Julkaisemattomia

Muutoksia blogeissa, osa 2

2012-02-01T20:55:00.001+02:00

Ilmoitin juuri toisessa blogissani Jurin tekstit (höhlä nimi, I know!), että lopetan sen päivittämisen ja siirrän kaiken sen tyyppisen matskun, jota olen sinne postittanut, tänne - eli käytännössä esimerkiksi kirjojen esipuheet, yksittäiset epämääräisissä lähteissä julkaistut artikkelit ja muut tekstit ja sen sellaiset (mukaan lukien Pulpografian hakusanat!) postitan nyt tänne, vaikka ne eivät olisikaan julkaisemattomia. Toisaalta kovin tiukka tämä julkaisukriteeri ei ole ollutkaan. Mutta oli miten oli, Jurin tekstit -blogi lakkaa (joskin se jää olemaan, jotta jo julkaistut tekstit sieltä löytää) ja tästä tulee vielä enemmän niin sanottu pääblogi. (Joskin vielä on ratkaisematta, kuinka paljon postitan tavaraa Pulpettiin, jota olen pitänyt pääbloginani. Ainakin siirrän sieltä tänne bibliografiani.) Lisäksi on vielä päätettävä, vaihdanko tämän blogin nimen joksikin muuksi, vastaamaan paremmin tarkoitustaan.

Taiteilijan elämänkohtalo: kouluaine

2012-01-24T14:53:00.002+02:00

Käväisin eilen Turun maakunta-arkistossa perustamassa nimeäni kantavan arkiston. Siellä on kirjeenvaihtoa (jolle tullee jonkin sortin käyttökielto, lähisukulaisia ja tieteellistä tutkimusta tekevien lisäksi), vanhoja lehtijuttuja sekä valtava määrä kaikenlaisia käsikirjoituksia. Yhden tekstin - alkeellisen agenttiseikkailun - ala-asteajoilta jo postasin tänne blogiin, tässä toinen, jo huomattavasti monimutkaisempaa ja sisäistyneempää kirjoittamista, joskaan en ole aivan varma, onko tämä narsismia vai sille nauramista. Todennäköisesti kumpaakin, jos nyt uskoo että 17- tai 18-vuotias sellaiseen pystyy. Tämä on siis lukion kolmannen luokan aine; arvosanaksi sain kympin. (Olin kolmannella luokalla vielä alaikäinen, koska olin mennyt kouluun kuusivuotiaana - asia, jonka mainitsemisenkin voi laittaa narsismin tai ainakn itsekorostamisen piikkiin.) Onhan tässä tiettyä erikoista metakirjallisuudellisuutta. Sen verran, että Vampirella-julistetta minulla ei vieläkään ole, suuri osa muista tavoitteista on toteutunut... paitsi englannin kielen professuuri. (Tällaisen ajatuksen olinkin jo autuaasti - ja onneksi - unohtanut.)

Taiteilijan elämänkohtalo
Lukion äidinkielen aine, 3. luokka (1989-1990)

"Siinä se nyt sitten on: kaikkea mahdollista itsestään luuleva pojankloppi, silmälasit, tukka taakse kammattuna. Mikähän sekin luulee olevansa? Runoilija! Niin varmaan: osaako edes kaljaa juoda? Onko vielä neitsyt..? Hahhah, eihän se tiedä elämästä mitään!"

"Kuka olet sinä sanomaan, että runoilijan täytyy elää hurjaa elämää: mistäs sinä sen tiedät, miten niitä paperille laitettavia kokemuksia saa? Miksi sitä nyt joka naintia ja känniä pitäisi kuvata?"

"Rimbaud, Baudelaire, Hemingway, Apollinaire..."

"Suuria runoilijoita, myönnetään pois! Mutta eihän voi väittää, että tuon koltiaisen pitäisi olla samanlainen! Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat mainittujen kaltaisia ryyppääjiä, seikkailijoita ja kuppaan kuolijoita? Ei mitään, sanon minä!"

"Ohhoh! Nyt puhut ristiin: jos en minä ole mikään sanomaan, millainen runoilijan tulisi olla, niin miten sitten sinä?"

"Suvaitsemattomia olemme kaikki, minä, sinä ja ne muut. Ja varsinkin tuo poika! Mitähän siitäkin tulee: ei ikinä voisi muuta hyväksyä kuin omansa..."

"Siinä näet, siinä näet: ei kokemusta elämästä, ei suvaitsevaisuutta!"

"Ei ollut Baudelairekaan kovin suvaitsevainen!"

"Äsh.. ole sinä Baudesta hiljaa!"

"No kumminkin: vannon ja vakuutan, että tuosta pojasta vielä tulee jotain, ja kun häntä sitten muistellaan, muistellaan sitä ankaraa hyökkäävyttää ja suvaitsemattomuutta!"

"Ja sekö sitten on hyvä juttu? Eikö voisi olla parempi, että hän olisi avoin ja suvaitsevainen?"

"Kumpi meistä nyt sitä hurjaa runoilijaa puolustaa?" Huokaisu. "Mutta annas olla nyt. Meidät pantiin tänne tutkimaan tuon kakaran kohtaloa. Emmekö jo aloittaisi? Onko sinulla kynä ja paperia? Hyvä, kirjoita sitten näin: 'Tulee mitä luultavimmin hyväksi runoilijaksi, koska osoittaa jo nyt muodon, joskaan ei vielä sisällön hallintaa...' Laitetaan niitä faktoja sitten joskus. Mutta jatketaan nyt... Kai me muuten olemme samaa mieltä tuosta äskeisestä?"

"Suurimmaksi osaksi. Mutta... en minä nyt niin varma tuosta muodon hallinnasta ole..."

"Anna sen nyt silti olla. Taiteilijan elämänkohtaloahan tässä ennustetaan. Tulee siis kuitenkin hyväksi."

"Jos oppii kriittiseksi."

"Aivan. '...joskaan ei sisällön hallintaa.' Mutta jos sittenkin aloittaisimme elämästä, emmekä teksteistä."

"No se nyt ei olisi vaikeaa. Hänhän sanoo menevänsä lukemaan englantia. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Mitäkö? Poika julkaisee pari runokokoelmaa..."

"Entä julkisuus: saavatko ne huomiota?"

"Mistä minä tiedän? Jos se vaikkaa epäonnistuu, päästää läpi huonoja tekstejä? Ja kukaan ei lue ja sitten niitä saa Suomalaisen Hintakuopasta vitosella!" [Suomalaisen Kirjakaupan kauppojen halpisosasto, jota ei enää ole. - jn]

"Ei kai sitä voi sanoa! Mutta sen perusteella, mitä minä tuosta kakarasta tiedän, näin ei tule käymään."

"Ei kai sitä voi sanoa, ei kai sitä voi sanoa! Mitä me tässä sitten teemme: sanomme sen, mitä ei voi sanoa! Muista, mitä Wittgenstein sanoi!"

"Mistä ei voi puhua, siitä täytyy laulaa!"

"Typerys!"

"No no, eipäs nyt raivostuta. Meillä on tehtävä. Kohta tämä tuntikin loppuu ja tuo poika kyllästyy riitelyymme."

"Jatketaan siis. Anna tulla."

"Hänhän tähtää kääntäjäksi."

"Aivan, mutta puhuu hullu myös englannin kielen professuurista."

"Ei! Mitä se aikoo? Englannin professoriksi?!"

"Niin niin!"

"Hohhoh, pysyisi nyt vain siinä runoilussa!"

"Just!"

"Nyt riitti!"

"Mitä?"

"Kuka?"

"Se, josta puhutte. Minä kyllästyin. Herranen sentään, kaksi terävää ja lukenutta miestä eikä jälkeä synny! Voi Jeesus ja sen isä! Kuka teidätkin laittoi hommiin?"

"Kaikki alkoi siitä, kun se Paunu pisti aineen pystyyn. Ja joku niistä oppilaista pani meidät hommiin, kai pelkäsi, ettei itse osaa!" [Juhani Paunu oli lukiossa äidinkielenopettajamme. - jn]

"Voi sitäkin tomppelia! Laittoi teidät hommiin, ettehän te edes tiedä mitään! Ette runoudesta, vielä vähemmän minusta! Pitääkö minun itse tehdä tämä loppuun?"

"Kai sinä nyt paremmin kirjoitat kuin..."

"...kuin me puhumme, vai?"

"Idiootti!"

"Hyvä on, minä kerron, mitä minulle tapahtuu."

"Älä sitten kehu itseäsi!"

"En en. Okei... siinä te olitte oikeassa, että minusta tulee hyvä runoilija. Ja englannin kääntäjä. Se professorijuttu on vitsi: minä vain haluaisin tehdä tutkielman englannin maailmankieleksi tulosta."

"Siinä vaiheessa, kun sinä sitä teet, se on jo tehty!"

"Älkää keskeyttäkö! Minä en tiedä, menenkö naimisiin. Ja mitä väliä sillä nyt sitten on?" Pitkä tauko. "Ei tästä kyllä silti tule mitään! Mitä minä voin sanoa siitä, millainen tulee minun kohtaloni olemaan? Minä hankin jostain Vampirella-julisteen ja kehystän seinälle, autoa en osta, kirjoitan pari kolme kokoelmaa ja romaania, käännän hyviä kirjoja. Asun jossain, yritän hankkia edes kohtalaisen tyylikkäitä huonekaluja. Käyn elokuvissa ja teen niitä jätkien kanssa. Keräilen kirjoja. Opettelen laittamaan ruokaa ja.. hm.. ystävystymään naisten kanssa." Taas tauko. "Ja siitä, miten ihmiset - kriitikot, Ilta-Sanomat ja muut - tulevat minuun suhtautumaan, en tiedä hyttysen läjän vertaa! Jos tietäisin, en olisi tässä! Olisi kai sitä hauska päästä aukomaan suutaan telkkariin tai radioon - hitto, tämähän nyt on ihan naurettava juttu! Onko tämä kaikki tullut paperille?"

"Ei ei, meidänhän piti kirjoittaa sinun elämänkohtalosi."

"Siis tämä keskustelu pysyy keskusteluna? Mikä helpotus!"

"Odotas vähän..."

"Mitä?!"

"Älä nyt hermostu, mutta luulen kuulleeni naksahduksen nauhurin mennessä päälle."

PS. Minä, joka laitoin nämä kaksi asiantuntijaa asialle, haluan pysytellä tuntemattomana. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka keskustelun äänitti, mutta sain nauhan postissa ja tässä se nyt on, kuultavananne.

Esimerkki todellisesta mollaamisesta

2012-01-20T15:01:00.002+02:00

Facebookissa on suututtu kriittisten linkkien levittämisestä joistain presidenttiehdokkaista ja väitetty sitä ehdokkaiden mollaamiseksi. En oikein keksi, millä perusteella hyvin kirjoitettu ja argumentoitu teksti on mollaamista. Alla todellista mollaamista vuosien takaa: Sensaatio-Uutiset -nimisen lehden Kekkos-aiheista uutisointia vuodelta 1955. Pahoittelen, jos teksteissä on kirjoitusvirheitä, en ole ehtinyt niitä vielä oikolukea. (Nämä ovat tulossa kirjaan, jota kokoilen, joten käyn ne läpi joka tapauksessa.)

Kekkosen sopivaisuus presidentiksi

Maalaisliitto ja sen pää-äänenkannattaja Maakansa pahoittelee pääartikkelissaan 21. pnä huhtikuuta mm. Sensaatio Uutisten Kekkosen tappelua koskevaa artikkeliamme viime numerossamme. Lehti mainitsee mm., että Kekkosen vastustajat turvautuvat taas samoihin keinoihin kuin viisi vuotta sitten: henkilöön kohdistuvaan parjaukseen, vihjailuihin ja vääristelyihin.
OLIKO KEKKOSEN TAPPELU VÄÄRISTELYÄ?
Ensiksi haluaisimme hiukan valaista Maakansaa. Lehtemme on täysin puolueeton ja me hyökkäämme kaikkia epäkohtia vastaan. Siksi me myös hyökkäämme henkilökohtaisesti Kekkosta vastaan, sillä Kekkosen tappelu ei tietääksemme ollut koko maalaisliiton asia. Vai kuinka?
Meidän täytyy syvästi valittaa, että maalaisliitto ei tunne psykologian alkeellisia asteita. Vaikka lehti itse toteaa, että Kekkonen jo edellisissä presidentinvaaleissa joutui rumputuleen tekemistään harha-askelistaan, niin puolue taas itsepintaisesti kannattaa samaa ehdokasta.
Maakansa toteaa edelleen pääartikkelissaan: "On näet, muistettava, että ehdokkaasta tulee aikanaan joka tapauksessa presidentti eikä ole soveliasta, että hänet epäarvokkaalla tavalla mustataan ihmisenä ja kansalaisena."
Maakansa on aivan oikeassa, yhdestä ehdokkaasta tulee presidentti. Siksi juuri lehtien velvollisuuksiin kuuluu valaista kansalaisia, muussa tapauksessa he joutuvat ostamaan sian säkissä. Voisi jopa sattua sellainen vahinko, että Kekkosesta tulisi presidentti!
Luuleeko maalaisliitto tosiaan, että Kekkonen voisi samalla arvokkuudella kuin meidän entiset ja meidän nykyisemme periä tätä korkeaa ja vastuunalaista paikkaa? Kuinka Kekkonen silloin käyttäytyisi, kun hän nyt jo matkalla hotellitappeluun keskellä yötä huutaa vahtimestarille:
- Ovi auki, täältä tulee pääministeri ja tuleva Suomen presidentti!
Sopiiko myös, että Suomen tuleva presidentti ahdistelee kunniallista naista yrittäen hävyttömillä keinoillaan pakottaa hänet seuralaisekseen?
Tuntuisiko mukavalta, jos joku ministerin rouva keskellä yötä soittaisi rouva Kekkoselle presidentinlinnaan pyytäen maan ensimmäistä naista noutamaan räyhäävän miehensä pois tappelemasta heidän huoneestaan?
Jne.
Koska maalaisliitto ja kohta koko Suomen kansa tietää, minkälainen presidenttiehdokas Kekkonen on, olisi jo paikallaan, että Kekkonen vapaaehtoisesti tai puolueen parasta ajatellen pakotettaisiin luopumaan ehdokkuudesta.
Jokainen järkevästi ajatteleva kansalainen voi jo aavistaa minkälaisia seurauksia syntyisi, jos Kekkonen tulisi valituksi. Humalapäissään hän voisi aiheuttaa millaisia skandaaleja tahansa. Presidentinlinna on toistaiseksi ollut pyhä paikka. Siellä ministerit, muut vieraat ja naiset ovat saaneet olla rauhassa, mutta...
Poliittisesti Kekkonen on myös esiintynyt arveluttavalla tavalla. Ei voi tosin sanoa, että hän olisi toiminut maanpetoksellisesti, mutta luuleeko Kekkonen ja maalaisliitto, maamme etua silmälläpitäen, että olisi suuri onni, jos Kekkosesta tulisi presidentti? (...)
Pääkirjoitus 30.4.1955

KEKKOSEN LUOVUTTAVA presidenttiehdokkuudestaan

Hotellitappelut jatkuvat:
Raahasi naista korvarenkaista

Pääministeri Urho Kaleva Kekkonen ei ole viisastunut, vaan jatkaa entistä virkeämmin tappelujaan ja yhteenottojaan humalapäissään. Äskettäin on kaksi kahakkaa sattunut eri hotelleissa. Räikein sattui juuri sinä yönä, jolloin lehtemme edellinen numero oli valmistumassa.
Kekkonen yritti väkisin saada yhtä naista autoonsa, mutta nainen ei halunnut seurata humalaista pääministeriä ja omien puheittensa mukaan Suomen tasavallan tulevaa presidenttiä, vaan taisteli sitkeästi kunniansa puolesta. Kekkonen yritti parhaansa, ja kun ei muu enää näyttänyt auttavan, pääministeri viimeisiä keinoja ponnistaen katutappelijan tapaan sai kovakouraisen otteen naisen korvarenkaista. Naisen onneksi korvarenkaita ei ollut kiinnitetty korvalehden läpi, vaan ne irtosivat. Näin kunniallinen nainen pelastui kuin ihmeen kautta Kekkosen kynsistä ja pääsi juoksemaan pakoon.
Kekkonen oli ollut mukana erään suuryhtiön tilinpäätöspäivällisillä ja jatkoilla eräässä hotellissa, josta Kekkonen yritti aamuyöllä poislähtiessään väkisin viedä em. naista mukaansa.

KEKKONEN VIETIIN POLIISIASEMALLE
Täysjuovuksissa ruotsalaisessa suurhotellissa
Tukholma, elokuussa.
(Sensaatio Uutisten erikoistieto.)

Pääministeri Kekkonen, ja ns. presidenttiehdokas, on nyt täydellisesti pilannut kaikki mahdollisuutensa päästä valtion päämieheksi. Jokin aika sitten hän räyhäsi sen verran eräässä arvokkaassa ruotsalaisessa hotellissa, että hänet oli vietävä poliisiasemalle selvitäkseen.
Kekkonen oli ko. hetkenä niin juovuksissa, että hän ei edes oivaltanut, mihin hänet vietiin. Muuten hän luultavasti olisi tunnetulla tavallaan pistänyt ravintolassa täysin sekaisin.
Tällä kertaa sattui niin mukavasti, että ei edes hovimestari tai poliisit tunteneet Suomen pääministeriä, vaan hänet vietiin suoraan putkaan.
30.4.1955

KEKKOSEN yöseikkalut filmataan
Käsikirjoitus on valmis, sensuuri saa paljon työtä

FILMI VÄINÖ LINNAN romaanista "Tuntematon sotilas" tulee kohta jäämään varjoon. Sensaatio Uutisten erikoistietojan mukaan on todellinen bestseller-filmi valmistumisvaiheessaan, nimittäin Urho Kaleva Kekkosen elämäkerta. Käsikirjoitus on jo melkein valmis, muutamat tarkistukset ja lisätiedot lähinnä Kekkosen yöseikkailuista puuttuvat vielä. Käsikirjoituksen laatija on ollut kosketuksessa erään ulkomaalaisen filmiyhtiön kanssa, joka on kiinnostunut tästä kiitollisesta aiheesta.
Kokonaisuutena filmi tulee Suomea ja Pohjolaan lukuun ottamatta herättämään mielenkiintoa koko länsimaailmassa, sillä käsikirjoituksessa ei ainostaan mainita Kekkosen tappeluista ja lemmenseikkailuista, vaan myös hänen suuntautumisestaan itään päin.
Jo se seikka, että tehdään filmi vielä elossa olevasta valtiomiehestä on harvinainen, ja sitäpaitsi tiedämme, että Kekkosta ei tulla imartelemaan. Käsikirjoituksessa ei tosin sanota suoraan, että päähenkilö on Kekkonen, mutta asioitten kulusta sen käsittää helposti.
Filmin luoja ei ole halunnut tarjota käsikirjoitusta suomalaisille filmiyhtiöille, koska hän arvelee, että nämä, asian arkaluontoisesta aiheesta johtuen, eivät uskalla valmistaa sitä, ei ainakaan kaikissa kohdin käsikirjoituksen mukaan.
Kun filmi aikanaan tulee Suomeen, odotetaan, että filmitarkastajien sakset ovat ahkerassa käytössä.
13.8.1955

Suomalaiset ja kansallissosialismi

2012-01-19T10:03:00.000+02:00

Näin kirjoitti ihan ehta suomalainen natsi Vietti Nykänen vuonna 1942 kirjassaan Suomen tie:

On siis helposti ymmärrettävissä kansamme suopea suhtautuminen kansallissosialismiin, mikä tuo vihdoinkin oikeudet suomalaisuudelle ja kansamme syvien rivien pyhille toiveille. Mikäli suomalaiset yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta käsittävät nämä kauniit periaatteet ja kansan yhtenäistymisen tärkeyden, niin ehdottomasti omaksuvat he kansallissosialismin ja antavat sille tukensa. Vain tämän aatteen noudattamisen avulla voivat suomalaiset päästä oikeuksiinsa ja poistaa harteiltaan vierasperäisen ikeen, minkä ansiosta niin monet kansalliset tehtävät ovat jääneet suorittamatta ja kansamme syvät rivit monessa suhteessa pysyneet lapsipuolen asemassa.

Natsivahti-blogi

2012-01-18T13:24:00.000+02:00

Facebook estää linkittämästä Natsivahti-blogia ja poistaa sieltä myös TinyURL-muotoon muutetut osoitteet. Tämä on äärimmäisen kestämätöntä ja idioottimaista toimintaa Facebookilta, koska Natsivahti-blogiin postatut kuvakaappaukset osoittavat, että hyvin monet perussuomalaisia lähellä olevat tahot kehottavat suoranaisiin rikoksiin. Jaan linkin blogiin tänne sekä liitän tähän myös Saku Timosen bloggauksen aiheesta.

Natsivahti

Saku Timosen bloggaus

Vielä poisto arkkitehtuurikirjasta

2012-01-15T19:13:00.002+02:00

Postasin aiemmin - jo marraskuussa - poistoja Turun arkkitehtuurioppaasta, jota olen tehnyt Mikko Laaksosen kanssa. Kirja ei ole vieläkään ilmestynyt, mennee hyvinkin maaliskuulle. No, oli miten oli, tässä kuitenkin vielä yksi poisto kirjasta - tai ei varsinainen poisto, vaan enemmänkin teksti, jota editoitaessa lyhennettiin rutkasti ja lisäksi poistettiin kohtapuoliin purettavat rakennukset eli huoltorakennukset Kärsämäentien toiselta puolelta. Lisäksi tässä saattaa olla joitain virheitä rakennusten suunnittelijoiden kohdalla, on mahdollista (enkä ole korjannut sitä tähän tekstiin), että Kuurma on suunnitellutkin kaikki alueen rakennukset.

Hellaksen ja Leafin tehtaat
Kärsämäentie 35
Tehtaan konttori
1900-luvun alku, muutos Woldemar Kuurma 1942
Konttori- ja koulutusrakennus
1900-luvun alku, muutos Woldemar Kuurma 1942
Suklaatehdas
Woldemar Kuurma 1941

Vuonna 2006 lakkautetun Turun Leafin tehtaat muodostavat kiinnostavan rakennushistoriallisen kohteen. Alueella sijaitsi alun perin 1856-1913 Amalieborgin panimo, jonka rakennuskanta oli laajaa ja käsitti myös työläisten asuinrakennuksia Kärsämäentien toisella puolen. Alue oli tuolloin vielä Maarian pitäjää. Panimon lakkautettua toimintansa tiloihin siirtyi turkulaisen Gardbergin perheen perustama makeistehdas, joka käytti kauppanimeä Hellas. Muutoksia rakennuksiin tehtiin jo tällöin, mutta niiden piirustuksia ei ole säilynyt.
Panimon rakennuksista on jäljellä vanha U-kirjaimen muotoinen päärakennus, joka on alun perin 1900-luvun alusta ja josta tehtiin makeistehtaan konttorirakennus 1915. Aumakattoisen rakennuksen massa on edelleen 1910-luvun asussa, julkisivut on rapattu ja maalattu valkoisiksi. Rakennuksen alla on 1800-luvun viinikellareita, joissa on säilynyt alkuperäisiä kiviseiniä, tiiliholvia ja teräspylväitä. Konttorirakennuksen toisessa kerroksessa on lähes alkuperäisenä säilynyt viihtyisä ruokala sisustuksineen. Sisätiloissa on 1940-luvulle tyypillisiä lakattuja ovia. Konttorin takana on koulutustilana toiminut rakennus, joka on 1900-luvun alkupuoliskolta (muutokset Kuurma, 1942). Näiden takana on mm. kattilahuone (Kuurma, 1941), jonka pohjoispäädyssä on funktionalistinen pystyikkunaryhmä.
Näkyvin Hellaksen rakennuksista on 140 metriä pitkä suklaatehdas, joka levittäytyy maisemaan Kärsämäentien suuntaisesti. Funktionalistinen rakennus oli alun perin kolme- ja nelikerroksinen, mutta korotettiin kauttaaltaan nelikerroksikseksi 1949. Alun perin 85 metriä pitkä rakennus sai lopullisen pituutensa vuoden 1962 laajennuksessa. Satulakattoisen tehtaan julkisivut ovat vuorolimitettyä kalkkihiekkatiiltä. Tehtaan edessä on Jussi Vikaisen patsas "Sadetyttö ja makeisputto" (1949), johon liittyy suihkulähde. Vanha konttorirakennus on kytketty suklaatehtaaseen vinosti sijoitetulla nivelellä. Vieressä on puinen portinvartijan koppi (Kaarlo Kiviranta, 1947).
Tehdasalueella on myös neljä panimon johdon käyttöön tarkoitettua asuinrakennusta, jotka on kaikki rakennettu alun perin panimon aikana 1900-luvun alussa ja muutettiin 1940 makeistehtaan käyttöön (Kuurma). Suuressa osassa rakennuksia on mansardikatto. Alueen takaosassa on tehtaan rakennuskantaa 1960-1980-luvuilta.
Kärsämäentien toisella puolella on alun perin 1900-luvun alussa rakennettu sauna- ja verstasrakennus (muutos Kaarlo Kiviranta, 1948), edustustila (Kiviranta, 1945) sekä U-kirjaimen muotoinen huoltorakennus (Kiviranta, 1945). Edustustilan pyörökaarilla varustetut ovet luovat hauskasti tuntua vanhemmasta rakennuksesta.
Paltankatu 16-18:ssa on 1955 rakennettuja kerrostaloja, jotka tehtiin makeistehtaan työntekijöille. Kolmikerroksiset talot olivat Kärsämäen ensimmäiset kerrostalot.
Makeistehtaan lakkautettua toimintansa alueelle on muodostunut pienyritysten keskus sekä Leaf Areena -liikuntakeskus.

John Koivisto ja terroristit

2012-01-06T22:34:00.000+02:00

Olen keräillyt kasaan kaikenlaisia papereita antaakseni ne maakunta-arkistoon, jotta sinne muodostettaisiin Juri Nummelinin arkisto (tai kokoelma, en ole oikein päässyt perille, mikä on oikea nimitys). Toin äskettäin äitini luota Porista pari kassillista lapsuuden ja teini-iän kirjoitelmia. Osa aiheutti aikamoistakin häpeää, osa huvitti, varsinkin tämä: viidennellä tai kuudennella luokalla 80-luvun puolivälin tienoilla kirjoitettu nopeatahtinen agenttitarina, jonka sankarin nimen rippasin Porin sarjakuvaseuran lehdessä ilmestyneestä James Koivisto -parodiasta. Alussa on alalle tyypillinen sankarin esittely - ei mitään käsitystä, miksi sankarini on syntynyt Kuusamossa.

John Koivisto

Syntynyt: 6.11.1955 Kuusamossa, muutti -56 Englantiin
pituus: 189 cm
paino: 91 kg
silmien väri: ruskea
hiusten väri: tumma
kengännumero: 45
erikoistuntomerkit: arpi vasemmassa poskessa, ontuu lievästi vasenta jalkaa, melkein aina sikari suussa, tummat viikset
ammatti: agentti (SMB-yhtiö)

John Koiviston uusin auto:
Vuoden -84 Ferrari BB 512i
Nopeus: 300 km/h
Moottori: 4990 cm3, 365 hv, sylinteri B12
Erikoislaitteet: 1 20 mm tykki, heittoistuimet, panssarimuovilasit, 5 kp suihkumoottori hyppyjä varten, koukku autojen kiinni ottamista varten

John Koivisto ja terroristit

Suojelupoliisi pyysi John Koivistoa tuhoamaan terroristit, jotka riehuivat Helsingissä, Turussa, Tampereella, Porissa jne. Koivisto suostui heti kuultuaan palkkiosumman 250 000 mk.
Porissa oli tuohon aikaan Pori Jazz, jotka olivat ihanteellinen paikka terroristeille.
Koivisto ajoi Ferrarillaan Kirjurinluotoon. Siellä soitti Robert Monroe.
Koivisto istuutui ruohikolle, sytytti sikarin ja tarkasti Browninginsa.
Kello oli 11.45, kun eräs Dodge Mirada kaarsi paikalle. SIitä ryntäsi esiin neljä konepistoolein varustautunutta miestä. He ampuivat Robert Monroen ja hänen yhtyeensä. Sitten lensi pari kaasupommia. Mutta Koivisto peitti suunsa liinalla ja ryntäsi lavalle. Hän ampui yhtä miestä jalkaan. Muut pääsivät pakoon. Koivisto kysyi mieheltä: - Kuka olet? Turhaan, mies oli tappanut itsensä veitsellä. Koivisto juoksi nopeasti Ferrariinsa ja starttasi.
Dodgessa olijat olivat nimeltään James Turner, Dominique Lobes ja Benito Caprini. Turner oli ajaja ja Lobes ja Caprini sala-ampujia. Caprini katseli takseen. Hän huusi: - Ferrari seuraa! Jim, kiihdytä! Turner painoi kaasun pohjaan ja kääntyi Yyteriin vievälle tielle. Lobes ja Caprini ottivat konepistoolinsa ja alkoivat ampua kohti Ferraria.
Koivisto painoi nappia kojelaudassa. Auton nokasta lensi koukku, joka pysäytti auton. Koivisto ryntäsi Dodgen luo - nähdäkseen miehet kuolleina.

2

Koivisto palasi taloonsa. Hän sytytti sikarin ja alkoi miettiä.
Mietittyään varttitunnin Koivisto meni jääkaapille ja otti sieltä kaljapullon.
Seuraavana päivänä Koivisto meni Porin taidemuseoon, joka oli räjäytetty. Raunioissa ei ollut mitään. Sitten hän kävi Satakunnan museossa. Ei sielläkään mitään.
Kirjurinluodosta kuului pamahdus. Koivisto juoksi autoonsa ja ajoi Kirjurinluotoon. Sieltä oli kovaa vauhtia tulossa Datsun Bluebird. Se ajoi kohti Satakunnan Työn toimitusta. Sen kohdalla autosta lensi kranaatti. Toimitus räjähti. Koivisto painoi nappia ja auto hyppäsi ilmaan. Ferrari putosi Datsunin eteen. Datsun kiilasi tien sivuun. Koivisto juoksi Datsunin luo. Sielläkin kaikki kuolleita. Koivisto heitti sikarintumpin maahan. Ihmisiä alkoi kerääntyä toimituksen lähelle. Koivisto tutki autoa. Ei mitään. Poliisikin tuli jo paikalle. Tietysti myös ambulanssi ja paloauto. Poliisit kyselivät ihmisiltä kaikennäköistä. Koivistolta kysyttiin: - Mistä tuo Ferrari on saatu? Niitä ei ole Suomessa. Koivisto vastasi: - Ei Suomeen tuoda Suburbanejakaan. Silti niitä on. Sitten hän lähti.
Matkalla Kirjurinluotoon hän keksi keinon. Ensiksi hän kuitenkin kävi Kirjurinluodossa. Siellä hän kyseli Monroesta. Hän sai selville, että Monroe oli vastustanut rotusortoa ja saanut Ku Klux Klanin vihat päälleen. Koivisto lähti taidemuseoon. Vieraskirjaa tutkittuaan hän sai selville, että parikymmentä mustaihoista oli räjähdyksen aikoihin ollut siellä. Sama myös Satakunnan museossa.
Sitten Koivisto ajoi suojelupoliisin paikalliseen osastoon. Hän kysyi sen johtajalta: - Onko Suomessa ollut Ku Klux Klanin liikehdintää? Johtaja muisteli hieman aikaa ja sanoi sitten: - On ollut, vuodesta -85 lähtien. - Kiitos! Koivisto sanoi ja lähti. Mutta palasi pian takaisin. Hän kysyi johtajalta: - Missä sen päämaja on ollut? - Ei tiedetä. Mitä siitä sitten?
Koivisto sytytti sikarin ja sanoi: - Eipä mitään. Sitten hän lähti.

3

Ajaessaan takaisin taloonsa Koivisto mietiskeli. Miksi Satakunnan Työn toimitus räjäytettiin? Ja kenen toimesta? Oliko asialla Ku Klux Klan? Tai jokin ääriryhmä? Terroristien itsemurhat ja heidän yleiskansallisuutensa. Koivisto heitti sikarin maahan. Sitten hän ajoi Porin Tietokonekeskukseen.
Sieltä hän palasi pian erittäin iloisena. Sitten lähti ajamaan kohti Helsinkiä.
Siellä hän ajoi Suomen Vapaudenpuolueen toimistoon. Kaikkialla näkyi ulkomaisia miehiä. Koivisto varoi tarkoin miehiä ja pääsi pujahtamaan autotalliin. Siellä oli monta nopeaa autoa, mm. yksi Lamborghini. Sitten Koivisto meni varastoon, joka oli autotallin vieressä. Siellä oli aseita, kuten parikymmentä Suomi-konepistoolia. Seinillä riippui Ku Klux Klanin ja Ruotsin Vapauspuoleen tunnuksia. RVP, kuten SVP:kin, olivat puolifasistisia järjestöjä. Koivisto hymyili ja otti pari kuvaa aseista ja tunnuksista. Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta ovella seisoi kaksimetrinen mies. Koivisto nielaisi. Mies alkoi liikkua. Koivisto työnsi kätensä hitaasti taskuun. Poisti Browningin varmistimen ja veti. Mies vain käveli kohti Koivistoa. Koivisto ampui miestä jalkaan. Mies pysähtyi ja veti oman Coltinsa esille. Koivisto löi miestä mahaan. Ei vaikutusta. Sitten potkaisu mahaan. Mies käpertyi ja Koivisto ryntäsi ulos vajasta. Hän juoksi Ferrariin ja lähti. Hän ajoi kohti Supon toimistoa. Siellä hän teki ilmiannon SVP:stä. Poliisit pidättivät kaikki sen jäsenet. MuidenSVP:n piiritoimistojen henkilöstö vangittiin. Ruotsiin annettiin tieto RVP:stä. Koivisto sai luvatut 250 000 markkaa.

Poistoja Turun arkkitehtuurioppaasta

2011-11-03T14:43:00.017+02:00

Tänä vuonna - mahdollisesti ja toivottavasti! - vielä ilmestyy pitkään tekeillä ollut Turun arkkitehtuuriopas, jota olen tehnyt yhdessä Mikko Laaksosen kanssa. Kirjan kustantaa helsinkiläinen Kustantaja Laaksonen, jolla ei nimestä huolimatta ole mitään tekemistä Mikon kanssa. Teoksen viime vaiheissa tekstistä poistettiin joitain rakennuksia, ja ajattelin laittaa pätkät tänne.

Kivikukkaro [kuvassa]
Kivikukkaro (Yliopistonkatu 29 b, Aarne Ehojoki, 1973-1975) on marmorijäljitelmäpintainen liiketalo, jonka alkuperäiset pankki-interiöörit tuhottiin 2000-luvun alussa, jolloin rakennus muutettiin Anttilan tavarataloksi. Rakennus poikkeaa voimakkaine pystylinjoineen suuresti muusta, rauhallisemmin jäsennellystä Yliopistonkadusta.

Kestilän tavaratalo
Yliopistonkatu 26
Olli Kestilä ja Knut von Troil 1955; korotus 1963-1964
Rationaalinen liikerakennus, josta aistii edelleen aikakauden hengen. Tavaratalo on jaettu useisiin erillisiin liiketiloihin.
[Myöhemmin selvisi että alkuperäinen, vuonna 1955 valmistunut talo oli vain kolmekerroksinen ja harjakattoinen, nythän se on viisikerroksinen ja tasakattoinen. Vai olisikohan siinä peräti kuusi kerrosta?]

Brahenkatu 11 - Maariankatu 4, Lauri Sipilä, 1949-1953
Puutorin varressa olevan laajan asuin- ja liiketalon julkisivussa huomio kiinnittyy mäntyaiheiseen valomainokseen. Rakennuksen pihalla on kaksikerroksinen liikesiipi (Lauri Sipilä, 1953-1954).

Maariankatu 8
Maariankatu 8 on miellyttävästi eri julkisivumateriaaleilla rytmitetty liike- ja asuinkerrostalo. Talon sisäpihalle mennään kahta kautta, Kauppias- ja Maariankadulta aikoinaan modernia kauppakäytävää pitkin. [Tähän ei ilmeisesti ole saatu tietoja suunnittelijasta ja rakennusvuodesta, arvioisin että talo on 1950-luvun puolivälin tienoilta.]

Välikatu 3
Välikatu 3:ssa on kaksi puista asuinrakennusta (G. F. Caven, 1853; Johannes Östman, 1887), joista vanhempi, Puistokadun varrella oleva talo on nykyisin päiväkotikäytössä. Pihan perällä on tiilinen ulkorakennus (1896), joka on muutettu asunnoksi. [Näistähän oli pieni kiista jokin aika sitten, kun Hesburgerin Heikki Salmela halusi purkaa talot ja laajentaa hampurilaiskioskiaan. Onneksi Salmela perääntyi asiassa.]

Onninlinna [kuvassa]
Tiilentekijänkatu 4
Lauri Sipilä, 1943-1944
Yksinkertainen kolmikerroksinen talo, jonka rakennutti tehtailija, kärpäspaperin valmistaja Onni Sarlin. Pääoven klinkkeriverhoillussa syvennyksessä on Sarlinin reliefikuva.

Tiilentekijänkatu 12-14
Vaatimattomampia, mutta lähempänä tuhoutuneiden rakennusten mittakaavaa ovat viisi kaksikerroksista puutaloa, Tiilentekijänkatu 12 (Lauri Sipilä, 1945-1946) ja Tiilentekijänkatu 14 (Seppo Hytönen 1941-1946).

Viking Linen terminaali [kuvassa]
Funktionalistiset vanha voimakasiini (1934) ja tavarasuoja 3-4 (1940-1946) on yhdistetty ja uudistettu Viking Linen terminaaliksi 1987-1988 (Antti Mäki / arkkitehtitoimisto Sigvard Eklund).

Munan toimistorakennus
Vallihaudankatu 10 (Ilmari Ahonen, 1937-1939) on alun perin Vientikulma Munalle rakennettu funktionalistinen tiilinen toimisto- ja varastorakennus. Satamakadun risteyksessä rakennuksessa on pyöristetty kulma ja voimakkaasti diagonaalinen seinä, joka erottaa toimisto- ja varasto-osat toisistaan. [Oletan tyylillisistä ja materiaalisista samankaltaisuuksista, että Ruissalontien Patterihaan puoleisessa päässä oleva toimistorakennus on myös Ilmari Ahosen työtä.]

Linnankatu 85
August Karlsson, 1930
Klassistinen toimisto- ja autotallirakennus on ollut myymäläkäytössä.

Linnankatu 71
Pihalla on kaksi uusrenessanssityylistä asuinrakennusta ja tiilinen ulkorakennus (Anton Salviander, 1898) sekä autotalli (Albert Richardtson, 1923-1924). [Tämä kohta tulee lähes sellaisenaan kirjaan, mutta Richardtsonin suunnittelemaa autotallia ei mainita, koska se purettaneen huonokuntoisena, kun Linnafältin puukaupunginosa etenee tuotantoon. Talli on sellaisenaankin vaatimaton.]

Brahenlinna
Linnankatu 5
Olli Kestilä 1957
Brahenlinna on rytmikäs ja julkisivultaan vaihteleva kerrostalo. Rakennuksen paikalta on purettu Charles Bassin ja P. J. Gylichin suunnittelema empirerakennus (1844).

Turun Suomalainen Säästöpankki, nyk. Nordea
Albert Richardtson, 1925
Korotus Erik Bryggman 1954
Nykyasu ja pankkisali Aarne Ehojoki 196?
Asunto-osakeyhtiö Pyramid
Yliopistonkatu 14 b
Robert Lyly 1927-1928
As Oy Kauppiaskatu 9
Kauppiaskatu 9 a
Arkkitehtitoimisto Ole ja Bertel Gripenberg 1956-1957
Yliopistonkadun ja Kauppiaskadun kulmassa on 1925 rakennettu Suomalaisen Säästöpankin pankki- ja asuinrakennus. Albert Richardtsonin suunnitelma oli jykevän klassistinen. Rakennusta korotettiin 1954 Kauppiaskadun puolella yhdellä kerroksella Erik Bryggmanin piirustusten mukaisesti. Rakennuksen päälle rakennettiin 1960-luvulla uusi tumma lasinen julkisivu Aarne Ehojoen suunnitelmien mukaan ja uudet pankkisalit. Pyramid on klassistinen asuin- ja liikerakennus.
Viereisen Kauppiaskatu 9 a:n asuin- ja toimistokerrostalon rasterijulkisivu on suhteikas. Rakennukseen liittyy kauppakäytävä.

Wiklund
Kauppiaskatu 9
Arkkitehtitoimisto Ole ja Bertel Gripenberg 1956-1957 ja 1961-1963
Wiklundin tavaratalon kahdesta erikokoisesta osasta valmistui ensiksi horisontaalinen matala osa, myöhempi korkea hotelliosa. Rakennuksen julkisivuja on myös muutettu useaan otteeseen, nykyinen asu on 2006-2007 tehdystä peruskorjauksesta (Schauman arkkitehdit).
[Wiklund ja viereinen kerrostalo lienevät Gripenbergien ainoat työt Turussa. Rakennus ei vastaa enää juuri millään tavalla alkuperäistä suunnitelmaa.]

Elinantien kerrostalot
Kaupunginarkkitehti Abel Sandelin

[näistä ei ole enempää tietoa, päätettiin jättää kirjasta pois ennen tarkempaa lähteiden etsimistä, mutta tyylin perusteella sanoisin, että ovat 1950-luvun alusta]

Y-Hovi, Sätern
Ruissalo 112
Karl Viktor Reinius 1890-luvun alku
August Juseliuksen rakennuttama Villa Sätern on ollut valmiina 1890-luvulla. Pohjakaavaltaan T-mallisessa huvilassa on eri ilmansuuntiin päädyt, joissa on koristeelliset lehtisahaukset. Lounaispäädyssä on viisisivuinen uloke. Verannat on 1950-luvulla muutettu umpinaisiksi lasiverannoiksi.
Palstalle rakennettiin 1940- ja 1950-luvuilla pieniä lautamökkejä Turun yksityisyrittäjien yhdistyksen jäsenille sekä sauna. Palstalla on 1928 rakennettu mansardikattoinen huvila.

Seuraava pätkä ei ole minun kirjoittamani, vaan enemmänkin Mikon tekemiä muistiinpanoja, rakennus päätettiin jättää pois vaatimattomana, mutta omalla tavallaan siinäkin on kiinnostavia yksityiskohtia, kuten tunnetun naivistin Nikolai Lehdon seinämaalaus.

Maarian VPK [kuvassa]
Kauko ja Olavi Reima 1961
Maarian VPK:n autosuoja
Maarian VPK:n (perustettu 1889) rakennukset. Kansakoulunkujanteen puolella palokunnan ensimmäinen autosuoja vuodelta 1925, Oskarinkujan puolella modernistinen uusi paloasema 1961 Kauko ja Olavi Reima. Juhlasalin seinässä Nikolai Lehdon tekemä fresko.

Kakolan kohdalta jätettiin pois nämä, koska toinen on purettu tätä kirjoitettaessa ja toinen purettaneen alueen uudisrakentamisen myötä:

lääninvankilan henkilökunnan asuinrakennus (Uno Moberg, 1952-1953) sekä keskusvankilan henkilökunnan roiskerapattu asuinrakennus (Uno Sjöholm, 1957).

Seuraavat rakennukset tulevat mukaan niin että alueesta, jolla ne ovat eli niin sanotusta Kerttulinruudusta, on lyhyt yleisesittely ja rakennukset mainitaan vain osoitteen ja suunnittelijatietojen kera. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani kaikkien asunto-osakeyhtiöiden nimet eivät ole selvillä.

As. oy Kurki
Vähä Hämeenkatu 15
J. E. Arola, 1927-1928
Klassisistinen viisikerroksinen asuinkerrostalo, jonka ensimmäisen kerroksen ikkunoissa on lehväornamenteilla koristellut pyörökaaret.

As. oy Kerttuli [kuvassa]
Kellonsoittajankatu 13
Alex. Nyström, 1924-1925
Kuusikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivu on monipuolisesti ryhmitelty. Portaalit on varusteltu pylväin. Neljännen kerroksen ikkunat on koristeltu päätykolmioin.

As. oy Kivilinna
Kellonsoittajankatu 15
Alex. Nyström, 1924-1925
Kuusikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivua rytmittävät pystyrivit ja epäsymmetrisesti sijoitellut ikkunat. Kellonsoittajankadun päätyseinässä on koristemaalaus, johon on hahmotettu matalampien harjakattojen siluetit.

Sirkkalankatu 11 b
Ilmari Ahonen, 1924-1925
Viisikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jossa on kaksi pylväin ja meander-kuvioin koristeltua portaalia.

As oy Venus
Sirkkalankatu 13
P. J. Gylich, 1853-1857
Anton Salviander, 1927-1928
Puinen yksikerroksinen asuinrakennus, johon liittyy tiilirunkoinen porttirakennelma. Pihalla kohoaa klassistinen kuusikerroksinen asuinkerrostalo, jonka julkisivu näkyy Uudenmaankadulle.

Sirkkalankatu 14 b
Kadunvarsirakennus on tehty useassa vaiheessa, ensimmäinen vaihe 1828, laajennettu ja muutettu 1895-1897, pihasiipi on vuodelta 1914 (Alex. Nyström). Pihalla on nelikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo (J. E. Arola, 1927). Pihalla on myös ulkorakennus (1897).
Yhteinen kuva 53-54

Sirkkalankatu 16 a
J. E. Arola, 1928-1929
Nelikerroksinen klassistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivua rytmittävät toisessa kerroksessa lilja-aiheiset koristeet. Portaalit on koristeltu pylväin.

As Oy Sirkkalankerttu
Kerttulinkatu 15
August Krook, 1928-1929; Martti Heikura, 1938-1939
Katujen kulmauksessa oleva talo edustaa Krookin myöhäistuotannon sopusuhtaista klassismia, jota jatkaa Heikuran Kerttulinkadun puolella olevan talon eleetön funktionalismi. Heikura työskenteli vuoteen 1963 asti Oulun kaupunginarkkitehtinä.

As Oy Sirkkalankatu 8 a
Karl Bäckström, 1922
Klassistinen kolmikerroksinen asuinkerrostalo, jossa on pihan puolella vinkkeli. Talon runko on Tapani-laattaa.

As Oy Kaarinankatu 2
Vietti Nykänen, 1926-1927; J. E. Arola, 1928
Kaksi yhteenrakennettua klassisistista asuinkerrostaloa, joilla on yhtenevät julkisivut. [Nykänen on sikäli kiinnostava hahmo, että oli aktiivisesti mukana 1930- ja 1940-lukujen natsiliikkeessä.]

Turun puretut talot 2

2011-11-02T10:42:00.000+02:00

Kirjoitin (aika nopeasti, myönnetään) tämmöisen jutun Rauno Lahtisen hienon kirjasarjan toisesta osasta Rakennussanomat-lehteen. Juttu ilmestyy vasta reilun kuukauden päästä ja kirjakin on ollut olemassa noin kuukauden, joten ajattelin, että voisin laittaa jutun julki jo nyt blogissa. Tämä on ehkä enemmänkin jotenkin kolumnimainen kuin varsinainen arvio. Ensimmäinen osan (huomattavasti pidempi) arvio täällä.

