiedä, mitä satunnainen ihminen saa irti tällaisesta antimusiikista, mutta on sitä oudompaakin ITE- tai outsider-musiikkia tehty). <a href="https://soundcloud.com/juri-nummelin-1">Tässä </a>linkki koko Soundcloud-profiiliini. <p></p><p>Ensiksi muistelmat omaan runolehteeni liittyvästä kasettijulkaisusta, jota en kovin monella usko enää olevan. Tein niitä muistaakseni kymmenen kappaletta kaikenlaisille kirpparien ilmaislaareista löytyneille kaseteille, ja voi olla, että ne ovat vain aikojen saatossa tuhoutuneet tai muuttuneet muuten kuuntelukelvottomiksi. Omakaan kasettini ei aivan parasta laatua ollut, mutta digitoijan mukaan ei myöskään surkeimmasta päästä. <a href="https://soundcloud.com/juri-nummelin-1/blinkity-blank-sound-supplement-1987-1990">Tässä linkki kokonaisuuteen</a>, jonka kesto on vähän alle 18 minuuttia. Osa biiseistä on tiukan tulkinnan mukaan copyrightin alaisia, mutta toivottavasti kukaan ei loukkaannu. </p><p><br /></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEVydxrU-Gw9tQuZtWoSVScoM_4UqWDPfDAv85dt60X1sxHkzmakOzuON1xm7V4oOEPFcZ0jVR-0DEqZjhnSV0_9trdqCl__YD3-xSbGigTgsyQJcS-KgvEHxyqTMYoukC9R5jkX6WrJA76Jyu8h4qmHPznHQ9aM7wbg-ESRP0B7nVdCy_yA/s752/blinkity%20blank%20sound%20supplement.png" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="752" data-original-width="683" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEVydxrU-Gw9tQuZtWoSVScoM_4UqWDPfDAv85dt60X1sxHkzmakOzuON1xm7V4oOEPFcZ0jVR-0DEqZjhnSV0_9trdqCl__YD3-xSbGigTgsyQJcS-KgvEHxyqTMYoukC9R5jkX6WrJA76Jyu8h4qmHPznHQ9aM7wbg-ESRP0B7nVdCy_yA/s320/blinkity%20blank%20sound%20supplement.png" width="291" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Soundcloud-profiilini kuva on otettu <br />kymmenisen vuotta sitten naapuritalosta, <br />jossa oli joku remontti ja suojalevyyn oli piirretty<br />tuollainen kuva, joka mielestäni muistutti minua. </td></tr></tbody></table><b><br /></b><p></p><p><b>Blinkity Blank Sound Supplement 1987-1990</b></p><p>Tein vuosina 1987-1997 runolehteä Blinkity Blankia. Se ilmestyi pääsääntöisesti kaksi kertaa vuodessa painoksen ollessa yleensä noin 50, mutta tein lehdelle myös lisänumeroita, joiden painosmäärä oli mitä tahansa kolmesta kymmeneen tai viiteentoista. Osa lisänumeroista oli usein myös eri formaatissa kuin emolehti. Lisäksi osa niistä oli temaattisia, kuten 1990-luvun alussa tekemäni rock-numero, joka oli muistaakseni 10,5 (eli se ilmestyi vakinumeroiden 10 ja 11 välissä; vuodesta en ole varma). Numeroon olin koonnut joitain tekstejäni, joilla oli jotain tekemistä rockin tai muun musiikin kanssa, siinä oli esimerkiksi kirjoituskoneella tehty jonkinlainen konkreettinen runo, jonka sisältö koostui lähinnä bändien nimistä, sekä jonkinlainen yritys rap-lyriikaksi. Lehden kannessa oli härskisti kopsattu Serge Clercin bändiaiheinen kuva. </p><p>Vielä erityisemmäksi rock-numeron teki se, että sen kanssa sai <i>Blinkity Blank Sound Supplementin</i>. Siihen olin koonnut kaksitoista biisiä, joiden kanssa minulla oli ollut jotain tekemistä. Olin tehnyt omaa musiikkia nimellä Yuri ja nauhoittanut erilaisia biisejä kasetille muutaman vuoden ajan. Osa niistä oli jonkinlaista akustista punkia, jota soitin joltain kaverilta saamallani vähän rikkinäisellä kitaralla. En yleensä hakenut biiseihin sen kummempaa rakennetta, mutta välillä koetin sellaistakin, esimerkiksi "Boppin' Dylan" on sellainen, siinä on kertosäe ja väliosakin. </p><p>Yhden biisin tein niin, että olin nauhoittanut kasetille toiselta mankalta (tai mahdollisesti korvalappustereoiden kuulokkeista, joita pidin lähellä mikrofonia) Evelyn Thomasin diskoklassikon "High Energyn" pitkän rumpubreikin ja toistin sitä samalla menetelmällä niin että minulla oli usean minuutin mittainen biisi. Jostain syystä tämän taustan päälle luin monotonisella äänellä Bob Dylanin "Union Sundownin". Rallienglanniksi menee välillä, mutta ehkä se on osa jonkinlaisen kömpelön rap-biisin mahdollista viehätystä. Minulla vaikuttaa olevan jonkinlainen mania Bob Dylanista, mutta todellisuudessa hänen musiikkinsa on ollut minulle aina vähän yhdentekevää. </p><p>Saatoin jaella joitain harvoja biisejä kavereilleni, lähinnä Matti Laitiselle, mutta myös Junnu Hirvoselle, Pentti Dassumille ja muutamille muille. Dassumin Pena piti ainakin "Aurinkolasifunk"-nimisestä biisistä, joka ei tosin ole mukana tällä koosteella. Lähetin biisejäni myös Rumban demopalstalle, mutta siellä lähinnä naureskeltiin minulle ja kasetin mukana lähettämälleni tekotaiteelliselle saatekirjeelle. Kun rinnakkaisluokan kovat rockjannut näkivät kuvani Rumbassa, he halusivat kuulla biisejä, ja sitten niille naureskeltiin yhdessä kuvistunnilla. Kaverini Tero, joka oli tuolla luokalla, tuntui olevan sitä mieltä, että maineeni on mennyttä. Yuri-nimellä tehtyjä soolobiisejä tällä koosteella on viisi, niistä kaksi viimeistä ovat muutaman sekunnin rykäisyjä. </p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjS2aNjF4AzadClvZDPFI5Q7309tktDpFL0ZP8CEjW95f1pNYEQy6uXVBzJeuKtkWXNIDUe1PSXcaYkXJowAz5VocOdRhwH8_A1yRnLF3KGZS06G9VwA9KqYViuwZ-MO-Haj10RmeTzBiTNhbJ8Zkc2IsvgQAhcCJqohJMEc0OIRpL0G1T1aQ/s800/clerc-kansikuva.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="533" data-original-width="800" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjS2aNjF4AzadClvZDPFI5Q7309tktDpFL0ZP8CEjW95f1pNYEQy6uXVBzJeuKtkWXNIDUe1PSXcaYkXJowAz5VocOdRhwH8_A1yRnLF3KGZS06G9VwA9KqYViuwZ-MO-Haj10RmeTzBiTNhbJ8Zkc2IsvgQAhcCJqohJMEc0OIRpL0G1T1aQ/s320/clerc-kansikuva.jpg" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Runolehteni rocknumeron kannessa<br />oli tämä Clercin kuva mustavalkoisena. </td></tr></tbody></table><p>Omien Yuri-nimellä tehtyjen biisien lisäksi meillä oli kahdeksan vuotta nuoremman pikkuveljeni Matiaksen kanssa bändi National Panasonic Boys, joka teki lähinnä lelusoittimilla improvisoituja ja täysin hajoavia biisejä; tässä on niistä kolme, joista "Kova meininki päällä" oli muistaakseni aivan ensimmäinen nauhoittamamme biisi. Ei sitä biisistä tietenkään kuule, mutta siinä on tuolloisen suosikkibändini Screaming Blue Messiahsin vaikutusta. Bändimme nimi tuli siitä, että ensimmäiset biisit nauhoitettiin National Panasonic -nimisellä mankalla. Matias on sittemmin jatkanut muusikon uralla: serkkumme Juhon kanssa perustettu <a href="https://lallallal.bandcamp.com/album/veril-iski">The Demars</a> on kulttiklassikko, ja Matias soittaa nykyään stoner-bändi <a href="https://www.facebook.com/bandjetblack/">JetBlackissa</a>. Myös Demarsissa laulanut Juho on tehnyt <a href="https://juhonummelin.wordpress.com/about/">musiikillista uraa</a>.</p><p>Minulla oli joitain muitakin bändiprojetkeja. Yksi oli The Screaming Blue Chekhovs, jossa toisella luokalla ollut Matti Laitinen soitti kitaraa ja minä lauloin. "Mutaiset vedet" Blinkity Blankin koosteella on ainoasta nauhoitussessiostamme; se tuntuu jatkavan oman biisini "Hoochie Koochie Manin" tematiikkaa. (En tosin tiedä, saako kukaan sanoista selvää, itse tietysti muistan mitä niissä lauletaan. Jussi Hakulinen sanoi, että "Mutaiset vedet" kuulostaa siltä kuin laulaisin "saat multa seppeleen".) </p><p>Riihikedon lukion kulttuuripäivillä (en ole varma vuodesta, voi olla 1989) taas esiintyi improvisoiva metallibändi, jonka typerä nimi oli Nazi-Petteri and the Lions. Minä soitin rumpuja, Junnu Hirvonen kitaraa ja Petteri Evilampi lauloi - tai enemmänkin kirkui. Välillä kitara katoaa kokonaan, sillä Junnulta irtosi kitaran piuha, ja kun hän sai sen takaisin, Petteri ja minä olimme jo lopettaneet "soittamisen" - ja soolonsa lopuksi Junnu kaatui esiintymislavan lattialle, mikä tietysti yleisöä huvitti. Puolentoista minuutin keikka oli muutenkin mieletön suksee, mutta muut kulttuuripäiville perustamamme bändit, kuten Folkfaarao, eivät varauksetonta suosiota nauttineet. Virityspilliorkesteri Pitchpipe Brothers taisi saada jonkun kunniamaininnan, mutta tämä oli taatusti täysin sooloa soittaneen Matti Laitisen ansiota. Näistä muista bändeistä ei tietääkseni ole olemassa tallenteita. </p><p>Matilla olikin useita eri bändejä, joista tässä esiintyy kaksi. Valitettavasti en muista, mikä oli hänen ja rumpuja soittavan Timo Puttosen projektin nimi, mutta he olivat tehneet "Boppin' Dylanista" mainion slovariversion. Kun Matti perusti Twangsville-nimisen bändin, tein heille älyttömän sanoituksen "Immanuel Kant Blues", jossa kuulu filosofi matkustaa Kuuhun ja tapaa siellä marsilaisen, jolla ei ole jalkoja. Matti teki sanoituksista toimivan funkrockin, joka kuulostaa hiukan Red Hot Chili Peppersiltä, joka tuolloin oli lukion poikien keskuudessa iso hitti. </p><p>Twangsville nauhoitti biisin, kun bändi voitti studioaikaa Porin lukioiden välisessä bändikilpailussa. Samasta kilpailusta muistan parhaiten Dassumin Penan ja Simo Saarisen (ja jonkun kolmannen, ehkä Tatsi Laxströmin) Countryside Mafian, jonka todella kova rockralli keskeytyi äkisti, kun rumpalina ollut Simo lopetti soiton ja huusi: "Auh, kädet maitohapoilla!" Penahan perusti sittemmin omaperäisen taide-hc-bändin Deep Turtlen ja on myöhemmin tehnyt noisea nimellä Umpio. </p><p>Takaisin Twangsvilleen. Saksofonissa oli myöhemmin Black Motorista ja Hot Herosista tuttu Sami Sippola, bassossa kaverimme Kimmo Aho ja rummuissa sittemmin näyttelijänä tunnetuksi tullut Matti Hakulinen. Matti soitti kitaraa ja lauloi. En tiedä, paljonko demoa lähetettiin levy-yhtiöille, mutta veikkaan, että olen ainoa - tai ainakin harvoja - joka on nauhan säilyttänyt. Matin myöhempi bändi 12 Gauge soitti "Immanuel Kant Bluesia" 1990-luvun alussa jossain Kirjurinluodossa järjestetyssä rocktapahtumassa. Matti soitti myös Jussi Hakulisen kanssa perustetussa Kolmannessa Konstaapelissa, joka oli eräänlainen Circlen esimuoto. </p><p>Valitettavasti Blinkity Blank Sound Supplementissa joidenkin biisien äänentaso on aika huono, sillä biisejä on siirretty välillä kasetilta kasetille. Volat täysille! (Huom! Teen tätä päivitystä mökillä, jossa en pääse käsiksi kaikkiin arkistoihini, ja saatan hyvinkin lisätä tähän kuvia, jahka olemme taas Turussa.) </p><p>Seuraavassa postauksessa luvassa Ex Cathedra! </p><p><br /></p><p><b>Blinkity Blank Sound Supplement (koottu 1991-1992)</b></p><p>Yuri: Boppin' Dylan</p><p>Yuri: Hoochie Koochie Man</p><p>Yuri: Union Sundown (Bob Dylan -cover!)</p><p>Yuri: Meat Meat Meat</p><p>Yuri: Exaggerate</p><p>National Panasonic Boys: Raju meininki päällä</p><p>National Panasonic Boys: Rähjäiset pojat suistomaalta</p><p>National Panasonic Boys: Taten piikki</p><p>Nazi-Petteri and the Lions: keikka Riihikedon lukion kulttuuripäivillä 1989 tai 1990</p><p>The Screaming Blue Chekhovs: Mutaiset vedet</p><p>Matti Laitinen ja Timo Puttonen (bändin nimi unohtunut): Boppin' Dylan</p><p>Twangsville: Immanuel Kant Blues (sanat Juri Nummelin)</p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-72937386760396827872022-05-04T20:04:00.003+03:002022-05-04T20:06:46.099+03:00Helmivyön päiväkirja 2021<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgukiQT2e5mCmQRyhOVqMVUNskYhehSKOgxJgxqVnHNfoYbPzuXiMC9IoALQuzDebI7ihLebDYu4XoPT9NNzdWvw46fl1cJTeRQk_PuJ4XEkqUayhae-2nGRaANVUJyKH034y3Eayhg31fgIWtf4myqNXG0ONFNN89WqLdmuaB5LEJViXpWtA/s486/helmivy%C3%B6n%20logo2.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="486" data-original-width="233" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgukiQT2e5mCmQRyhOVqMVUNskYhehSKOgxJgxqVnHNfoYbPzuXiMC9IoALQuzDebI7ihLebDYu4XoPT9NNzdWvw46fl1cJTeRQk_PuJ4XEkqUayhae-2nGRaANVUJyKH034y3Eayhg31fgIWtf4myqNXG0ONFNN89WqLdmuaB5LEJViXpWtA/s320/helmivy%C3%B6n%20logo2.jpg" width="153" /></a></div><br />Kulttuurivihkot oli reilu vuosi sitten tekemässä pienkustantamoaiheista teemanumeroa, ja ehdotin, että voisin pitää jonkin aikaa päiväkirjaa siitä, mitä kaikkea teen <a href="http://kustantamohelmivyo.blogspot.com/">oman kustantamoni Helmivyön</a> eteen. Päätoimittaja Elias Krohn piti ehdotuksesta, ja rupesin tekemään päiväkirjaa ja kirjasin ylös kaikenlaista hyvin arkipäiväistä, mitä Helmivyön kirjoihin liittyi, niin ideointia kuin käytännön toteutustakin. Mutta niin vain kävi, että välillä unohdin pitää päiväkirjaa (ajattelin että täydennän sitä jälkeenpäin sen perusteella, mitä muistan kirjojen tekemisestä), mutta lopulta kävi niin, että homma unohtui. Deadline meni eikä Kulttuurivihkojen päätoimittajakaan jutun perään kysellyt. <p></p><p>En tiedä, kuinka hyvin tämä olisi toiminut lehdessä. Aika nopeasti kävi myös selväksi, ettei tämä olisi ollut aito päiväkirja (voiko keksitty päiväkirja olla koskaan aito?), vaan pikemminkin harkittuja tekstipätkiä, jotka on kirjoitettu lukija mielessä, ei vain itselle muistiinpanoiksi. Juttu myös alkaa keskeltä tapahtumia eikä pääty mihinkään - sitä olisi siis tarkemmin pitänyt rajata. </p><p>Mutta ehkä tänne blogiin tämä sopii hyvin, myös muistutuksena Helmivyön toiminnasta. Sinänsä viime vuoden kevät oli erikoista aikaa, koska julkaisin silloin kustantamoni kautta hirveän määrän kirjoja. Olen kutsunut sitä "Helmivyön hulluksi kevääksi"; silloin monet pitkään tekeillä olleet kirjat vain lopulta valmistuivat. Syksyllä toiminta hiljeni, koska keskityin kirjoittamaan paria muuta kirjaa muille kustantamoille, mutta silti viime vuoden aikana ilmestyi peräti 29 kirjaa, mikä on yhden miehen kustantamolle aikamoinen määrä! Toki en ole itse tehnyt kirjojen kansia (paitsi viimevuotisista yhden, <a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/11/juhani-aho-rautatievaunussa-ja-muita.html">Juhani Ahon rautatietarinoiden koosteen</a>, ja pidänkin kantta aika huonona ja anakronistisena), mutta ideoinnin, kustannustoimittamisen, taiton ja muun teen usein itse. (Reijo Valta on käytännössä aina taittanut itse toimittamansa tai kääntämänsä opukset, samoin Timo Ronkainen taittoi itse <i>Tintistä Fogeliin</i> -kirjansa sekä <i>Makaroonikirjan</i>.) </p><p>Markkinointi jää tietysti aika vähäiseksi, mutta ainakin ennen inflaatiota ja Ukrainan sotaa sillä ei ollut kauheasti väliä - tänä keväänä on huomannut selvästi kirjamyynnin vähentyneen. Samaa ovat sanoneet muutkin pienkustantajat, mutta en tiedä, mikä on tilanne isoilla kustantamoilla tai kirjakaupoilla. Ilmeisesti verkkokauppa on hiljentynyt, ja Helmivyö taas ei ole pystynyt kunnolla panostamaan kivijalkakauppoihin (asia, johon aina vannon itsekseni, että kohta tulee muutos, samoin kuin siihen että Helmivyö viimeinkin saisi kunnon sivut). </p><p><br /></p><p><b>Helmivyön päiväkirja, kevät 2021</b></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiu_r16ohastyeQyS5bhAeLwe-GPS8VCDfCMzPxnzmmgw4zvaXb1pjlR-VjbgI6BwE7uuah6HMEAqtV1jRh4J9zU7UIcvgQLo5HyJemBrisgdyKP_T4dj3MTXqZeUKoKOvUTzm1svxVXz5o91OG2pz8uSglbM9eVqKFD_18FKhiJR3Tv95yCQ/s500/Tintist%C3%A4_Fogeliin.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="316" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiu_r16ohastyeQyS5bhAeLwe-GPS8VCDfCMzPxnzmmgw4zvaXb1pjlR-VjbgI6BwE7uuah6HMEAqtV1jRh4J9zU7UIcvgQLo5HyJemBrisgdyKP_T4dj3MTXqZeUKoKOvUTzm1svxVXz5o91OG2pz8uSglbM9eVqKFD_18FKhiJR3Tv95yCQ/w253-h400/Tintist%C3%A4_Fogeliin.jpg" width="253" /></a></div><br /><p>4.3.</p><p>Parhaat projektit ovat helpoimpia. Timo Ronkainen taittoi ja teki kannet kirjaan <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/03/timo-ronkainen-tintista-fogeliin.html">Tintistä Fogeliin</a></i>, johon hän oli kerännyt joukon erilaisia sarjakuva-arvosteluja uransa varrelta. Sarjakuva-aiheiset kirjat kiinnostavat sen verran intensiivisesti pientä porukkaa, että tällainenkin kannattaa julkaista. </p><p><br /></p><p>8.3. </p><p>Lainasin Gerstäckerin <i>Kirouksen</i> kirjastosta ja nyt huomaan, että minulla on sama kirja työpöytäni vieressä olevassa kasassa. [Liittyy <a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/09/walkean-miehen-kosto-ja-muita-vanhoja.html">tähän kirjaan</a>.]</p><p><br /></p><p>23.3.</p><p>Jälleen kerran käyn läpi skannattua tekstiä Kumpulaisen <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/06/harri-b-erkki-seksikoulu.html">Seksikoulusta</a></i>. Huomaa kyllä, että teksti on nopeasti kirjoitettua, kun yksityisetsivä kiroaa, ettei muistanut pyytää valokuvaa tytöstä, jota häntä on pyydetty etsimään, vaikka tämän luulisi olevan edellytys löytämiselle. Kohtaus myös esiintyy käytännössä kaikissa yksityisetsivädekkareissa, joissa etsitään jotakuta kadonnutta (eli noin kolmanneksessa yksityisetsivädekkareista). Toisaalta hyvä, että kirjoittaja on sen edes tässä kohtaa tajunnut. </p><p>Lisäksi tein Ossi Kokon länkkäreihin alaviitteet loppuun. Eihän niitä ollutkaan kuin 127 kappaletta alle 60 sivun tekstissä. </p><p>Sisällysluettelon tekemisen ja oikoluennan jätän huomiselle. </p><p>Yritän vielä päivän viimeisenä työnä muuttaa Kumpulaisen <i>Seksikoulua</i> tekstiksi, mutta netin ilmaisohjelma menee joka kerta jumiin. </p><p><br /></p><p>25.3.</p><p>Sain viimeinkin Salme Setälän <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/05/salme-setala-arpalippu.html">Arpalipun</a></i> uusintapainoksen taiton valmiiksi. Kirja oli aikamoinen urakka muutenkin, jossa itse sähelsin koko ajan, hukkasin kirjasta yliopiston kirjastossa tekemäni valokopiot, sekoitin skannaukset toisen kirjan skannauksiin ja jouduin lopulta skannaamaan kymmeniä sivuja senkin jälkeen kun olin luullut jo koko kirjan selvittäneeni. Sitten lopulta huomasin, että kirja olisi koko ajan löytynyt kaupunginkirjastosta, josta olisin saanut sen kotilainaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... </p><p>Odottelen enää Laura Honkasalon esipuhetta, sitten pitää tilata kirjaan kansi. </p><p>Lehdessä luki Sofia Belórfiin liittyvän huijauskirjan yhteydessä, että nyt markkinoidaan jo joulun kirjoja. En ikinä Helmivöineni pääse tähän systeemiin kiinni. </p><p>Tein listan Helmivyön keskeneräisistä kirjoista. Niitä tuli yhdeksän, enkä laskenut mukaan sellaisia kirjoja, jotka ovat passiivisessa teossa, ts. kirjoja, joita teen aina välillä, kun tulee joku sopiva teksti eteen. Näistä yksikään ei ole sellainen, jota voisin kuvitella näkeväni Prismassa. Ehkä Salme Setälän <i>Arpalippu</i> voisi juuri ja juuri toimia, samoin Elinan <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/06/elina-teerijoki-makaroonikirja.html">Makaroonikirja</a></i>, mutta sekin on ollut sellainen savotta, että se ei olisi ehtinyt mihinkään joulumarkkinointiin. </p><p><br /></p><p>29.3. </p><p>Sain muutettua loputkin skannaukset Kumpulaisen <i>Seksikoulusta</i> tekstiksi. Vielä pitää etsiä tikuilta ja muilta pari Kumpulaisen seksinovellia, joita myös tulee kirjaan mukaan. Ei jaksaisi käydä yliopiston kirjastossa etsiä niitä enempää, vaikka tietysti kirjasta tulisi parempi ja tuhdimpi mitä enemmän novelleja olisi mukana. <i>Seksikoulu</i> on itsessään tosi lyhyt teksti, vähän päälle 13 000 sanaa, alle sata tuhatta merkkiä. Se on siitä jännä vanha seksikirja, että siinä ei ole käytännössä lainkaan pakottamista, saati raiskauksia. Nähdäkseni kaikki seksiaktit kirjassa ovat konsensuaalisia. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEijFCZicmJP1TcT9hxHonZ603a24goyQp7VKzDcWoor1smK8KnRv9KAsoNGnUuj0X14vjoLdDAT0UiyAt05074j6MOt7dAWEvDIbe4gu57nubIRGQicFwxSV0STiqcuR6yOKZWFqigEpRLQ_rQ9u5SlvWsqnDb8vuoHz8f2Txfxh8JHQExGMQ/s500/Pikku-Heikin_merkillinen_matka.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="382" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEijFCZicmJP1TcT9hxHonZ603a24goyQp7VKzDcWoor1smK8KnRv9KAsoNGnUuj0X14vjoLdDAT0UiyAt05074j6MOt7dAWEvDIbe4gu57nubIRGQicFwxSV0STiqcuR6yOKZWFqigEpRLQ_rQ9u5SlvWsqnDb8vuoHz8f2Txfxh8JHQExGMQ/w305-h400/Pikku-Heikin_merkillinen_matka.jpg" width="305" /></a></div><br /><p>31.3.</p><p>En oikein keksinyt mitä tänään tekisi. Kävin läpi useita keskeneräisiä kirjoja ja tein niihin pieniä lisäyksiä, kuten panin sivunumerot ja tietosivujen tiedot paikalleen. Yhdelle kirjalle keksin nimen. Latasin <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/06/juri-nummelin-pulpografia-erotica.html">Pulpografia Eroticaa</a></i> varten kirjoituskonefontin (en ole kauhean haka tällaisissa hommissa, mutta onnistui lopulta) ja vaihdoin otsikoiden fontin. Olisin kirjoittanut Jalmari Hahlin <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/06/jalmari-hahl-haoma-ja-anahita.html">Haoma ja Anahita</a></i> -romaanin (1900) uusintapainoksen esipuheen, mutta Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista puuttui jostain syystä Valvoja-lehden vuosikerran toinen puolisko, jossa kirjasta olisi ollut ilmeisesti ainoa julkaistu arvostelu! </p><p><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/02/minna-canth-pikku-heikin-merkillinen.html">Minna Canthin sadut</a> tulivat viimeinkin eilen. Kansi on erittäin hieno, mutta en ole kovin tyytyväinen omaan taittooni, se näyttää vähän amatöörimäiseltä. Henri Joelan kuvat ovat hienot, vaikka hän ei ole ihmisten kuvaajana parhaimmillaan. Toki kuvat ovat täysin epäajanmukaiset. Silti en ymmärrä, miten kirjaa on myyty niin vähän. Voimassa ollut mainos ja Turun Sanomien iso juttu eivät nostaneet myyntimääriä käytännössä lainkaan. Ja on ihan kuin kirjastotkaan eivät tätä olisi tilanneet. Hyvä esimerkki jälleen siitä, että jos jokin ei myy, sitä ei kannata mainostaakaan. Pätee moniin Helmivyön kirjoista. </p><p>Onkohan jossain joku kuvittaja, joka nyt harmittelee, ettei voi kuvittaa Canthin satuja, koska ne on nyt julkaistu? Itse ajattelen usein tällä tavalla, se on jonkinlaista kateutta. Sadut olivat kuitenkin vapaata riistaa useiden vuosikymmenien ajan, toki niitä ei moni tuntenut. </p><p>Iltapäivällä makasin sohvalla ja luin seksipokkarin, josta kirjoitan <i>Pulpografia Eroticaan</i>. Innostuin samalla tekemään kirjaan liitteen, jossa luettelen omat suosikkini kirjassa käsitellyistä seksikirjoista. Älytöntä puuhaa, mutta hauskaa! </p><p><br /></p><p>?.4.</p><p>Kyse olikin jostain viiveestä, sillä Canthin satujen myyntimäärät ampaisivat käsittämättömään nousuun! Kirjoja on yhtäkkiä myyty useita kymmeniä kappaleita. </p><p><br /></p><p>15.4.</p><p>Rauman taidemuseo tilasi lisää <a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/02/kosti-koskinen-ihmeellinen.html">Kosti Koskisen kirjaa</a>. Valtava määrä! Pitänee opetella sähköinen laskutus - kun viimeksi laskutin heitä, en osannut tehdä sähköistä laskua ja sain erityisluvan laskuttaa kerran paperilaskulla. </p><p>Sain viimeinkin tehtyä kustantamon sivuille tekstin Susu Petalin <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/04/susu-petal-kolmas-painos.html">Kolmannesta painoksesta</a></i>. Siihen Timo Ronkainen teki hienon kannen, vaikka se ei kovin hyvin keskustelekaan kirjan nimen kanssa, mutta tekijä itse halusi tällaisen nimen. Hyviä novelleja 90-luvun Reginasta, osoitus siitä, että sekin on ollut moni-ilmeisempi julkaisu kuin on yleensä tajuttu. </p><p><br /></p><p>22.4. </p><p>Huomaan BoD:n verkkokauppaa katsoessani, että James Reasonerin yksityisetsiväromaani <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/02/james-reasoner-texasin-tuuli.html">Texasin tuuli</a></i> on nostettu erityisen suosittujen kirjojen joukkoon. Hienoa! Myyntimäärät ovat kylläkin melko pieniä, vaikka omalla mittapuullani kirja on menestys. Sen eteen nähty työ ei tunnu turhalta, ja varmasti tällainen kirja, joka on ilmestynyt alun perin jo 40 vuotta sitten, jatkaa olemassaoloaan vielä pitkään. </p><p>Myös <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/04/hyvaa-yota-hetki-lepoa-kunnes-nukutte.html">Hyvää yötä! -</a></i>antologia tuli painosta. Se vaikuttaa oikein mainiolta, kirja jollaista tutkisin pitkään ja hartaasti, jos joku muu sellaisen tekisi. Facebookissa paljastuu, että Nastamuumion Asmo Koste on itsekin miettinyt vastaavan opuksen tekemistä. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg1NjhFldv44vHbJMBbafDTj1aW4ykSjyO3u4x9hbRJjcU5weXQGCMQjqpq4MWFbQg2MDQfNNyu64sAkjNfcI6cwwJhbGWPrvJziBuUqt3I2l1gqOE95cTkeCfzuqAof7jPDzAPGlBLAICiOVgCxXGSHtLjPiRRRZFDEYY6uLLoI97wwzcL-w/s500/Arpalippu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="323" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg1NjhFldv44vHbJMBbafDTj1aW4ykSjyO3u4x9hbRJjcU5weXQGCMQjqpq4MWFbQg2MDQfNNyu64sAkjNfcI6cwwJhbGWPrvJziBuUqt3I2l1gqOE95cTkeCfzuqAof7jPDzAPGlBLAICiOVgCxXGSHtLjPiRRRZFDEYY6uLLoI97wwzcL-w/w259-h400/Arpalippu.jpg" width="259" /></a></div><br /><p>28.4. </p><p>Ronkaisen Timo teki älyttömän hienon kannen Salme Setälän <i>Arpalippuun</i>! Todella tyylikäs 20-lukulainen art deco -pastissi. </p><p>Kun julkistan sen Facebookissa, kuvan alla oleva keskustelu menee nopeasti siihen, että aletaan toivoa Yrjön Jammu-pakinoiden omnibus-laitosta. </p><p><br /></p><p>7.5. </p><p>Huomaan sattumalta, että joku (jota en välttämättä tunne) on arvostellut blogiinsa toimittamani käännösantologiat <i><a href="https://www.ntamo.net/product/727/kaikki-valehtelevat-ja-muita-rikosnovelleja-2014-toim-juri-nummelin">Kaikki valehtelevat</a></i> ja <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2016/09/ajokortti-helvettiin-ja-muita.html">Ajokortti helvettiin</a></i>, joista jälkimmäinen on Helmivyön kirja, yksi ekoja. <a href="https://luutarhantakana.blogspot.com/2020/06/toim-juri-nummelin-kaikki-valehtelevat.html">Blogisti</a> kirjoittaa: "Tarkkaan määritelty pituus pitää novellit tuoreina ja koko ajan liikkeessä, ilman turhaa löysäilyä tai kuvailua. Dialogia on paljon. Kaikki novellit edustavat rikoskirjallisuutta ja monet lähenevät julman tunnelmansa puolesta kauhua. Lyhyys on etuna myös siinä, ettei lukijan mielenkiinto pääse herpaantumaan vaikka kohdalle sattuisikin epämieluisa novelli."</p><p><br /></p><p>11.5. </p><p><i>Pulpografia Erotica</i> meni painoon! Noin 20 vuoden työ on viimeinkin ohi. Sanoin Facebookissa, että kun Kosmoksen Mikko Aarnen mukaan jokaisen Kosmoksen kirjan jälkeen maailma on vähän parempi paikka, niin tämän ilmestymisen jälkeen maailma on vähän pahempi paikka. Sen verran ärjyä on vanhojen seksipokkarien kuva maailmasta ja ihmisten välisistä suhteista. Välillä mietin, tulinko liiaksi hehkuttaneeksi tunkkaisia ja niljaisia kirjoja. Camp-henki tulee minulta luonnostaan, mutta samalla myös koetan arvostaa kirjoja teoksina sekä ajankuvina. </p><p>Saa nähdä. Veikkaan, että kovin laajaa lukijakuntaa teos ei löydä. Ville Manninen teki sille kyllä tosi hienon kannen. </p><p>Samana päivänä saataville verkkokauppoihin tulee myös Edgar Rice Burroughsin Caspak-sarjan toinen kirja, <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/05/edgar-rice-burroughs-caspak-2-ajan.html">Ajan unohtamat ihmiset</a></i>. Sarjan lievästi huono myynti on yllättänyt, mutta sitä menisi paremmin, jos sitä olisi kivijalkakaupassa myynnissä. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhcin-J4ou3b3Bon7cmAnD8Y2-YH4SULRZyjWXV6lh8DV1I4xbWY4mgLkYLaDCYOKbMIZq5ibR6Z-Z67PGwD6FCRwp4lwLrrUNZGnr5WKTeVxRr4cJ4koAsJuoeIkjkJDiQxRX99dKpHaDS54CAoD_xHEh3NWKPJM2QvL4DLWv8rEy8r1F_pQ/s500/T%C3%A4yteen_mittaan.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhcin-J4ou3b3Bon7cmAnD8Y2-YH4SULRZyjWXV6lh8DV1I4xbWY4mgLkYLaDCYOKbMIZq5ibR6Z-Z67PGwD6FCRwp4lwLrrUNZGnr5WKTeVxRr4cJ4koAsJuoeIkjkJDiQxRX99dKpHaDS54CAoD_xHEh3NWKPJM2QvL4DLWv8rEy8r1F_pQ/w400-h400/T%C3%A4yteen_mittaan.jpg" width="400" /></a></div><p><br /></p><p>12.5. </p><p>Verkkokauppoihin tulivat saataville Salme Setälän <i>Arpalippu</i> ja Ville Hännisen essee <a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/06/ville-hanninen-tayteen-mittaan.html">Täyteen mittaan</a>. Jälkimmäinen syntyi, kun chattasimme Villen kanssa valokuvasta, jossa Tapio Tapiovaara, Elvi Sinervo ja muutama muu katselee Raoul Palmgrenin uutta kirjaa <i>Maksim Gorki</i>. Tuli ilmi, että Villellä on kirja hyllyssään, mutta hän ei ole lukenut sitä. Olen joskus aiemminkin miettinyt kirjaa, jossa kirjoittaisi niistä kirjoista, jotka on hankkinut jostain syystä, mutta joita ei koskaan tule lukeneeksi tai millään muullakaan tavalla käyttäneeksi, ja nyt heitin, että voisi aloittaa Helmivyön esseesarjan, jonka Ville avaa Palmgrenia ja <i>Maksim Gorkia</i> käsittelevällä esseellä. Ja tuli hieno teksti! </p><p>Vielä pitäisi saada esseesarjaan lisää tekstejä, itse päätin kirjoittaa <i>Tuulen viemästä</i>. Joku arveli, että vinoilen sille muutaman kymmenen sivun verran kirjaa koskaan lukematta, mutta tästä ei ole kyse. Hahmottelin, että voin käsitellä ainakin naiskirjailijuutta, historiallisen romaanin historiaa, amerikkalaisen kirjallisuuden historiaa ja omaa suhdettani siihen, ja ylipäätään sitä, miksi joku unohtuu, mutta joku taas ei. Mutta tuleeko kahdesta kirjasta sarja? [Sain Tuulen viemää -esseeseen pienen apurahankin, mutta vielä en ole tekstiä kirjoittanut.]