Lisää purettuja taloja

Vielä nykyäänkin monet ulkopaikkakuntalaiset vitsailevat, että Turun Tuomiokirkko puretaan jossain vaiheessa ja tilalle tehdään parkkipaikka.
Kaupungin maine ei ole mikään ihme, kun lueskelee kulttuurihistorian tutkija Rauno Lahtisen uutta opusta Turun purettuja taloja esittelevässä kirjasarjassa. Kakkososa on viimevuotisesta edeltäjästään tuttua huoliteltua työtä, jota korostavat hyvä painoasu sekä hyvät valokuvat. Monia valokuvista ei ole ikinä julkaistu ja, mikä parasta, kaikista puretuista kohteista on edes yksi kuva. Sekään ei ole mitenkään itsestäänselvää, kun ajattelee, kuinka harvinaisia kamerat ovat olleet menneinä vuosikymmeninä. Jännä ajatus tulee mieleen: kun nykyistä rakennuskantaa aletaan purkaa laajamittaisesti, joutuvatko tulevat tutkijat käyttämään huonoja kännykkäotoksia vai pitääkö jokin virallinen taho rakennuksista hyvää kuvatietokantaa?
Selvää nimittäin on, että suuri osa nykyisistä taloista puretaan jossain vaiheessa. Koko ajan on käynnissä keskustelu 1960- ja 1970-lukujen rakennuskannan huonosta laadusta - ja se näyttää koskevan myös uusia taloja. Kun puu- ja kivitalojen Turkua muutettiin betonielementtitalojen Turuksi noina vuosikymmeninä, monet jugendtalot olivat paljon nuorempia kuin betoniaikakauden talot nyt.
Rauno Lahtinen käy edeltävästä kirjasta tutulla tyylillä kortteleita yksittäin läpi ja nostaa esiin vanhan talon, kertoo sen taustat ja kuvailee nopeasti purkamishistoriaa, varsinkin jos siihen on liittynyt skandaaleja tai pitkällistä keskustelua. Lisäksi Lahtinen aina mainitsee talon, joka tilalle on tullut.
Jännittävintä on ehkä lukea linja-autoaseman läheisistä kortteleista, jotka nyt näyttäytyvät lohduttomina autiomaina, joilla linja-autot käyvät öisin pysäköimässä. Matkahuollon tavaraterminaalinkin tilalla on ollut viehättäviä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen puurakennuksia. Paikka, joka ennen kuhisi elämää, on enää vain kauttakulkualue, jolla ei ole inhimillistä merkitystä.
Lahtisen uuteen kirjaan mahtuu monia surullisia tapauksia. Läntinen Pitkäkatu 10:n pitkä puutalo purettiin niinkin myöhään kuin 2000, vaikka talo oli alun perin vuodelta 1830! Rakennuksessa oli pitkään mukavan sotkuinen osto- ja myyntiliike, mitä omistaja ei ilmeisesti pitänyt arvossa. Jännittävä ajatella, että nyt omistaja pitää arvossa tyhjää parkkipaikkana käytettävää sorakenttää ja roskiksena toimivaa pusikoituvaa kohtaa jalkakäytävän vieressä. Kaupunkikuvan kannalta paljon miellyttävämpää olisi katsella ränsistynyttäkin rakennusta.
Sama kohtalo voi nykyään olla millä tahansa tontilla, jolla oleva talo puretaan. Maailmanlaajuinen talous heittelee niin ennakoimattomasti, ettei voi tietää, nouseeko suunniteltu talo ajallaan vai eikö koskaan. Läntinen Pitkäkatu 10:n tontille piti rakentaa kerrostalo saman tien. Surullisin ja tunnetuin vastaava tapaus on tietysti Julian kortteli, joka oli lähes tyhjillään noin 20 vuoden ajan. Tontille rakennettu hotelli ei juuri kaupunkikuvaa kaunista.
Ei ole ihme, että Turulla on huono maine. Monet esittävät varmana tietona, että Turussa kaikki vanha aina tuhotaan.
Jotta kuitenkin pysyttäisiin totuudessa, niin on sanottava, että ei täällä sentään kaikkea pureta. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä vaikkapa Åbo Akademin upeasti restauroitu ja hienolla uudella arkkitehtuurilla täydennysrakennettu, vanhoista tehdasrakennuksista koostuva Arken jokirannassa tai kauppias Trappin puutarhatilan rakennusten kunnostaminen vuosi sitten Mäntymäessä. Kummatkin kohteet näyttivät jo lähes tuhoontuomituilta, mutta nyt ne ovat kaupungin koristuksia.
Näin voisi käydä monelle muullekin talolle. Ajattelen usein Ratakadun ja Brahenkadun kulmassa kyyhöttäviä puutaloja, jotka on ilmeisesti jo tuomittu purettaviksi: minkälaisen pittoreskin lisän niistä voisikaan saada linja-autoaseman läheisyyteen tulevalle matkakeskukselle! Niissä voisi olla turisteja kiinnostavaa sisältöä, kahviloita, myymälöitä, pop up -gallerioita. Ilmeisesti tällaiset ajatukset eivät tule kovin usein omistajille ja rakennuttajille mieleen tai sitten niissä ei nähdä mitään taloudellisestikaan kiinnostavaa.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 2. 239 s. k&h 2011.

Animaation historian runkoa, osa 2

2011-10-26T17:30:00.004+03:00

Tässä runkoa toiseen animaatioluentoon, jossa käsittelen - tai pikemminkin esittelen - lähinnä taiteellista, so. kokeellista, abstraktia, surrealistista jne. animaatiota.

Taideanimaation määrittely:

- rajanteko populaariin vaikeaa: miten erotellaan elokuvan alkuaikojen elokuvat, esim. Emile Cohlin elokuvat, varsinkin kun Cohl teki myöhemmin George McManusin sarjakuvaan perustuvaa Newlyweds-sarjaa Amerikassa?
- vaikeaa siksikin että 1900-1910-luvuilla elokuvaesitykset eivät olleet vielä muodostuneet sellaisiksi kuin nykyään, alkukuvan ja pääkuvan suhde on erilainen kuin sittemmin
- selvää on että osa animaatiosta kuuluu kokeellisen elokuvan alle, kuten vaikkapa 20-luvun Saksassa tehdyt abstraktit animaatiot, osittain myös esim. Norman McLarenin elokuvat sekä suuri osa eurooppalaista animaatiota, mutta on vaikea nähdä, milloin jokin animaatio on erikseen kokeellinen, milloin "vain" taiteellinen

- vielä vaikeampaa on tehdä rajaa aikuisten ja lasten animaation välille, oikeastaan raja syntyy vasta 1960-luvulla television myötä, sitä ennen animaatiot olivat pitkien elokuvien alkukuvia; Disneyn pitkät elokuvat olivat poikkeus, mutta niitäkin yhdisteltiin toisiin elokuviin vähän mielivaltaisesti (esim. Lumikki ja Pare Lorentzin yhteiskunnallinen dokumentti The River!)
- taiteellista animaatiota luonnehtivat esim. seuraavat asiat:
1. mahdollinen valtion rahoitus (näin esim. Itä-Euroopassa ja varsinkin Kanadassa), osin myös Suomessa, mutta ei missään vaiheessa johdonmukaisesti
2. tekijäkeskeisyys: elokuva saattaa olla yhden tai kahden ihmisen työtä alusta loppuun, animointi, kuvaus jne.; yksittäisen elokuvan tekeminen saattaa kestää vuosia; toisaalta samalla tavalla on tehty myös populaaria animaatiota (kumpaa on Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut)
3. erikoiset tekniikat: populaari animaatio on useimmiten piirrettyä (keskeisin poikkeus on savianimaatio), mutta taiteellisessa animaatiossa tekniikkavalikoima on laajempi savianimaatioista nukkeanimaatioihin, leikeanimaatioista piksillaatioon, esim. Jan Svankmajer ja Quay-veljekset ovat animoineet roskia, lihaa, vaatteita (piksillaatio), nukkeja jne.; mutta tämänkin voi kiistää: ovatko esim. Heikki Prepulan Käytöskukka-animaatiot taiteellista animaatiota kun ne on tehty leikeanimaationa? lisäksi monet vanhimmista animaatioista on tehty erikoisin tekniikoin, esim. Emile Cohl; osa tekniikoista mahdollistaa sen, että elokuvan tekemiseen tarvitaan vain yksi ihminen
4. poikkeavat esitysfoorumit: ei pitkien elokuvien alkukuvina, vaan esim. elokuvakerhoissa ja taidemuseoissa; myös televisiossa, joka toisaalta on myös populaarin animaation normaali esityskanava
- niin kuin nähdään kaikissa on omat ongelmansa, pitääkö sanoa että taideanimaation tunnistaa silloin kun sen näkee?
- oli miten oli, sellaisen historia on kuitenkin kerrottavissa, vaikeampaa ja monisyisempää kuin populaarin animaation, koska taidenimaation historiasta ei voi erottaa esim. taloudellisia kehityskulkuja niin hyvin kuin populaarista

näytettävät elokuvat:

Emile Cohl: Fantasmagoria (1908)
- taiteen modernismiin sitoutunut Cohl teki itsekeksimällään tekniikalla (piirsi jokaista sekuntia kohden kahdeksan kuvaa ja kuvaamalla jokaisen kahteen kertaan, esitysnopeus mykkäelokuvan 16 kuvaa sekunnissa -> edelleenkin toimiva ratkaisu, liikkeen sujuvuus jne., lisäksi piirsi mustina ääriviivapiirroksina, teki negatiivikopiot -> valkoista mustalla)
- Cohl kuului ns. inkoherentteihin, mm. Alfred Jarryn toveri
- teki yli 250 animaatiota, lisäksi muita elokuvia
- muutti Amerikkaan 1912, teki George McManusin Newlyweds-sarjakuvasta animaatiota; ensimmäinen elokuvasarja, josta käytettiin sanaa "animated cartoons"

Eggeling: Diagonaalisinfonia (1922)
- todellista kokeellista elokuvaa
- kuva- ja sanataiteen modernismeissa, dadaismi, surrealismi, futurismi, kubismi jne., haluttiin luopua esittävyydestä, taideteoksen yhteydestä todellisuuteen
- näkyy myös elokuvissa, eritoten saksalaisessa abstraktissa animaatiossa, Eggelingin lisäksi mm. Hans Richter, Walter Ruttmann ja Oskar Fischinger
- Eggelingin Diagonaalisinfonia on ehkä tunnetuin saksalainen kokeellinen animaatio, mutta ei välttämättä paras
- Fischinger lähti Amerikkaan, työskenteli Disneylle, mutta sai potkut Disneyltä, ideoita näkyy Fantasian alussa, kohtauksissa, joissa maailman syntyä kuvataan dramaattisesti
- toimiiko esittävyyden poistaminen, toimiiko pelkän rytmin varassa? muistuta että piti esittää ilman säestystä

Anthony Gross ja Hector Hoppin: The Joy of Living / La Joie de Vivre
- Ranskassa kahden englantilaisen taiteilijan tekemä yksittäinen animaatio, uskomaton viiva, assosiaatioiden avulla etenevä tarina
- voisi olla tehty paljon myöhemminkin kuin 1934

Norman McLaren: Begone Dull Care, Pas de deux?
- kanadalaisesta animaatiosta ylipäätään: valtion tuen mahdollistama kokeellisuus, kaupallisten paineiden unohtaminen -> kanadalaisen animaation kukoistuskausi 1940-luvun lopulta 1980-luvulle, laaja tuotanto, kymmeniä animaattoreita
- Norman McLaren tunnetuin tekijä, kokeili monenlaisia tekniikoita, mutta tunnetuimpana varmaan raaputuselokuvat, joissa raakafilmiä raaputettiin ja sitten valotettiin tai raaputettiin valotettua filmiä, tunnetuin Blinkity Blank, ensimmäinen Begone Dull Care, jossa jazzin improvisaatio kohtaa abstraktin ekspressionismin kuvamaailman ja kerronnan (vrt. Jackson Pollock)
- McLarenin muista tekniikkakokeiluista esimerkkinä vaikkapa Pas de deux, jossa McLaren käyttää step-and-repeat -tekniikkaa, eli jokaisesta kuvasta tulee päälle kopio, liike näyttää jatkuvan

John Whitney: Permutations (1966)
- tietokoneavusteisen animaation edelläkävijöitä, käyttänyt paljon buddhalaista uskonnollista kuvastoa ja laajenevan tajunnan mielikuvia, veli James, olivat mukana tekemässä esim. Hitchcockin Vertigon alkutekstejä yhdessä Saul Bassin kanssa
- Lapisin (1966) teko kesti kaksi vuotta analogisen tietokoneen avulla, ilman sitä olisi mennyt seitsemän vuotta

Len Lye: Free Radicals (1958-1979)
- uusiseelantilaisen Len Lyen raaputuselokuva, yksi maailman parhaista elokuvista, tehty Yhdysvalloissa afrikkalaisen rumpumusiikin tahtiin
- Lye
- Lye osoittaa sen, että toimiakseen raaputuselokuvan pitää olla rytmikäs, sulautua musiikkiin tai muihin ääniin, vasta silloin muodostuu koherenssia; toisaalta tämän voi halutessaan kieltää ja sanoa, että rytmiin sopeutuminen olisi vain mukautumista elokuvateollisuuden vaateisiin ja että Free Radicals ei olisi aidosti kokeellinen elokuva, koska siinä on elementtejä, jotka kuuluvat mainstream-elokuvaan

Lenica & Borowczyk: Banner of Youth (1957)
- kollaasin ja animaation yhdistäminen, absurdin perinne itäeurooppalaisessa animaatiossa
- tekijöistä Borosta tuli taidepornon tekijä (vähän virheellisesti sanottu, mutta menköön nyt), Lenica jatkoi absurdin animaation tekijänä
- vastaava Amerikassa esim. Stan Vanderbeek, josta linkki Monty Pythoniin ja Terry Gilliamin animaatioihin -> jälleen kerran rajanvedon vaikeus: taiteellista vai populaaria

Yoji Kuri: The Room
- en osaa sanoa, paljonko Kurin tuotannossa on nimenomaan japanilaista, viiva on yksinkertainen ja minimalistinen
- aiheissa peiteltyä sadomasokismia, sukupuolten välistä sotaa
- surrealismia
- ensimmäisissä elokuvissa itäeurooppalaisen animaation vaikutusta, läheni sitten enemmän omaa tyyliä
- anime-tyylisiä animaatioita ei länsimaissa osattu ajatella nimenomaan japanilaisina ja levittäjät välttivät mainitsemasta maata, lisäksi niissä tekijyyden määrä ja vaikutus oli vähäinen, sen takia Kuria pidettiin 1960-1970-luvuilla länsimaissa parhaiten tunnettuna japanilaisena animaattorina
- linkissä Kurin "Ihmiseläintarha"

Jan Svankmajer: Dimension of Dialogue (lunanathan versio)
- itäeurooppalaisen absurdismin ja surrealismin päätepiste
- esimerkki siitä, mitä kaikkea voi animoida
- vaikuttanut suuresti 1980- ja 1990-lukujen rockvideoilmaisuun

Yuri Norshtein: Tale of Tales
- maailman paras animaatioelokuva, yhdistelee lastenelokuvia synkkään sotakuvaukseen ja surrealismiin
- muistuttaa Tarkovskin elokuvia, eritoten Peiliä, mutta Norsteinin elokuvasta puuttuu Tarkovskin mystisyys

Eino Ruutsalo: Plus minus
- suomalainen esimerkki kollaasi- ja raaputusanimaatiosta

Edgar Allan Poesta pieni arvio

2011-10-19T13:32:00.000+03:00

Tämä voi olla aidosti julkaisematta jäänyt teksti. Kaivoin koneelta esille yhtä toista projektia varten Edgar Allan Poen teosten arvioita ja törmäsin tiedostoon, jonka nimenä oli "poe-tyl". Olenkin mahdollisesti tarjonnut tätä Turun Ylioppilaslehteen, kun en Arthur Gordon Pymin seikkailuista kertovasta romaanista ole saanut tehtyä muualle arviota. En tiedä, onko tämä koskaan ilmestynyt tällaisenaan, mutta suurelta osin tämä enemmän ilmiönä aihetta esittelevä teksti taitaa olla vain koottu muualla tehdyistä arvioista.

Edgar Allan Poe on taas ajankohtainen
Kauhun mestarin ainoa romaani suomeksi

Edgar Allan Poen (1809-1849) on sanottu olleen monta ensimmäistä: ensimmäinen amerikkalainen kirjailija, ensimmäinen kauhukirjailija, ensimmäinen rikoskirjailija. Monet ovat nähneet hänessä myös ensimmäisen tieteiskirjailijan.
Näkemyksen oikeellisuuden voi tarkistaa Teoksen kaksi vuotta sitten julkaisemasta Edgar Allan Poen koottujen kertomusten yhteisniteestä. Maineestaan huolimatta Poe ei ollut ensisijaisesti kauhu- eikä varsinkaan rikoskirjailija. Kauhutarinat muodostavat hänen 66 kertomuksestaan vain puolet.
Toisaalta Poen maine yksinomaisena kauhukirjailijana on oikeutettua, sillä kauhun parissa hän on parhaimmillaan. Sellaiset tarinat kuin "William Wilson" ja "Kuilu ja heiluri" ovat edelleen hyytäviä. Huumoria kirjoittaessaan Poe turvautuu hämärään oppineisuuteen ja lukijan huijaamiseen, ja lopputulos on, että hänen hauskoiksi tarkoitetut tarinansa eivät enää naurata.
Novellikokoelma sai jatkoa Poen ainoasta romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), joka ilmestyi suomeksi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen. Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia.
Meriseikkailuaiheinen ja kauhua vain ajoittain sisältävä Arthur Gordon Pymin selonteko ei ole täysin ongelmaton. Poen teosten joukossa sitä on usein pidetty marginaalisena, ja tunnetumpien kauhunovellien rinnalla se on löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee.
Loppuosa, jossa päähenkilö Arthur Gordon Pym ajautuu Etelä-Amerikan rannikolle Patagoniaan, jää kesken. Lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään.
Kliimaksi on kuitenkin hieno. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia sankari ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Poe katkaisee tarinan, kuin keskelle sivua, ja lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!"
Tarinan taustalla näkyvät 1800-luvun alkupuolen oudot ja yllättävän laajalle levinneet teoriat siitä, että maapallon sisus on ontto ja sisään pääsee napojen kautta. Ehkä outo valkoinen otus on Maan sisäpuolen asukas?
Kiehtovimmillaankin Arthur Gordon Pymin selonteossa on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Suom. Jaana Kapari. 1028 s. Teos.
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.

Populaarianimaation historian runkoa

2011-10-13T13:55:00.002+03:00

Pidin eilen keskiviikkona reilun puolentoista tunnin luennon animaation historiasta Turun nuorisokeskus Vimmassa. Yleisöä oli paikalla vain vähän, mutta ehkä ensi kerralla kuulijoita on enemmän, kun puheena on taideanimaation historia. En tiedä vielä tarkemmin, mistä ja kenestä puhun ja kenen elokuvista esitän näytteitä. Tässä kuitenkin ensimmäisen luennon runkoa ja ne elokuvat, joista esitin luennolla näytteitä. Osan luennosta vedin käytännössä improvisoidusti jo aiemmin kirjoittamani pohjalta (esim. Valkoisessa hehkussa on pitkä animaatioluku).

- animaation määrittelyä
- erilaiset animaatiot
- animaation ero näytellystä elokuvasta
- aloitetaan populaarista animaatiosta ja katsotaan mihin päädytään
- jotain ylipäätään amerikkalaisen populaarin animaation tuotantotavoista: studiot, sittemmin tv-yhtiöt ja tv-yhtiöille alihankintana tehneet firmat (Hanna Barbera jne.)

Ren & Stimpy - The Boy Who Cried Rat
- John Kricfalusin anarkistiseksi sanottu tv-animaatio, tyylissä retroilua, viittauksia 60-luvun tv-animaatioon, jutut vahvaa underground- ja alapäätasoa
- Kricfalusin taustalta löytyy laajempikin amerikkalaisen animaation historia, ollut tekemisissä monien tekijöiden kanssa, aloitti jo 1970-luvun lopulla animoimalla Hanna Barberalle huonoja
- yksi ekoja jaksoja, selkeitä viittauksia vanhaan animaatioon, Kricfalusin esikuvana ollut Bob Clampett, joka myös opetti Kricfalusia; pastissinomaisuutta myös musiikinkäytössä, antanut paljon vaikutteita 1990- ja 2000-luvun retrotyyliseen animaatioon
- voimakkaasti tyylitellyt, liian nopeat ja äkilliset liikkeet eivät uutta keksintöä

The Cagey Canary
- Bob Clampettin tekemä animaatio, jossa nähdään Tipi-lintu ensimmäistä kertaa vuonna 1941
- sama liioiteltujen ja äkillisten liikeratojen käyttö kuin Kricfalusilla

What's Buzzin Buzzard
- anarkismi totta jo 1940-luvulla, Tex Avery ja ns. anarkismin koulukunta, muut tekijät: Chuck Jones, Frank Tashlin, Bob Clampett jne.; edustiko kuitenkaan murrosta
- piirteitä: metaelokuvallisuus, kovempi vauhti, rajumpi väkivalta
- todellisena erottajana aiemmasta: eroottisuus ja osittain myös synkkyys, miten esim. buzzard loppuu

Private SNAFU - Booby Traps
- anarkismi näkyi jo sotapropagandaelokuvissa, tosin samoja tekijöitä kuin Warnerilla ja muilla
- yhtenä tekijänä Warnerin animaatiostudioilla työskennellyt Bob McKimson
- viimeinen merkittävä mustavalkoinen animaatiosarja (länsimaissa)

Disney: Donald Duck Timber
- kovaa menoa oli jo Disneyllä
- vauhti, väkivalta, samat kuvalliset vitsit -> yhteinen kulttuurinen arkisto, josta ammennetaan
- tosin tämä poikkeaa aika paljon muista Disney-piirretyistä, joissa usein kiltimpi meno
- kirjoittajana Carl Barks, joka on ehkä osasyyllinen menoon

"Stratos Fear" (1933) Ub Iwerks
- todella outo animaatio jo 30-luvulta
- Iwerks oli mukana Disneyn vanhoissa projekteissa, lähti sitten pois, teki muille studioille hommia
- Iwerksin oman studion tuotantoa

Fleischerit: Popeye Aladdin and his Wonderful Lamp [tätä en näyttänyt enkä käsitellyt]
- esimerkki vähän pitkäjänteisemmästä kerronnasta
- Fleischerit Disneyn varteenotettavimpana kilpailijana 1930-luvun lopulla, rahat menivät Gulliverin matkoihin
- Fleischerit pyrkivät esim. Teräsmiehessä realistiseen liikkeen animaatioon

Wot A Night (1931) Van Beuren Tom and Jerry
- vanhaa sekoilua
- Van Beuren esimerkkinä pienestä studiosta

AESOP'S FILM FABLES DINNER TIME
- ensimmäinen äänielokuva, lähinnä kuriositeetti, vertailu Disneyyn ja Steamboat Willieen, elokuvien aikataulut, huonompi levitys
- jotain yleistä Paul Terrystä: animaation unohdettu historia
- Terrytoons perustettu 1929
- Hekku ja Jekku, Teräshiiri -> Teräshiirestä linkki John Kricfalusiin, koska tämä oli mukana animoimassa 80-luvun lopun sarjaa Teräshiirestä
- Terrystä linkki myös Ralph Bakshiin, koska tämä aloitti animaattorina Terryllä 50-luvulla

Paul Terry: Window Washers
- metaelokuvaa jo 1920-luvulta, Paul Terryä edelleen

(Tähän asti ei luennolla enää päästy, saattaa olla että esitän mainituista eurooppalaisista elokuvista näytteitä ensi viikolla:

Arthur Cooper: Matchsticks / Dreams of Toyland
- ensimmäisenä pidetty animaatio, ja sitten toinen vähän pidempi ja kehittyneempi

eurooppalainen versio kaupallisesta animaatiosta:

Lotte Reiniger - The Adventures of Prince Achmed
L'épouvantail (Paul Grimault - 1943)
The Stolen Sun (КРАДЕНОЕ СОЛНЦЕ) 1/2)

Satukirja Vuoripeikot ja sen esipuhe

2011-09-07T22:48:00.086+03:00

Ensiksi tein sotakirjan (Tankki palaa!, 2010), sitten tein eräkirjan (Outoja jälkiä, 2011), nyt olen tehnyt myös satukirjan: Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja ilmestyy näinä päivinä Savukeitaalta tai oikeastaan heidän uudelta alanimikkeeltään Kamelilta. Kirja on jälleen kerran silkka kokoomateos eli keräsin siihen sellaisten suomalaisten kirjailijoiden satuja, joita ei yleensä tunneta satukirjailijoina.

Kirja sai alkunsa, kun sain isältäni Larin-Kyöstin valittuja novelleja mukavana 1920-luvun pehmeäkantisena niteenä. Larin-Kyöstihän oli kiinnostava kirjailija, hänellä on sekä fantasiaa että kauhua ja rikosaiheita. Valituissa novelleissa oli myös pari satua. Asia kiinnosti enemmänkin: olisiko muilla vastaavilla kansallisesti tärkeinä pidetyillä - tai unohdetuillakin - kirjailijoilla satuja, joita voisi koota yksiin kansiin? Puhuin tästä blogissa ja Facebookissa, ja Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tarttui aiheeseen. Lupasin tehdä kirjan, mietin että se syntyisi helposti muiden töiden ohessa ja että tekstejä löytyisi helposti. Arvelin, että Eino Leinon tapaisilla kirjailijoilla olisi satuja siellä sun täällä. Tiesin jo alun perinkin Jarno Pennasen ja Joel Lehtosen omat satukirjat (valitsin kirjaan Ilvolan satuja -teoksesta poimittuja kansantarinoita, koska kirjaa ei ole julkaistu vuoden 1977 jälkeen uudestaan, kun Tarulinna taas on julkaistu moneen eri otteeseen), ja lisäksi tiesin Kerrotaan satu! -kirjan, jossa eri alojen ihmiset kertovat satuja. Heikki Turusen lisäksi kirjassa ovat mukana mm. Vexi Salmi ja Simo Salminen ja sitä olisi tässä varmasti voinut hyödyntää enemmänkin.

Mutta ihan helppoa loppu kokoaminen ei ollutkaan! Eino Leino esimerkiksi - ei hänellä ole satuja. Ahven ja kultakalat käy lähellä, mutta on kokonainen romaani, vaikkakin lyhyt. Päiväperhoja-nimisessä kirjassa (1903) on muutama symbolistinen satua muistuttava tarina, jotka eivät lastenkirjassa toimi. Mika Waltaria mietin (on sääli, että monet tuntevat hänet pelkästään Kiinalaisen kissan lässyttävien satujen tekijänä, vaikka monet tarinoista hänen ensimmäisessä satukirjassaan Dzhinnistanin prinssi ovat paljon parempia, sähäköitä seikkailu- ja kauhusatuja), mutta kun kustantaja sanoi, ettei halua maksaa oikeuksista, niin jätin Waltarin pois.

Kävin kuitenkin urhoollisesti läpi joululehtiä, koska tiesin, että monetkin kirjailijat ovat niihin kirjoittaneet kaikenlaista voidakseen ostaa joululahjoja lapsille. Mutta ei! Suurin osa joululehtien teksteistä oli tunnettujen satukirjailijoiden kirjoittamia - Anni Swan esimerkiksi putkahteli esiin lehdestä jos toisestakin. Kauppis-Heikin, unohdetun ikivanhan regionalistin, satu "Turkkia pyytämässä" löytyi kyllä ja se onkin kirjassa. Vähän väkisin otin Rafael Hertzbergin tarinan mukaan - väkisin koska kukaan ei ole kuullut Rafael Hertzbergistä ikinä, minä hänet, monipuolisen suomenruotsalaisen senttarin, jostain syystä tiesin. Muutamia muitakin vastaavia tapauksia tuli joululehdistä vastaan, tällainen olisi ollut esimerkiksi myöhemmin kokoomuksen kansanedustajana toiminut Vera Hjelt, joka oli myös yksi Joulutervehdys-lehden toimittajista. Mutta hän ei ole tunnettu kirjailijana millään muotoa, joten jätin hänet pois, vaikka idea olisi ollut hauska (eikä tarinakaan huono). Joululehtien läpikäyminen ei kuitenkaan ollut hukkaanheitettyä aikaa, koska se poiki kaksi mahdollista uutta kirjaa! Niistä myöhemmin.

Joululehtien jälkeen kävin läpi Lapsen maailma -lehden vuosikertoja sekä Kariston julkaisemat vuosittaisantologiat Satumaailmat, Satuprinssit ja Satuprinsessat. Niistä ei poikinut kuin Riku Sarkolan hauska pikku tarina, vaikka Lasten maailma periaatteessa oli täynnä tunnettujen kirjoittajien satuja, mutta kaikki olivat aina meritoituneet nimenomaan lastenkirjailijoina. Kariston viehättävät Satuprinssit ja muut: sama juttu - joskin niistäkin nousi ideoita, kuten esimerkiksi kooste Aila Somersalon aiemmin samoissa kansissa julkaisemattomista satunovelleista. (Saas nähdä, tuleeko tätä.) Olin varma, että olin joskus nähnyt jossain Satuprinssissä turkulaisen realistisen työväenkirjailijan Kaarlo Isotalon sadun, mutta ei sellaista kuitenkaan ole ilmestynyt.

Sitten kävin läpi kirjailijamatrikkelit. Otin käteen osan, jossa on vuodet 1809-1916 eli Venäjän vallan aika. Luin jokaisen kirjailijan teosluettelon. Tuli sieltäkin kirjaideoita, mutta tähän kirjaan päätyi tällä tavalla vain Juhani Ahon tarina pojasta ja jäniksestä. Olin pitkään "löydöstäni" tosi pollea, mutta sitten huomasin, että nämäkin Ahon tarinat on julkaistu osana hänen lastujaan eivätkä ne ole millään tavalla harvinaisuuksia. Joka tapauksessa pieni vihko Kolme lastua lapsille (1899) on Ahon ainoa lastenkirja - ihmeekseni sitä ei noteerata edes antikvariaattien hintaluetteloissa!

Tämän jälkeen löytyi joitain irtotekstejä. En suoraan sanoen muista, mistä luin, että L. Onerva on julkaissut yhden satukirjan. Käsittämätöntä kyllä, sitä ei ole koskaan julkaistu uudestaan ja alkuperäinen painoskin on aika vaatimattoman näköinen opus, niinpä sitä ei moni tiedä. Aleksis Kiven "Vuoripeikot" löytyi sitten lähes vahingossa, ja selvitykseni mukaan sitä ei ole julkaistu uudestaan 20 vuoteen, joten ajattelin, että sen julkaisussa olisi pointtia. Se on julkaistu viimeksi osana Kiven koottuja laitoksia ja sitä ennenkin vain kerran Oskari Nousiaisen toimittamana ja Erkki Tantun kuvittamana pienenä, viehättävänä kirjasena 1940-luvulla. Selostin kokoamani kirjan sisältöä isälleni, joka sanoi, että Kivi pelasti teoksen! Olisi se ollut ihan kiva ilmankin, mutta onhan tuo selvästi vähän tunnettua Kiveä. (Jälkeenpäin mietin, että olisi ehkä pitänyt mennä alkuperäislähteelle - teksti on tässä kirjassa samassa muodossa kuin Nousiaisen toimitteessa, josta en tiedä, paljonko se eroaa Kiven alkuperäisestä.)

Vuoripeikkojen jo käytännössä valmistuttua huomasin, että vastaava opus on jo tehty! Kirjailija Eila Jaatinen on niinkin myöhään kuin 2000 toimittanut teosparin Suomalaisten satujen helmiä (Kirjapaja), jossa on nimenomaan suomalaisten kirjailijoiden tekemiä satuja! Aaaaaargh, oli ensireaktioni. Tilasin nopeasti teokset yliopiston kirjastoon ja vertailin aineistoja. En ollut valinnut yhtään samaa satua, vaikka samoja tekijöitä teoksissa olikin. Jaatisella oli paljon ennen kaikkea satukirjailijoina tunnettuja tekijöitä, kuten Swan ja Somersalo, mutta ei esimerkiksi Jarno Pennasta eikä L. Onervaa tai Aleksis Kiveä, joten saatoin huoahtaa. Lisäksi tuntui siltä, että Jaatisen toimittamaa teosta ei moni tiennyt, ei esimerkiksi isäni vaimo, joka on kirjastonjohtaja ja erikoistunut lastenkirjallisuuteen. Teos on komea, hienosti kuvitettu, mutta ehkä Kirjapajan julkaisemana ilmestynyt matalalla profiililla, eikä siitä ole ollut paljonkaan julkista keskustelua. Mutta oli miten oli, kirjat eivät ole päällekkäisiä.

Kustantaja ei syystä tai toisesta halunnut käyttää tekemääni lyhyttä esipuhetta, vaikka se olisi selventänyt teoksen pointtia ja eritellyt satujen sopivuutta eri lukijoille, mutta postaan sen kuitenkin tähän:

Lukijalle

Satu ja ylipäätään lastenkirjallisuus on aina ollut Suomessa laadukasta. On ollut tilaa niin korkealentoisille fantasioille kuin opettavaisuudelle ja valistuksellekin, parhaimmillaan kaikkea samassa paketissa. Myös leikkisä ja omituinen ovat saaneet osansa suomalaisessa lastenkirjallisuudessa.
Monet kirjailijat, jotka ovat tehneet varsinaisen päivätyönsä aikuisten kirjallisuudessa, ovat kirjoittaneet satuja. Tähän kirjaan on valikoitunut heistä muutamia. Sekoitus on tehty tietoisesti niin että mukana on niin klassikoita (Aleksis Kivi, Juhani Aho) kuin unohdettuja tekstintekijöitäkin (Riku Sarkola, Rafael Hertzberg). Osa kirjoittajista on pienempiä klassikoita, kuten Kauppis-Heikki ja Jarno Pennanen. Tarinoiden kirjo kattaa lähes koko suomenkielisen kirjallisuuden historian 1860-luvulta 1970-luvulle.
Kirjan ensimmäiset sadut sopivat parhaiten pienille lukijoille. Viimeiset sadut taas saattavat olla pienimmistä kuulijoista tai lukijoista pikkuisen liian pelottavia - toisaalta saman voi sanoa monista perinteisistä kansansaduista ja niiden muunnelmista. Kirja tarjoaa kuitenkin kiinnostavaa luettavaa myös aikuisille. Loppuun on liitetty kirjailijoista lyhyet esittelyt; teos toimii siten myös johdatuksena suomalaisen kirjallisuuden historiaan.
Tervetuloa sadun maailmaan!

Ja tässä vielä sisällysluettelo:

Juhani Aho: Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta, teoksesta Kolme lastua lapsille (1899).

Kauppis-Heikki: Turkkia pyytämässä, Joulupukki 1901.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot. Tarina Nurmijärveltä, Suometar, 29.01.1864 ja 31.01.1864

Rafael Hertzberg: Poika, joka ei tahtonut syödä puuroa, Joulutervehdys, 1901.

Riku Sarkola: Lumivaltakunta, Lasten maailma (12/1947).

Joel Lehtonen: Sutten alku; Tiainen ja karhu; Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin; Miksi kissa istuskelee pöydillä, teoksesta Ilvolan juttuja (1910)

Jarno Pennanen: Poika joka istutettiin maahan, teoksesta Kulunut kultaviitta (1971)

Heikki Turunen: Satu, joka olikin totta, teoksesta Kerrotaan satu! (1975)

Larin-Kyösti: Metsän henki, teoksesta Oli kerran. Satuja nuorille ja aikuisille (1911)

L. Onerva: Janiina ja Naniina eli punainen ja sininen prinsessa, teoksesta Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta (1925)

Laitan tähän loppuun vielä alkuperäiset, pitkät kirjailijaesittelyt (teksti voi olla osittain hiukan editoimatonta):

Juhani Aho
Juhani Aho (1861-1921) on ollut yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita, jonka tuotanto käsittää niin realistista kansankuvausta (Rautatie, 1884; Juha, 1911) kuin psykologista realismiakin (Yksin, 1890). Ahon tunnetuinta ja luetuinta tuotantoa ovat hänen kalastusaiheiset lastunsa, joita on julkaistu moneen eri otteeseen. Ahon ainoa lastenkirja on pieni vihkonen Kolme lastua lapsille (1899), jonka tarinat osoittavat, että eläintensuojelu oli tärkeä tavoite 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Tähän kirjaan on valikoitunut "Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta", jonka vastapainoksi Ahon kirjassa on myös surullinen versio samasta aiheesta.

Kauppis-Heikki
Kauppis-Heikki eli Heikki Kauppinen (1862-1920) oli Juhani Ahon aikalainen (vuoden ero synnyin- ja kuolinvuosissa!), mutta häntä ei juuri lueta enää. Kauppis-Heikki oli Ahon ja Minna Canthin tavoin kansankuvauksen realisti. Ilmeisesti ainoassa sadussaan "Turkkia pyytämässä" hän astui kansantarujen alueelle. Se ilmestyi alun perin Joulupukki-nimisessä lehdessä - joululehdet olivat aikoinaan suosittuja lukemistoja, joiden vuotuista ilmestymistä odotettiin.

Aleksis Kivi
Aleksis Kivi (1834-1872) ei juuri esittelyjä taipaa. Häntä pidetään suomenkielisen kirjallisuuden ja kansankuvauksen isänä, mutta tällöin jää huomaamatta hänen tuotantonsa romanttinen ja fantastinen sävy. Seitsemän veljestä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1870, sisältää lukuisia kansantarujen muunnelmia, joista osa on lähes kauhua ("Kalvean immen tarina"). "Vuoripeikot" on Kiven vuonna 1864 Suometar-lehdessä julkaisema kansantarina. Tarinasta tunnetaan erilaisia versioita ympäri Suomea, ja se lieneekin maahan tullut alun perin Saksasta Ruotsin kautta.

Rafael Hertzberg
Rafael Hertzberg (1845-1896) on tämän teoksen unohdetuin kirjailija, tuottelias suomenruotsalainen lehtimies ja kirjailija. Hän julkaisi muun muassa Kalevalan ruotsinnoksen, ja hänen Helsinki-aiheinen kirjansa Helsingfors för 300 år sedan och i vara dagar (1888) julkaistiin 2004 suomennoksena. "Poika, joka ei tahtonut syödä puuroa" on opettavaisuudessaankin sympaattinen fantasia, joka Kauppis-Heikin sadun tavoin ilmestyi joululukemistossa.

Riku Sarkola
Riku Sarkola (1910-1970) oli tuottelias kirjailija, joka aloitti 1930-luvulla runoilijana. Hänet muistetaan varhaisena kaupunkikuvaajana. Hänen satunsa "Lumivaltakunta" ilmestyi alun perin Lasten maailma -lehdessä, mutta siitä ilmestyi myös kuvakirjaversio vuonna 1952.

Joel Lehtonen
Joel Lehtonen (1881-1934) on suomalaisen realismin klassikoita. Tuottelias Lehtonen julkaisi romaanien (mm. Putkinotko, 1920; Henkien taistelu, 1933) lisäksi paljon runoja, matkakuvauksia ja käännöksiä. Nuorena miehenä Lehtonen julkaisi kaksi satukirjaa, joista tunnetumpi on laajoja ja taiteellisella kädellä uudelleen kirjoitettuja kansantarinoita sisältävä Satulinna (1906). Seuraavassa satukirjassaan Ilvolan juttuja (1910) Lehtonen halusi olla lähempänä alkuperäisiä kansantaruja, mutta piti teosta myöhemmin itsekin epäonnistuneena. Pieninä annoksina tarinat ovat hauskoja.

Jarno Pennanen
Jarno Pennanen (1906-1969) on suomalaisen työväenkirjallisuuden älyllisemmän siiven klassikoita, surrealismin piirteitä Suomeen tuonut runoilija, jonka kauniita ja vapaita kansantarutulkintoja ilmestyi vasta tekijän kuoleman jälkeen teoksessa Kulunut kultaviitta (1971). Siitä ilmestyi vuonna 2007 uusi versio, jossa käytettiin ensimmäistä kertaa Onni Mansneruksen jo 1950-luvulla tekemiä kuvituksia. Vuoden 1971 laitoksen kuvitukset, jotka teki Ulla Urkio, eivät ole huonoja nekään.

Heikki Turunen
Heikki Turunen (s. 1945) on tämän teoksen ainoa kirjailija, joka on edelleen elossa. Vahvasta kansankuvauksestaan tunnettu Turunen on Pohjois-Karjalan katoavan maaseudun tarkkanäköinen ja rehevä tarkkailija, joka ei peittele näkemyksiään Helsinki-keskeisestä Suomesta. Turusen ainoa satu "Satu, joka olikin totta" ilmestyi alun perin hauskassa kirjassa Kerrotaan satu! (1975), jossa on mukana mm. M. A. Nummisen, Simo Salmisen, Jukka Virtasen ja muiden epätodennäköisten kirjoittajien tarinoita lapsille.

Larin-Kyösti
Larin-Kyösti eli Kyösti Larson (1873-1948) oli tuottelias kirjailija, jonka monipuolisesta tuotannosta luetaan nykyään lähinnä runoja. Hänen proosassaan on kuitenkin usein kiinnostava fantasian ja jännityksen vire, mistä osoituksena tähän kirjaan on valittu kiehtova ja eksoottinen "Metsän henki". Eila Jaatisen toimittamassa Suomalaisten satujen helmiä -teoksessa on Larin-Kyöstin perinteisemmät sadut "Matti Kierosilmä" ja "Tiikerikoira ja foxterrier".

L. Onerva
L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen (1882-1972) on suomalaisen naiskirjallisuuden klassikoita, edelleen luettu kirjailija, jonka itsenäinen elämä kiinnostaa edelleen, minkä todistaa vuonna 2007 ilmestynyt Hannu Mäkelän tekemä elämäkertateos. Onervan tuotannossa oli aina vahva fantasian juonne, ja hänen ainoa satukirjansa, niin lapsille kuin aikuisillekin kelpaava Uponnut maailma (1925) ansaitsisi uudelleenjulkaisun hienolla kuvituksella. "Janiina ja Naniina eli punainen ja sininen prinsessa" on paikoin ahdistavakin tarina, jossa on kaunis lopetus.

Turbatorin syksyn kirjoista

2011-08-01T23:45:00.001+03:00

Yksi tärkeimmistä työnantajistani, Turbator, jatkaa sinnikästä kustannustoimintaansa. Syksyn ohjelmassa on tiedossa erityisen hieno kulttuuriteko, Henry Parlandin rikos-, kauhu- ja scifi-henkisten novellien valikoima, ensimmäistä kertaa suomeksi.

Minun nimiini alla olevassa tiedotteessa pannaan vain Marton Taigan scifi-kokoelma; siihen tulee kaksi aikamatkustusaiheista jatkokertomusta 30-luvulta eli "Viiden minuutin ikuisuus" (julkaistu kirjanakin, jossain määrin muunneltuna 1945) ja "Osiriksen sormus" (ei julkaistu aiemmin kirjana). Tämän lisäksi olen ainakin toimittamassa kahta antologiaa, sadomasokismi- ja Mannerheim-kirjaa. Kumpaankin tulee uusia tarinoita, jotka on tehty vartavasten kirjaa varten; on mahdollista, että SM-kirjaan yritän löytää kaksi tai kolme vanhempaa tarinaa (muutama on kyllä mielessä). Sen verran vielä nostan omaa häntääni, että otsikon Åbsurdistiska berättelser -kirjaan tulee myös yksi minun tarinani.

Åbsurdistiska berättelser – bara på svenska

turbator-kustantamon alkusyksy 2011

Turkulainen turbator-kustantamo aloittaa syyskauden 2011 useilla teoksilla. Syyskuussa
ilmestyy Tapani Maskulan rikosromaani Naamioleikki. Romaani kertoo sodanjälkeisten vuosien
tapahtumista ja on osittaista jatkoa viime vuoden Ankkurilyhty-esikoisteokselle. Valta maassa on vaihtunut, valkoisesta Valposta tullut punainen, ja entiset vainoojat ovat nyt itse vainottuja. Romaani on dokumentaarinen rikostarina, vahva ja vaikuttava aitoja ja oikeita henkilöitä myöten – ja rikokset juuri sellaisia kuin ne 40-luvun loppupuolella olivatkin, kun sotien raaistama ilmapiiri purkautui…

Syyskuussa ilmestyy myös porilaisen Liisa Keitaanpään komea romaani Sotakorvaustyttö, satakuntalaisen tytön sodan jälkeisinä vuosina aikuisuuteen kasvamisesta kertova voimakas
ja koskettava tarina. Teos on Keitaanpään esikoisromaani, aiemmin hän on julkaissut
kaksi voimallista novellikokoelmaa. Uutta suomalaista naisproosaa vahvimmillaan.

Syys-lokakuun vaihteessa turbator julkistaa Turun Kirjamessuilla kaksi käännösnovellikokoelmaa,
Henry Parlandin 20-luvun novelleista ja fragmenteista kootun valikoiman Khimaira. Novellit on
kääntänyt helsinkiläinen Petri Salin. Teos kuuluu turbatorin m-novellisarjaan. Samaan aikaan julkistetaan suomalaiskirjailijoiden (Väinö Lesonen, Tapani Bagge, Taina Teerialho ym) novelleista koottu pieni Turku 2011-absurdististen tarinoitten kokoelma. Kokoelma julkaistaan ainoastaan ruotsinkielisenä laitoksena, kääntäjä on turkulainen lyyrikko Ann-Cristine Snickars. Åbsurdistiska berättelser-kokoelman on toimittanut Harri Kumpulainen.

Kirjamessuilla Turussa esitellään myös säveltäjä-taidemaalari-aforistikko Matti Rag Paanasen kolmas turbator-aforismikokoelma, Taide ja nerous II. Teos täydentää Paanasen kuvaa absurdin
ja satiirin velmusta nerosta, jolle mikään ei ole vierasta, ei edes inhimillinen. turbator on aiemmin julkaissut myös Paanasen runokokoelman Savanni, ja kaksi jazzlevyä, levyt RAG TIMES ja RAG IN JAZZ.

Myöhemmin syksyyn ovat työn alla mm. Fogelin 20-luvulla julkaistun matkakirjan uusintapainos,
johon esipuheen on luvannut kirjoittaa Ville Hänninen, Juri Nummelin toimittaa parhaillaan m-sarjaan mm. Marton Taigan tieteisnovellikokoelmaa, ja myös kauan odotettu suomalaisten aikamatkanovellien antologia saataneen loppusyksyllä tai tulevan talven aikana julkaistua.

turbator-kustantamo saa keskimäärin 12 käsikirjoitusta tutkittavakseen joka kuukausi. Koska julkaisujen määrä on vain kymmenkunta kirjaa vuodessa, jää tarjonnasta valtaosa julkaisukynnyksen alapuolelle. Tästä huolimatta on turbator kuluneiden vajaan 6 vuoden kuluessa jo julkaissut seitsemisenkymmentä teosta. Kirjoista parikymmentä on jo loppuunmyyty. Vuoden 2011 ensimmäisellä puoliskolla kustantamo julkaisi 4 kirjaa ja yhden cd-levyn, eli kuluvanakin vuonna turbator pääsee vähintään kymmeneen eri nimekkeeseen. Ja tarjonnasta saattaa vielä löytyä lisääkin…
Lisätietoja antaa Harri Kumpulainen, puh. 040-556 2766, lounaisranta@pelipeitto.fi
turbator. www.pelipeitto.fi

Turun tuomiokirkko: pitkä teksti

2011-06-29T18:34:00.010+03:00

Teen Mikko Laaksosen kanssa Turun arkkitehtuuriopasta, jossa esitellään merkittäviä arkkitehtuurikohteita Turusta ja välittömistä lähikunnista. Keskeinen kohde on tietenkin Turun tuomiokirkko. Kirjoitin siitä niin pitkän tekstin, että joudun lyhentämään sitä ainakin puoleen. Olisi harmi, jos teksti jäisi käyttämättä, joten postaan sen blogiin. Alusta ehdin jo jotain poistaa ennen kuin älysin, että voisin tehdä tämän. En jaksa etsiä aiheeseen kuuluvia kuvia, joten yksi yleiskuva saa riittää. Sille, joka ei tunne asiaa sen kummemmin: kuvassa näkyy nimenomaan länsitorni. Eteläpuoli on kuvan oikeassa laidassa.

Tämä on myös vähän editoimatonta tekstiä, mutta en jaksa sitä nyt käydä läpi, koska lyhennän editoidessani kirjaan päätyvää tekstiä (jonka senkin editoi ainakin Mikko vielä minun jälkeeni). En ole myöskään kirjoittanut mitään Pitkäsen, Laihon ja Pulkkisen restauroinneista, koska niistä kirjoittaminen on Mikon heiniä. (Teksti siis pitenee tästä vielä hiukan.) Päälähteenä on käytetty Markus Hiekkasen teosta Suomen keskiajan kivikirkot (SKS 2007). Omia tutkimustuloksia tässä ei ole tarkoituskaan olla.

Tuomiokirkko
Tuomiokirkontori 20
Tornin huippu Carl Ludvig Engel, 1828
Restaurointi Armas Lindgren, 1929; Pekka Pitkänen, Ola Laiho, Mikko Pulkkinen, 1974-1979
Tuomiokirkko on Suomen kansallispyhättö ja maan yksi tärkeimpiä historiallisia rakennuksia. Koska kirkko on rakennettu useina eri aikoina, siinä näkyvät niin romaaninen, goottilainen kuin uusgoottilainenkin tyyli. Kirkko hallitsee Turun näkymiä moneen suuntaan.
Kirkon ensimmäinen hahmo on ollut todennäköisesti 1200-1300-lukujen vaihteessa Unikankareen mäelle rakennettu puinen kirkko. Aikaisintaan se on rakennettu 1292, myöhäisintään 1309. Aiemmin on ajateltu, että tuomiokirkkoa edelsi samalla paikalla 1200-luvun alkupuolella rakennettu puinen kirkko, jonka olisivat rakentaneet saksalaissiirtolaiset tai hansakauppiaat. Arkeologinen tutkimus ei tätä väitettä kuitenkaan tue, kuten ei myöskään sitä väitettä, että asutus olisi ryhmittynyt Unikankareen mäen ympäristöön jo ennen kirkon rakentamista. Tuomiokirkkoa alettiin suunnitella korvaamaan Koroisten kirkko monestakin syystä. Koroinen oli ensinnäkin maankohoamisen takia menettänyt asemaansa Aurajoen varren keskuspaikkana. Lisäksi ajan kaupunkiyhteiskunnan ideologiaan kuului, että piispanistuimen tulee sijaita kaupungissa. Vahvistuva kuningasvaltakin hyötyi suurten asutuskeskusten perustamisesta. Tuomiokirkon myötä perustettiin siis myös Turun kaupunki.
Historiallisia lähteitä Turun perustamisesta ei kuitenkaan ole. 1300-luvun alussa sillä oli kuitenkin jo monia kaupungin tunnusmerkkejä, kuten sinetti ja pormestari. Tuomiokirkon rakentamispäätös on tehty todennäköisesti viimeistään 1290. Vastoin aiempaa käsitystä, tuomiokirkkoa ei heti rakennettu kivestä tai tiilestä, vaan ensimmäinen, vuoteen 1300 mennessä valmistunut kirkko oli puinen. Kirkko saattoi tuhoutua novgorodilaisten hyökkäyksessä 1318, ja sen tilalle on saatettu rakentaa toinen puinen kirkko. Nykyisen tiilikirkon ensimmäiset vaiheet olisi siis rakennettu vasta 1400-luvulla.
Tuomiokirkon keskiaikaiset piirteet ovat säilyneet hyvin lukuisista tulipaloista ja muutosrakennuksista huolimatta. Etelän puolelta kirkosta saa parhaan yleiskuvan koko pituudeltaan. Lännessä kirkkoa rajaa Suomen keskiaikaisten kirkkojen suurin torni, joka on edelleen Turun korkein rakennus. Idässä rakennus päättyy muusta massasta erottuvaan kahdeksankulmaiseen ja tornimaiseen Kaikkien Pyhien kappeliin. Se on samalla nykyinen pääkuori. Tornin ja kappelin rajaama kirkko on pystysuunnassa kaksiosainen. Kaksikerroksinen alempi osa peittää kirkon eteläsivun kappelit sekä eteishallit ja niiden yllä olevan lehteritason, jossa nykyään toimii Tuomiokirkkomuseo. Ylempi osa on runkohuoneen korostettu keskilaiva. Järjestely tekee tuomiokirkon Suomen ainoan keskiaikaisen basilikakirkon. Alempi osa on koristeltu pyörökomeroin ja nauhakomeroin, yläosa pienin kaarikomeroin ja komeroparein.
Pohjoispuolella on kirkon ainoa alkuperäisessä asussaan säilynyt keskiaikainen sisäänkäynti. Samalla puolella on myös sakaristo, jonka itäpuolella ovat ainoat uuden ajan lisärakennukset. Toinen niistä on Kaikkien Pyhien kappelin hahmoa jäljitelevä, 1655-1657 muurattu Kankaisten kartanon Horn- ja Kurki-sukujen hautakappeli, jota sanotaan yleensä Kankaisten kappeliksi tai Kaarina Maununtyttären kuoreksi. Kappeli on hyvä esimerkki siitä, miten gotiikan ajan arkkitehtuuri jatkui vielä 1600-luvulle. Toinen lisärakennuksista on 1774 valmistunut pieni ruiskuhuone.
Nykyinen kuori rakennettiin vuosien 1430-1470 välisenä aikana, jolloin valmistuivat myös kolmas sakaristo, länsitorni ja eteläsivun asehuoneet. Se on runkohuoneen levyinen seitsensivuinen tila, joka pidensi kirkkoa yli kolmanneksella yli 55 metriin. Alkuperäisistä kaarikomeroista on jäljellä kaksi, joista toinen on pohjoisen poikkilaivan itäpuolella, toinen Kankaisten kappelissa ja Kaikkien Pyhien kappelin välissä. Muiden komeroiden takaseinä on puhkaistu kaariaukko uusia kappelirakennuksia varten. Uusi kuori jaettiin kolmella kahdeksankulmaisella pilarilla kolmilaivaiseksi tilaksi. Kuorin suunnittelija ja rakennustöiden johtaja oli todennäköisesti saksalainen, Stettinistä kotoisin ollut Hinrich Brunsberg, ja kuori valmistui ilmeisesti 1440-luvulla. Kuorta on totuttu kutsumaan Hemmingin kuoriksi, mutta oikeampi nimi on Maunu Tavastin kuori.
Sakaristo rakennettiin pari vuosikymmentä myöhemmin; rakennusmestari on jäänyt tuntemattomaksi. Sakariston seinät tehtiin tiilistä, ja kaksikerroksinen rakennus varustettiin kahdella harjakatolla. Päätykolmiot saivat tiilikoristelun, josta näkyy vieläkin jälkiä. Myöhemmin katot on yhdistetty yhdeksi korkeaksi harjakatoksi. Pyörökaariset pari-ikkunat ovat säilyneet suurin piirtein alkuperäisessä asussaan. Sisätila katettiin neljällä 16- ja 12-jakoisella tähtiholvilla, jotka tukeutuvat seiniin ja keskipilareihin. Seinämuureissa olevista muurikomeroista yhdessä on kopio suuresta puisesta kaapista; alkuperäinen kaappi on Tuomiokirkkomuseon näyttelyssä. Eteläosan itäseinässä olevassa muurikomerossa on kalkkikivinen vedenkaatoallas eli lavatorium. Sakaristo lienee rakennettu 1460-luvulla.
Länsitornin alaosa muurattiin harmaakivestä ja tiilestä 1400-luvun alkupuoliskolla. Alun perin 18,5-metristä tornia jatkettiin kuitenkin jo 1450-luvulla kuuden metrin verran; yläosasta tehtiin pohja-alaltaan kahdeksankulmainen ja sen kulmiin tehtiin kulmatornit eli turellit. Torni oli lähes koko keskiajan tämän mallinen. Vaikka sitä muuteltiin 1600- ja 1700-luvuilla useaan otteeseen, se sai nykyisen, Carl Ludvig Engelin suunnitteleman muodon vasta 1827 Turun paljon jälkeen. Engelin suunnittelema, kuparilla päällystetty torninhuippu on kavennettu torninrungosta.
Tornin ensimmäisen vaiheen kanssa samaan aikaan rakennettiin ilmeisesti myös asehuone kirkon silloisen pääsisäänkäynnin eli eteläisen portaalin eteen. Sen sisäänkäynnit ovat edelleen sivuseinien eteläosassa.
Läntisestä sisäänkäynnistä tuli pääsisäänkäynti eteläisen sijasta 1830-luvulla ja samalla se muutettiin samalla nykyiseksi uusgotiikan tyylin mukaiseksi rakenteeksi. Nykyiset monumentaaliportaat rakennettiin samaan aikaan. Läntisen sisäänkäynnin yllä on lähes alkuperäisenä säilynyt pari-ikkuna sekä jälkiä umpeen muuratuista aukoista. Aukkojen kohdalla oli istumakomeroita, mikä viittaa siihen, että eteisholvin yläpuolinen kerros suunniteltiin asuinkelpoiseksi. Tornihallia kattaa alkuperäinen 26-jakoinen tähtiholvi.
Ensimmäiset kappelit rakennettiin 1450-luvulla. Maunu Tavastin kuorin eteläpuolelle rakennettiin tuolloin pyhän Katariina Aleksiandrialaisen ja pyhän Bartolomeuksen kappelit. Valmistumisen jälkeen ne yhdistettiin poistamalla muuri, ja niistä on käytetty nimeä Ristikuori. Samaan aikaan rakennettiin kolmiholvinen Pormestarinkuori papinoven ja pääportaalin väliin.
Pyhän Ruumiin kappeli sijaitsee Pormestarinkuorta vastapäätä kirkon pohjoispuolella. Sen erottaa runkohuoneesta takorautainen ristikko, jossa on latinankielinen muistoteksti ja vuosiluku 1425, joka ilmeisesti tarkoittaa vuotta, jolloin Maunu Tavasta lahjoitti seurakunnalle suuren prebenda-lahjoituksen. Pyhän Ruumiin kappelia koristavat hienomuotoiset ikkuna-aukot ja 28-jakoiset tähtiholvit. Nykyisin kappelista käytetään usein harhaanjohtavaa nimitystä Tavastin kappeli.
Lounaisosassa on Sielujen kappeli eli myöhemmin Stålhandsken hautakappeli, luoteisosassa pyhän Johannes Kastajan kappeli, jotka ovat molemmat 1400-luvun puolivälistä. Johanneksen kappeli tunnetaan nykyään nimellä Kijkin hautakuori ja sen erottaa runkohuoneesta kaunis alkuperäinen rautaristikko. Tornin eteläpuolella on ehkä 1450-luvulla tehty kappeli, jota on arveltu pyhän Ursulan kappeliksi. 1600-luvulla siitä tehtiin kirjasto; nykyään tiloissa on vaatenaulakot ja saniteettitilat.
Maunu Tavastin pääkuorin itäpuolelle tehtiin Kaikkien Pyhien kappeli vuosien 1470-1484 välissä. Kappeli on nykyisin pääkuori, ja sen seinillä ja holvissa on Robert Wilhelm Ekmanin freskot vuosilta 1850-1854.
Kaikkien Pyhien kappelin ja Ristikuorin väliin muurattiin 1500-luvun alussa pyhän Laurentiuksen ja pyhän Olavin kappeli, joka on myöhemmin tunnettu nimellä Tottin hautakappeli. Tornin pohjoispuolelle muurattiin samaan aikaan toinen kappeli, jonka suojeluspyhimystä ei tiedetä. Sitä on käytetty mm. kellovalimona ja 1800-luuvlla krenatööri- ja tarkk'ampujapataljoonan sotilaskirkkona, minkä takia sitä nimitetään Tarkk'ampujakappeliksi. Nykyään se on Turun saksalaisen seurakunnan kirkko.
Kappelien rakentamisen kanssa samaan aikaan runkohuoneen ja Maunu Tavastin kuorin keskilaiva korotettiin, jolloin kirkosta tuli basilika. Kirkon keskilaivasta tuli huikean korkea; holvauksesta vastasi rakennusmestari Petrus murator de Kymitto vuonna 1466.
Pyhän Ruumiin kappelin ja pyhän Johanneksen kappelin väliin tehtiin keskiajan lopullta pohjoinen eteishalli, jonka portaali on veistetty tallinnalaisen Lasnamäen kalkkikivestä. Eteishalli on on katettu epäsäännöllisellä kahdeksanportaisella rengasristiholvilla. Länsiseinän eteläosassa on vihkivesialtaan komero, jossa on kotimaisesta kalkkikivestä tehty aluskivi.
Useista tuomiokirkon osista on löydetty kalkkimaalauksia, mutta Hattulan tai Taivassalon kirkkojen tapaisia laajoja koristesarjoja ei ole säilynyt. Esimerkiksi yhtään alkuperäistä vihkimäristiä ei ole löytynyt. Ristikuorin seinissä ja holveissa on neljän maalarin tai maalariryhmän töitä. Koristelu koostuu pääasiassa köynnöksistä ja muista kasviaiheista sekä pyhimystenkuvista (Ursula, Katariina Aleksandrialainen, Barbara ja Anna) ja evankelistasymboleista. Seinissä on maalauskatkelmia samoista aiheista (pohjoisseinällä on esimerkiksi apostolien Andreas ja Bartolomeus kuvat). Maalaukset lienee tehty 1470-luvulla. Ristikuorin länsiseinässä on suomalaisittain harvinaiset kuvat ilmeisesti lahjoittijana toimineesta porvarista sekä ritarista. Saman länsiseinän pyöröikkunan ulkokomerossa on koristemaalaus. Itäseinässä olevan muurikomeron takapinnassa on yksinkertainen laivakuva.
Maunu Tavastin kuorin eteläisen poikkilaivan pohjakerroksessa on useita maalauksia. Itäpuolen kaarikomeron maalaukset ovat arvatenkin rakentajien tekemiä yksinkertaisia aiheita, kuten kirjaimia ja kirveitä. Niiden päälle on myöhemmin maalattu vain osittain säilynyt kuva, joka esittää todennäköisesti Kristuksen kärsimyshistoriaa. Saman poikkilaivan länsipuolen kaarikomeron yläpuolella on 1500-luvun alussa maalattu Kristus ja rukoileva pyhimys. Viereisessä holvivaipassa on yksinkertaisia maalauksia ja tekstinauhoja, joista osa on tuhoutunut, ja kuorin pohjoisessa sivutilassa on 1400-luvun lopulta peräisin olevia köynnösmaalauksia. Pääportaalin eteisessä on maalausvaakuna, jossa on kolme ristiin asetettua nuolta tai keihästä. Ursula-kappelin ja runkohuoneen välisessä kaariaukossa on köynnöskoristelu. Tornihallin maalauksista on jäljellä ruodekoristelu. Pyhän Johanneksen kappelissa on ilmeisesti Taivassalon ryhmän tekemä köynnösfriisi, jonka kanssa samaan kokonaisuuteen kuuluvat saman seinän pohjoisosan ja pohjoisseinän maalausten katkelmat sekä maalaus pyhän Veronikan hikiliinasta. Maalaukset lienee tehty vuosina 1465-1485. Johanneksen kappelissa on köynnös-, tähti- ja kukka-aiheita 1400-luvun puolivälistä, ja samalta ajalta ovat myös Pyhän Ruumiin kappelin holvien kasvimaalaukset. Runkohuoneen sivulaivoissa on kukka-aiheisia koristemaalauksia 1400-luvulta. Pääkuorin keskilaivan kolmessa itäholvissa on ilmeisesti Petrus murator de Kymitton apulaisineen tekemiä primitiivisiä maalauksia.
Uudella ajalla kirkkoon ei tehty laajoja maalauksia, ainoastaan muutamia pieniä aiheita Tottin hautakappelissa, tornihallissa ja kuorin itäpäädyssä. Robert Wilhelm Ekmanin historialliset ja enkeliaiheiset freskot valmistuivat 1850-1854. Arkkitehti Jac. Ahrenberg suunnitteli Stålhandsken, Tottin ja Kankaisten kappeleihin maalaussarjat, jotka toteuttiin 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa. Tarkk'ampujakappelin holvi koristeltiin 1920-luvulla keskiaikaistyylisin maalauksin.
Kirkon keskiaikaista sisustusta on säilynyt yllättävän paljon lukuisiin tulipaloihin nähden, mutta paljon on myös tuhoutunut. Vuoden 1827 palon aikana osaa kirkon vanhasta esineistöstä säilytettiin sakaristossa, joka oli hyvin eristetty muusta kirkosta. Veistoksia on säilynyt muutamia. Pormestarinkuorin itäseinällä on kotimaisen krusifiksin torso. Pyhän Annan ja ilmeisesti kuninkaan päätä esittävät veistokset 1480-luvulta ovat peräisin Lyypekistä. Kristusta haudassa esittävä veistos on suomalaista tekoa 1500-luvun alusta. Kirkon ovien pielissä pidetyistä kastealtaista, funteista, on säilynyt osasia ja yksi lähes kokonaisena. Kotimaista kalkkikiveä olevaa funttia säilytetään runkohuoneen länsiseinän vieressä torniaukon pohjoispuolella. Asehuoneessa on katkelma kotimaisesta kalkkikivestä tehdystä vihkivesiastiasta. Toinen vihkivesiastia on Johanneksen kappelin lounaisnurkassa; lisäksi kirkon kokoelmissa on toinen. Tuomiokirkkomuseossa säilytetään Suomen hienointa keskiaikaista ehtoollisastiaa, kalkkia, joka on mahdollisesti turkulaisen kultaseppämestarin Svenin niin sanottu Ejbyn kalkki. Se ryöstettiin Ruotsiin 1509, mutta palautettiin tuomiokirkkoon 1925. Kalkkiin kuuluu ehtoollisleipäastia pateeni, johon on kaiverettu kuva verta vuotavasta Kristuksesta. Toista, myöhäiskeskiaikaista pateenia säilytetään Tuomiokirkkomuseossa.
Museossa on myös neljä myöhäiskeskiaikaista ehtoollisleipäastiaa, ciboriumia. Yksi niistä on kokonaan hopeaa, kaksi on punaiseksi värjättyä kookospähkinän kuorta ja yksi on päärynänmuotoinen puukulho. Museossa on myös Suomen ainoa säilynyt messun aikana käytettävä ehtoollisleipäastia, monstranssi sekä Suomen ainoa keskiaikainen piispansauva, jonka hopeaosat sulatettiin 1773.
Kirkossa on luonnollisesti ollut paljon pyhimysten reliikkejä. Pohjoisessa poikkilaivassa oleva pyhimysarkku tai pyhäinjäännösarkku on Suomen arvokkaimpia keskiaikaisia muistoja. Se on mahdollisesti 1400-luvulta peräisin oleva pyhän Henrikin pyhimysarkku, mutta on myös arveltu, että se olisi tehty 1500-luvulla piispa Hemmingin maallisia jäännöksiä varten. Pyhän Henrikin kyynärvarren siru ja siihen liittyvä pergamenttiteksti on ainoa keskiajalla Henrikin reliikiksi tunnustettu esine. Lisäksi kirkossa ovat myös mahdollisesti pyhän Erikin kalloluiden pyhäinjäännössäiliö, pyhän Birgitn päähineenmuotoinen säiliö sekä pala Getsemanen kivestä.
Suomen ainoa keskiaikainen tekstiilien säilytysrasia on Tuomiokirkkomuseossa säilytettävä niin sanottu capsa eli kalkkiliinan säilytysrasia. Se on puuta ja päällys on samettia ja pellavaa. Kanteen on kirjailtu Ristiinnaulittu, Neitsyt Maria ja Johannes, evankelistasymbolit, Maria Magdalena, Andres ja dominikaanijärjestönä asussa oleva lahjoittaja. Capsa on tehty Albert Pictorin työpajassa 1400-luvun lopulla.
Tuomiokirjon noin 60 kirjan kirjastosta on jäljellä vain rippeitä: katkelmat 1484 painetusta Kööpenhaminan missalesta, jonka piispa Maunu Särkilahti lahjoitti 1498.
Kirkossa on myös useita yksityisiä hautalaakoja, kuten piispa Maunu Tavastin (1452) ja hänen seuraajansa Olavi Maununpojan hautalaa'at. Piispa Maunun hautalaaka on osittain säilynyt kappelin ikkunoiden välissä, seinää vasten nostettuna. Kappelissa on myös hänen veljenpoikansa Olof Nilssonin hautalaaka. Pormestarinkuorissa lähellä alttaria on Konrad Bitzin hautalaaka; länsiseinällä on 1395 kuolleen Henrik Stratukeressonin hautakivi. Hän lienee ollut turkulainen porvari.
Uuden ajan alussa tehtiin kirkkoon paljon muutoksia, mihin pakottivat myös lukuisat tulipalot 1500-luvulla. Kirkonpenkkejä tehtiin moneen otteeseen 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Uusi lukupulpetti tehtiin 1609 tai 1610. Vuonna 1649 tehdyn lahjoituksen jälkeen pääalttari siirrettiin entiseen Kaikkien Pyhien kappeliin, josta tuli kirkon pääkuori. Tällöin sinne tehtiin suuri kaariaukko, joka korvasi aiemman pienen oviaukon. Kirkossa on myös mittava kokoelma renessanssin, barokin ja uusklassismin ajan hautamuistomerkkejä. Ne ovat sotamarsalkka Åke Tottin ja hänen puolisonsa Christane Brahen muistomerki (1678, pyhän Laurentiuksen kappeli), sotamarsalkka Evert Hornin ja hänen puolisonsa Margareta Fincken muistomerkki (1600-luvun alku, pyhän Laurentiuksen kappeli), kenraali Torsten Stålhandsken muistomerkki (vuoden 1654 jälkeen, Sielujen kuori), vuorineuvos Jakob Johan Kijkin hautakammio (haudattu 1777, Johannes Kastajan kappeli) ja eversti Samuel Cockburnin (kuollut 1621, Pyhän Ruumiin kappeli).
Kirkon pihalla on Mikael Agricolan patsas (Oskari Jauhiainen, 1952), ja ulkoseinässä Pyhän Kristoforoksen alttari. Kirkon eteläpuolella olevassa puistossa on H. G. Porthanin hauta, jota osoittaa sileäksi veistetty kivi. Kirkon viereisessä puistossa on Per Brahen patsas (Walter Runeberg, 1888) sekä pienimuotoinen patsas, joka esittää tuomiokirkkoa ja sen ympäristöä vuosina [??] (kuka, 193?).

Löydetty Marski homoilemassa!

2011-06-15T12:41:00.001+03:00

Seuraavaa juttua on vaikea todistaa, varsinkin kun todistajia on vain yksi alaikäinen. Olin poikani kanssa Turun Mannerheiminpuistossa ja käväisin istumassa Mikaelinkirkkoa vastapäätä olevalla Mannerheiminpatsaalla.‎ Huomasin, että patsaan vieressä oli kukkia, kortti ja kirjekuori - Mannerheimin syntymäpäivä oli juuri ollut. Nostin kuoren ylös. Siinä luki "Gusselle". Sisällä oli papereita. Niissä oli jokin Mannerheimia, Göringiä ja Hitleriä kuvaava tarina. Päätin napata kuoren mukaan.

Nyt, viikko tapahtuneen jälkeen, rupesin lukemaan tarinaa. Se on hillitön! Göringillä, Hitlerillä ja Mannerheimilla on kolmiodraama, johon kuuluu lukuisia sadomasokistisia ja muita fetissejä. En ole ehtinyt lukea koko tarinaa, tässä muutamia otteita. Jos joku tietää tästä jotain, niin ilmoittautukoon!

"Ratsupiiska?" Hitler henkäisi.
"Tietysti, sinä mitätön korpraali. Tunnetko jo sen läimäykset pakaroillasi? Opit vielä mitä sotilaskuri on, kun minä hieman käsittelen sinua. Lopulta riisun univormusi silmiesi edessä..."
"Onko sinulla siellä alla korsetti?"
"Tietysti, aina. Mustaa nahkaa... Mutta ei mitään muuta. Ei mitään lakastunutta ruusuani peittämässä..."

***

Gustaf jatkoi puhumistaan, ja sitä mukaa puheen luomat kuvat muuttuivat eläviksi Adolfin mielessä. Lakastunut ruusu laukeaisi hänen kasvojensa yllä.. se painautuisi hänen sulleen... Adolf avaisi himokkaana suunsa, työntäisi kielensä hyväilemään ruusua... ja saisi suunsa täyteen sen mettä."

***

"Hän rakasti Gustafia. Kyllä, hän uskoi niin. Vaikka Hermann Göring ei ollutkaan aivan varma siitä, mitä rakkaus oli, hän uskoi tunteidensa Gustaf Mannerheimiä kohtaan olevan sitä lähellä. Sitä enemmän Hermannia alkoi kuvottaa, kun hän ajatteli Führeriä."

***

‎"Mutta sanoivat Himmler ja kaiken maailman Paragrafi 175 -intoilijat mitä tahansa, miesten välisessä intohimossa sen sijaan ei ollut mitään inhottavaa tai epäarjalaista. Se oli kahden voimakkaan soturin välinen jalo tunne (...)"

***

‎"Gustaf muisti nuorukaisen, joka pari kuukautta sitten oli silminnähden kiihottunut, kun marsalkka oli kävellyt hänen komppaniansa edestä. Se ei ollut normaalia jännitystä palvotun sotapäällikön edessä, vaan silkkaa kiimaa. Gustaf oli sitten pyytänyt tuota kohtuulisen sievää nuorta miestä luokseen ja ratsastanut tämän pyörryksiin kenttävuoteella."

2011-06-04T14:14:00.001+03:00

Tällä viikolla on muisteltu jokin aika sitten kuollutta kustantajalegendaa Kari Lindgreniä. Tein hänelle vuonna 2001 valikoiman Reino Helismaan nuoruusvuosien jännitys- ja seikkailunovelleja, ja pari vuotta myöhemmin Lindgren kysyi, tekisinkö vastaavan valikoiman, mutta laajemmin, niin että mukana on kirjoittajia eri vuosikymmeniltä. Tein työtä käskettyä ja sain hommaan hyvän apurahankin, mutta ilmeisesti hanke tuntui loppujen lopuksi liian raskaalta ja kirja jäi ilmestymättä. Ehkä Lindgren pelkäsi, että kirjoittajien perikunnat tulevat haaskalle, jos oikeuksia ei kysytä - tuolloin en vielä ollut oikein keksinyt, miten perikuntia voi löytää ja lähestyä ja olin asian suhteen epävarma. Lisäksi muistan hankkeen alkuaikoinan lähettäneeni Lindgrenille joitain ei niin hyviä novelleja ja jatkokertomuksia, mutta vaikka sanoin, että niitä ei sittenkään oteta mukaan, hän takertui aina niihin.

Oli miten oli, kokosin tällaisen listan kirjaan otettavista novelleista. Mukana on niin perinteistä rikostarinaa kuin vauhdikasta (ja rasisistista) seikkailunovelliakin. Kirjoittajissa on sekä tuntemattomia että tunnettuja. Osa näistä on sittemmin ilmestynyt muissa projekteissa: Harry Etelän "Kauhujen salakammio" ja Kari Suomalainen "Kaksoisolento" ovat tulleet omissa kirjoissaan, Antero Aulamon "Kullanhuuhtojat" ilmestyi juuri eräkirjassa Outoja jälkiä, omassa Isku-lehdessäni ovat tulleet ainakin Tapani Baggen "Alamäki" (joka tosin taisi tulla jo ennen kuin kokosin tämän listan), Matti Hytösen "Viimeinen potti" ja Seppo Tuiskun "Kuolema iskee kahdesti" (joka tosin tulee vasta seuraavassa Iskun numerossa). Reijo Mäen "Stalinin kanava" taas on tullut jossain hänen omassa novellikokoelmassaan, jossa muutoin oli enemmistö Vares-tarinoita.

Masa Palo (Reino Helismaa): Kuoleman peili, Isku 21/1941 - 25-26/1941
Lea Leksi: Kuoleman kerhoilta, Musta kuu 7/1945
Pentti Kari (Tuuri Heporauta): Afrikan keisari, Musta Kuu 10/1945
Eero Anttila (Yrjö Kivimies): Pieni mies käy parturissa, Jännityslukemisto 52/1938
Kalle Päätalo: Huuhkaja huhuilee, Jännityslukemisto 12/1955
August Arkku (Lauri Tynni): Sokean Billyn ääni, Salainen Salkku 6/1944
Leo Järvinen: Toimintaa Korallimerellä, Seikkailujen Maailma 6-7/1962
Kapteeni Hell: Vainaja rikkoo lakia, Salainen Salkku 3/1945
Veikko Ennala: Aikataulun mukaan, Jännityslukemisto 48/1955
Joni Rautio: Kadonnut muuttolaatikko, Salainen Salkku 5/1944
Kari Suomalainen: Kaksoisolento, Lukemista Kaikille 1937
Kirsti Porras: Kiristäjä erehtyy, Salainen Salkku 2/1945
Heikki Siitonen: Tappajan kuolema, Seikkailujen Maailma 12/1962
Matti Kid Hytönen: Viimeinen potti, RikosPalat 1/1988
Pentti Kirstilä: Tirkistelijä, RikosPalat 2/1987
Matti Hälli: Tulisin kirjaimin, Yllätyslukemisto 3/1938
Aake Jermo: Merkitty mies, Seikkailujen Maailma 8/1942
Timo Surkka: Vain motiivi puuttuu, Asko Kukkosen seikkailuja, erikoisnumero 2004
Asser Harkima: Myrkkyä ja myrkkykäärmeitä, Jännityslukemisto 9/1956
Harry Etelä: Kauhujen salakammio, Seikkailujen Maailma 6/1939
Seppo Tuisku: Kuolema iskee takaisin, Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia, 40/1959
Tapani Bagge: Alamäki, RikosPalat 1/1988
Marton Taiga: Salapoliisi merellä, Lukemista kaikille 17/1937
Juhani Salomaa: Ammatin varjopuolet, Cottonsarja 23/1980
Antero Aulamo: Kullanhuuhtojat, Seikkailujen Maailma 9/1945
Selim Tapola: Itsemurha tunnelissa, Seikkailujen Maailma 2/1944
Outsider: Kaleerivanki N:o 603, Salainen Salkku 3/1945
Pirkko Arhippa: Kuningas on kuollut, Alfred Hitchcockin valitut jännärit 3/1980
Reijo Mäki: Stalinin kanava, teoksessa Elävien ja kuolleitten Talvio. Boris Hurtan juhlakirja. Toim. Harri Haarikko ja Hannu Pajunen. Avoin kirja, 1995
Petri Hirvonen: Kuolleen jumalan yö, Isku # 1 (2004)

Ekana oleva Helismaan "Kuoleman peili" on tosin niin pitkä, että olen miettinyt, että siitä saisi sievän pikku pokkarin sellaisenaankin. Ehkä vielä joku päivä... Eiköhän tästä aineistosta vielä osa päädy johonkin projektiin. Ehdottomasti Kari Lindgrenille kiitos kuuluu siitä, että sysäsi tällaisen mahdollisen kirjaidean liikkeelle. Ilman tätä toteutumatta jäänyttä teosta en olisi ehkä ikinä tehnyt muita vastaavia kirjoja, enkä ainakaan olisi tiennyt, että Kari Suomalainen on kirjoittanut novelleja, jotka tosiaan sittemmin kokosin kirjaksi. Lisäksi kirjoitin suomalaisten lukemistolehtien historiasta pitkän artikkelin, joka toimii joskus hyvänä johdatuksena laajemmalle suomalaisen lukemistoviihteen historiateokselle.

Toisaalta olen tässä kyllä jo oppinut, että novelliantologia on yksi hankalimpia kirjaformaatteja, joita myydä lukijoille. Ehkä ihmiset voivat oppia uudestaan lukemaan novelleja...

Kuvassa Martti Masalan todella hieno nyrkkeilyaiheinen kansikuva Lukemista kaikille -lehteen.

Elokuvarunouden antologia

2011-05-06T22:14:00.002+03:00

Kävin läpi vanhoja tiedostoja vanhalta, kohta käytöstä poistettavalta koneelta ja löysin tällaisen tiedoston, johon olin koonnut kirja mielessä suomalaisia elokuva-aiheisia runoja. Muistan lähestyneeni kustantajaa ja sieltä sanottiin, että joo, ihan hyvä idea, mutta koko homma jäi sitten siihen - muistaakseni seuraavaan sähköpostiini ei enää vastattu. Tässä on nyt sitten sekä kokonaisia runoja että vain niitten nimiä. Kyllähän tämän voisi koota, mutta pahaa pelkään, että idea ei sittenkään ole kovin hyvä. Ainakin pitäisi käydä kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistu runoteokset läpi ja tsekata, onko niissä elokuva-aiheisia tekstejä. Ai niin, idea tuli Raimo Siliuksen Tampereen filkkareille kokoamasta näyttelystä, mikä mainittakoon. Raken kanssa aiheesta puhuinkin ja hän antoi luvan edetä asiassa ja käyttää hänen löytöjään.

Elokuvarunoja, satunnaisessa järjestyksessä:

J. Alfred Tanner: Helsingin heppu, teoksessa Kuolemattomat kupletit. Kanerva 1946.

Mika Waltari: Filmi, teoksessa Valtatiet, 1928.

Henry Parland: kaksi runoa, teoksessa Hamlet sanoi sen kauniimmin. WSOY 1967.

X

Päivisin
nukkuvat elokuvateatterit
kuin krokotiilit auringossa
katujen rannoilla.

Iltaisin
ne avaavat nälkäiset kitansa:
hammasrivi
kasvoja, tunnelmia, asenteita
kuin kuplivasilmäinen
harmaa massa.

XI

Se on valhe
että elokuva on taidetta
(mikä ei ole taidetta?)
Elokuva on uskonto
joka muuttaa todellisuuden
kauniiksi sääripariksi
jota saamme katsoa
mutta emme koskea.

Pentti Saarikoski: urotöiden maine, teoksessa Mitä tapahtuu todella? Otava 1962.

urotöiden maine

Herakleen aseet
taivas oli reunasta auki
ja ilta tuli
suhisi niinkuin filmi olisi loppu mutta kukaan
ei viitsisi
pysäyttää
konetta on yön ääni

Anselm Hollo: Dioskuroi: taivaalliset kaksoset ja Teräsmies pienenä, teoksessa Trobar: löytää. Otava 1964. On olemassa yhteisö, jonkinlainen, teoksessa poems/runoja. Otava 1967. (Rajatapaus: puhutaan "filmilehdistä".)

DIOSKUROI: taivaalliset kaksoset

toinen punnertaa
toinen puskee
toinen putoaa
toinen iskee
toinen itkee
vartija herää
koira ulvoo
muuri sortuu

maailmankaikkeuden avaimenreikä
hihittää

Laurel & Hardy
kansanomaisesti myös
Stan & Ollie
suomeksi Ohukainen
ja Paksukainen.

Teräsmies pienenä

Teräsmies pienenä
näin hänet
avaruuskotelossa
terästoukan
vuonna 1946

niin olen vanhempi
kuin samana vuonna
1934 syntynyt Peter
New Yorkista

Sama filmi
sama vanha filmi
modernistit
Les Tricheurs
tuliko Poundille lähtö
Idahon pikkuateenasta
eilen tänään
Neruda itää
Pitäjänmäellä

Wiesbadenissa
aurinkolaseja yöllä
hipsterit
vingt ans après
Der Miles
ja der Miles Davis
so schön

parintuhannen mailin
päässä kumisee "Zone"
8. kadun ullakolla
pelottava ääni
ulisee Allenin päässä
Guillaume Guillaume
mitä on sinusta tullut
sama vanha filmi
meistä kaikista
Prinssi Rohkeasta
ei moneen vuoteen
enää yhtään ruutua
oi Suomen pikkupojat
Saksan tyttäret
te jäitte
Humphrey Bogartia paitsi

Herakleen urotyöt
kertomatta
Odysseus päätti
jäädä avomerelle
vuosisadan loppuun

kotelo pimeässä
kiertää maata
palauttaa saman
filmin
kerran toisensa jälkeen
Aleksandriassa
minä elän

Pekka Lounela: Marilyn Monroe, teoksessa Asiaa. Tammi 1964.

Kari Aronpuro: 00. Nuorin, teoksessa Minä viihtyy. Kirjayhtymä 1967.

En viihdy
Kun porvarin ote vähänkin hellittää
niin Helsinkiin
Samat naiset
vanhoja elokuvia
ja kuppilassa vain kaljaa
Se nyt on ihan turha väittää,
että työt olis loppu maailmasta.
Kyllä viinaa saa,
jos tahtoo,
ei tämä nyt niin syrjässä ole.
Ei siitä mitään kostu,
jos jotain harrastelee.
Onhan niitä sellasia
kun opiskelee ja urheilee
ja värkkää jos jotakin,
mutta ei siitä mitään hyödy.
Tänne minä en jää,
jääkööt tyhmemmät.
Jussi Kylätasku: Fantomas pyöräilee, Valkoinen tamma ja Hiroshima rakastettuni, teoksessa Yksityiset yrittäjät. WSOY 1967. Kuumetta veressä, teoksessa Kosketuskohdat. WSOY 1966.

Fantomas pyöräilee

I
Fantomas ajaa polkupyörällä räntäistä Aleksanterinkatua. Hänellä on kunniamerkki muttei kokardia. Hänellä on harmaa ulsteri, kaksirivinen, lahkeissa käänteet, varsikengät; hän soluttautuu työväkeen. Komissaari kävelee kadun yli mutta ei tunne Fantomasta, Fantomas on ajanut ohi, roiskauttanut kuraa komissaarin saappaille. Fantomas, murhaaja, ei vielä murhannut; hän on matkalla tytön luokse. Hän painaa kasvonsa tytön syliin ja tunnustaa. Fantomas, meidän tekemätön tekomme: onko sinun sydämessäsi Fantomas?

II
Fantomas ilmestyy kulmasta vinhasti polkien, näköjään erityisellä asialla. Komissaari tietää varoa, hän tunnistaa Fantomaksen; mutta hänellä on vain sanansa Fantomaksen sanaa vastaan. Polkupyörästä tiedetään, että se varastettiin fil. maist., radiotoimittaja Markku Sopaselta. Varkaasta tiedetään, että se on Fantomas: jälleen syyte Fantomasta vastaan! Todisteeksi riittäisi rungon numero, mutta viime hetkellä löytyy pyörä jossa sama numero, pyörässä jota ei ole varastettu, tai jonka varasti omistaja, Fantomas väittää, että omistaja itse on omaisuutensa varas! Hänen kaunopuheisuutensa perii voiton, hänet vapautetaan.

III
Fantomas ajaa pimeää metsäistä tietä, hän polkee rauhallisesti, ja varovasti, sillä hänen pöyrässään ei ole valaisinta. Itse asiassa Fantomas tuntee olonsa turvallisemmaksi ilman valoja, hän tietää että sinä olisit valmis ajamaan hänen ylitseen. Mutta sinä et näe Fantomasta. Sellainen sinä olet.

Hiroshima rakastettuni

Sadankomitealle, ystävyydellä

Hiroshima ei puhuta vakavasti tänään.
Minä taidan mennä tieheni.
Minä en kulje samoista ovista yhtenään.

Hiroshima minä en tahdo pilata iltaani.
Tänään suljettu ovi on pelkkä seinä.
Sinun setäsi on taas panemassa toimeksi,
menetkö mukaan?

John Lennon on luvannut, ettei hän lähde.

Hiroshima älä mene Pariisiin mukavassa sakissa.
Liftaile omia aikojasi, tai ota taksi, tai juna, tai Caravelle.
Minä en väittele jos annat setäsi pamputtaa minua.
Ja mitä sinä, olemmeko me heijastus johon Idea putoaa?
Älähän ota vastuuta.

Sinä käyt liikaa elokuvissa Hiroshima.
Hiroshima minä en taida enää rakastaa sinua.

Valkoinen tamma

Kävelet heilasi kanssa maisemassa joka on
jälleen rakennettu,
sodan jälkeen, kävelet
runokirja kainalossa verkkaista maantietä
kioskin seinässä revennyt juliste KKAAT
STANSSIT
TULOA
Naisten karheat äänet levolliset hyväilyt
ensimmäisen kerran, sydämesi HENKILÖ- JA OSOITE-
ASIOITA
yökahvilassa pohjaton rakkaus etsi perusteitaan
pikajuna Helsinkiin 3.30 valoisa ruutu
lipui huoneen läpi,
viisi laukausta
"Jokainen taistelija olkoon tietoinen maailman
ylioppilasnuorion myötätunnosta"
mikään ei velvoita
tarkistamaan käsityksiä, apatia
ei kutsu taisteluun STUDENTS CONDEMN

nouset junaan et lupaa kirjoitella

II
Istuin jo paikallani, hän ojensi lasin läpi jotain
se näytti, muistutti
hän lähti juoksemaan, katsoi putosi portaat halliin
ajattelin ettemme tapaisi,
ettei ole velvollisuus suhtautua niinkuin Wiipuriin
joka rakennetaan jälleen filmausta varten

(poltettiin keloittain elokuvaa, minulla oli osa
meren rannalla, kasvoillani hiekassa; joka tapauksessa
filmi oli mennyt
käyttökelvottomaksi)

Tulin lasin läpi, nainen lähti juoksemaan,
lähti juoksemaan, hänen sylissään oli telttakäärö
se näytti, hänen sylissään aurinko ja hiekka,
makasimme saaressa
ja minä kaaduin
hitaasti pystysuoraan tunneliin, ehdin ajatella
ei tällaista tapahdu kuin elokuvissa STUDENTS CONDEMN
US AGGRESSION AGAINST DEMOCRATIC REPUBLIC OF

III

Kirjoitettiin nimet listaan
Taina leikkasi varpaankynttä joka tuli sukan läpi,
keitettiin kahvit puhuttiin
kirjoista joita oli luettu,
monet olivat lukeneet saman kirjan, tai
elokuvasta jossa valkoinen tamma seisoi rakastavaisten takana;
ohjaaja kielsi symboliikan
ei ollut muka huomannut
koko tammaa
sille naurettiin, kaadettiin punaviiniä laseihin
käytiin tanssimassa tai
soiteltiin levyjä, keskusteltiin CANCÕES
istuin pimeässä MACUMBA
jääkaapissa ESCOLA DE
avasit SAMBA e
oven, BOSSA
rakastettuni NOVA DO
valo syttyi BRASIL

Matti Pirinen: Bio Bion valomainoksen alla, teoksessa Kesä rehahti vauhtiin. WSOY 1968.

Hannu Salama: Päivänselkä, teoksessa Villanpehmee, taskunlämmin. Otava 1971. Tampere, kaksataa, teoksessa Itäväylä. Otava 1980.

Jarkko Laine: elämä ja, teoksessa Nauta lentää. Otava 1973. Elokuvan jälkeen, teoksessa sama. Otava 1986.

Juice Leskinen: Marilyn (1973), teoksessa Sanoja 1981.

Raimo J. Kinnunen: Reputetut Petri Ellonen, teoksessa Kutsumusopettajat jne. Otava 1976.

Petri Ellonen

Näittekö televisiosta 13.9.1974
"Työväenluokka nousee paratiisiin"?
Filmi on palkittu Cannesin juhlilla 1972.
Elio Petri jakoi palkinnon yhdessä toisen
italialaisen Francesco Rosin 'Il Caso Mattein' kanssa.

Olen hankkinut 16 mm:n vanhan kameran
kolmellasadalla markalla ja aion kuvata
oman käsikirjoitukseni mukaisen filmin
Heinolan James-tehtailta,
mikäli suostutte antamaan minulle
raakafilmiin tarvittavat varat.

Vaimoni on oppinut näyttelemään,
sillä hän on ommellut tehtaalla
farmarihousuja villeille pikku cowboylle
samalla kun työvaihetarkkailijan TV-kamera
on ollut suunnattuna hänen kapeisiin sormiinsa.

Arja Tiainen: pahin on, teoksessa Palava susi. WSOY 1977.

Arto Melleri: Boris Karloff, teoksessa Zoo. Otava 1979. Nuku rauhassa Norma Jean, teoksessa Johnny B. Goethe. Otava 1988.

Kari J. Kettula: Franz Kafka, teoksessa Yksipistekaksi. Kustannus-Mäkelä 1981.

Leo Lindsten: Ilmestyskirja. Nyt, teoksessa Liekehtivä vanha. WSOY 1981.

Leksa Vossi: Unelmatodellisuus, teoksessa Tuotanto karja lauma. Johanna 1981.

Kari Hotakainen: turisti laskee, teoksessa Harmittavat takaiskut, WSOY 1982.

Kirsi Seula: Perkele - kuvia Suomesta, julkaisematon.

Karin Alm: Kolme laulua rakkaudesta, Kirjallisuuslehti 8/1935.

Markku Into: Kuin viimeistä päivää, teoksessa Tänään kotona. Tammi 1978. Tuntematon joki ja Reilu marxismi, teoksessa Etäisten lauseiden mies. Tammi 1980.

Jyrki Pellinen: Krookukset, jotka pääsivät filmiin, teoksessa Satuja. Otava 1974. Elokuva ja Kadut kotiin, teoksessa Kesän jälkeen värit muuttuvat. Otava 1977. Meidän on nyt ajateltava, teoksessa Kesän maa. Otava 1973. jokainen ihminen on tarusto ja nuoruus paloi karrelle teoksessa Yön kaunottaret ovat todellisia kuvitelmia. Otava 1987. Luen Werner Herzogia, teoksessa Ennen ja jälkeen. Otava 1994.

Jorma Kapari: Jesenin, kuinka minä tänne ole joutunut, teoksessa Moratorio. Tammi 1986.

Gunnar Björling: Charlie Chaplin, teoksessa Kosmos valmiiksi kirjoitettu. Valitut runot. Suom. Tuomas Anhava. Otava 1972. Alunperin Quosego-aikakauslehdessä vuonna 1928.

Charlie Chaplin

Eikenenkään
nauru suusta,
suuri suru.
Katso matami ja poliisi makkarakoju kakara,
hulluja silmiä sinä maalat
jaloillasi.
Pakattavaksi kolminkertaiseen pakkilaatikkoon lähetettäväksi
seudulle sitä varten mitä meistä tulee.

Veikko Pietilä: kirjoitan runoa aamuyöstä, teoksessa Jäähyväiset amiraalille. Otava 1964.

Pekka Piirto: flamingot pesii silminnähtävän mielellään muutamien ja ikkunaverhot huojuvat, käyvät levottomiksi kun avaan, teoksessa Piirtoja. WSOY 1968.

Olli-Matti Rominus: (elektroni), teoksessa Rautavuoteella. Otava 1961. milloin kuumaa, milloin kylmää ja Hiukan vanhempi, tai hyvin vanha, teoksessa Hän tarvitaan. Tammi 1967. (Runossa milloin kuumaa, milloin kylmää mainitaan ohimennen Satyajit Ray.)

Pekka Kejonen: eeeee) talvi-illan tarinoita miehestä joka ampui LIBERTY valancen, teoksessa Käyttögrafiikkaa. Tammi 1965.

minä istuin elokuvissa elävissä ja katselin miestä joka ampui LIBERTY wallacen minä katselin miestä joka ampui ja istui edessäni imlmielävänä ja tulin pois ja se mies edelleen elävänä minä katsoin ja lunta oli nilkkaan asti satanut satanut siis nilkkaan ja sinä iltana se mies ampui LIBERTYN ja nilkkaan

tyttö joka päivällä soitti sanoi menevänsä illalla katsomaan sitä miestä joka ampui LIBERTY wallagea nilkkaan jossa oli lunta ja minä menin myös katsomaan lunta jota ampui alas taivaasta sellaisella vauhdilla että pois tieltä ja että sanan eteen pilkku, että ampui

kun tyttö oli ampunut minut mukaansa ampumaan sitä miestä ja LIBERTY wallakea nilkkaan satoi lunta ja minä ajattelin mitähän siitä tulee kun tulee lunta ja jos se mies jonka piti ampua LIBERTY walladea nilkkaan ampuu lunta kaikki on pilalla ja tyttö ampuu taas minut ja miehen joka ampui LIBERTY walangea nilkkaan

kun LIBERTY walagea oli ammuttu nilkkaan ampui hän lunta ja tytön nilkkaan ampui mies jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt ampua minut jo toiseen kertaan eikä suinkaan se tyttö oli hyvästä perheestä jossa oli lunta nilkkaan kun ei ollut kattoa ja tosiasiassa se ampui sitä katolta nilkkaan jossa oli LIBERTY walanse

kun minä ja LIBERTY wallanse ammuimme toisiamme nilkkaan ei kuitenkaan katolta ampui tyttö miestä eikä suinkaan nilkkaan ei ainakaan siihen samaan johon LIBERTY walase oli minua ampunut eikä katolta lumesta puhumattakaan jota kyllä ammuttiin mutta ei taaskaan nilkkaan

kun huomattiin että sanan edessä pilkku ja mies onkin nimeltään LIBERTY walance yksinkertaisella veellä ampuivat kaikki toisiaan nilkkaan eikä lunta ollut kuin nimeksi kaikki saivat nimensä historiaan ja lunta satoi lisää ja se LIBERTY wallance joka olikin LIBERTY valance eikä suinkaan tuplalla weellä antautui lumenluojaksi.