</p><p><br /></p><p>18.5. </p><p>Käsittämättömästi koko ajan tökkinyt Elinan <i>Makaroonikirja</i> oikoluettu! </p><p><br /></p><p>19.5. </p><p>Kuriiri tuo Salme Setälän <i>Arpalipun</i>. Timo Ronkaisen kansi toimii erityisen hyvin pienessä koossa. </p><p><br /></p><p>24.5. </p><p>Kulttuuritoimitus julkaisi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta <a href="https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/ihmeellinen-kuherruskuukausi-nostaa-esiin-ajan-helmoihin-unohtuneen-kirjailijan-kosti-koskisen/">neljän tähden arvostelun</a>! Kirjoittaja Aleksi Leskinen vertaa Koskista David Lynchiin ja William S. Burroughsiin! Toivottavasti tällä nyt on myynnillisesti jotain merkitystä, vaikka vanha totuushan on, että vain Hesarin arvostelu voi nostaa myyntiä. </p><p>Samana päivänä tulee myös uusia kirjoja: <i>Walkean miehen kosto</i>, vuonna 2019 kuolleen Ossi Kokon toimitteita 1800-luvun länkkärisuomennoksista, <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/09/punasydan-ja-muita-vanhoja-lankkareita.html">Punasydän</a></i>, jonka kokosin itse 1900-luvun alkupuolen lännentarinoista, ja Edgar Rice Burroughsin <i>Ajan unohtamat ihmiset</i>, joka on toinen osa Caspak-trilogiaan. Sitä on myyty yllättävän vähän, olisi tämäkin pitänyt saada marketeihin ja muualle. </p><p><br /></p><p>27.5. </p><p><i>Pulpografia Erotica </i>tuli! Tietysti heti löydän kirjasta kirjoitus- ja muita virheitä. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX4lYDX3a7dEjKfG7tA-5TOToZeeoTE65kDjw6o0KBE_RgTQCrrQuPIg0Hf38G7deUGtF9vxVUyZtkeuKzLVWcSV387AauYcrHR6K9buMEGWm5WC3ryc0M4oRsWRbeikHHww87VO7J73o9twHjvCW-wBjISVOHBEfEwTYUVumVDb4nIGuVTQ/s500/Makaroonikirja.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX4lYDX3a7dEjKfG7tA-5TOToZeeoTE65kDjw6o0KBE_RgTQCrrQuPIg0Hf38G7deUGtF9vxVUyZtkeuKzLVWcSV387AauYcrHR6K9buMEGWm5WC3ryc0M4oRsWRbeikHHww87VO7J73o9twHjvCW-wBjISVOHBEfEwTYUVumVDb4nIGuVTQ/w400-h400/Makaroonikirja.jpg" width="400" /></a></div><br /><p>3.6. </p><p><i>Makaroonikirja</i> meni viimeinkin painoon! Aivan käsittämättömän vaikeaa, kun painon systeemi kerta toisensa jälkeen herjasi, että fonttia ei voi käyttää, vaikka luulisi fonttien kulkevan pdf:n mukana. Ja taittaja nimenomaan tarkisti, että ne on upotettu tiedostoon. Sovittiinkin jossain vaiheessa, että taittaja muuttaa tekstit vektorigrafiikaksi, ettei fonttia tarvitsisi vaihtaa ja tekstiä juoksuttaa uudestaan. Tämä ilmeisesti toimi. Nyt kirja tarvitsee vain kannet, toivottavasti niiden kanssa ei tule mitään ongelmia. </p><p><br /></p><p>4.6. </p><p><i>Makaroonikirjan</i> kannet solahtivat painoon suht ongelmitta, mutta kirjasta tuli niin kallis, että sitä tuskin paljon myydään: 32 euroa. Tästä saadaan ns. hyvitysmaksuina noin kaksi ja puoli euroa per myyty kirja. Tämä lienee tyypillisesti kirja, joka kannattaa kustantaa, jos sitä myydään marketeihin ja muualle useita tuhansia kappaleita. No, Elinan saama apuraha varmasti tuli silloin tarpeeseen, ja kirjakin on oikein kiva. </p><p>Joku kysyi Facebookissa, tarjottiinko kirjaa isoille kustantajille, kun idea on kuitenkin hyvä. Elina vastasi: "Ei yritetty. <i><a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2016/12/elina-teerijoki-ja-niina-tanskanen.html">Hopeapeilin joulun</a></i> aikoinaan saama torjuva vastaanotto kustantajilta ei kannustanut toista kertaa yrittämään myydä ei-kaupallista genrehybridiä (kulttuurihistoria ja käytännön tietokirja samassa paketissa). Vaikka hyvä ja hauska kirja tämä on, tiedän kun olen lukenut!" Arvelen, että isot kustantamot olisivat vain torjuneet kirjan tai sitten sitä olisi pitänyt muuttaa niin paljon, että Elinan alkuperäinen idea ei olisi välittynyt. </p><p><br /></p><p>15.6. </p><p>Jalmari Hahlin <i>Haoma ja Anahita</i> tuli. Esipuhe on muuten hyvä, mutta jälleen kerran samaa toistoa kuin teksteissäni aina: samassa virkkeessä peräkkäin "kuitenkin" ja "kuitenkaan". Pitäisikö joskus ostaa oikolukijan palveluita? </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgpwfgeAL5EMUVvlGHt9eApuUq5sNvBLd7NkNuVMhqBxoSttJX8Ml-ieByZWAf-O9aOaz62pASXfLWsQeQse1sYFhHvSXP4zc-Jj4ywtO8Rr2htu6m4DxciV4KQwCwwu0ghOZx1N2wxc048Z3eJUUYdI_ycUoyWOJbRYX1ypV-sOuRY2K9acA/s500/Pulpografia_Erotica.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="352" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgpwfgeAL5EMUVvlGHt9eApuUq5sNvBLd7NkNuVMhqBxoSttJX8Ml-ieByZWAf-O9aOaz62pASXfLWsQeQse1sYFhHvSXP4zc-Jj4ywtO8Rr2htu6m4DxciV4KQwCwwu0ghOZx1N2wxc048Z3eJUUYdI_ycUoyWOJbRYX1ypV-sOuRY2K9acA/w281-h400/Pulpografia_Erotica.jpg" width="281" /></a></div><br /><p>16.6.</p><p>Sain viimeinkin tehtyä <i>Pulpografia Eroticalle</i> sivun kustantamon sivuille. Tarjosin sitä yhdessä Facebook-ryhmässä tutuille 15 euron hintaan. Neljä tilausta tarttui haaviin. Verkkokaupan kautta sitä on myyty 17 kappaletta. Kaukana ollaan niistä ajoista, kun ekasta <i>Pulpografiasta</i> (2000) pääsi jopa aamutelkkariin! </p><p>Yhtään arvostelukappalepyyntöä ei ole tullut. Sen sijaan Voiman Tuomas Rantanen kysyi, haluanko mainostaa kirjaa. Otin mainoksen, vaikka en usko siitä olevan juuri hyötyä. </p><p><br /></p><p><i>PS. Kirjojen kannet Timo Ronkainen, J.T. Lindroos ja Ville Manninen. Helmivyön logo J.T. Lindroos. </i></p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-86339929420947640642022-02-16T21:41:00.000+02:002022-02-16T21:41:36.953+02:00Antti Peipon elokuvista: Kulttuurivihkojen dvd-arvostelu<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgoJN9ASh0WBT3iMWBVlq5_G60JhG9poHynwvK8ZbafW9f5uYqSh6lA4bPdkO5Lt3PZGvErDsltHJ7hIwu9KBFw1nQW_3MrhYNMxc-A-TzPe9xVlJoql_TADM7kn2CghWCOBBxHieYLbpHGirMNruDX1wLH7GaAU_0hMKd86ts8AdrNxcFR3w=s848" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="848" data-original-width="600" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgoJN9ASh0WBT3iMWBVlq5_G60JhG9poHynwvK8ZbafW9f5uYqSh6lA4bPdkO5Lt3PZGvErDsltHJ7hIwu9KBFw1nQW_3MrhYNMxc-A-TzPe9xVlJoql_TADM7kn2CghWCOBBxHieYLbpHGirMNruDX1wLH7GaAU_0hMKd86ts8AdrNxcFR3w=w283-h400" width="283" /></a></div><br />Seuraava dvd-arvostelu julkaistiin viime vuoden puolella Kulttuurivihkoissa. Vihkot on klassikkojulkaisu, mutta juttujen näkyvyys varmaan aika pieni, joten jaetaan teksti vielä tänne. Arvostelu liittyi osittain siihen, että kirjoitin pyynnöstä Lähikuva-lehteen arvostelun laajasta ja hienosta Antti Peipon elokuvatuotantoa käsittelevästä kirjasta (juttu löytyy <a href="https://journal.fi/lahikuva/article/view/107821/63009">täältä</a> - tai ainakin pitäisi löytyä, akateemisten nettijulkaisujen formaatit ovat minusta luvalla sanoen hankalakäyttöisiä), ja samalla sain kuulla, että Risto Jarva -seura on julkaisemassa dvd:tä Peipon tärkeimmistä lyhytelokuvista, joten pyysin senkin vielä arvosteltavaksi ja ehdotin juttua Kulttuurivihkoihin. (Kirjaa saa muuten ostaa <a href="https://shop.aalto.fi/p/1190-dokumenttielokuvan-suuri-tuntematon/">täältä</a>.) <p></p><p>Elokuvathan ovat hienoja, Suomen mittakaavassa poikkeuksellisia, mutta erityisesti olen huomannut miettiväni Peipon viimeistä elokuvaa <i>Valtakunnan sydän</i>, jossa kuvataan järjestelyjunia VR:n varikolla Helsingissä. Se on kuvattu 1980-luvun lopulla, ja siinä nähdään höyryveturi, kuten jutun lopussa mainitsen. Se lienee tosiaan viimeisiä kertoja, kun (työ)ajossa oleva höyryveturi on Suomessa kuvattu filmille. Muutenkin koko lyhyt dokumentti tuntuu kuvaavan maailmaa, joka on peruuttamattomasti takanapäin: missä edes on enää sellaista inhimillistä hyörinää kuin tuossa elokuvassa, jossa kuvataan pakettien saapumista, käsittelyä, lähtemistä ja rahtaamista? Ehkä jossain postikeskuksessa, jossa sielläkin varmaan robotit tekevät ison osan töistä. Mutta keskeistä tässä ihmettelyssäni on myös se, millaisessa paikassa tuo nyt vähän rähjäiseltä näyttävä "valtakunnan sydän" on: kuvissa näkyy muun muassa eduskuntatalo. Ollaan aivan vallan ytimessä, silti kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät pyörät pyörimässä. Kaikki ei ole niin vimpan päälle, mutta silti homma toimii. Lievä unohtuneisuus tekee paikasta kiehtovamman kuin se ehkä muuten olisi. </p><p>Tässä on toki sitäkin, että olen suuren osan elämästäni viettänyt juuri tuollaisissa paikoissa: tyhjentyneillä teollisuusalueilla, lakkautettuihin tehtaisiin tehdyissä kierrätyskeskuksissa, ratapihoilla, lakkautetuilla rataosuuksilla... Se on sekä nostalgiaa että surua siitä, että tällaisia paikkoja on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kävelen usein Turun ratapihan ylittävää Humalistonsiltaa ja mietin, että ratapihaa ei kohta enää ole. Jäljelle jää vain pari kolme henkilöliikenteen raidetta, kun Saku Koivun elämyskeskus rakentuu aseman päälle. No, ehkei suurin osa ihmisistä tavoita sitä surun tunnetta, jota koen tällaisissa paikoissa. "Pois vanhat rotiskot!" kuten maaherra Paavo Aitio sanoi kuullessaan, että nykyisen Hansa-korttelin tilalla olleita taloja oli alettu laittomasti purkaa. </p><p><br /></p><p><b>Uusi DVD-julkaisu paljastaa Antti Peipon olevan suomalaisen elokuvan visionäärejä</b></p><p><br /></p><p>Suomalaisessa elokuvassa muodon kehittäjät ovat olleet harvassa. Fiktioelokuvan puolella heitä on ollut vähän, mutta dokumenttielokuvan puolella enemmän. Jo Aho-Soldanin dokumentit olivat usein modernimpia kuin ajan näytelmäelokuvat. Peter von Bagh, Lasse Naukkarinen ja Pirjo Honkasalo ovat osoittaneet, miten dokumenttielokuva voi taipua yhteiskunnallisten asioiden käsittelyyn. </p><p>Tärkein innovaattori dokumenttielokuvan alalla on kuitenkin ollut Antti Peippo, jonka nimi taas on jäänyt suurelle yleisölle täysin tuntemattomaksi. Usein liikkumattomiin kuviin perustuvista essee-elokuvistaan tunnettu Peippo on ollut eräänlainen "tekijöiden tekijä", jonka muut elokuvantekijät ja kriitikot osaavat nostaa taiteenlajin kärkinimiin, mutta jonka teoksilla ei ole koskaan ollut laajaa levikkiä. Esimerkiksi Peipon yksi arvostetuimmista elokuvista, Suomenlinnan historiaa kuvaava <i>Viapori </i>(1973) on esitetty televisiossa vain kerran, vuonna 1981. Peipon toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva <i>Sijainen </i>oli vuoden 1989 festivaalivoittonsa jälkeen elokuvakerhosuosikki, mutta sen jälkeen sitä on ollut vaikeampi nähdä. Jos Elonetin tietoihin on uskominen, se on tullut televisiosta viimeksi vuonna 1991. </p><p>Peippoa tekee tunnetummaksi Risto Jarva -seuran ja Aalto ARTS Booksin viime vuoden keväällä julkaisema artikkelikokoelma <i>Dokumenttielokuvan suuri tuntematon</i> sekä syksyllä ilmestynyt DVD, joka kokoaa yhteen Peipon keskeiset dokumentit. </p><p>Dokumenttielokuvan suuri tuntematon on laadukkaasti tehty laaja kokonaisuus, joka kattaa lähes koko Peipon elokuvatuotannon. Kirjassa tarkastellaan dokumenttin lisäksi Peipon ainoaa näytelmäelokuvaa <i>Ihmemiestä </i>(1979). Myös Peipon tunteneet ihmiset pääsevät ääneen, ja Peipon omiakin tekstejä on tarjolla.</p><p>VLMedian julkaisema DVD Antti Peipon lyhytelokuvia tarjoaa kuitenkin konkreettisempaa todistusaineistoa Peipon lahjakkuudesta. Hänen ohjaamansa lyhyet dokumentit aina <i>Viaporista Sijaiseen</i> ja <i>Valtakunnan sydämeen</i> (kummatkin 1989) muodostavat komean sarjan, jollaista ei ole Suomessa kukaan muu tehnyt. </p><p>Suomenlinnan väkivaltaista historiaa kuvaava <i>Viapori </i>nojasi vielä kertojan ääneen, mutta seuraavissa elokuvissaan Peippo luopui selostuksen käytöstä. Sellainen on esimerkiksi <i>Graniittipoika </i>(1979), joka on rakennettu kuville Wäinö Aaltosen lasta kuvaavan sankaripatsaasta. Mykkä, ilmeetön poika toimii itsenäisen Suomen verisen historian todistajana. Puheettomassa elokuvassa on valtavaa voimaa, mutta samalla se ei alistu helpoille tulkinnoille. Saman tyyppinen teos on <i>Seinien silmät</i> (1981), jonka perustana ovat TK-mies Niilo Helanderin talvisodan aikaisia Helsingin pommituksia kuvaavat filmit. Helanderin kuvien rinnalla elokuvassa näytetään pommitusten jälkiä Helsingin katukuvassa. </p><p>Peipon tunnetuin elokuva <i>Sijainen </i>on häikäisevästi aikaansa edellä ollut henkilökohtainen dokumentti, joka kertoo Peipon vaikeasta suhteesta perheeseensä, sodassa kuolleen isäänsä, ankaraan äitiinsä ja mahdollisesti itsemurhan tehneeseen isoveljeensä. Elokuvan työnimi oli "Lapsi joka ei koskaan hymyillyt", ja sen taustalla oli terapia, jossa Peippo kävi. Psykologi Martti Siiralan kädenjälki on <i>Sijaisessa </i>merkittävä, sillä elokuva edustaa Siiralan kehittämää sosiaalipatologiaa, sitä miten ihminen on aina yhteisönsä osa ja kantaa psyykessään yhteisönsä historiaa. <i>Sijainen </i>laajeneekin yksilön trauman kuvauksesta koko itsenäisen Suomen historiaksi. Peipon perhe ei kohtaa tragedioitaan yksin, vaan he edustavat koko Suomen tarinaa ja kaikkia suomalaisia perheitä, joita 1900-luvun sodat koskettivat. </p><p>Samantyyppisiä aiheita on myös psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin tekemiin muistiinpanoihin perustuvassa <i>Kolmessa salaisuudessa</i> (1984), jonka hurjat kuvat näyttävät eri aikoina mielenterveysongelmiin esimerkiksi sodassa ajautuneiden ihmisten kuvataidetta. Ulkopuolisuutta käsittelee myös tsaarin upseerin Timirjasewin ottamiin valokuviin perustuva <i>Sivullisena Suomessa</i> (1983). Timirjasewin ottamat kuvat ovat upeita ja ne tulisi digitoida tai saattaa kirjan muotoon. <i>Ratsastus Aasian halki</i> (1987) perustuu sekin tsaarin armeijan upseerin valokuviin, sen pohjalla ovat nimittäin Mannerheimin Kiinan-matkalla ottamat kuvat. Elokuva on muita Peipon elokuvia vähemmän henkilökohtainen, mutta hienosti sekin välittää tunnetta historiasta, todella tapahtuneesta. </p><p>DVD:n viimeinen elokuva oli samalla Peipon viimeinen. Hän ohjasi <i>Valtakunnan sydäntä</i> (1989) ollessaan jo sairaalassa syövän takia. Se eroaa muista Peipon dokumenteista siinä, että sen kaikki kuvat on kuvattu elokuvaa varten. "Valtakunnan sydän" on VR:n varikko Helsingin ytimessä, nuhjuinen ja ruohottunut alue eduskuntatalon ja Finlandia-talon kupeessa. Hienosti valohämyä hyödyntäen kuvattu pieni elokuva osoittaa, että tällainenkin alue on oleellinen Suomelle. Lisäksi se on varmasti viimeisiä tallenteita, joissa Suomessa liikkuu höyryveturi muutenkin kuin nostalgiamatkalla.</p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-40508619387933259872022-02-08T19:42:00.006+02:002022-02-08T19:46:37.551+02:00Nukahtaminen elokuvissa<p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiFd-4G4f4VKtb94IN4to_N7R7ZrPq5rPss3h6HQTfiNJJ7mHKc4Aoeassjsg1d75RKoeRWKNlj1kqlgnA_xPgykj7h7V3JjzBgDkcOgYsgIPcypiQ8vNpohn5A0fhb2w5Roj0e3n0Ra1dJGrGtGQqu1zHpKzvjf8T_fsfbJD6VZiSHXih9YQ=s1208" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="720" data-original-width="1208" height="239" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiFd-4G4f4VKtb94IN4to_N7R7ZrPq5rPss3h6HQTfiNJJ7mHKc4Aoeassjsg1d75RKoeRWKNlj1kqlgnA_xPgykj7h7V3JjzBgDkcOgYsgIPcypiQ8vNpohn5A0fhb2w5Roj0e3n0Ra1dJGrGtGQqu1zHpKzvjf8T_fsfbJD6VZiSHXih9YQ=w400-h239" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i>Saatanatango.</i></td></tr></tbody></table><br />Kirjoitin Helsingin Sanomiin jokin aika sitten pienen yleisönosastokirjoituksen, kun kulttuurisivuilla ollut kolumni puhutteli minua - siinä toimittaja paljasti, että häntä alkaa aina näytelmissä ja elokuvissa nukuttaa eikä hän voi sille mitään. Olen "kärsinyt" samasta viasta melkein koko ikäni, ja nyttemmin olen alkanut oppia, ettei sitä kannata yrittää vastustaa, vaan parasta on torkahtaa hetkeksi. Herättyään voi jatkaa elokuvaa virkein mielin. <p></p><p>Pakko sanoa, ettei aina tämä onnistu: viime syksynä näin valkokankaalla japanilaisen mykkäelokuvan <i>Kurutta ippeiji</i> (englanniksi tunnettu nimellä <i>A Page of Madness</i>), ja nukuin sen läpi, tajuamatta oikein mistään mitään missään vaiheessa. Parasta on, jos nukahtelun voi kokonaan välttää, esimerkiksi ottamalla nokoset ennen elokuvaa tai menemällä sellaiseen näytökseen, jolloin ei ole nukahtamisen vaaraa (aamukymmeneltä tai iltakahdeksalta ovat parhaat ajat). Eilen maanantaina KAVI:n Turun sarjassa nähty <i>Punaiset kengät</i> (Michael Powell ja Emeric Pressburger, 1948) oli sellainen: en kokenut missään kohtaa nukahtamisen tarvetta ja elokuva sentään kesti yli kaksi tuntia! Olinkin kotona torkahtanut hetkeksi ennen lähtöä esitykseen. Pakko vielä todeta, että nukahdan harvoin kotona television ääreen, ja silloinkin kyse on siitä, että on myöhä ilta ja pitäisi mennä nukkumaan. Cinénarkolepsia koskee ainoastaan teatterissa katsottuja elokuvia! <br /><br />Kirjoitukseni julkaistiin Hesarissa viime lauantaina. Siitä oli poistettu yksi lause (se, jossa puhutaan pilkkimisestä) ja siinä oli käynyt niin, että yksi piste lähti samalla. Painetussa versiossa oli otsikkona "Elokuvissa nukkuminen rentouttaa", mutta <a href="https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008583875.html">nettiversiossa </a>otsikko oli vähän klikkimäinen "En voi mitään sille, että nukahtelen elokuvissa", aivan kuin paikalle olisi haluttu lukijoita, joita kiinnostaa pakonomainen nukahtelu tai muu sairaus. Minua vähän vaivaa, että Hesarissa on toimittajia, joiden työpäivästä menee pitkiä aikoja siihen, että he miettivät vetäviä otsikoita. En näe mitään syytä, miksi alkuperäistä otsikkoani ei olisi voinut käyttää. Alla joka tapauksessa tekstini. </p><p><br /></p><p><b><i>Elokuva kutsuu nukkumaan</i></b></p><p>Kiitos Riitta Koivurannalle <a href="https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008551111.html">mainiosta kolumnista</a> (30.1.2022), joka käsitteli nukahtamista elokuvissa, konserteissa ja näytelmissä. Olen itse niitä, jotka nukahtelevat elokuvissa, enkä tosiaan voi asialle aina mitään, aivan samoin kuin Koivuranta kuvailee. Varsinkin työpäivän ja päivällisen jälkeen voi olla todella turhauttavaa yrittää pysyä elokuvissa hereillä, ja olenkin ottanut sen tavan, että mieluummin nukahdan viideksi tai kymmeneksi minuutiksi kuin yritän turhaan pysytellä hereillä. Silloin yleensä vain pilkin puoli tuntia enkä silti jaksa seurata loppuelokuvaa. </p><p>Monet nauravat elokuvissa nukkujalle, mutta kyse lienee erilaisesta fysiikasta: jotkut vain eivät nukahda. Itse joskus oikein nautin elokuvissa nukkumisesta ja tiedän, miten se voi rentouttaa: pimeä sali, mukava penkki, josta ei voi nousta, kukaan ympärilläni ei puhu eikä vaadi huomiota, ei voi ajatella työasioita tai ihmissuhdesotkuja... Aina penkinkään ei tarvitse olla niin mukava. </p><p>Joskus elokuva on sen verran tylsä, että alkaa nukuttaa. Nukahdin esimerkiksi Christopher Nolanin mahtipontisen <i>Tenetin </i>lopputaistelun aikana. Jotkut elokuvat kuitenkin suorastaan kutsuvat nukkumaan. Olemme ystävieni kanssa puhuneet erityisestä nukahtamisen koulukunnasta, johon kuuluvat ainakin Andrei Tarkovski, Victor Erice, Abbas Kiarostami ja Apichatpong Weerasethakul. Viime syksynä näin valkokankaalta Béla Tarrin yli seitsentuntisen mestariteoksen <i>Saatanatango</i>, ja olin onnellinen, kun elokuvan esittelijä sanoi, että Tarrin mukaan on täysin suotavaa ottaa nokoset elokuvan aikana. Nukahdin kaksi kertaa, muun ajan seurasin elokuvaa täysin herkeämättä ja valppaana. </p><p><br /></p><p>Jos aihe kiinnostaa enemmän, tässä lisää tutustuttavaa: Tytti Rantasen mainio pieni essee "<a href="https://netn.fi/artikkeli/unelias-orionissa-cinenarkoleptikon-tunnustuksia">Unelias Orionissa: cinénarkoleptikon tunnustuksia</a>" sekä Topias Tiheäsalon radioessee "<a href="https://areena.yle.fi/audio/1-60934601">Nukahtamisen koulukunta</a>". Siinä mainitaan minutkin, tosin nimeämättä. <a href="https://www.uniresepti.fi/uncategorized/elokuvista-unista-ja-pakonomaisesta-nukkumisesta/">Tässä </a>myös unitutkijan elokuva-aiheinen kirjoitus, jossa siteerataan Rantasta. </p><p><b>PS. </b>Paikalla olleet huomauttivat, että elokuvan esittelijä ei sanonut, että Béla Tarrin mukaan <i>Saatanatangon </i>aikana saa nukahtaa, vaan sen sanoi yksi katsojista, joka istui vieressäni. Hän kertoi olleensa Sodankylän leffafestareilla, kun Tarr oli siellä vieraana ja sanoi tuolloin nukahtamisen sallivan kommentin. Pahoittelut väärästä informaatiosta, jota vieläpä tuli jaettua maan valtalehden sivuilla! </p><p><b>PS2. </b>Niin ja vielä Hesarissa kommentoineelle Ullalle: itse en tiettääkseni kuorsaa elokuvissa. On käynyt useammankin kerran, että olen kertonut elokuvan jälkeen nukahtaneeni, mutta vierustoverini on sanonut, ettei huomannut sitä. Tämä on taitolaji, jota kannattaa kehittää! </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-87043626349823397282022-02-02T14:30:00.007+02:002022-02-22T12:49:41.276+02:00 Äitini Raija Ylinen (1946-2021)<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiSSCC-CkiNuRVhtx0MPSUPwudBH746hv1K1iNjSHdBBn6t888DuBjjLDNQBgUGe52h9Ndl1MN1W_ct9lvwzo_oxcrZHW5CmuLbc5p0RC7FnssrO7fHBKLxAQmPiQbMkhAXm8u_mXuW5C6dRzQdhNHIhGU70IUG3yHBXuWqW750PXpfaY5Y9g=s521" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="521" data-original-width="222" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiSSCC-CkiNuRVhtx0MPSUPwudBH746hv1K1iNjSHdBBn6t888DuBjjLDNQBgUGe52h9Ndl1MN1W_ct9lvwzo_oxcrZHW5CmuLbc5p0RC7FnssrO7fHBKLxAQmPiQbMkhAXm8u_mXuW5C6dRzQdhNHIhGU70IUG3yHBXuWqW750PXpfaY5Y9g=w170-h400" width="170" /></a></div><br />Äitini Raija Ylisen hautajaisia vietettiin viime viikon perjantaina. Häntä ei siunattu, sillä äitini ei ollut kuulunut kirkkoon yli 50 vuoteen eikä esimerkiksi minua ole kastettu. Tilaisuus pidettiin kuitenkin Porin hautausmaan siunauskappelin pienessä huoneessa, joka oli kaunis ja harmoninen tila. Paikalla olimme vain minä perheineni sekä isoveljeni kahden lapsensa kanssa. Puhujana oli papin virasta eronnut Pekka Aalto. Lyhyissä muistosanoissa kerroimme isoveljeni kanssa siitä, miten kutsuimme äitiämme Juskaksi, emmekä äidiksi (isäämme sanomme Matiksi), 60-lukulaisten tasa-arvoperiaatteiden mukaisesti: kukaan ei ole auktoriteetti. Juska-nimitys oli tullut siitä, että äiti kirjoitti 1960-luvulla juttuja turkulaiseen Uusi Päivä -sanomalehteen nimimerkillä Raijuska. <p></p><p>Äiti oli päätynyt Turkuun Mäntästä Vaasan kautta. Mäntässä hän oli syntynyt vuonna 1946 Serlachius-tehtaan työntekijöiden perheeseen, ja hänellä oli yksi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Äitini perhe asui ruutukaavaan rakennetulla Tammikankaan alueella, joka oli vielä 1980-luvun alussa kuin minikaupunki kauppoineen, kioskeineen ja parturi-kampaamoineen. Lähellä olivat myös uimaranta ja seurakuntakeskus. Tammikangas oli minulle ja isoveljelleni jonkinlainen idylli, jonne äiti meidät aina välillä lähetti. Usein kuljimme lättähatulla Porista Haapamäelle, josta pappa meidät autolla haki. Olimme kaikki kolme mukana myös lättähatun viimeisellä reissulla vuonna 1981 – olimme ainoat matkustajat, jotka jatkoivat matkaa Haapamäelle saakka. </p><p>Äiti lähti ylioppilaaksi tultuaan Vaasaan ja opiskeli siellä itsensä ylioppilasmerkonomiksi. Hän ei sen jälkeen kuitenkaan jatkanut opintojaan. Niin kauan kuin painettuja puhelinluetteloja tehtiin, hän oli aina sen sivuilla "yo. merkon". Jatko-opintojen puutteeseen saattoi vaikuttaa perinteinen syy: naisten koulutusta ei perheissä pidetty niin tärkeänä. </p><p>Äiti oli hetken aikaa töissä myös Vaasassa Mustasaaren sairaalassa, joka nykyään tunnetaan Vanhan Vaasan sairaalana. Äitiä alkoivat tällöin kiinnostaa vankien ja mielisairaiden olot. Hänellä oli loppuun asti hyllyssään Marraskuun liikkeen pamfletti <i>Vaatteet pois ja aatteet</i> (1969), ja hänen valokuviaan setviessäni löysin kuvan Kakolan sairaalan ankeasta sellistä. Äiti sanoi, että oli tehnyt aiheesta lehtijutun – ja säilyttänyt kuvaa 50 vuotta! Yleensä äiti halusi päästä kaikesta ylimääräisestä tavarasta eroon, jopa niin että hän hävitti minun tai isoveljeni tavaroita kysymättä meiltä ensiksi. </p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgi3kUNvvSFoFs8W5aVDPXOfaDV61E_rRN8meojvRB91N_khsqDzVMg6DMcrKuCj8UR5PrTUwsnu0GuOYc3Tz_fHSwNd6f2cKHnJqo9GdA9BvrnkQB51_jiH0uZLs45vRkm7udC0mEG77NWd0W9YgREWFmB9kmVvZGDIkKzWaxtP4Z3EqUudA=s839" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="839" data-original-width="835" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgi3kUNvvSFoFs8W5aVDPXOfaDV61E_rRN8meojvRB91N_khsqDzVMg6DMcrKuCj8UR5PrTUwsnu0GuOYc3Tz_fHSwNd6f2cKHnJqo9GdA9BvrnkQB51_jiH0uZLs45vRkm7udC0mEG77NWd0W9YgREWFmB9kmVvZGDIkKzWaxtP4Z3EqUudA=w398-h400" width="398" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i>Äiti 60-luvun lopulla. </i></td></tr></tbody></table><br /><p>Vaasan jälkeen äiti lähti Turkuun ja asui Jarrumiehenkadulla puutalossa, samassa korttelissa, jossa Paavo Nurmen asunto on säilytetty museokunnossa. Äiti oli töissä SKDL:n Uusi Päivä -sanomalehdessä, ja lehden historiikista voi bongata äidistä kivan kuvan muun toimituksen seurassa. Toimituksessa hän tapasi myös isäni Matti Nummelinin, joka oli tullut Forssasta töihin samaan lehteen. Äiti kertoi joskus, että kun hän kävi isän luona ensimmäistä kertaa, tämä yritti keittää makaroneja paputölkin tomaattiliemessä. En tiedä, oliko kyse samasta asunnosta, mutta isä on kertonut asuneensa Puutorin varrella samassa kämpässä teatterimies Arvi Auvisen kanssa. Myöhemmin isä ja äiti asuivat Eerikinkadun päässä olevassa korkeassa kerrostalossa. Muistelen kuulleeni, että he asuivat alivuokralaisina Lehdistö-nimisen ihmisen asunnossa – toisin sanoen kaksi toimittajaa näin ilmoitti ammatinsa jo kättelyssä. </p><p>2000- ja 2010-luvulla merkittäväksi työnantajakseni muodostuneen Turbatorin kustantaja Harri Kumpulainen väitti tavanneensa isäni ja äitini Turun Amnestyn tilaisuudessa Humalistonkadulla 60-luvun lopulla. Se on täysin mahdollista, varsinkin isäni on ollut mies, joka on ängennyt mukaan kaikenlaiseen toimintaan. Kotipaikkakunnallaan Forssassahan hän oli perustanut elokuvakerhon 1960-luvun puolivälissä. </p><p>Isä ja äiti muuttivat Raumalle vuonna 1969, kun isä oli saanut työpaikan porilaisen Satakunnan Työn aluetoimittajana; aluetoimitus oli käsittääkseni jossain päin Vanhaa Raumaa. Isoveljeni syntyi joulupäivänä 1969. Perhe asui alivuokralaisena puutalossa lähellä Rauman vesitornia. Minäkin synnyin Raumalla, keväällä 1972. Olen käsittänyt, että isäni ja isoveljeni asuivat tällöin jo Porissa, josta isä oli saanut paremman työpaikan Satakunnan Työn varsinaisesta toimituksesta. Äiti ja minä tulimme sitten perässä. Monet luulevat, että olen syntynyt Porissa, mutta olen aina ylpeästi ilmoittanut, että olen syntynyt Raumalla, enkä ole voinut käsittää kahden kaupungin välistä typerää pottuilukisaa. </p><p>Porissa asuimme Pormestarinluodon lähiössä, joka oli rakennettu ilman kaavaa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Talojen summittainen asettelu on tehnyt alueesta lopulta ilmavan, mutta aluksi, puuttomana ja pensaattomana, se oli varmasti ankea paikka. Äiti ja isä olivatkin mukana asukasyhdistystoiminnassa. Äiti kokosi Pormestarilainen-nimistä asukaslehteä. Se oli kaksipuolinen A4, jossa oli ilmoituksia yhdistyksen toiminnasta ja paikallisten yritysten mainoksia. Jaoimme sitä isoveljen ja jonkun kaverinkin kanssa Pormestarinluodon eri taloissa. En tiedä, onko näitä lehtiä säilynyt missään, en usko äitini niitä säilyttäneen. </p><p>Vuonna 1978 pitkän riitelyjen täyttämän kauden jälkeen vanhempani kuitenkin erosivat. En ole aivan varma, minkälainen huoltajuussopimus tuolloin tehtiin, mutta olen nähnyt isääni hyvin paljon eronkin jälkeen eikä meillä ole ollut minkäänlaista katkosta suhteessamme. Äidille ero ja sen jälkeiset pitkät työttömyysjaksot eivät sen sijaan tehneet hyvää, ja hänellä oli mielenterveysongelmia, joiden luonne ei pienelle pojalle auennut. Ei meiltä kuitenkaan koskaan mitään puuttunut. Äiti teki aina ruokaa viikonloppuisin ja lomalla, vaikka koulupäivinä söimme kotona iltaisin vain voileipiä. Äiti teki usein iltapalaksi lämpimiä voileipiä tai lämmitti lihapiirakoita (pidin enemmän siivilässä höyryttämällä kuin uunissa lämmitetyistä), luistelemasta tullessa saimme kaakaota ja juustovoileipiä. Lauantaisin saatettiin hakea kioskilta paketti kallista jäätelöä tai irtokarkkeja (tosin usein vain markalla tai kahdella). </p><p><br /></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjjOZPEHLjzOKOs-WFCk4e8EWbpX-lDrQcHogf9Xe2fiBdQX9paJd4EKkr7bh0AOsRWgUKBkC2fdflHc6FoaA0iQKLEkyaHlZBVyDMakMZSisClKDNoEMzh-X_qXBa3L9iIaMNN1isa_fooetzLq_IOsbiJ_pKu-6x3WU2PpRxGSrOoZjfpAA=s1600" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjjOZPEHLjzOKOs-WFCk4e8EWbpX-lDrQcHogf9Xe2fiBdQX9paJd4EKkr7bh0AOsRWgUKBkC2fdflHc6FoaA0iQKLEkyaHlZBVyDMakMZSisClKDNoEMzh-X_qXBa3L9iIaMNN1isa_fooetzLq_IOsbiJ_pKu-6x3WU2PpRxGSrOoZjfpAA=w400-h300" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i>Äiti 80-luvun lopulla, todennäköisesti Pori Jazzeilla. Pahoittelut huonosta kuvasta.