Liisa Heikkerö: (jean vigo) ja (yksityisalue), teoksessa Leija. Gummerus 1963.

(jean vigo)

soudan huoneita idästä länteen
aurinkoa etsin
sinua vedestä

(yksityisalue)

rakastavat uivat
virtaa vastaan
vartijat rannoilla
haavissa vettä
Henrik Alcenius: Filmi valottuu, teoksessa Mitä tämä on. Otava 1964.

Filmi valottuu kun kamera käy
ja
Valkokangas on valkoinen kun projekti syttyy

Pelkoa ja uskallusta on elokuvamiehen elämä täysi
Tyhjää täysi ja ladattu

Sormi painaa näppäsintä?
Tarmo Manelius: Menen merelle, saaret uivat ohitse, teoksessa Arabeskit. Akateeminen Kustannusliike 1961.

Menen merelle, saaret uivat ohitse. Seireenit istuvat laajakankaan äärellä.
Tuulia riittää, kalliot nielevät mökkejä himmeyteen.
Minun pitäisi olla jo perillä ja vaimoni kanssa, mutta matka ei kysy.
Hänen ikävänsä ei kestä huomisen yli, vaan hän kävelee metsään
ja kohtaa siellä naapurin. Tämä metsästää.
Säilytän kukat joita vaimoni tuo
ja vaistoan niiden hehkun, kun hän on jo unohtunut.

Kalevi Lappalainen: Kulttuurityhjiö Kansas, teoksessa Kallioon maalatut kirjaimet. Karisto 1992. King Kong villitys, teoksessa Avaruuden avoimet nuotit. Karisto 1978. Neuvottelupäivien kulku, teoksessa Liikkuvat maisemat. Karisto 1973.

Matti Rossi: Kauriinmetsästäjä, teoksessa Hiljaisuus ja matkatoverit. Tammi 1980.

Kalevi Seilonen: Minulla on ollut laajentunut silmä, teoksessa Ilman valloitus, Tammi 1968.

Jyri Schreck: Ehkä myös yksinäisyys, teoksessa Että olisit läsnä. Otava 1977. Kesällä, näin kesällä, teoksessa Myöhäinen kevät, varhainen syksy. Otava 1982.

Väinö Kirstinä: Ruskeanvihreä sammal, teoksessa Talo maalla. Tammi 1969. Intohimon kukat, teoksessa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Tammi 1967.

Intohimon kukat

yksityisahneuden yleishyödyllisyys on
kasvojensäästämisväline
prinssi ja puoli valtakuntaa tulevat joka pakkauksen mukana
ne ovat köyhän miehen orkideoita
intohimon kukkia
kuvotus
herättää huomiota ostajassa
Gina Lollobrigida syleilee
Burt Lancasteria
intohimoisesti
trapetsihypyssä
Gorillan rakkauselämän
seksi, väkivalta
elokuvat ovat parempia kuin koskaan
yleisö on emotionaalisesti nälkiintynyt lapsi

Ruskeanvihreä sammal

Ruskeanvihreä sammal on kasvanut harmaansinervän kiven kylkeen. Kiven kyljessä Cesare Borgian kasvot, turpeat Orson Wellesin kasvot.
Muissakin kivissä on hahmoja: yksi on ahven tai murmeli, riippuu siitä miten katsoo, toinen kivi on virtahevon pää, joka haukkaa ikuisesti suurta möhkälettä. Se ei ole vieläkään nielaissut suupalaansa.
Entä jos viljelisi kivistä maata: tuottaisi sipuleita, neilikoita, mansikoita tai villaa? Virkamieheksi en sovi; maanviljelijän ammatti on minun sukuni perinne, ja minä olen satunnainen poikkeus, seikkailija ellen huijari.

Kari Peitsamo: Veden ominaisuudet, teoksessa Maan alla. Johanna 1980.

Tutkin veden ominaisuuksia hukkumalla. Ruumiini ajautui rantaan, jossa oksensin ja nousin ylös.
Aurinko laski. Linnut alkoivat laulaa. Tiesin olevani jossakin etelässä. Oliko tämä saari? Lähdin kulkemaan sisämaahan päin.
Vähän matkaa kuljettuani saavuin rinteen harjalle, josta näkyi alas laaksoon. Näin alkuasukaskylän täynnä villiä elämää. Keskellä kyllä paloi suuri tuli. Filmattiin James Bond -elokuvaa.
Juoksin rinnettä alas kylään. Näin asuntovaunun ikkunassa Roger Mooren.

Matti Paavilainen: osa runosta Velipekka, teoksessa Mihin maailman tapahtuu. Kirjayhtymä 1968.

Toinen julkaisematon pornonovelli

2011-05-02T12:47:00.003+03:00

Olin aikoinani Turun Ylioppilaslehden avustaja (ensiksi olin suorittanut sivarini lehden toimittajana, sitten olin lopulta vuosina 2000-2002 lehden päätoimittaja) ja osallistuin mm. laajan seksinumeron tekemiseen parilla jutulla. Teimme yhdessä toisen avustajan (en tiedä, voiko hänen nimeään mainita; hän on kuitenkin ollut yhdellä melko isolla kustantamolla töissä ja soittaa parissakin melko tunnetussa rockbändissä) kanssa tällaisen seksinovellin, jota tarjosimme lehteen, mutta päätoimittaja piti sitä liian pitkänä ja ehkä muutenkin julkaisukelvottomana. Tekstissä saattaa huomata saumoja, joissa kirjoittaja vaihtuu.

Olisi tekstin varmasti Tylkkärin nettisivuilla voinut julkaista - ja ehkä editoituna ja lyhennettynä se olisi varmasti kelvannut johonkin alan lehteen. Yksi valistunut tuttavani huomautti myöhemmin loppukliimaksin (sic) anatomisista mahdottomuuksista, mutta en nyt rupea editoimaan tekstiä.

Viattomat leikit

Mirja oli tyytyväinen ostamiinsa vaatteisiin. Hän oli katsellut itseään peilistä monta kertaa ne päällään ja masturboinut. Hän oli asettanut peilin niin että hän näki pillunsa, kun hän räpläsi sitä. Ja hän räpläsi sitä paljon eikä vain kädellään. Onneksi kauppatorilta oli saanut kurkkuja alennuksella ja banaanitkin olivat halpoja. Mirja piti eniten hiukan raaoista banaaneista - ne olivat sopivan rasvaisia ja luistivat hyvin eivätkä kuitenkaan hajonneet käsiin, niin kuin jo hiukan pehmenneet banaanit. Mirjan suosikkeja oli olla kontallaan ja työntää kaksi banaania sisäänsä, toinen pyllyyn, toinen pilluun. Asento oli hankala, mutta sen tuomat ilot olivat suuremmat kuin sen tuomat haitat.
Kerran Mirja ajeli pillunsa. Hän osti Gilletten partahöylän ja teriä ja partavaahtoa. Hän kiihottui ajatuksesta niin, että hänen oli pakko mennä Anttilan kahvilan vessaan masturboimaan. Hän repi pakkauksen auki, suihkutti vaahtoa pilluunsa ja hieroi sitä jalkoväliinsä ja clitorikseen ja vaginaan. Kun hän sai orgasmin, hän ei voinut olla huutamatta. Joku täti katselikin häntä omituisesti, kun hän tukka sekaisin tuli vessasta ulos.
Lisäksi Mirja osti partasudin, joka oli pehmeä ja ihanan suloinen. Kun se vilahteli hänen clitoriksellaan, häneltä tuli orgasmi jo ennen kuin ensimmäinenkään kokkare partavaahtoa oli käynyt hänen karvaisella ja mehevällä pillullaan.
Noin seitsemän toinen toistaan hurjemman orgasmin jälkeen Mirja sai karvansa ajeltua. Haavoja tuli reisien sisäpintoihin muutama, mutta ei ainoatakaan strategisiin paikkoihin. Nyt häpykumpu oli ihanan pehmeä ja Mirjalla oli entistä suurempia vaikeuksia pitää sormensa poissa jalkovälistään.
Lauantai-iltana Mirja päätti lähteä diskoon. Hän valitsi huolella vaatteensa. Hän kokeili monia eri vaihtoehtoja, mutta päätyi pari päivää sittemmin ostamaansa käärmeennahkakuosiseen erittäin tiukkaan vinyylimekkoon. Mirja katseli itseään peilistä hyväksyvästi. Hänen rintansa pullottivat juuri sopivasti, nännit olivat vähällä pulpahtaa mekon ylitse. Mirja laittoi jalkaansa mustat kiiltävät kengät, joissa oli kymmenen sentin korot: korot nostivat Mirjan ennestäänkin muodokasta takapuolta ja korostivat hänen sääriään. Mirjan sirot ja pitkät jalat olivat niin kauniisti ruskettuneet, että hän ei tarvinnut sukkahousuja.
Eikä hän tarvinnut alushousuja. Hän ei halunnut käyttää niitä. Hän jätti ne pois: jos hän ei olisi ajellut karvojaan, ne olisivat näkyneet mekon alta. Nyt sieltä saattoi vain aavistella, mitä tuleman piti. Mirjan oli pakko jälleen kerran peilin edessä tyydyttää itsensä. Hän työnsi banaanin pilluunsa ja sormen pyllyynsä ja hieroi itsensä tyytyväiseksi, minkä jälkeen hän söi ihanasti pimpsalta maistuvan banaanin. Jälleen hänen oli pakko masturboida.
Mirja meni torin varrella sijaitsevaan menomestaan, joka oli tunnettu hurjasta meiningistään. Eikä sopusuhtaisella vartalolla, uusissa vaatteissa, pillu märkänä keikaroiva Mirja kauaa joutunut odottamaan, ennen kuin ensimmäinen herrasmies tuli hakemaan tanssiin. Mies oli kuitenkin täysin sika, joka alkoi heti kopeloida Mirjan persettä ja tissejä siinä tanssin tiimellyksessä. Ja mikäpä Mirjaa saisi suuremmin kiihottumaan kuin mies, jonka etumus pullottaa kuin rautakanki routaisesta maasta ja joka osoittaa halua käyttää sitä. Hän raahasi miehen saman tien vessaan ja alkoi repiä Mikaksi esittäytyneen kolmikymppisen kaarinalaismiehen housuja alas.
Ja se kannatti, Mirja tuumi, kun noin 25-senttinen, yhtä lailla kauhua kuin kunnioitustakin herättävä mela ampaisi Mirjan silmien eteen. Tuolla hetkellä hän sai ensimmäisen orgasminsa. Mirja asettui nojalleen vessan lavuaareja vasten. Hänen ei edes tarvinnut nostaa mekkoa ylös, vaan ainoastaan nojautua hiukan eteenpäin. Mika alkoi sovitella kyrpäänsä Mirjan pehmeiden, karvattomien häpyhuulten väliin. Mika työntyi sisään ja alkoi hitaasti survoa kaluaan Mirjan vittuun kuin kumisaapasta suonsilmäkkeeseen.
Mika ei ollut kuitenkaan mikään miesten mies: vaikka Mirja sai kolme orgasmia lyhyessä ajassa, mikään niistä ei ollut erityisen hekumallinen. Mika oli aivan uupunut, kun häneltä tuli jo kahden minuutin kuluttua. Mika vetäisi kyrpänsä ulos, Mirja kääntyi ja taputti miestä poskelle ja ryntäsi takaisin diskon tanssihuumaan. Hän katseli ympärilleen ja totesi, että hänen olisi vähän siistittävä itseään. Hän meni naistenvessaan.
Siellä häntä odotti yllätys. Kaksi kaunista naista suuteli toisiaan ja käpälöi toistensa rintoja ja pilluja. Toinen naisista oli suloisenruskea mulatti ja hänellä oli upean täyteläiset huulet ja kauniisti kiiltävä iho, hiukan hikinen, mikä vain korosti ihon kiiltoa. Toinen oli vetävän näköinen blondi, jolla oli suuret rinnat ja pitkät sääret. Kummallakin oli vain lyhyt mekko päällään. Mirja rykäisi vienosti.
Naiset lopettivat kaulailunsa ja katsoivat kummatkin Mirjaan. Mirja hymyili mahdollisimman viattoman näköisesti ja sanoi: "Minäkin pidän tytöistä."
Tytöt katsoivat Mirjaa ensin kummissaan, mutta alkuhämmennyksen jälkeen blondi laittoi päättäväisesti naistenvessan oven lukkoon ja kävi selälleen makaamaan vessan lattialle. Samalla mulatti kumartui nuolemaan blondin siististi ajeltua pillua ja työntämään pitkiä, ohuita sormiaan blondin perseeseen. Mirja mietti hetken, kuinka toimia, mutta asetteli sitten rohkeasti oman pehmeän pillunsa blondin kasvoille. Blondi alkoi vaikeroida, mutta nuoli samalla Mirjan vastapantua, spermalle haisevaa pillua, Mirja heilui ja hytkyi, puristellen samalla rintojaan jotka olivat pulpahtaneet ulos vinyylimekon etumuksesta. Mulatti tyydytti itseään valtavalla kullanvärisellä dildolla samalla kun teki kielitemppuja blondin jalkojen välissä.
Kukaan tytöistä ei huomannut, että vessaan yritettiin tulla. He vain vaihtelivat asentoja.
Heidän polttaessan rauhoittavia menthol-savukkeita, kuten kunnon seksin jälkeen pitääkin, Mirja tyydytti itseään vielä viimeisen kerran jättimäisellä dildolla, joka vielä hetki sitten oli ollut kahvaa myöten hänen pienessä ja tiukassa pyllyssään.
Mirjan saatua viimeiset väristykset ja jäädessä lattialle makaamaan uusien tyttöystäviensä viereen, ovi avautui varovasti ja ovenraosta kurkisti hämmästyneen puolikaljun lukkosepän pää. Hieman ylempää kurkki valtavan kokoinen portsari yhtä hämmästyneenä ja kaikkialla oli äkkiä hiljaista.
Mulatti toimi ensimmäisenä. Hän nappasi dildon Mirjan kädestä ja tarttui isoa portsaria raiveleista ja veti tämän vessaan. Blondi tajusi heti, mistä oli kyse, ja kävi kimppuun. Tytöt vetivät portsarin housut alas. Miehen kyrpä oli jo täydessä taistelukunnossa ja se oli melkein sinertävä kaikesta siihen pakkautuneesta verestä. Blondi huudahti: "Persikkaa!" ja otti kyrvän hedelmällisen näköisen terskan suuhunsa ja pyöritteli sitä kielensä päällä. Samalla mulatti sovitteli dildoa portsarin treenatun ja pyöreän pyllyn pakaroiden väliin. Portsari alkoi voihkia vimmatusti, kun dildo lähti käyntiin ja alkoi vilahdella hänen pakaroidensa välissä.
Mirja yritti katsoa, mitä hän voisi tehdä, mutta lukkoseppä oli lähtenyt vilkkaasti karkuun. Mirja mietti, että kalju pää hieromassa ajeltua pillua olisi voinut tehdä gutaa, mutta hyppäsikin sitten portsarin harteille niin että sai heivattua jalkansa tämän olkapäiden ylitse ja pillunsa portsarin suulle. Portsari ei hämmentynyt, vaan alkoi nuolla taidokkaasti Mirjan vittua. Portsari oli tehnyt hommaa ennenkin ja Mirjalta ei kestänyt kauaa kiihottua uudelleen orgasmiin asti.
Vessan ovi oli jäänyt auki ja sieltä kurkisti sisään nuori mies, jonka päälaki näytti juuri ajetulta, niin että päässä oli vielä karkeaa sänkeä. Mirja huomasi tämän, huudahti orgasmin kourissa, hyppäsi spermaa ruikkivan portsarin olkapäiltä alas ja vetäisi uuden miehen sisään. "Nai mua päällä!" Mirja huusi ja vetäisi kaverin klanin jalkojensa väliin. "Nai mua kyrvällä!" huusi mulatti ja jatkoi: "Nai mua perseeseen!" Uusi mies teki työtä käskettyä: vetäisi suunnattoman kyrpänsä esiin ja asettui mulatin pyllylle. Hän hieraisi sylkeä käteensä ja hieroi sitä kyrpäänsä ja mulatin persereiälle. Sitten hän asetteli kyrvän taidokkaasti reiälle ja alkoi työntää itseään hitaasti sisään. Mulatti inui ja ravisteli persettään mestarillisesti.
Meininki oli nyt jo melkomoista: blondi imi portsarin kyrpää, joka sai tuplanautintoa pyllyssään surisevasta dildosta, kalju mies veteli uljasta kyrpäänsä mulatin perseessä eestaas ja Mirja hieroi samalla miehen kaljua omaan pilluunsa. Mirjan pillumehu valui pitkin miehen kasvoja kuin hiki.
Kaikki saavuttivat huippuhetkensä samaan aikaan. Diskossa soivan teknojumputuksen ylitse kuului valtava karjaisu ja WC:n seinät täyttyivät spermasta ja vittumehusta. Asennot vaihtuivat vielä hetkeksi - mulatti otti nyt kaljun miehen kyrvän suuhunsa, blondi otti portsarin kyrvän pilluunsa, Mirja antoi blondin imeä itseään -, mutta kaikki alkoivat olla jo niin väsyneitä, että tämä ei kestänyt kovinkaan kauaa. Lopulta kaikki lopettivat ja totesivat diskoillan olleen kovin antoisan. Mirja lähti kotiin ja tepasteli pilluaan paljastellen pitkin Hämeenkatua. Matkalla hän kaappasi pariskunnan mukaansa toivottamaan hyvää yötä.

Hustlerin hylkäämä pornonovelli

2011-04-29T21:21:00.001+03:00

Jotta ei luultaisi pelkäksi fiksuja puhuvaksi älyköksi, niin tässä kirjoittamani pornonovelli, joka on siitä kuuluisa, että Hustler hylkäsi sen. Kirjoitin tämän joskus 2000-luvun alussa ja se tosiaan tuli takaisin pää- tai vastaavan toimittajan saatesanoin, ettei juttu tavoita heidän julkaisuvaatimuksiaan. Olin sitä mieltä, että eivät vain kehtaa julkaista kokeellisesti kirjoitettuja tarinoita, mutta onhan tämä myös tolkuttomasti liian pitkä.

Aiemmin olin kokeillut pornonovellin kirjoittamista yhdessä rockmuusikko Pete Leppäsen kanssa. Tarjosimme vuoron perään kirjoittamaamme tekstiä Turun Ylioppilaslehden silloiselle päätoimittajalle Kari Uittomäelle, joka kuitenkin yksituumaan totesi, että novelli oli liian pitkä. Myöhemmin tietysti kirjoitin salanimellä Mikael X. Messi jo aivan erilaisen pornoromaanin Lausteen himokämppä, joka saa kohta jatko-osan nimeltä Mynämäen motellin munamällit. Nimet ovat hoopoja, mutta kirjat itse ovat enemmänkin yhdistelmä Arto Salmista ja 70-luvun törkypokkaria.

En ole alla olevaa mitenkään editoinut, se on sellaisenaan kuin sitä Hustleriin tarjosin.

Seksihullu uusperhe

- Kyllähän sä tiedät sen uuden typyn, joka muutti siihen Mäkisiä vaastapäätä pari viikkoa sitten?
- Joo, tiedän, mitä sitten?
- Sehän on aika vetävän näköinen gimma, vai mitä? Hyvä perse, tosi isot tissit.
- Joo, olet kyllä ihan oikeassa.
- No, minäpä olen sitä jo pannut. Ja sen äitiä. Ja se äiti pani minua perseeseen dildolla.
- Painu vittuun!
- Ei ei, ihan tosi juttu tämä on, haluatko kuulla?
- En usko, mutta anna nyt tulla, niin saadaan nauraa. Kyllä minä aina yhdet hyvät valheet kuuntelen.
- Ei tämä ole valetta. Tosi juttu. Annas kun kerron. (nojautuu taaksepäin) No, se tipu tuli yhden kerran juttelemaan Hesellä, pummasi tupakkaa. Sillä oli sellainen tosi avoin kireä paita ja pääsin näkemään sen rintaliivit. Jos se olisi kumartunut, olisin nähnyt tissitkin. Sillä on kyllä tosi isot! Mietin heti, että niitä pitäisi päästä kokeilemaan.
- Ja pääsit sitten vai?
- Älä keskeytä, anna kun minä kerron. Tyttö jäi sitten juttelemaan eikä minullakaan totisesti ollut mihinkään kiire. Se sanoi, että sen nimi on Katariina ja että sillä ei ole vielä ketään kavereita. Kyllähän minä heti tiesin, mistä oli kyse, kun se puhui kavereista. Varmaan pillu märkänä siinä selitti, kun imi tupakasta poskareita. (nauraa) No, minä sanoin siihen heti, että kyllä kavereita aina löytyy, tässäkin olisi yksi. Tyttö hymyili, sillä on tosi nätti hymy, tasaiset hampaat. Ja se suu, siis jätkä, sellainen suu, että ensimmäiseksi ajattelee, että ottaisipa tuo suihin, näkisi kunnolla kun kyrpää imetään. Pehmeät, pyöreät, muodokkaat huulet. Ja punaiset, varmaan aika punaiset ja lihaisan näköiset ilman huulipunaakin. Mietin, mitä sanoisin, kun tyttö jo yhtäkkiä heitti, että voitaisiin mennä heille kotiin, kun isäpuoli ja äiti oli poissa jossain bileissä. Hän oli kuulemma yksinäinen. (nauraa) Siis, voitko kuvitella, tyttö on jotain seitsemäntoista ja yksinäinen. Toooosi yksinäinen! No, totta kai minä siihen sanoin, että mennäänkö heti, ei minulla tässä mitään kummempia tekemisiä ollutkaan, asutko kaukana ja ajanko autolla ja silleen ja tyttö sanoi, ettei asunut kaukana, mutta automatka voisi olla kiva ja se heitti siihen perään semmoisen hymyn, että tiesin heti, että automatka olisi kannattava, vaikka bensat pitäisikin itse maksaa. Faijalle en kyllä kerro, mitä hänen autossaan tehtiin. Älä keskeytä, anna minä jatkan, niin, me mentiin sitten ulos ja mentiin autoon ja minä sanoin, minä ajan, ja avasin ovet ja tyttö istui pelkääjän paikalle ja minä käynnistin auton ja ajoin pihalta pois.
- Ja heti se kävi kiinni! Se laittoi kätensä, sillä on tosi nätit hyvinhoidetut kynnet, kirkkaanpunaiset, kyrvän päälle ja alkoi hieroa. Se tuntui tosi hyvältä, se osasi kaikki temput, se siveli housun etumustaa pitkillä rauhallisilla vedoilla, painoi juuri sopivasti, ei liian kovaa, ei liian pehmeästi, juuri sopivasti. No, minullahan oli ruvennut seisomaan heti kun se typy tuli juttelemaan, mutta nyt tuntui siltä kuin pallit räjähtäisivät. Oli vähän vaikea keskittyä ajamaan, kun teki mieli jarruttaa suoraan siihen tien reunaan, heittää penkit taakse, painaa tyttö kontalleen ja nussia sitä takaapäin. Mutta ei voinut mitään, siinä risteyksessä oli vähän liikaa autoja, mutta heti kun pääsin siitä pois, Katariina sanoi, että nyt seuraa nannaa ja rupesi aukomaan vetoketjua ja tiesin heti, mitä se aikoo tehdä.
- Siis jätkä, en tiedä, onko sinulta ikinä otettu suihin kun ajat autoa, mutta voin sanoa, että se on upeaa. Ja varsinkin jos suihinottaja on niin hyvä kuin Katariina. No, se avasi vetoketjun, työnsi alkkarit syrjään ja otti kyrvän esiin. Se seisoi jo tanakkana ja isona ja Katariina sanoi, että se on tosi hyvän näköinen, pääsisit pornoleffaan heti, ja sitten se meni parempaan asentoon ja työnsi päänsä alas. Siis mikä samettinen suu! Minä olin ollut heti ihan oikeassa, se oli tosi hyvä suihinottaja. Oli kyllä vaikea keskittyä liikenteeseen, kun koko ajan tuntui siltä, että pallit räjähtää ja tuulilasi lentää täyteen spermaa. Katariina veteli pehmeätä suutaan pitkin kyrpää ja se sai sen uppoamaan tosi syvälle suuhun ja samalla se lipoi kielellään terskaa ja kyrvän viertä. Se piti koko ajan kyrvän tyvestä kiinni ja siis, en tiedä, miten voikin tuntua niin hyvältä, että vain pidetään kyrvästä kiinni, mutta tämä tyttö tiesi, miten sekin homma tehdään, just sopivan tiukasti. Se oikein imi kyrpää, se painoi suunsa kiinni siihen niin että suu oli melkein kiinni, sitten se alkoi imeä ja kyrpä vain meni suuhun sisään, se oli ihan kuin jotain tosi ahdasta rakoa olisi pannut. Mutta tässä ei ollut mitään tiukkaa, pehmeä ja ahdas suu, siis mikä voi olla parempaa? (huokaisee)
- No, minä ajoin kuitenkin aika nopeasti sinne niiden talolle, sinne Mäkisten kämppää vastapäätä, koska en halunnut vielä laueta, vaikka kyrpää pakotti kyllä tässä vaiheessa jo niin pirusti, että vielä yksikin sellainen imaisu, niin olisi lentänyt sellaiset mällit, että oksat pois!
- Mutta tuntui siltä, että on ihan pakko pidätellä. Eikä vähiten sen takia, että auto oli faijan. Klaarasin auton Katariinan vanhempien pihaan ja sanoin, eikö sänky olisi parempi paikka, mihin typy vain nauroi ja sanoi, että sänky on tylsä. Se painoi kyrvän päähän vielä suudelman ja nousi autosta ja minulle tuli kiire tunkea kyrpää takaisin housun sisään ja mennä perään. Katariina oli jo avannut ulko-oven ja livahtanut sisään ja minä menin perässä ja työnsin oven jalallani kiinni. Katariina oli jo ehtinyt vetää paidan päältään pois, siis sen kireän ja avokaulaisen, ja se seisoi rintaliivit päällään siinä eteisen jälkeen aulassa. Niillä on iso kämppä, sen perheellä näyttäisi olevan rahaa…
- Olen minä sen talon nähnyt. Mäkisellähän oli just bileet…
- Älä keskeytä, minä kerron nyt, etkö halua kuulla hyvää juttua? (rykäisee) Niin, niitten iso kämppä, niin, siinä on semmoinen aula ja siinä se typy rupeaa strippaamaan minulle. Siis ihan oikeasti. Ihan kuin se olisi yhtäkkiä laittanut jonkun pornobiisin soimaan ja ruvennut hitaasti ja irstaasti joraamaan. Se kiehnäsi niin kuin mikäkin kiimainen narttu ja hieroi tissejään ja tussuaan. Se napsautti rintaliivinsä auki ja iski tissit esille, ja siis ne bosat, niin hyviä en ole ikinä nähnyt, isot ja kiinteät ja mehukkaan näköiset, just sen näköiset ettei niistä osaisi olla erossa jos sellaiset jossain näkisi.
- No justhan näit.
- Niin näin, jätkä, niin näin! (ylpeänä) Ja se jatkoi strippaamistaan ja samalla se peräytyi taloon sisälle ja samalla koko ajan se veti vaatteita päältään. Sillä oli musta kapea hame, jonka se pudotti jalkoihinsa, ja sitten sillä oli enää vain sukat, sillä oli siis sellaiset sukkanauhajutut, joita se alkoi napsautella. Sillä ei ollut alushousuja! Siis ei lainkaan, olisin voinut kopeloida sen pimppiä jo Hesellä. No, minäkin rupesin siinä vähän riisuutumaan, vaikka olisin toivonut, että se olisi minut riisunut, vähän olin niin kuin nähnyt aiheesta unta pihaan ajaessani, mutta ei aina voi voittaa, mutta oikeastaan tällä tavalla kävi paremmin, se gimma nimittäin otti yhtäkkiä jostain lipastosta jumankauta ison dildon ja alkoi leikkiä sillä!
- Siis, en tiedä, osaatko kuvitella, minkänäköistä on, kun tosi hyvännäköinen pimu joraa sinulle puolialasti, pelkissä sukissa ja korkokengissä ja hyvät tissit paljaana ja alkaa pelehtiä dildolla ja hieroa sitä pilluunsa, mutta voin kuule kertoa, että se on näkemisen arvoista. Ensiksi se hieroi dildoa pillunsa päällä, dildo surisi ja pimu alkoi ääntelehtiä, sekin saisi kohta orgasmin, ja sitten se työnsi dildon pilluunsa! Se veteli sitä takaisin ja se näytti niin irstaalta, ihan kuin hervottoman kokoista kyrpää olisi pantu pilluun, ja sitten vasta tulikin hyvä esitys, kun se yhtäkkiä kääntyi, meni kontalleen, sanoi, tule mun perseeseen, ja työnsi dildon vittuunsa.
- No, en ensiksi ollut ihan täysillä kuviossa mukana, hämmennyin varmaan vähän, mikä näin jälkeenpäin tuntuu vähän hölmöltä, mutta joo, ei aina ole välttämättä ihan heti geimeissä mukana. No, minä vedin housut kokonaan alas ja iso kyrpä tuli esiin housuista. Tyttö piti taukoa ja katsoi minua ja sanoi, tule isomunainen mies, tule perseeseeni, ja teki kutsuvia eleitä kädellään. Minähän menin siihen sen taakse ja työnsin sormeni sen pilluun. Se tajusi heti, mistä oli kyse, ja työnsi dildon sinne samaan reikään. Minun etusormeni ja dildo sen pillussa teki selvästi sille gutaa, koska se alkoi heti vääntelehtiä ja inistä niin kuin siltä kohta tulisi. Ja minä kysyin siltä, haluatko kyrpää pyllyyn, ja se huusi: joo! Minua panetti siinä vaiheessa ihan pirusti ja kyrpä seisoi kuin vitun eiffelin torni ja se näytti siltä kuin se paisuisi niin paljon että se räjähtäisi ja spermat lentäisivät seinille, ja niin minä otin sormeni pois sen märästä pillusta, pimu äännähti, mutta jatkoi dildon vetelyä, ja otin sitä kiinni kummastakin kankusta, sillä on tosi hyvät kankut, isot, mehevät, mutta kiinteät, perse oikein sojotti ylöspäin, kun se oli kontallaan, otin sitä siis kiinni perseestä ja levitin kankkuja niin että peräreikä tuli hyvin näkyviin. (huokaisee) Niin tajuttoman hyvännäköistä peräreikää en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmaan koskaan tule näkemäänkään. Se oli himoittavan punainen eikä siinä kasvanut yhtään karvaa, siis en tiedä, ajeleeko se sitä vai jotain, mutta jos ajelee, niin minä haluan nähdä! Mutta joo, minä sitten asettelin kyrpää siihen peräreiälle ja olin jo valmis työntämään, kun se tyttö yhtäkkiä huusi, liukastetta liukastetta!
- Liukastetta? Kai kyrpä nyt yhteen perseeseen menee ilmankin?
- No joo, menee varmaan, mutta minä tiesin, miltä semmoinen kylmä liukaste joistain gimmoista tuntuu, ja kysyin, missä sitä on. Katariina näytti samaa lipastoa, josta se oli ottanut dildon, työnsin käteni sinne ja otin sieltä geeliputkilon, puristin sitä kädelle ja työnsin sormeni sen perseeseen. Pimu alkoi vinkua ja kiemurrella lystikkään näköisesti, kun meni kylmää geeliä peräreikään. Työntelin sormiani siellä eestaas ja näin jo ihanaa unta siitä, millaista sitä olisi naida. Nyt tulee, sanoin, otin sormeni pois, hieroin loput geelit kyrpääni ja asetin sen uudestaan peräreiälle. Odota, tyttö huusi ja alkoi uudestaan työntää dildoa vittuunsa sisälle. Nyt tulee kyrpää, sanoin uudestaan ja levitin peräaukkoa ja menin sisälle.
- Se oli niin loistava persereikä ettei mitään rajaa. Siis just sopivan tiukka, oikean kokoinen. Ja kyrpä upposi sinne ihan pohjiaan myöten ja se vaan tykkäsi siitä enemmän. Se varmaan haaveili, että sillä olisi kaksi äijää siinä hommissa, kun se veteli dildoa pillussaan ja minä olin sen perseessä. Ensiksi vetelin ihan hiljalleen, että se vähän tottuisi, vedin silleen hitaasti ulospäin, en vetänyt sulkijalihasten yli, pidin vähän aikaa paikoillaan ja sitten työnsin uudestaan sisään. Ja joka kerta se gimma vaan inui tosi onnellisen kuuloisena. Kyrpä tuntui hyvältä sen peräreiässä kun siellä liikkui myös sen dildo, siinä välilihan toisella puolella. Jos siinä olisi ollut toinen äijä, niin kyllä olisi pantu oikein kunnolla.
- Ja sitten rupesin vetelemään vähän nopeammin. Tyttö vain vinkui lisää, se työnsi persettään ylöspäin, jotta kyrpä tuntuisi enemmän, ja työnteli sitä vaaleanpunaista dildoa pilluunsa enemmän ja enemmän, näytti siltä kuin se menisi sinne kokonaan, ja sitten vetelin vielä vähän nopeammin ja sitten vielä vähän nopeammin. Ja lopulta rynkytin hirveätä vauhtia eikä se vieläkään saanut muuta kuin ooh! ooh! Ja sitten minulta tuli, en voinut sille mitään, oli kestänyt melkein jo liiankin kauan aikaa, huimasi, tartuin vielä kerran sen perseestä kiinni, oikein lujaa, työnsin sisälle ja laukesin sen peräreikään.
- Ja se gimma sai orgasmin samaan aikaan. Se tärisi, huutoi, veuhtoi, ja veteli yhä vaan sitä dildoaan vittuunsa. Ja minä vielä työnsin paaluani yhä vaan syvemmälle perseeseen, olin maha ihan kiinni sen pakaroissa. Meinasin jumalauta pyörtyä siihen.
- Vedin ulos ja kierähdin lattialle makaamaan. Gimma rojahti viereeni. Se makasi siinä ehkä viisi sekuntia, sitten se sanoi, haluan, että nuolet pimppiäni, ja heitti toisen jalkansa minun ylitseni ja tuli jumalauta istumaan naamalle! Mutta hei, ei se mitään, semmoiset pillut saa istua minun naamalla. Työnsin kielen heti ulos ja aloin litkiä. Näin, että tyttö alkoi leipoa tissejään ja minua alkoi panettaa taas oikein kunnolla, vaikka olin jumalauta just tullut sen perseeseen.
- Nuolin sen märkää pillua ja olin tyytyväinen, etten ollut pannut sitä vielä pilluun, omia spermojaan on ikävä nuolla, ja gimma edelleenkin vain inisi ja ähki. Työnsin käteni sen toiselle puolelle ja levitin persereikää ja aloin sormellani hieroa sitä ja siitä se vasta sähköistyikin, se alkoi enemmän vääntelehtiä ja mietin, että tuleeko siltä taas kohta.
- Ja nyt juttu tiivistyy. Ennen kuin gimmalta oli tullut ja juuri kun meinasin sanoa, että nyt haluan taas naida ja tällä kertaa pilluun, ovi aukesi, siis jumankauta ulko-ovi. Gimma oli sanonut, että sen isäpuoli ja äiti on ulkona jossain bailaamassa, ja nyt ne tuli jo sisään ja kello on varmaan vasta jotain kahdeksan! Huhuu, me ollaan kotona, kuuluu ensiksi naisen ääni, sitten äijä sanoo: terveisiä Kalevilta, ja minä mietin, että ne oli viimeiset terveiset, mitä minä kuulen, ja Katariina nousee minun päältäni, se on tietysti ihan alasti edelleen ja ihan naidun näköinen ja minä makaan lattialla ja minun vieressäni on dildo ja minun vaatteeni, ja sitten minä kuulen, kun mies ärähtää, mitä vittua täällä tapahtuu?
- Katariina ei sano mitään, minä nousen ylös ja sanon, minä voin selittää, mutta ei siinä mitään selityksiä tarvita, näen heti, että ensinnäkin Katariinan äiti on ihan yhtä naitavan näköinen kuin se itsekin ja toiseksi sen isäpuoli haluaa sitä ihan yhtä paljon kuin vaimoaan ja vittu Victoria Beckhamia. Hei, se sanoo, siis isäpuoli, vähän niin kuin kaikille, ja huomaan, että se on ihan seilissä ja niin on sen vaimokin, se on tosi upean näköinen nainen, pitkät sääret, isot tissit, tosi hyvin säilynyt, varmaan jotain vähän vaille viisikymppinen, ja isäpuoli jatkaa: tätä minä olenkin aina miettinyt, ryhmäseksiä, ja minä mietin, ei voi olla totta, ja Katariina katsoo minua anovan näköisenä ja minä katson hänen äitiään, joka hymyilee hänkin irstaasti ja mietin, voiko tämmöistä perhettä olla, eikö se ole laitontakin, että isäpuoli…
- No, oli miten oli, Katariina ei yhtään pane vastaan, kun sen isäpuoli tulee siihen ja tarttuu sen rintoihin ja sen äiti tulee ja esittäytyy minulle aika korrektisti aluksi, se sanoo nimensä, en enää muista sitä, olin ihan sekaisin siinä vaiheessa, ja sitten se kysyy, haluaisinko naida, ja minä sanon, että totta kai, ajattelin ihan vain kyrvälläni, joka edelleen seisoi siinä kuin mikäkin majuri, ja nainen käy minuun käsiksi, se tarttuu kyrvästäni kädellään ja käy kyykkyyn minun eteeni ja ottaa kyrvän suuhun sisäänsä ja alkaa imeä. Voi luoja, ihan kuin se olisi opettanut lapselleen, miten suihin otetaan, ja minä näen, että Katariinan isäpuolikin on ottanut kyrvän esiin ja Katariina on polvistunut hänen eteensä ja nuolee isoa kyrpää kuin mitäkin tikkaria.
- Ja niin siinä otetaan perheen kesken suihin eikä minulla ole siihen mitään sanomista. Isäpuolelta tulee melkein samantien ja spermaa ruiskahtaa vähän Katariinan päällekin ja kun Katariina pyyhkii spermoja pois, isäpuoli ottaa vaatteensa pois ja nostaa vaimonsa ylös ja sanoo, ota sinäkin vaatteet pois, ja vaimo alkaa riisua ja Katariina katsoo minuun ja kohauttaa olkapäitään, älä välitä. Etkös sinä halunnut naida, hän sanoo, ja minä sanon taas totta kai, ja Katariina menee taas kontalleen ja minä menen hänen taakseen ja asetan kyrvän hänen märälle ja turvonneelle vitulleen ja työnnän sisään. Katariinan vittu on pehmeä ja samettinen ja niin märkä, että siinä on helppo työnnellä ja se tuntuu niin hyvältä.
- Ja yhtäkkiä huomaan, että sen isäpuoli on taas siinä. Se roikuttaa kyrpäänsä Katariinan naaman edessä ja Katariina katsoo minua ja minä nyökkään ja hän ottaa ison kyrvän suuhunsa. Mikä näky, jätkä, mikä näky! Minä pumppaan hyvää persettä ja samalla gimma ottaa toiselta mieheltä suihin! Siihen kannattaa jätkä pyrkiä, sellaista panemista ei olekaan ennen nähty. Ja Katariina on ihan innoissaan, se lutkuttaa isäpuolensa kyrpää kuin mitäkin ja minä vetelen sitä vittuun innoissani.
- Yhtäkkiä joku tarttuu minuun takaapäin. Katson taakseni, siellä on Katariinan äiti, joka on sekin jo alasti, silläkin on tosi isot tissit, sukuvika näköjään, ja joka asettautuu vaikeannäköiseen asentoon ja alkaa nuolla peräreikääni. Se on aika sotkuisen näköistä meininkiä eikä nainen aina osu kohdalleen, mutta kun kieli osuu peräreikään, se tuntuu tosi hyvältä, niin kuin jotain sähköiskuja lähetettäisiin kohti aivoja. Mutta se on selvästi liian vaikeaa, koska muija ottaa lattialta sen dildon ja laittaa sen persereiän kohdalla.
- Hei, ei saa, yritän huutaa ja naiminen keskeytyy ja Katariinakin katsoo taakseen ja isäpuoli sanoo, lopettakaa pelleily, nyt naidaan. Mutta äiti on päättänyt jo, mitä tapahtuu, hän näyttää liukastetuubia ja puristaa siitä ison palan kädelleen. Hän sanoo, kontallesi siitä, enkä voi kuin totella, sitä naista ei voi kuin kuunnella, ja hän laittaa sitä kylmää ainetta peräreikääni ja voitelee sitä joka puolelle. Hei, tuo on hyvä idea, Katariina huutaa, joo, isäpuoli sanoo, annas tänne sitä tuubia, ja ojentaa kätensä.
- Geeli tuntuu tosi hyvältä perseessä, kylmää, se värisyttää, ja sitten äiti ottaa dildon uudestaan ja voitelee senkin geelillä ja sitten se asettaa sen peräreiälleni ja työntää hitaasti sisään. Ensiksi sattuu ihan perkeleesti, sitten alkaa tuntua hyvältä, täytyy vain osata rentoutua, ja sitten nainen alkaa työnnellä dildoa eestaas perseessäni ja tunnen kuinka se tuntuu tosi hyvältä. Oletko koskaan kuullut eturauhasesta? Siihen kun osuu niin hyvää tekee. Ja juuri siihen nytkin osui. Huusin että ottakaa joku minulta suihin ja näin kuinka Katariina vilahti alleni. Hän levitti jalkansa ja isäpuoli otti geelituubin ja alkoi laittaa liukastetta Katariinan perseeseen ja omaan kyrpäänsä ja kun Katariina oli työntänyt minun kyrpäni suuhunsa, isäpuoli alkoi jyystää häntä perseeseen.
- Minä en usko sanaakaan siitä mitä sanot.
- Älä sitten. Mutta tosi juttu tämä on kuitenkin. Seksihullu perhe, minkä sille voi. Jumalauta, hyvän näköisiä mimmejä äiti ja tytär ja isäpuolikin aika hyvin varustettu. Siis, jätkä, sillä oli isompi kuin minulla ja minullakin on aika iso kyrpä.
- Joo joo.
- On on. No anna kun minä nyt jatkan. Se muija siis työnteli minua dildolla pyllyyn ja se tuntui tosi hyvältä. Kontallaan oleminen on nastaa, suosittelen jätkä lämpimästi. Ja kun samalla otetaan suihin, niin se on jo poikaa! Katariinan lämmin suu ja perse täynnä dildoa – siitä olisi lauennut joka jätkä. Eikä edes kestänyt kovin kauaa, kun minulta jo tuli. Laukesin rajusti huutaen ja spermat lensi pitkin Katariinan naamaa ja rintoja. Sen isäpuoli, joka edelleen pani sitä perseeseen, alkoi hieroa spermaa sen iholla ja Katariinakin näytti siltä että sekin tulee kohta. Sen naama vääntyili himokkaasti ja irstaan näköisesti ja isäpuoli huusi sille, että nyt tulee isoa kyrpää. Ja minä nousin ylös ja katsoin himokasta äitiä ja kysyin, haluaako hän nyt. Ja hän sanoi, että haluan. Ja sekin meni kontalleen, minä menin taakse ja ihailin näkymää, sillä äidilläkin oli ihan jumalainen perse, kiinteä ja leveä ja pyöreä ja tosi herkullisen näköinen pyllyreikä, vaikka siellä olikin karvoja. Laitoin peukaloni sen reiälle ja hieroin sitä kevyesti, sitten vähän kovempaa. Ja heti alkoi äiti kiemurrella ja vinkua ja minä vähän lisäsin vauhtia ja hieroin kovempaa ja sitten se yhtäkkiä huusi, työnnä kyrpä sisääni! Asetin kyrvän äidin vitulle ja sanoin, täältä tulee. Ja samalla huomasin, että isäpuoli ja Katariina laukesivat, kummatkin huusivat kuin pistetyt siat ja kierivät rajusti ja vääntelehtivät villisti. Ja minä pistin kyrpää äidin vittuun.
- En usko, vittu, jätkä kusettaa!
- Enkä kuseta. Anna nyt kun kerron. Mutsilla oli yhtä hyvä vittu kuin lapsellaankin, ehkä vain kokeneemman tuntuinen. Se kuroi kyrpäni ympärille tosi ammattitaitoisesti ja tuntui siltä kuin se ahmisi munaani. Se oli samalla tiukkaa ja pehmeää. Niin kuin parhaat vitut aina ovat. Työntelin aluksi rauhallisesti – piti katsos vetää itsekin vähän henkeä rajun orgasmin jälkeen -, sitten kun rouva alkoi näyttää levottomalta, käänsin toisen vaihteen päälle ja tartuin sitä rajusti perselihaksista kiinni ja puristin kovaa, tein itselleni perseestä kahvat ja annoin mennä.
- Riehuin siinä muutaman minuutin ajan kuin joku vitun hullu, huusin ja raivosin ja rouva huusi ja raivosi ja lopulta en malttanut olla läimäyttelemättä sitä perseelle, vetelin sitä oikealla kämmenellä pitkin pakaroita kuin mitäkin isoa huoraa ja se vaan huusi, kovempaa kovempaa, ja minähän löin.
- Ja kun minulta viimein tuli, se tuntui siltä kuin maailma halkeaisi ja minä putoaisin johonkin syvään ja tuntemattomaan. Huusin suoraa huutoa varmaan parikymmentä sekuntia ja kävin syvemmällä vitussa kuin koskaan aikaisemmin.
- Kunhan selität.
- Sitten lösähdin äidin päälle. Tämä vain sanoi, jatketaan, ja kiemurteli itsensä irti minusta, ja vinkkasi miehelleen ja tyttärelleen ja sanoi, tulkaas vähän tänne, miehelleen hän sanoi, mene tuonne taakse, minulle hän sanoi, kierähdä alleni, ja tyttärelleen hän sanoi, että se nuolee sitä samalla, ja minä mietin jo, että jaksanko minä tätä enää, seksihullua perhettä, en enää ikinä jaksa naida, mutta pakko oli, kun kerran oli tiedossa semmoista naintia, ettei ikinä enää tämän jälkeen, ei vaikka maksaisi ja mitä edes maksaisi kolmen huoran käyttäminen, liikaa. Ja minä menin kiltisti rouvan alle ja se alkoi asetella meitä paremmin. Katariina meni sen pään puoleen ja asettui niin että pääni ylti hänen vittuunsa ja hän levitti jalkansa ja tunsin märän vitun hiuksissani ja rouva kumartui alaspäin ja alkoi nuolla tyttärensä vittua ja Katariina alkoi heti vinkua, kuinka monta orgasmia se oikein haluaa ja jaksaa, ja samalla rouva tarttui kyrpääni ja ohjasi sen vitulleen ja työnsin sen sisään ja samalla tunsin, kuinka rouvan mies työntyi rouvan perseeseen.
- Äh…
- Se oli menoa se, jumalauta, siitä tuli hulluksi, siis mikä kuvio, äitiä panee joku jätkä ja sen mies ja samalla se nuolee oman tyttärensä pillua. En välittänyt enää mistään mitään, vaan annoin mennä täysillä, työnsin ylöspäin rajusti ja lujaa ja nopeasti ja tunsin äijän kyrvän perseessä, sekin tuntui hyvältä, se hieroi minun kyrpääni samalla kun panin Katariinan äitiä vittuun, joka oli tosi lämmin ja pehmeä ja liukas, kun siellä oli minun omat mällini, kohta niitä mällejä lentäisi perseeseen ja rouvasta tippuisi pitkä jana spermaa ja vittumehua lattialle kun se lähtisi kävelemään, jos se meinaan enää ikinä edes kävelee. Ja samalla se jumalauta nuoli omaa tytärtään, joka kyllä nautti tilanteesta, yritin kääntää päätäni niin että olisin nähnyt kuinka kieli osuu vittuun, mutta ei se oikein onnistunut ja piti keskittyä omaa naimiseen, omaan kyrpään ja siihen miten se menee vittuun.
- No, se ei kestänyt enää kauaa. Sanotaan tuollainen minuutti. Kaikki laukesivat samaan aikaan ja kaikki huusivat ja kiemurtelivat villisti, varmaan se äijäkin läimi muijaansa perseelle ja sanoi sitä huoraksi ja minustakin tuntui, että se oli joku laatuluokan huora, joka ottaa kaikilta perseeseen, mutta sitten minulta tuli ja kaikki sumeni, siis en minä mitään pyörtynyt, mutta putosin ihan tasan samaan pyörteeseen kuin äskenkin kun olin pannut rouvaa vittuun, työnsin itseni niin syvälle kuin pystyin ja tunsin äijän kyrvän, tosi isona, siellä lihan toisella puolella ja munat hieroivat toisiaan vasten ja se tuntui tosi hyvälle ja samaan aikaan kuulin, kun Katariina laukesi, ja tunsin, miten se hieroi vittuaan minun päälakeeni, siellä oli aika märkää mutta ei se mitään.
- Ja sitten se oli ohi. Kukaan ei tuon jälkeen enää jaksanut mitään. Nousimme ylös ja minä sanoin jotain ja Katariina ja rouva tulivat molemmat antamaan minulle pusun ja sanoivat, tule toistekin, ja äijä läimäytti minua olalle ja sanoi kyrpä pystyssä, olisi kiva sinuakin vielä päästä kokeilemaan. Ja sitten minä lähdin ja ajoin kotiin. En tiedä, olenko menossa uudestaan, mutta sain Katariinalta kyllä tekstiviestin. Ehkä olen.
- Voi vittu jätkä, en usko vittu sanaakaan siitä mitä selität!
- Tosi se on kuitenkin. Seksihullu perhe.
- Painu vittuun.

Vanha juttu Da Möbistä

2011-03-08T20:45:00.000+02:00

Muistaako joku tällaista tv-sarjaa 90-luvun lopusta? Oli mielestäni hauska ja oivaltava, ja tein siitä tällainen jutun Peili-lehteen.

Da Möb tekee pilaa musiikkibisneksestä
Kolme lahjattoman typeryksen rap-bändi

Da Möb y’all, Da Möb y’all!
Da Möb on newyorkilainen kolmen nuoren miehen rap-yhtye, johon kuuluvat Rooster, JT ja Tom. He eivät väistele haasteita, vaan kamppailevat rohkeasti kohti kuuluisuutta ja arvostusta.
Vai onko ihan näinkään? Da Möb on ruotsalainen televisiolle tehty animaatiosarja, joka tekee paikoin armotonta, paikoin hellää pilaa musiikkibisneksestä ja siihen liittyvästä itsensä nöyryyttämisestä, joka syntyy kun haluaa kuuluisuutta hinnalla millä hyvänsä. Da Möb on oikeasti kolmen keskenään eriparisen tyypin säälittävä yritys bändiksi, jota kohtaan katsoja ei voi olla tuntematta sääliä. Varsinkin kun bändin pomon, Roosterin, vanhemmat ovat rikkaita eikä tämän tarvitsisi tehdä töitä elääkseen.
Da Möbin kaverit ovat täysin lahjattomia. Jos he joskus pääsevät esiintymään, he matkivat alkuaikojen Beastie Boysia ja rämpyttävät sähkökitaraa ja lätkyttävät rumpukonetta ja räppäävät päälle – huonosti. Rooster puhuu lakkaamatta siitä, että ei saa myydä itseään, mutta usein hän on valmis tekemään mitä tahansa, että saisi tehtyä levyn. Täysin kyyninen hän ei ole: pahassa paikassa ystävien piiri pysyy koossa eikä Da Möbiä jätetä.
Ironista on, että bändin biittiä suustaan päräyttelevä human beat box Tom on huippulahjakas, mutta hän on niin lihava, että hän ei jaksa hoitaa hommaansa kovin pitkään. Kilpaileva rap-ryhmä, kiinalaisperäinen Da Mao, himoitsee Tomia joukkoihinsa ja heidän kimpassaan Tomilla olisikin joitain mahdollisuuksia päästä uralla eteenpäin, mutta ystävyys on lujempaa kuin suosionhalu.
Ryhmän kolmas jäsen, käytännössä tarpeettomalta vaikuttava JT on miesblondi, lihaksiaan jatkuvasti trimmaava älykääpiö.

Robotit hoitavat asiat

Da Möbiä tekee ruotsalainen Magnus Carlsson ja tämän Happy Life, yhteistyössä englantilaisen Quintus Groupin ja ranskalaisen Millimagen kanssa. Sarja on saanut kansainvälisen levityksen ja Suomessa siitä nähdään englanninnettu versio, jonka ääniä ovat tehneet mm. teinitähti Jamie Kennedy (Rooster) ja mainio koomikko, Jeevesiä klassikkosarjassa esittänyt Stephen Fry (Roosterin perheen palvelija, jolla on salattu musiikkimenneisyys). Alkuperäiset ruotsalaiset äänet kuuluvat mm. räppäri Gustave Lundille ja Jonas Leksellille. Sarjan toinen päätekijä, Peder Erneroth, on Lundin entinen bändikaveri Just D –yhtyeestä.
Ohjelma pilailee levybisneksen lisäksi muullakin populaarikulttuuriin liittyvällä kuvastolla. Typerä rap-museo perustetaan jonnekin kaupungin perukoille, ja ennakkoluuloinen tv-toimittaja hankkiutuu paikalle toiveenaan saada taltioitua rapin kiihdyttämiä mellakoitsijoita. Sarjassa musiikkibisnestä edustavat usein robotit tai muut koneet, jotka on ohjelmoitu tunnistamaan ns. hyvä musiikki.
Da Möbin kehittäjä Magnus Carlsson on meritoitunut rock-alalla muutenkin. Monet muistavat tämän Radioheadille tekemän ”Paranoid Android” –videon, joka pohjautui osittain Carlssonin aiempaan tv-sarjaan, Robiniin. Rohkeasti kokeellinen video sai alkunsa, kun Radioheadin Thom Yorke näki sarjaa Channel 4:llä ja otti yhteyttä sarjan tekijöihin.
Da Möbin ensimmäinen tuotantokausi, 26 jaksoa, tehtiin vuosina 2001-2002, ja Da Möb on jo päässyt elokuvaankin. Vi rockar fett (2002) oli niin suosittu Ruotsissa, että sen tunnusbiisi pääsi listoillekin. Suomessa elokuvaa ei ole vielä nähty. [Eikä ole nähtykään, enkä löydä elokuvasta Imdb:stä mitään tietoa.]
Da Möbin kohtalo on Suomessa hiukan sama kuin monilla muillakin käytännössä nuorille aikuisille ja aikuisille tehdyillä animaatioilla: sitä esitetään lauantaisin puoli yhdentoista aikaan. Ehkä ajatuksena on saada aikuiset katsomaan aamuohjelmaa lasten kanssa ja jatkamaan lokoisaa yhdessäoloa vielä hetken. Ohjelmassa on kuitenkin kohtia, joita varsinkin alle kouluikäisille lapsille saa selittää selittämästä päästyään. Musiikkibisnes ja sen vinoumat tuskin kuuluvat lasten yleissivistykseen.

Piraatti vai kirjailija: tiedote ja sisällysluettelo

2011-03-07T10:44:00.001+02:00

Piraatti vai kirjailija -teoksen julkistamistilaisuus ja paneelikeskustelu

9.3.2011 klo 15–16
Kirjasto 10: Stage, Elielinaukio 2 G

Tervetuloa kuulemaan ajatuksia ja tunteita herättävää debattia tekijänoikeuksista. Juri Nummelinin toimittama artikkelikokoelma Piraatti vai kirjailija esittelee toisilleen vastakkaisia näkemyksiä ja keskustelun avauksia ajankohtaisesta aiheesta.

Kirjasto 10:ssä aiheesta keskustelemassa ovat kokoelmaan kirjoittaneet Suomen tietokirjailijoiden puheenjohtaja Pirjo Hiidenmaa, Piraattipuolueen puheenjohtaja Pasi Palmulehto, kirjailija Jarkko Tontti, muusikko Olavi Uusivirta sekä kirjan toimittanut tietokirjailija Juri Nummelin.

Paneelikeskustelun jälkeen keskustelua voi jatkaa läheisessä Vltava-ravintolassa (Elielinaukio 2).

Sisällysluettelo

Juri Nummelin: Lukijalle
Heikki Poroila: Kierrätystä koko kansan parhaaksi
Vesa Sisättö: Piraatit ja taistolaiset
Pasi Palmulehto: Tietoyhteiskunta ja tekijänoikeudet
Olavi Uusivirta: Kuinka myydä hanavettä pullossa
Mike Pohjola: Tekijänoikeus vai tekijän oikeus
Juri Nummelin: Tekijänoikeuksien historiasta
Tomi Toivio: Kulttuurin digitaaliset yhteismaat
Pirjo Hiidenmaa: Miksi tekstiä pitää suojata tekijänoikeudella?
Taina Rajanti: Copyright vai copyleft vai copy right and left?
Tapani Tarvainen: Keinotekoisen niukkuuden luomisesta yltäkylläisyyden jakamiseen
Juho Lindman: Miten nykymuotoisen tekijänoikeuden haittoja vähennetään: Open Access -julkaiseminen
Raija Koli: Reilu kulttuuri, eli sisällön varastamisen välttämättömyydestä
Jarkko Tontti: Taide, viihde ja tekijänoikeudet

Digitaalinen kulttuuri: Jussi Parikan haastattelu

2011-02-23T20:56:00.000+02:00

Peili-lehdessä viitisen vuotta sitten ilmestynyt haastattelu Jussi Parikasta, joka oli hommaamassa ko. kirjan käännöstä suomeksi. En ole ihan varma, käykö tästä ilmi riittävästi se, mistä kirjassa on kyse... En ehkä ymmärtänyt Jussin jutuista yhtään mitään. Kirjaa varmaankin saa vielä kustantajilta, en ole aivan varma.

Charlie Geren perusteos suomeksi
Digikulttuuri syntyi kokeellisesta taiteesta

Kahvilassa on kaksi tietokonetta asiakkaiden nettikäyttöä varten. Iltapäivälehtien lööpit pistävät silmiin joka päivä samanlaisina. Kun maksaa pankkikortilla, kassakone ottaa yhteyden suoraan pankkiin. Teepussien kääreet on suunniteltu tietokoneella.
Digitaalinen kulttuuri läpäisee arkipäivämme. Missään ei pääse pakoon sähköisiä medioita, vaikka haluaisikin. Painettu sanakin, jota pidetään perinteisen kulttuurin viimeisenä linnakkeena, valmistuu täysin digitaalisesti.
Digitaalisen maailman käsittelyyn on nyt saatu apua. Turkulaiset pienkustantamot Eetos ja Faros julkaisivat äskettäin yhdessä englantilaisen tutkijan Charlie Geren teoksen Digitaalinen kulttuuri. Yksi teoksen kääntäjistä, turkulainen kulttuurihistorian tutkija Jussi Parikka toteaa, että kirjan julkaiseminen nähtiin mielekkääksi juuri siksi, että se tarjoaa yhtenäisen historiallisen näkökulman digitaaliseen kulttuuriin.
”Kulttuurisen arkeologian käsittely antaa mahdollisuuden ymmärtää nykyistä tilannetta”, Parikka sanoo.
Geren kirjan erityisenä ansiona Parikka pitää sitä, että sen avulla asioita pystyy myös kyseenalaistamaan.
”Digitaalinen kulttuuri läpäisee arkipäivän, mutta se johtuu monenlaisista poliittisista päätöksistä. Se ei siinä mielessä ole mikään luonnollinen olotila.”
”Kun jokin asia alkaa vaikuttaa luonnolliselta, herätyskellojen pitäisi soida”, Parikka toteaa.

Taiteellinen perspektiivi

Jussi Parikka kritisoi talouden ja tekniikan ylivaltaa digitaalisessa kulttuurissa.
”Yleensä kun joku puhuu aiheesta, hänellä on siihen kaupalliset intressit, kuten vaikkapa Nokian toimitusjohtaja, tai sitten kyse on teknisestä puheesta, jota ihmisten voi olla vaikea ymmärtää”, Parikka kritisoi.
Charlie Gere sen sijaan tuo esille digikulttuurin kehitykseen vaikuttaneet luovat ja taiteelliset puolet. Geren mukaan digitaaliseen kulttuuriin ovat suuresti vaikuttaneet toisen maailmansodan jälkeiset kokeellisen taiteen suuntaukset, niinsanotut avantgarde-liikkeet. Parikan mukaan tätä puolta digikulttuurin historiassa ei ole aiemmin tutkittu.
”Toisen maailmansodan jälkeen kokeellisessa taiteessa luotiin uusia kommunikaatiovälineitä, joista on tullut osa arkipäivää.”
Parikka ottaa esimerkiksi tietokoneen käyttöliittymän. Siinä näkyy 1950—1960-lukujen kokeellisen taiteen merkittävä ominaisuus, interaktiivisuus. Se, mitä koneen käyttäjä tekee, näkyy heti ruudulla.
Gere vetää esille myös toisen ehkä hämmentävänkin vaikuttajan: 1970-luvun punk-kulttuurin.
”Se on täysin uusi idea digikulttuurin tutkimuksessa”, Parikka sanoo.
”Punk on Geren mukaan selvästi digitaalista tyyliä. Esimerkiksi Sex Pistolsien levynkansigrafiikassa näkyy digikulttuurin kannalta olennaisia asioita, kuten lainaus, montaasi ja katkelmallisuus.”
Levynkansia ja pienlehtiä tehtiinkin 1970-luvun lopulla kaikille tietokoneen käyttäjille tutulla cut and paste –tyylillä.
”Sama ominaisuus näkyy nykyään esimerkiksi tietokoneitten taitto-ohjelmissa ja ylipäätään Windows-käyttöliittymässä. Niissä samat elementit kootaan aina uudeksi mediaesitykseksi”, Parikka analysoi.
Keskeisintä punk-tyylissä oli kuitenkin se, että se mahdollisti ajatuksen, että jokainen pystyy tekemään mediatuotteita. Punkin käyttämät tekniikat on sittemmin standardisoitu.
Vaikka on vastaavaa ollut olemassa aiemminkin. Parikan mukaan digikulttuuri on edelleenkin hyvin gutenbergiläistä tai modulaarista, niin kuin Parikka itse sanoo: valmiista elementeistä kootaan uusia, keskenään samanlaisia asioita.
”Autot ja elokuvat tehdään nykyään aivan samoilla periaatteilla.”

Kapitalismin voima

Parikka pääseekin standardisoinnin kautta isompaan aiheeseen: kapitalismin voimaan.
”Se pystyy aina kääntämään vastarinnan taloudeksi.”
Punkin kapinallisesta tyylistä tuli nettisivujen ja mainosten tyyli. Parikka mainitseekin joitain teoreetikkoja ja taiteilijaryhmittymiä, jotka pyrkivät siihen, että kapitalismi ei saisi heistä otetta.
Hakim Bey -salanimellä esiintyvä amerikkalainen Peter Lamborn Wilson on luonut termin TAZ eli Temporary Autonomous Zone. Ajatuksen mukaan vastakulttuurissa pitäisi aina luoda hetkellisiä, väliaikaisia tiloja ja sitten siirtyä perustamaan uusia, jotta valtakulttuuri ei riistäisi vastarinnalta voimaa.
Samaa tekee myös amerikkalainen Critical Art Ensemble, joka on 1980-luvulta asti pyrkinyt liikkumaan niin nopeasti taiteen kentällä, ettei sen tekemisiä voi määritellä. Teokset ovat usein väliaikaisia tai jopa itsestääntuhoutuvia ja liikkeen pamfletteja voi levittää netissä ja painettuna vapaasti.
Mitä merkitystä tällaisilla asioilla sitten voi olla digikulttuurin tavallisen kuluttajan kannalta? Parikka toivoisi, että ihmiset kyseenalaistaisivat asioiden luonnollisuuden. Asioilla on historiansa, mutta niillä on avoin tulevaisuus.
”Kulutustottumukset ovat suureksi osaksi luotuja. Pitäisi kysyä, voisivatko asiat olla toisin.”

Vaihtoehtoja täytyy löytyä

Charlie Gere ei puhu mediakasvatuksesta, mutta Koneoppi-teoksestaan tunnettu Parikka sen sijaan on puhunut erityisestä humanistisesta koneopista. Parikan mukaan kouluissa pitäisi praktiseen osaamiseen liittää myös esteettistä osaamista. Pitäisi esimerkiksi pohtia sitä, miten tietyllä estetiikalla on aina tiettyjä vaikutuksia. ”Nettisivun layout luo aina mielikuvan siitä, millaista sen sisältö on.”
Parikka haluaisi, että voisi olla kriittinen teknologiaa kohtaan, mutta silti käyttää juuri sitä teknologiaa. Näin toimivat myös Charlie Geren korostamat avantgarde-liikkeet:
”Ne ovat luoneet uusia käytäntöjä sisältäpäin.”
Parikka muistuttaa, että monet digi- ja nettitaidetta tekevät taiteilijat ovat samalla teoreetikkoja. ”He tuovat uusia näkökulmia sillä kielellä, josta he itse puhuvat.”
Parikka ottaa esimerkiksi nettiselaimet, jotka perustuvat webin graafiseen järjestämiseen. Tämä tuntuu tietokoneen käyttäjistä luonnolliselta ratkaisulta, mutta näin ei tarvitsisi olla. Jotkut taiteilija-teoreetikot ovat luoneet teoksissaan vaihtoehtoisia selaimia, jotka toimivat epägraafisella logiikalla.
Parikka on silmin nähden innoissaan vaihtoehtoisesta digitaalisesta kulttuurista. Humanistisella koneopilla voisi olla tarjottavaa kenelle tahansa.
”Pitäisi saada pieni pala samaa henkeä arkipäivään”, Parikka sanoo.
”Taide ei ole erillinen sfääri maailmasta. Avantgarde voisi olla enemmänkin inspiraatio, eikä malli.”

Charlie Gere: Digitaalinen kulttuuri. Suomentanut Raine Koskimaa ja työryhmä (Jussi Parikka, Petri Saarikoski, Tanja Sihvonen, Jaakko Suominen, Juha Wakonen. Faros-kustannus ja Eetos ry: Turku 2006. 224 s. 32,90 e.

Halpikset, B-leffat ja muut outoudet

2011-02-13T19:42:00.005+02:00

Tämmöinen leffajuttu julkaistiin kai Aamulehden Valo-liitteessä - täysin varma en ole. Tyyli on kuitenkin sama kuin monissa Valoon tekemissäni jutuissa. Aihe on minusta edelleen kiinnostava: mikä on B-elokuva ja mikä ei? Asia on epäselvä ja sellaiseksi jäänee. Tämä viittaa todennäköisesti aiheeseen, jota pohdin muutamia vuosia sitten ja josta pidin jonkinlaisen luennonkin - siihen tekemäni muistiinpanot löytyvät tästä, monikielisestä postauksesta toisessa blogissa.

Taiteen ja halpakuran yhteiset tiet

Aikamoiseksi kultti-ilmiöksi nousseen Star Wreck -elokuvan tekijät ovat koko ajan sanoneet, että heidän elokuvansa tekeminen ei maksanut mitään.

Miten niin ei maksanut? Eivätkö he laske mitään omalle työlleen? Näiden miesten avulla Suomen talous nousee kyllä uuteen kukoistukseen, kun palkat muuttuvat tarpeettomiksi.

Jos Star Wreck olisi todellinen halpis, se olisi tehty viikossa, eikä siihen olisi tuhlattu aikaa seitsemää vuotta, niin kuin tamperelaiset kertovat tehneensä.

Halvinta elokuvantekeminen on varmasti ollut studiokauden Hollywoodin liepeillä pyörineiden eksploitaatiotuottajien hoteissa: puolet elokuvista oli toisten kuvaamaa arkistomateriaalia, jonka ympärille kuvattiin hätäisesti valaistuja kohtauksia jämäpaloista kootuissa lavasteissa. Tällaisia elokuvia ei ikinä tuotu Suomeen, eikä ihme, sillä kotimaassaan Yhdysvalloissakin niiden näyttäminen keskittyi sirkuksiin ja muihin epämääräisen karnevalistisiin paikkoihin – milloin ne eivät olleet kiellettyjä.

On jännittävä huomata, että kammottavimmat halpikset ja hienoimmat mestariteokset on toisinaan koottu toisiaan muistuttavilla tavoilla. 1930-luvun roistomaiset seksi- ja kauhuleffojen tuottajat, kuten Maniacin (1934; ks. kuva) tuottaja-ohjaaja Dwain Esper, tekivät elokuvia samalla kompilaatiotekniikalla kuin eräät dokumenttielokuvan merkittävimmät ohjaajat – leikkaamalla ja liimaamalla pätkiä toisten tekemistä elokuvista ja arkistomateriaalista.

Samalla voi huomata, että kokeellinen elokuva ja yksinkertaisiin shokkeihin perustuva halparäkä tehdään samalla tavalla: kumpikaan ei voisi olla studiotuote. Joku saa idean, hommaa mukaan pari ystäväänsä, joista jollain on sattumoisin käytössään isoisän ostama filmikamera, ja isän serkun tuttu, joka on kauppias, antaa rahaa filmin ostamiseen, jos hänen kauppansa näkyy filmillä, ja lopulta pyydetään tuttuja esiintymään pääosissa. Elokuvat ovat yksittäisiä projekteja, eivät liukuhihnatuotteita, joita syntyy tauotta joka kuukausi.

(Nykyäänhän tämä on ihan yleinen tapa. Ihmiset vuokraavat työvoimaansa tuottajan palvelukseen eivätkä he ole kuukausipalkkalaisia, niin kuin studiokaudella oli tapana. Olenkin joskus miettinyt, onko studiokauden tapa tehdä elokuvia ollut vain jonkinlainen sosiaalidemokraattinen poikkeama pätkätyöläisyyden vuosisadalla.)

Isot studiotkin tietysti tuottivat elokuvia halvalla. Puhutaan niinsanotuista b-elokuvista. B-elokuvalla tarkoitetaan yleensä noin tunnin mittaista toimintaelokuvaa, jota esitetään ennen tai jälkeen arvokkaan pääelokuvan. Tällaisia elokuvia tehtiin Hollywoodissa satoja, ellei tuhansia. Yleisin lajityyppi oli länkkäri, sitten tulivat jännärit. Osasta näistä on muodostunut kulttiklassikoita, kuten Edgar G. Ulmerin Detourista (1945). Niiden ohjaajista tuli yhtäkkiä neroja.

Ranskalaiset ja amerikkalaisetkin kriitikot menivät hiukan halpaan 60-luvulla, kun he alkoivat nostaa esille Hollywoodin hihnatyöläisiä. Esimerkiksi amerikkalainen Manny Farber kehui Howard Hawksia nimenomaan underground-ohjaajana, jonka elokuvat eivät saa ansaitsemaansa huomiota. James Naremore huomauttaa tähän kuivasti, että kaikki Hawksin elokuvat olivat isoja, suuresti mainostettuja ensi-iltoja ja niissä oli pääosassa isoja tähtiä, kuten Humphrey Bogart ja John Wayne. Undergroundia?

Todellisissa b-elokuvissa ei ollut isoja näyttelijänimiä, vaikka niilläkin oli omat tähtensä. Naremore toteaa kirjassaan More Than Night (1998), että elokuvan saama julkisuus saattoi kuitenkin määritellä b-elokuvan paremmin ja tarkemmin kuin siihen käytetty budjetti tai budjetin avulla tai siitä huolimatta aikaansaatu taiteellinen vaikutelma. Esimerkiksi Val Lewtonin tuottamat, nyttemmin kuuluisuuteen kohonneet kauhuelokuvat, kuten Yö voodoo-saarella (1943), pyörivät lähinnä syrjäkaupunkien teattereissa eikä niitä juuri mainostettu. Studiopomo saattoi sanoa, että eihän niitä katso muut kuin mustat ja tehdastyöläiset.

Outoja poikkeuksiakin b-filmeissä nähtiin. Yksi oli Orson Wellesin Macbeth, jonka rahoitti halpislänkkäreistä tunnettu studio Republic, joka haki 40-luvun lopulla jalansijaa kalliimpien elokuvien seasta. Wellesin ekspressionistinen tulkinta käyttää hyväkseen rahoituksen vähyyttä ja puvustuskin on vähän mitä sattuu. Ehkä se on juuri sitä taiteellisuutta, joka pääsee kukoistamaan vähissäkin edellytyksissä.

Welles ei myöhemmälläkään urallaan aina päässyt kunnolla rahoihin kiinni. Juttu kertoo, että Welles itse lukee Oikeusjutun (1962) lopputekstit ääneen (”Minun nimeni on Orson Welles”), koska hän ei saanut rahoitusta niiden filmaamiseen. Eräitä kohtauksia kuvattiin käytöstä poistetulla rautatieasemalla.

Ympyrä tulee täyteen. Wellesin viimeinen elokuva, erinomainen V niin kuin väärennös (1974), on suureksi osaksi jonkun muun kuvaamaa materiaalia. Welles osti halvalla Francois Reichenbach -nimisen miehen yritelmän dokumentiksi taideväärentäjä Elmy de Horysta ja filmasi sen ympärille muutamia yksittäisiä kohtauksia. Halpis? Aivan varmasti. Kokeellista elokuvaa? Aivan varmasti.

Kirjastoni

2011-01-26T14:47:00.002+02:00

Minulla ei ole mitään käsitystä, missä tämä on ilmestynyt tai onko ilmestynyt missään. Näköjään näin voi käydä, vaikka olisi ollut uralla vasta 20 vuotta - olen joskus ihmetellyt, miksi esimerkiksi Hannu Salama ei Asentoja-kirjaa kootessani muistanut ollenkaan, mistä oli kyse hänen Hymy-lehdessä julkaisemastaan "Sovinistisika"-novellissa.

Minun kirjastoni

Kirjastoni koostuu lukuisista kerroksista. Ne limittyvät ja menevät päällekkäin ja sulautuvat toisiinsa. Kirjastoni ei elä ikuista elämää, vaan on jatkuvassa muutoksessa. Osa siitä tosin tuntuu pölyttyneen ja vaikuttaa elävän unohduksessa.

Minulla oli vielä lukiolaisena kotona asuessani vajaa tuhat kirjaa, jotka ovat ajan myötä kasvaneet noin kolmeksituhanneksi kirjaksi. Tämä kerrostuma on kirjahyllyissäni näkyvin. Suurin osa tästä on perinteisestä kulttuurikodin arvokasta keräilykirjallisuutta: kaunokirjallisuuden klassikoita, antiikkia ja antiikin historiaa, uutta kaunokirjallisuutta, paljon runoutta (Haavikkoa, Saarikoskea, Jyrki Pellistä, T. S. Eliotia jne.).

Suurinta osaa tästä kirjallisuudesta en juuri koskaan lue. Minua välillä vaivaa se, että ne muodostavat edelleenkin kirjastostani suurimman osan. Tuntuu kuin ne olisi kerännyt joku, jota ei enää ole: 16—25-vuotias hiukan näsäviisas teini-intellektuelli, jolle tärkeintä on ulkoinen teho, ei ehkä niinkään todellinen kiinnostus kirjoihin. Huonoina hetkinä mietin, että olen hankkinut kirjat vain, koska tuolloisten aikojen ystävät keräsivät samoja kirjoja.

Osasyyllinen kirjaston tähän kerrokseen on myös isäni, joka on myynyt käytettyjä kirjoja yli neljännesvuoden ajan. Opin nopeasti, mitä oikeaan kirjastoon kuuluu, kun osallistuin kaupantekoon 14—15-vuotiaasta alkaen Porin torilla ja Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Samalla sain isältä kirjoja, osan palkkiona torilla tehdystä myyntityöstä.

En ole yksin. Minusta tuntuu usein, että monet muutkin keräävät tiettyjä kirjoja vain koska niitä kuuluu keräillä.

Kun minusta tuli se, mitä olin aina halunnut eli kirjailija tai oikeastaan tietokirjailija, jossa toimessa kirjoitan lähinnä muista kirjoista, minua alkoivat kiinnostaa kirjat, joista kukaan muu ei ole kiinnostunut. (Saman tyyppisiä kiinnostuksen kohteita minulla on muissakin harrastuksissani: musiikissa, arkkitehtuurissa, muotoilussa, vanhoissa leluissa.) Ensimmäinen teokseni käsitteli amerikkalaisia kioskidekkareita. Nyt kun luen Pulpografiaa, tajuan, että siinä näkyy vielä tuon 25-vuotiaan näsäviisaan intellektuellin ääni – se ei ole pelkästään rakkaudentunnustus lajityypille (eli kovaksikeitetylle dekkarille), vaan myös etäännytetty ja väkinäinen kritiikki, jossa oli tärkeätä osata käyttää yliopistollisen oppiaineen tunnusmerkkejä ja sanastoa.

Pulpografian jälkeen olen tutkinut länkkäreitä, trillereitä, erotiikkaa, unohdettuja ja omakustannekirjailijoita, melkein mitä tahansa. Toinen kerros kirjastostani koostuukin kirjoista, jotka olen hankkinut työn vuoksi. Nämä kirjat ovat luonteeltaan liikkuvia: ne liikkuvat eestaas kirjaston etäpisteeksi muuttuneen kellarikopin ja asunnon välillä, välillä ne liikkuvat eestaas eri kirjahyllyjen välillä, joskus niitä pannaan laatikkoon ja kirjoitetaan päälle ”SEKAL. POKK.” ja todetaan: ”Ehkä tämän voi joskus viedä vaikka kesämökille, jahka semmoinen ostetaan.” Osa kirjoista kulkee kirpputorin ja asunnon väliä. Kun niistä on kirjoitettu, ne poistetaan. En voisi kuvitella pitäväni esimerkiksi Ridley Pearsonin tylsiä trillereitä, vaikka olenkin niistä kirjoittanut hakuteokseen lyhyen artikkelin.

Tällä osalla kirjastoa ei olisi kulttuuri-establishmentin silmissä minkäänlaista uskottavuutta. Olen ajatellut esimerkiksi joskus tutkivani elokuvista tehtyjä romaaniversioita – näin minulla on (kylläkin oven taakse piiloon työnnetyssä läjässä) Rob McGregorin (kuka lie) kirjoittama versio elokuvasta Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Vastaava on Craig Shaw Gardnerin Batman-elokuvan romaaniversio. Harva laittaisi näitä olohuoneen kirjahyllyyn edustamaan.

Niiden rinnalle minulle on kertynyt myös laaja kokoelma amerikkalaista ja osin englantilaistakin kovaksikeitettyä dekkaria, suuri osa alkuperäisinä amerikkalaisina laitoksina. Näillä kirjoilla ei ole Suomessa juurikaan keräilijöitä, mutta minua ne kiehtovat. Silti olen pistänyt niistä suuren osan mainittuun kellarikoppiin. Jopa niin, että joskus mietin, että toisin nuo sadat kirjat olohuoneen kirjahyllyyn todistamaan siitä, mikä minua nykyisin eniten kiinnostaa, ja veisin neuvostovenäläisen modernismin klassikot – Oleša, Zamjatin, Piljnak, Mandelstam – kellariin odottamaan kypsempää aikaa, jota ei ehkä enää koskaan tule.

Minulle on sanottu, että tällainen lukijaprofiili todistaa regressiosta. Mitä voin sille, että lukiessani vaikkapa juuri Boris Pilnjakin Alastonta vuotta minua hiukan kyllästytti enkä jaksanut kiinnostua ihan kaikesta? Kun sen sijaan Jules Vernen tylsiksi tuomitut seikkailuromaanit yhtäkkiä alkoivatkin innostaa – tai Alistair MacLeanin varhaiset teokset. Kotoa ja nuoruuden ajan ystäviltäni olin oppinut, että tällaista kirjallisuutta voi ja pitää vähän halveksua.

Tämän kerrostuman kohdalla olen huomannut myös, että kriteerini teosten kunnon suhteen ovat höltyneet. Ei kansipapereista niin väliä, tärkeintä on, että kirjan saa luettua. Kirjastojen poistohyllyt ja kirpparien halpalaarit ovat osoittautuneet tärkeäksi tiedonhankintalähteeksi. Ajatus kulkee: luen tämän ja kirjoitan siitä ja pistän sitten pois. Joskus huomaa kiintyneensä kirjaan, josta on kirjoittanut, eikä suostu enää luopumaan siitä. Niiden paikka on pahvilaatikko ja ehkä kellarin perä ja mahdollinen kesämökki…

Kaksi kerrostumaa ei tuntuisi riittävän. Meille on kertynyt myös paljon lastenkirjoja – klassikoita: Rasmus Nallea (melkein täysi satsi), Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja, Maikki Harjannetta, Richard Scarrya. Olen ostanut kirppareilta paljon graafisesti laadukkaita ja yllättäviä itäeurooppalaisia (ja muitakin) lastenkirjoja ja todennut, ettei niitä kukaan lue. Amerikkalaisissa kuvakirjoissa on omat kiehtovat klassikkonsa, mutta kuka esimerkiksi muistaa Nathaniel Benchleyn (Peter "Tappajahai" Benchleyn isä, muuten) hauskan kirjan Punaisen Ketun kanootti (suom. 1967)? Vaikka siinä on erinomaisen Arnold Lobelin kuvitus? (Lobelin omatkin kirjat, kuten Hiirisoppaa, ovat nekin aivan valtavan hienoja.)

Samalla olemme vaimon kanssa innostuneet hamstraamaan huonoa lastenkirjallisuutta, jonkinlaista lastenkirjallisuuden kioskikamaa, välinpitämättömästi piirrettyä ja kerrottua halparäkää. Esimerkkinä espanjalainen, imelästi piirretty Teemu ja pojat (suom. 1983), joka kertoo namusedästä. Tarina alkaa: ”Teemu pitää kovasti pojista…”

Teemun ja poikien kanssa samaan riviin sopinee laaja erotiikan kokoelma, jossa ei ole kaihdettu suttuisintakaan kioskiräpellystä (paitsi varsinaisia seksilehtiä). Upea löytö kirpputorilta oli viime vuoden kesällä Ruotsissa julkaistu Häpy-lehti 60-luvun lopulta.

Kaikkea tätä yhdistää se, etten enää viitsi maksaa kirjoista paljonkaan. Euro ja kaksi on nykyään yleisin hinta ostamilleni kirjoille. Divarit ovat hienoja paikkoja, mutta nykyään aivan liian kalliita. Kirpputoreillakin kirjoista pyydetään liikaa. Parhaita paikkoja hyvien kirjalöytöjen tekemiseen ovat nykyisessä kotikaupungissani Turussa iltatori (ja varsinkin Laatutorikirjat-nimellä kulkeva kauppiaspariskunta, joka tyhjentää kesän lopuksi varastonsa 50 senttiä kappale! oi sitä shoppailun huumaa!), Åbo Akademin kirjaston duplikaattivaraston poistomyymälä, jossa kirjoja hinnoitellaan aika vapaasti ja valikoima on hyvin eksentrinen, sekä läheinen Pelastusarmeijan kirpputori (ei ehkä enää, mutta taannoin sieltä teki hyviä löytöjä 50 sentin hintaan).

Regressio on siis edennyt hyvinkin pitkälle. Onko minulla vielä jokin arvokas, perinteinen keräilykohde, jossa suostun maksamaan kirjoista kunnon hintoja? On toki. Olen kerännyt laajahkon arkkitehtuuria käsittelevän kirjaston, jossa pääpaino on ollut suomalaisella ja modernilla arkkitehtuurilla. Sekin on aihe, josta kirjoja riittää – halpakustantamot ovat viimeisen 15 vuoden aikan kyllästäneet markkinat upeilla värikuvilla varustetuilla pehmeäkantisilla teoksilla, mutta olen koettanut pysytellä niistä erossa. Eivätkös ne ole vähän liian helppoja?

Samalla muutenkin toivoisi ihmisiltä vähän viitseliäisyyttä. Ei saisi sortua kustantajien ja median helppoon ylistykseen - odottakaa vähän aikaa, sitten seuloontuvat ne kirjat, joita todella kannattaa lukea. Toisaalta olen elämässäni lukenut paljon kirjoja, joita ei kannata lukea, mutta jotka ovat monestakin syystä osoittautuneet kiehtoviksi... Sellaista elämää on joskus turhauttava ja vaikeakin elää, mutta joskus se on parasta mahdollista elämää.

Farkkukirjan arvostelu

2011-01-21T10:45:00.000+02:00

Muutamia vuosia sitten ilmestyi Tuula Poutasuon mukava tietoteos farkkujen historiasta, ytimekkäästi Farkkukirjaksi nimetty. Tein siitä arvion, joka ilmestyi ainoastaan Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä. Tässä teksti vielä kerran, ryyditettynä huutokaupassa myytyjen sata vuotta vanhojen Levisten kuvalla.

Länkkärit farkkumainoksissa

Tuula Poutasuo: Farkkukirja. 105 s. Minerva 2006.

Farmarihousut ovat syntyneet Villissä Lännessä eikä ole ihme, että niiden mainonnassakin on käytetty paljon länkkäreihin vieviä mielikuvia. Ne ovat oma sivujuonteensa taidehistorioitsija Tuula Poutasuon pienikokoisessa Farkkukirjassa, joka ilmestyi jyväskyläläiseltä pienkustantamolta viime vuoden puolella.
Kaliforniassa miesten työvaatteiksi syntyneet farkut eivät ole reilut 130 vuotta kestäneen historiansa aikana kokeneet kummoisia muutoksia. Vuonna 1948 Mojaven erämaasta löytyneet Levi's -farkut 1890-luvulta näyttävät Poutasuon kirjassa muodikkaasti haalennetuilta ja kulutetuilta uusilta trendifarkuilta. Farkuissa onkin jotain pysyvää, mikä osaltaan selittänee niiden suosion muutostahdiltaan alati kiihtyvässä maailmassa.
Farkut, ainakin aidot sellaiset, syntyivät vuonna 1873. Silloin sanfransiscolainen kangaskauppias Levi Strauss ja renolainen räätäli Jacob Davis hakivat patenttia niiteillä vahvistetuille työhousuille. Niitit Davis oli keksinyt hevosloimista, joilla hän korjasi asiakkaan housujen repeytyneet taskut. Davis otti nopeasti yhteyttä Levi Straussiin ja ehdotti liiketointen ja ideoitten yhdistämistä. Levi's -merkki, jossa kaksi hevosta vetää housuparia eri suuntiin, tuli käyttöön 1880-luvun lopulla estämään plagioijia myymästä väärennöksiä oikeina. Klassikkomalli 501 tuli markkinoille jo näihin aikoihin.
Levi's -patentti päättyi vuonna 1890, jolloin muut valmistajat saivat tulla markkinoille samanlaisilla niiteillä vahvistetuilla housuilla. Tärkein kilpailija oli Henry Lee, aiemmin öljykauppoja tehnyt sekatavarakauppias. Leen omien farkkujen valmistus alkoi vuonna 1911, ja Lee kehitteli markkinoille myös uutuuden, kokohaalarin. Lee markkinoi vaatteitaan hauskalla Buddy Lee -nukella, joka puettiin myös cowboy-asuiseksi.
Farkkukangas eli denim oli sen sijaan ollut olemassa jo pidempään - on väitetty, että esimerkiksi Columbuksen laivojen purjeet olivat denimiä. Varmasti tiedetään, että denimiä on käytetty jo 1600-luvulla. Ensimmäinen virallinen merkintä on vuodelta 1695; sana 'denim' tullee Nîmesin kaupungista, jossa vastaavaa kangasta olisi tehty, jolloin sana tulisi fraasista "serge de Nîmes". Denim-kankaisten työhousujen rinnalla 1800-luvun lopulla nähtiin paljon myös housuja niin sanotusta telttakankaasta eli canvasista (joka tunnetaan myös duck cottonin nimellä). Erikoista on, että nykyään canvas-housuiksi nimitetyt housut ovat imagoarvoltaan paljon keskiluokkaisemmat kuin aidot farkut, kun taas 1800-luvulla canvas-housuja käyttivät raskaan työn tekijät. Kiinnostava tieto on, että denimin sinisen värin taustalla olevaa morsinkoa kasvaa myös Etelä-Suomessa.
Levi's alkoi sponsoroida lännenelokuvia 1920-luvulla, ja lännenelokuvat puolestaan vaikuttivat housujen ulkoasuun. Takataskujen niittien väitettiin raapivan hevosen satulaa, jolloin niitit peitettiin. Myös takamusta muutettiin istuvammaksi. Vuonna 1939 John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvassa John Waynella oli jalassaan Levikset.
Lee vastasi kilpailuun aloittamalla varsinaisten cowboy-farkkujen valmistuksen ja mainostuksen vuonna 1924. Myös matkailu katoavaan myyttiseen Länteen lisääntyi 1920- ja 1930-luvuilla ja farkut levisivät myös Yhdysvaltain itäosiin.
Toisen maailmansodan jälkeen farkuista tuli nuorisovaatteita ja niille tuli kapinallinen leima, ei vähiten esimerkiksi Marlon Brandon tähdittämän Hurjapäät-elokuvan (The Wild One, 1953) takia: siinä Brandolla ja kumppaneilla on asusteenaan farkut, musta nahkatakki ja valkoinen t-paita. Monet rock-laulajatkin käyttivät farkkuja - Elvis tosin ei juurikaan, koska hänen kotiseudullaan Memphisillä farkuilla oli köyhyyden leima rasitteenaan. Myöskään mustien blues- ja rock-laulajien vaatteisiin farkut eivät pesiytyneet - Poutasuo tarjoaa selitykseksi sitä, että ne muistuttivat liikaa Etelän puuvillapelloista.
Farkkujen cowboy-leima kuitenkin pysyi: Wrangler tuli markkinoille vuonna 1947 ja se rakensi tietoisesti länkkäri-imagoa. Tunnettu rodeovaatteiden suunnittelija Rodeo Ben palkattiin Wranglerille töihin; hän oli aiemmin puvustanut muun muassa Hopalong Cassidy -elokuvat. Rodeo Benin kädenjälkeä ovat suoralahkeiset viisitaskufarkut, joiden etutaskut olivat aiempaa syvemmät ja takataskut ulottuivat korkeammalle.
Eurooppaan ja Suomeen farkut tulivat laajemmin vasta 1950-luvulla. Silloin suomalaiset nuoret alkoivat hakea niitä Tukholmasta tai ostivat niitä satamassa merimiehiltä. Lännenvaatteen leimaa ei Suomessa edes yritetty hälventää - esimerkiksi Anttila mainosti vuonna 1955 kataloogissaan Texas Bill -housuja ja "poikien sheriffifarmarihousuja". Poutasuon kirjassa taiteilija Risto Vilhunen muistelee saaneensa "amerikanpaketista" Hopalong Cassidy -aiheisen farkkupaidan.
Ensimmäinen suomalainen farkkuvalmistaja oli Vaaksa, sen jälkeen tuli legendaarinen Mattisen Teollisuus, joka kehitteli Jamekset.
Mattisen Teollisuus palkkasi mainosmies Oie Salon promotoimaan farkkuja. Salo kehittelikin kaikenlaista: farkkujen James-nimikin tuli siitä, kun Salo aloitti James Dean -kiertueet, joilla suomalaiset rock-tähdet esiintyivät Mattisen vahvasti sponsoroimina. James Deanit eli nopeasti Jamekset tulivat markkinoille vuonna 1958. Jamesten markkinoinnissa länkkäriaiheita käytettiin hyvin paljon. Kilpailija OTK joutui tekemään Oklahoma-nimisiä farkkuja päästäkseen samoille apajille.
Esimerkkejä Jameksen länkkärikytköksistä on lukuisia: 1960-luvun lopulla Jamesten ostajille annettiin pahvisia James-logolla varustettuja revolvereita ja televisiossa pyöri "Lännenmiehen ase kolmesti laukeaa" -niminen länkkäriaiheinen mainos. Mainostutkija Merja Salo on todennut, että Jamesten mainosten länkkäri-imago napattiin Spede Pasaselta. Tämähän oli tehnyt 60-luvulla ohjelmaa nimeltä Speden saluuna. Oman shownsa koristeeksi Mattisen Teollisuus hankki Yhdysvalloista oikeat karjavankkurit.
1960-luvun lopulla farkkujen nuorisovaateleima alkoi liueta ja samalla länkkäriteemaan vetoaminen väheni. Uusia valmistajia tuli markkinoille koko ajan, ja 1970-luvulla myynnissä oli noin 230 merkkiä! Farkkujen kaupunkilaisuus näkyi mainosten muuttuneena kuvamaailmana, jossa vedottiin 50-lukunostalgiaan ja ylipäätään rockin maailmaan. Esimerkiksi Hurriganes solmi kannattavan sponsorisuhteen Beaversin kanssa; Beavers sponsoroi myös autokilpailuja.
Amerikkalaisuus näyttäytyi ylipäätään jo muutenkin kuin vain cowboy-aiheitten kautta - vaikka 1980-luvulla MicMacin Eila Salovaara käyttikin kuuluisissa muotiesityksissään lukuisia länkkäriteemoja. Farkuista tuli aiempaa eri tavalla eroottiset housut, mikä näkyy Poutasuon kirjassa hienosti Herbie Kastemaan MicMac-mainosten kautta.
1990- ja 2000-luvuilla farkkujen käyttö on pirstoutunut lukuisiksi alakulttuureiksi: farkkuja käyttävät niin Tom of Finlandin kuvista tutut machohomot kuin lökäpöksyiset hopparitkin. Länkkäriaihe on jäänyt piiloon, vaikka monille se on edelleenkin ainoa ja oikea farkuista syntyvä mielikuva.

Bibliografia Teerijokiensis

2010-12-30T21:18:00.003+02:00

Tein vuonna 2002 vaimolleni ja tämän pienelle suvulle lahjakirjan: kokosin yhteen heidän bibliografiansa. (Ohessa kansikuva.) Teerijoen suvussa on ollut paljon opettajia, jotka ovat tehneet oppikirjoja, sekä myös kotiseutututkijoita ja lopulta myös akateemisia tutkijoita. Teerijoet ovat hyvä esimerkki siitä että juhlittujen älykkösukujen (Krohn, Nevanlinna jne.) ohessa Suomessa on aina ollut myös pienempiä intellektuellisukuja ja -perheitä, joiden vaikutus on aluksi ollut pieni tai paikallinen, mutta lopulta laajentunut.

50 kappaleen painoksena levinnyt isbn-numeroton bibliografia on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus. (Sikäli kuin kukaan mitään painotuotetta tulevaisuudessa kerää.)

Tässä bibliografian täydennetty versio. Varsinkin vaimoni Elina sekä Hilkka ja Ilkka ovat tehneet lukuisia uusia teoksia. Mukaan tuli jopa kaksi uutta tekijää, Heli Teerijoki sekä Tuija Teerijoki-Oksa, jotka ovat kummatkin väitelleet. Tuotteliain tekijä, Niilo Teerijoki, oli Elinan isänisä.

Tässä on niin paljon materiaalia, että riittänee, että lihavoin tekijöiden nimet sekä kursivoin väliotsikot.

Anna-Maria Teerijoki

Pelle och Lisa. Läs själv för grundskolan 7-8. Otava: Helsinki 1974. 2. painos: Otava 1976. 3. painos: Otava 1978.

Tuki 1-2. Yhdessä Raili Strandellin kanssa. Kuvittanut Maarit Larva. Otava: Helsinki 1976-1977. 2. painos Otava 1979.

Eero Teerijoki

Opettajan tai luokan päiväkirja peruskoulua ja oppikoulua sekä nuorisoastetta varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun ala-asteen luokanopettajan ja opinto-ohjauksen kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun yläasteen luokanvalvojan ja opinto-ohjaajan kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Poissaolo- ja tarkkailukirja peruskoulua ja oppikoulua varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Elina Teerijoki

Teokset:

30 – mies kuin unelma. Juri Nummelinin juhlakirja. Toimittanut. Kirjoittajien kustantama. Turku 2002.

Aarnu, Evena, Vinjami. 1700 ehdotusta etunimeksi. Yhdessä Rea Lehtosen ja Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2006.

Aenna, Rosma, Velveena. 300 etunimiehdokasta maailmalta. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Kirjallisuuden puolesta Muusa: Pori 2004.

Eemu, Ukri, Amelie. 2000 kaunista ja harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2005. 2. uusittu laitos. Nemo: Helsinki 2008. (Huom! Teoksessa ilmoitetaan sen olevan kolmas uusittu laitos. Tällöin tarkoitetaan, että se on teoksen Osma, Ranja, Vilmiina 3. laitos.)

Osma, Ranja, Vilmiina. 800 harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2003.