</i></td></tr></tbody></table><br /><p>Voi olla, että näissä ruokamuistoissa näkyy se, että äiti pääsi jossain vaiheessa 1980-lukua töihin, ensiksi oikeustalolle, sitten kaupungintalolle, muistaakseni apulaiskaupunginjohtajan sihteeriksi. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen äiti kouluttautui graafiselle alalle ja opetteli käyttämään alan uusia laitteita, niin sanottuja valoladontalaitteita. Hän perusti oman yhden naisen firman, Mittelin ("mitteli" on 16 pisteen kirjasinkoko). Hän teki ladontaa alihankkijana porilaisille painoille ja oli käsittääkseni hyvin työllistetty ja arvostettu. 80-luvun loppu olikin hyvää aikaa, jota usein muistelen lämmöllä. Äiti myös seurusteli tuolloin, viimeisen kerran eläissään. </p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiJy9qG2tkdetmJ1zpn4RkaC_6dUX0T9A73q-Z2EEAYRJrPugKM5LzGNrXO3taGCYnDT-dpSLm4wh5fqi1kwE-6My1Hw8S642pypRxqSxHhz_7P2YeoOvSVDC2qHMi4Ak_TMSYxPFOZ_XF7zZPmJy0sA6tUVvoLFUIbEMfObDSv3gXSowPbDQ=s960" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="702" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiJy9qG2tkdetmJ1zpn4RkaC_6dUX0T9A73q-Z2EEAYRJrPugKM5LzGNrXO3taGCYnDT-dpSLm4wh5fqi1kwE-6My1Hw8S642pypRxqSxHhz_7P2YeoOvSVDC2qHMi4Ak_TMSYxPFOZ_XF7zZPmJy0sA6tUVvoLFUIbEMfObDSv3gXSowPbDQ=s320" width="234" /></a></div><p>Äiti teki myös grafiikalta hyvin pelkistettyjä julisteita ja ohjelmavihkojen kansia Porin elokuvakerholle, jossa olin alkanut huseerata vuonna 1986, vaikka olin tuolloin alle 16-vuotias eivätkä Suomen elokuvakerhojen liiton sääntöjen mukaan alle 16-vuotiaat voineet liittyä kerhojen jäseniksi. Äidin firma oli Finlaysonin isossa tehdasrakennuksessa, joka oli muutamia vuosia aiemmin sattuneen tulipalon jälkeen jäänyt osittain käyttämättömäksi. Nykyään se on yliopistokeskus ja mitä kaikkea muuta vielä (pahimmin palaneen osan päälle on rakennettu ostoskeskus), mutta 80-luvun lopulla tehdasrakennus oli yhdistelmä yksittäisiä pieniä firmoja ja valtavia tyhjiä halleja. Yhdessä hallissa kävimme ystäväni Sami Sippolan kanssa nauhoittamassa bändimme Ex Cathedran kasetteja: lausuin runoja ja Sami soitti saksofonia. Äiti myös kannusti tällaiseen toimintaan, ja hän jaksoi aina ihastella, jos oli tehnyt jotain taiteellista. Kun vuonna 1987 perustin runolehti Blinkity Blankin, äiti teki minulle syntymäpäivälahjaksi parikymmentä erilaista lehden nimiötä. </p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgwp3uGJjXDuVTeRV_eG-bCL1J9qaToAVwSQvovF-3Bd9tSt1NgerNqUXvnIgvtipLJ3qIxURNai3v9CwidpF5M7bsoBulJ6E63eQUyQVSVll-c8-pU6k6IYKd7--U2AR-7X17JobAiKWaNqUxeChfBqt57wxWZ_QHcUwYOAn0ipwlnclkZoQ=s337" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="337" data-original-width="236" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgwp3uGJjXDuVTeRV_eG-bCL1J9qaToAVwSQvovF-3Bd9tSt1NgerNqUXvnIgvtipLJ3qIxURNai3v9CwidpF5M7bsoBulJ6E63eQUyQVSVll-c8-pU6k6IYKd7--U2AR-7X17JobAiKWaNqUxeChfBqt57wxWZ_QHcUwYOAn0ipwlnclkZoQ=s320" width="224" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i>Toiseksi viimeinen Blinkity Blank vuodelta 1996 tai 1997. <br />Tässä pääsin vielä käyttämään yhtä äidin tekemistä nimiöistä. </i></td></tr></tbody></table><p>Kun kymmenen vuotta myöhemmin ajoin pääni kaljuksi, äiti pelkäsi, että minua luullaan skinheadiksi, ja kehui samaan hengenvetoon porilaissyntyisen tv-juontajan Jussi-Pekka Rantasen lainehtivaa puolipitkää tukkaa. Äidin miesihanteisiin kuului myös Charles Bronson. Muistan, kun rupesin telkkarista katsomaan jotain Bronsonin tähdittämää länkkäriä ja äiti tuli ihastelemaan: "Onpas hyvännäköinen mies!" Mutta ei hän sitten itse elokuvaa jaksanut seurata. Toisen kerran katselin videolta isäni telkkarista nauhoittamaa pornoaiheista dokumenttia <i>Tuote: nainen, </i>ja seksikohtauksen ollessa päällä äitini tuli sisään parvekkeelta ja huudahti: "Mitä sää oikein katsot?!" Tuntui nololta selittää, että kyse oli feministisestä dokkarista. En tiedä, uskoiko äiti minua.</p><p>Muutin Tampereelle vuonna 1990, isoveljeni asui Helsingissä, jossa hän oli töissä Kansan Uutisissa. Samaan aikaan Mittelin työt alkoivat loppua. Äiti ei suostunut opettelemaan alalle nopeasti tulleiden tietokoneiden käyttöä ja piti niillä tehtyjä töitä huonoina – mikä varmasti oli tottakin, valoladontalaitteilla tuli todella siistiä jälkeä. Samaan aikaan äidin terveys alkoi reistailla: hän sai ladontahommista tulehduksen olkavarteensa, jota myös hoidettiin väärin. Käsi ei koskaan tullut entiselleen. Äiti ehti kuitenkin vielä tehdä pieniä mainoksia elokuvakerho Monroelle, jota olin alkanut vetää Tampereelle muutettuani. En ole tosin aivan varma, käytettiinkö mainoksia lopulta. Viimeisiä töitään äiti teki niin että valoladontalaitteet ja niiden tulostin olivat hänen vessassaan. </p><p>Töiden loppumista ja käsivarteen liittyviä ongelmia seurasi jokin, minkä olen tulkinnut masennukseksi. Äidistä tuli etäinen ja lopulta erakoitunut. Hän ei jaksanut pitää suhteita yllä, ja hänen luonaan käydessään ei välttämättä vaihtanut kuin muutamia lauseita. Viimeiseen asti äiti kuitenkin huolehti lapsistaan ja tarjosi rahaa, vaikka olin pärjännyt, ainakin jotenkuten, omalla työlläni jo 2000-luvun alusta saakka. Huolehtimisen kääntöpuolena näkyi selvästi pelko siitä, että rahani loppuvat ja kuolen nälkään. Se näkyi myös pienenä huomautteluna esimerkiksi siitä, ettei minusta ollut tullut kirjallisuuden professoria niin kuin eräästä opiskelukaveristani.</p><p>Äiti oli tupakoinut 1960-luvulta saakka. Isä oli lopettanut tupakoinnin jo 1970-luvun alussa (vedettyään sitä ennen kaksi askia päivässä), kun hän oli lukenut aiheesta jutun, jossa oli varoitettu tupakanpolton epäterveellisyydestä. Isä kertoi, että he yrittivät yhdessä lopettaa, mutta äiti ei ollut siihen lopulta pystynyt. Isoveljeni jatkoi äidin painostamista ja lupasi muistaakseni maksaa tuhat markkaa, jos äiti lopettaa tupakoinnin. Tupakoinnin lisäksi äidin terveyttä heikensi ylipaino, jota yritettiin 80-luvun alussa hoitaa laihdutusleikkauksella. Isoveljen kanssa tekemässämme kaitaelokuvassa on väliteksti: EPÄTERVEELLISIÄ ELÄMÄNTAPOJA, minkä jälkeen nähdään äiti tupakoimassa parvekkeella. Tällaisen "sketsin" tekeminen kaduttaa minua syvästi, se oli käytännössä kiusaamista.</p><p>Äiti onneksi pääsi tupakasta eroon joskus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolella. Hän sai tämän ansiosta varmasti useita vuosia lisäaikaa. Hänen jaksamisensa oli tullut vuosi vuodelta heikommaksi eikä hän jaksanut esimerkiksi koskaan hoitaa poikaamme Kautoa, vaikka tämän isosiskoa Ottiliaa hän oli usein hoitanut, joskaan ei aina kovin mielellään eikä pitkiä aikoja. Ottilia kolmesta lapsestani oli kuitenkin varmasti äidille kaikkein läheisin. Louna, joka tätä kirjoitettaessa on seitsemän, ei oppinut muodostamaan oikein minkäänlaista tunnesidettä äitiini, mutta teimme silti vaimoni Elinan kanssa Lounan kuvista vuosikirjoja valokuvapalvelun kautta ja annoimme niitä joululahjoiksi. Kävimme melko säännöllisesti äitiä katsomassa, mutta äiti saattoi myös estellä meitä sanomalla, että tulkaa vasta myöhemmin, sitten kun on kesällä hyvä ilma. </p><p>Äiti kaatui ensimmäisen kerran syyskuussa 2020. Hän mursi olkapäänsä ja joutui sairaalaan. Sain tiedon tästä, kun vetämäni Suomalaisen elokuvan festivaali oli käynnissä. Päätin kuitenkin, että hoidan festivaalin loppun asti ja lähden Poriin vasta viikonlopun jälkeen. Maanantaiaamuna nousin bussiin ja kirjoitin Facebookissa, että väsyttää ja itkettää. Äidiltä löytyi sairaalassa tutkimusten yhteydessä myös patti toisesta rinnasta. Kysyin äidiltä, eikö hän sitä ollut huomannut. Oli kuulemma, mutta ei vain ollut kertonut lääkärille. </p><p>Äidin jaksaminen heikkeni pitkään ja jossain vaiheessa hän ei jaksanut käydä edes kaupassa, vaikka kaupassa käymisestä oli tullut vierailujeni vakiotapa. Äiti kaatui uudestaan syksyllä 2021, jälleen kerran samaan aikaan Suomalaisen elokuvan festivaalin kanssa. Sairaalaolon aikana tehtiin viimein päätös, että äiti pääsisi palvelutaloon. Kun kävimme siellä ensimmäisen kerran Elinan kanssa lokakuussa 2021, äiti istui pyörätuolissa ja vaikutti pitkästä aikaa hyväntuuliselta ja reippaalta. Olen miettinyt, että hänen oikea minänsä pilkahti silloin erakoituneen pinnan alta, se sama joka näkyy setäni kuvaamassa kaitafilmissä jostain vuoden 1970 paikkeilta. </p><p>Äidin olo kuitenkin heikkeni nopeasti ja kun myöhemmin kävimme häntä katsomassa hän oli aina vuoteenomana. Kerran hoitaja kuitenkin kertoi äidin osallistuneen yhteislauluun. Viimeisellä vierailullamme 16.12. kävimme ostamassa äidille peilin, hän kun ei ollut nähnyt itseään pitkään aikaan. Hän katsoi itseään peilistä ja sanoi: "Olempa mää vanhentunut, hyvänen aika!" Ja hetken päästä: "Kuoleva ihminen." </p><p>Jonain toisena kertana hän sanoi, ettei olisi ikinä halunnut muuttaa Poriin. Siellä hän kuitenkin asui 50 vuotta, samassa lähiöasunnossa. </p><p>Meidän piti käydä lasten kanssa katsomassa mummua heti joulunpyhien jälkeen, mutta niin vain kävi, että koko perhe sai koronatartunnan. Ehkä huonoimman olon päivän aamuna 27.12. palvelutalon hoitaja soitti ja kertoi, että äiti oli löytynyt aamulla kuolleena. Hän oli kuollut rauhassa nukkuessaan. Ajatus, että äiti ei ollut joutunut kärsimään kivuista pidempään, tietysti lohdutti, mutta en voi olla miettimättä, mitä olisin hänelle vielä sanonut tai mitä olisin häneltä kysynyt, mitä lapsenlapset olisivat hänelle sanoneet tai olisiko äitini edes enää tunnistanut heitä. Koronan vuoksi en voinut olla paikalla edes silloin, kun äiti siirrettiin palvelutalosta ruumishuoneelle. Kun lopulta sain soitetuksi hautaustoimistoon, kuulin, etten voi enää äitiä nähdä. </p><p>Isoveljeni sanoi hautajaisissa perheellemme ominaisesti: "Hyvästi, Juska", minä taas sanoin, että tekee mieli käyttää sanaa "äiti". Se tuntui oikeammalta kuoleman edessä. Hyvästi, äiti. </p><p><i>PS. Tekstiä on hiukan päivitetty 2.2.2022 n. klo 19. Lisäksi haluan esittää kiitoksen äidin serkulle Raisalle, jolta sain tarkistettua pari asiaa.</i> </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-79343786700030708582022-01-26T20:20:00.002+02:002022-01-26T20:20:57.089+02:00Animaationäytöksen esittely<div><i><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEi5akcEBmDf4HS9VSQbEGDPbwsxu7kAopnte1BGXD11bhBo9u_WDNz975c6Rq4f6Z_SbAdXy0ACQoDUrztXx1PdHIBxljrZvi4eSdDzK9DhQw1bLVAXtau_2Ey5G_P4dmjXcC1rZAsgzflH-52Jq00EjFahn9y45Y6GfV5DpNPo1FO2T2uynA=s325" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="325" data-original-width="200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEi5akcEBmDf4HS9VSQbEGDPbwsxu7kAopnte1BGXD11bhBo9u_WDNz975c6Rq4f6Z_SbAdXy0ACQoDUrztXx1PdHIBxljrZvi4eSdDzK9DhQw1bLVAXtau_2Ey5G_P4dmjXcC1rZAsgzflH-52Jq00EjFahn9y45Y6GfV5DpNPo1FO2T2uynA=s320" width="197" /></a></div><br />Jotain muuta hakiessani törmäsin koneella tällaiseen animaatioelokuvan historiaa käsittelevään tiedostoon, joka oli vuodelta 2013. Se on jonkin luennon teksti niin että lopussa luetellaan elokuvat, jotka luennon aikana oli tarkoitus katsoa. En vain tiedä, mistä luennosta tässä on ollut kyse. Olen luennoinut animaatioelokuvasta eri paikoissa eri aikoina, mutta en keksi, missä olen juuri tällaisen luennon pitänyt. Mahdollisesti kyse on ollut Turun nuorisokeskuksessa Wimmassa pidetystä luennosta, jota seurasi noin kaksi ihmistä, mutta en muista, että olisin näin tarkkaan puhunut nimenomaan vanhasta Hollywood-animaatiosta. Asia ei ehkä koskaan enää selviä. Joka tapauksessa mainitut elokuvat linkkeinä tekstin perässä. Kaikkia ei enää löytynyt. </i></div><div><br /></div><div>Tässä näytöksessä näkyy monia varhaisen animaatielokuvan läpikäymiä muutoksia. Ensinnäkin nähdään se, että vielä 1940-luvullakin tehtiin mustavalkoisia animaatioita, vaikka ensimmäiset kokonaan värilliset elokuvat valmistuivat jo 1930-luvulla, esimerkiksi Disneyn <i>Lumikki ja seitsemän kääpiötä</i> oli monivärielokuva. Mustavalkoinen elokuva tässä näytöksessä on vielä vuonna 1942 valmistunut länkkäriparodia <i>Daffy Duckaroo,</i> jossa Daffy Duck eli Repe Sorsa metsästää itselleen nuorta intiaaninaista. </div><div><br /></div><div>Toiseksi nähdään esimerkkejä varhaisen animaation lajityypeistä ja tyylilajeista. Musiikki on aina ollut merkittävä osa animaatiota, minkä huomaa edelleen vaikkapa Disney-elokuvista, jotka usein rakentuvat musiikin ympärille. Mutta näissä lyhyissä elokuvissa useat on rakennettu yhden tietyn kappaleen ympärille. Tällainen on esimerkiksi Fleischerin veljesten <i>Minnie the Moocher</i> vuodelta 1932, jonka teemabiisinä on jazzlaulaja Cab Callowayn samanniminen biisi. Elokuvan pääosassa on yksi varhaisemman Hollywood-animaation tärkeimmistä tähdistä, edelleen tunnettu muoti-ikoni Betty Boop, jonka vanhemmat nähdään tässä elokuvassa ilmeisesti ainoata kertaa. Bettyn vanhemmat ovat saksalaisia, mahdollisesti juutalaisia, missä näkyy tekijöiden Max ja Dave Fleischerin omat etniset juuret. </div><div><br /></div><div>Musiikin ympärille rakentuu myös kimaran unohdetuimman tekijän, Rudolf Isingin <i>Red-Headed Baby</i>, jossa ainoastaan ajan hittibiisi kertoo, että pääosan nukella todella on punainen tukka. </div><div><br /></div><div>Betty Boopissa ja <i>Red-Headed Babyssa</i> näkyy myös se, että ollaan ajassa ennen Hollywoodin koventunutta sensuurikoodistoa, ns. Hays Codea. Jälkimmäisessä elokuvassa nukke on melkein räikeän seksuaalinen valtavine maalattuine suineen, Betty Boop taas nähdään lyhyessä hameessaan ja aina näkyvillä olevine sukkanauhoineen. </div><div><br /></div><div>Betty Boop nähdään myös elokuvassa <i>Poor Cinderella</i>, joka on tehty 16 vuotta ennen Disneyn tunnetumpaa <i>Tuhkimoa</i>. Elokuvasta voi koettaa bongata Disneyn filmistä tuttuja kohtauksia. Toisaalta tämä kertoo myös siitä, että vanhat ja tunnetut sadut olivat suosittuja filmattavia. Sadut myös koettiin vapaaksi riistaksi, joiden käytöstä ei tarvinnut maksaa kirjoittajille. Disney varsinkin on ominut sadut vahvasti hallinnoiduksi omaisuudekseen. Kiinnittäkää huomiota siihen, että kahden elokuvan välissä Fleischerin veljekset olivat jo vaihtaneet värilliseen filmiin. Myöhemmin Fleischerit tulivat tunnetuiksi Kippari-Kalle-animaatioistaan sekä Teräsmies-elokuvistaan, joiden jyrkät kuvakulmat ja synkät sävyt ovat kuin film noir -elokuvista. </div><div><br /></div><div>Suosittu vanhojen animaatioiden lajityyppi oli myös jonkinlainen julkkisparodiaelokuva, jossa nähdään useita ajan filmitähtiä ja mahdollisesti muitakin tunnettuja henkilöitä pöljissä yhteyksissä. Tätä lajityyppiä tässä näytöksessä edustaa Tex Averyn tekemä <i>Hollywood Steps Out</i>, jossa nähdään mm. Clark Gable, Greta Garbo ja Suomessa melko tuntemattomat koomikot Three Stooges. </div><div><br /></div><div>Melkein kaikki näytöksen elokuvat edustavat myös vanhan animaatioelokuvan vakiopituutta, kuutta seitsemää minuuttia. Näitä elokuvia nähtiin varsinaisten elokuvien alkukuvina. Poikkeuksena on näytöksen viimeinen elokuva, niinikään Fleischer-veljesten tekemä Kippari Kalle -elokuva vuodelta 1937, joka on noin 17 minuuttia pitkä. </div><div><br /></div><div>Animaatioelokuvia ei olisi pystynyt tässä mittakaavassa tekemään, jos niille ei olisi ollut tehokasta levitysjärjestelmää, ja tällainen alkukuvasysteemi oli varmasti paras mahdollinen. Se mahdollisti lopulta satojen eri animaatioelokuvien tekemisen. Eri studiot ostivat elokuvat eri animaatiotekijöiltä ja näin ala myös työllisti paljon lahjakkaita ihmisiä, jotka onnistuivat tekemään useita klassikoita. Disneykin oli alun alkaen riippuvainen levittäjistä, ensiksi United Artistsista, sitten RKO:sta, ennen kuin yhtiö alkoi levittää omia elokuviaan itse. </div><div><br /></div><div>Vielä yksi kehityskulku, joka kannattaa panna merkille: varhaisemmat animaatioelokuvat perustuivat yksittäisiin tarinoihin tai lauluihin, joiden ympärille keksittiin jonkinlainen tarina. Betty Boopista ja muutamasta muusta hahmosta lähtien elokuvantekijät alkoivat kehitellä vakiintuneita sankareita, jotka toistuvat elokuvasta toiseen ja joilla on suhteellisen pysyvät luonteet ja tavat toimia. Tällä tavalla animaatiohahmotkin kuvastavat studiosysteemin vakiintumista: Väiski Vemmelsääri, Aku Ankka ja monet muut ovat kuin studioiden vakiotähtiä, joille maksettiin kuukausipalkkaa ja joiden elokuvia pystyttiin mainostamaan heidän omilla kuvillaan. </div><div><br /></div><div> Yksi näistä vakiotähdistä oli Repe Sorsa eli Daffy Duck. Ja omasta mielestäni paras näytöksen elokuvista on toiseksi viimeisenä nähtävä <i>Yankee Doodle Daffy</i> vuodelta 1943, jossa Repe Sorsa on pääosassa. Elokuva on mieletöntä koomisen ajoituksen juhlaa. Elokuva on samalla ääninäyttelyn juhlaa, Repe Sorsan hysteerisen pelleilyn, Putte Possun änkytyksen ja pikkuisen sorsanpojan komean lauluäänen teki yksi ja ainoa mies, Mel Blanc. Elokuvan ohjasi Friz Freleng, mies monien mestarillisten animaatioiden takana. Elokuvassa näkyvät myös monenlaiset kehityskulut: värien vakiintuminen animaatioelokuviin, tietynlaisen anarkistiseksi sanotun tai ainakin absurdin huumorin käyttö, pilailu konventioiden kustannuksella. </div><div><br /></div><div><a href="https://www.youtube.com/watch?v=_G4h4Zdz2hQ">Rudolf Ising: Red-Headed Baby</a> (1931) </div><div><a href="https://www.youtube.com/watch?v=xOFG_qmoH8I">Tex Avery: Hollywood Steps Out</a> (1941) (huom! linkissä on väärä kuvasuhde)</div><div><a href="https://www.youtube.com/watch?v=3CJOWcJRtuQ">Dave Fleischer: Minnie the Moocher</a> (1932) </div><div><a href="https://www.youtube.com/watch?v=bdlWyazXhsA">Dave Fleischer: Poor Cinderella</a> (1934) </div><div><a href="https://www.youtube.com/watch?v=yAb-w13mU34">Norm McCabe: Daffy Duckaroo</a> (1942) (huom! linkissä väärä kuvasuhde)</div><div><a href="https://www.youtube.com/watch?v=3YO0KYc3OsE">Friz Freleng: Yankee Doodle Daffy</a> (1943) (tämä kannattaa todellakin katsoa!)</div><div>Dave Fleischer: <a href="https://www.youtube.com/watch?v=miw_Jw7j2sE">Popeye the Sailor Meets Ali Baba's Forty Thieves</a> (1937) (tässäkin väärä kuvasuhde)</div>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-52807909386745651182021-09-22T19:27:00.004+03:002021-09-23T17:25:39.789+03:00Kirjastot, tekijyys, perustulo<p><i></i></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><i><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjg3UFsGhg_lyrHf_9Qaj5NDJBjOoXUuPpe-cMQgMyX7zvloG1Y1fN4qreXkqBXXARprdsBBvlWH3BZsamoY9P8GF8cs0XIAk5EaZ7UlsvfIasumiZo333imFkqa1NYKo5Csg2w/s663/oppian-kirjastos.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="663" data-original-width="450" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjg3UFsGhg_lyrHf_9Qaj5NDJBjOoXUuPpe-cMQgMyX7zvloG1Y1fN4qreXkqBXXARprdsBBvlWH3BZsamoY9P8GF8cs0XIAk5EaZ7UlsvfIasumiZo333imFkqa1NYKo5Csg2w/s320/oppian-kirjastos.jpg" width="217" /></a></i></div><p><i><i><br /></i></i></p><i>Seuraava teksti ilmestyi keväällä 2021 julkaistussa kirjassa </i><a href="https://oppian.fi/kirjastot-ja-kaupallisuus/">Kirjastot ja kaupallisuus</a><i>, jonka julkaisi (näköjään vakikustantamokseni tullut) Oppian, Tuomas Kilven toimittamana (tai oikeastaan kokoamana). Tuomas pyysi minulta omakohtaista juttua, jossa olisi tietoa siteeksi, ja sellainen jutusta tuli, ehkä jonkinlaisessa esseemäisessä muodossa, jossa ei ole tarkoituskaan pysytellä yhdessä asiassa. Otsikko ei ehkä kauhean hyvin vastaa sisältöä.</i><p></p><p><i>Jutussa tosin unohdin äänikirjat, jotka ovat varmasti palauttaneet lukemista enemmän osaksi arkipäivää. Muutoin en osaa nähdä äänikirjoissa mitään hyvää, vaikka ne joillekin kirjailijoille ovat tuoneet mahdollisuuden uudenlaiseen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen (ja ne ehkä lähestyvät sellaista vanhaa viihdekirjoittamisen muotoa, jossa ensiksi kirjoitetaan lehteen novelli tai jatkokertomus, joka sitten myöhemmin laajennetaan romaaniksi). Niihin liittyvä tulonmuodostus on erittäin ongelmallinen, ja äänikirjojen suosiminen sysää joitain kirjailijoita vielä vähän lisää marginaaliin. Lisäksi pelkään, että ne muokkaavat kirjallisuutta helpompaan ja yksinkertaisempaan suuntaan - se on tietysti yksi tapa saada kirjoille uusia lukijoita, joita hienot koukerot eivät kiinnosta. Myönnän, että asenteeni on paradoksaalinen: tutkin vanhaa viihdekirjallisuutta ja intoilen siitä, mutta silti peräänkuulutan vaikeutta ja haastavuutta kirjallisuuteen. Toki vaadin laatua myös halvalta viihdekirjallisuudelta, ja pidän itse eniten niistä kioskikirjoista, joiden suhde henkilöihin on monimielinen. </i></p><p><i>En ole kovin tyytyväinen tekstin lopetukseen, vaikka se onkin jonkinlainen nostattava credo. Se on ehkä vähän väkinäinen ja lisäksi yritys nostaa omia tekemisiään jotenkin mainosmaisesti. Mutta en nyt ruvennut tätä blogiversiota varten keksimään uuttakaan lopetusta. </i></p><p><i><br /></i></p><p>Kirjastosuhteeni on kärsinyt, mitä enemmän olen työkseni kirjoittanut kirjallisuudesta. Lapsena ja teininä ja vielä nuorena aikuisena yliopistoaikoinani vaeltelin kirjastoissa hyllyjen välissä ja poimin kaikenlaista, mikä vähänkin kiinnostavalta näytti. Nykyään teen lähinnä täsmäiskuja: joko menen suoraan hyllylle hakemaan sen, minkä tarvitsen, tai sitten tilaan tarvitsemani kirjan varastosta. Usein käytän Turun yliopiston kirjastoa, jossa vapaakappalekirjastona on paljon outoa ja erikoista.</p><p>Yksi haahuilun tapa minulla edelleen on: katselen usein uutuushyllystä pienkustantamoiden kirjoja. Kiinnostaa, mitä marginaaleissa tapahtuu, mitä uusia kustantamoita tai muita toimijoita on olemassa, minkä näköisiä ovat uudet omakustanteet, minkälaisia vanhoja teoksia on nostettu uusintajulkaisun arvoisiksi. Suurin osa kirjoista toki jää lainaamatta, mutta jokin käsitys uusista kirjoista näinkin syntyy. </p><p>Samalla saatan nostaa esille joitain oman pienkustantamoni Helmivyön kirjoja, jos niitä on uutuushyllyyn päätynyt. Vedän kirjoja hiukan hyllystä esiin tai jätän rivin ensimmäiseksi – josko joku sattuisi lainaamaan. Monet kollegat ovat kertoneet tekevänsä samaa kirjakaupassa: hiplaavat omia kirjojaan ja jättävät niitä tarkoituksella pinojen päällimmäisiksi. Melkein kaikilla on tunne siitä, että omat kirjat eivät saa riittävästi julkisuutta. </p><p>Nykyään kaikki kirjojen saama julkisuus tuppaakin kasautumaan parillekymmenelle tekijälle ja nimikkeelle. Finlandia-palkinto ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto jättävät melkein kaikki muut palkinnot alleen, syövät muilta ilmatilan. Samalla mediassa perinteisten kirja-arvostelujen määrä vähenee vähenemistään ja uusista kirjoista kirjoitetaan usein tekijöiden oman elämäntarinan kautta. Tarinallisuus on tärkeämpää kuin kriittinen arvio. Samalla tuntuu, että vähälevikkisten kirjojen esiin nostamiseksi perustetut kritiikkijulkaisut, kuten Kiiltomato, arvioivat suurin piirtein samoja kirjoja, jotka muutenkin jo nousevat esille. Sama tuntuu olevan kirjablogeissa, joiden pitäjät ehkä tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita kirjoista, joista kaikki muutkin sillä hetkellä puhuvat. Ja tottahan se on – jos joku perustaisi sivuston, jolla on tarkoitus kirjoittaa unohdetuista tai vähän tunnetuista kirjoista, kukaan ei lukisi sitä. </p><p>Ja kirjathan todella unohtuvat melkein saman tien. Toinen hylly, jota kirjastoissa usein katselen, on poistohylly. Jos käyn toisella paikkakunnalla ja on aikaa, poikkean kirjastossa tsekkaamassa poistohyllyt tai -kärryt. Joillain paikkakunnilla on erilliset huoneet, joihin poistokirjat on järjestetty. Tosin poistohyllyjenkin kiinnostavuus on vähentynyt, kun kirjastot ovat lähes koko maassa poistaneet varastoistaan kaikki oikeasti vanhat kirjat. Poistohyllyt täyttyvät muutaman vuoden vanhoista jännäreistä. Huomaan usein, etten ole missään vaiheessa edes pannut merkille, että sellaisia on ilmestynyt. Ehkä ei ole kukaan muukaan. Kirjat saattavat olla valtavia järkäleitä, 600-sivuisia maailmoja syleileviä rikos- ja ihmissuhderomaaneja, mutta poistohyllyyn joutuessaan ne ovat enää vain kierrätysjätettä. </p><p>Siitä tulee tietty surullinen olo. Eikö kukaan näitäkään enää halua lukea? </p><p>Toki juuri näiden mittavien bestsellerien kohdalla näkyy nykyinen kirjastohankintojen vinoutuma: ostetaan suuri määrä kirjoja, joita varataan paljon, mutta joiden lukuikä jää vähäiseksi. Divareissa tiedetään, että kukaan ei halua ostaa pari vuotta sitten suosittua kirjaa. Se pitää hankkia ja lukea saman tien, vielä kun se on uusi, vielä kun se on puheenaihe. (Tämä on yksi syy siihen, miksi ihmiset kokevat, että divarit eivät enää osta kirjoja, kun he yrittävät myydä niihin muutaman vuoden takaisia suosikkeja tai niiden pokkaripainoksia.) </p><p>Vinoutuman ongelmat eivät jää tähän. Samalla, kun kirjastot satsaavat suosittuihin kirjoihin, ne jättävät hankkimatta pienilevikkisiä kirjoja. </p><p>Yksittäisten kirjojen myyntiluvut ovat nykyään todella pieniä. Aiemmin kirjastoihin saattoi luottaa, ja eräs kustantamoalalla pitkään työskennellyt kertoi, että 1980-luvulla melkein mitä tahansa kirjaa myytiin 3 000 kappaletta. </p><p>Muutos on ollut hidas, mutta musertava. Aikoinaan 1990-luvulla oli uutinen, kun uutta unkarilaista käännösromaania oli myyty vain muutama sata kappaletta, vaikka se sai paljon julkisuutta lehdistössä. Muutama sata kappaletta on uusi normaali, usein myös painosmäärä, joka jostain uutuuskirjasta otetaan. Muutama sata?! Pari vuosi sitten taas eräs useita kehuttujakin teoksia julkaissut runoilija kertoi, että hänen runokokoelmaansa oli myyty neljä kappaletta, eikä siitä tehty minkäänlaista uutista. Oman kustantamoni Helmivyön kirjoja myydään paristakymmenestä reiluun sataan, jotkut harvat nousevat pariinsataankin. Kirjastot lienevät vähiten myyvien kirjojen ainoita ostajia.</p><p>Tekijät (ja lukijat) usein syyttävät sitä, ettei kirjoja saa kirjakaupoista, joissa keskitytään muutamaan kymmeneen hyvin myyvään nimikkeeseen ja oheistilpehööriin. Kirjakauppojen myyjät osaavat enää vain katsoa koneelta, että kirjaa voi tilata. Melkein kuka tahansa voi tehdä saman kotoa omalta koneeltaan. </p><p>Tähän sanotaan, että kirjaa pitää päästä hiplaamaan, että voi tehdä ostopäätöksen. Se on tietysti totta, mutta nyt käsi sydämelle: ostaisitko itse kahdella- tai kolmellakymmenellä eurolla itsellesi tuntemattoman tekijän runokokoelman, jos se osuisi silmiisi Suomalaisessa kirjakaupassa? Savukeitaan harjoittama messuhinnoittelu (kaksi euroa, viisi euroa, kymmenen euroa) on voinut olla tällaisten teosten pelastus, mutta enää ei ole Savukeidasta eikä korona-aikana messujakaan. </p><p>Hiplauksen korostaminen ostopäätöksessä lienee jokin tekosyy sille, että lukeminen ei kiinnosta. Mieluummin selaa kännykkää tai katsoo Netflixiä. Hiplausta korostaa myös se, että kirjat ovat nykyään niin herkullisen näköisiä, kirkkaita värejä ja ihania käsin tekstatun näköisiä fontteja. Kaukana ovat ajat, jolloin Kosti Antikaisen ja Martti Mykkäsen brutalistisella kollaasityylillä myytiin tuhansittain kirjoja. </p><p>Vähäisiä myyntilukuja kauhistellaan myös sanomalla, että kirjallisuudenhan pitäisi opettaa ihmisille empatiaa, miksi kukaan ei lue? Näinä vihapuheen, salaliittoteorioiden ja valtaan ympäri maailmaa nousseen äärioikeiston aikoina lukeminenhan olisi mitä parasta ajanvietettä, mutta totuus lienee, että lukemista tällä tavalla fetissoimalla ei saada mitään aikaan. Aiemmin kirjoja myytiin niin paljon, koska ihmisillä ei ollut muuta tekemistä. Luppoaika täytettiin lukemisella, nykyään sama luppoaika täyttyy somella, tosi-tv:llä tai suoratoistojen sisällöillä, jotka eivät lopu, vaikka ottaisi asiakseen katsoa joka päivä kymmenen tuntia kolmen vuoden ajan. Lukemisen hienoutta ei pitäisi tuputtaa, vaan se pitäisi uudestaan tehdä arkipäiväiseksi. Pahaa vain pelkään, että se ei ole enää mahdollista – kukapa poistaisi sosiaalisen median tai suoratoiston maailmasta? </p><p>Ehkä harhailen aiheesta toiseen, mutta pyrin tähän: pienkustantajan ja vähälevikkisen kirjailijan paras turva on kirjasto. Tai ainakin sen tulisi olla, niin kuin se on aina aiemmin ollut. Olen kateellisena kuunnellut juttuja Norjan systeemistä, jossa valtio ostaa laadukkaita teoksia useisiin kirjastoihin normaalien kirjastohankintojen lisäksi. Joskus luulin, että valtio ostaisi kaikkia julkaistuja kirjoja yhden kappaleen, mutta valitettavasti se ei pitänyt paikkansa. Sellainen systeemi tarkoittaisi Suomessa joka tapauksessa yli 700 myytyä kirjaa per nimike! </p><p>Oli miten oli, parinkin 1980-luvun jälkeen iskeneen laman jäljiltä Suomesta on kadonnut satoja pieniä kirjastoja. Vielä 2000-luvullakin on lakkautettu sata kirjastoa. Osa on lakkautettu kuntaliitosten myötä, mutta nekin liittyvät vähentyneisiin julkisiin varoihin, kun köyhtyneet pienet kunnat ovat halunneet liittyä isompiin. Suomi ei tietenkään ole yhtä rikas kuin öljyvaltio Norja, mutta silti voi kysyä, onko näin laaja lakkauttaminen ollut tarpeellista. Kun kirjasto on kerran lakkautettu, ei sitä enää koskaan perusteta uudestaan, puhumattakaan siitä, että rahahanoja kiristävälle austerity-politiikalle ei julkisuudessa esitetty riittävästi vaihtoehtoja. </p><p>Kirjastojen lakkauttaminen ei ole ainoa syy, mikä kirjamyyntiä hillitsee. Toinen syy on kirjastojen varausten maksuttomuus. Tätä pidetään luonnollisesti lukijoiden keskuudessa hyvänä ilmiönä, mutta samalla se merkitsee sitä, että tiettyjen alueiden kirjastot tekevät yhteishankintoja, jolloin yhtä kirjaa saatetaankin hankkia vain yksi tai kaksi kappaletta. Niitä sitten kierrätetään eri kuntien kirjastojen tai lähikirjastojen kesken. Tämä merkitsee useilla kymmenilläkin kappaleilla pienempiä kirjastotilauksia. </p><p>Kirjastojen lakkauttaminen tai väheneminen ei tietenkään ole vain kustantamoiden tai kirjailijoiden ongelma. Se on iso ongelma myös syrjäseuduille tai ylipäätään pienille kunnille. Monissa kunnissa ainoa kirjasto on kaukana eikä todellakaan saavutettavissa. Kirjastopalvelut eivät ole tasa-arvoisia kansalaisten kesken. </p><p>Ennen oli toisin. Mökkeilemme Kemiönsaaren Kiilan kylässä, jossa on vajaa sata asukasta. Tuntuu uskomattomalta, että siellä oli vielä 1980-luvulla oma kirjasto. Samassa rakennuksessa oli myös posti, joita ei kohta ole enää missään isossakaan kaupungissa. Koskeekohan sama kehitys kohta myös kirjastoja? Tai ehkä ne muuttuvat maksullisiksi, niin kuin Sauli Niinistön muistetaan pohdiskelleen. </p><p>Maksullisia kirjastoja on tosin ollut maailman sivu. Yhdysvalloissa ja Englannissa ne olivat merkittävä lisä maksuttomien julkisten kirjastojen lisäksi, ja monet viihteeseen keskittyneet kustantamot ja kirjailijat, kuten Barbara Cartland, julkaisivat nimenomaan maksullisten kirjastojen markkinoille. Paljonkohan Cartlandin kirjoja myytäisiin tänä päivänä? Ja saisiko hänkin kustantajaltaan viestin, että nyt kirjasi makuloidaan, mutta saisit ostaa niitä viisi euroa kappale, montako pannaan? </p><p>Vitsailut sikseen: olisiko kirjastojen maksullisuus ratkaisu? Tuskin enää 2020-luvulla, ihmiset silti käyttäisivät muita viihteen muotoja. Onhan Facebook "ilmainen". Poliittisesti idea ei saisi kannatusta kuin kokoomuksen äärilaidalta ja perussuomalaisilta, joille julkisten kirjastojen kaltainen instituutio on pelkkää luksustoimintaa, niin kuin työttömyysturvakin. </p><p>Mikä siis avuksi? Jos sanoo, että yhteiskunnan tulisi ohjata enemmän varoja kirjastojen kirjahankintoihin, tulee samalla sanoneeksi, että kirjastojen satsaukset nykymuotoiseen yhteisöllisyyteen (yleisön käytössä olevat tietokoneet, istuskeluportaat, jotka on varustettu latauspisteillä, vuokralaitteet ja niin edelleen) ovat turhia. </p><p>En minä niillä kyllä mitään tee, sanoo postmodernin individualismin oppinut keski-ikäinen mies. Kyynisenä hetkenä kysyn, kannatanko perustuloa vain sen takia, että saisin sitä itse. Pakottaudun ajattelemaan, että siitä olisi hyötyä myös massoille, joukolle. </p><p>Toisaalta olen ehkä jo luovuttanut. Olen useita kertoja sanonut itselleni, että aktiiviuraani on jäljellä enää 15–20 vuotta, voin hyvin keskittyä siihen, että teen kirjoja koko ajan ikääntyvälle ja hupenevalle lukijakunnalle. Hyvä vain, että heillekin riittää luettavaa, ei minun tarvitse välittää itseäni nuoremmista.</p><p>Tietysti elättelen mielikuvaa, että joku parikymppinen älykönalku vaeltelee jossain kirjastossa ja törmää kirjaani <i>Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia</i> ja lukee siitä pitkän version Leonard Clinen <i>Jumalan päähän</i> kirjoittamastani esipuheesta. Ehkä hän lainaa tekstin innoittamana romaanin, jonka suomensin tuskalla ja vaivalla. Ehkä juuri sillä hetkellä kirja löytää viimeinkin lukijansa. Ehkä sen hetken ansiosta kirjan tekeminen ei lopultakaan ollut turhaa. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-44187428849450208452021-09-17T20:00:00.008+03:002021-09-18T12:11:04.368+03:00Huippuhetkiä elokuva-arkiston Turun sarjassa<p><i>Tämä on aito julkaisematon teksti. Turkulainen ylioppilaskunnan elokuvakerho suunnitteli pari vuotta sitten aloittavansa uudestaan Zoom-nimisen paikallisten elokuvakerhojen yhteisen lehden, ja koska asia oli tuolloin ajankohtainen, lupasin kirjoittaa muisteluksen siitä, millaista oli hoitaa elokuva-arkiston (sittemmin KAVA ja KAVI) maakuntasarjaa Turussa 16 vuoden ajan. Olin kirjoittanut asiasta jo aiemminkin ja vieläpä saman julkaisijan, Kinokoplan juhlakirjaan, mutta tämä teksti syntyi vähän erilaisilla painotuksilla. Mutta niin vain Zoom jäi tekemättä, ilmeisesti koplalaisten muiden kiireiden takia, eikä juttua enää kannattaisi julkaista, sillä maakuntasarjaa ovat vetäneet Roni Grén ja Johannes Juva hyvällä menestyksellä jo parin vuoden ajan. </i></p><p><br /></p><p><b>Huippuhetkiä elokuva-arkiston maakuntasarjassa</b></p><p><br /></p><p>Ystäväni Manu Haapalainen pyysi minua puolestaan hoitamaan Suomen elokuva-arkiston Turun sarjaa keväällä 2003, sillä hän oli muuttamassa pois kaupungista. </p><p>Sarjat elivät vaihtelevaa elämää. Nimi vaihtui ensiksi Suomen elokuva-arkistosta (SEA) Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA) ja sitten Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI), joka on nykyinen nimi. Esityspaikkana oli ensiksi Diana Humalistonkadulla, sitten Kino Thalia, sitten Finnkinon Julia, sitten puoliksi Domino ja Finnkinon Kinopalatsi yhden kauden ajan, sitten Puutarhakadun auditorio, jonka Pekka Nummelin (ei sukua) käytännössä yksin rakensi, ja lopulta Logomon Move 2. Sinne näytökset ovat myös jämähtäneet. Move 2 (tunnetaan myös nimellä Kino-sali) on teknisesti hyvä, mutta tunnelmaltaan surkea sali, johon katsojat eivät aina jaksa lähteä, koska se on kaukana keskustasta eikä sen lähelle ole noussut kuin kerrostaloja. </p><p>Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että olen hommassa ikuisesti, mutta lopetin sarjan hoitamisen kuitenkin keväällä 2019. (Valitsin tosin vielä syksyn 2019 elokuvat.) Aloin kokea työn liian raskaaksi ja otin vähentyneet katsojamäärät henkilökohtaisesti. Samaan aikaan koin muutenkin lievää uupumusta, ja otin varoituksen vakavasti ja vähensin muitakin töitäni. </p><p>Vuosiin on kuitenkin sisältynyt huima määrä hienoja kokemuksia ja onnistumisia. Alla olevaan listaukseen ei luonnollisestikaan ole mahtunut kaikkia. Mukana myös muutama epäonnisempi näytös. </p><p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgla-iWDMahHEga9gsQmz_PV6Xbxab39ODA3ZXYowDOib2kmHFZMduGk_TUyyoEFPLQUmHBH5A0AGH2GeCUxtPQYGTVB7FqcUGk0lWHmoqOaoHkJ3rTXmtGiC14V0hdEvikTRud/s640/sensuela.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="360" data-original-width="640" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgla-iWDMahHEga9gsQmz_PV6Xbxab39ODA3ZXYowDOib2kmHFZMduGk_TUyyoEFPLQUmHBH5A0AGH2GeCUxtPQYGTVB7FqcUGk0lWHmoqOaoHkJ3rTXmtGiC14V0hdEvikTRud/w400-h225/sensuela.jpg" width="400" /></a></div><br /><p><b>Kevät 2003</b></p><p>Teuvo Tulion <i>Sensuelaa </i>ei ollut esitetty Turussa ensi-iltakierroksella, sillä sitä nähtiin uutena vain Kemissä, Kuopiossa ja Pieksämäellä. Kun Tulion kuoleman jälkeen elokuvat tulivat uudestaan julkisuuteen, kyselin SEA:sta <i>Sensuelaa </i>Turkuun. Sitä ei kuulemma saisi esittää yksinään, vaan ainoastaan osana muuta Tulio-sarjaa. Vetosin siihen, että Turussa pidettävillä Suomalaisen elokuvan festivaalilla oli juuri esitetty laaja valikoima Tulion elokuvia, ja sain kuin sainkin <i>Sensuelan </i>arkiston sarjaan. Kaupungin ensi-iltaesitystä oli todistamassa muun muassa kriitikkolegenda Tapani Maskula, joka ei elokuvaa ollut ymmärrettävästi nähnyt, niin paljon kuin hän Tuliosta muuten onkin aina pitänyt. </p><p>Esityksessä paikalla oli yhtä elokuvan miespääosaa esittänyt Mauritz Åkerman, monien turkulaisten tuntema legendaarinen hahmo. En tiedä, mitä Åkerman ajatteli oudon sekavaa ja kuumeista elokuvaa katsoessaan ja katsojien naurunremahduksia kuunnellessaan. </p><p><br /></p><p><b>Syksy 2003</b></p><p>Koneenkäyttäjä kertoi juuri ennen Sergei Eisensteinin <i>Vanhaa ja uutta</i> -elokuvan esitystä, että kopio on täysin mykkä. Tiedon olisi pitänyt lukea julisteessa, sillä kokonaan äänettömän elokuvan katsominen on minusta kidutusta. Soitin nopeasti Dianan kassalta kokeellisen musiikin parissa työskennelleelle Roope Eroselle, jonka tiesin olevan tulossa näytökseen, ja pyysin häntä ottamaan levyjä mukaan. </p><p>Roope toi mukanaan Pekka Airaksisen akustisen Samsa Trion levyn vuodelta 1972 ja saksalaisen kokeellisen Limbus 4 -yhtyeen levyn. Sanoin, että kokeillaan Airaksista. Musiikki toimi yllättävän hyvin, mutta siinä vaiheessa, kun levy loppui, koneenkäyttäjä pani soimaan Limbus 4:n levyn, mutta se ei toiminut millään tavalla. Säntäsin konehuoneeseen ja käskin laittaa uudestaan Airaksisen soimaan. Muistelen jonkun katsomossa jupisseen, että olisi mieluummin katsonut kokonaan mykän esityksen. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIt9LUlhVHn26LciHTd3BBQ1RUEUoJqz3Yfbz_N92FqRIo6yD2zVj7c4t06fYvDKiR3b8bE1QY78iHUaNqvLgyGnL_7T4NnbjlzwCN1CM5gMRnUKS3NbkYhcW2yfjv4SadOvHq/s1374/chelovek_s_kinoapparatom_4.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="900" data-original-width="1374" height="210" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIt9LUlhVHn26LciHTd3BBQ1RUEUoJqz3Yfbz_N92FqRIo6yD2zVj7c4t06fYvDKiR3b8bE1QY78iHUaNqvLgyGnL_7T4NnbjlzwCN1CM5gMRnUKS3NbkYhcW2yfjv4SadOvHq/s320/chelovek_s_kinoapparatom_4.jpg" width="320" /></a></div><p><b>Syksy 2004</b></p><p>Kokeellisella musiikilla säestetyt näytökset jatkuivat, mutta livenä, kun turkulaisten improvisaatiomuusikoiden monijäseninen Käenpesä-yhtye esitti musiikkia Dziga Vertovin <i>Mies ja elokuvakameran</i> taustalla. Säestys lähti kunnolla käyntiin vasta noin varttitunnin kohdalla. Silloin elokuvassa on kohtaus, jossa kamera lepää kiskoilla ja se napataan pois vasta lähestyvän junan ollessa kohdalla, ja tuntui että bändi pääsi juuri siinä kohdassa irti jostain alkukankeudesta. Yhtyeen esiintymispalkkio oli juoma per pää. </p><p>Monet säestetyt näytökset arkiston Turun sarjassa ovat olleet ainakin osittain improvisoituja. Topias Tiheäsalon ja Jaakko Tolvin säestämä <i>Ajomies </i>on jäänyt mieleen yhtenä hienoimmista.</p><p><br /></p><p><b>Kevät 2006</b></p><p>Orionissa Helsingissä näytettiin sarja amerikkalaisia 1960-luvun seksielokuvia, karkealle mustavalkofilmille kuvattuja yksinkertaisia huijaus- ja väkivaltadraamoja, joissa oli siteeksi tirkistelyä ja alastomuutta. Sain päähäni, että näitä elokuvia voisi tuoda Turkuunkin, mutta halusin, etteivät ne olisi osa perussarjaa. Kolme elokuvaa esitettiin sarjan päätteeksi erikoisnäytöksissä, joihin ei paljonkaan yleisöä tullut. Olisiko käynyt peräti niin että jokaisessa näytöksessä oli aina vähemmän kuin edellisessä oli ollut? </p><p>Kiinnostavimmat pätkät olivat Warner Rosen <i>Seksipaholainen </i>(1965) ja Barry Mahonin <i>Olin mies</i> (1967). Ensin mainitun filmikopio on ilmeisesti maailman ainoa, ja sitä myös välillä lainataan ulkomaille. Kopion kunto oli kuitenkin ainoa positiivinen asia koko umpisurkeassa ja tylsässä elokuvassa. Toisaalta onnistuin korjaamaan elokuvaan liittyviä väärinkäsityksiä IMDb:ssä, johon sitä oli kuvailtu pelkän harhaanjohtavan trailerin perusteella. </p><p><i>Olin mies</i> taas kertoo suomalaissyntyisestä Kim Kansasista, joka tulee Helsinkiin teettämään sukupuolenkorjausleikkausta. Epäsensitiivinen ja typerästi tissejä tarjoileva elokuva onnistuu välillä hämmentävästi tavoittamaan jotain sukupuolidysforiasta. Tapani Maskula kertoi kuulleensa Suomessakin ensi-illan aikaan vierailleelta Kim Kansasilta ensimmäistä kertaa juttuja Ed Woodista ja tämän järjestämistä bileistä. </p><p><i>EDIT: elokuva-arkiston ja KAVI:n monia näytössarjoja kuratoinut Antti Suonio oli sitä mieltä, että Seksipaholaisen kopiota ei ole lainattu ulkomaille. En enää muista, mistä käsitykseni on syntynyt. Lisäksi elokuvasta on sittemmin löytynyt sekä 16-millinen kopio (joka on tosin keräilijällä, ei missään julkisessa arkistossa) että loppukohtaus, joka on julkaistukin Something Weird -firman dvd:llä bonuksena.</i></p><p><br /></p><p><b>Syksy 2006</b></p><p>Turussa järjestettävällä runoviikolla piti esittää kaksi lyhytelokuvaa runoilijoiden säestämänä – muistaakseni mukana oli ainakin Mikko Myllylahti (joka on sittemmin niittänyt mainetta muun muassa Hymyilevän miehen käsikirjoittajana). Tällainen esitys oli järjestetty aiemmin Helsingissä, elokuvat olivat René Clairin avantgardistinen iloittelu <i>Entr'acte </i>sekä pätkä Jehovan todistajien tuottamaa pseudodokumenttia <i>The Photo-drama of Creation</i>. Kun ennen näytöstä huomattiin, että filmejä ei voisi Thaliassa esittää oikealla esitysnopeudella (16 kuvaa per sekunti), runoilijat kieltäytyivät säestämästä niitä – mikä ymmärrettävää onkin, koska tekstit oli mitoitettu oikeaan nopeuteen. Elokuvat katsottiin sitten ilman mitään ääntä. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHiziuOmfxIvdjIVpJdOFrlgWNdC0aCYJzI6uOFY-kqzO6_82fXNvopr7J5Uc3DfdxsyB2AZba369NfxmgK0x9v9sHMQMgfAb_nQt-Hjee61NQAKMaJNi1HsPupQP8TV3vdq0K/s500/juna+saapuu+asemalle.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="328" data-original-width="500" height="210" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHiziuOmfxIvdjIVpJdOFrlgWNdC0aCYJzI6uOFY-kqzO6_82fXNvopr7J5Uc3DfdxsyB2AZba369NfxmgK0x9v9sHMQMgfAb_nQt-Hjee61NQAKMaJNi1HsPupQP8TV3vdq0K/s320/juna+saapuu+asemalle.jpg" width="320" /></a></div><br /><p>Toisessa erikoisnäytöksessä saatiin rekonstruktio Lumière-veljesten ensimmäisestä elokuvaesityksestä vuonna 1896. Kuten tällaisissa aina käy, näytökseen tuli ihmisiä, joita ei koskaan näkynyt muissa arkiston näytöksissä. Muistan nuorehkon pariskunnan, joka riiteli aiheesta: nainen ei olisi halunnut tulla katsomaan Lumièrea, mutta mies vaati: "Sentään maailman ensimmäinen elokuvaesitys!" Kovin paljon katsojia ei loppujen lopuksi tullut.</p><p>Näytös tehtiin lisäksi niin että katsottiin puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen arkiston Juha Kindberg alusti, ja sitten taas puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen alustus, ja niin edelleen. Jossain kohtaa joku yleisöstä huudahti: "Eikö näitä voisi katsoa kerralla putkeen ja sitten olisi selostus?" Lyhyet filmit olivat kaikki kuitenkin omilla keloillaan. Mistään menestyksestä ei voi siis puhua, vaikka Kindbergin jutut sinänsä kiinnostavia olivatkin – nyt ainakin tiedän, että yleisimmin esitetty "Juna saapuu asemalle" ei ole se oikea ensimmäinen "Juna saapuu asemalle". Eri asia sitten on, erottaisinko versiot toisistaan. </p><p><br /></p><p><b>Syksy 2007</b></p><p>David Lynch <i>Eraserheadin </i>esitykseen kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. Parille viimeiselle nostin Thalian aulasta nojatuoleja portaille. Sarjan toinen Lynch, Twin Peaks -elokuva <i>Tuli, kulje kanssani</i> sai paljon vähemmän katsojia, mutta kymmenen vuotta myöhemmin, juuri kun legendaarisen tv-sarjan kolmas kausi oli alkanut, se veti Move 2:n lähes täyteen.</p><p><br /></p><p><b>Syksy 2008</b></p><p>Jean Eustachen nelituntinen <i>Äiti ja huora</i> esitettiin Juliassa niin, että kahden tunnin kohdalla oli tauko. Thalian kioski oli poikkeuksellisesti auki, jotta yleisö sai hakea välipalaa. Teosta ensi kertaa katsoessani tajusin, että Peter von Bagh oli käsittänyt sen täysin väärin kirjoittaessaan <i>Elokuvan historiassa</i>, että Eustachen kuvaamat nuoret haikailevat vuoden 1968 tuntoja – hehän pikemminkin nauravat niille! Ei ihme, että <i>Äiti ja huora</i> on ollut löperöille liberaaleille ilkkuvan esseistin Antti Nylénin suosikkielokuvia. </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEis__os9ChhXQu9hecU8IFZYwtV6e93yT2iK8LpjU02Z4R36MjpcAbXznMaeBnqqKO6p8HdCoRGuFX5PdedjTP2I3-9MTIc2TONrLD9fFhrDJE2JKEQf4I5MIdXa6hsBMa0jlWH/s640/boro-jekyll.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="360" data-original-width="640" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEis__os9ChhXQu9hecU8IFZYwtV6e93yT2iK8LpjU02Z4R36MjpcAbXznMaeBnqqKO6p8HdCoRGuFX5PdedjTP2I3-9MTIc2TONrLD9fFhrDJE2JKEQf4I5MIdXa6hsBMa0jlWH/w400-h225/boro-jekyll.jpg" width="400" /></a></div><br /><p><b>Kevät 2009</b></p><p>Pitkään jatkunut Walerian Borowczykin elokuvien sarja päättyi vuoden 1977 <i>La Margeen</i>, jonka pääosissa nähdään kaksi pornoelokuvien vakionimeä, Sylvia Kristel ja Joe Dallesandro. Joku oli kysynyt aiemmin jossain yhteydessä: "Mikäs se tämä Borowczyk oikein on?" Käytin sitten tilaisuuden hyväkseni ja koetin ennen elokuvaa esittää teorian, että Borowczyk käyttää erotiikkaa katsojien esteettiseen vieraannuttamiseen. En tiedä, onko näkemyksessä järkeä, mutta silloin se tuntui sopivalta. </p><p>Borowczykiä näytettiin tosin vielä kerran keväällä 2015, kun erikseen pyysin, että periaatteessa esityskieltoon asetettu kopio <i>Tri Jekyllin naisista</i> saataisiin näyttää Turussa uudestaan (aiemmin se oli esitetty keväällä 2007), kun tiesin, että siihen oli Night Visions -festivaalia varten palautettu sensuurin poistot. </p><p>Borowczykin lisäksi arkiston sarjassa on näytetty lähes kaikki saatavilla olleet Luis Buñuelin elokuvat, joista yllättävimpiä on ollut kova toimintadraama <i>Neitsytsaari</i>. </p><p><i>EDIT: Antti Suonio sanoi, että sensuurin poistot oli palautettu Jekyllin naisiin jo 2000-luvun alussa, jolloin Turussa on näytetty kaksi kertaa sama kopio. Väärinkäsitykseni johtui ilmeisesti siitä, että elokuvan esitystä Night Visionsissa, jossa Udo Kier oli vieraana, mainostettiin juuri palautetuilla poistoilla. </i></p><p><br /></p><p><b>Kevät 2010</b> </p><p>Omituinen kahdeksan elokuvan sarja, joka esitettiin puoliksi Dominossa, puoliksi Kinopalatsin ysisalissa, jossa vielä oli filmikone. Sarja oli nimittäin heitetty ulos Juliasta, koska hotelli oli halunnut laajentaa Finnkinon pienen kompleksiteatterin tilalle. Dominon omaperäinen omistaja Monica Shideler sanoi, että hän ei mainosta muita teattereita tiloissaan, joten hänelle painettiin erikseen yksi kappale julistetta, jossa mainittiin vain Dominossa esitettävät elokuvat. Parhaiten tynkäsarjasta ovat jääneet mieleeni John Hustonin uskomattoman hieno <i>Muistot </i>ja Georges Franjun <i>Silmät ilman kasvoja</i>, joka teki vaikutuksen lyhennettynä ja ruotsiksi tekstitettynä versionakin. </p><p><br /></p><p><b>Syksy 2010</b></p><p>Puutarhakadun auditorion ensimmäisen sarjan viimeisenä elokuvana näytettiin Manuel Octavio Gómezin <i>Ensimmäinen machete-taistelu</i>. En tiennyt kuubalaisesta elokuvasta etukäteen oikein muuta kuin että Peter von Bagh mainitsee sen <i>Elokuvan historiassaan</i>, jota olin selaillut erittäin paljon teini-ikäisenä. <i>Ensimmäinen machete-taistelu</i> paljastui hienosti tehdyksi kokeiluksi, jossa kuvitellaan, että elokuva on taiteenlajina keksitty jo 1800-luvun puolivälissä ja elokuva on tehty kuin se olisi 1860-luvun uutisfilmi. Katsojia oli muistaakseni kolmetoista, vaikka elokuva oli varmasti yksi kuudentoista vuoteni hienoimpia. </p><p><br /></p><p><b>Syksy 2011</b> </p><p>Kaksi erikoista elokuvaa, jotka ovat jääneet mieleen eroottisina ja aistillisina: Lucio Fulcin sarjamurhaajakuvaus <i>The New York Ripper</i> ja Carl Th. Dreyerin <i>Vihan päivä</i>. Al Adamsonin <i>Dracula vs. Frankenstein</i> taas nauratti käsittämättömällä sekoilullaan. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJQFGDKzAeqAjAF7h_yL3psy-UYGNnTIZZdf9Q5l1lK-qhSYWThFBlyVPAAwzs1Trvl3OoQ1SZpgeOxlvXfWDKRpkTSAVh-Nl2WeRPPBL7j8ebuTDS1WAUMVjqtgO5rUmg78vq/s2048/honeymoonkillers.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1619" data-original-width="2048" height="309" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJQFGDKzAeqAjAF7h_yL3psy-UYGNnTIZZdf9Q5l1lK-qhSYWThFBlyVPAAwzs1Trvl3OoQ1SZpgeOxlvXfWDKRpkTSAVh-Nl2WeRPPBL7j8ebuTDS1WAUMVjqtgO5rUmg78vq/w400-h309/honeymoonkillers.jpg" width="400" /></a></div><p><b>Kevät 2012</b> </p><p>Leonard Kastlen <i>Kuherruskuukausimurhaajat </i>paljastui kulttimaineensa veroiseksi: "luotaantyöntävän raikas, ihanan vapaa kaikesta samaistumisesta elokuvan henkilöihin", kirjoitin Facebookissa, jossa muutoinkin arvostelin lähes kaikki arkiston sarjassa näkemäni elokuvat. Alberto De Martinon <i>Sylkevä Magnum</i> taas antoi aiheen kysyä: voiko elokuva olla hyvä, vaikka se on täysin idioottimainen? <i>Sylkevässä Magnumissa</i> on maailman kovin takaa-ajokohtaus, jonka ainoa syy on se, että poliisi saisi kysyä yhden, melkein merkityksettömän kysymyksen takaa-ajettavalta. </p><p><br /></p><p><b>Syksy 2012</b> </p><p>Ensimmäinen sarja kaupungin ja rakennusliike Hartelan omistamassa Logomossa ja sen Move 2:ssa. Ehkä uutuudenviehätys veti katsojia paikalle. Tarkovskin <i>Peilistä </i>jäi katsojia ylitse, itse katsoin elokuvaa ensiksi konehuoneesta, sitten loput portailla istuen, kun en pystynyt jättämään suosikkielokuvaani väliin. Näytös oli teknisesti epäonnistunut, valot menivät päälle ja pois itsekseen, ilmastointi ei toiminut ja yläpenkeillä tuli todella kuuma, Logomon pääsalin kuulutukset kuuluivat näytöksen päälle. <i>Citizen Kanekin</i> veti melkein täyden salin, ja syystä – onhan se maailman paras elokuva! </p><p> </p><p><b>Kevät 2014</b> </p><p>Philip Ridleyn ysäriklassikko <i>The Reflecting Skin</i> oli vuosien varrella muuttunut kadonneeksi elokuvaksi, jota ei ollut melkein kahteenkymmeneen vuoteen esitetty televisiossa. Sitä ei myöskään ollut helposti saatavana dvd:nä eikä blu-rayna. Se oli niin unohdettu elokuva, että minua parikymmentä vuotta nuorempi vakikävijä kysyi näytöksen alussa: "Niin, eikö tämä ole jonkinlainen kuriositeetti?" Yli 70 katsojaa sai kuitenkin todistaa, että elokuva ei ollut tippaakaan vanhentunut, pikemminkin päinvastoin. </p><p><br /></p><p><b>Kevät 2015</b> </p><p>Inoshiro Hondan <i>Hirviöt uhkaavat maailmaa</i> todisti, että umpipöljä camp-viihde voi parhaimmillaan tuntua elämää uudistavalta voimalta. Yhdentoista eri hirviön ensemble-elokuva riemastutti katsojia aivan eri tavalla kuin vakavissaan tehdyt ihmisluonnetta tutkailevat komediat. </p><p><br /></p><p><b>Syksy 2015</b> </p><p>KAVI:sta tuli käsky, että jokaisessa maakuntasarjassa pitää olla vähintään yksi kotimainen elokuva. Jukka Virtasen ohjaama metafiktiivinen Spede-iloittelu <i>Pähkähullu Suomi</i> tuntui hyvältä idealta, mutta samaa mieltä oli vain noin 20 katsojaa, enkä itsekään muuttunut Spede-faniksi. Myöhemmin surullisenkuuluisa <i>Naisen logiikka</i> oli yksi toivotuimpia elokuvia, kun Turkuunkin kiiri tieto, että se oli Orionissa esitetty. </p><p>Kotimaisten pakkofilmien valinta sarjaan on ollut vaikeaa, mutta onneksi myöhemmin löytyi esimerkiksi Kaisa Rastimon <i>Säädyllinen murhenäytelmä</i>, joka oli <i>The Reflecting Skinin</i> tavoin muuttunut kadonneeksi elokuvaksi eikä ollut nähtävillä kuin vhs:nä. Keväällä 2018 ilman konkurssipesän lupaa esitetty elokuva on sittemmin löytänyt tiensä myös Ylelle ja osoittautunut kestäväksi klassikoksi. </p><p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEif_yxvhRzezgt58FVb-cPDt3Wh5vuNzWXCBJbiRru_iyHO-oU1M8Jta-moNV07ZhMNorPH576qNG1OsZ21-yfZFoLtsSQSvHSmdlLBKast-ii7533ZwU6KOD0O-T50pzXadvhi/s357/luottamus-lenin.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="357" data-original-width="280" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEif_yxvhRzezgt58FVb-cPDt3Wh5vuNzWXCBJbiRru_iyHO-oU1M8Jta-moNV07ZhMNorPH576qNG1OsZ21-yfZFoLtsSQSvHSmdlLBKast-ii7533ZwU6KOD0O-T50pzXadvhi/w314-h400/luottamus-lenin.jpg" width="314" /></a></div><br /><p></p><p><b>Syksy 2017</b> </p><p>Viktor Tregubovitshin ja Edvin Laineen Lenin-aiheisen <i>Luottamuksen </i>esittäminen lähellä Suomen satavuotisjuhlia vaikutti aluksi hyvältä idealta, mutta uneliasta ja poliittisesti mielenkiinnotontakin elokuvaa tuli katsomaan vain tusinan verran ihmisiä. En voi syyttää poisjääneitä mistään. Näytös oli ehkä myös piikki KAVI:n johdolle sarjan suomalaisista pakkopullista. </p><p><br /></p><p><b>Syksy 2018</b></p><p>Turkulainen kriitikko Tapani Maskula oli useaan otteeseen maininnut Peter Kassin elokuvan <i>Ruoho nousee jälleen</i> (<i>Time of the Heathen</i>, 1962), josta ei tahtonut löytyä mitään tietoa. Maskula oli yhdistänyt elokuvan 1950- ja 1960-lukujen vaihteen amerikkalaiseen indie-elokuvan buumiin (Cassavetes, Irving Lerner, Fred Coe jne.) ja sanonut, että haluaisi nähdä sen uudestaan. Olin pyörittänyt joitain Maskulan valintoja vuosina 2013 ja 2014, mutta Kassin elokuva oli jäänyt jostain syystä väliin. Kun toimitin Maskulan kritiikkejä kirjaksi vuonna 2018 (<i>Intohimosta elokuvaan</i>), asia nousi uudestaan mieleen ja kysyin elokuvaa KAVI:sta. Vaikutti siltä, että elokuvaa ei ollut esitetty filmiltä missään päin maailmaa kymmeniin vuosiin. Ehkä harvinaisin elokuva, joka kaudellani on esitetty? </p><p><i>Ruoho nousee jälleen</i> paljastui lopulta erittäin vahvaksi mustavalkoiseksi elokuvaksi, jossa yksinkertaisen trillerijuonen keskelle ilmestyy melkein yhtäkkiä kokeellinen värijakso. Sen oli toteuttanut elokuvan kuvaajana ja leikkajana toiminut Ed Emshwiller, joka tunnetaan omistakin kokeellisista töistään. Tapani Maskula antoi elokuvalle Twitterissä neljä tähteä. Kirjoitin rasismin ja militarismin vastaisesta elokuvasta englanninkieliseen blogiini, ja sain kommentoijaksi muun muassa Emshwillerin tyttären, joka kertoi, että hänen isänsä töistä olisi tulossa iso retrospektiivinen näyttely. Toivottavasti siellä nähdään myös Ruoho nousee jälleen! (Edit: tätä blogiin postaessani huomaan, että retrospektiivissä ei ilmeisesti ole näytetty <i>Ruoho nousee jälleen</i> -elokuvaa.)