Pieni talkkunakirja. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Atena: Jyväskylä 2005.

Retrovauvat. Suomalaista lasten historiaa. Yhdessä Ville Hännisen ja Juri Nummelinin kanssa. Ajatus Kirjat: Helsinki 2008.

Kaunokirjallisuus:

Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta 2000-2004. Toim. Juri Nummelin. Pusukustannus: Turku 2004.

Iltasatu. Nimetön. Nimetön. Toim. Juri Nummelin. Juri Nummelin: Turku 2004. Sisältää seuraavat novellit: Iltasatu, Promenadi 1/1996; nimetön novelli, Määlikkä 1/1994; nimetön novelli, Määlikkä 2/1994.

Runo:

Eloq. Teoksessa Ei oo helppoo Esko Ahollakaan. [Toim. Sirkka Wikberg ja Hilkka Virkkunen. Kemin ja Tornion äidinkielien opettajat ry.] Kemi 1992.

Heli Teerijoki

Teos:

Fish glucose transporters: molecular cloning and functional characterization. Kuopion yliopisto: Kuopio 2002.

Hilkka Teerijoki

Alussa oli Hällinmäki. Virtasalmen Hällinmäen ja Ankeleen kylien historiaa ja perinnettä ajalta n. 1500-2000. Yhdessä kylähistoriapiiriläisten kanssa. Hällinmäki-Ankeleen kyläperinnepiiri: Virtasalmi 2000.

Harjulta harjulle. Virtasalmen Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä. Längelmäen kylähistoriapiiri: Pieksämäki 2004. Huom! Kannessa ja selässä teoksen nimeksi ilmoitetaan "Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä".

Omillaan toimeen. Virtasalmen Väisälän kylän ja sen lähialueen perinnettä ja historiaa ajalta 1550-1990. Väisälän kylätoimikunta: Virtasalmi 1990.

Pannaas toi sarka viälä. Suku- ja kylähistoriaa. Levo-Manninen-Ypäjä. Toim. Hilkka Teerijoki. Hilkka Teerijoki: Pieksämäki 2010.

Tuohivehmaasta Vehmaskyläksi. Pieksämäen Vehmaskylän historiaa ja perinnettä. Vehmaskylän maa- ja kotitalousseura: Pieksämäki 2003.

Ilkka Teerijoki

Teokset:

35 vuotta sydämen asialla. Suomen Sydäntautiliitto ry - Hjärtsjukdomsförbundet i Finland rf. 1955-1990. Suomen sydäntautiliitto: Helsinki 1990.

Esivanhempia etsimässä. Hämeenlinnan sukututkimusseura 20 vuotta. Toimittanut. Hämeenlinnan Sukututkimusseuran julkaisuja 4. Hämeenlinnan sukututkimusseura: Hämeenlinna 2010.

Historianopiskelijan ABC-kiria. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. yhdessä Maria Lähteenmäen kanssa. Helsingin yliopisto: Helsinki 1999.

Nälkävuosien turva? Pitäjänmakasiinit Suomessa 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 175. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki 1993.

Luvut Asutuskehitys, Väestö, Maatalous, Paikallishallinto, Sotalaitos, Verotus. Teoksessa Tornionlaakson historia II. 1600-luvulta vuoteen 1809. Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta: Tornio 1993. (Sama ruots. Tornedalens historia II. Tornedalenskommunernas historiebokskommitté: Haparanda 1993.)

Postivaunut Suomessa 125 vuotta. Postin rautatiekuljetusten historia 1860-luvulta 1990-luvulle. Juhlajulkaisu. Suomen Posti: Helsinki 1995.

Historian suursanakirja. Yhdessä Kaisu-Maija Nenosen kanssa. WSOY: Helsinki 1998.

Postivaunun matkassa. Suomen rautatiepostinkuljetuksen historia 1862-1995. Postimuseo: Helsinki 1999.

Tornion historia 2: 1809-1918. Tornion kaupunki: Tornio 2007.

Tornion historia 3: 1918-2000. Tornion kaupunki: Tornio 2010.

Artikkelit:

Sockenmagasinen i Nylands och Tavastehus län under svenska tiden. Historisk Tidskrift för Finland 1987.

Helsingin pitäjän pitäjänmakasiini 1755-1865. Teoksessa Helsingin Pitäjä 1988. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1987.

Köyhäinhoito Helsingin pitäjässä 1700-luvulta kunnallishallinnon uudistamiseen. Teoksessa Helsingin pitäjä 1989. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1988.

Kvevenes liv i Tornedalen 1600-1900 – en översikt. Teoksessa Kvevenes historie og kultur. Seminaariraportti Nordreisassa 19.-21.9.1997. Toim. Helge Guttormsen. 1998.

Perunanviljely Suomen kaupungeissa 1800-luvulle tultaessa. Teoksessa Ihmiset ovat kaupunki. Ilkka Mäntylä 60 vuotta 21.11.1999. Toim. Jari Niemelä. Turun Historiallinen Arkisto 53. Turun yliopisto: Turku 1999.

Keskeisiä Suomen historian lähteitä. Teoksessa Historianopiskelijan ABC-kirja. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. Maria Lähteenmäki ja Ilkka Teerijoki. Historian laitoksen julkaisuja 14. Helsingin yliopiston historian laitos: Helsinki 1999.

Posetiivin vääntäjiä, seuranäytelmiä ja ”todellisia taiteilijoita”. Tornion musiikki- ja näytelmätoimintaa 1900-luvun alussa. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

90 vuoden takainen Tornio runon kuvaamana. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

Yleisesitys:

Säätyjen vallasta kuninkaanvaltaan. Teoksessa Suomi kautta aikojen. Toim. Seppo Zetterberg ja Allan Tiitta. Otava: Helsinki 1992. (Ilmestynyt myös Valittujen Palojen kustantamana 1992. 2. laitos: Otava 1997.) Sisältää Ilkka Teerijoelta myös haja-artikkeleita koskien 1940- ja 1950-lukuja.

Kirja-arvostelut tieteellisissä aikakauslehdissä:

Peter Nordström: Reformer och rationalisering. Kung, råd och frövaltning under gustaviansk tid, 1772-1778. Historisk Tidskrift för Finland 1992.

Eljas Orrman & Elisa Pispala (toim.): Suomen historian asiakirjalähteet. Historiallinen aikakauskirja 1995.

Harald Gustafsson: Political Interaction in the Old Regime. Central Power and Local Society in the Eighteenth-Century Nordic States. Historisk Tidskrift för Finland 1995.

Jorma Teerijoki

Turku Jazztapahtuma 80. Yleisötutkimus. Yhdessä Ismo Kantolan kanssa. Turku Jazz ry: Turku 1981.

Lisäksi lukuisia yhtye-esittelyjä kaupunkifestivaali Down By The Laiturin esitteissä 1990-luvulla.

Matti Teerijoki

Teos:

Kemin Kunto 80 vuotta. Toim. Toivo Haapea, Pauli Hautamäki ja Matti Teerijoki. Kemin Kunto: Kemi 1983.

Artikkeli:

Kemin kaupungin teatteritoimintaa. Teoksessa Jatuli XI. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1969.

Niilo Teerijoki

Teokset:

Isänmaan ja ihmiskunnan vaiheet. Kansakoulun historian oppikirja. Yhdessä Eino E. Suolahden kanssa. WSOY: Helsinki 1950. (Sisältää tehtävävihon.) 2. painos: WSOY 1952. 3. painos: WSOY 1955. 4. painos: WSOY 1960. 5. painos: WSOY 1962.

Kehittyvää Kemiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1963.

Kemi teatterikaupunkina. 1. osa: 1885-1953. Yhdessä Ossi Hedmanin kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1981.

Kemi teatterikaupunkina. 2. osa: 1953-1982. Yhdessä Hannu Hyötyniemen kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1982.

Keminmaan kirja. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957.

Liiton tie. Kemin opettajaliiton julkaisu. Toimittanut yhdessä Elli Suurmaa, Anni Kalliokosken, Urho Kivilinnan ja K.J. Tulkin kanssa. Kemin opettajaliitto: Kemi 1957.

[Huom! Ossi Hedman väittää elämäkerrallisessa artikkelissa, että seuraava teos olisi Niilo Teerijoen toimittama. Itse kirjasta tällaista tietoa ei kuitenkaan löydy. Hildur Eck: Appelkreenin fröökynä ja muita kemiläisiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1964.]

Artikkelit:

Aappo Rantaniemi ja Iisakki Hoikka. Jatuli V. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957. [Huom! Tästä eteenpäin Jatulien kohdalla mainitaan vain numero ja vuosi.]

Allu Jokisalo – rohkea aktivisti. Jatuli VI. 1959.

Antti Åqvist. Jatuli VI. 1959.

August Koivisto. Jatuli X. 1967.

Edvard Hirmu – kemiläinen kunnallis- ja liikemies. Jatuli V. 1957.

Frans Koivula – kunnallismies. Jatuli VII. 1961.

Kaarlo Oskari Järvelin (1902-1979). Jatuli XVIII. 1983.

Kalle Marosen tarina. Jatuli VII. 1961.

Karihaaran Työväenyhdistyksen näyttämötoiminnan vaiheet. Jatuli XIII. 1973.

Kemin jääkärietappi ja sen muistomerkki. Jatuli XV. 1977.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen toiminnasta. Jatuli VI. 1959.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys täytti 30 vuotta. Jatuli XII. 1971.

Kemin museo. Jatuli IV. 1955. Samanniminen artikkeli myös: Jatuli XIV. 1975.

Kemin näytelmäharrastuksen historiaa vuosilta 1885-1905. Jatuli XIII. 1973.

Kemin opettajaliitto 1933-1938, teoksessa Liiton tie.

Kemin Sauvojat r.y. – Helsingissä asuvien entisten kemiläisten kotiseutuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kemin taideyhdistyksen vaiheet. Jatuli X. 1967.

Kemin teatterin toiminta 1934-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväen Näyttämön ”kolmas vaihe”, vuodet 1935-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväennäyttämön toiminta 1918-1926. Jatuli XIV. 1975.

Kemin Työväenyhdistyksen näytelmäharrastukset vuosina 1906-1917. Jatuli XIV. 1975.

Keminmaan siirtolaisia Ruijaa asuttamassa. Jatuli VIII. 1963.

Keminseudun 40-vuotias matkailuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kiitos. [Omistettu Kaarlo Saarialholle], teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto 1963. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Kotiseudun tarina. Jatuli I. 1949.

Kotiseutumme muistomerkeistä. Jatuli VII. 1961.

Kun ”tarkoitus pyhitti keinot”. Jatuli XII. 1971.

Kun Yli-Jaakheikin savupirtti sai uunin. Jatuli VI. 1959.

Kunnioittaen. Lehtori Matti Paksula, historian opettajamme, teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Lapin Laulu – vaikeiden aikojen innoittaja. Jatuli XI. 1969.

Luokkahuoneen romantiikkaa ja realismia. Teoksessa Liiton tie.

”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”. Jatuli XIX. 1985.

Protesteja ja vastaprotesteja Kemissä 1930-luvulla, teoksessa Kemin taideyhdistys 20 vuotta. Toimittanut Juhani Leino. Kemin taideyhdistys: Kemi 1967. [Huom! Niilo Teerijoki mainitaan teoksen toimituskunnassa yhdessä Rauni Kivilinnan, Kalervo Toiviaisen ja Ossi Oksasen kanssa.]

Puhe oululaisille opettajille 23.9.1950. Teoksessa Liiton tie.

”Puuropuhe”. Teoksessa Liiton tie.

Teatterielämän kehityssuuntia Kemin-Tornion alueella. Jatuli XII. 1971.

Teatteripalvelut Kemin kulttuurikentässä 1885-1980. Jatuli XVIII. 1983.

Työkirja oppilaiden toiminnallisuuden edistäjänä. Jatuli XVII. 1981.

Uskollinen työntekijä (Emil Kakko). Jatuli VIII. 1963.

Valoisa vaiko synkkä elämänkatsomut? Teoksessa Liiton tie.

Veitsiluodon ensimmäinen asukas Heikki Piponi. Jatuli XVIII. 1983.

Artikkeleita julkaistu myös Pohjolan Sanomissa, Kaltiossa, Kansa taisteli – miehet kertovat –lehdessä ja Itä-Karjalassa (kymmenosainen artikkelisarja Suomen historiasta vuonna 1943).

Kaunokirjallisuus:

Muistelmat:

Kuormarenkinä punakaartissa 1918. Jatuli XVIII. 1983.

Kuusi kaskua teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Matka rintamalle 1939. Teoksessa Liiton tie.

Opettajana Aunuksen kansakoulussa. Teoksessa Liiton tie.

Novellit:

Ruikon vaari joulukirkossa, teoksessa Kotiseudun joulu. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu. Toim. Lauri Keränen. Kemi 1959.

Pipsa Teerijoki

Teokset:

Draaman tiet – suomalainen näkökulma. Erkki Laakson juhlakirja 7.6.2000. Toimittanut. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 35. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2000.

Tutkiva draamaopettaja: draamakasvatuksen vuosikirja 2000-2003. Toim. yhdessä Anna-Lena Østernin Hannu Heikkisen kanssa. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2003.

Artikkelit:

Towards a dialogue in educational drama. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Horizons in Arts Education. Publikationer från Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi nr 26. Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi: Turku 1998.

Pragmatismi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 37. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2001.

Mihail Bahtin ja dialogi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Draamapedagogiikan teoriaa etsimässä. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Kohtaamisia eri tiloissa. Osallistavan teatterin näyttämöt. Teoksessa Pekka Korhonen ja Anna-Lena Østern: Katarsis: draama, teatteri ja kasvatus. Atena: Jyväskylä 2001.

The Potential of Change - the Transformative Potential of Drama. Teoksessa Bjørn Rasmussen, Torunn Kjølner, Viveka Rasmusson ja Hannu Heikkinen (toim.): Nordic Voices in Drama, Theatre and Education. IDEA Publications: Bergen 2001.

Tuija Teerijoki-Oksa

Teos:

Inferior alveolar nerve injury associated with mandibular sagittal split osteotomy: diagnosis, risks and recovery. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja D, Medica - Odontologica, osa 634. Turun yliopisto: Turku 2004.

Red Riding -trilogia

2010-12-17T15:57:00.003+02:00

Tässä todellinen julkaisematon: Filmihulluun tarjottu ja julkaistavaksi sovittu dvd-arvio Red Riding -elokuvatrilogiasta. Ei ole tähän päivään mennessä ilmestynyt, mutta en ole jaksanut nähdä vaivaakaan asian eteen, kun korvaus olisi kuitenkin jotain 20-40 euron väliltä.

Ei lauantai-illan peruskauraa

Red Riding -trilogia.
1974: Tappajan jäljillä (In the Year of Our Lord: 1974, 2009). Ohjaus: Julian Jarrold. Käsikirjoitus: Tony Grisoni, David Peacen romaaniin perustuen. Näyttelijät: Andrew Garfield, David Morrissey, John Henshaw, Warren Clarke, Sean Bean. 102 min.
1980: Silmukka kiristyy (In the Year of Our Lord: 1980, 2009). Ohjaus: James Marsh. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: Warren Clarke, Paddy Considine, James Fox, David Calder. 93 min.
1983: Maasta sinä olet tullut (In the Year of Our Lord: 1983, 2009). Ohjaus: Anand Tucker. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: David Morrissey, Lisa Howard, Chris Walker, Warren Clarke. 100 min.

Englantilainen tv-jännäri on television peruskauraa, katsojien turvallisuudentunnetta tukevaa tavanomaista draamaa. Poikkeuksia tietenkin on, kuten Fitz ratkaisee ja Katu, joka toisinaan liippaa läheltä rikosaiheita.
David Peacen massiiviseen romaanikvartettiin perustuva trilogia Red Riding, joka sai televisioensi-iltansa kohun saattelemana viime vuonna, jatkaa Fitzin ja Kadun merkeissä. Se ei pyri rauhoittamaan katsojaa, vaan pikemminkin kasaa ahdistusta katsojan päälle. Samalla Red Ridingista puuttuu kuitenkin Fitziä paikoitellen heikentävä taipumus glorifioida päähenkilönsä eksentrisyyttä ja itsetuhoisuutta.
David Peacen romaanisarja on laaja katsaus Englannin sosiaaliseen ja historialliseen kehitykseen 1970-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Peace on kuin ihailemansa James Ellroy, mutta aidosti yhteiskunnallinen ja kriittinen. Siinä missä Ellroy keksii lähes kaikki historialliset tosiseikkansa ja salaliittonsa, Peace pureuttaa villit tarinansa todellisiin tapahtumiin ja ennen kaikkea todelliseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Red Riding onkin ennen kaikkea kertomus siitä, miten ankea ympäristö aiheuttaa ankeita tekoja. Samalla se kertoo siitä, miten Englannissa poliisilla oli epätodellisen laajat valtuudet, mikä synnytti hingun saada vielä lisää valtaa, myös taloudellista.
Red Riding on saanut inspiraationsa tositapahtumista, nimittäin Yorkshire Ripperin tapauksesta, jossa Peter Sutcliffe -niminen mies tappoi yli kymmenen naista 1970-luvun loppupuolella. Peace on kuitenkin kehinyt kokoon ajatusleikin, jonka mukaan poliisi tietoisesti suojelee jotakuta ja antaa tappajan jatkaa murhaamistaan. Poliisin neuvottomuus on siis tietoisesti harkittua, ja lisäksi toimittajat ovat käytännössä poliisien korruptoimia.
Trilogian ensimmäisessä osassa nuori, Etelä-Englannista palaava toimittaja yrittää rikkoa poliisin luoman suoja-aidan ja tunkeutua totuuteen, mutta huomaa joutuvansa pirulliseen ansaan. Sen keskiössä on seudun vaikutusvaltaisin liikemies. Toisessa osassa Englannin sisäministeri yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on ja nimittää nuoren tutkijan selvittämään poliisin toimia. Ei ole vaikea arvata, että siinä ei käy kovin hyvin.
Viimeisessä osassa lankoja punotaan yhteen. Historiasta ei pääse eroon, tuntuvat Peace ja tv-sarjan tekijät sanovan, kun yli kymmenen vuotta vanhat murhat nousevat uudestaan esille pikkutytön kadotessa.
Joka puolentoista tunnin jaksolla on oma ohjaajansa, James Marsh (Wisconsin Death Trip), Julian Jarrold (Jane Austenin jalanjäljillä) ja Anand Tucker (Hilary ja Jackie), joilla on kaikilla oma visuaalinen ilmeensä. James Marshin viileä hahmotus keskimmäisessä osassa Silmukka kiristyy: 1980 on ehkä tehokkain. Tuckerin osa on kolmesta melodramaattisin, mutta klimaattisessa päätososassa tyylilaji toimii. Kaikki kolme korostavat Pohjois-Englannin ankeita maisemia, ankeata arkkitehtuuria ja ankeata hiilivoimalaa, jonka science fiction -maiset rakennelmat varjostavat lähes joka kohtausta.
Kolmas osa on kuitenkin kokonaisuuden kannalta kuitenkin ongelmallisin, vaikka se muutoin on pysäyttävä ja paikoitellen henkeäsalpaavan jännittävä. Kaikkia juonen kuvioita ei selitetä loppuun asti - joissain kohdissa tämä korostaa katsojan omaa päättelykykyä, joissain kohdissa katsoja jää kaipaamaan selvempää kerrontaa.
Juonta ja kerrontaa tärkeämpää on huomata, mitä elokuva (ja sen taustalla oleva kirjasarja) ei tee. Red Riding ei mytologisoi sarjamurhaajia. Murhaajat eivät ole henkeäsalpaavan älykkäitä yli-ihmisiä, jotka vain sattuvat olemaan pahoja ja nauttivat siitä (vrt. vaikkapa 8mm -elokuvan lopetus).
Red Riding ei myöskään psykologisoi sarjamurhaajien ratkaisuja, vaikka muutoin sarja korostaa pahojen tekojen jatkuvuutta sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta toiseen. Pahan poliisin inhimillisyyteen pyrkivä asianajajapoika esimerkiksi on sosiaalinen reppana, joka korvaa ihmissuhteet syömisellä. Red Riding välttää näillä kahdella tavalla sen ansan, johon lankeaa muun muassa edellä mainittu Ellroy: pahuus on jokin metafyysinen ominaisuus, joka vain on ihmisessä, vaan se on yhteiskunnallisten olosuhteiden luoma ja mahdollistama tapauskohtainen asia.
Lisäksi Red Ridingiä voi ihailla siitä, että siinä ei tyrkytetä ajankuvaa. Jos sitä vertaa vaikkapa kotimaiseen Uutishuone-sarjaan, joka kuvaa suurin piirtein samaa aikaa, eron huomaa kirkkaana. Uutishuoneessa jokainen kohtaus huusi päin katsojaa: "Nyt ollaan 70-luvulla!" Red Ridingissä ajankuva on huomaamattomampi ja sikäli oikeampi ja autenttisempi - eihän ajankuva näy jatkuvasti kaikkien elämässä. Red Ridingissä ei esimerkiksi soiteta aikakauden musiikkia, mikä olisi ollut helppo - ja latistava - ratkaisu. (Myös tukevan musiikin käyttö on sarjassa lähes pannassa. Sitä on eniten muutenkin melodramaattisimmassa päätösjaksossa.)
Trilogian yksittäiset osat eivät toimi itsenäisinä elokuvina. Dvd-julkaisu ei ole niille paras ratkaisu - jonkin tv-kanavan olisi Suomessa pitänyt ostaa nämä esitettäväksi peräkkäisinä iltoina tai edes viikkoina.

Pulpin uusi nettinumero

2010-12-04T19:43:00.000+02:00

Monikohan lukee pelkästään tätä blogia eikä Pulpettia, jota olen itse pitänyt varsinaisena bloginani? (Olkoonkin, että tämän blogin nimi osoite on jurinummelin etc.) No, oli miten oli, lisäsin aiemmin tänään Pulpettiin linkin tähän, omakustanteisen Pulp-lehteni uusimman numeron pääkirjoituksen. Pulp ilmestyi aiemmin painettuna, mutta painatus- ja postitusprosessi kaikkine maksuineen alkoi kyllästyttää niin pahasti, että päätin siirtää lehden nettiin, monien harmiksi kylläkin. Uudessa numerossa on kolme laajempaa artikkelia sekä kolme kirja-arviota. Tutustukaa!

Fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa

2010-11-29T13:38:00.000+02:00

Pidin tällaisen pitkähkön esitelmän Porin kaupunginkirjastossa pari viikkoa sitten, kun pyydettiin puhumaan pohjoismaisille kirjastoviikoille teemasta "Pohjoiset myytit". Hiukan ihmettelin, kun minua pyydettiin puhumaan (ja selitys vasta outo oli: viitattiin kirjoittamaani omakustanteeseen Outoa huminaa, Joe Novak...), mutta sitten muistin, että olen joskus pohtinut tämmöistä aihetta.

Tämä on hyvin vapaalla kädellä kirjoitettu, lähes ensiversio, jota en ole juuri editoinut, joten siinä on virheitä ja epäselvyyksiä. Lisäksi siitä puuttuu monenlaisia esimerkkejä, kuten Topeliuksen monet sadut ja kauhukertomukset tai vaikkapa Lauri Viidan runoelma Kukunor. Se, että teksti tuntuu jäävän kesken enkä käsittele ollenkaan uutta fantasiaa, on aivan tietoista. Sen yleisesityksen paikka on joskus toiste, ja ehkä sen tekeekin joku muu kuin minä. - En myöskään jaksa hakea linkkejä enkä kursivoida teosten nimiä, ja kuvitukseksi saa riittää tuo Somersalon kirjan kansi. (Joku saisi muuten postata nettiin teoksen ensipainoksen kansikuvan, en ole mielestäni koskaan nähnyt sitä.)

Fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa

Tänään aiheenani on fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaikki teistä ovat varmaan lukeneet fantasiakirjallisuutta tai ainakin nähneet fantasiakirjoista tehtyjä elokuvia: Taru sormusten herrasta, Harry Potter, Universumin tomu, Narnia, Maameren tarinat ja niin edelleen. Esimerkkejä on viime vuosilta rutkasti. Fantasia on suunnaton buumi, mutta se ei ole mikään uusi ilmiö. Tolkienin Taru sormusten herrasta ilmestyi alun perin jo 1950-luvulla, C.S. Lewisin Narnia-kirjat vuosikymmen aiemmin, Ursula Le Guinin Maameren tarinoiden kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät 60-70-lukujen vaihteessa. Tolkienkaan ei ollut ensimmäinen fantasiakirjailija, koska häntä edelsivät monet kirjailijat jo 1800-luvulla. Erittäin suositeltava varhainen fantasiaromaani on lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantytär, joka ilmestyi alun perin vuonna 1924 ja suomeksi vasta 2007. 1980- ja 1990-luvuilla fantasia taas räjähti monella tapaa käsistä ja laajoja romaanisarjoja on ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi - ja tietysti lukemattomilla muilla kielillä - kymmeniä. Robert Jordan, David Eddings ja monet, monet muut ovat kirjoittaneet suosittuja kirjasarjoja eikä niille näytä tulevan loppua. Omaperäisempää fantasiaa voi etsiä vaikkapa George R.R. Martinin tai Michael Swanwickin romaaneista, jotka on selkeämmin suunnattu aikuislukijoille.

Mutta entä Suomessa? Nykyään täällä kirjoitetaan paljonkin monenlaista fantasiaa, ja varmaan monet täällä ovat lukeneet esimerkiksi Anu Holopaisen, Sari Peltoniemen ja Timo Parvelan fantasiaromaaneja. Aikuislukijoille haastavampaa fantasiaa tekevät esimerkiksi Tiina Raevaara ja Pasi Ilmari Jääskeläinen. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi taas on maailmalla kenties tunnetuin uusi suomalainen fantasiaromaani. Nämä ovat kaikki nousseet esille 2000-luvulla, vaikka osa on aloittanut uransa jo 1980-luvulla.

Mutta onko kuva erilainen aiempina vuosikymmeninä? Yleinen totuutena pidetty väite on ollut, että suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole suosittu fantasiaa ja että täällä on vallinnut silkka realismin vaatimus, joka on tehokkaasti poistanut kaikki kuvaukset olemattomista maailmoista, keijukaisista, velhoista ja muista fantasiaan hanakasti liitetyistä asioista. Jo Snellman kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että suomalaisen kansalliskirjallisuuden pitää käsitellä todellisuutta. Snellmanin ajatus oli että ainoastaan näin voidaan luoda kirjallisuutta, joka auttaa luomaan kansakunnan käsitettä ja suomalaisille omaa identiteettiä. Jos kirjoitamme kirjoja, joissa seikkailevat hirviöt tai muinaiset jumalat, emme osallistu suomalaiseen minuuden rakentamiseen.

Tällä on tietysti ollut laajat seuraukset. J.V. Snellman on ollut yksi merkittävimpiä nimiä suomalaisessa kulttuurikeskustelussa ja hänen vaikutuksensa tuntuu edelleenkin, joten realismi on ollut Suomessa merkittävin kirjallisuuden tyylilaji.

Totta on myös se, että Suomessa ei ole voinut puhua fantasiakirjallisuudesta sinänsä, koska sanaa ei ole ollut olemassa. Jos joitain esimerkkejä onkin ollut, niin on pitänyt puhua vaikkapa saturomaaneista. Jos kirja on sijoittunut tulevaisuuteen, niin sitten on pitänyt puhua tulevaisuusromaanista. Anglosaksisia termejä fantasia ja science fiction ei ole ollut käytössä. Science fiction tuli suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun 1950-luvulla, fantasia vasta kolmisen vuosikymmentä myöhemmin.

Mutta se, että meillä on termi jollekin asialle vasta myöhemmin, ei tarkoita sitä, etteikö asiaa itseään olisi ollut jo olemassa. Ylipäätäänhän niin sanotut lajityypit määritellään vasta jälkikäteen, kun tietyn tyyppisiä tarinoita on tehty riittävästi ja tarvitaan määritelmä.

Suomessa on kirjoitettu fantasiaa aina, melkein ensimmäisistä suomenkielisistä kirjoista lähtien. En nyt tarkoita Agricolan ABC-kirjaa, vaan puhun kaunokirjallisuudesta.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Sitähän pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina. Seitsemässä veljeksessä on laajoja fantasiahenkisiä kohtauksia, kuten kohta, jossa Aapo kertoo muille veljeksille Kalvean immen tarinan. Erkki Pirtola on todennut kohtauksesta muun muassa:

Neitosielu joutuu demonin vankina puhdistamaan tämän aarteita päivisin. Yöllä tämä saa seistä vuoren huipulla huokailemassa ja tuijottamassa kirkon ristiä metsän rajassa. Aamulla peikko tempaisee tämän taas virkaansa. Immestä on tullut kalvea, koska peikko on imenyt tältä pois veren; tehnyt hänestä elävästi kuolleen. Kun sata päivää on kulunut, saapuu sulhanen. Tämä ei löydä rakkaintaan mistään ja kuolee. Neito on vuosia vankeudessa, kunnes eräänä yönä ylkä saapuu taivaista loistavana tähtenä, survaisee hengen miekan peikkoon, joka tuhoutuu ja neito pelastuu. "Mutta eipä tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen, joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen."

Mutta Kivikään ei ollut ensimmäinen suomalainen kirjailija asialla. Vuonna 1860 Zachris Topelius, jota on sanottu Suomen kansan satusedäksi, julkaisi tarinansa Simeon Levis resa i Finland, jossa kuvataan tulevaisuuden Suomea. Topeliuksen tarinassa taivaalla hyörivät ilmalaivat, maan pinnalla höyryvaunut. Alkoholismi on lakannut vaivaamasta suomalaisia - mikä on todellinen utopia. Kiinnostava pointti on se, että Suomi on muuttunut Topeliuksen kuvitelmana sellaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, jollainen se nykyäänkin edelleen on. Topelius myös kuvittelee, että Suomi olisi itsenäinen - tarinan kirjoittaminen julkaiseminen 1800-luvun puolivälissä olikin arkaluontoinen poliittinen teko, koska Suomi oli vakaasti Venäjän tsaarin hallinnassa.

Topeliuksen tarinan kaltainen tulevaisuuteen suuntautuva utopia on yleensä nähty kuuluvan enemmän science fictionin piiriin, mutta fantasiankin alku Suomessa sijoittuu juuri 1860-luvulle. Kaarlo Bergbom, Aleksis Kiven tukija ja suomalaisen teatterin perustajana pidetty monitoimimies, julkaisi vuonna 1864 novellin "Belsazarin pidot".

Belsazarin pidot on Raamatusta peräisin oleva tarina, Belsazar on babylonialainen prinssi, joka erehtyy uhmaamaan Jehovaa. Jehova kostaa - kohta, jossa Jumalan suunnaton käsi laskeutuu taivaasta ja kirjoittaa seinälle tulikirjoitusta, on suomalaisen fantasian ja jopa kauhun lähtökohta. Lisäksi tarinan alku, jossa babylonialaiset pitävät juhlia, tuntuisi ennakoivan 1900-luvun barbaarisia juhlia, joissa alastomat naiset tanssivat ja viini virtaa, sekä esimerkiksi Robert E. Howardin Conan-tarinoita. Sitaatti valaisee:

Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia marmoriseiniä loikoivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit, ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä. Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa raakoja tovereitansa.
Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset orjattaret, niin kuin kevättuulen tuudittelemat kukat.
Toisia tyttöjä seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin soihdut säihkyivät orjattarien silmät - enemmän kuin viinit ne kiihoittivat miesten mieliä.

Belsazarin pidot -novellin taustalla oli saksalaisen runoilijan Heinrich Heinen runo, joka tosin käännettiin suomeksi vasta 1880-luvulla, mutta oletan, että Bergbom on tekstin tuntenut.

Onko Raamattu-aiheinen teksti sitten fantasiaa eli kuvitelmaa? Raamattuahan monet pitävät totena, Jumalan sanana. Mutta varmasti Jumalan taivaasta laskeutuva käsi on fantasiaa, sanoi uskonnon pohjalla olevista perusoletuksista mitä tahansa.

Raamattu-kertomuksia kirjoitettiin Bergbomin lisäksi muutamia muitakin. Fredrika Runebergin, Vänrikki Stoolin tarinoiden kirjoittajan vaimo, novellikokoelmassa on yksi Raamattu-aiheinen novelli, Kuninkaiden kirjaan sisältyvän vallananastaja Simrin tarinan. Eino Leino kirjoitti uusiksi Niniven kaupungin tarinan. Kumpikaan tarina ei sinänsä ole fantasiaa. Voisi kuvitella, että Suomessa, joka oli 1800-luvun lopussa harras ja uskovainen maa, olisi kirjoitettu enemmänkin Raamattu-aiheisia tarinoita, mutta jostain syystä ne näyttävät jääneen kuitenkin vähäiselle osalle. Myöhemminhän tietysti selkeästi uskovaiset piirit omaksuivat tällaisen kaunokirjallisuuden itselleen, mikä on tarkoittanut sitä, että Suomessa kirjallisessa keskustelussa Raamattu-aiheita ei ole otettu oikein vakavasti, paitsi milloin niillä on leikitelty tai niitä on ivattu. Ivapuolta harrastivat monet vasemmistolaiset kirjailijat 1900-luvun alussa, kuten Kaarlo Uskela, joka monissa pakinantapaisissa teksteissään ivasi Raamatun tarinoiden sisäisiä ristiriitaisuuksia.

Fredrika Runeberg kirjoitti Raamattu-tarinansa lisäksi myös eksoottisia tarinoita, sellaisia, jotka sijoittuvat kaukomaille, yleensä Lähi-itään tai vielä kaukaisimmille maille. Runebergilla on mm. tarinat "Aikyn" ja "Salik Sardar Khaanin puoliso". Nämäkin ovat oma pieni alalajinsa suomalaisessa fantasiassa, voidaan jopa puhua erityisestä orientalistisesta alalajityypistä, joka jatkui pitkälle 1900-luvulle ja jonka hedelmiä ovat myös toisen maailmansodan jälkeiset historialliset romaanit, kuten Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

Mutta entä Kalevala? Elias Lönnrotin 1840-luvulla kokoama kansalliseeposhan on fantasiaa jos mikä, ja esimerkiksi J.R.R. Tolkien käytti sitä hyvin paljon pohjana luodessaan Keskimaan mytologiaa ja historiaa. Kukaan suomalainen kirjailija ei ole viime vuosia lukuun ottamatta juuri pyrkinyt vastaavaan. Jännittävää on, että sitä yritti suomalaissyntyinen, Amerikassa uransa luonut science fiction-kirjailija Emil Petaja, joka 50-60-luvuilla julkaisi englanniksi laajan seikkailukirjasarjan, joka pohjautuu juuri Kalevalaan ja sen sankareihin. Petajalla Kalevalan sankarit vain heräävät tulevaisuudessa ja seikkailevat Otava-nimisellä planeetalla.

Tarina, jota ehkä Kalevalasta on eniten käytetty, on Kullervo Kalervonpojan tarina. Se on kiehtonut mm. Aleksis Kiveä ja J.H. Erkkoa, jotka kummatkin kirjoittivat aiheesta näytelmän. 1800-luvun lopulla myös suomalaisen työväenliikkeen puolella tehtiin paljon omia Kalevala-muunnelmia, joissa korostettiin tämän kapinallisuutta ja omistajiensa tahtoon taipumatonta luonnettaan.

Kullervo puhuu lopussa miekalleen ja miekka vastaa:

»Miekka mietti miehen mielen
Arvasi uron pakinan,
Vastasi sanalla tuolla
"Miks'en söisi mielelläni,
Söisi syylistä lihoa
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki
Juon verta viattomanki."»

Tämän tapaisia kohtauksia maailman fantasiakirjallisuus on täynnään ja on hauska nähdä, miten Kullervon miekan tunteet ovat kuin Robert E. Howardin Conanilla. Kun Conanilta kysytään mikä on parasta elämässä, tämä vastaa: "To crush your enemies, see them driven before you, and to hear the lamentation of their women."

Miekkakohtausta ei ole enää esimerkiksi Aleksis Kiven Kullervo-näytelmässä, mikä kertonee siitä, että Kalevala-muunnoksissa haluttiin fantastista osuutta vähentää. Milloin suomalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet Kalevalaan perustuvia tekstejä, niiden fantasia- tai satuluonnetta on voitu vähätellä, kun on viitattu Kalevalaan - ne eivät siis ole kirjailijan itse keksimiä satuja, vaan niiden perusta on suomalaisuuden pyhässä kirjassa. Kalevala on pyhittänyt tietyt fantasiaelementit kirjallisuudessa, mutta sen ulkopuolelle ei ole juuri voitu mennä ja keksiä omia fantasioitaan. Paljon Kalevalaan perustuvia tekstejä kirjoitti muun muassa Eino Leino, jota ei yleensä pidetä fantasiakirjailijana, vaikka hänen tuotannossaan on hyvin paljon fantastisia sävyjä. Leino myös kirjoitti eräänlaisen jatko-osan Kalevalaan eli Helkavirret. Niitä ilmestyi kaksi kirjaa vuosina 1903 ja 1916.

Toisaalta fantasia kukki 1900-luvun alussa runsaasti satukirjallisuudessa, joka oli laajalti lapsille tarkoitettua, vaikka monet kirjailijat tekivätkin niin sanottuja taidesatuja. Yksi tällainen on Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, jota luetaan edelleen, vaikka se on alun perin ilmestynyt vuonna 1919. Kirja valittiin Helsingin Sanomien äänestyksessä suosituimmaksi kotimaiseksi lastenkirjaksi kautta aikain. Se on upea mielikuvituksen läpäisemä teksti, jota sen nyt hölmöltä vaikuttava nimi heikentää. Juoniselostus:

Satumaan kuningas on moittinut Mestaritonttua, joka lähtee suutuksissaan matkoihinsa. Hän kohtaa noita Sammaleisen, joka hänkin on saanut osakseen kiittämättömyyttä. Sammaleinen pyytää Mestaritontun vieraakseen kotiinsa Suosaarelle. Siellä Mestaritonttu osuu kuulemaan, kun noita ystävineen puhuu saaren taiasta.

Suurvelho Julma-Kumma on loihtinut Aamuruskonmaan kuninkaan kuuseksi ja vanginnut tämän Saraste-sisaren kiven sisään. Mestaritonttu kutsuu Satumaan prinssi Yönsilmän avukseen Sarastetta vapauttamaan. Siihen tarvitaan meren syvyyksistä noudettua helmeä, jonka Mestaritonttu on saanut lahjaksi prinsessa Päivikiltä.

Sammaleinen anastaa helmen, jonka kuitenkin sieppaavat hänen velhokumppaninsa. Mestaritonttu ja Yönsilmä seuraavat heitä Julma-Kumman hoviin Kyöpelivuorelle. Näkymättömäksi naamioitunut tonttu saa helmen haltuunsa ja pelastaa Yönsilmän. Yhdessä he palaavat vapauttamaan Sarasteen ja hänen veljensä. Aurinkomaan kuningas lähtee vielä Meren kartanoihin hakemaan takaisin Päivikkiä, jonka Meren prinssi on houkutellut valtakuntaansa.

Somersalon kanssa saman tyyppisiä satuja kirjoitti mm. Laura Soinne, jonka tunnetuin teos on todennäköisesti Seikkailusatuja, joka ilmestyi vuonna 1931.

Satujen kohdalla fantasian elementti on suomalaisessa kirjallisuudessa luonnollinen, mutta sitä on voitu vähätellä, koska ne ovat olleet satuja eikä niitä ole tarkoitettu aikuislukijoille. Monet kirjailijat ovat kuitenkin voineet tuoda fantastisia elementtejä kotimaiseen kirjallisuuteen, kun niitä ei ole välttämättä voinut käsitellä aikuisten kirjoissa.

Yksi tällainen oli myös Mika Waltari, joka on edelleen yksi tunnetuimpia ja luetuimpia kotimaisia kirjaijoita. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat laajoja fantastisia aineksiakin sisältäviä romaaneja, kuten Sinuhe egyptiläinen. Waltarin uran alku on kiinnostava esitelmäni kokonaisteeman kannalta, sillä Waltarin voi sanoa aloittaneen fantasian ja seikkailun kirjoittajana. Waltariin varhaisiin teoksiin 1920-luvulla kuuluvat mm. satukirja Dzhinnistanin prinssi (1928), jossa on monia jännittäviä, aikuiseenkin fantasian lukijaan vetoavia satuja, kuten "Sinivalon maa", joka tarinansa puolesta muistuttaa vaikkapa Tarua sormusten herrasta. Sekä Waltarin että Tolkienin tarinoissa pieni urhea joukko kulkee pitkän matkan pahan hallitsijan maahan voidakseen pelastaa maailman. Noita Yö on tullut Venus-tähdeltä Sinivalon Maahan ja luonut Pahojen Varjojen Metsän ja rakentanut sen keskelle Pimeyden Tornin. Erityisen jännittävässä kohtauksessa sankarit joutuvat uimaan suurten mustekalojen täyttämän järven lävitse.

Waltarin tunnettu, mutta erittäin harvinainen novellikokoelma Kuolleen silmät ilmestyi vuonna 1926. Sen kaikki tarinat ovat kauhutarinoita, osa hyvinkin raakoja ja verisiä, osa yliluonnollisia, osa psykologisia. Kirjan avaava tarina "Auringonlaskun saari" on sen parhaita kertomuksia, edelleen tuoreelta vaikuttava kuvaus viikinkipäälliköstä, joka kuulee tarun "Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt ja jota merihirviöt vartioivat". Tarina ei jätä häntä rauhaan ja rohkeimpien miestensä kanssa hän lähtee etsimään tuota salaperäistä maata. Hyökättyään voittoisasti Auringon Laskun Maahan viikingit löytävät tyhjäksi jääneestä kaupungista naisenpatsaan. Patsas herättää miehissä villejä himoja:

Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.

Viikinkipäällikkö huomaa joutuneensa täysin patsaan pauloihin ja se herättää miehissä myös väkivaltaista mustasukkaisuutta. Miehet tappavat toisiaan ja kaikki tajuavat patsaan aiheuttaneen kirouksen, mutta päällikkö ei anna periksi.
"Auringonlaskun saari" ilmestyi englanniksi Johanna Sinisalon toimittamassa antologiassa The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2005) ja kirjan ulkomaiset arvioijat innostuivat vertaamaan sitä niin sanottuun miekka ja magia -kirjallisuuteen (englanniksi sword and sorcery), jonka tunnetuin edustaja on amerikkalainen Robert E. Howard ja tämän luomus, Conan. Waltarin novelli olisikin hyvin voinut ilmestyä jossain amerikkalaisessa pulp-lehdessä 1930-luvulla, jolloin lajityyppin on yleensä katsottu syntyneen. Waltari kirjoitti tarinansa kuitenkin suureksi osaksi ilman ulkomaisia vaikutteita, mikä tekee hänen suorituksestaan merkittävän.
Waltarin ura kuitenkin vaihtoi suuntaa. Hänen kerrotaan keskustelleen runoilija Uuno Kailaksen kanssa. Kailasta oli juuri syytetty satukirjailijaksi - Kailaan monissa runoissa onkin mystisiä, hyvin eroottis-sävytteisiä ja seikkailullisia aineksia, kuten runossa "Mysterio":

Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon
minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon.

Ei toinen ihminen milloinkaan
tämän astunut portista hautausmaan.

Minä vierailta silmiltä vartioin
sen hautoja, jotka ma itse loin.

Ne haudat on hautoja ystäväin,
missä jokaisessa on itseäin.

Niissä talletan aarretta kalleintain:
oman sieluni lapsia, muistojain.

Joka yö näin toivioretken teen
tähän kalmantarhaan hiljaiseen.

Kailas sanoi Waltarille, ilmeisen katkerana, että tämäkin on sellainen satukirjailija, kun tämä oli julkaissut Dzhinnistanin prinssin ja Kuolleen silmät. Waltari lopettikin fantasian ja kauhun kirjoittamisen ja tehtaili koko 30-luvun tylsiä ja pitkiä jaarituksia, joissa rakennetaan Helsinkiä monen sukupolven voimin. Waltarin olisi pitänyt pysyä fantasiakirjailijana, minkä todistaa se, että kun hän sodan jälkeen suuntautui lähinnä historialliseen kirjallisuuteen, Sinuhe egyptiläisen parhaat kohtaukset ovat kohtaukset, joissa päähenkilö Sinuhe lähtee rakastettunsa Minean kanssa Kreetan saarelle, jossa Minea uhrataan labyrintissä minotauroksella. Sinuhe lähtee perään miekka kädessä pelastaakseen Minean. Pitkä kohtaus on Sinuhen jäntevin ja parhaiten rytmitetty kohtaus. Samaa voi sanoa vaikkapa kirjailijan toisesta historiallisesta romaanista, Turms kuolemattomasta, jonka monissa seikkailukohtauksissa on voimaa ja kiihkoa. Pitkissä filosofisissa keskusteluissa sitä ei useinkaan ole.

Waltarissa on kiinnekohtia 1920- ja 1930-lukujen kirjallisiin liikkeisiin, eritoten Tulenkantajiin, jotka olivat modernistisen kirjallisuuden yksi ensimmäisiä kannattajia sotien välisessä Suomessa. Tulenkantajat ihailivat länsieurooppalaista, eritoten ranskalaista kulttuuria, kun Suomessa sitä aiemmin oli sitouduttu lähinnä saksalaiseen kulttuuriin. Ranskalaisesta kulttuurista Tulenkantajiin tarttui tietynlainen rappion ja turmelluksen ihannointi, joka muistuttaa jossain määrin nykyaikaista goottikulttuuria: vampyyreja, väkivallan erotisointia, pimeyden ja pahuuden idolisointia tai ainakin sillä leikkimistä. Tulenkantajat ei ollut pitkäikäinen eikä loppujen lopuksi kovin laajavaikutuksinen kirjallinen liike, mutta se synnytti joitain hienoja kauhunovelleja, kuten Leo Anttilan "Kohtalo", joka ilmestyi Tulenkantajien vuosikirjassa vuonna 1925. Siinä mies törmää Pariisissa juhliessaan kauniiseen naiseen, joka suudelman hetkellä paljastuu vampyyriksi. Raumalainen tulenkantajalainen kirjailija Unto Koskela kirjoitti kokonaisen kauhunovellikokoelman, mutta se jäi julkaisematta, ehkä kustantaja ei hyväksynyt sitä ohjelmaansa. Myös monissa Tulenkantajien piirissä vaikuttaneilla runoilijoilla on kauhuhenkisiä runoja. Waltarilla esimerkiksi runo nimeltä "Jano", jossa runon minä toivoo:

Suutele mun huulistani kaikki veri, kaikki puna,
surmaa, tukehduta minut raskain, kuumin suudelmin,
vielä senkin jälkeen yhä kuolevana, raadeltuna
suudelmias janoon, janoon mielin, hurjin, nälkäisin.

Joitain Waltarin eroottisia kauhurunoja on tulkittu väärin, omaelämäkerrallisesti, lähtökohtana
esimerkiksi Waltarin omat pettymykset rakkauselämässä. Minusta tekstit kannattaisi lukea sellaisenaan: eroottisesti, jopa sadomasokistisesti sävyttyneinä fantasiarunoina, joiden tarkoitus on luoda tiivis tunnelma.

Sotien välinen aika oli monessa mielessä kiinnostavaa aikaa. Vaikka puhuin aiemmin tuossa siitä, että Waltari sysättiin kirjoittamaan realistista ja arvokasta proosaa, joka kertoo kansakunnan rakentamisesta ja itsenäistymisestä, aikakausi oli kuitenkin monessa mielessä vapaampaa. Suomessa kirjoitettiin ja julkaistiin paljon scifiä ja fantasiaa. Se oli usein äärioikeistolaista ja suurta osaa kirjoista pidettäisiin nyt poliittisesti epäkorrekteina. Tällainen on esimerkiksi Aarno Karimon romaani Kohtalon kolmas hetki, joka ilmestyi vuonna 1927. Se kertoo vuosina 1968-1969 käytävästä Suomen ja Venäjän välisestä sodasta, jossa Suomi voittaa turvautumalla insinööriensä kehittämiin ihmeaseisiin ja liittoutumalla Venäjän vähemmistökansojen kanssa. Karimon romaani oli suosittu ja siitä otettiin toinen painos kymmenisen vuotta myöhemmin. Romaania ei tietenkään toisen maailmansodan jälkeen olisi voinut julkaista enää uudestaan, koska poliittiset suhteet olivat mitä olivat, mutta ehkä uuden tulemisen aika olisi jo käsillä.