</p><p><i>EDIT: Antti Suonio piti Seksipaholaista harvinaisempana elokuvana kuin Ruoho nousee jälleen -elokuvaa, koska Ruohosta on kopio esimerkiksi Ruotsin elokuva-arkistossa, kun taas Seksipaholaisesta ei ole kopioita muualla (paitsi se yksityisen keräilijän 16-millinen). Riippumatta tällaisista finesseistä Ruoho nousee jälleen on paljon kiinnostavampi elokuva kuin Seksipaholainen. </i></p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiypocqRu1qp2oKzmStf0BLuAXFwDzEGyDWUV0-Y8Tfj7IJAWSesjYtNZSjZHllvrEi1fNcSQEiSib-PJQDjVzbG0OLobgTpFDoaHiw0RI6c0P2JT21zBPHoL6sGH9Il5rmYpDW/s300/nimenionnobody.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="192" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiypocqRu1qp2oKzmStf0BLuAXFwDzEGyDWUV0-Y8Tfj7IJAWSesjYtNZSjZHllvrEi1fNcSQEiSib-PJQDjVzbG0OLobgTpFDoaHiw0RI6c0P2JT21zBPHoL6sGH9Il5rmYpDW/w256-h400/nimenionnobody.jpg" width="256" /></a></div><p><b>Kevät 2019</b></p><p>Peckinpahin <i>Hurjasta joukosta</i> (syksy 2017) innostuneena päätin, että joka sarjassa pitää olla tästä lähin yksi lännenelokuva. Keväällä 2018 nähtiin <i>Rio Bravo</i>, syksyllä taas <i>Hyvät, pahat ja rumat</i>. Kummatkin vetivät erittäin hyvin katsojia, molemmissa näytöksissä oli paikalla myös isän ja pojan muodostamia pariskuntia verestämässä yhteisiä muistoja. </p><p>Viimeisen kauteni viimeisenä elokuvana nähtiin Tonino Valeriin <i>Nimeni on Nobody</i>, johon Sergio Leone oli tehnyt alkuperäistarinan ja ohjannut joitain jaksoja. En ollut nähnyt elokuvaa aiemmin enkä näin ollen tiennyt, että sen keskeinen teema on sukupolvenvaihdos. Terence Hillin esittämä nuori pyssysankari sanoo Henry Fondan esittämälle konkarille: "Sinun kaltaisesi miehen pitää lähteä komeasti." </p><p><br /></p><p><b>PS. </b>Muita sykähdyttäneitä elokuvia: Solntsevan <i>Runoelma merestä</i>, Zurlinin <i>Black Jesus</i>, Klimovin <i>Jäähyväiset Matjoralle</i> ja <i>Tule ja katso</i>, Buñuelin <i>Humiseva harju</i>, Friedkinin <i>Kovaotteiset miehet</i>, Vardan <i>Onni on olla nainen</i>, Andrzej Munkin <i>Kierosilmäinen onni</i>, Luigi Cozzin <i>Avaruussota</i>, Paradzhanovin <i>Menneitten sukupolvien varjot</i>, Elaine Mayn <i>Mikey & Nicky</i>, von Trottan <i>Sisarukset</i>, Shepitkon <i>Nousu</i>, Ferrerin <i>Kaupungin kaunein tyttö</i>, Hyytiäisen <i>MP</i>, Wellmanin <i>Kuolemantuomiopaikka</i>, Cormanin <i>Kiihotus</i>, Fullerin <i>Shokkikäytävä</i>, Terence Daviesin <i>Rakkaat muistot</i> ja <i>Päivä painuu mailleen</i>, Tobackin <i>Murhan sävel</i>, Hellmanin <i>Hän ampui ensin</i>... Tämä voisi olla vaikka maailman parhaiden elokuvien lista! </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-5415492376072949942021-08-19T11:15:00.006+03:002022-01-26T20:24:20.522+02:00Lisää uusia kirjoja, osa 2: Yksi kela Dostojevskia<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgU5_w9f69ZAL8LkCHXwXYXfD9iA-M00bXWmtYmEyRpjyJYxxEHwmBv3e0qJAaHB1_TV0zGxSrk0KSFUJ4_5_AR6vJDeoqpfDD-Fk18yZ9CGCyN0jtvjrebGWRGL65y_mOXRpkg/s2048/yksikela-otettukuva.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="2048" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgU5_w9f69ZAL8LkCHXwXYXfD9iA-M00bXWmtYmEyRpjyJYxxEHwmBv3e0qJAaHB1_TV0zGxSrk0KSFUJ4_5_AR6vJDeoqpfDD-Fk18yZ9CGCyN0jtvjrebGWRGL65y_mOXRpkg/s320/yksikela-otettukuva.jpg" width="320" /></a></div><br />Aiemmin siis kirjoitin <i><a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2021/06/pulp-saagani-sai-jatkoa-pulpografia.html">Pulpografia Eroticasta</a></i>, sen jälkeen <i><a href="https://jurinummelin.blogspot.com/2021/08/lisaa-uusia-kirjoja-titaanien-kosto.html">Titaanien kostosta</a></i>, nyt on vuorossa <i>Yksi kela Dostojevskia</i>. Kahta jälkimmäistä yhdistää se, että ne eivät ilmestyessään olleet enää uusia käsikirjoituksia, sillä <i>Titaanien koston</i> olin lähettänyt kustantajalle jo vuoden 2020 keväällä ja <i>Yksi kela Dostojevskia</i> on ollut eri muodoissa olemassa jo yli 20 vuotta. <p></p><p>Kyse on rikosromaanista, joka lähestyy yksityisetsivädekkaria. Sen päähenkilö on sanomalehden toimittaja, ja kun häntä pyydetään etsimään kadonnut filmikela, hän toimii kuin yksityisetsivä: jututtaa eri ihmisiä, murtautuu pariinkin kämppään, päätyy lopulta kovistelemaan paria gangsteria, löytää pari ruumista. Osan asioista hän tekee vastahakoisesti ja epäröiden. Minäkertojana toimiva päähenkilö on nimetön. En tiedä, miksi näin, mutta pidän lopputuloksesta. Ja nimettömiä yksityisetsiviähän genressä on useita, tunnetuimpana Hammettin Continental Op ja Bill Pronzinin The Nameless Detective. </p><p>Pystyn melko tarkasti ajoittamaan, milloin aloin romaania kirjoittaa. Asuimme keväällä 1999 Hämeenkadulla eksäni kanssa, ja hän oli viimeisillään raskaana. TYKS synnytysosastoineen oli lähellä, ja kun tuli aika lähteä synnyttämään, kävin aika usein kotona lyhyitä aikoja, syömässä, nukkumassa ja peseytymässä. Jostain syystä tuolloin jokin luova energia purkautui ja huomasin taukojen aikana kirjoittavani myös valtavalla vauhdilla yksityisetsivädekkaria. Joku voi pitää tätä ihmeellisenä toimintana - esikoiseni sentään oli juuri syntynyt! - mutta olen muutenkin huomannut, että miehissä lapsen syntymä näkyy valtavana toimeliaisuuden purkauksena (monet miehethän sanovat alkavansa harrastaa kaikenlaista, kun lapsi syntyy, mitä tietysti monet paheksuvat: eikö isän tarkoitus ole pysyä lapsen ja äidin luona?). </p><p>Joka tapauksessa tämä käsikirjoitus oli alkusysäys "Dostojevski-kelalle". Siinä vaiheessa sankarini oli oikea losangeleslainen yksityisetsivä Joe Novak, josta olin jo kirjoittanut sormiharjoitelmina novelleja; niitä ei siinä vaiheessa ollut vielä julkaistu, koska <a href="http://iskulehti.blogspot.com/">Isku-lehteen</a> oli vielä matkaa. Jonnekin 1950- ja 1960-luvun taitteeseen sijoittuvan romaanin alussa Novakin toimistoon tulee nuori elokuvaohjaaja, joka kertoo, että hänen elokuvansa, yksikelainen kokeellinen filminpätkä, on kadonnut, todennäköisesti varastettu. Jo siinä vaiheessa kokeellinen filminpätkä oli yritys siirtää Dostojevskin <i>Rikos ja rangaistus</i> nykyaikaan, film noirin jälkilöylyjen aikakauteen. (Sellainen elokuvahan on kyllä tehty, Denis Sandersin <i>Crime and Punishment, USA</i> eli <i>Varjoja auringossa</i>, 1959.) Käsikirjoituksen työnimenä kulki "The Dostoyevsky Reel", joka teoksen nimenä edelleen käytännössä onkin. </p><p>Todennäköisesti en lähettänyt tätä Amerikkaan sijoittuvaa versiota koskaan mihinkään, mutta täysin varma en voi olla. Muistan lähettäneeni sen luettavaksi Tapani Baggelle, johon olin tutustunut <i>Pulpografiaa </i>tehdessäni. Tapani sanoi jotain sinnepäin, että vaikuttaahan tämä ihan sujuvalta, mutta eikö tämä ole tehty jo, toisin sanoen eikö maailma ole jo täynnä yksityisetsiväkirjoja, joissa asiakas tulee romaanin alussa elämäänsä kyllästyneen yksityisetsivän toimistoon ja sitten kohta löytyy ruumis ja niin edelleen? Olin itsekin ollut niihin kyllästynyt, ja sitten olin itse kirjoittanut sellaisen!</p><p>Jossain vaiheessa tulikin idea siirtää teksti Suomeen ja tehdä päähenkilöstä yksityisetsivän sijaan toimittaja. Siirsin tapahtumat Turkuun (ja San Diegosta tuli Karuna), mutta pidin aikakauden samana, jotta pystyin liittämään tapahtumat kiinnostavaan murrosaikaan, näyttelijälakon ja uuden aallon elokuvien aikakauteen, jossa ei ole vielä selvillä, mihin suuntaan elokuvateollisuus siirtyy. On uudenlaista elokuvallista ajattelua, on uusia tekijöitä, jotka joutuvat turvautumaan sekalaisiin töihin, ja on kaikenlaisia hämärämiehiä, jotka huseeraavat monella eri alalla. Mukana on alkava pohjoismainen ja saksalainen pornobisnes, johon epämääräinen turkulainen liikemies yrittää päästä mukaan. Olin kuullut kaikenlaisia jännittäviä anekdootteja muun muassa kriitikko Tapani Maskulalta (varsinkin liittyen hänen omiin elokuvaviritelmiinsä 60-luvun puolivälin tienoilla) ja kustantaja-toimittaja-kirjailija Harri Kumpulaiselta, jonka Turbator-kustantamolle tein töitä. Upotin tekstiin hahmon, jossa on piirteitä kummastakin. Karunassa olevan mökin, jossa romaanin kliimaksi tapahtuu, keksin, kun olimme vaimon kanssa katselleet siellä olevaa halpaa pulpettikattoista mökkiä (jota emme kuitenkaan ostaneet).</p><p>Lisäksi tiesin omien vanhempieni toiminnasta 1960-luvun Turussa sen verran, että pystyin lainaamaan sieltäkin, kuten työskentelyn SKDL:n sanomalehdessä Uudessa Päivässä (johon myös Tapani Maskula kirjoitti, ja olin tuossa kohtaa jo lukenut hänen vanhoja tekstejään, vasta myöhemmin sain toimittaa niistä valikoiman). Yhdessä kohtaa kirjaa käydään talossa, jossa tiedän isäni asuneen 60-luvulla. Tosin vanhempani asuivat Turussa vasta 60-luvun lopussa ja silloinkin melko vähän aikaa. Käytin kirjassa myös Uusi Päivä -lehdistä lukemaani juttua siitä, miten Turusta asti oli tullut oikeiston palkkaamia kätyrejä muiluttamaan loimaalainen kommunisti. </p><p>Tässä vaiheessa käsikirjoituksen nimi muuttui muotoon <i>Yksi kela Dostojevskia</i>. Lähetin tekstin Turbatorin Harri Kumpulaiselle, mutta tämä mainitsi myöhemmin vain vilaisseensa sitä, ei hän koskaan sanonut, että ei julkaise sitä. Ehkä teksti ei vakuuttanut. Harri kuitenkin julkaisi Joe Novak -novellien kokoelman vuonna 2012 ja pienoisromaanini <i>Haamu </i>(2013).</p><p>En ole varma, milloin tein nämä muutokset, ehkä joskus ennen vuotta 2010. Jossain kohtaa sain päähäni vielä kerran korjata tekstin, mutta en enää muista, mihin sitä silloin tarjosin. Osallistuinko sillä kenties johonkin dekkarikilpailuun? Valitettavasti en muista. </p><p>Joka tapauksessa kun kaivoin tekstin viime vuonna vielä kerran esille, huomasin, että olin päivännyt lyhyet loppusanat vuodelle 2012. Käsikirjoitus oli saanut levätä rauhassa kahdeksan vuotta. Miksi kaivoin tekstin esille? Koska tarvitsin rahaa. Olin älynnyt viime vuoden lopulla, että minulla ei ollut tiedossa apurahaa tälle vuodelle ja lisäksi en ollut sopinut yhdenkään kirjan julkaisua. Toisin sanoen en ollut saamassa rahaa yhtään mistään. Ajattelin, että <i>Yksi kela Dostojevskia</i> kyllä löytäisi kustantajan. </p><p>Kuten sanottu, kävin tekstin vielä kerran läpi ja pidin lukemastani. Korjailin sitä sieltä täältä pitkin matkaa, mutta isoja muutoksia en tehnyt. Tein työtä nopeasti, sillä halusin saada tekstin käsistäni ennen joululomaa ja olin aloittanut siihen nähden verraten myöhään. Jonain kertana editoin tekstiä bussissa, kun olin luvannut lähteä poikamme mukaan Myllyyn ostamaan hänelle uutta kännykkää. Oma teksti imaisi mukaansa, pidin sen kiihkeästä rytmistä. Pidin myös tekstiin upottamistani viittauksista elokuviin sekä yksityisetsiväkirjoihin ja -elokuviin, joita nimetön päähenkilöni diggailee, niin paljon että hän itsekin kirjoittaa rikosromaania. Hän huomaa jossain kohtaa, että hänen lukemistaan kirjoista ja katsomistaan elokuvista ei ole mitään apua todellisten rikosten edessä. Koetin kuitenkin tehdä niin, että viittaukset eivät ole itseisarvoisia eivätkä vie liikaa tilaa. En esimerkiksi selitä näyttelijälakkoa, vaan oletan, että lukija tietää sen itsekin jo kirjan pariin tullessaan. Joitain tarkoituksellisia historiallisia virheitä on mukana, mutta ne selitetään jälkisanoissa. </p><p>Tiesin koko ajan, että teksti on epäajanmukainen. Siinä ei ole oikeastaan mitään elementtejä, joita nykydekkareissa on. Päähenkilöllä ei ole nimeä, joten hänellä ei voi markkinoida teosta ja lisäksi kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa. Päähenkilö ei ole myöskään mikään poikkeusyksilö, kuten ruotsalaisten dekkarien autistiset rikostenratkojat, eikä hänen taustassaan ole mitään traumaattista. Rikokset, joita kirjassa kuvataan, ovat sattumanvaraisia ja sotkuisia eikä niiden taustalla ole mitään jättimäistä suunnitelmaa. Tosin monet kirjat jännitteet vievät sotaan, osa sisällissotaan. Ne ovat kylläkin vain sivujuonteita, dialogissa mainittuja. Lisäksi teksti on lyhyt, vain 46 000 sanaa, mikä on puolet siitä, minkä pituisia rikosromaanit nykyään tuntuvat järjestään olevan (poikkeuksia tietysti on). Kirja on käytännössä vanhan kioskipokkarin mittainen. Kirjasta puuttuvat myös kovaksikeitetylle dekkarille tyypilliset murjaisut ja vitsit. Päähenkilö on epävarma, myös siitä, miten hän suhtautuisi seksuaalisiin vähemmistöihin. </p><p>Lähetin tekstin Karistoon ja Myllylahdelle sekä Atrain & Nordille ja Warelialle, joiden olin huomannut julkaisevan dekkareita. Warelian Marko Vesterbacka kiitteli saman tien tarjouksesta, mutta sanoi, että ensi vuosi on jo aivan täynnä. Muut kustantamot passasivat kohteliaasti, Karisto ilman kommenttia, Myllylahden Niina With totesi, että teksti on kiinnostavaa, mutta ei ihan heille sopivaa - vaikka he kyllä julkaisevat hyvin monenlaisia dekkareita. Atrain & Nordista sanottiin, että heillä on dekkarikiintiö täynnä, mutta teksti "ei ole hullumpi". Sen sijaan Oppianin Tuomas Kilpi vastasi pitäneensä tekstistä kovasti, ja vaikka hänen mukaansa Oppian ei ole rikosromaanille paras kustantamo, hän mielellään julkaisisi teoksen. Niin kuin sanoin, löytäisin teokselle kustantajan. Saamani kertakorvaus ei tosin rahaongelmiani ratkaise, mutta oman kustantamoni Helmivyön myynnit ovat tänä vuonna olleet sen verran hyviä, että ei sen tarvitsekaan ratkaista (ja vaimollakin on tuloja). </p><p>Kävin tekstin läpi vielä kerran, ja nyt poistin sieltä kokonaisia pätkiä, joissa päähenkilö selittää jollekulle toiselle tai itselleen, mistä tapauksessa on kyse. Mietin jossain vaiheessa, että ne voisi poistaa kokonaan, mutta se tuntui liian radikaalilta ratkaisulta. Joka tapauksessa vielä tässä vaiheessa huomasin joitain ristiriitaisuuksia ja mokia, puutalossa esimerkiksi kuljettiin hissillä. Yhdellä fiktiivisellä elokuvalla - siis kirjaa varten keksityllä - oli kaksi eri nimeä, piti päättää, kumpi on "oikea". Viimeiset korjaukset tehtiin 15.4., ja kirja ilmestyi heinäkuussa. Tuomas Kilpi oli löytänyt siihen hienon kansikuvan - öisessä kuvassa tosin lentää lintuja, joita ei kertaakaan kirjassa muistaakseni mainita, ja mietinkin vedosvaiheessa, että olisin vielä lisännyt käsikirjoitukseen maininnan vaikka naakoista, mutta se unohtui sitten kuitenkin. </p><p>Pari pientä positiivista palautetta ovat ilahduttaneet, mutta en usko, että tästä tulee koskaan mitään muuta arvostelua kuin Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa. Sellainen on pienten kirjojen kohtalo nykymaailmassa. Itse olen tietysti löytänyt kirjasta korjattavaa, yksi henkilö ei esimerkiksi ensi kertaa tavattaessa valehtele riittävästi. Lisäksi en ole varma, ehtiikö yksi henkilö oikeasti siihen paikkaan, josta hänet löydetään kuolleena. Mutta niin kuin sanoin kustantajalle jossain vaiheessa, kovaksikeitettyjen dekkarien perinteeseen kuuluu se, että lukija on juonesta vähän pihalla. Tässä kohtaa voi mainita Chandlerin, joka ei itsekään tiennyt, kuka tappaa <i>Syvässä unessa</i> Sternwoodien autonkuljettajan - minä kyllä tiedän, kuka tässä tappaa kenet.</p><p><a href="https://oppian.fi/yksi-kela-dostojevskia/">Tässä </a>vielä kirja kustantamon sivuilla. <i>Yksi kela Dostojevskia</i> parhaiten saatavilla <a href="https://www.booky.fi/tuote/juri_nummelin/yksi_kela_dostojevskia/9789518777536">verkkokaupoista</a>, mutta jos kirjailijaa haluaa tukea, kirjan lainaa kirjastosta, jolloin lainakorvaukset kilahtavat tilille. </p><p><i>PS. Sanoin tuossa yllä, että kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa, kun päähenkilöllä ei ole nimeä. Olen joka tapauksessa miettinyt, että sama nimetön päähenkilö voisi seikkailla 70-luvun Raumalla, jonne vanhempani Turusta muuttivat vuonna 1972. Keksin joku aika sitten, kenet todellisen raumalaisen henkilön hän voisi tavata. Ehkä tapaus vie päähenkilöni Poriin asti...? Sarjan kolmas osa, jos sellaisen teen, voisi sitten sijoittua Poriin 80-luvulle, Pori-rockin ja juppikauden kiihkeään aikakauteen, tai 90-luvun laman keskelle. Ehkä porilaisten punkkarien kärsivällisyys loppuu viimein, kun uusi kulttuuritoimenjohtaja vie kaiken rahoituksen...? </i></p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-58733622066245073202021-08-17T21:06:00.002+03:002021-08-18T13:35:15.431+03:00Lisää uusia kirjoja: Titaanien kosto<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKb0bZ_WUnZKPx8QzZD4cq6u3Eanh-4Xo0mqbFoKXnGYvWntw5YQMFyFUDyKSGAAahf-7iOPFgLmpMBwt1IW222azTOdenLleqI3tQxigcR6SgPCsa9C80RdG9v-pgrK3WsyjZ/s2048/titaanienkosto-otettukuva.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="2048" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKb0bZ_WUnZKPx8QzZD4cq6u3Eanh-4Xo0mqbFoKXnGYvWntw5YQMFyFUDyKSGAAahf-7iOPFgLmpMBwt1IW222azTOdenLleqI3tQxigcR6SgPCsa9C80RdG9v-pgrK3WsyjZ/s320/titaanienkosto-otettukuva.jpg" width="320" /></a></div><br />Kirjoitin <a href="http://jurinummelin.blogspot.com/2021/06/pulp-saagani-sai-jatkoa-pulpografia.html">aiemmin</a> <i>Pulpografia Eroticasta</i>, joka ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa. Kesällä ilmestyi kaksi muutakin tekemääni tai kirjoittamaani kirjaa (nämä eivät ole sama asia), joista kirjoitan nyt ja seuraavassa postauksessa. <p></p><p>Ensiksi kirja nimeltä <i>Titaanien kosto</i>, koska saan sitä käsittelevän tekstin helpommin alta pois. Sen julkaisi Ntamo, jota nykyään pyörittää Jarkko S. Tuusvuori. Tuotantoani tunteva lukija tajuaa nopeasti, että kirjalla on jotain tekemistä vuonna 2014 ilmestyneen <i>Titaanien laulun</i> kanssa - se onkin sen jatko-osa, toinen täyslaidallinen sellaista kertovaa runoutta, joka menee tavalla tai toisella seikkailukirjallisuuden nimikkeen alle, toisin sanoen historiallisia runoja, kauhurunoja, runoja, jotka sijoittuvat merelle, Raamattu-aiheisia runoja ja vielä runoja, joissa on fantasian, sadun maustetta. Tällaiset runot ovat aina olleet vähemmistössä suomalaisen runouden kentällä, siksi ne ovat minua kiinnostaneet - nämäkin kaksi teosta ovat omalla tavallaan kotimaisen kirjallisuuden vaihtoehtohistoriaa. </p><p>Kirjoitin kirjaan esipuheen, jonka julkaisen alla. Ntamon Tuusvuori oli sitä mieltä, että alun kuvaukset edellisen kirjan tekoprosessista ovat lukijan kannalta turhia (eikä hän halunnut tulla itse mainituksi), ja lisäksi tekstiä editoitiin sen verran, että kyseessä ovat melkein kaksi eri tekstiä! Itsestäni prosessien kuvaukset ovat kuitenkin usein kiinnostavia, ja siksi mainitsen tässä myös, että kirjan nimi tosiaan vaihtui kirjaa tehtäessä <i>Titaanien laulu II:sta Titaanien kostoksi, </i>jossa säilyy tietty elokuvamaisuus, mutta joka ei kuitenkaan ole ehkä yhtä pöljä. (Yhden Tuusvuoren ehdottaman editoinnin tässä toteutin.)</p><p>Tässä välissä on ilmestynyt muutakin kauhurunoutta, lähinnä Matti Järvisen Nysalor-kustantamolta. Matti on toimittanut kirjoiksi mm. antologian <a href="https://nysalor.com/2017/03/17/korppi-ja-muita-vanhoja-kauhurunoja/"><i>Korppi</i></a>, joka on sekalainen kokoelma erilaisia kauhurunoja, sekä Unto Koskelan synkeitä merirunoja nimellä <i><a href="https://nysalor.com/2020/03/10/kuollut-laiva/">Kuollut laiva</a></i>. <i>Titaanien kostossakin</i> on Koskelaa. Lisäksi itse valikoin kirjaksi <a href="https://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2019/11/uuno-kailas-hauta-meren-alla.html">Uuno Kailaan kauhurunoja ja -novelleja</a>. </p><p>Tuleeko "Titaanien laulu III:a"? En tiedä, mutta mahdollisia tekstejä on kyllä, työpöydälläni on ainakin kopioina mukaan ottamista odottavat runot "Tornin tyttö ja musta Tuomas" ja "Meren tuomio" (valitettavasti en vain ole kirjoittanut kopioihin, kuka runot on kirjoittanut). Larin-Kyöstin kertovien runojen laajempi projekti ei valitettavasti ole vielä toteutunut, ja lisäksi kiinnostaisi tehdä myös kooste Larin-Kyöstin fantastisesta proosasta. (Näitä miettiessäni pelkään aina, että joku muu ehtii ensin.) </p><p>Kirjan sisällysluettelo tulee esipuheen perässä. Se on aika tymäkkää kamaa, mutta minähän tunnetusti nautin bibliografioista ja niiden silmäilystä. (Huom! En ole täysin varma, onko koneellani oleva tekstiluettelo sama kuin kirjan lopullinen.) <i>Titaanien kostoa</i> saa muun muassa <a href="https://www.ntamo.net/product/970/titaanien-kosto-toim-juri-nummelin-2021">täältä</a>, Ntamon verkkokaupasta. Tässä vielä <a href="https://www.ntamo.net/product/702/titaanien-laulu-2014-toim-juri-nummelin">linkki</a> <i>Titaanien lauluun</i> Ntamon verkkokaupassa sekä <a href="http://jurinummelin.blogspot.com/2014/05/seikkailurunoista-titaanien-lauluun-eli.html">tekstiin</a>, jossa kerron Titaanien laulun tekemisestä (tekstit ovat näköjään hiukan päällekkäisiä). </p><p><br /></p><p></p><p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 0cm; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><b>Lukijalle</b><o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 0cm; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p></p><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">Lähetin <i>Titaanien laulu</i> -nimisen käsikirjoituksen Ntamon Leevi Lehdolle jouluaatonaattona 2013. Olin koonnut käsikirjoitukseen runoja, joita vaikealla alaotsikolla luonnehdin "historiallisiksi, eksoottisiksi ja kauhurunoiksi".</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;"><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">Hanke oli ollut melko pitkä, sillä se oli aluksi elänyt ideana tehdä pieni lehti, jonka nimi voisi olla Seikkailurunoja (tällä nimellä käsikirjoituksen tiedosto koneellani edelleenkin on). Olin törmännyt joihinkin kiinnostaviin kertoviin runoihin, joissa oli minuun vetoavaa fantastista sisältöä, vaikka olin aiemmin enemmänkin lukenut modernistista 1900-luvun runoutta. Kun puhuin ideasta sosiaalisessa mediassa, Mike Pohjola lähetti minulle joitain runoja käytettäväksi lehdessä. Ne olivat osa hänen runokokoelmaansa, jossa oli sankariaiheisia, mutta parodisia runoja.</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">En kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi tehdä Seikkailurunoja-lehteä. Jossain vaiheessa aihetta riittävästi pyöriteltyäni mietin, että pienilevikkisen lehden sijasta saisin tehtyä aineistosta kokonaisen kirjan. Kirjan tekeminen oli laiskaa ja satunnaista (pidän sellaisesta puuhastelusta), mutta otin aina sopivia runoja ylös, kun sellaisiin törmäsin. Heitin idean kirjamessuilla Leevi Lehdolle, joka innostui tapansa mukaan ideasta välittömästi. Kasasin kirjan loppuun nopeasti ja se ilmestyi seuraavana vuonna. Kirja syntyi ilman apurahaa, mutta minulle oli jostain jäänyt ylimääräistä rahaa eikä käsillä ollut akuutteja kirjaprojekteja, joten homma oli mukavaa ja leppoisaa. Olisipa työnteko useammin sellaista!</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">En usko, että <i>Titaanien laulu</i> on myynyt kovin montaakaan kappaletta, eikä se taatusti ole aihettanut laineita Suomen runopiireissä, mutta kirjan tekeminen oli sen verran hauskaa, että päätin tehdä sille jatko-osan. Leevi Lehdon sairastuttua Ntamoa alkoi vuonna 2019 vetää Jaakko S. Tuusvuori, joka näytti idealle vihreää valoa. Olimme molemmat sitä mieltä, että teoksen nimi olisi "Titaanien laulu II". On hauskaa käyttää tällaista elokuvista ja muusta populaarikulttuurista nimityyppiä jonkin näin jylhän ja korkeakulttuurisen yhteydessä – se on oiva muistutus siitä, että oikeasti massakulttuuri ei aina ole kovin kaukana korkeakulttuurista.</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">Osa tämän kirjan teksteistä on koottu samanlaisella tavalla kuin aiemmankin opuksen: laiskasti ja silmäilemällä. Olen naputellut runoja puhtaaksi aina sellaisen tavatessani, samoin olen löytänyt runoja valmiiksi digitoituna Wikiaineistoista tai muualta netistä. Kiitos kaikille runoja skannanneille tai puhtaaksi kirjoittaneille!</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">Olen myös ottanut opikseni saamasta kritiikistä ja ollut tarkempi sen suhteen, että uuden teoksen runot olisivat selvemmin kertovia. Erityinen kiitos Juha-Pekka Kilpiölle, jonka arvostelu Tuli & Savu -lehdessä on ehkä oivaltavin, minkä olen ikinä mistään tekemästäni saanut. Jo arvion otsikko on mainio: "Genrerunon graal". Sillä juuri tästä on kyse: voimme tulkita vanhat korkeakulttuuriset tekstit genrerunoina ja lähestyä niitä vapaana nationalistista tai muista historiallisista rasitteista. Toki on muistettava, että tällaiset runot tapaavat esittää rasistisia ja seksistisiä näkemyksiä. Samalla kannattaa huomata, että kertova runo voi toimia vastapainona 1900-luvun runouden suurelle keskeislyyriselle kertomukselle: se ei kerro nimenomaisesti runoilijasta, tekijästä itsestään, vaan tarjoaa mahdollisuuden muille äänille. Esimerkiksi Leevi Lehto ja Teemu Manninen ovat tahoillaan olleet kiinnostuneita kertovan runouden mahdollisuuksista.</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">Erona edelliseen teokseen on myös se, että tämä on tarkemmin teemoiteltu, vaikka teemoiteltu oli aiempikin Titaanien laulu, sitä vain ei sisällysluettelon perusteella pystynyt päättelemään.</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">Edellisen teoksen tapaan lopussa on kirjailijaesittelyt. Osa kirjailijoista on tunnettuja, osa unohdettuja; mukana on myös vanhoja suomennoksia niin maamme ruotsinkielisiltä runoilijoilta kuin ulkomaisilta kirjailijoiltakin. Olen onnistunut myös selvittämään, missä ilmestyi alun perin Uuno Kailaan hermeettinen "Mysterio", jonka olisin halunnut jo edelliseen kirjaan. Huomautettakoon, että tässä välissä ilmestyi tekemäni valikoima Kailaan kauhurunoja ja -novelleja nimellä Hauta meren alla; "Mysterio"-runoa siinä ei kuitenkaan ole.</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;">Edellisessä teoksessa ei ollut tekijänoikeussyistä yhtään Larin-Kyöstin runoa, tässä niitä on useita. Ehkä vielä saamme kokonaisen teoksen Larin-Kyöstin eksoottisia seikkailu- ja kauhurunoja!</div><div style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt;"><br /></div></div><p><b>Ja kirjan sisällysluettelo:</b> <br /><br /></p><p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><b>I </b></span><b>Historiallista seikkailua</b></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Eino Leino: Temppeliherra (teoksesta
Kangastuksia. Otava 1902)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Yrjö Weijola: Nuor' Roland (Nuori Suomi 1895)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Kössi Kaatra: Gamelyn (Rynnäkköön 1924)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Klaus U. Suomela: Ferenike (teoksesta
Teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Juhani Suur-Juhola: Aleksanteri Suuri
(teoksesta Talven tullessa. Weilin 1911)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Väinö (Kaarle Krohn): Ferencz Renyi (teoksesta
Kokoelma suomalaista runoutta. Koonnut A. V. Forsman. Yrjö Weilin 1905)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Kustavi Lounasheimo: Bēda Venerābilis</span><span style="mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"> (</span><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava
1922</span><span style="mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">)</span><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Henrik Wrede: Karl Wilhelm Törnegren (suom.
Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY
1922)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Gustaf Lönnbeck: Sotavanhus pidoissa
(teoksesta Kertovaisia runoelmia. Koonnut Kaarle Leopold Krohn.
Kansanvalistus-seura 1890; julkaistu nimellä G. Lbk.)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">August Strindberg: Eri asein (teoksesta Eri
asein. Valikoima runoja. Suom. Aarni Kouta. Otava 1914)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Aino Rännäri: Kuninkaan kartanon lilja
(Juttu-Tupa 19/1924)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Oksanen: Koskenlaskijan morsiamet (teoksesta
Säkeniä I–II. Edlund 1860, 1868)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Hjalmar Procopé: Kondottieri (suom. Osku
Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Larin-Kyösti: Viimeinen mauri (teoksesta
Ballaadeja. Otava 1913)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Klaus U. Suomela: Mardonios (teoksesta
Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Aleksis Kivi: Atalantta (kirjoitettu
1860-luvulla, julkaistu ensimmäisen Kiven kootuissa teoksissa 1916)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 0cm; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><b>II Raamatun henkilöitä</b><o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Pontus Artti: Eedenin ulkopuolla (Nuori Suomi
1903)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Larin-Kyösti: Elämänpuun neste (teoksesta
Ballaadeja ja muita runoja. Otava 1913)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 0cm; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Simo Korpela: Johannes Kastajan Messiasnäky
(teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)</span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Verneri Liinamaa: Pyhän Hubertin tarina
(Joulupukki 1953)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Joh. Edv. Leppäkoski: Marttyyrit (teoksesta
Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922.
Alkuperäinen julkaisuaika ei tiedossa) <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Juhani Suur-Juhola: Simsonin uhka (teoksesta
Talven tullessa)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">A. Oksanen: Jodokon leipä (teoksesta Säkeniä)</span></p><p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><br /></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><b>III Sadun mailla</b><o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Uuno Kailas: Sumurun prinssi (teoksesta Uni ja
kuolema, WSOY 1931)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Aino Rännäri: Tarina yökehrääjästä (Juttu-tupa
1922; tarkempi numero ei tiedossa)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Larin-Kyösti: Prinsessa Tähtisilmä (Juttu-tupa
1922; tarkempi numero ei tiedossa)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Uuno Kailas: Mestari Amedée (teoksesta Uni ja
kuolema, WSOY 1931)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Jussi (Juhani Aho): Hovin herra (julkaistu
teoksessa Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi, hänen
täyttäessään kahdeksankymmentä vuotta 9.4.1882; tähän kirjaan otettu teoksesta
Kertovaisia runoelmia, Kansanvalistusseura 1890)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span style="mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Oskar
Uotila: Kaarinan veri (teoksessa Oskar Uotilan kootut runoteokset I. Lauluja ja
tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Kansa 1911)</span> </p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Suonio: Karkuri (teoksesta Suonion runoelmia.
Clouberg ja K. 1869) <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Henry Wadsworth Longfellow: Excelsior
(teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922.
Suom. Kai.)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Larin-Kyösti: Kiinalainen uni (Nuori Suomi
1905)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Hjalmar Procopé: Galilealainen yö (suom. Osku
Velho, teoksessa Osku Velho: "Umpimähkään": O. Velhon elämäntyön
pirstaleita. WSOY 1922)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Lauri Soini: Kullervo hirsimetsässä (Nuori
Suomi 1905)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Vilppu Kaukonen: Imatra (Nuori Suomi 1895)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Eino Leino: Kimmon kosto (teoksesta Kangastuksia.
Otava 1902)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Larin-Kyösti: Lalmantin kotiintulo (teoksesta
Ajan käänteessä. Isänmaallisia runoja sekä ballaadeja. Söderström 1899)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Johan Ludvig Runeberg: Epigrammi 24 (suom.
Kaarlo Forsman, teoksessa Johan Ludvig Runebergin lyyrillisiä runoelmia,
Söderström 1885)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><b>IV </b></span><b>Merellisiä maisemia</b></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Uuno Kailas: Hauta meren alla (teoksesta Uni
ja kuolema, WSOY 1931)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Pekka Punnus: Zanzibarin pirut (Tulenkantajat,
no. 3, 1926)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Unto Koskela: Kuollut laiva (teoksesta Purjeet
sumussa. Otava 1930)</span><span style="mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Mihail Lermontov: Laiva (suom. Knut Karmanne,
Hakkapeliitan joulu 1929)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Unto Koskela: Laulu "Amphionista"
(teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><b><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">V </span>Kauhua</b></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Unto Koskela: Laiva odottaa (teoksesta Purjeet
sumussa. Otava 1930)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">J. G. Dahlman: Huuto kalmistosta (Sanomia Turusta
12.5.1865)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">anonyymi: Selma kuoltuansa kummittelee
(Joukahainen no. 9 / 1883)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuinka
uskoton morsian sai ansaitun palkkansa (julkaistu arkkiveisuna vuonna 1889)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Karl A. Tavaststjerna: "Reqviem
supremam..." (Nuori Voima 6–7</span><span style="mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">/</span><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">1916)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span style="mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Uuno
Kailas: Mysterio (Ruusu-Risti 10/1921) <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Larin-Kyösti: Kyöpelin yö (teoksesta
Korpinäkyjä. Kertomarunoja. WSOY 1915)</span><span style="mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;"><o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Aino Rännäri: Kummitushäät (Juttu-Tupa
6.9.1924)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal" style="line-height: 115%; margin-bottom: 10pt; mso-layout-grid-align: none; mso-pagination: none; text-autospace: none;"><span lang="fi" style="mso-ansi-language: #000B; mso-ascii-font-family: Calibri; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-hansi-font-family: Calibri;">Simo Korpela: Ajanhengen mies (teoksesta
Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)<o:p></o:p></span></p><br /><p></p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-69566189263834253002021-06-01T16:16:00.003+03:002021-06-01T16:33:59.052+03:00Pulp-saagani sai jatkoa: Pulpografia Erotica<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiI8AhmRvnB5R3tQy5MF8vZXIVA32F3c9i8EXNTk9Q8UM9RgOKRIdk8720z5PaxoweXeMOMk0e5ZqQzrx53cHnB8eQnXHHekhYcwSYuS2z-XuJz3-N-AF2YlWwbpbtMhWgiaeUJ/s787/pulpporn-kansi.png" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="787" data-original-width="557" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiI8AhmRvnB5R3tQy5MF8vZXIVA32F3c9i8EXNTk9Q8UM9RgOKRIdk8720z5PaxoweXeMOMk0e5ZqQzrx53cHnB8eQnXHHekhYcwSYuS2z-XuJz3-N-AF2YlWwbpbtMhWgiaeUJ/s320/pulpporn-kansi.png" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kansi: Ville Manninen</td></tr></tbody></table><br /><div>Julkaisin juuri uuden kirjan. Se tuli <a href="http://kustantamohelmivyo.blogspot.com/">Helmivyön </a>kautta, joten periaatteessa se on omakustanne, mutta kuten olen joskus aiemmin täällä sanonut, tietokirjan kohdalla omakustanteen tekeminen ei tunnu ihan niin nololta kuin proosan kohdalla. Ehkä se johtuu siitä, että tiedon jakaminen tuntuu samaan aikaan tärkeämmältä ja vähemmän henkilökohtaiselta kuin esimerkiksi romaani. </div><div><br /></div><div><div>Joku voisi tosin kyseenalaistaa sen, pitikö tätä nimenomaista tietoa jakaa lainkaan. Kyse on siis teoksesta <i><a href="https://www.bod.fi/kirjakauppa/pulpografia-erotica-juri-nummelin-9789527211830">Pulpografia Erotica</a></i>, joka käsittelee suomeksi 1960-1980-luvuilla ilmestyneitä amerikkalaisia seksipokkareita. Siis sellaisia kuin <i>Paheellinen vaimo, Seksiriehaa</i> ja <i>Seksikesä -69</i>. Kuka näistä tarvitsee tietoa? Eikö kioskiporno ole kaikkein huonointa kirjallisuutta mitä on? </div><div><br /></div><div>En tiedä, onko se sitä, mutta ainakaan se ei ole tylsintä kirjallisuutta mitä on. Jotkut alan kirjat tietysti ovat, mutta monessa muussakin genressä jotkut kirjat ovat tylsintä kirjallisuutta maailmassa. Vanhat pornokirjat taas ovat usein hyvin camp-henkisiä, suurenneltuja, liioiteltuja, pöljiä, ihmeellisesti kirjoitettuja. Niiden suomennoksista saa outoa trash-henkistä hupia - miten muutenkaan kuin räkäisesti nauraen voi suhtautua pornokirjaan, jossa miehen elimestä puhutaan koko ajan "kikulina"? Tai jossa kerrotaan, että mies harjoittaa seksiä kuin "Melperi lähtisi sotaan"? Tietenkään porno ei tässä kohtaa ole enää kiihottavaa. Sellaisiakin pornokirjoja luin projektini aikana, vaikka ei niin kovin monta kyllä ollut. Myönnän tosin auliisti, että minua on helppo kiihottaa. </div><div><br /></div><div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj7ld-AKAcF1w4U5VCfWUaPneV3mls2iBhbSOtuCMvAluUFn4Z8cDEzki76zg5hV6XrdoNYMfjhs5xum9FgwJFmnljjZJ6knRopat7JBI2ykLx1Yg5_nqzyofXHL6A08LlbqfRR/s1023/pulpporn-bonfils-nighstand.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1023" data-original-width="665" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj7ld-AKAcF1w4U5VCfWUaPneV3mls2iBhbSOtuCMvAluUFn4Z8cDEzki76zg5hV6XrdoNYMfjhs5xum9FgwJFmnljjZJ6knRopat7JBI2ykLx1Yg5_nqzyofXHL6A08LlbqfRR/s320/pulpporn-bonfils-nighstand.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Vanhoissa seksikirjoissa on usein hienosti kuvitetut kannet, <br />kuten tässä Robert Bonfilsin kuvittamassa sangen misogynistisessä kannessa<br />kirjaan, jonka muuten on kirjoittanut Evan Hunter eli Ed McBain salanimellä.</td></tr></tbody></table><br />Toisaalta <i>Pulpografia Erotica</i> täydentää aivan eri näkökulmasta sitä kirjallisuuden kenttää, jota olen erikoistunut muutenkin käymään läpi: halpaa käyttökirjallisuutta, kioskikirjallisuutta, pulp fictionia, pois heitettävää viihdettä. Olen aiemmin kirjoittanut dekkareista ja länkkäreistä, ja pornokirjailijoissa oli jonkin verran samoja tekijöitä tai kirjoittajat huseerasivat samoissa lehdissä ja samoissa kirjasarjoissa. Usein pornokirjailijat olivat kuitenkin huonompaa kastia, huonompia kirjoittajia tai huonommalla itsetunnolla varustettuja, eivätkä päässeet syystä tai toisesta käsiksi parempiin diileihin. </div><div><br /></div><div>Alallahan on myös omat klassikkonsa, ja vaikuttaa siltä, että jatkuvasti nousee esiin uusia kirjoittajia, joihin kriitikot, harrastajat ja keräilijät kiinnittävät huomiota. Pitkään on tietenkin tiedetty, että dekkariklassikot Lawrence Block ja Donald Westlake kirjoittivat nuorena miehenä seksikirjoja ja joitain on julkaistu uudestaankin; osa Blockin kirjoista on oikeasti hyviä. Scifi-klassikko Robert Silverberg on ehkä omassa luokassaan, ainakin parin lukemani uudelleenjulkaisun perusteella. Hän nivoi kovan toiminnan, kyynisen noir-meiningin ja vähän niljakkaan eli sleazyn pehmoerotiikan yhteen taitavasti. Ylipäätään noir-henkinen kyynisyys sopii hyvin yhteen tämän ajan erotiikan kanssa, ja rikosjuoni ryhdistää lähes mitä tahansa seksikirjaa. </div><div><br /></div><div>Viime aikoina esille on noussut myös epäonnisista duunareista noiria kirjoittanut Orrie Hitt, ja esimerkiksi Barry Malzbergin - taas yksi scifi-kirjailija - 60-luvun lopulla kirjoittamia pornokirjoja on julkaistu uudestaan aivan viime vuosina. Dekkaristien Harry Whittingtonin ja Gil Brewerin seksikirjoina ilmestyneitä rikosromaaneja on julkaistu alkuperäisillä nimillään ja niistä on päälle ympätyt seksikohtaukset editoitu pois. Esimerkkejä on paljon, kuten sähkökirjakustantamo Cutting Edgen esiin nostamat March Hastingsin, Bud Cliftonin ja John B. Thompsonin teokset. (On itse asiassa jännää seurata Yhdysvalloissa jatkuvasti laajentuvaa uudelleenjulkaisujen kenttää, kun Suomessa ei harrasteta uudelleenjulkaisuja juuri lainkaan, ei missään genressä. Paitsi äänikirjoina, joina on julkaistu esimerkiksi Eeva Joenpellon teoksia. Ne eivät kuitenkaan ole mitään kadonneita klassikkoja.) </div><div><br /></div><div><i><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvr4K_LYVhby7EY9Y0p09xEzOWGMoByqzG8GBY5q6g_WePPqolkmXnMWSYNioWDZa70ZRl7iK0H16lzFZhRAUyDkApPMDSJaqmwTbbjw2y3YelxoXthjeWMZ8BOGyKQKCphQwB/s500/pulpporn-clements-pomon.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="292" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvr4K_LYVhby7EY9Y0p09xEzOWGMoByqzG8GBY5q6g_WePPqolkmXnMWSYNioWDZa70ZRl7iK0H16lzFZhRAUyDkApPMDSJaqmwTbbjw2y3YelxoXthjeWMZ8BOGyKQKCphQwB/s320/pulpporn-clements-pomon.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Cocktail-sarja oli suomenkielisistä seksipokkarisarjoista tärkein,<br />vaikka kirjat olivat sysirumia. Mark Clementsin Pomon tytär<br />ei kuulu sarjan parhaisiin kirjoihin, mutta sekin on omalla tavallaan kiinnostava<br />Mad Men -aikakauden kuvaus.</td></tr></tbody></table><br />Pulpografia Erotica</i> liittyy osittain samaan ilmiöön, vaikka onkin tehty Suomessa ja suomeksi. Tiedän, että sille olisi kiinnostusta ulkomailla, mutta en usko, että juuri tästä valikoimasta tekijöitä syntyisi mielekäs kirja amerikkalaisille markkinoille, sillä kioskipornosuomennokset ovat väistämättä vain sattumanvarainen kokoelma, ja merkittävät klassikot puuttuvat lähes tyystin. Tosin näinkin löysin kiinnostavia kirjoja, joista ei ole koskaan aiemmin mitään kirjoitettu: Lester Morrisin <i>Hekumaa </i>(1962) oli tyrmäävän kyyninen noir-kirja, jossa itserakas naistenmies tappaa vahingossa entisen rakastajattarensa, Max Norticin <i>Neitsyt </i>(1969) oli jopa ahdistava kuvaus kahden kansainvälisen naisvakoojan kissa ja hiiri -leikistä, Ralph Hayesin <i>Paheellinen vaimo</i> (en löytänyt tälle alkuperäistä julkaisuvuotta) oli erittäin hyvin kirjoitettu ja rakennettu jännäri naisesta, joka yrittää luovia maatilansa hoitamisen ja lainaeriä karhuavien pankinjohtajien välissä. Ja niin edelleen - ällistyttävästi hyviä seksikirjoja löytyi vielä 1970-luvulla julkaistujen joukosta, vaikka yleensä piireissä ajatellaan, että kultakausi päättyi 1960-luvun loppuun, kun mafia otti vallan amerikkalaisesta pornokirjabisneksestä. Tein kirjaan jopa leikkimielisen listauksen parhaista suomeksi ilmestyneistä seksipokkareista. </div><div><br /></div><div><i>Pulpografia Erotican </i>esittelemistä ei ole muuten juuri lainkaan tietoa suomeksi eikä oikeastaan edes englanniksi. Juhani Niemen klassikkoteoksessa <i>Populaarikirjallisuus Suomessa</i> käydään pornoakin läpi, lähinnä paria Cocktail-sarjan kirjaa, mutta teoksen moralisoiva sävy tuntuu vanhentuneelta (joskin välillä myös raikkaalta kriittisyydessään), ja lisäksi kirjassa on virheitä esimerkiksi teosten lähtömaan suhteen. Teuvo Pohjolaisen 1970-luvun alussa ilmestynyt raportti pornografian julkaisemisesta taas on pelkästään akateeminen julkaisu eikä ole yleisesti saatavilla. Melkein kenestäkään <i>Pulpografia Eroticassa</i> käsitellystä kirjailijasta ei ole Wikipedia-hakusanaa eikä paria poikkeusta lukuun ottamatta kenestäkään ole hakusanaa esimerkiksi <i>Twentieth Century Crime and Mystery Writers</i> -teoksessa, joka muutoin on aika arvovaltainen hakuteos englanninkielisestä rikoskirjallisuudesta. Pornokirjailijoista ei ole hakuteoksia, vaikka muutama tärkeä teos aiheesta on ilmestynytkin. Moni niistä keskittyy alkuperäisten kirjojen hienoihin maalattuihin kansikuviin, osa taas pelkästään homo- ja lesbokirjoihin (jotka nekin ovat tärkeä osa tätä alakulttuuria). </div><div><br /></div><div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJz98-Fi31X8m4IPur0lzxImaMa1Bgw6Q9xXwAU6nAnAydmEaI_J5npC3aMp529EsYVZ4KuuUnCVsyOurQUMjBd13Xlqd3X_4077oUZhiU9UhxeRFDo1B84aSRaCdC-ZKFybC5/s484/pulpografian+kansi.png" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="484" data-original-width="337" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJz98-Fi31X8m4IPur0lzxImaMa1Bgw6Q9xXwAU6nAnAydmEaI_J5npC3aMp529EsYVZ4KuuUnCVsyOurQUMjBd13Xlqd3X_4077oUZhiU9UhxeRFDo1B84aSRaCdC-ZKFybC5/s320/pulpografian+kansi.png" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kansi: Jukka Urho</td></tr></tbody></table><br />Toisin sanoen tällaista kirjaa ei ole olemassa edes englanniksi! Eikö se jo ole riittävä syy tehdä aiheesta kirja? Itse asiassa väittäisin, että sellaista teoskokonaisuutta kuin <i>Pulpografia </i>(2000), <i>Kuudestilaukeavat </i>(2004), <i>Pulpografia Britannica</i> (2014), <i>Viidestilaukeavat </i>(2004/2020) ja <i>Pulpografia Erotica</i> ei ole millään kielellä, varsinkaan yhden kirjailijan tekemänä. Saagahan ei ole vielä edes päättynyt: tekeillä ovat vielä käsikirjoitukset <i>Pulpografia 2 </i>(toisin sanoen kirja, jossa lisää amerikkalaisia kioskidekkaristeja), <i>Neljästilaukeavat </i>(leikkisä työnimi teokselle, joka käsittelee englantilaisia länkkärikirjailijoita), <i>Pulpografia Bellica</i> (kirja sotapokkareista) ja <i>Pulpografia Australiensis</i> (eli teos aussipulpista). Näiden laajuutta en osaa vielä sanoa enkä sitä, kuinka tarkkaan teoksissa käsittelen eri kirjailijoita, tärkeintä on että saan ne edes jollain lailla valmiiksi. </div><div><br /></div><div>Vielä olisi tekeillä <i>Pulpografia Fennica,</i> jota olen pitkään miettinyt, mutta ehkä liian kunnianhimoisesti, kun olen ajatellut, että se voisi käsitellä koko ilmiötä, eri lehtiä ja kirjasarjoja, kustantajia, kääntäjiä ja kuvittajia myöten. Riittäisikö kuitenkin teos, jossa käsitellään "vain" kirjailijat? Alan kohta 50-vuotiaana tajuta, että aika on rajallista, enkä tee näitä töitä aktiivisesti kuin ehkä 15 vuotta. <i>Pulpografia Erotican</i> tekemiseen meni noin 20 vuotta, tosin välissä oli pitkiä aikoja, jolloin en kirjaa tehnyt. Kiitos Kalevi Kuitusen säätiölle, josta sain kirjan tekemiseen pienen apurahan! <br /></div></div><div><br /></div><div><i>Pulpografia Erotica</i> on saatavilla verkkokaupoissa: <a href="https://www.bod.fi/kirjakauppa/pulpografia-erotica-juri-nummelin-9789527211830">Books on Demandin</a> verkkokaupasta, <a href="https://www.booky.fi/tuote/juri_nummelin/pulpografia_erotica_amerikkalaisia_seksipokkareita_suomeksi_1960/9789527211830">Booky.fin</a> verkkokaupasta ja <a href="https://www.adlibris.com/fi/kirja/pulpografia-erotica-9789527211830">Adlibriksen </a>verkkokaupasta sekä muista. <a href="http://kustantamohelmivyo.blogspot.com/">Tässä </a>vielä Helmivyön sivu. </div>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-88055952234602298022021-04-22T16:22:00.004+03:002021-04-22T16:26:38.133+03:00Pulpografian poistettu liite<div class="MsoNormal"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEib9-cNbZKcpgYB2qB4kZbGf54NXe7sr5-awqG-9AInaAqLcDa4ziI1lspE_4DTQqRon-C7A2SYKBAepsuObjolTouD0a6Ja-8dmshU9Mu8hH9xC8Mt1qR64ivCexuXrsli5SPm/s484/pulpografian+kansi.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="484" data-original-width="337" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEib9-cNbZKcpgYB2qB4kZbGf54NXe7sr5-awqG-9AInaAqLcDa4ziI1lspE_4DTQqRon-C7A2SYKBAepsuObjolTouD0a6Ja-8dmshU9Mu8hH9xC8Mt1qR64ivCexuXrsli5SPm/w279-h400/pulpografian+kansi.png" width="279" /></a></div><br />Kuten edellisessä merkinnässä kirjoitin, olen Facebook-tauolla pystynyt käymään läpi joitain keskeneräisiä kirjaprojektejani ja edistämään niitä. Yksi, jota aloin tällä viikolla käydä läpi, on alkuperäisen vuonna 2000 ilmestyneen <i><a href="https://www.kampinkirjakauppa.fi/tuotteet.html?id=57/634785">Pulpografian</a></i> suora jatko-osa, jossa esittelen sellaisia amerikkalaisia rikoskirjailijoita, joiden tekstejä on suomeksi ilmestynyt kioskipokkareina tai novelleina. Tiedän tiedän, ei kuulosta enää kauhean hohdokkaalta, mutta en osaa jättää teosta keskenkään, kun olen sen eteen kuitenkin jo nähnyt paljon vaivaa. </div><div class="MsoNormal"><br /></div><div class="MsoNormal">Tässä joka tapauksessa (pitkään luonnoksena blogissa roikkunut) pätkä alkuperäisen <i>Pulpografian</i> käsikirjoituksesta, jota valmiissa teoksessa ei kuitenkaan nähty: kaksi liitettä, joissa olisin esitellyt aiheeseen liittyviä tekijöitä, joista ei ole omaa hakusanaa varsinaisessa tekstissä, ensiksi kirjailijoita, sitten kuvittajia. Ensimmäisessä tässä olevassa liitteessä oli tarkoitus esitellä tunnettuja kirjailijoita, jotka olivat myös tai ennen kaikkea pulp-kirjailijoita, toisessa oli tarkoitus esitellä kuvittajia. Tämä liittyi siihen, että <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Seikkailujen_maailma">Seikkailujen Maailma</a> -lehdessä julkaistiin paljon alkuperäisiä pulp-lehtien kuvituksia, ja niistä taas ei kukaan Suomessa tiedä juuri mitään, joten ajattelin, että tällainen liite olisi tarpeellinen. Se jäi sitten kuitenkin tekemättä. Tässä mainitun Amos Sewellin lisäksi Seikkailujen Maailmassa oli paljon <a href="https://www.pulpartists.com/Eisenberg.html">Monroe Eisenbergin</a> kuvituksia. </div><div class="MsoNormal"><br /></div><div class="MsoNormal">Osiossa olisi tietysti pitänyt esitellä pulp-lehtien kuvittajien lisäksi myös pokkarien kansikuvittajia (<a href="https://robertmcginnis.com/">Robert McGinnis</a>, <a href="https://www.lambiek.net/artists/p/phillips_barye.htm">Barye Phillips</a> jne.), mutta siihen minulla ei olisi ollut ammattitaitoa enkä tiedä, mistä olisin tuolloin 20 vuotta sitten tietoa kaivanut. Nythän sitä löytää netistä helposti. On silti sääli, että Jukka Murtosaaren kirja kioskipokkarien kansikuvittajista jäi kesken hänen liian varhaisen kuolemansa takia. On mahdollista, että Helmivyöltä ilmestyy jossain vaiheessa jotain Murtosaaren tutkimuksiin liittyvää tai jokin alkuperäisteos pokkarien kansista. </div><div class="MsoNormal"><br /></div><div class="MsoNormal">Sen verran vielä, että <i>Pulpografian</i> liitteistä numero 1 luettelee parhaat kioskidekkarisuomennokset ja liite 2 amerikkalaiset kioskidekkaristit, joilta ei ole suomennoksia. Liite 3 esittelee englantilaisia ja australialaisia pokkaristeja, joilta on suomennoksia (Peter Cheyney, Carter Brown, Peter Flynn jne.). Englantilaisista kirjailijoista teinkin oman hakuteoksen <i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Pulpografia_Britannica">Pulpografia Britannican</a></i> vuonna 2014. Australialaisista haluaisin vielä tehdä oman kirjan, mutta missä laajuudessa ja ennen kaikkea koska, se on vielä epäselvää. </div><div class="MsoNormal"><br /></div><div class="MsoNormal"><b>Liite 3: Kuuluisia
kirjailijoita</b></div><div class="MsoNormal"><o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Olen koonnut seuraavaan
listan kirjailijoista, jotka ovat suomennostensa perusteella tunnettuja jollain
muulla kirjallisuuden alalla, mutta jotka ovat kirjoittaneet pulp-tyyppisiin
julkaisuihin.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<u>Edgar Rice Burroughs</u> (1875-1950) on yksi maailman tunnetuimpia ja
luetuimpia kirjailijoita, jonka suosio ei näytä hiipuvan. Yleensä unohdetaan,
että Burroughs oli alunperin pulp-kirjailija ja että hänen keskeiset teoksensa
Tarzaneita myöten ilmestyivät jatkokertomuksina pulp-lehdissä. [Burroughsista eli ERB:stä olisi hyvin voinut kirjoittaa enemmänkin tässä kohtaa, mutta olen hänestä sittemmin kirjoittanut useita eri juttuja, ja tekstejä löytää esim. kirjasta <i><a href="https://www.adlibris.com/fi/kirja/kovaa-kyytia-ja-kaunokaisia-9789527211038?gclid=Cj0KCQjwvYSEBhDjARIsAJMn0lhwKeLCWE9g0FjvZ_puJ3ES2AntUwd3NEmK9pZbMCXVz4NTmYkrRFoaAkNiEALw_wcB">Kovaa kyytiä ja kaunokaisia</a></i>.]<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBvqDyr6TbRl7eUzioNIgQ4CntIgPbvyQhsAp7XwgX2M5ZAKKZLFU5dKF5ESgn8Yslwm0dDfrUpH9vZUE5jYNjUG5WwMjv884lHIstlHXh2_8P-cZim3Dqlmkbv8G3fIubBcd8/s300/burroughs-junkie.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="195" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBvqDyr6TbRl7eUzioNIgQ4CntIgPbvyQhsAp7XwgX2M5ZAKKZLFU5dKF5ESgn8Yslwm0dDfrUpH9vZUE5jYNjUG5WwMjv884lHIstlHXh2_8P-cZim3Dqlmkbv8G3fIubBcd8/w260-h400/burroughs-junkie.jpg" width="260" /></a></div></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<u>William S. Burroughs</u> (1914-1997) on modernin ja postmodernin amerikkalaisen
kirjallisuuden suuria nimiä, kiistelty, mutta tunnustettu kirjoittaja, jonka
cut-up -nimellä tunnettu tekniikka on tuottanut erikoisia, mutta usein
kiinnostavia teoksia. Burroughsin esikoisteos, joka on suomennettu nimellä
<i>Nisti</i>, ilmestyi nimellä William Lee pokkarikustantamo Acen tuotantona vuonna
1953 - kirja oli ns. double edition ja sen toinen puolisko oli Maurice
Helbrantin kirjoittama <i>Narcotic Agent</i>, joka kertoi poliisin huumeiden
vastaisesta työstä. Acen oli alunperin määrä julkaista myös Jack Kerouacin
<i>Matkalla</i>, mutta Acen kustantajan Carl Solomonin ja Kerouacin välille tuli
ristiriitoja ja Matkalla-kirjasta tuli lopulta kovakantinen teos. [Toisaalla, esim. <a href="https://www.beatdom.com/carl-solomon-on-not-publishing-jack-kerouac/">tässä linkissä</a>, sanotaan, että Solomon hylkäsi <i>Matkalla</i>-kirjan saman tien, koska käsikirjoitus tuli kustantajalle isona paperirullana, jollaiselle Kerouac oli sen alun perinkin kirjoittanut. Kerouacia julkaisi myöhemmin toinen pokkarikustantamo, Avon, joka julkaisi <i>Tristessa</i>-pienoisromaanin vuonna 1960.]</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<u>L. Ron Hubbard</u> on monille tuttu ainoastaan dianetiikan nimellä
tunnetun psykoterapeuttisen kultin perustajana ja näin skientologien kiistellyn
uskonnon isänä. Hubbard kirjoitti <i>Dianetiikka</i>-kirjansa vuonna 1950; sitä ennen
hän oli tullut tunnetuksi pulp-lehtien perin tuotteliaana ja monipuolisena
avustajana. Ja ilmestyiväthän Dianetiikan perustekstit scifi-lehti Astoundingissa alun perin! Lehdet, joissa on Hubbardin novelleja, ovat Yhdysvalloissa
kerätyimpien ja hinnakkaimpien joukoissa. <span lang="EN-GB">Hubbard julkaisi mm.
sellaisissa lehdissä kuin Astounding, Unknown, Adventure Novels, Top-Notch,
Thrilling Adventures, Romantic Range, Cowboy Stories, Western Story Magazine,
Five Novels Monthly ja Argosy. </span>Listasta
- joka Hubbardin tuotteliaisuuteen nähden on ilmeisesti lyhyt - käy hyvin ilmi,
että Hubbard kirjoitti mitä tahansa, scifistä ja kauhusta länkkäreihin ja
seikkailutarinoihin. Hubbardin elämä olikin ollut seikkailullista: hän oli jo
18-vuotiaana kiertänyt koko maapallon ja hän tunsi henkilökohtaisesti monia
eksoottisia paikkoja, joihin hänen novellensa sijoittuivat. [Nyttemmin olen käsittänyt, että Hubbardin väitteet maailmanympärimatkoistaan on kyseenalaistettu. Todennäköisesti hän ei kiertänyt maapalloa.]<u><o:p></o:p></u></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<u>Louis L'Amour</u> (1908-1988) oli 1900-luvun suosituin lännenkirjailija,
jolta on suomennettu melkein koko hänen suunnaton romaanituotantonsa. L'Amour kirjoitti myös rikoskirjallisuutta: Black Maskissa hän
julkaisi yhden novellin vuonna 1949 ja kourallisen Kip Morgan -tarinoita eri
lehdissä vuosina 1947-1953. Kip Morgan on utelias tyyppi, joka kantaa
380-kaliiperista Coltia mukanaan siltä varalta, että sille olisi käyttöä.