Muita vastaavia tekstejä oli esimerkiksi Kosti Lahden Tiukalle otti mutta selvä tuli, joka ilmestyi vuonna 1923. Se kertoo uudesta vallankumousyrityksestä, jonka valkoiset upseerit tietysti tuhoavat. Jalmari Kara kirjoitti salanimellä Kapteeni Teräs romaanin Suur-Isänmaa (1918), jossa Suomi valloittaa itselleen Venäjältä laajoja alueita ja tuhoaa muun muassa Pietarin kaupungin. Sota-aikana vastaavia tekstejä ilmestyi enemmänkin, mm. Kaarlo Turusen kirjoittama jatkokertomus Kansallissosialisti-lehdessä, jossa suomalaiset tuhoavat venäläiset uusilla sädeaseillaan ja järjestävät maailmaan rauhan ja lähtevät sitten valloittamaan Marsia.

Viattomampaa scifiä edusti V. Artin Mereen pudonnut tähti, joka ilmestyi vuonna 1929. Se on erittäin sujuvasti ja kiinnostavastikin kirjoitettu tarina salaperäisestä saaresta, joka putoaa taivaalta Tyyneen mereen. Kirjan sankarit tutkivat saaren omituisia asukkaita ja niiden yhteiskuntajärjestystä. Toiselta poliittiselta laidalta fantasiaa edustaa suomenruotsalaisen L.A. Salavan pieni romaani Philip Pim, kärpästen kruunaamaton kuningas, jossa Salava kuvittelee puhuvien kärpästen yhteiskunnan. Romaani on satiiria nousukasmaisesta ja kulttuurin syvempiä sävyjä ymmärtämättömästä yhteiskuntaluokasta.

Se, että sotaa ennen ja sen aikana science fiction -kirjallisuus perustui hyvin paljon sotaan Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, aiheutti tietysti sen vastareaktion, että sodan jälkeen koko lajityyppi joutui paitsioon. Sillä oli ryvettynyt maine. Lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen kulttuurin muutos: sodan jälkeen Suomessa valtaan ja kulttuuriseen keskiöön nousi vasemmistolainen linja, jossa fantasiaa ja satuja ei juuri arvostettu. Suomalaisessa vasemmistolaisessa kulttuurikeskustelussa on aina väheksytty fantasiaa, koska se on koettu pakona todellisuudesta eikä siinä ole haluttu hakea ratkaisuja nykypäivän ja yhteiskunnan ongelmiin. Tämä on tietysti monella tapaa ongelmallinen näkemys, vaikka totta on, että Suomessa fantasia ja sadut eivät ole olleet luonteeltaan yhteiskunnallisia. Kun vasemmistolaiset kirjailijat sodan jälkeen kirjoittivat satuja, niissä korostui opettavainen sävy, samalla tapaa kuin sittemmin parjatuissa uskonnollisissa saduissa 1900-luvun alussa. Esimerkiksi vasemmistolaisen runoilijan Pentti Lahden kirjoittamissa saduissa saarnataan esimerkiksi tupakanpolttoa vastaan ja kehoitetaan keräämään Leninin kuvilla varustettuja postimerkkejä.

Tämä aiheutti lopulta sen, että suomalaisessa kirjallisuudessa fantasia ja science fiction sysättiin lopullisesti marginaaliin, lastenkirjallisuuteen ja halpaan kioskiviihteeseen, vaikka aiemmin aikuisillakin oli ollut ikään kuin lupa sitä lukea. Kauhukirjallisuus lakkasi käytännössä olemasta olemassa moneksi kymmeneksi vuodeksi. Jonkin verran kauhuksi laskettavaa kirjallisuutta ilmestyi ns. lukemistolehdissä, joita ilmestyi viikottain tai kuukausittain ja joissa oli eri kirjailijoiden kirjoittamia nopealukuisia, viihteellisiä novelleja eri lajityypeissä.

Sodan jälkeisessä Suomessa ilmestyi yksi vaikutusvaltainen scifi-sarja, nimimerkkiä Outsider käyttäneen Aarne Haapakosken Atorox-sarja. Sarjan kuusi teosta ilmestyivät halpoina pehmeäkantisina, huonolle paperille painettuina kirjoina. Sarja kertoo Atorox-nimisestä robotista, jolla on käytettävänään kuudentoista eri ihmisen mikroelokuvatut aivot! Sen persoonallisuutta voi siis vaihtaa koska tahansa. Outsider kuljettaa Atoroxia aurinkokunnan eri planeetoilla. Sarjaa on pidetty yhtenä parhaista suomalaisista scifi-kirjoista, mutta lukemista ne eivät enää kestä.

Samaan aikaan ilmestyi muitakin aikuislukijoille tarkoitettuja scifi-kirjoja, kuten Tauno Koivukosken Paluu alkuun. Se ilmestyi vuonna 1946 ja kertoo ydinsodasta, joka tuhoaa maailman. Maailma kuitenkin palaa kirjan nimen mukaisesti alkuun ja ihmiskunta syntyy uudestaan. Kirja, samoin kuin Outsiderin Atoroxit, kertoo siitä, miten Suomessakin vuonna 1945 räjäytetyt atomipommit aiheuttivat pelkoa ja ahdistusta.

Atomipommien ja sodan aiheuttama ahdistus purkautui myös ensimmäisessä Muumi-kirjassa, jonka nimi on Muumit ja suuri tuhotulva. Tove Janssonin esikoisromaani ilmestyi 1945 ja suomeksi se ilmestyi vasta 1991 - ilmeisesti siksi että siinä on ristiriitaisuuksia, jotka eivät sovi yhteen muiden, myöhempien Muumi-kirjojen kanssa. Kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma joutuvat etsimään uuden kodin, kun tulva tuhoaa heidän entisen kotinsa.

Muumit ovat suomalaisen sodanjälkeisen fantasian merkittävin yksittäinen kirjasarja. Se on levinnyt maailmalle hyvin laajalti ja sitä rakastetaan eritoten Japanissa. Siinä vetoaa elementti, joka on hyvin tyypillinen suomalaisille: Muumien maailma on sisäänpäin kääntynyt, introvertti, ja sen kaikki henkilöt ovat outoja eikä kukaan ole sankari. Tässä Janssonin luoma maailma eroaa esimerkiksi 1920-lukujen seikkailusaduista. Muumeissa on kiinnostavaa myös se, että Jansson ei millään tavalla ota esimerkkiä suomalaisista kansansaduista tai Kalevalasta saati vanhoista taidesaduista esim. Topeliuksen tyyliin, vaan luo täysin omaehtoisen mytologian. Kiinnostavaa on myös se, että hän ei välitä luoda sitä aukottomasti, vaan antaa sen jäädä ristiriitaiseksi ja epäselväksi. Hahmot ja niiden väliset suhteet muuttuvat kirjasta toiseen, ja soppaa sekoittaa myös se, että Janssonin ja tämän veljen Lars Janssonin tekemät sarjakuvat ovat hyvin erilaisia kuin alkuperäiset Muumi-romaanit.

Janssonin rinnalle pitää nostaa myös Irmelin Sandman Lilius, joka aloitti kymmenisen vuotta myöhemmin kuin Jansson. Suomenruotsalainen Lilius on luonut omaa Tulavalle-kaupunkinsa mytologiaa ja historiaa pikkuhiljaa eri romaaneissa ja muissa teoksissa kymmenien vuosien ajan. Lilius edustaa Janssonin tavoin hiljaisempaa fantasiaa, jossa sankariteoilla ei ole juuri merkitystä. Kiinnostavan poikkeuksen muodostaa upea aloitusteos Kuningas Tulle (1972), jossa Lilius käyttää vanhoja kansantaruja ja Kalevalaa kertoakseen tarinan Tulavallen kaupungin muinaisesta perustajasta. Se on lähes Tolkienin teosten veroinen voimainnäytös.

On kiinnostavaa, että nämä kummatkin ovat suomenruotsalaisia. Onko suomenruotsalaisessa kulttuurissa jotain, joka kannustaa fantasian luomiseen? Saman aikuinen ja osittain samanhenkinen täysin suomenkielisellä puolella luotu fantasiateos on Lea Leksin unohdettu, mutta edelleen kiinnostava Tuuliharja tulee (1954), nuortenkirja, joka kertoo puhuvien hevosten yhteiskunnasta, jonka kohtalo kietoutuu ihmisten yhteiskunnan kohtalon kanssa. Jos teos olisi ilmestynyt vaikkapa Englannissa, se olisi useilla uusintapainoksilla silattu fantasiaklassikko.

Muutoin 1950- ja 1960-lukujen fantasia ja varsinkin science fiction oli tuomittu jäämään poikakirjojen sivujen sisälle. Tällaisia poikakirjoja ovat vaikkapa Into Jyläskosken Marsin radiolentäjät (1955), jossa marsilaiset ovat perustaneet Himalajalle siirtokunnan ja kaappaavat Maan asukkaita auttamaan omissa salaperäisissä tarkoituksissaan, ja Harri Hirvaksen Marsin mies Amerikassa (1960). Matti Lilja kirjoitti kaksi kirjaa kadonneesta Darian maasta. Kiinnostava Tarzan-henkisyydessään on Jalmari Vaulan Kuolemanlaakson kurimuksessa (1952), kertomus luolamiehistä taistelemassa toisiaan vastaan. Tällainen ns. paleofiktio, kertomukset esihistoriallisista ihmisistä, muodostavat Suomessa oman pienen alalajityyppinsä, joka on ollut yllättävän suosittu siihen nähden, että alan kirjoittajia on ollut vain vähän: Sakari Pälsi ja Veikko Haakana ja myöhemmin kansainvälisesti tunnettu tutkija Björn Kurten.

Vastaavia romaaneja ilmestyi lukuisia ja ne muodostavat sen scifi-perinnön, jota vastaan 1980- ja 1990-lukujen kirjailijat lähtivät kapinoimaan. Poikkeuksia - aikuista fantasiaa ja aikuista science fictionia - ilmestyi vain vähän, yhtenä esimerkkinä Juhani Peltosen urheiluaiheinen satiiri Elmo. Samalla synnytettiin vaikutelma, että Suomessa ei ole omaa scifi- ja fantasiaperinnettä, vaikka se on ollut monipuolinen ja usein laadukaskin.

Ja nyt meillä on laaja fantasia- ja scifi-kirjailijoiden rivistö, joka kirjoittaa haastavia ja kiinnostavia teoksia. Edellisiä sukupolvia vastaan kannattaa aina kapinoida, mutta jossain vaiheessa on tarpeen katsoa myös menneisyyteen ja löytää sieltä, mitä löydettävissä on.

Carl Barksin suuruudesta

2010-11-16T15:03:00.002+02:00

Tein tällaisen jutun Carl Barksista Necrocomicon-sarjakuvatapahtuman oheislehteen, kun Kataiston Vesa pyysi. Olen ollut Barksista lumoissani lähes koko ikäni - aiemmin olen kirjoittanut ja julkaissut tämmöisen tekstin, ja lisäksi tein proseminaarini Barksista. Mielessä kävi, että näistä kolmesta saisi yhdessä jonkinlaisen pienen kirjasen - joskaan en muista proseminaarini olevan kovin hyvä.

Necrocomiconin lehteen juttu taitaa päätyä otsikolla "..mutta pitää Carl Barksista", mikä ei ole kauhean puhutteleva otsikko, mutta eivät nuo esimerkit varsinaisesti rakkaudestakaan kerro. (Jos tämä olisi Facebook, laittaisin perään hymiön.) - Kuva ohessa ei ihan keskeisesti liity artikkeliini, koska en varsinaisesti käsittele "Koralliluolan kummitusta", mutta näyttää siltä, että "Onnen kantamoinen" -faniudessani olen yksin: siitä ei ole yhtä ainoata kuvaa netissä, vaikka suomalaisten väitetään rakastavan Aku Ankkaa ja Barksia yli kaiken! (En siis jaksa ruveta skannailemaan.) Ja tuo kansikuva ei taida olla Barksia? Rakastan tämän tuotantoa, mutta en jaksa opetella kaikkea triviaa ulkoa.

Vaimoni vihaa Aku Ankkaa, mutta rakastaa Carl Barksia

Esimerkki 1: Vaimo lösähtää lapsen nukahtamisen jälkeen sohvalle ja valittaa, ettei jaksa katsoa telkkaria eikä lukea mitään vaativaa. Lattialla tai sohvapöydällä lojuu Aku Ankan erikoisnumero, jossa on Carl Barksin pitkä seikkailu "Kultaa ja kalavelkoja" (1965). "Lue tuo", sanon ja viskaan lehden vaimolle. Tiedän, että vaimoni inhoaa Aku Ankkaa, on inhonnut aina, pienestä pitäen, mutta veikkaan, että Carl Barks voisi purra. Itse olin juuri lukenut tarinan ja liikuttunut melkein kyyneliin loppukohtauksessa, jossa Roope Ankka päättää pelastaa mieluummin vanhan ja uskollisen vetokoiran ja antaa omaisuutensa mennä huijarille. Vaimo lukee tarinan hievahtamatta loppuun - mitä tapahtuu harvoin. Kysyn: "No, millainen oli?", hän sanoo: "Liikuttavahan se oli."
Esimerkki 2: Odottelemme perheneuvolassa pääsyä lapsemme asioita hoitavan ihmisen pakeille. Käytävällä on lehtiä ja sarjakuvalehtiä. Selaan hiukan aikaa naistenlehtiä ja perhelehtiä, mutta otan kuitenkin Aku Ankan joulunumeron muutaman vuoden takaa. Siinä on Carl Barksin 40-luvulla piirtämä, sensuuriin juuttunut ja vasta vuonna 1981 julkaistu julma tarina "Silent Night" Akusta, joka päättää pakottaa Tupun, Hupun ja Lupun laulamaan joululauluja kaduille. Pojat päätyvät laulamaan naapurin Tulpulle, joka ei joululauluja siedä ja alkaa kiusata Akua. Lopulta hän kiduttaa Akua kuumalla poltinraudalla, jotta Aku laulaisi joululauluja kaukana kukkulalle asuvalle Tulpun tutulle. Vaimo nauraa vieressä, kun luen sadistista juttua ja näytän parhaita paloja.

Carl Barksin voima kiteytyy juuri tällaisissa anekdooteissa. Hänen sarjakuvilleen on helppo antautua, vaikka ei välittäisi niitä ympäröivästä Disney-rihkamasta ja sen ideologisista oletuksista. Itse asiassa Barks tekee ne kaikista Disney-taiteilijoista läpinäkyvimmin läsnäoleviksi. Kaikessa Disney-sarjakuvassa päällimmäisiä tunnetiloja ovat ihmisten välinen viha, kateus ja mustasukkaisuus. Barksilla ne eivät tunnu vastenmielisiltä, koska hän todella käsittelee niitä eikä vain avuttomasti läväytä niitä lukijan eteen, niin kuin suurin osa Ankka-taiteilijoista tekee. Joskus on lähes ylivoimaista ymmärtää Aku Ankan suosiota, kun sen keskeiset henkilöt ovat lähinnä vastenmielisiä: Hannu Hanhen omahyväisyys, Aku Ankan hysteerinen sosiopatia, Iines Ankan narttumaisuus...
Barksilla tämä ei haittaa, koska hän kuvaa niitä tragedian keinoin. Barks on kaikista Ankka-taiteilijoista yhtenä harvoista ymmärtänyt, mitä Aristoteles sanoi Runousopissaan: tragedia syntyy silloin, kun henkilö tekee vapaaehtoisesti erehdyksen, joka suistaa hänet kurjuuteen. Perus-Akua lukiessa tuntuu kuin kukaan ei olisi koskaan tajunnut, että luonteenpiirteet eivät ole mekaanisia, vaan alati muuttuvia ja dynaamisia. Barksin vastenmielisimmätkin henkilöhahmot ovat aina olemassa maailmassa, eivätkä vain jossain myyttisessä ja muuttumattomassa kammiossa, jossa joku vetelee heidän narujaan ja saa heidät liikkumaan ja puhumaan.

Siksi Barks on edelleenkin suurin sarjakuvantekijä. Hän kulkee linjalla, jossa aniharva on kulkenut: hän on yhdistänyt infantiilin lehtisarjakuvan ja aikuisten ihmissuhteita (vai ankkasuhteita?) uskottavasti ja realistisesti kuvaavan draaman. Häntä voi lukea ja ymmärtää sellainenkin, jota ei kiinnosta kumpikaan yksinään. Barks puree edelleen draamasarjakuvan ystäviin, mutta häntä voivat lukea myös lapset, jotka saattavat ihmetellä, miksi hänen tarinansa niin nousevat esille muusta Aku Ankan tarjonnasta.
Kenet voitte nostaa Barksin rinnalle? Will Eisnerin? Spirit on upeasta tunnelmastaan ja hienoista kuvakulmistaan huolimatta loppujen lopuksi pelkkä dekkaripastissi. Milton Caniffin? Alex Raymondin? Liikaa seikkailua, liian sankarillista. Gil Turnerin? (Hyvä on - parhaat Pikku hukat on hahmotettu samalla tavalla psykologisesti uskottavasti kuin Barksin Ankka-jutut.) Walt Kellyn? Liian älyllistä. Charles M. Schulz? Liian toisteista, liian psykoanalyyttista.
Ranskalaisessa sarjakuvassa tietysti on kuljettu usein samaa ohutta linjaa, ja esimerkiksi Hugo Pratt tulee parhaimmillaan lähelle Barksia, mutta häntä ei voi lukea lapsena.
No, hyvä on. Hergé ja Tintti kilpailevat Barksin kanssa samalla viivalla, mutta me emme tunnista itseämme Tintistä tai edes kapteeni Haddockista, Dupondteista puhumattakaan. Sama pätee Goscinnyyn. Tämä oli sarjakuvan suuria neroja, mutta hänen tarinoillaan ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. (Tämä ei koske Ahmed Ahnetta, joka on viiltävä kateuden analyysi.)
Barksin Aku Ankkaa lukiessamme tiedämme täsmälleen, keitä me itse olemme ja mihin kohtaan tarinaa me itse sijoitumme, kehen ja mihin tunteisiin samaistumme. Draaman kaari ja oivaltava kuvallinen psykologia (ankkojen ruumiinkieli ja ilmeet) riittävät - emme tarvitse psykoanalyyttista käsiteapparaattia, niin kuin Schulzin Tenavien kohdalla.

Mutta hetkinen, sanotte, miten niin Barks on parhaimmillaan lyhyissä jutuissa ihmiskuvaajana? Eikö häntä parhaiten tunneta seikkailusarjakuvistaan? "Nelikulmaiset munat"? "Koralliriutan kummitus"?
"Vanhan linnan salaisuus"?
Älkää ymmärtäkö minua väärin: rakastan noita sarjoja yhtä paljon kuin omia lapsiani ja haluaisin, että kaikki maailman sarjakuva olisi yhtä hyvää. Mutta parhaimmillaan, aidoimmillaan, koskettavimmillaan Barks on kymmensivuisissa Ankkalinnan sisäisiä tapahtumia, ankkojen välisiä jännitteitä, petoksia, huijauksia, inhoa ja itseinhoa kuvaavissa tarinoissa. (Jännittävää on huomata, että vaikka Don Rosan eepos Roope Ankasta on koskettava, lyhyissä novelleissaan hän on lähinnä vaivaannuttava.)
Loistava esimerkki on Barksin "Onnen kantamoinen" (1952), jossa paljastuu Hannu Hanhen salaisuus. Se on sekä täydellinen lehtisarjakuva että täydellinen novelli. Se on täydellinen myös siinä mielessä, että arvoitus samaan aikaan ratkeaa että jää ikuisiksi ajoiksi ratkaisematta. Me emme tiedä, mitä meidän tulisi tapahtumista ajatella ja mihin henkilöt tapahtumien päätyttyä suuntaavat, ja juuri siinä on Barksin suuruus. Tässä sarjakuvassaan Barks asettuu samalle tasolle kuin suurimmat kirjailijat: Tsehov, Hemingway, Katherine Mansfield, Raymond Carver.
Ja samalla "Onnen kantamoinen" on kuitenkin täydellistä sarjakuvaa. Sen sisältöä ei voi palauttaa mihinkään muuhun mediaan.

Ritari Ässä

2010-11-15T15:55:00.005+02:00

Lupasin Peilin päätoimittajalle Matti Välimäelle kirjoittaa jotain Ritari Ässän viimeisimmästä inkarnaatiosta, aika vaatimattomasta tv-sarjasta, jota on esitetty sunnuntaisin - no, jollain kanavalla. En juuri muistanut sarjaa katsoa - näin pilotista suurimman osan ja yhdestä jaksosta lähes kaiken -, mutta kirjoitin silti alla olevan jutun, josta Matti kirjoitti näin: "Tykkäsin Ritari Ässä -jutustasi tosi paljon. Juttu oli monipuolinen ja siinä oli mainiosti mukana myös vähän laajempaa kulttuurianalyysia. Hiano. Oikein hiano." Joten en valita ja postaan tyytyväisenä tännekin.

Ritari Ässän uusi versio ei tehoa
Mitättömyyden lisääntymisestä 2000-luvulla

"Kikkarapää / kikkarapää / naisia metsästää..."
Monet muistavat 80-luvun tv-sarjasta Ritari Ässästä parhaiten nerokkaan yksinkertaisen tunnarin sekä sen koulujen pihoilla hoilatun suomenkielisen muunnoksen. Käännösiskelmien kultakaudella joku olisi levyttänytkin tuon.
Tunnarin nerokasta syntikkariffiä ovatkin sämplänneet biiseihinsä muun muassa räppärit Busta Rhymes ja Timbaland. Kappale on jäänyt eloon muistutuksena siitä, miten 80-luvunkin parjatut tv-sarjat ovat synnyttäneet sukupolvikokemuksia, jotka ylittävät maitten ja kielten väliset rajat.
Mitkä 2000-luvun tv-sarjat pystyvät samaan? Eikö Sopranosien tunnari ole tähän liian vaikea? Osattiinko 80-luvulla soitella paremmin sukupolven yhteisiä kieliä?
Samanlaiseen suoritukseen tuskin pystyy Ritari Ässän uusintaversio. Sitä nimittäin tehtiin vain yksi tuotantojakso vuonna 2008.
Vähäveriseltä tuntuvan sarjan yksi ongelma on se, että siitä ei tiedä, onko se tehty Ritari Ässää ensimmäistä kertaa näkevälle uudelle katsojapolvelle vai nostalgian nälkäisille (mies)katsojille, joita vempaimet edelleen kiinnostavat. Nostalgialla ei pelata avoimesti - paitsi alkujaksossa, jossa klassista tunnaria on käytetty turboahdetun rokkibiisin pohjana. Alkuperäinen Ritari Ässä David Hasselhoff näyttäytyy pilottijakson lopussa kerran, vaikka hän on olemassa sarjan henkilönä alusta alkaen - hän on nykyisen sankarin isä.
Mutta toisaalta ajatus puhuvasta autosta on oikeasti niin pöljä, että se mennee läpi vain niillä, jotka olivat koukussa jo alkuperäiseen sarjaan. Ja ehkä juuri tässä sarja pilasi mahdollisuutensa: olisi tarvittu enemmän nostalgiaa, enemmän alkuperäistä Ritari Ässää, David Hasselhoffia.
Populaariviihteen piirteisiin kuuluu nimittäin se, että kaikesta vanhasta tulee väkisinkin hyvää. Hasselhoff on todellisuudessa itserakas pösilö, joka on tosissaan ehdottanut, että hänen olisi kuulunut esittää James Bondia kehutun Daniel Craigin sijasta. Lisäksi Hasselhoff on juoppo, josta kuvatut sekoiluvideot leviävät netissä. Hasselhoffin musiikkivideot ovat yleisiä naurunaiheita. Kuitenkin kaikki rakastavat häntä. Tv-kolumnistit toteavat, että uusi Ritari Ässä ei ole ollenkaan niin karismaattinen kuin Hasselhoff - eikö ajatus pidä sisällään sen, että Hasselhoff on karismaattinen?
Totta kyllä, alkuperäisessä Ritari Ässässä Hasselhoffin stailaus oli erityisen onnistunut. Kokomustaan pukeutunut - farkut, nahkapusakka, kauluspaita pari nappia ylhäältä auki - Michael Knight näyttää hyvältä ja tyylikkäältä ja jää mieleen. "Sometimes good guys don't wear white", lauloi Standells jo 60-luvulla, ja saman totuuden nimiin vannoi myös Chuck Norris elokuvassaan Good Guys Wear Black (1978).
Mutta kuka muistaa, minkä näköinen uusi Michael Knight on? Minä katsoin sarjaa tätä juttua varten, mutta en saa näyttelijän piirteitä mieleeni millään.
Tämähän tietysti vaivaa elokuva- ja tv-teollisuutta muutenkin. Harvat uudet tähdet nousevat enää kunnolla esille, koska heidät on puleerattu niin samannäköisiksi, vetoamaan kuviteltuun keskivertokatsojaan, joka ei mukamas halua katsoa rumankauniita tai edes persoonallisen näköisiä miesnäyttelijöitä. Kuka muistaa, minkä näköinen on Shia LaBeouf, jota on sanottu yhdeksi Hollywoodin kuumimmista uusista miestähdistä? Hänessä on persoonallista korkeintaan nimi. (Sama pätee uuteen Ritari Ässäänkin: Justin Breuningin nimi jää paremmin mieleen kuin hänen kasvonsa.)
Samaa valitettiin jo 90-luvulla. Mutta ei Leonardo DiCapriota ja Matthew McConaugheyta pysty millään sekoittamaan toisiinsa. Toisaalta samasta asiasta valitti jo Mabel Normand, Billy Wilderin unohtumattoman Sunset Boulevard -elokuvan keskushahmo mykkäelokuvan tähden Gloria Swansonin suulla. Mabel Normandin mukaan ainoastaan mykkäelokuvassa, 1900-luvun alussa näyttelijöillä oli Kasvot. Kaikki heidän jälkeensä tulleet ovat olleet mitättömyyksiä. Nykyajan historian voisikin kirjoittaa mitättömyyden etenemisenä, banaaliuden lisääntymisenä.
Se tietysti edellyttäisi, että menneet ajat olivat kaikkea muuta kuin banaaleja - ja sitä että 80-luvun alkuperäinen Ritari Ässä olisi ollut kaikkea muuta kuin banaali.
Ainakin hänen työnjakonsa oli selkeä. Hän taisteli pahoja vastaan. Hänen maailmaansa eivät horjuttaneet sisäiset skandaalit tai epäselvät roolijaot. Uusi Ritari Ässä sen sijaan taistelee epäselvyyksien maailmassa ja yrittää löytää selkeyttä asioihin, joissa sitä ei voi olla. Eräässä jaksossa Michael Knight yrittää kampittaa entisen palkkasotilaan hanketta räjäyttää äärioikeistolaisen ryhmittymän riveissä Rooseveltin mukaan nimetty pato. Isänmaallisena itseään pitävä taho siis palkkaa riveihinsä Amerikan puolesta (rahasta, ei isänmaanrakkaudesta) toimivan miehen, jotta he voisivat räjäyttää yhden amerikkalaisuuden symboleista. Tässä tehdään aika monta häränpyllyä.
Tällainen epäselvyys on tietysti tuttua 2000-luvun vakoilufiktiosta ylipäätään: omat ovat aina potentiaalisia vihollisia. Uusi Ritari Ässä on selvästi niin sanottua post-9/11 -kamaa. Amerikkaa uhkaavat suuret voimat, joiden suunnasta tai suuntautumisesta ei ole kunnollista kuvaa. Jotain täytyy tehdä koko ajan, vaikka ei tiedä, ketkä ovat vihollisia ja ketkä eivät. Ainakaan Michael Knight ei kiduta epäiltyjä, niin kuin Jack Bauer 24-sarjassa.
Teknologian määrää ja näyttävyyttäkin on uudessa sarjassa lisätty. Monet alkuperäisen sarjan fanit ovat valittaneet, että puhuvaa autoa KITT:iä esittävä klassinen Pontiac Trans Am on vaihdettu Ford Mustangiin. Ehkä päätöksen takana on ollut parempi sponsorisopimus Fordin kanssa (Pontiacin kamppailut laman kourissahan tiedetään hyvin), mutta joka tapauksessa on vaikea hahmottaa, miksi Mustang olisi olennaisesti huonompi kuin Pontiac Trans Am. Toisaalta kyse on nostalgiasta, jonka argumentaatio on järjen tuolla puolen.
Uuden sarjan KITT pystyy lisäksi muuttamaan itseään - se vaihtaa mallia ja kuosia sen mukaan, millaisia suorituksia siltä halutaan. Sarja astuu lähemmäksi kyborgien maailmaa kuin alkuperäinen sarja, mutta se oli toisaalta odotettavissakin, kun kerran transformaatiot on nykyään helppo tehdä tietokoneanimaationa. Se myös sopii sarjaan erinomaisesti: kun kerran Michael Knightia esittävä näyttelijä voisi olla kuka tahansa, hänen autonsakin voi muuttua miksi vain, täysin jäännöksettömästi.

Kassakuittirunoelma 1-3

2010-11-09T18:47:00.002+02:00

Tämä piti julkaista pelkästään Facebookissa, mutta kuvanlataus ei toiminut kunnolla, joten ajattelin julkaista "tekstit" täällä. Tässä siis jonkinlainen kuvarunoelma, joka on tehty kolmesta jostain löytyneestä vanhasta kassakuitista. Ne näyttävät Kuolleen meren kääröiltä, mutta sisältö on jotain ihan muuta.

Teräsjätti: vanha teksti Peili-lehdestä

2010-10-25T16:01:00.000+03:00

Mitä lapsen pitää tietää?
Rautajätti ja yleistieto

Ostin kirpparilta muutama vuosi sitten valmistuneen animaation Rautajätti hyväkuntoisena vhs-kasettina. Se on kaikin puolin laadukasta työtä, hyvin animoitu koskettava kertomus erilaisuudesta. Elokuvassa on vahva sodanvastainen sanoma, kun avaruudesta tullutta puhumatonta, mutta sympaattista Rautajättiä yritetään jahdata ohjuksin ja lopulta ydinasein. Brad Birdin ohjaama Rautajätti perustuu lisäksi palkitun ja juhlitun kirjailijan Ted Hughesin lastenkirjaklassikkoon, mikä on nykyään harvinaista animaatioelokuville.
Sopivan tilaisuuden tullen (so. kun kolmevuotias pikkuveli oli poissa kotoa) pistin elokuvan pyörimään kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, Ottilialle. Hän selvästi piti elokuvasta ja jännitti sen mukana, mutta katsoessani sitä hänen muassaan tajusin, että periamerikkalaisessa elokuvassa on paljon asioita, joita kahdeksanvuotiaskaan ei voi tajuta - ellei ole tätä ennen katsonut lukuisaa määrää muita elokuvia, lukenut historiaa ja populaarikulttuuria.
Nykyäänhän on yleistä, että elokuvaan kuin elokuvaan tungetaan lukuisia viittauksia muihin elokuviin tai tv-sarjoihin. Näin lastenelokuvista tehdään ikään kuin aikuisille soveliaita, kun aikuiset voivat hörähdellä eri asioille kuin lapset. Rautajätti ei ole ihan näin mielistelevää kamaa. Vakavana elokuvana siinä on tosin monia muita asioita, jotka on selvästi osoitettu aikuiskatsojalle.
Ensimmäisenä tulee kysymys ydinsodasta. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, kylmän sodan huuruisimpaan aikaan. Ironisessa kohtauksessa päähenkilön, Hogarthin, koulussa katsotaan atomipommeilta suojautumista kertovaa opetuselokuvaa, jossa kypäräpäinen murmeli kehottaa pommien putoillessa menemään pulpetin alle piiloon.
En heti keksinyt, mitä Ottilialle pitäisi kertoa. Aikuiselle koko homma oli ihan selvä - varsinkin jos on nähnyt dokumenttiklassikon Atomic Café, johon on kerätty juuri näitä surkuhupaisia propagandapätkiä. Ottilia kysyi: "Mikä hahmo tuo on?" Hän ei ilmeisesti edes tajunnut, että kyse oli opetuselokuvasta, vaan luuli, että murmeli on sukua Väiski Vemmelsäärelle tai Aku Ankalle - siis jonkinlainen hauska eläin, joka seikkailee omassa animaatiosarjassaan. Mutisin, että siinä kerrotaan, miten sodassa kuuluu toimia (olisi varmaan pitänyt vielä sanoa, että toimintamalli on idioottimainen), mutta ydinsodasta en uskaltanut sanoa mitään. Muistan hyvin, miten kammottava ajatus maailman tuhoavasta ydinsodasta oli 1980-luvulla haparoivaa alkunuoruuttaan elävälle pojalle.
Atomisota näkyi vielä elokuvan lopussa, jossa Rautajättiä jahdataan lopulta ydinkärjellä varustetulla ohjuksella. Aikuiskatsoja tiesi täsmälleen, mistä oli kyse, mutta mahtoiko Ottilia tajuta edes, mikä ohjus ylipäätään on, puhumattakaan siitä, että ydinkärki tuhoaisi räjähtäessään kaikki ihmiset ja talot? Ehkä koko kohtaus jäi epäselväksi - miksi kaikki vouhkaavat noin paljon? Ja miksi Rautajätti uhraa itsensä ja lentää ilmakehän yläosiin ja törmää ohjukseen? Ottilia kysyi, mikä räjähdys oli. Sen osasin selittää, mutta ehkä kohtauksen emotionaalinen voima - joka itselleni tätä kirjoittaessanikin on erittäin voimakas - jäi häneltä tyystin tajuamatta.
Ydinsota on vakava asia, mutta toisaalta Atomic Cafén kuvaamien propagandaelokuvien kautta se on myös osa populaarikulttuuria. Sienipilvi on ikoni, jonka tuntevat miljoonat ympäri maailman. Rautajätissä asiaan suhtaudutaan perimmiltään vakavasti, mutta kypäräpäinen murmeli koulukohtauksessa pehmentää painajaista. Sen voi myös nähdä heikentävän elokuvan sodanvastaista sanomaa.
Sodanvastaista sanomaa heikentää myös se, että elokuvassa sotilaat ovat sittenkin järkeviä ja lopettavat omasta aloitteestaan sotatoimet Rautajättiä vastaan. Tässä tulee vastaan toinen populaarikulttuurista tuttu tilanne: USA:n hallitus, jonka agentti tutkii yliluonnollisia ja epätavallisia ilmiöitä pimittääkseen tai tuhotakseen ne. Elokuvassa hahmo on ärsyttävä ja jatkuvasti piippua polttava (joskus piippua polttavat miehet olivat luotettavia!) popliinitakkiin pukeutunut näsäviisas Kent Mansley, joka änkeää keskelle pojan ja tämän äidin herkkää isättömyydestä ja miehettömyydestä kärsivää suhdetta.
Yliluonnollisia asioita tutkiva agentti on tietysti tuttu kaikille X-Filesista ja muista tv-sarjoista, elokuvista ja kirjoista. Ylipäätään ajatus siitä, että hallituksella on jotain salattavaa, on perin juurin amerikkalaisen. Sikäläisen kulttuurin salaliittofantasiat ovat peruskauraa kenelle tahansa populaarikulttuuria seuraavalle - mutta entä lapselle? Ottilia ei kysynyt, kuka mies oli tai mitä hän teki - ehkä hänelle riitti epämääräinenkin ajatus siitä, että mies oli jonkinlainen poliisi.
Ottilia on nyt kahdeksan. Hänellä on vielä edessä pitkä oppimäärä populaarikulttuurin kliseitä ja oletuksia. Atomipommit ja sienipilvet ja USA:n hallituksen salaperäiset agentit tulevat varmasti tutuiksi, ja jostainhan pitää aina aloittaa. Voisi valita huonommankin elokuvan kuin Rautajätti.

Antologiaehdotuksia

2010-10-20T15:50:00.000+03:00

Kasasin osittain huvikseni, osittain pysyäkseni järjissäni kaikkien ideoitteni kanssa. Antologioiden tekeminen näyttää olevan pääasiallinen työni tällä hetkellä, ainakin vähän kärjistäen, ja ainakin niiden suunnitteleminen on hauskinta. Ongelma on tietysti se, että antologioilla on hyvin vähän ostajakuntaa ja nämä pitäisi pystyä tekemään halvalla. Parhaiten menevät varmaankin sellaiset, joilla on vetävä teema, kuten ensi keväänä Teokselta tulevalla vampyyrikirjalla.

Tuskin nämä kaikki koskaan ilmestyvät, mutta mistäs sitä tietää.

Julkaistavaksi alustavasti sovitut antologiat:

- Raamattu-antologia: kaksiosainen teos, jonka ensimmäisessä osassa on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Raamattuun perustuvia tarinoita (mm. Kaarlo Bergbom, Eino Leino, Maiju Lassila, Fredrika Runeberg) ja toisessa osassa uusia niinikään Raamattuun perustuvia tarinoita (mukana alustavasti ainakin Jari Tammi, Tiina Raevaara, Tuomas Saloranta)

- Tarsa-antologia: uusia tarinoita L. Valakiven talvisodan aikana keksimästä supersankarista, karhujen kasvattamasta Tarsasta; kirjailijan tyttären lupa on, samoin kirjoittajat ja kustantajakin

- sadomasokismiantologia: vitsin tasolla heitetty idea kustantajalta, mutta kirjoittajiksi on lupautunut melkein kirjan verran tavaraa (jos nyt oikein muistan, niin Karri Kokko, Jouni Kemppi, Miina Supinen ja pari muutakin olisivat tässä mukana); lajityyppi täysin vapaa, kunhan mukana on SM-seksiä

Kirjoittajien kanssa alustavasti puhutut antologiat:

- ihmissusi Suomessa -antologia (jatkoa zombi- ja vampyyriantologioille)

- supersankarit Suomessa -antologia (sekä obskuureja kotimaisia hahmoja, kuten Heimosoturi Ismo ja Väkevämies, että uusia kirjoittajien kehittelemiä hahmoja)

- Cthulhu Suomessa -antologia (tätä ideaa heikentää se, että vastaava on tehty, tosin 15 vuotta sitten)

- Mannerheim pulp-sankarina -antologia (tämä idea on jo pitkällä, kunhan vain mahdollinen kustantaja reagoisi asiaan jotenkin)

- Vorna-antologia: uusia tarinoita legendaarisesta ja vähän tunnetusta myyttihahmosta Vornasta, joka taisteli joko venäläisiä vastaan muinaisten suomalaisten puolella tai suomalaisia vastaan muinaisten venäläisten
puolella; mukaan ilmoittautuneet mm. Vesa Sisättö, Tuomas Saloranta, Jukka Laajarinne

Hyvän idean tasolla toimivat antologiat:

- kotimaiset sword & sorcery -tarinat (kiehtovinta olisi koota vanhoja, mutta mistä niitä löytyisi: Waltarin "Auringonlaskun saari" on maailman luokan yksilö tässä lajityypissä, mutta oikeudet hankalia; n. 7 novellin
lista olemassa)

- kotimaiset ydintuho- ja muut maailmanlopputarinat (7-8 vanhan novellin lista olemassa, mukana myös vanhempaa, esim. Ville Paakonmaan novelli 60-luvulta, lisäksi uusia voisi olla, koska aihehan on noussut elokuvien ansiosta uudelleen esille: The Road (tietty myös McCarthyn romaani), The Book of Eli; kirjoissa Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta)

- antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan perustuva antologia, mukana vanhoja ja uusia tarinoita

- Kalevala-antologia, sekä uusia että vanhoja tarinoita

- vanhoja suomalaisten pulp-lehtien seikkailutarinoita (Reino Helismaa, Arto Tuovinen jne.)

- vanhoja kotimaisia eksoottisia ja orientalistisia tarinoita (Larin-Kyösti, Heikki Jylhä, Kaarlo Bergbom, Fredrika Runeberg, Jorma Mäenpää jne.)

- suomalaisten kansalliskirjailijoiden ja unohdetumpien kirjoittajien satuja (Larin-Kyösti, Eino Leino jne.)

- suomalaisten länkkäritarinoiden antologia, sekaisin uutta ja vanhaa (vanhoissa Outsider, Matti Hälli, Helismaa, Marton Taiga, Harry Etelä, uusissa mm. Petri Hirvonen, Jussi Katajala, Sami Myllymäki)

- suomalaisten lentosotatarinoiden antologia (vanhoissa mm. Antero Aulamo, Helismaa, Kapt. Hell, Olli Kuurna, nimimerkit Veli Kajava ja Maunu Jorva

Vitsinä heitetyt antologiat:

- dinosaurusantologia: tarina voisi sijoittua joko dinosaurusten aikaan ja olla "realistinen" eläintarina tai olla fantasia-pulpia, jossa löytyy vaikka salattu laakso, jossa dinoja, tai jotain kyberpunkia, jossa dinosaurukset
elää tietoverkoissa tai ihan mitä vaan

- suomalaisten kirjailijoiden eläintarinoita (vitsi, joka ei kyllä naurata ketään, mutta joka voisi onnistuakin, koska eläintarinat on ollut oma vahva genrensä aikoinaan ja esim. Mauri Sariolalta löysin juuri Koiramme-lehdestä kirjailijan elämää kuvaavan koira-aiheisen pakinan)

- joku joulu vanhoja ja uusia joulutarinoita (ilman mitään ironiaa)

Tähän en pannut sellaisia ideoita, jotka käsittävät vain yhden kirjailijan teoksia - tietäisittepä, kuinka paljon niitä ideoita on.

Dennis Hopperin The Last Movie

2010-10-15T14:04:00.004+03:00

Katsottiin viime viikonloppuna kavereiden kanssa videotykiltä kaksi harvinaista Dennis Hopper -elokuvaa: Curtis Harringtonin Night Tide (1961) ja Hopperin itsensä ohjaama The Last Movie (1971), jota ei ole koskaan Suomessa esitetty (paitsi ilmeisesti kerran jollain festarilla). Night Tide jatkoi hienosti Val Lewtonin kauhuhalpisten kaunista ja surumielistä kauhufantasiaa, joskin lopetus pilasi paljon. The Last Movie sen sijaan - huhhuh, mikä elokuva. Kiinnostavimpia elokuvia pitkään aikaan, vaikka paikoitellen lähes katselukelvoton.

Elokuvahan kertoo Hopperista, joka on lännenelokuvien stunttimies tai vastaava, ja hän osallistuu Perussa länkkärin kuvauksiin. Hän saa hommasta tarpeekseen yhden näyttelijän kuollessa tapaturmaisesti ja rakastuessaan perulaiseen naiseen ja karkaa kuvauksista ja luulee aloittavansa uuden elämän Perun vuoristossa. Hän sotkeutuu perulaisen papin pyynnöstä omituiseen spektaakkeliin: perulaiset alkuasukkaat kuvaavat itse omaa länkkäriä, mutta eivät tajua faktan ja fiktion eroa vaan todella ampuvat ja hakkaavat toisiaan ja kuvaavat elokuvaa (sangen taidokkaasti tehdyillä) kepeistä tehdyillä kameroilla ja muilla. Hopperista tulee elokuvan pahis, joka lopussa - näköjään - ammutaan. Hopper sotkeentuu myös amerikkalaisen luuserin kultakaivossuunnitelmiin.

Tarina on sekava ja omituinen, mutta vielä omituisemmaksi sen tekee se, että Hopper leikkasi - käsittääkseni Alejandro Jodorowskyn (El Topo) ehdotuksesta - elokuvan täysin epäkronologiseen järjestykseen. Elokuva alkaa lopusta, kuvattavan länkkärin pätkät on upotettu selittelemättä keskelle kerrontaa, välillä nähdään hämäriä välähdyksiä sieltä täältä kesken elokuvaa, välillä nähdään plansseja joissa lukee "scene missing" ja niin edelleen. Kultakaivossuunnitelmiin liittyvät kohtaukset ovat elokuvassa ainoita perinteisesti tehtyjä - ja jännästi ne ovatkin elokuvan tylsimpiä hetkiä (paitsi aivan lopussa Hopperin jo kuoltua nähtävä absurdi keskustelu vuoren rinteellä, jossa tyypit puhuvat kullan tunnistamisesta Sierra Madren aarre -elokuvan perusteella). Hopperin moneen kertaan näytetty kuolema on elokuvan upeimpia kohtauksia.

Todella, todella erikoinen elokuva, joka tuntuu lähes katselukelvottomalta, mutta joka elokuvan jälkeen tuntuukin lähes kristallinkirkkaalta. Näyttelijöinä mm. Dean Stockwell, John Phillip Law, Kris Kristoffersson (joka on tehnyt myös elokuvan musiikista suuren osan), kaikki lähes tunnistamattomina. Kuvattavan länkkärin kohtaukset ovat todella hilpeitä, pelkkää ammuskelua ja kliseistä huutelua: "Bastards!" Ohjaajaa esittää Samuel Fuller (jostain syystä ilman krediittitietoa) ja on selvästi oma itsensä pyssyineen ja sikaareineen. Jos jotain isoa Hollywood-tuotantoa (Universal, joka suuttui nähtyään lopputuloksen ja kieltäytyi levittämästä valmista elokuvaa) voi pitää brechtiläisenä, niin tätä.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit

2010-09-07T19:17:00.005+03:00

Kävin reilu viikko sitten Forssassa mykkäelokuvafestivaaleilla - tapahtuma, johon olen aina halunnut osallistua, mutta se ei ole syystä tai toisesta koskaan onnistunut. Kirjoitin tapahtumasta Turun Sanomiin seuraavan jutun. Tästä jäi pois maininta siitä, että Rautahevosta esitettiin pidempi, yli kolmituntinen versio - lähdin kesken pois että ehdin Turun bussiin! Lisäksi Turun Sanomat ei julkaissut kommenttikainaloani. (Kuvassa 3 Bad Men.)

Mykkäelokuvan taikaa Forssassa
Kuka enää välittää uusista elokuvista?

Moniko tietää, että Forssassa järjestetään vuosittain elokuvafestivaali?
Ei varmaan moni. Kuluneena viikonloppuna Forssassa pidettiin kuitenkin jo yhdennettoista mykkäelokuvafestivaalit.
Forssan tapahtuma on jäänyt koko olemassaolonsa ajan muiden kaupunkien isompien elokuvafestivaalien varjoon. Jos nuorilta elokuvanharrastajilta kysyy suosikkifestaria, se on joko Rakkautta & Anarkiaa tai loppukesän arthouse-kattaus Espoo Ciné. Vanhemman polven harrastajat ja tekijät suuntaavat Tampereen lyhytelokuvajuhlille tai dokumentteihin erikoistuneille Kettupäiville. Urheimmat käyvät vuosi toisensa jälkeen Sodankylän yöttömässä yössä.
Forssaan mennäkseen pitää olla pikkuisen kajahtanut. Auttaa paljon, jos on kiinnostunut enemmän elokuvataiteen historiasta.
Monet Forssan-kävijät ovat varmasti sitä mieltä, että hyvät nykyleffat ehtii katsoa sitten vanhana, kun aika on tehnyt armottoman testinsä: kannattaako jotain elokuvaa katsoa enää 40 vuotta sen valmistumisen jälkeen?

Komedia ei petä

Todellinen tutkijasielu pitää tietysti elokuvasta, vaikka se ei olisi hyväkään. Ironiaa Forssaan ei kannata ottaa mukaan, vaan suhtautua kaikkeen mielenkiinnolla ja lämmöllä. Varsinkin kun esityspaikan - vuonna 1906 rakennetun Elävienkuvien teatterin - alkuperäistä jäljittelevät puupenkit eivät varsinaisesti hivele istujan lihaksia ja niveliä.
Ei ole mikään ihme, että festivaalin työntekijät kertovat komedioiden olevan suosituimpia. Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin elokuvat puhuttelevatkin nykykatsojaa aivan eri tavalla kuin hitaat ja vähän oudot draamat.
Mutta viikonloppuna nähdyt länkkärimestari John Fordinkin elokuvat olivat helposti lähestyttäviä, varsinkin länkkäri 3 Bad Men näytti nousevan monien suosikkielokuvaksi. Fordin ohjaukset olivatkin jo 1920-luvun lopulta, jolloin näyttelemisestä oli oudoin elehtiminen jo kadonnut. Fordin ytimiin menevä kerronta ja impressionistinen kuvakieli eivät tuntuneet vanhentuneilta.
Toisaalta D. W. Griffithin kuuluisa Broken Blossoms (1919) osoitti, että vajaassa sadassa vuodessa elokuvan kerronta ei ole paljon kehittynyt. Varsinkin television perussarjassa tapahtumat kerrottaisiin lähes samalla tavalla.