Morgan-tarinoita ei tietääkseni ole koottu antologioihin. [Myöhemmin L'Amourin rikos- ja jännitysnovelleista on tullut ainakin <a href="http://www.louislamour.com/shortstory/hillsofhomicide.htm">tällainen kokoelma</a>.]<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<u>Horace McCoy</u><o:p></o:p></div><div class="MsoNormal">[tätä tekstiä en tuolloin kirjoittanut, mutta tarkoitus oli mainita, että <i>Ammutaanhan hevosiakin</i> -romaanin kyyninen kirjoittaja oli aloittanut uransa Black Maskissa ja oli yksi ns. Cap Shawin pojista, toisin sanoen lehden legendaarisen päätoimittajan suojateista, ja hän kirjoitti myös muihin pulp-lehtiin (tässä linkki <a href="http://what-when-how.com/pulp-fiction-writers/mccoy-horace-pulp-fiction-writer/">hänestä</a>); McCoylta on suomennettu myös toinen romaani, <i>Tapahtui Hollywoodissa</i> (<i>I Should Have Stayed Home,</i> 1938, suom. 1944) </div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<u><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSq13Qic7yHy6AARzcAeakJ0i5_wnj1NmGQlwbCi8KsC1AUZ_p0q3zQ-1DcE3KTe__2nB8L4BrFb8FolZN6YRQ7DPzXAeeoDd92ZQH-V0oSM6QhoZvyjlbJY2go7XrL4unhnKw/s584/traven-stories.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="584" data-original-width="584" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSq13Qic7yHy6AARzcAeakJ0i5_wnj1NmGQlwbCi8KsC1AUZ_p0q3zQ-1DcE3KTe__2nB8L4BrFb8FolZN6YRQ7DPzXAeeoDd92ZQH-V0oSM6QhoZvyjlbJY2go7XrL4unhnKw/s320/traven-stories.jpg" /></a></div><br />B. Traven</u> on kirjallisuudenhistorian yksi salaperäisimpiä
hahmoja: hänestä ei tiedetä paljon mitään, edes hänen oikeata nimeään. Hän
kirjoitti ennen toista maailmansotaa tärkeimmät romaaninsa, mm. <i>Sierra Madren
aarteen</i> (1927) ja monta Meksiko-aiheista proletariaattiromaania. Traven palasi
kirjallisuuden pariin vielä 1950- ja 1960-luvuilla ns. digest-lehdissä; novelli "Effective Medicine" on julkaistu Maxim Jakubowskin
toimittamassa antologiassa <i>The Mammoth Book of Pulp Fiction</i>. Se oli alun perin ilmestynyt Manhunt-lehdessä vuonna 1954. [Tässä en jostain syystä olisi maininnut Travenin novellikokoelmaa <i>Stories by the Man Nobody Knows</i>. Sen julkaisi Regency-niminen pokkarikustantamo vuonna 1961. En ole aivan varma, ovatko novellit vanhempia tekstejä, jotka on vain koottu samoihin kansiin. Nykyään arvellaan, että Travenin oikea nimi oli Ret Marut, jonka oikea nimi taas oli Otto Feige. Totuutta tuskin enää saadaan selville.]<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<u>Tennessee Williams</u> (1911-1983) on amerikkalaisen kirjallisuuden
tärkeimpiä draamakirjailijoita, jonka kuuluisia teoksia ovat mm. <i>Kissa kuumalla
katolla</i> (1955) ja <i>Lasinen eläintarha</i> (1945). Häneltä on suomennettu lyhyt
proosateos <i>Mrs. Williamsin Rooman-kevät</i> (1950). Williams aloitti
kirjailijanuransa kuitenkin Weird Tales -lehdessä lokakuussa 1928. 16-vuotiaana kirjoitettu novelli
"<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/The_Vengeance_of_Nitocris">The Vengeance of Nitocris</a>" ilmestyi Williamsin oikealla nimellä
Thomas Lanier Williams. Sittemmin novelli on julkaistu uudelleen mm. Tony
Goodstonen antologiassa <i>The Pulps</i> (1970).<o:p></o:p></div>
<br />
<div class="MsoNormal">
<div class="MsoNormal"><b>Liite 6: Kuvittajat</b><o:p></o:p></div><div class="MsoNormal"><br /></div><div class="MsoNormal">Pulp-lehtien kuvittajat ovat Yhdysvalloissa tällä hetkellä kuumaa kamaa, usein huomattavasti kuumempia kuin kirjailijat. Joitain kuvittajia on päässyt Suomeenkin asti, lähinnä Seikkailujen Maailmassa, mutta myös Ilmarisen lehdissä, joissa oli 50-luvun lopulla joitain Weird Talesin kuvituksia. Seuraavassa on tietoa niistä kuvittajista, jotka on tässä teoksessa mainittu.</div><div class="MsoNormal"><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwBfCdBG5byhHqFhORUZnG_wICZO2e1awCFaZG9hPgFKkTnU2fN1wE6L-PRP2plcfoRn_nYRhaU-WcL4hEXMAi8B5dDu_RWVZaLkx8u_-tNy0RW1BGyoA9WC71lDWaiBoHBeBn/s2048/amossewell.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1339" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwBfCdBG5byhHqFhORUZnG_wICZO2e1awCFaZG9hPgFKkTnU2fN1wE6L-PRP2plcfoRn_nYRhaU-WcL4hEXMAi8B5dDu_RWVZaLkx8u_-tNy0RW1BGyoA9WC71lDWaiBoHBeBn/w261-h400/amossewell.jpg" width="261" /></a></div></div><div class="MsoNormal"><o:p></o:p></div><div class="MsoNormal"><br /></div><div class="MsoNormal">Amos Sewell (1901–1983) toimi Popular Publicationsin kuvittajana ja teki töitä eritoten Horror Stories-, Terror Tales- ja Dime Mystery Book -lehdissä. Sewell erikoistui lehtien luonteen mukaisesti rajuihin kauhunäkyihin, joissa viattoman näköiset naiset ovat juuri joutumassa teloittajien, kiduttajien tai mielipuolisten raiskaajien silpomiksi. Siksi olikin yllätys, että kun Sewell vuonna 1937 siirtyi Saturday Evening Postiin, hän tuli tunnetuksi nimenomaan rauhallisten maaseutunäkymien ja lapsikuvien tekijänä. [Tämän enempää en tosiaan tuolloin kirjoittanut.]<br /><o:p></o:p></div><div class="MsoNormal"><br /></div></div>
jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-56843772871983886802021-04-15T11:19:00.003+03:002021-04-17T10:51:23.007+03:00Mies oli käyttämättä Facebookia kahden kuukauden ajan - tuloksena uskomaton muodonmuutos! <div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEioau4crN5Y6KXdzheidci7m49EJzQS1-tqWsA5wkg8WqcztAE8KOALbjnw0hC8mQA4HaYhvQjUVEJElUP6a2VGMs-D_w5Jhqs39B36jWQZs-A_5a-51gPfQN0ScMowTz2YX9wv/s1365/1365px-Facebook_f_logo_%25282019%2529.svg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1365" data-original-width="1365" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEioau4crN5Y6KXdzheidci7m49EJzQS1-tqWsA5wkg8WqcztAE8KOALbjnw0hC8mQA4HaYhvQjUVEJElUP6a2VGMs-D_w5Jhqs39B36jWQZs-A_5a-51gPfQN0ScMowTz2YX9wv/s320/1365px-Facebook_f_logo_%25282019%2529.svg.png" /></a></div><br />Olen tänä keväänä tehnyt ihmiskoetta: en ole käyttänyt tai ainakin olen koettanut olla käyttämättä Facebookia yli kahden kuukauden ajan. Sitä ennen olin niin tarmokas somettaja, että monet naureskelivat minulle: "Sulla on aika paljon asiaa", "Aina kun tulen Facebookiin, näen vain Jurin ja XXX:n päivityksiä" (tästä on kyllä jo vuosia), "Miten sä ehdit tekemään mitään muuta?" ja niin edelleen. En tiedä, oliko kyse suoranaisesta addiktiosta, mutta facebookkaamisen lopettaminen tuntui jännittävältä ja ristiriitaiselta. </div><div><br /></div><div>Miksi sitten lopetin? Siihen oli monia syitä ja lisäksi lopettamisesta oli monia seurauksia. Koetan niitä seuraavassa vähän avata. </div><div><br /></div><div>Minulla on ollut univaikeuksia jo pitkään, itse asiassa useita vuosia. Joskus en saa illalla nukahdettua, joskus taas herään aamuyöllä enkä saa uudestaan unen päästä kiinni. Tässä on monia tekijöitä, joista ääni- ja kosketusherkkyys ovat vain joitain yksittäisiä. (Ja ennen kuin joku ehtii kysyä, meillä on makuuhuoneessa pimennysverhot ja luen aina kirjaa ennen kuin rupean nukkumaan. Vaimo käyttää kuorsausliuskoja ja olemme nyt koettaneet pitää makuuhuonetta viileämpänä, mistä vaimo tosin vähän kärsii.) </div><div><br /></div><div>Olen käyttänyt paljon Zopinoxia, josta ei tunnu olevan kauheasti haittoja, paitsi aamuisin paha maku suussa, hikoilua ja lievää kärttyisyyttä (no, olihan siinä niitä). Olen joka tapauksessa pärjännyt puolikkaalla pillerillä melkein koko ajan kaikkien näiden vuosien ajan (jossain haastattelussa joku nainen sanoi, että ottaa viisi Zopinoxia että saa nukuttua!). Lääkäri oli kuitenkin Zopinoxin käytöstä sen verran huolissaan ("haluatko dementoitua ennen vaimoasi?"), että määräsi minulle Mirtatsapiinia. Olin sitä aiemmin käyttänyt kerran, mutta kokenut vaikutukset sen verran epämiellyttäväksi, että olin vienyt lääkkeen takaisin apteekkiin. Nyt uskoin - tai ainakin halusin uskoa - lääkäriä, joka sanoi, että lääkkeen vaikutukset tasaantuvat ennen pitkää. Lisäksi eräs dj-hommia tekevä ystäväni oli kertonut, että hän saa aamuöisin nukuttua Mirtatsapiinin neljänneksellä. Juuri sellaista annosta lääkäri minullekin suositteli, joten hankin pillerinpuolittajan. Toimihan se. Muistan, että ensimmäisenä yönä - oli viikonloppu ja sai nukkua pitkään - nukuin todella sikeästi. Heräsin aamulla tyytyväisen raukeana - mutta raukeus ei koskaan lakannut. Se vain jatkui ja jatkui. </div><div><br /></div><div>Kestin vain muutaman yön. Koin oloni koko ajan täysin masentuneeksi, kaikki tuntui turhalta. Tiedän, että tämä on Mirtatsapiinin normaali sivuvaikutus (kysehän on masennuslääkkeestä, joilla on usein juuri tällainen vaikutus ennen kuin lääke lopullisesti alkaa vaikuttaa), mutta en yksinkertaisesti kestänyt sitä. Jonkinlainen päätepiste tuli, kun minun olisi pitänyt lähteä lääkärin niin ikään määräämään uniapneatestiin. Sain paniikkikohtauksen enkä pystynyt menemään sairaalaan. Sain sentään soitettua sinne ja peruttua opastuksen. (Tällä hetkellä odottelen uutta aikaa, joka on toukokuussa.) </div><div><br /></div><div>Silloin viimeistään tuli olo, että asialle pitää tehdä jotain. Mietin, mitä elämässäni on liikaa, ja päätin, että voisin kokeilla olla ilman sosiaalista mediaa, varsinkin Facebookia. (Twitteristä olen häipynyt jo vuosia sitten, samoin LinkedInistä. Ilmankos tunnettuuteni on laskenut.) Samana iltana, kohtauksesta selvittyäni, olin räpläämättä kännykkää, ja kävin myös pitkähköllä kävelyllä. Nukuin hyvin ilman unilääkettä. Olin saman tien paremmalla tuulella, oli kuin en olisi koskaan tuntenutkaan niitä turhuuden ja olemattomuuden tunteita, joista olin muutaman päivän ajan kärsinyt. </div><div><br /></div><div>Päätin jatkaa kokeilua, tosin kirjoitin asiasta Facebookiin (pyysin ihmisiä olemaan kommentoimatta päivitystä, ettei minun tarvitsisi miettiä, mitähän joku nyt taas sanoo). Facebookin lopettaminen ei muuten ole aivan helppoa, jos on esimerkiksi joidenkin ryhmien ylläpitäjä - siihen työhön piti löytää sijaiset. Onneksi se sujui vaivattomasti. Lisäksi minun piti tehdä kustantamolleni Helmivyölle ajoitettua päivityksiä, kun uusia kirjoja ilmestyi alkukeväällä niin paljon. </div><div><br /></div><div>Aloitin myös päiväkirjan. Olin kyllä tiennyt ennenkin, että moni kirjoittaa huolensa ja mietteensä ylös ennen nukkumaanmenoa, mutta en ollut koskaan kokeillut sitä. Sattumalta juuri näihin aikoihin huomasin Facebookissa, kun eräs tuttu kirjoitti tekevänsä juuri näin: vartti kirjoittamista päivässä ja uni maistuu. Päätin kokeilla samaa ja se toimi. Olenkin jatkanut päiväkirjan pitämistä koko tämän kahden kuukauden ajan (olen kirjoittanut käsin ja huomannut, että käsialani on nykyään aivan karmea). En ole juuri heräillyt pohtimaan keskeneräisiä työasioita, ja olen onnistunut yöllä herätessänikin pitämään ajatukseni aisoissa ja nukahtamaan uudestaan ilman unilääkettä. </div><div><br /></div><div>En ole aivan johdonmukaisesti pitänyt kiinni facebookittomuudesta. Kun Boris Hurtta kuoli tapaturmaisesti helmikuun alussa, katkaisin lakkoni ja tein aiheesta päivityksen, sen verran tärkeältä asialta suurmiehen kuolema tuntui. Pari kertaa olen tehnyt Helmivyön päivityksiä, jonkun kerran tein pari muuta työaiheista päivitystä. Nyt olen viikon ajan tehnyt muutamia päivityksiä parissa työhön liittyvässä ryhmässä, mutta en ole osallistunut keskusteluihin enkä varsinkaan ole tehnyt omia päivityksiä. </div><div><br /></div><div>Yhden asian olen selvästi huomannut: olen ollut paljon vähemmän väsyneempi kuin aiemmin. Talvella saatoin normaalin työpäivän jälkeen olla aivan poikki, ja minun on pitänyt maata sohvalla puoli tuntia ennen kuin olen esimerkiksi jaksanut tehdä ruokaa perheelle. Ihan kuin happi olisi loppunut. Tämä katkesi kuin veitsellä leikaten samalla kun lopetin Facebookin. Nyt on helppo uskoa, että jokainen kiihkeä ketju, johon on osallistunut useilla kommenteilla, vie ihmisestä puhdin pois. Miten te jaksatte, tekee mieli kysyä. Oikeastaan koko Facebookin ajatus tuntuu nyt täysin uuvuttavalta: koko ajan pitää olla varuillaan, koska tahansa voi mennä ohi joku tärkeä keskustelu tai linkki tai bloggaus ja koska tahansa pitää olla valmis sanomaan mielipiteensä jostain kulloinkin tärkeästä asiasta ja koska tahansa pitää pystyä jakamaan jokin hauska meemi tai kuva. Nyt tuntuu siltä, etten enää jaksaisi. Tai edes viitsisi. Asia tuntuu täysin yhdentekevältä. </div><div><br /></div><div>Toki voi sanoa, että omaa Facebookin käyttöään voi rajoittaa. Ei ole pakko olla jotain mieltä jostain eikä mielipidettään tarvitse toitottaa julki. Tämä on totta kai totta, mutta Facebookissa on jotain syvästi addiktoivaa, joka korostaa juuri tähän liittyviä haitallisia piirteitä, varsinkin kun uskon, että saisin ADHD-diagnoosin (yhdellä perheenjäsenelläni on diagnosoitu ADHD, ja luulen, että piirre kulkee suvussa). Jokin uutisvirrassa pakottaa ottamaan kantaa, puhumaan silloinkin kun ei tarvitsisi. Facebookin addiktoivat piirteet - tykkäykset, kommentien, kommentien tykkäykset, reaktionappulat - ovat todella koukuttavia, ja olen kateellinen ihmiselle, joka pystyy sanomaan, ettei niistä välitä. </div><div><br /></div><div>Pystyin todella hyvin keskittymään töihini ensimmäisen kuukauden ajan. Kirjoitin suuren osan tulevaa kirjaani <i>Pulpografia Eroticaa</i>, ja kun luin siihen liittyviä hakuteoksia, sain idean käydä läpi toista keskeneräistä samanaiheista teosta, ja muokkasinkin sen johdantoartikkelia ja sain myös järjesteltyä käsikirjoitusta järkevämpään suuntaan. Lisäksi pystyin edistämään joitain muita Helmivyölle suunnittelemiani keskeneräisiä opuksia. Tajusin olevani onnellinen, kun saan puuhailla tällaista kaukana maailman kuohuista. Ei tarvinnut olla mitään mieltä mistään. </div><div><br /></div><div>Nyttemmin keskeneräisiä ja vähän hankaliakin töitä on kertynyt niin, että univaikeudet ovat tulleet takaisin. Teen aivan liikaa erilaisia hommia, se ei voi olla näkymättä muussa olossani. Olen koettanut pitää työpäivät järkevän kokoisina enkä juuri tee ilta- tai viikonlopputöitä, mutta Luojan kiitos, olen osannut pysyä poissa Facebookista! </div><div><br /></div><div>Kyse on ollut myös itsetutkiskelusta. Monet pitävät minua, suurelta osin Facebook-käytökseni takia, jotenkin äkkipikaisena ihmisenä, mitä olen usein ihmetellyt, kun järkevissä ympyröissä koetan aina käyttäytyä asiallisesti kaikkia kohtaan, ja mielestäni usein onnistunkin siinä. Olen joka tapauksessa tajunnut, että Facebookissa on piirteitä, jotka saavat vereni kuohahtamaan helposti. Ne liittyvät selvästi johonkin piirteeseen luonteessani (sekin asettuu johonkin kohtaan autismin kirjoa), sillä minun on joskus vaikea olla tulkitsematta kommentteja kirjaimellisesti. (Tämä näkyy joskus myös elävässä elämässä, minkä takia jotkut pitävät minua tosikkona ja ovat myös olleet auliita kertomaan sen.) En aina osaa erottaa ystävällismielistä naljailua oikeasta vittuilusta, minkä monet ovat saaneet huomata. Olen suuttunut kommenteista, jotka jonkun muun mielestä olisivat vain hassuja läppiä. </div><div><br /></div><div>Lisäksi olen tajunnut, että kärsin nauretuksi tulemisen pelosta (olen mielestäni nähnyt tälle jonkin hienon nimen, mutta en nyt löydä sitä), ja sen paradoksaalisena kääntöpuolena on tarve provosoida, sanoa jotain tarkoituksellisen typerää tai esimerkiksi irvistellä kuvissa (minusta on hyvin vähän kuvia, joissa en pelleile), ja sitten niille kuville saatetaan nauraa - enkä osaa tulkita sitä muuten kuin kirjaimellisesti. Moni taas tuntuu luulevan, että kun pelleilen, hyväksyn samalla itseeni kohdistuvan naurun ja pilkan. Olen kyllä vilpittömästi pahoillani suuttumisistani, mutta joskus tuntuu, että tätä naljailua osuu omalle kohdalleni enemmän kuin toisille - kyse voi toki olla perspektiiviharhastakin, jotkuthan naljailevat kaikelle, mikä liikkuu. </div><div><br /></div><div>Lisäksi on tällaisia aivan triviaaleilta tuntuvia asioita, joita väkisinkin miettii: "Miksei se vastaa, vaikka laitoin ihan järkevän viestin?" "Miksei tuo muuten enää kommentoi päivityksiäni, onkohan se piilottanut minut, mitä olen tehnyt?" "Minkähän takia tuo poisti minut kavereistaan?" Olen myös joskus huomannut kadehtivani seiniä, joilla käydään hienoja keskusteluja. Toki niitä on joskus ollut omallakin seinälläni. Tietysti omien päivitystensä laatua voisi pohtia tarkemmin - mutta miksi? </div><div><br /></div><div>Oli miten oli, olen myös huomannut, että esimerkiksi ruoanlaitolle on nyt aivan valtavasti tilaa, kun ei pastaveden kiehumaan laittamisen ja suolan kaapista etsimisen välissä pysähdykään lukemaan uusia kommentteja. Olen jopa tehnyt joitain uusia ruokia, joiden reseptit olen aktiivisesti etsinyt! Olen myös katsonut enemmän elokuvia ja muita ohjelmia (katsoin esimerkiksi kaikki jaksot Peter von Baghin Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta käsittelevistä dokumenttisarjoista, kun satuin ne vanhoilla vhs-kaseteilla saamaan). Tein myös paluun bloggaamiseen: olen pitänyt vuosia myös työaiheista englanninkielistä blogia <a href="http://pulpetti.blogspot.com/">Pulpettia</a>, johon innostuin tekemään useita <i>Pulpografia Eroticaan</i> liittyviä postauksia. Olisin voinut enemmänkin tehdä kaikenlaista. Laihtunut en sentään ole, vaikka periaatteessa olisin voinut käyttää kaiken tämän ylimääräisen ajan liikunnan harrastamiseen. Senkin voin kertoa, että aloitimme parin ystävän kanssa etävisailuperinteen: olemme suunnitelleet omia kysymyksiä ja pitäneet visaa Google Meetissä. Se on ollut hauskaa ja korvannut jonkin verran sitä, että koronan takia perinteinen leffavisa on ollut tauolla. </div><div><br /></div><div>Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi työasioissa palata Facebookiin. Sen voisi tehdä niin että teen vain jonkin oman päivityksen enkä jää selaamaan muuta uutisvirtaa. Jotkut tuntuvat pärjäävän näin aivan hyvin, mutta siltikin pitäisi kytätä kommentteja. Ainakin pitäisi rajoittaa asioita, joita virrassa tulee vastaan. Pitäisikö esimerkiksi poistaa kaikki roikkuvat ystäväpyynnöt? Olen joskus tehnyt tilistäni ns. seurattavan, jolloin julkisia postauksiani voi lukea ilman että minua tarvitsee pyytää kaveriksi. Kannattaisiko se ominaisuus lakkauttaa? Paljonko minulla menee energiaa päivässä siihen, että mietin, mikä päivitys kulloinkin kannattaisi tehdä julkiseksi? Joillakinhan kaikki postaukset ovat julkisia, itse en sellaiseen pystyisi. Riitti kun kirjailijasivullani on kommentoinut sapekkaasti joku arkkikonservatiivi, joka onneksi lopulta lopetti. </div><div><br /></div><div>Pitäisi myös erota kaikenlaisista ryhmistä, joihin on tullut liittyneeksi, ja lisäksi pitäisi lakata seuraamasta joitain aktiivisia sivuja, joiden postauksista uutisvirta täyttyy. Tarvitsenko jokaista kommenttia jokaisesta persujen generoimasta somekohusta tai jokaista nokkeluutta Saska Saarikosken typeristä kolumneista? Fanittamani tutkija ja vasemmistopoliitikko Minja Koskela analysoi hyvin näitä someajan poliittisia kohuja, joihin on täysin mahdoton reagoida järkevästi tai produktiivisesti, kannattaa lukea <a href="https://www.instagram.com/p/CNhHhfYhVIZ/">täältä</a>. Toisaalta mietin aivan arkisesti myös, että olisi kiva kuulla ihmisten elämästä tai jakaa asioita omasta elämästään. Toisaalta mietin myös, ketä kiinnostaa. Onko kenelläkään ollut ikävä? Varmasti moni ei edes huomaa, etten ole tehnyt juuri lainkaan päivityksiä kahteen kuukauteen. ("Oletko ollut poissa?") Lisäksi on usein järkevämpää kertoa mieltä painavista asioista jollekin läheiselleen, kuten vaimolleen. Välillä tietysti tulee tilanteita, joista olisi hauska kertoa Facebookissa (kuten eilen, kun hain levennettävän sormuksen kultasepänliikkeestä, ja kuulin kun myyjä sanoi toiselle asiakkaalle: "Koru on traditionaalisesti perinteinen lahja"). </div><div><br /></div><div>Mitä voin hävitä, jos en jatka facebookkausta? Olen hyvien ystävieni ja kollegoideni Vesa Sisätön ja Ville Hännisen kanssa suunnittelemassa uutta kirjaa, ja Vesa ehdotti, että siihen voisi saada hyvää materiaalia Facebook-ryhmissä. "I'm through with joukkoistaminen", sanoin. En ole oikeasti ihan varma, jaksanko enää jotain 125 kommentin ketjua johonkin kysymykseen ("sanokaas hyviä suomalaisia kirjoja", "mitä katsoisin Netflixistä, suosituksia?", "missä syödä Kannuksessa?", "onko Hankasalmella intersektionaalisten feministien toimintaryhmiä?"). Totta kyllä, keskiviikkona selasin feediä jonkin aikaa ja luin yhdeltä seinältä mainion postauksen ja hauskoja kommentteja, ja mietin, että olisipa hauska olla osa tätä, edes yhden tykkäyksen verran. En kuitenkaan reagoinut mihinkään, vaikka jonkin kommentin lukiessani naurahdin jopa ääneen. </div><div><br /></div><div>Olen huomannut, että kun olen viime aikoina avannut Facebookin, <i>minua on jännittänyt.</i> Ehkä se on samanlainen tunne kuin entisellä tupakoitsijalla, joka näkee jossain tupakka-askin. Tuntuu typerältä, että tällainen palvelu on näin tärkeässä asemassa elämässäni, että se määrää nukkumiseni, jaksamiseni, aikatauluni, ihmissuhteeni. Joku voi tietysti sanoa: "Get a life", mutta niinhän minä teenkin. </div><div><br /></div><div><b>PS. </b>Tähän kirjoitukseen liittyy sellainen ristiriita, etten tiedä, jaanko sen Facebookissa vai en. En jaksaisi tarkkailla kommentteja. Ehkä pyydän vaimoa jakamaan tekstin, mutta sitten kyselen häneltä, mitä ihmiset ovat sanoneet. Olisi kai meillä muutakin puhuttavaa. <br /><br /><b>EDIT: </b>korjattu lääkkeen nimeä. Aiemmin tekstissä mainittu lääke oli Sumatriptan, joka on migreeni-, ei masennuslääke. Tämä oli puhdas alitajuinen huolimattomuusvirhe, koska perheessä käytetään myös Sumatriptania ja siitä oli käyty keskustelua samoihin aikoihin, kun blogitekstiä kirjoitin.</div>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-54765767206380033332021-03-10T20:16:00.008+02:002021-03-11T11:22:58.572+02:00Kosti Koskisen hieno näyttely Rauman taidemuseossa<p></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiadcOWYFy3rHsNOPD_biO9GYjGkkB3tXr3w8gg02-xuDrpjfo3FU2kcwrCfIrfjegeicHoWrBMP7N0rLYVQcZCzqCmC7VPkwLbg0i5feJBn84fMip-OD_nPKifnP4LT2f1Y513/s500/Ihmeellinen_kuherruskuukausi.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="341" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiadcOWYFy3rHsNOPD_biO9GYjGkkB3tXr3w8gg02-xuDrpjfo3FU2kcwrCfIrfjegeicHoWrBMP7N0rLYVQcZCzqCmC7VPkwLbg0i5feJBn84fMip-OD_nPKifnP4LT2f1Y513/s320/Ihmeellinen_kuherruskuukausi.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr></tbody></table>Kuten tiedetään, vetämäni pienkustantamo on juuri julkaissut raumalaisen kuvataiteilijan <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Kosti_Koskinen">Kosti Koskisen</a> (1905-1983) ainoaksi jääneen proosateoksen <i><a href="http://kustantamohelmivyo.blogspot.com/2021/02/kosti-koskinen-ihmeellinen.html">Ihmeellinen kuherruskuukausi</a></i>. Se ilmestyi alun perin WSOY:n kustantamana vuonna 1930 ja oli yksi viimeisiä 1920-luvun kauhubuumin teoksia (sen jälkeen isoilta kustantamoilta tuli käytännössä vain Samuli Paulaharjun <i>Tunturien yöpuolta</i>, 1934). Koskisen kirja on ollut täysin unohdettu, osittain siksi, että se näyttää ja kuulostaa harmittomalta romanttiselta hupailulta eikä mikään itse teoksessa viittaa siihen, että se olisi kauhua tai edes jännitystä. Lisäksi arvelen, että teoksen painoksesta suuri osa on makuloitu, koska kirjaa ei ole myyty; siitä ei löydy edes yhtään aikalaisarvostelua <i>Arvostelevan kirjaluettelon</i> lyhyen tekstin lisäksi. Uudemmistakin arvioista yksi harvoja on bloggaaja Mikael Luovan kirjoitus <a href="http://kolmaskirjasto.blogspot.com/2015/02/kosti-koskinen-ihmeellinen.html">täällä</a>. <p></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAjmVRjo3a6lm3hczaTXn80_pWDp-0DgeyA9if7HIqQXywVVwACh_UnypZgaTLGiBVEPIrtaGU7NjjfRJfiWet0z3hhkKkTbP30gCfMKUq6cIw8GYbDIEKZg2v9Wbn2LFlvYvd/s558/ihmeellinen-vanha.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="558" data-original-width="387" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAjmVRjo3a6lm3hczaTXn80_pWDp-0DgeyA9if7HIqQXywVVwACh_UnypZgaTLGiBVEPIrtaGU7NjjfRJfiWet0z3hhkKkTbP30gCfMKUq6cIw8GYbDIEKZg2v9Wbn2LFlvYvd/s320/ihmeellinen-vanha.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Alkuperäinen kansi,<br />jossa on mahdollisesti <br />Koskisen oma maalaus. <br /><br /></td></tr></tbody></table>Ilman Boris Hurttaa (jonka liian varhainen kuolema on ollut tämän kevään surullisimpia uutisia) kukaan ei tietäisi Kosti Koskisen ainoasta kirjasta mitään. (Tosin olisin itse todennäköisesti hänet nostanut esille kauhukirjallisuuden historiassani, koska aikeissani oli joka tapauksessa käydä läpi <i>Arvostelevat kirjaluettelot</i>.) Hurtta osti kirjan sattumalta, tietämättä siitä etukäteen mitään, ja ällistyttyään sen vahvoista ja absurdeista kauhujutuista kirjoitti siitä Porttiin artikkelin vuonna 2007. Sen ansiosta moni alan keräilijä on herännyt etsimään teosta, usein sitä kuitenkaan löytämättä (Planeetta-divarit <a href="https://kirjapino.fi/product/ihmeellinen-kuherruskuukausi/">on näköjään myynyt kirjan</a> kahdellatoista eurolla saatuaan sen ns. Wernerin helmistä eli WSOY:n varaston inventaariotyhjennyksistä; tämän kuultuaan Hurtta sanoi, että hän olisi maksanut kirjasta epäröimättä sata euroa). <p></p><p>Mutta kuten sanottu, teoksen uusi laitos helposti saatavilla mistä tahansa verkkokaupasta, esimerkiksi <a href="https://www.booky.fi/tuote/kosti_koskinen/ihmeellinen_kuherruskuukausi_fantastisia_kertomuksia/9789527211694">täältä</a>. Books on Demandin verkkokaupan sivu löytyy <a href="https://www.bod.fi/kirjakauppa/ihmeellinen-kuherruskuukausi-kosti-koskinen-9789527211694">täältä</a> (jos haluaa tukea pienkustantajaa, ostaa BoD:sta, koska sitä kautta kustantaja saa enemmän provikkaa). Lisäksi uusintalaitoksessa on ylimääräisiä novelleja, neljä eri lehdissä 1920-luvulla julkaistua sekä yksi aiemmin julkaisematon. Juuri tällä tavalla tehtynä uusintalaitokset ovat yksi hienoimpia kustantamisen muotoja, ja olen todella onnellinen, että sain tehdä tämän juuri näin. Pari detaljia: uuden kannen on tehnyt raumalainen taiteilija <a href="https://susannaliikala.wixsite.com/home/taiteilija-about">Susanna Liikala</a> ja kirja on vanhan mustaselkäisen Sapo-sarjan kirjan kokoinen. Harmillisesti tajusin vasta jälkeenpäin, että selänkin olisi voinut tehdä niin kuin vanhat mustaselkäiset: kirjailijan sukunimi kursivoidulla gemenalla ja teoksen nimi kursivoidulla versaalilla, kummatkin haalealla keltaisella. Toivottavasti idea välittyy näinkin! Kirjalle otettiin alaotsikko Koskisen arkistosta, alkuperäisellä teoksella kun ei ole selittävää otsikointia. </p><p>Kosti Koskisen arkistosta, jota Rauman taidemuseo hallinnoi, löytyy tieto, että Koskinen lähetti <i>Ihmeellisen kuherruskuukauden</i> kustantaneelle WSOY:lle toisenkin novellikokoelman, nimeltään "Salaperäinen vainooja". Käsikirjoitus kävi WSOY:lla kaksi kertaa, mutta kummallakin kerralla se hylättiin. Mielessäni väijyy ajatus, että toisen novellikokoelman voisi rekonstruoida Koskisen arkistosta löytyvien tekstien perusteella. Olen aivan varma, että Koskinen olisi saanut kirjansa julkaistua, jos hän olisi lähettänyt sen jollekin muulle kustantajalle ja ehkä madaltanut omaa kynnystään. Varsinkin 1940-luvun lopulla Suomessa toimi toistakymmentä viihdekustantamoa, jotka julkaisivat kaiken, minkä käsiinsä saivat. (Lisäksi kaikki, mitä julkaistiin, myös meni kaupaksi - kansan tarve lukea viihdettä, unohtaa juuri loppunut toinen maailmansota, oli suuri.) On sääli, että Koskinen ei syystä tai toisesta tullut tällaista ajatelleeksi. Tietysti edelleenkin on olemassa sitä ajattelua, että kun kerran on yhden kustantamon kirjailija, on pakko saada aina olla juuri sen kustantamon kirjailija (kustantamojen vaihtaminenhan on suosittujen kirjailijoiden kohdalla aiemmin ollut iso uutinen). </p><p></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhEfAoGiHKIeiVWc2OUGrhcmtEi0sDPr_h5CTzuBmaAMw3462OtAiq_DxzAPwGl93bvIR5HbYodXk30OhR_2IYmaEIbtVmWKYaFZVcQaxoV_EJlB9nlOc5ppVNWGW3re7cA4Bkk/s2048/IMG_20210228_131001.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhEfAoGiHKIeiVWc2OUGrhcmtEi0sDPr_h5CTzuBmaAMw3462OtAiq_DxzAPwGl93bvIR5HbYodXk30OhR_2IYmaEIbtVmWKYaFZVcQaxoV_EJlB9nlOc5ppVNWGW3re7cA4Bkk/s320/IMG_20210228_131001.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Koskisen myöhäinen omakuva.</td></tr></tbody></table><br />Koskinen oli kuitenkin tunnetuin nimenomaan kuvataiteilijana. Tiesin kyllä hänen nimensä jo ennen kuin Hurtta alkoi <i>Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta</i> puhua, ja viittaan lyhyesti hänen kuvataiteeseensa <i>Kuoleman usvaa ja pimeyttä</i> -kirjassani. Lisäksi olin lukenut Henna Paunun noin 15 vuotta sitten tekemän näyttelyn oheiskirjasen <i>Väri elää varjossa</i> ja käyttänyt sitä lähteenä. Siinä on monia kuvia Koskisen mainioista maalauksista ja muista töistä. (Paunun kirjanen löytyy ainakin <a href="https://docplayer.fi/1731430-Kosti-koskinen-vari-elaa-varjossa-1.html">täältä</a>.)<p></p><p>Mutta en olisi arvannut, että Koskinen oli näin hieno ja kiinnostava taiteilija kuin mitä paljastuu Rauman taidemuseossa olevasta näyttelystä! Näyttely on tällä hetkellä koronan takia tietenkin kiinni, ja itsekin näin sen hiihtolomaviikolla viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä niin että olin varannut ajan etukäteen ja olin museon ainoa kävijä vanhahkon pariskunnan lisäksi (ja kiersimme myös näyttelyä eri aikaan). </p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhjg_6r6U1GWcWlCXJKe8G2WsG72eOyLJ5cgBO0BptGouQi1aQ9vaqH21pvZEJ1M0S_vwbXFPVEhJC2odvv8YVneoivI_4Ky8Xt949w8DWkWw4Ie6JKqa6HrJe5Vb4RkN_DbKvM/s2048/IMG_20210228_131624.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhjg_6r6U1GWcWlCXJKe8G2WsG72eOyLJ5cgBO0BptGouQi1aQ9vaqH21pvZEJ1M0S_vwbXFPVEhJC2odvv8YVneoivI_4Ky8Xt949w8DWkWw4Ie6JKqa6HrJe5Vb4RkN_DbKvM/s320/IMG_20210228_131624.jpg" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Koskiselle tyypillinen <br />Pohjankadun katunäkymä.</td></tr></tbody></table>Näyttely on tehty huolellisesti ja ajatuksella, ja se piirtää hienon ja varmasti mahdollisimman täyden kuvan Koskisesta taiteilijana ja ihmisenä ja läpi käydään hänen kaikki tyylivaiheensa impressionimista, jälki-impressionismista ja ekspressionismista aina pop- ja dadahenkiseen kollaasiin. Museon intendentti Heta Kaisto ja muut museon työntekijät ovat tehneet suuren työn. <p></p><p>Näyttelyssä ei nähdä pelkästään Koskisen töitä, vaan niitä kommentoivat tai täydentävät usean nykytaiteilijan tekemät uudet teokset - ja nekään eivät ole "pelkkää" kuvataidetta, vaan myös äänitaidetta (esimerkiksi raumalaisten taiteilijoiden yhdessä lukema "Kadunmiehen päiväkirja", jota Koskinen piti 1970-luvulla, tai Taavi Heikkilän kirjoittama uusi runo, joka on saanut innoitusta Koskisen tekemistä sana- ja asialistauksista). On todella sääli, jos museota ei voida maaliskuun jälkeen avata ja näyttely jää näkemättä - toukokuussa on kuitenkin varattu alkavaksi uusi näyttely. </p><p>Koskisen kuvataide on näyttelyssä ryhmitelty eri osioihin ja sitä on rytmitetty otteilla Koskisen muusta toiminnasta. Hänen laajasta arkistostaan on nostettu esille kaikenlaista efemeraa: ostoskuitteja, todistuksia, pieniä nopeasti tehtyjä luonnoksia. Otteissa näkyy se, että Koskinen kamppaili elantonsa eteen: sen lisäksi, että hän teki kuvataidetta, hän toimi elokuvateatteri- ja ravintolamuusikkona ja kirjoitti lehtijuttuja, vielä myöhäisellä iällään (ilmeisesti saamatta julki mitään). Lisäksi hän toimi kuvataiteen opettajana. Koskinen myös maalasi sodan jälkeen kymmenittäin versioita Rauman Pohjankadun katumaisemasta: niitä oli helppo myydä paikallisille. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZOZFzpwYZfS_njakL27Y7Bds_laEQL2hyxmTRZmPFjPmlQlzkxo-X7CkH_-eoVhMGFu8HHsE10mkklDOXshKYPe_Nh7fMeOI4hoW2x7skBova5DEWyr2dpAYgqYF4Xx9dN1ZN/s2048/IMG_20210228_131116.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZOZFzpwYZfS_njakL27Y7Bds_laEQL2hyxmTRZmPFjPmlQlzkxo-X7CkH_-eoVhMGFu8HHsE10mkklDOXshKYPe_Nh7fMeOI4hoW2x7skBova5DEWyr2dpAYgqYF4Xx9dN1ZN/w400-h300/IMG_20210228_131116.jpg" width="400" /></a></div><br />Todella hieno olikin huone, johon oli koottu Koskisen tekemiä Rauma-aiheita, näkymiä kaupungilta, satamasta ja tehtaista. Värikylläisten ja impressionististen taulujen taustalla oli vahvalla sinisellä maalattu seinä, joka korosti maalauksia upeasti. Koskisen muotokuvia oli myös yksi seinällinen, ja niissäkin on oma kiinnostava tunnelmansa, vaikka ne eivät selvästikään olleet parasta Koskista (ja häntä ilmeisesti kritisoitiinkin siitä, etteivät hänen muotokuvansa ole kovin näköisiä). <p></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEilNSCSYFj8OIdD-BTh882aFiYectaVl4WW2BpGEGvTnGhH3RhCf0x1Pb1K_qJWjL6ShLxrzTkUlpR3VpoEL-5q9DDLu_stqn2HPeprnoFjX5xQkRNj8ggAY8zNBM6sg2B3X1F9/s2048/IMG_20210228_133658.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEilNSCSYFj8OIdD-BTh882aFiYectaVl4WW2BpGEGvTnGhH3RhCf0x1Pb1K_qJWjL6ShLxrzTkUlpR3VpoEL-5q9DDLu_stqn2HPeprnoFjX5xQkRNj8ggAY8zNBM6sg2B3X1F9/s320/IMG_20210228_133658.jpg" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Varhainen värikokeilu. </td></tr></tbody></table><br />Pidin tavattomasti myös museon yläkerrassa olevista suurista, värikylläisistä töistä. Näistä esimerkiksi 1960-luvun alussa seurakunnalle tehty, mutta lunastamatta jäänyt "Exodus" oli erityisen hieno. (<a href="https://www.instagram.com/p/CL1lQwmh7w9/">Tässä</a> Instagramissa postaamani kuvasarja siitä.) Harmi, että Rauman kaupunginkirjastolle samoihin aikoihin tehtyä seinämaalausta ei saatu näyttelyyn; se on kuulemma jossain kaupungin varastossa. <p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjs_cAgodA78H57VhJtZLX1rGMM4a-Kp6NTDibsGfxjOVCZvSg66rEbqHCQoXq5Ed80JE2V8-cqG6KwPLhKsre6-KTW7-_AoNJJXpXEqpmJCHvarg5y2YJX1Q88iM7i88eN885P/s2048/IMG_20210228_133026.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjs_cAgodA78H57VhJtZLX1rGMM4a-Kp6NTDibsGfxjOVCZvSg66rEbqHCQoXq5Ed80JE2V8-cqG6KwPLhKsre6-KTW7-_AoNJJXpXEqpmJCHvarg5y2YJX1Q88iM7i88eN885P/s320/IMG_20210228_133026.jpg" /></a></div><br />Erityisen kiinnostavia olivat 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt kollaasit, jotka lievästä 1920-lukulaisuudestaan huolimatta osoittivat, että Koskinen oli vielä vanhoillakin päivillään halukas uudistumaan. Työt sykkivät synkkää tunnelmaa ja kertovat, että taiteilija oli kiinnostunut makaabereista aiheista koko ikänsä. Esimerkiksi "Kummitustalo" (1970) olisi hyvin voinut toimia <i>Ihmeellisen kuherruskuukauden</i> uusintalaitoksen kansikuvana! <br /><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2CsTVxgStGUOvzMESIzOfM12T0aBRdwkOGJwr4V_-hUc91vrMmUObUo2XB4fN7_OJ-GMZVws9eMNile59wzSGsn1XScdcOOvVnpmHsdiZQx3a3k28KIvstavQ-fGiotFwmWkn/s2048/IMG_20210228_133117+%25281%2529.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1611" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2CsTVxgStGUOvzMESIzOfM12T0aBRdwkOGJwr4V_-hUc91vrMmUObUo2XB4fN7_OJ-GMZVws9eMNile59wzSGsn1XScdcOOvVnpmHsdiZQx3a3k28KIvstavQ-fGiotFwmWkn/s320/IMG_20210228_133117+%25281%2529.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kummitustalo (1970).</td></tr></tbody></table><p>Jännittävän hetken koin, kun kävin näyttelyn jälkeen Vanhan Rauman läheisellä Torin Kymppi -kirppiksellä ja siellä oli myytävänä yksi Koskisen kollaasi! Se oli tosin jo varattu jollekulle, ja ehkä sen hinta olisi omalle budjettille ollut liian korkea, joskin teos oli melko huonossa kunnossa. (Kuva ohessa.) Satun muuten tietämään, että taidemuseon näyttelyssä on yksi työ, joka ostettiin museolle kirppikseltä viime syksynä, mikä kertoo siitä, että paljon kiinnostavaa taidehistoriaa on edelleen piilossa ihmisten kodeissa ja varastoissa ja päätyy myyntiin jos on päätyäkseen. </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEidByGEUGW_xS5p8OYhEdZEXV7r3HeE7JlqKGFvy99IKdlNynUA8h6cEfJRUA5cEa9EPnevf1Rg91BQXJfLPL3Q7SAJqD9bzHniqyWs7qEUeL0J6OR-n13YqOHcX9qXHkM7iHLu/s2048/IMG_20210228_150313.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEidByGEUGW_xS5p8OYhEdZEXV7r3HeE7JlqKGFvy99IKdlNynUA8h6cEfJRUA5cEa9EPnevf1Rg91BQXJfLPL3Q7SAJqD9bzHniqyWs7qEUeL0J6OR-n13YqOHcX9qXHkM7iHLu/s320/IMG_20210228_150313.jpg" /></a></div><p></p><p><br />Minut luonnollisesti mainittiin näyttelyn kiitoksissa, kun toimitin ja julkaisin <i>Ihmeellisen kuherruskuukauden</i> uusintalaitoksen (sitä on myynnissä museossa), mutta erittäin kaunis teko oli omistaa näyttely Boris Hurtalle, jonka tapaturminen kuolema tapahtui vain vähän ennen näyttelyn aukeamista helmikuussa.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9P7d-4eTL0gmIJC0yFJD4YLXxeAEG4g6kRDOxjocniGCSeB-l7ittbA5PM34Tr6dlgW2wZ8krBDNz9oss1qPIAiPXJ72yeVi9kYLJ_OT3gaWNC94XRGcYV8A2Jfp_Msr9PI9P/s2048/IMG_20210228_135416.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9P7d-4eTL0gmIJC0yFJD4YLXxeAEG4g6kRDOxjocniGCSeB-l7ittbA5PM34Tr6dlgW2wZ8krBDNz9oss1qPIAiPXJ72yeVi9kYLJ_OT3gaWNC94XRGcYV8A2Jfp_Msr9PI9P/s320/IMG_20210228_135416.jpg" width="320" /></a></div><p></p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-3841481796538280242021-03-08T11:24:00.001+02:002021-03-08T11:24:57.228+02:00Seksipokkarit ja lesbonaisten lukijakokemukset <p><i></i></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><i><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhjMez5xDLzgIvxGgq3oL0zKhyphenhyphenEQ9UGFXsAnkreynV6niPdfL2MLdRbDnJi_B92_nlYEFOvutKAMyB_jHb5lZeLggSYWiOBnbkcdV_qntpsn8gq_PPIxJuUG-Aw1f-91nr0se0S/s2035/annbannon.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2035" data-original-width="1400" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhjMez5xDLzgIvxGgq3oL0zKhyphenhyphenEQ9UGFXsAnkreynV6niPdfL2MLdRbDnJi_B92_nlYEFOvutKAMyB_jHb5lZeLggSYWiOBnbkcdV_qntpsn8gq_PPIxJuUG-Aw1f-91nr0se0S/s320/annbannon.jpg" /></a></i></div><i>Naistenpäivän kunniaksi lesbopokkareita koskeva pätkä tulevan kirjani </i>Pulpografia Erotica<i> johdantoartikkelista. Teos johdattelee lähinnä amerikkalaisten seksipokkarien outoon ja sekavaan maailmaan ja sisältää kirjoittajaesittelyt useasta kymmenestä kirjailijasta, joiden teoksia on suomennettu 1960- ja 1970-luvuilla. (Pari on 1980-luvun puolelta.) Kuten nimi kertoo, </i>Pulpografia Erotica<i> on jatkoa esikoisteokselleni </i>Pulpografia <i>(2000) ja sen jatko-osalle </i>Pulpografia Britannica<i> (2014). Olen päättänyt saada keskeneräiset kioskikirjallisuushakuteokseni valmiiksi muutaman seuraavan vuoden sisällä, vaikka välillä tuntuu, että aika on ajanut tematiikan ohitse. </i><p></p><p><br /></p><p>Seksipokkareilla oli poliittista ulottuvuutta, jota ei helposti tule ajatelleeksi. Esimerkiksi afroamerikkalainen feministi- ja lesboaktivisti Donna Allegra on kirjoittanut, että 1960-luvun pornografia muovasi hänen seksuaalista identiteettiään monin tavoin. Allegran oman kertoman mukaan hän käytti kovaa heteroseksuaalista pornoa masturbaatiokirjallisuutena ja lesbokuvauksia sisältäviä kirjoja pehmopornofantasioiden lähteenä. Jo teini-ikäisenä hän kolusi kioskien ja kirjakauppojen epämääräisimpiä nurkkia, ja jos hän vain olisi kehdannut, hän olisi tilannut kirjoja suoraan kustantajilta – mutta silloin vanhemmat olisivat saaneet tietää. 1950-luvun Yhdysvallat oli kuitenkin vanhoillinen ja ahdasmielinen maa, jossa homoja voitiin erottaa valtion työpaikoista vain, koska heitä saatettiin kiristää. Kaapista tuleminen ei ollut mahdollista. </p><p>Allegran ensimmäinen kosketus pornopokkareihin oli Joan Ellisin <i>Summer Camp</i>. Kirja oli osunut Allegran silmiin high schoolin alaluokilla. Myöhemmin Allegra kertoo lukeneensa muun muassa March Hastingsia, Sloan Brittainia, Randy Salemia, Dallas Mayoa ja Sheldon Lordia (toisin sanoen Lawrence Blockia). Ann Aldrichin eli Vin Packerin lesbokirjojen päähenkilöitä Allegra sanoi kavahtaneensa, sillä tämä kuvasi lesboja ilkeämmin kuin heterokirjailijat, vaikka oli itse lesbo. Allegra oppi tunnistamaan oikeanlaiset kirjat siitä, että niiden nimissä tai kansikuvauksissa käytettiin sellaisia sanoja kuin ”unnatural”, ”strange” tai ”perverted”. Saman ovat kertoneet monet muutkin lukijat.</p><p>Samantyyppisistä kokemuksista on kertonut myös kirjailija Ann Bannon, jonka oikea nimi on Ann Weldy. Vuonna 1932 syntynyt Bannon tunnetaan varsinkin lesbopiireissä hyvin vuosina 1957–1962 kirjoittamastaan Beebo Brinker -sarjasta, jossa hän kuvaa neljän nuoren naisen elämää sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa. Bannonin kirjat, jotka julkaisi suuri pokkarikustantamo Fawcett, poikkesivat monista muista ajan lesbokirjoista siinä, että niissä päähenkilöille kävi hyvin ja he onnistuivat elämään sellaista elämää kuin halusivatkin, toisin sanoen suhteessa toisen naisen kanssa. Bannon ei siis joutunut samaan tilanteeseen kuin saman sukupolven toinen lesbokirjailija, Vin Packer, joka oli 1950-luvun alussa joutunut päättämään omat lesbokirjansa synkeissä sävyissä, ettei häntä ja kustantajaa päästäisi syyttämään moraalittomuudesta.</p><p>Ann Bannon on haastatteluissa, esimerkiksi Andrew Netten toimittamassa artikkelikokoelmassa <i>Beat Girls, Love Tribes and Real Cool Cats</i> (2016), kertonut siitä, miten nimenomaan kioskipokkarit tarjosivat hänelle mahdollisuuden kirjoittaa omasta seksuaalisuudestaan ja hänen lukijoilleen mahdollisuuden lukea toisten lesbonaisten elämästä. Bannonin ja muiden lesbokirjat kertoivat lukijoille, etteivät he olleet yksin, että oli muitakin lesboja. Bannoninkaan tapauksessa elämä ei ollut yksinkertaista: hän oli kirjoja kirjoittaessaan naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta eikä hänen miehensä hyväksynyt hänen kirjojaan (palkkioshekit kuulemma kelpasivat). Bannon kuitenkin päätti kestää siihen asti, että lapset kasvaisivat isoiksi. Bannon on itsekin kertonut, että olisi tarvinnut opaskirjaa omaan lesbouteen. Hän ja miehensä erosivatkin 1980-luvulla, jolloin uudet lesbokustantamot julkaisivat Bannonin romaaneja uudestaan. Niistä on ilmestynyt useita uusintapainoksia myöhemminkin.</p><p>Allegran ja Bannonin kertomukset ovat kiinnostavia esimerkkejä siitä, että 1950- ja 1960-lukujen erotiikka ja pornografia ovat olleet tärkeätä kirjallisuutta. Vain sen avulla monet amerikkalaiset ja englantilaiset lukijat ovat voineet muodostaa itselleen käsityksen siitä, mitä on olla homo tai lesbo. Allegra kertoo tajunneensa, että kirjojen tarjoama kuva ei ole kokonainen, mutta silti hän löysi aina välillä osia itsestään kirjojen sivuilta. Vasta 1970-luvulla alkoi ilmestyä enemmän lesbojen itsensä kirjoittamaa ja kustantamaa, ”oikeaa” lesbokirjallisuutta. Siihen asti oli tyytyminen useimmiten heteromiesten kirjoittamiin (ja myös heille kirjoitettuihin) kirjoihin. Yhtenä muutoksen airuena on nähty niin sanotut Stonewallin mellakat vuonna 1969, joita on usein pidetty homojen kansalaisoikeusliikkeen lähtöliikkeenä. Muutos oli kuitenkin myös alan sisäinen, kuten aiemmin on huomattu: kirjailijat, jotka olivat usein itsekin homoseksuaaleja tai muuten seksuaalisesti liberaaleja, saivat kustantajansa avaamaan uusia linjoja. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-18189800.post-53189495817777572532021-02-17T10:53:00.004+02:002021-02-17T10:56:17.847+02:00Yksityisetsiviä ja muut vuoden 2020 kirjat<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9-e9fAtXXLYqJE-MfUg7EpWKsEDHWQeiNBq3oB5omn1f_NUhQQv-Gl0uPsHG0pTXsHrZfDqXJv3Ku0fzjqUvd0LxcL-awC4yKHCyAVjmN6GtRJaPZJOUinWp1bDxkmzxAQL_9/s2048/IMG_20210217_101555.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9-e9fAtXXLYqJE-MfUg7EpWKsEDHWQeiNBq3oB5omn1f_NUhQQv-Gl0uPsHG0pTXsHrZfDqXJv3Ku0fzjqUvd0LxcL-awC4yKHCyAVjmN6GtRJaPZJOUinWp1bDxkmzxAQL_9/s320/IMG_20210217_101555.jpg" width="320" /></a></div>Viime vuosi oli jälleen kerran tuottelias (edellisenä vuonna ei juuri mitään ollut ilmestynytkään). Alkuvuodesta ilmestyi Oppianilta suomalaisen kauhukirjallisuuden historia, <i>Kuoleman usvaa ja pimeyttä</i>, ja Oppianilta tuli myös Leonard Clinen <i>Jumalan pää</i>, jota olin tosin suomentanut jo usean vuoden ajan. Sen kanssa samoihin aikoihin tuli Aviadorilta niin ikään suomentamani Ken Bruenin <i>Kulkurimurhat</i>, joka kuuluu Jack Taylor -sarjaan. Keväällä kun ei sattuneesta syystä ollut paljonkaan tekemistä kirjoitin <i>Suomalaisen kirjallisuuden lyhyen historian</i> ja <i>Spoilerivaroituksen</i>, jotka kummatkin julkaisi syksyllä Avain. Loppusyksyllä ilmestyi toinen suomennos, Richard Starkin (eli Donald Westlaken) <i>Tappajan jäljet</i> (<i>The Hunter,</i> 1962), legendaarisen Parker-sarjan avausosa. (Hämmentävää, miten minusta yhtäkkiä tuli suomentaja.) Näiden lisäksi sain valmiiksi kaksi muutakin kirjaa, runoantologian <i>Titaanien laulu II:n</i> ja novelliantologian <i>Kuolon tähti</i>, mutta ne eivät ole minusta riippumattomista syistä vielä ilmestyneet. <p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEHAPG4a8qcfhb4tpEhGwnRMWyLM6To7bzm6bGD3ID_3CFFR11-5rOZDPFldmRnVu7Le-hl8F9kJKInZauDFKkbwM81PXEWh4PfJQ0tcpFDU8cuexOMfuXQKLKGtYoDVCH7cCH/s303/cline-jumalanp%25C3%25A4%25C3%25A4.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="303" data-original-width="201" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEHAPG4a8qcfhb4tpEhGwnRMWyLM6To7bzm6bGD3ID_3CFFR11-5rOZDPFldmRnVu7Le-hl8F9kJKInZauDFKkbwM81PXEWh4PfJQ0tcpFDU8cuexOMfuXQKLKGtYoDVCH7cCH/w133-h200/cline-jumalanp%25C3%25A4%25C3%25A4.jpg" width="133" /></a></div>Lisäksi Helmivyö julkaisi peräti kuusitoista kirjaa, joista omia opuksiani olivat täydennetty uudelleenjulkaisu vuonna 2004 ilmestyneestä <i>Viidestilaukeavista</i>, aiemmin julkaisuista teksteistä koottu artikkelikokoelma (<i>Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia</i>, joka kulki työnimellä "Pikkukirja pulpista"), ja vanha graduni <i>Kolmensadan vuoden yksinäisyys</i>, jonka julkaisin kevyesti toimitettuna (ajattelin, että se resonoisi koronavuonna; en tiedä onko). Omia toimitustöitä oli kaksi, enemmän kokoamista muistuttavia hommia oli kolme (joista yksi oli kolmiosainen <i>Harhama</i>), toisten tekstien kustannustoimittamista oli kolmessa kirjassa. Kahden muun kirjan eteen en itse tehnyt paljon mitään, vaan toimin lähinnä konsulttina ja viime kädessä julkaisijana. <p></p><p>Tiedän, että on muotia (ja myös aivan relevanttia) kritisoida "contenttia", jossa kehuskellaan sillä, että on tehnyt omaa työtään, mutta silti hämmennyn, kun katson yllä olevaa listaa. Ei ehkä ihme, että on välillä väsyttänyt. (Tänä keväänä olen tosin kokeillut yhtä juttua, joka on todellakin vähentänyt väsymystä ja ahdistusta ja lähes kokonaan poistanut uniongelmani. Kirjoitan siitä ehkä joskus toiste.)</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzds1eExO32rSquvIk33Fwyj8akY9qZRg9LuNIKgsw78ZWRiGf6sf5t3xu1Cx3E4BoaNLnNYUm1wDXmCD8nSCGEg4v1tRkVrJ0RtSeOBE_OpYYioDuQt7awGQyjBCVonx45dn-/s714/yksityisetsivi%25C3%25A4-kansi.png" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="714" data-original-width="563" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzds1eExO32rSquvIk33Fwyj8akY9qZRg9LuNIKgsw78ZWRiGf6sf5t3xu1Cx3E4BoaNLnNYUm1wDXmCD8nSCGEg4v1tRkVrJ0RtSeOBE_OpYYioDuQt7awGQyjBCVonx45dn-/s320/yksityisetsivi%25C3%25A4-kansi.png" /></a></div>Mutta varsinaiseen asiaan: sain maanantaina viimeinkin käsiini viime vuoden viimeisen julkaisuni: lyhytproosaa sisältävän kirjasen <i>Yksityisetsiviä</i>. Se on 38-sivuinen teos, jossa on 34 parin lauseen mittaista tekstipätkää. Jokaisessa seikkailee jonkinlainen sankari, joka teoksen nimen perusteella pitäisi tajuta yksityisetsiväksi, myyttiseksi kovaksikeitetyn dekkarin päähenkilöksi. Kirjan julkaisi käsitteellisen runoilijan Karri Kokon pyörittämä mikrokustantamo Lyhyttavara, jonka kirjat tehdään tarvepainatteina. <p></p><p>Kirja syntyi, kun aikani pyörittelin mielessäni, mitä tekisin muutamalla tekstinpätkällä, jotka olin muutama vuosi aiemmin kirjoittanut mökillä olevalla matkakirjoituskoneella. Niissä seikkailivat hahmot, joista olin kirjoittanut jonkinlaisia rikostarinoita jo teini-ikäisenä. Näissä uusissa tarinoissa oli absurdi lähtökohta, yksityisetsivä esimerkiksi hyökkää Taivaaseen tai hänet palkkaa töihin sikaria poltteleva vauva. Osassa tekstejä on intertekstuaalisia viittauksia, ja Augusto Monterroso, Julio Cortázar ja Irmari Rantamala mainitaan kirjassa nimeltä. Tekstiin on piilotettu muitakin viittauksia, kuten erään yksityisetsivän asiakas, joka pyytää, että tämä auttaisi valasta rykimään. En tiedä, moniko viittauksen tunnistaa. Myös motto on lainaus, mutta se voi olla vielä obskuurimpi (en itse asiassa löytänyt sille täsmällistä muotoilua, ja se on nyt muistinvarainen). </p><p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVFVY4PK1cuhXA2UAg9n_1V2-C8u_8aADY7_l6tSAH_m-xCQx9ppOxbzjWyBmAgrneGQS8uNDQy_qEtgG4cBngzL035WaQJPQtggejJrqheGNbZncCVXeWV8LlSjz7EMIVooH9/s1767/lensimme+ensimm%25C3%25A4isess%25C3%25A4.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="291" data-original-width="1767" height="66" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVFVY4PK1cuhXA2UAg9n_1V2-C8u_8aADY7_l6tSAH_m-xCQx9ppOxbzjWyBmAgrneGQS8uNDQy_qEtgG4cBngzL035WaQJPQtggejJrqheGNbZncCVXeWV8LlSjz7EMIVooH9/w400-h66/lensimme+ensimm%25C3%25A4isess%25C3%25A4.JPG" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Mökillä kirjoitettu absurdi pikkupala,<br />jossa ei esiinny yksityisetsivää (ellei pääpari sitä ole). <br /><br /></td></tr></tbody></table>Kirjan yksityisetsivistä Ted Von Mayerling, Jack Lee Brougher, Arnold Clothes, Ed Aristotle (tosin alun perin muodossa Ed Aristoteles), Sam Odessa, Hannibal Schlock ja Joe Novak ovat omia yksityisetsiviäni, joiden nimet olin keksinyt jo vuosikymmeniä sitten. Kirjaa varten keksimiäni hahmoja ovat Cortez (joka esiintyy jostain syystä kahdessa tarinassa), Johnny Fiasco, Jake Plato ja Jack Phone. </p><div>Huvittelin jo lukioikäisenä keksimällä tällaisia nimiä, joista jotkut ovat tarkoituksella liian rakennettuja, mutta samalla myös yksityisetsivämäisiä: lyhyt, usein yksitavuinen etunimi ja outo sukunimi. (Vrt. Rhett Butler, mutta myös Sam Spade.) Osassa nimiä taas on outo kulttuurinen viittaus. Jack Lee Brougher esiintyi novellissa, jonka kirjoitin ehkä 14-vuotiaana. Innostuin joskus 15 vuotta sitten tekemään sitä englanninkielisen version ja lähettämään sen amerikkalaisen kirjailijan blogissaan pitämään kilpailuun, mutta en saanut (tietenkään) yhtään ääntä. Lopulta "suomensin" juttuni ja julkaisin sen Jännityslukemisto-nimisessä fanzinessa, jota tein kolme numeroa (vaikka viimeistä numeroa väitänkin neljänneksi). </div><p>Joe Novak näistä on itselleni merkittävin sankari, koska hänhän seikkailee peräti kahdessa kirjoittamassani pienoisromaanissa (<i>Outoa huminaa, Joe Novak</i>, 2009, ja <i>Älä soita sinivuokoille, Joe Novak</i>, 2014; jälkimmäisen kirjoitin 12 tunnissa, ja <a href="https://www.lulu.com/shop/juri-nummelin/%C3%A4l%C3%A4-soita-sinivuokoille-joe-novak/paperback/product-21817733.html?page=1&pageSize=4">sitä saa edelleen tarvepainatteena Lulusta</a>) sekä novellikokoelmassa <i>Pakastetun poliisin tapaus</i>, jonka Turbator julkaisi vuonna 2012. Parissakin novellissa mainitaan Ted Von Mayerling, jonka sanotaan olevan Los Angelesin rikkain yksityisetsivä. Mainittujen virallisempien kirjojen lisäksi on myös valokopio-omakustanteena tehty <i>Joe Novak pinteessä ja muita novelleja</i> (1997), jota ei varmaan muualta löydy kuin Turun kaupunginkirjaston maakuntakokoelmasta. Siinä on samaa ideaa kuin käsillä olevassa uutuudessa, vaikka en kovin hyvin muista, mitä kaikkea vihkossa on. Sen muistan, että yhdessä tarinassa esiintyy yksityisetsivä nimeltä Bill Harzia. </p><p>Muusta fiktiosta tuttuja yksityisetsiviä kirjassani ovat Brock Butler, Joe Puma, Karl Craven, Handsome McFee, Chuck Merrick, Lou Largo, Dan Turner, Johnny Aloha, Honey West, Steve Midnight, Joe Portugal, Terry Mack ja Ted Carmady. Osa on ollut hyvinkin tunnettuja, osa on vähän unohdetumpia. </p><p>Jay Reasoneriin liittyy vähän enemmän mutkia. Hän on sheriffi (ei siis yksityisetsivä!) Jack MacLanen kauhukirjassa <i><a href="https://www.risingshadow.fi/library/book/2409-paholaisen-opetuslapset">Paholaisen opetuslapset</a></i> (1988, suom. 1989). Jack MacLane oli texasilaisen kirjailijan ja pokkariharrastajan Bill Criderin salanimi, ja Jay Reasoner oli sisäpiirin vitsi, sillä muutama vuosi sitten kuolleen Criderin hyvä ystävä ja kollega oli toinen texasilainen kirjailija, uskomattoman tuottelias James Reasoner! Tosielämän hahmo on myös David Terrenoire, amerikkalainen kirjailija, jonka kolme mininovellia olen suomentanut (tai suomennuttanut) ja julkaissut (esim. omana pikkukirjanaan <i><a href="https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/hyva-naapurusto/">Hyvä naapurusto</a></i>, 2015). Hän esiintyy yksityisetsivänä Joe Novak -novellissa "Niljakkaan yksityisetsivän tapaus", jossa yksityisetsivät kokoontuvat järjestönsä vuotuiseen juhlaan. Rod Patterson ja Joe Archibald taas ovat pulp-kirjailijoita, joiden nimet kuulostivat kovaksikeitetyltä. Ray Banana esiintyy ranskalaisen Ted Benoitin <i>ligne claire</i> -sarjakuvissa, Sam Cairo taas esiintyy Gary Phillipsin käsikirjoittamassa uudessa rikossarjakuvassa. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg6M8mf2HmzcVf2k7j6wor42FP6XRjgS_ea2Hu8OB2QOJjtblrtTh2dDp0KFPbgTaMvaQkIFHJeBDQfg1WajaKoYwcOXo3H1PSWBQVyjGlmPYXJNPwo0RlILG4Ylrj2BAsFf8Wi/s399/stark-tappajanj%25C3%25A4ljet.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="399" data-original-width="250" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg6M8mf2HmzcVf2k7j6wor42FP6XRjgS_ea2Hu8OB2QOJjtblrtTh2dDp0KFPbgTaMvaQkIFHJeBDQfg1WajaKoYwcOXo3H1PSWBQVyjGlmPYXJNPwo0RlILG4Ylrj2BAsFf8Wi/s320/stark-tappajanj%25C3%25A4ljet.jpg" /></a></div>Mal Resnick ja Fairfax, jotka esiintyvät yhdessä jutussa, voivat olla tässä väärässä paikassa, koska he ovat ammattirikollisia Richard Starkin <i>Tappajan jäljissä</i>, jota suomensin Täysi Käsi -kustantamolle samaan aikaan kun tein näitä minitarinoitani. Mietin tuolloin, miten tehokkaita Stark-Westlaken keksimät nimet ovat, koska ne jäävät lukijan mieleen kertakuulemalta. Kyllähän he voisivat olla yksityisetsiviä, koska ovat eri henkilöitä minun kirjassani kuin Starkilla. <p></p><p>En tiedä, tekeekö yksikään lukija tällä tiedolla mitään. Voi olla, että jos kirjan ideaa ei tajua, se ei aukea tämänkään tiedon valossa (tai sitten se on vielä älyttömämpi). Yksi pääpointeista on joka tapauksessa leikkiä yksityisetsivämäisillä nimillä: lyhyillä tai poikkeuksellisen pitkillä etunimillä varustetuilla nimillä, joissa sukunimi ei yleensä ole vakiintunut sukunimi. Sattumoisin muuten selasin vuonna 2014 ilmestynyttä hakuteostani <i>Pulpografia Britannica</i>, ja törmäsin siinä yksityisetsivä Johnny Canuckiin. Hänkin olisi sopinut täydellisesti mukaan! Samasta kirjasta osui silmiin myös Johnny July. </p><p>Nämä ovat loputon suo. <a href="https://thrillingdetective.wpcomstaging.com/2018/07/29/private-eyes-alphabetical/">Thrilling Detectiven aakkosellisesta listauksesta</a> voi hakea lisää. Ehkä vielä joskus laajennan teostani... Tosin tätäkin täydentäessäni jo tuli olo, että osa teksteistä on väkinäisiä, eikä vaikutelma haihtunut, kun sain kirjan valmiina käsiini. Kaikkien yksityisetsivien nimet eivät myöskään ole kovin onnistuneita. (Hannibal Schlock? Jack Phone?) Onneksi näitä huteja on vain pari kolme. </p><p>Sekoittaakohan joku muuten tämän aiempaan kirjaani, Turkuun sijoittuvaan romaaniin <a href="https://www.bod.fi/kirjakauppa/yksityisetsivae-juri-nummelin-9789527211243"><i>Yksityisetsivä</i></a>? Sekin on omalla tavallaan lajityypin dekonstruktiota, rakastavaa sellaista mutta kuitenkin. </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4zvTJZF2PwOXgPxqYfSrqX3qP8cSmB-nO05bK_0nu_0CCq6YK5uqaysyLZ0S424MAKhtB09C9Yiz3b_hfjRqcJGAWVKFmrMjMETayG5fYPq7OiREtrzDB5gkQs_dL2yHOPA2w/s1654/johnjakes-jumala.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="453" data-original-width="1654" height="110" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4zvTJZF2PwOXgPxqYfSrqX3qP8cSmB-nO05bK_0nu_0CCq6YK5uqaysyLZ0S424MAKhtB09C9Yiz3b_hfjRqcJGAWVKFmrMjMETayG5fYPq7OiREtrzDB5gkQs_dL2yHOPA2w/w400-h110/johnjakes-jumala.JPG" width="400" /></a></div><p></p><p>Yllä yksi mökillä olevalla kirjoituskoneella kirjoitettu harjoitelma, toivottavasti siitä saa selvää. Tässä kohtaa muuten on sellainen vääntö, että alkuperäisessä sankarina on John Jakes, joka on kirjailija, mutta lopullisessa teoksessa sankarina on Lou Largo - ja hän taas on yksityisetsivä, josta Jakes on 60-luvun alussa kirjoittanut! Ylempänä toinen kirjoituskoneella tehty absurdi pikkupala, jota ei kirjassa ole. </p><p><i>Yksityisetsiviä </i>saatavana BoD:n verkkokaupasta <a href="https://www.bod.fi/kirjakauppa/yksityisetsiviae-juri-nummelin-9789526876641">täällä</a>. <a href="https://www.instagram.com/p/CJZM3BfDgV8/">Tässä </a>vielä instaaja Mikael Luovan pieni postaus <i>Yksityisetsivistä</i>. </p>jurinummelinhttp://www.blogger.com/profile/16341211256652624861noreply@blogger.com0