Mykkä vai ei?

Mykkäelokuva on harhaanjohtava termi, koska elokuvissa pajatetaan koko ajan. Varsinkin lauantai-illan viimeinen esitys, unohduksiin painuneen Wallace Worsleyn ohjaama Lon Chaney -elokuva Notre Damen kellonsoittaja vuodelta 1923, oli seikkailulliseen ja dramaattiseen tarinaansa nähden jopa ylipuhelias. Välillä oli kuin teatteriesitystä seuraisi.
Lisäksi mykkäelokuvilla oli aina ja poikkeuksetta musiikkisäestys, joissain maissa, kuten Japanissa, elokuville oli omat selostajat, joista osa oli suuria julkkistähtiä omassa maassaan.
Forssassa on aina panostettu säestyksiin, ja niin nytkin. Hillel Tokazierin varma ja rento pianosäestys toimi hyvänä taustana Harold Lloydin kepeälle, mutta koskettavalle Grandma's Boy -komedialle (1922).
Yhtä hyvin suoriutui Kari Mäkiranta, joka säesti John Fordin hienoa Irlanti-aiheista Hangman's Housea (1928). Fordin pölhöhuumoria, ripeätä toimintaa ja sentimentaalisuutta sekoittavaa 3 Bad Menia säesti Forssan vakiyhtye Trio Mutual, joka varioi teemaan sopivasti tunnettuja länkkäribiisejä. Rawhide-sarjan tunnari toimi hidastettuna erinomaisesti elokuvan traagisissa loppuselvittelyissä.

Liian vakavaa

Säestys on vakavasti otettava taiteenlaji. Liian vakavasti siihen suhtautui tunnettu jazz-muusikko Jarmo Saari, joka säesti suhinoilla ja kolinoilla Griffithin Broken Blossomsia. Kiinalaisen emigrantin ja Lontoon slummien pahoinpidellyn nuoren tytön rakkaustarina olisi vaatinut huomaamattomamman ja nopeatempoisemmankin musiikin - Saaren kokeellinen äänimaisema turrutti ja sai nukahtamaan. Mutta ennen kaikkea se vei huomiota itseensä, ja elokuva jäi taustalle.
Heikki Elon viisipäinen orkesteri taas säesti Notre Damen kellonsoittajaa välillä perinteisellä jazzilla, välillä raskaalla hevillä. Ironisena heittona Lon Chaneyn kiipeilyyn Notre Damen seiniä pitkin oli liitetty John Barryn kuuluisaa James Bond -tunnaria. Raskaat soundit vyöryivät elokuvan päälle - mutta ei elokuvakaan toisaalta mikään nyanssien mestariteos ollut.
Mykkäelokuvafestivaalit huipentuivat sunnuntaina John Fordin kuuluisaan rautatieaiheiseen eepokseen Rautahepo, jota säesti Berliinistä asti tullut Händel-sinfoniaorkesteri. Klassisista kappaleista ja kansansävellyksistä koottu ohjelmisto ei peittänyt alleen sitä, että Fordin elokuva on raskas, puhelias ja harhaileva.
www.forssasilentmovie.com

Missä leffaeliitti?

Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit eivät tunnu kovin kansainvälisiltä. Virallisia ulkomaisia vieraita ei ole.
Pintaa raaputtamalla paljastuu kuitenkin, että mykkäelokuvat vetävät jengiä ulkomailta. Saksalainen kävijä aikoo kuulemma kirjoittaa takaisin kotiinsa päästyään ylistäviä sanoja Forssan tapahtumasta. Aiempina vuosina vieraita on käynyt Kreikasta ja Japanista saakka.
Mutta jotain puuttuu. Forssassa ei juuri näy muiden kaupunkien, varsinkaan Helsingin, elokuvakriitikoita tai -tutkijoita. Muutama turkulainen näkyi olevan paikalla, osa lähti lauantai-iltana kymmenen bussilla takaisin.
Forssaan on hyvät bussiyhteydet, se ei voi olla selitys.
Elokuvakulttuuri Suomessa on tunnetusti riitaisaa ja kuppikuntaerot ovat kovempia kuin Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla kylmän sodan aikaan. Ehkä se on selitys: Forssalle ei haluta antaa tunnustusta, joka sille sitkeästä kulttuurityöstä kuuluisi.
Toisaalta ei tapahtumaa paljon voisi kasvattaakaan, koska Elävienkuvien teatteri tulee täyteen paikallisistakin ja niistä muutamasta ulkopaikkakuntalaisesta, joita kaupunkiin eksyy.
Mutta mahtuisi sinne muutama helsinkiläinen tai tamperelainen kriitikko ja tutkija.

Juttu Carter Brownista

2010-08-31T15:45:00.004+03:00

Tein haastattelun australialaisesta Toni Johnson-Woodsista, joka tutkii Carter Brown -kioskidekkareita ja kävi Suomessa sekä tutkimassa Kansalliskirjaston Browneja että puhumassa aiheesta Australia-aiheisessa seminaarissa. Juttu tulee Ruumiin kulttuuriin, mutta eka versio oli pikkaisen liian pitkä. Lyhensin juttua, mutta tässä alkuperäisellä pituudella:

Carter Brownia apurahalla

Monet vanhemmat dekkarinlukijat muistelevat lämmöllä Carter Brownia, kevyesti vitsailevien ja flirttailevien yksityisetsiväkirjojen kirjoittajaa. Brown olikin Suomessa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun yksi suosituimpia kioskidekkarisarjoja.
Australialaislähtöisestä Carter Brownista ei ole koskaan tehty kunnollista tutkimusta, kirjojen todellisen kirjoittajan Alan Yatesin muistelmia lukuun ottamatta.
Nyt asiaan on toden teolla tarttunut Yatesin maannainen, Queenslandin yliopiston lehtori Toni Johnson-Woods. Johnson-Woods on kirjoittanut Carter Brownista kirjaa jo kolmen vuoden ajan valtiollisen apurahan turvin. Hän kävi elokuun alussa Helsingin yliopiston järjestämässä SHARP-konferenssissa puhumassa Carter Brownin vastaanotosta Pohjoismaissa. Samalla hän tutki Kansalliskirjaston Carter Brown -kokoelmia. Suomi paljastui erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen kohteeksi.
"Ainoastaan Ranskassa on julkaistu enemmän Carter Browneja kuin Suomessa. Suomessa Carter Browneja julkaistiin kaikkiaan 140 kappaletta, Ranskassa 222", Johnson-Woods kertoo.
"Lisäksi suomalaisella kustantamolla on selvästi ollut parempi sopimus kuin muilla pohjoismailla, koska Suomessa käytettiin alkuperäisiä australialaisia kansia, muissa pohjoismaissa kirjat julkaisiin amerikkalaisilla kansilla", Johnson-Woods sanoo.
Tämä tarkoittaa hänen mukaansa, että Carter Brownin julkaisija, alavutelainen Valpas-Mainos oli tehnyt sopimuksen suoraan Carter Brownin australialaisen kustantajan, Horwitzin, eikä suinkaan amerikkalaisen pokkarikustantamon, Carter Brownia miljoonia kappaleita myyneen Signetin kanssa. Johnson-Woods myöntää suoraan, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, miten pieni suomalainen kustantamo on päätynyt tällaiseen diiliin.

Kevyt vitsailu puree

Australialainen kioskikirjallisuus on muutenkin näkynyt Suomessa vahvasti. Toinen kioskidekkarien lukijoiden kestosuosikki, Larry Kent, oli sekin Australiasta kotoisin ja ilmestyi Suomessa 60-luvun alusta 1980-luvulle saakka. Aussipulpia olivat myös omassa sarjassaan ilmestynyt Marc Brody sekä kahden naistoimittajan yhdessä kynäilemä Buchanan-sarja, joka ilmestyi salanimellä K. T. McCall. Länkkärien, sotajuttujen ja romantiikan puolella australialaista kioskikamaa ilmestyi niin ikään valtavia määriä.
Johnson-Woodsin mielestä tämä kertoo siitä, että australialaiset kustantajat pystyivät myymään suomalaisille kustantajille kirjoja ja kansikuvia halvalla suoraan ilman kansainvälisten agenttien välikäsiä. Suomessa halpuus on aina ollut arvo eikä kirjallisesta laadusta ole paljon välitetty.
Carter Brown nimittäin oli kaikista australialaisista dekkaristeista paras ja kiinnostavin, jonka kirjat kestävät kohtuullisesti käytettynä lukemista edelleen.
"Carter Brownin kirjat kertovat todella paljon ajasta, jolloin ne on kirjoitettu", Johnson-Woods innostuu. "Kieli, muoti, teknologia sekä naisen ja seksuaalisuuden kuvaus ovat kaikki hyviä otoksia eri ajoista. Lisäksi on kiinnostavaa se, miten Carter Brownit muuttuvat ajan myötä. Ensimmäiset tarinat olivat hyvin kovaksikeitettyjä ja kertovat James Hadley Chasen vaikutuksesta. Ne olivat juttuja kovista kaduista, poliittisesta korruptiosta ja vaarallisista naisista."
Myöhemmin tarinat muuttuivat Johnson-Woodsin mukaan kevyemmiksi ja niissä tehtiin sankareista pilaa. Viimeiset kirjat 1970- ja 1980-luvuilta keskittyivät seksiin ja sadismiin, mikä näkyi suomalaisten painosten kansikuvissakin: vähäpukeisia mimmejä ja isoja pyssyjä.
Johnson-Woodsin ei tarvitse pitkään miettiä, mikä kausi on hänen suosikkinsa: "Minusta kevytmieliset ja hauskat jutut ovat parhaita ja kestävät edelleen lukemista. Pidän eritoten Brownin naissankarista Mavis Seidlitzista. Hän on kuin Lucille Ball yksityisetsivänä."
Huumori on ylittänyt maitten välisiä rajoja myös kioskidekkareissa. Samaa ei voi sanoa muista 1950- ja 1960-lukujen aussidekkaristeista. "Larry Kent on lähes pelkästään väkivaltainen ja jutuista puuttuu Carter Brownien huumori. Marc Brody ovat surkeasti kirjoitettuja ja niiden lukeminen on työn ja tuskan takana. Paras kakkosluokan Carter Browneista on todennäköisesti K. T. McCall", Johnson-Woods sanoo.
Carter Brownien vaikutus näkyy australialaisessa rikoskirjallisuudessa edelleen, vaikka aihe onkin ollut akateemisessa maailmassa vaiettu: yksi tärkeimpiä australialaisia dekkaristeja, yksityisetsiväkirjailija Peter Corris on kertonut, että hänellä oli lapsena tapana pölliä aina uusin Carter Brown kioskilta. Corris on suoraan myöntänyt Carter Brownin vaikutuksen, vaikka hänen omat kirjansakin ovat monta astetta vakavampia. Carter Brownin vaikutuksen omaan työhöönsä myöntää myös pitkän linjan amerikkalainen veteraani Robert J. Randisi.

Yli 300 kirjaa

Brown-kirjoja väsäillyt Alan Yates oli todella tuottelias kirjoittaja. Alun perin Englannissa syntynyt myyntimies oli aloittanut jo 1940-luvulla kirjoittamalla länkkäreitä, scifiä ja romantiikkaa eri kustantajille, kun Horwitz-kustantamo otti häneen yhteyttä ja kysyi, haluaisiko hän kirjoittaa uutta rikossarjaa. Yates suostui heti.
Tahti kiristyi, kun Horwitz myi Carter Brownin lisenssille Yhdysvaltoihin. Yates joutui allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan hän julkaisee vuodessa kymmenen uutta Carter Brownia. Loppusaldoksi tuli lähes 300 Carter Brownia, joiden lisäksi Yates kirjoitti muitakin opuksia.
"Alan Yates myönsi myöhemmin, että kymmenen kirjan kirjoittaminen vuodessa veti hänet puihin. Osan kirjoista hän kirjoitti silloin vielä helposti saatavan Dexedrinen avulla 48 tunnissa. Sen jälkeen käsikirjoitus lähetettiin Yhdysvaltoihin, jossa siitä poistettiin epäamerikkalaisuudet, minkä jälkeen se vielä kulki Australiaan hyväksyttäväksi", Johnson-Woods selvittää.
Parikin kirjailijaa on väittänyt kirjoittaneensa muutamia Browneja. Scifi-kirjailijana tunnettu Robert Silverberg kertoo kirjoittaneensa nuorena miehenä Signet-kustantamon pyynnöstä kolme Carter Brown -tarinaa, mutta niitä ei ikinä julkaistu. Australialainen C. J. McKenzie taas sanoo kirjoittaneensa 1960-luvulla kymmenisen Brownia, kun Alan Yates oli promootiokiertueella Yhdysvalloissa. Carter Brownin leski kieltää tämän jyrkästi.
Mitä Johnson-Woods aikoo tutkia seuraavasti? Aussipulp on vienyt rouvan kokonaan.
"Aion tehdä kirjan australialaisista länkkäreistä, sillä niitä on tutkittu vielä vähemmän kuin muita lajityyppejä."

kainalo:
Aussipulpin kulta-aika
Vuonna 1939 Australian hallitus asetti tiukat verot ulkomaisille kulutushyödykkeille, kuten kirjoille. Toisen maailmansodan jälkeenkään veroja ei poistettu eikä amerikkalainen viihdekirjallisuus päässyt hyökkäämään maahan. Australialaiset kustantajat keksivät täyttää tyhjiön halvalla kotoperäisellä viihteellä. Huokeita kioskilehtiä ja pokkareita vyöryi valtavia määriä myyntipisteisiin Horwitzin ja Clevelandin kaltaisilta kustantamoilta. Lajityypit olivat samoja kuin muuallakin: dekkareita, länkkäreitä, scifiä, romantiikkaa, sotaa.
Kirjailijoista oli pulaa, mutta ei kirjoittajista: kuka tahansa, joka pystyi tuottamaan tietyn määrän sanoja tietyssä ajassa, pääsi julkaisemaan. Kirjailijoiden joukossa oli niin rautatievirkailijoita kuin tilinpitäjiäkin.
Kultakausi päättyi 20 vuoden kuluttua, kun maahantuontiverot poistettiin. Australiassa ilmestyi kuitenkin omaa kioskikirjallisuutta pitkälle 1980-luvulle ja monet kirjailijat, kuten sotakirjailija J. E. Macdonnell, olivat bestselleristejä. Pieni perheyritys Cleveland julkaisee edelleenkin 96-sivuisia länkkäreitä.

(Tässä vielä Pulp-lehden arvio Johnson-Woodsin Pulp-kirjasta [sic]. Kuvassa ylhäällä Barye Phillipsin kansikuva suomalaiseen Carter Brown -pokkariin; kuva on alun perin ilmestynyt jossain amerikkalaisessa pokkarissa, jolla ei ole mitään tekemistä Brownien kanssa.)

Lopushanski: Kuolleen miehen kirjeet

2010-08-25T19:16:00.003+03:00

Olen menossa kohta alustamaan Turun elokuvakerhon ja Turun Kirjakahvilan ulkoilmaesityksen, jossa nähdään neuvostoliittolainen scifi-elokuva Kuolleen miehen kirjeet. Alustus alla; pahoittelen, etten jaksa laittaa tekstiin linkkejä. (Jos joku tämän ehtii lukea, niin näytös alkaa tänään keskiviikkona yhdeksältä ja on ilmainen!)

Olen nähnyt isäni itkevän: Kuolleen miehen kirjeet

En muista Kuolleen miehen kirjeistä paljonkaan. Olen nähnyt sen kerran, Porin kaupungin kulttuuritoimen järjestämässä esityksessä vuonna 1987 tai 1988. Olen ollut 15 tai 16 ja olin katsomassa elokuvaa isäni kanssa. Muistan pikkaisen kyllästyneeni venäläiseen synkistelyyn ja siihen, että elokuvassa ei tapahdu juuri mitään, mutta elokuva on kyllä monella muulla tavalla jäänyt mieleeni.

Kuolleen miehen kirjeet kertoo maailmasta ydinkatastrofin jälkeen. Neuvostoliittolaisen elokuvan vakiokasvon Rolan Bykovin esittämä tiedemies määrätään toimimaan jonkinlaisena johtajana väestönsuojaksi muutetussa museossa. Väestönsuojaan tuodaan vain terveitä, saastumattomia ihmisiä ja muut jätetään ulkopuolelle. Bykovin tiedemies kirjoittaa mielessään kirjeitä pojalleen, jota hän ei ole nähnyt ydinkatastrofin jälkeen. Elokuvan tapahtumapaikkaa ei koskaan sanota suoraan. Se voi tapahtua käytännössä vaikka Yhdysvalloissa - mihin viittaa kohtaus, jossa puhutaan presidentistä - tai missä tahansa itäisessä Euroopassa. Kuolleen miehen kirjeet poikkeaa suuresti postapokalyptisen lajityypin peruselokuvista, jotka tuntuvat enemmän tai vähemmän seuraavan pelkästään Asfalttisoturin esikuvaa. Lähimmäksi Lopushanskia tulee ehkä vain Cormac McCarthyn romaanista filmattu The Road. Kummassakin elokuvassa käytetään ahdistavaa, monotonista värimaailmaa, jossa ei värejä tunnu olevan.

Kuolleen miehen kirjeiden ensi metreiltä on selvää, että sen ohjaaja on saanut vaikutteita Tarkovskilta. Tämä ei ole ihme, sillä ohjaaja Konstantin Lopushanski oli Tarkovskin assistentti Stalkeria tehtäessä. Lisäksi Lopushanski on toimittanut postuumin kirjan Tarkovskin elokuvan leikkausta koskevista käsityksistä. Tarkovskiin ja Stalkeriin viittaa myös yhteistyö tieteiskirjailija Boris Strugatskin kanssa, tämä nimittäin kirjoitti Kuolleen miehen kirjeiden käsikirjoituksen yhdessä toisen tieteiskirjailijan Vjatshestlav Rybakovin kanssa jälkimmäisen romaanista. Strugatskihan taas oli kirjoittanut Stalkerin pohjalla olevan romaanin yhdessä veljensä Arkadin kanssa.

Lopushanski on kiinnostava ohjaaja, joka selvästi sietäisi tuntea paremmin Suomessa ja muualla länsimaissa. Hän on jatkanut Kuolleen miehen kirjeiden tematiikkaa lähes jokaisessa elokuvassaan. Vuonna 1989 valmistunut Posetitel muzeya/Museovieras ja vuoden 1994 Russkaya simfoniya/Venäläinen sinfonia ovat nekin apokalyptisia elokuvia, joissa maailman loppu on hyvin lähellä. Lopushanskin henkilöt pakenevat maan alle - se on lähes tulkoon ainoa vaihtoehto - ja samaistuvat enemmänkin ydinlaskeuman vammauttamiin mutantteihin kuin terveisiin ihmisiin, joilla ei ole enää toivoa eikä rakkautta. Vuonna 2001 valmistunut 1990-luvun ratkaiseviin tilanteisiin pureutuva Konets veka on julkaistu Suomessa vhs-kasettina nimellä Vuosisadan loppu. Lopushanskin viimeisin elokuva tähän mennessä on filmatisointi Strugatskin veljesten eli Boris ja Arkadi Strugatskin tunnetuimmasta, mutta edelleen suomentamatta olevasta romaanista Rumat joutsenet. Miksi tätä vuonna 2006 valmistunutta elokuvaa ei ole nähty Suomessa?

Lopushanskin elokuvien keskeinen teema näyttäisi olevan toivo tai pikemminkin sen puute. Lopushanski kuuluu Tarkovskin perillisiin myös siinä, että hänelle kristinusko - tai usko ylipäätään - on ainoa mahdollisuus toivoon. Mutta koska ihmiset ovat uskonnottomia ja jumalattomia ja uskovat vain teknologiaan, toivoa ei oikeasti ole. Kuolleen miehen kirjeissä ei missään vaihessa kerrota, mikä ydinkatastrofin aiheutti - taas yksi yhtymäkohta The Roadiin! -, mutta ilmeisesti kyse on ollut silkasta inhimillisestä vahingosta, ei suinkaan ydinsodasta.

Mutta mitä todella muistan elokuvasta? Yleisen masentavan maiseman jälkeen kaksi kohtausta. Ensimmäisessä Rolan Bykov istuu kellarissa tai teollisuuslaitoksessa ja hänen päälleen valuu vettä yläpuolellaan olevasta hanasta. Hän on luovuttanut ja on kaiken toivon hylkäämä eikä hän enää pysty itkemään. Yksinkertaisen keinon avulla Lopushanski kuitenkin saa Bykovin itkemään.

Toinen on aivan elokuvan lopusta ja tähän liittyy pienen luentoni nimi. Minua itse asiassa itketti itseänikin kun kirjoitin tätä ja muistelin kohtausta. Bykov päättää, että toivoa ei ole suljetuissa väestönsuojissa eikä museoissa, vaan ainoastaan siinä, että ihminen elää ja liikkuu. En halua paljastaa, mitä kohtauksessa tapahtuu, koska se on erittäin voimakas. Se on niin voimakas, että isäni, jonka kanssa olin katsomassa elokuvaa, puhkesi itkemään. Hämmästelin asiaa, koska itseäni kohtaus ei liikuttanut - ei 15-vuotiaalta sellaista voi olettaa. Isä onnistui kuitenkin tekemään huomion, että lopussa Lopushanski lainaa Pieter Brueghelin kuuluisaa maalausta, jossa sokeat taluttavat toisia sokeita. Brueghel-laina korostaa sekin yhteyttä Tarkovskiin, koska monissa tämän elokuvissa on Brueghelilta napattuja kuvia, tunnetuimpana ehkä Peilin kohtaus, jossa nähdään talvisia leikkejä korkealta kukkulalta katsottuna. Mutta siinä missä Brueghel pilailee sokeiden kustannuksella tai korkeintaan tekee häijyä parodiaa maailmanmenosta, Lopushanski kunnioittaa hahmojaan ja sitä, mitä he tekevät. Sokea taluttaa sokeaa, mutta se on ainoa mahdollisuutemme.

Metsästyksen ja autismin salattu suhde

2010-08-05T10:44:00.001+03:00

Kokoan Turbatorille vanhojen erätarinoiden kirjaa (sotakirjan jälkeen - mitä seuraavaksi?!). Syksyllä ilmestyvään kirjaan on valikoitunut aika outo sekoitus ikivanhoja ja omituisia juttuja, erilaisiin sotiin liittyviä tarinoita ja viihdelehtien tarinoita, joissa korostuvat romantiikka, huumori ja jännitys. Mukana on tietysti myös perinteisiä erätarinoita. Juhani Aholta tulee Urheilukalastusseuran perustavassa kokouksessa pidetty puhe - tämän kaikki erätarinat kun on jo pantu kirjojen kansien sisään.

K. Lydénin "Neljä viikkoa käpykaartissa" on varmasti kirjan omituisin pläjäys, helkkarin pitkä kertomus (voi olla etten laita kokonaan) siitä, miten Matkun aseman asemapäällikkö karkaa punikeilta vuonna -18 ja elelee metsässä riistalla. Tarinan alussa Lydén valaa hauleja jotain tekemistä saadakseen (punakaartilaiset eivät päästä häntä pois asemalta, koska pitävät lahtarina), ja kun sekin on ohi, hän päättää listata kaikki tappamansa eläimet.

"Ahaa! Nytpä on hyvää ja sopivaa aikaa tehdä jo monasti aikomani yhteenveto eli tilasto 22-vuotisella metsästysajallani kaatamistani otuksista metsästyspäiväkirjani mukaan, jota olen tunnontarkasti vienyt aina ensimmäisestä otuksestani asti. Hitaasti ja perin tarkasti kun tuota laadin, sain siinäkin taas 4 päivää kulumaan. Otuksien loppusummaksi 22 vuotena tuli 3919. On maar siinä toinenkin laukaus ammuttu ja muutama askel otettu, ennen kuin moinen luettelo on syntynyt, jonka tähän myötäliitän.

Metsästys vuosina 1896-1917

Tilhi 41
Harakka 96
Varis 514
Kissa 114
Naakka 18
Kyyhkynen 11
Rastas 10
Kärppä 6
Kalatiira 22
Varpunen 107
Tornihaukka 11
Koppelo 121
Närhi 48
Jänis 503
Isotikka 8
Palokärki 21
Kehrääjä 3
Kuovi 16
Kana 23
Mehiläishaukka 2
Heinäsorsa 599
Kaakkuri 45
Rääkkäsorsa 59
Orava 465
Telkkä 52
Härkälintu 4
Hiirihaukka 8
Nuolihaukka 4
Metsäsika 7
Teeri 182
Rotta 28
Peltovaris 1
Isokoskelo 2
Harmaalokki 3
Selkälokki 9
Pikkukoskelo 17
Silkkikuikka 66
Tunturikurmitsa 3
Jouhisorsa 4
Haapana 34
Alli 5
Koskikara 9
Sika 38
Metso 88
Kettu 18
Kuusanka 4
Hevonen 8
Lapasorsa 11
Harmaavikla 2
Punajalkavikla 1
Pyy 121
Kolmivarpainen tikka 1
Koira 29
Kyykäärme 10
Töyhtöhyyppä 3
Metsäkana 39
Kuikka 8
Suopöllö 2
Lammas 1
Helmipöllö 1
Mustakulkku-uikku 7
Heinäkurppa 1
Varpushaukka 2
Kuttu 1
Kurki 2
Pikkulokki 1
Turkinpyy 65
Kanahaukka 2
Viheriätikka 2
Lahna 1
Jouhisotka 1
Punasotka 1
Metsähanhi 3
Vasikka 2
Käki 2
Pikkutikka 3
Hiiriäispollo 2
Pikku-uikku 1
Lehmä 24
Hauki 1
Pähkinähakkinen 1
Sarvipöllö 1
Rusakkojänis 3
Korppi 1
Sekalaisia 103
Yhteensä 3919

Mutta onpa myöskin otuspaisti syksyisin puuttumatta padassa pihissyt ja moni metsänriistan vihollinen lopettanut vahingollisen toimintansa. Eniten veti suutani pieneen tyytyväisyyden hymyyn nähdessäni ampumieni kissojen loppusumman 114! Onhan varistenkin loppusumma 514 kokolailla kunnioitettava Otukset yhteenvedossa ovat siinä järjestyksessä kuin ne metsästyspäiväkirjassani esiintyvät."

Mitä tästä voisi sanoa? Miksi joku listaa noin tarkasti kaikki tappamansa eläimet? Ja miksi hän on ampunut lehmiä ja yhden lampaan? Vasikoita? Jonkun toisen elukoita vai omiaan? Mitä urheilua se on, että ampuu laitumella päivystävän lehmän? Hevosia?

Juttu ilmestyi Metsästys & Kalastus -lehdessä vuonna 1919 ja se oli varustettu maininnalla, että kirjoittaja kertoo ampuneensa eläimiä rauhoitusajan ulkopuolella, mutta että se on ymmärrettävää, koska vuonna 1918 ihmishenkikään ei ollut paljon minkään arvoinen.

Joistain en muuten tiedä, mitä ne ovat - mikä on kuusanka? Onko silkkikuikka nykyään nimellä silkkiuikku? Mustakulkku-uikku? Turkinpyy? Kiinnostavaa olisi kuulla, mitä mahtuu "sekalaisiin". Niitäkin on ammuttu yli sata!

Suomi-pulpin Korkeajännitys

2010-06-22T11:01:00.002+03:00

Suunnittelin joskus yhdessä Tapani Baggen kanssa Suomi-pulpin korkkaria, kun hän teki kaksi hauskaa ja kovaotteista Kieltolain korkkaria, joissa seikkaili hänen parissa novellissaankin ollut Kovanen. Ajatukseni oli, että tässä käyttäisi joitain keskeisiä suomalaisen lukemisto- ja jännitysviihten sankareita, hiukan Eriskummallisten herrasmiesten liigan tapaan. Mutta jostain syystä hanke jäi - ehkä sen voisi kaivaa esille naftaliinista, koska idea on hauska ja monella tapaa 2000-lukuinen. Ongelma on kyllä se, että Waltarin perikunnalta tuskin heltiäisi lupa Frans J. Palmun hahmon käyttöön. Kosmas Killinen on muistaakseni pahis jostain Rikhard Hornanlinnan kirjasta. Tämän tekemisestä on jo sen verran aikaa, etten oikein muista kunnolla. Mitax on tietysti se hullu tiedemies, joka tekee Atoroxin Outsiderin kirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Suomi-pulpin korkeajännitys

Aika ja paikka: 1920-luvun alun Helsinki

Rikosetsivä Frans J. Palmu on kaupunginjohtajan kutsuilla, joilla hän tutustuu nuoreen viehättävään naiseen, jonka salaperäinen olemus kiehtoo häntä. Juhlat keskeytyvät Palmun osalta, kun hänelle tullaan kertomaan, että hänen pitää tulla palvelukseen: kaupungilta on löytynyt uusi ruumis.

Neljäs ruumis on samanlainen kuin muutkin: kuolleilta on poistettu aivot. Johtolankoja ei ole eikä nuori etsivä pysty vielä luottamaan taitoihinsa, jotka hänelle vasta myöhemmin kehittyvät työssään.

Kun homma ei etene ja lehdistö painaa päälle, Palmuun ottaa yhteyttä yksityisetsivä Rikhard Hornanlinna, joka on saanut käsiinsä joitain tietoja eräästä professori Kosmos Killisestä, joka on karannut mielisairaalasta. Palmu ei aivan heti ota uskoakseen Hornanlinnaan, kunnes tämä katoaa. Palmu saa tutkittavakseen uuden ruumiin.

Hornanlinna on kuitenkin jättänyt jälkeensä lapun, jossa lukee nimi "Mitax". Palmu löytää tämän nimisen miehen, joka paljastuu keksijäksi. Killinen ja Mitax ovat aiemmin tehneet yhteistyötä, mutta Killinen alkoi vaikuttaa niin hullulta, että heidän tiensä erosivat. Mitax ei voinut hyväksyä aivoryöstöä, jota Killinen pitää ainoana keinona saada tuoreita ihmisaivoja.

Palmu tapaa juhlissa kohtaamansa tytön uudestaan ja saa kuulla, että tämän sukunimi on Killinen ja että tämän isä on mielisairaalassa. Palmu epäilee tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta ei uskalla kertoa tälle, että hän on tytön isän perässä.

Palmun luo tulee iso ja väkivaltainen robotin lailla toimiva tyyppi, joka kaappaa etsivän mukaansa. Palmu viedään kolkattuna vanhaan tehdashalliin, joka on täynnä outoja kojeita ja ihmis- ja muita aivoja spriitölkeissä, ja sidotaan tuoliin tarkoituksena irrottaa aivot. Nyt esittäytyy tarinan pahis, Kosmos Killinen, joka valmistautuu elämänsä toimenpiteeseen.

Onneksi Palmua on seurannut häntä ihaileva nuori mies Kokki, joka hyökkää Killisen laboratorioon ja aiheuttaa hämminkiä. Hän on myös kutsunut poliisit paikalle. Killinen pakenee ja Palmu päästetään irti. Mitax tulee paikalle ja estää laboratorion tuhoamisen: Killisen työ oli liian tärkeää että hänen tutkimustuloksensa voitaisiin noin vain hävittää.

Killinen lähettää uudestaan robottinsa hyökkäämään. Robottijoukko hyökkää - minne? - ja samaan aikaan Palmu saa viestin, jossa Killinen kertoo kaapanneensa oman tyttärensä. Jos Palmu haluaa hänet turvaan, hänen on tultava Killisen määräämään paikkaan - ilman poliiseja. Palmu ottaa Kokin mukaansa auton takapenkin taakse pyssy kädessä ja ajaa - minne? (Tattarisuolle?)

Paljastuu, että Killisellä on toinen laboratorio, jossa on lisää robotteja. Killinen on sitonut tyttärensä laitteeseen, toiseen laitteeseen on sidottu apina. Palmu sanoo: "Päästä tyttö irti, laita minut tilalle." Killisen tytär ei suostu, vaan sanoo, että Palmun täytyy jäädä eloon. Robotit ottavat Palmun kiinni ja sitovat hänet kolmanteen laitteeseen. Killisellä on uusi suunnitelma: voiko aivoja sekoittaa? Tyttö saa puolet apinan aivoista, Palmu puolet tytön aivoista ja apina puolet Palmun aivoista.

Kokki ryntää sisään ja ampuu Killistä. Robotit käyvät Kokin kimppuun, mutta tämä pääsee pakoon. Hän ampuu piilosta Killisen laitteita ja nämä alkavat räjähtää. Robotit lakkaavat toimimasta ja sähköpurkaus osuu Killiseen, joka syttyy palamaan. Kokki päästää apinan, Killisen tyttären ja Palmun irti. He juoksevat pois laboratoriosta juuri ennen kuin tämä räjähtää.

Ronnie James Dio, koulukiusaajat, sosiaalinen media

2010-06-04T00:09:00.003+03:00

Eli muutamista Facebook-sukupolven ongelmista

"Hirveä hinku huutaa: Jesss!"
Suurin piirtein noin kirjoitin Facebookissa, kun tuli tieto heavy-laulaja Ronnie James Dion kuolemasta.
Hävetti melkein saman tien. Hetken ajan olin jo poistaa mokoman postauksen, mutta sitten siihen alkoi tulla kommentteja ja alkoi tuntua raukkamaiselta perääntyä jostain, minkä oli jo sanonut. (Vaikka näin Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa tietysti koko ajan tehdään.)
Ymmärrettävästi suositun hevilaulajan hölmö mollaaminen herätti kommentteja ja närää. Olin jo sulkenut tietokoneen, mutta kädet jännityksestä täristen avasin vielä nettiyhteyden kännykässä ja kirjoitin, että pyydän anteeksi, jos olen loukannut jotakuta. Kommentteja oli jo reilusti yli kymmenen.
Samalla annoin selityksen: lähes kaikilla minua yläasteella 1980-luvun lopulla kiusanneilla oli Dio-hihamerkki olkavarressaan, housuntaskussaan, missä tahansa. Dio ei tietysti ollut yksin: näkyi ZZ Topia, AC/DC:tä, W.A.S.P.:ia, Rattia, Mötley Crueta...
Minulla ei ole lämmin suhde mihinkään näistä bändeistä. Nimien näkeminen herättää väistämättä ja aina muistikuvia koulun pihalta tai tunneilta, joilla sai kuulla, nähdä tai haistella mitä milloinkin. Harvassa ovat ne hyvät hetket, jotka pystyn yhdistämään heavy metaliin, varsinkaan sen 80-lukuiseen takatukkaversioon. Se on minusta aina ja kaikkialla koulukiusaajien musiikkia.

Tämä on ongelmallinen asenne. Pidän hip hopista (tosin sen 80-90-luvun taitteen gruuvaavasta versiosta tyyliin De La Soul, Eric B. & Rakim, en nykyisestä junnaavasti rytmikkäästä ja minimalistisesta suuntauksesta), mutta ihan yhtälaillahan se on koulukiusaajien musiikkia, varmasti varsinkin nykyinen suomi-rap. Saatan digata myös rockabillystä ja pidän siihen liittyvästä pukeutumistyylistä - mutta tarvitseeko joku esimerkkejä väkivaltaisista ja rasistisista diinareista?
On tietysti helpompi yhdistää negatiivisia mielikuvia musiikkiin, josta ei muutenkaan pidä. Tämä on banaali yleistys, mutta tosi. Olen koettanut. Olen pitänyt ja pidän edelleen Black Sabbathin kahdesta ensimmäisestä levystä. Muutamat heavy-klassikot (Steppenwolfin "Born To Be Wild", Uriah Heepin "Easy Livin'", Thin Lizzyn "Boys Are Back In Town") ovat ihan kelpo biisejä. Kyse ei myöskään ole siitä, ettenkö pitäisi kovaäänisestä rockista. Jonkun voi olla vaikea nähdä eroa jonkin ruotsalaisen Union Carbide Productionsin ja hevin väilllä (ja minua vaivaa suunnattomasti nähdä Iggy & the Stooges esiintymässä Iron Maidenin, Slayerin ja muiden hevibändien kanssa samalla keikalla), mutta minulle ero on itsestäänselvä.
Tämä tietysti määrittelee fanin: hänelle tyylisuunnan (tai bändin tai artistin tai levyn tai aikakauden) erot muista tyylisuunnista ovat itsestäänselviä, eikä niitä tarvitse selitellä.

Harhailen hiukan. Yritän lähestyä asiaa toiselta kannalta.
Olen elänyt identiteettini kannalta merkittävät vuodet kulttuurissa (tai aikakaudessa), jossa on sallittua sanoa inhoavansa jotakin, ilman perusteluja. Teini-iän ja varhaisen älykköiän (ikävuodet 16-22) ystävilleni ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että jokin on naurettavaa, tylsää tai paskaa - perusteluja ei tarvittu. "Lukematta paskaa" on 80-luvun lopulla eläneiden tunnuslause - tai tässä tapauksessa oikeastaan "kuulematta paskaa".
Ja minä olen oppinut sen. Pitäisikö ehkä sanoa: olen imenyt asenteen kuin äidinmaidossa.
Tämä on punkin strategia. On sanottu, että rajojen rikkomisesta uhonnut punk pystytti musiikin tyylisuuntien välille ankarat rajat, joita ei sopinut ylittää. Punkkarit ja diinarit tappelivat pitkin 70- ja 80-lukua ja kyselivät epäselviltä tapauksilta, mitä nämä ovat, ja antoivat turpiin, jos olivat väärää ryhmää. Progen ja samaan syssyyn myös perinteisen, miehisen heavy metalin kuuntelu muuttui kielletyksi ja lopulta hyvin epäcooliksi toiminnaksi. Samaan kulttuuriin kuului myös se, että syntikoilla tehtyä musaa ei saanut diggailla: 80-luvun lopun punkia ja kantria yhteen naittanut kitararockkulttuuri painotti sitä, että ainoastaan kitaroilla ja rummuilla voi tehdä aitoa ja rehellistä musaa, aivan kuin se olisi instrumentista kiinni. (Tämä on tietysti syytä nähdä vastapainona saman ajan postpunkin, futurismin ja goottirockin esillä pitämälle epäaitouden ja feikkaamisen ideologialle, jossa roolit ja narrius olivat tärkeämpiä kuin aitous ja rehellisyys. Ja syntikat tärkeämpiä soittimia kuin kitarat.)
Olen itse päässyt monista näistä vastakkainasetteluista eroon (suostun jopa kuuntelemaan Duran Durania, pieninä annoksina tosin), mutta edelleen heavy metal on aidan toisella puolella, jossain tavoittamattomissa.

Nykyään tällaisia vastakkainasetteluja ei juuri löydä. Ihmiset voivat kuunnella ihan mitä tahansa, vanhoista Amerikan sisällissodan aikaisista lauluista Chemical Brothersiin ja takaisin. Moni voi soittaa omituista musiikkia improvisatorisissa akustisissa yhtyeissä, mutta hyräillä silti Modern Talkingin biisejä. 80-luvulla Dingoa ei yksinkertaisesti tietyissä piireissä kuunneltu, mutta nykyään tapaa useinkin fiksuja ihmisiä, joille Neumann on tärkeimpiä kotimaisia pop-säveltäjiä. (On tietysti totta, että hipster-kulttuurissa on sallitua naureskella esimerkiksi perinteistä, keski- ja alaluokille tarjottua rockfestarikulttuuria, jossa perinteistä rokkia veivaavien bändien säestämänä juodaan kaljaa ja mölytään.)
Tällaisessa ilmapiirissä on ihan turha tulla huutelemaan "jesss!", kun jonkun inhotun yhtyeen laulaja kuolee. Siitä saa vain inhot niskaansa - sekä syytteitä snobismista ja siitä, että halveksuu muita ja näiden makua. Siteeraan erästä Facebook-tuttavaani, joka kommentoi näin: "Vielä toistaiseksi en ole tavannut ihmistä, jolla olisi hyvän maun absoluuttiset kriteerit jumalallisena ilmoituksena hallussa, mutta paljon sinun laillasi harhaisia niin uskovia olen kyllä tavannut."
Tämä oli viiltävä kommentti ja se jäi kaihertamaan minua päiväkausiksi - ehkä se kaihertaa minua lopun ikääni. En tiedä, halusiko kommentoija aiheuttaa juuri tällaisen reaktion, ehkä temppuiluni Facebookissa olivat ärsyttäneet häntä jo äärirajoille ja iloitteluni Dion kuolemasta oli viimeinen pisara. Oli miten oli, vastasin hampaat irvessä, että tiedän, mistä hän puhuu, ja että olen yrittänyt tehdä asialle jotain ja kasvaa ihmisenä, etten pilkkaisi ja ivaisi toisten makua.
Mieleen muistui kerta lähes kymmenen vuoden takaa, kun nykyinen vaimoni, silloin vielä tuore tyttöystävä, kehui Catherine Breillatin Romance-elokuvaa, jota olin inhonnut (sittemmin olen pitänyt Breillatin elokuvista). Haukuin sen pystyyn sillä seurauksella, että tyttöystäväni alkoi itkeä. Varmasti hän poti myös huonoa omatuntoa siitä, ettei osaa katsoa elokuvia oikein.
On turha tällaisen jälkeen selittää, että ei tarkoittanut aiheuttaa tällaista reaktiota, että enemmänkin halusi vain tarjota valistusta, kommentteja, rakennuspuita. Sellaiseen pystyynhaukkuminen ei ole ehkä paras mahdollinen tapa.
Muistin myös toisen, vielä aiemman kerran, jolloin olin iloinnut inhoamani taiteentekijän kuolemaa. Olin ystäväni luona ja televisio oli päällä. Uutistenlukija kertoi, että suosittu jännityskirjailija Alistair MacLean on kuollut. Sanoin "jesss!" (Tai tuskin sanoin, koska tuo fraasi tuli käyttöön vasta 2000-luvulla - mutta hihkuin kuitenkin.)
Tuo hetki tuli mieleeni, kun postitin ilosanomani Dion kuolemasta. Enkö ole muuttunut? Olenko edelleen sama idiootti, joka iloitsee toisen ihmisen kuolemasta? Voinko tehdä vielä samanlaisia typeryyksiä kuin 14-vuotiaana?

Oli miten oli, tuossa hetkessä näkyi se kulttuurinen koodisto, jonka olin vaistomaisesti oppinut. Alistair MacLean oli tylsimysten kirjailija, jonka kirjojen ääreen ei olisi kenenkään tarvinnut vaivautua. Hänen kirjojaan oli 80-luvulla joka puolella ja ne alkoivat olla riesa (tähän väliin pitää sanoa, että myin vanhoja kirjoja Porin torilla kesäisin 80-luvun lopussa ja törmäsin tähän ilmiöön varsin kouriintuntuvasti).
Olin lukenut MacLeaneja aiemmin 11-12-vuotiaana ja ilmeisesti pitänytkin niistä, mutta sitten aloin liikkua Porin suppeissa älykköpiireissä ja alkoi hävettää, että olin lukenut jotain sellaista. Sama kävi monien muidenkin kirjailijoiden suhteen: Agatha Christie piti vaihtaa Raymond Chandleriin (olen edelleen sitä mieltä, että Christien kirjat ovat tylsiä) ja Alistair MacLeania piti dissata. Sellainen voi olla osa jonkun kasvuprosessia eikä sitä tule liian helposti ja nopeasti pitää esimerkkinä opportunistisesta luonteesta. Kasvuprosessiin taas kuuluvat olennaisesti ylilyönnit. (Ehkä prosessi on minulla vielä kesken.)

Paradoksaalista tässä on se, että toimitin vuosia myöhemmin hakuteoksen trillerikirjailijoista ja halusin itse tehdä Alistair MacLeanista hakusanan. Olin jopa hiukan ällistynyt: sellaiset kirjat kuin Loputon yö ja Pelko on aseeni ovat huippujännittäviä, hyvin rakennettuja kirjoja, joiden kirjoittajaa ei olisi tullut dissata. (Paitsi ehkä tasaisesti huonontuneesta tuotannosta.)
Minun pitäisi ehkä tehdä Diolle ja muulle heavy-musiikille samoin.
En vain pysty. Kuuntelin muutamia Dion biisejä Spotifysta Facebook-kohun (sic) jälkeen. Hyvä on: "Holy Diverissa" on ihan menevä kitarariffi ja Dio on hyvä laulaja, mutta en silti lämmennyt. Mahtipontiseksi muuttuessaan musiikki kävi tylsäksi; jaksoin lopulta kolme biisiä.
Ehkä kokeilen joskus taas. Tai sitten en.

Palaan vielä siihen, että kulttuuri on muuttunut ja dissaaminen on tullut halveksittavaksi toiminnaksi.
En totu siihen. Minulle on ollut älyllinen shokki huomata, että joku fiksu ihminen, jota voin arvostaa, kuuntelee heavya. Hyvän ystäväni Niko-Matin 30-vuotissynttäreillä soitettiin Iron Maidenia ja kaikki jorasivat hullun lailla - myös minä. (Siinä vaiheessa irtosin siis ironikon ja snobin kaavustani - vaikka Iron Maidenin soittaminen bileissä, joissa aiemmin oli soitettu Alice Coltranea, on tietysti itsessään ironinen ja snobistinen kommentti. Pakko sanoa, että mieluummin ja taitavammin jorasin Sonicsien "Psychoa" ja sen mielettömiä rumpubreikkejä.) Kaikki käyvät AC/DC:n konsertissa ja rakastavat juuri sitä, että musiikki ja show eivät muutu. (Sanooko joku, että rock voi olla muutoksen voima?)
Mutta ennen kaikkea kaikki surivat Ronnie James Dion kuolemaa.
Kaikki paitsi minä.
Minulle hänen kuolemansa oli loppujen lopuksi ja oikeasti yhdentekevä. Jokin säädyllisyyden puute esti minua jättämästä typerän jesss!-huutoni postittamista Facebookiin, vaikka oikeasti minun olisi vain pitänyt sanoa "jaa" ja jatkaa elämääni. Nyt kirjoitankin sen sijaan tätä tekstiä.
Mutta käsi sydämelle. Jos kuollut olisi ollut Modern Talkingin laulaja, moniko olisi loukkaantunut samalla tavalla, jos olisin huutanut "jesss!"?
Siinä tapauksessa tosin olisin todennut "jaa" ja jatkanut elämääni. Se tietysti osaltaan todistaa heavyn voimaa - jokin ärsyttää niin paljon että siitä ei voi olla jauhamatta. En vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että juuri se sama voima sai eräitä ihmisiä käymään minuun fyysisesti käsiksi.

Mutta ei tämä ole vieläkään tällä käsitelty. Jäin miettimään, että koko tämä typerä tapaus kertoo jotain 2000-luvusta, Facebookista ja sosiaalisista medioista ylipäätään.
Dio-huudahdukseni olisi sopinut baari-iltaan (joukko ironisia hipstereitä riemuitsee, kun vanhaa väsynyttä maailmaa edustanut rockkukko kuolee) tai koti-iltaan. Vaimoni olisi ymmärtänyt, jos olisin television ääressä todennut: "Huh, päästiinpä siitäkin." Ehkä hän olisi kysynyt, mitä minulla on Dioa vastaan, ja asia olisi kuitattu sillä, että olisin sanonut, että se oli koulukiusaajien suosikkilaulaja.
Mutta Facebookissa asia sai suurempia merkityksiä. Sosiaalinen media riisuu meiltä kaikki tulkintakehykset ja viestimme näyttäytyvät puhtaina, pelkästään niinä itsenään. Kun huudahdan "Dio kuollut: jesss!" noin 700 ihmisen edessä, se näyttää juuri siltä: kuin olisin oikeasti ollut iloinen Ronnie James Dion kuolemasta. Oikeassa ympäristössä eleessä olisivat näkyneet ensinnäkin se, että Dion logo ja maine ovat osa koulukiusaamistraumaani, ja toiseksi se, että olen kasvanut punkin jälkeisessä väheksymisen ja snobismin kulttuurissa. Facebook-heitto on historiaton, se ei kerro mitään puhujastaan. Se ei kanna historiaansa mukanaan.
Tietysti opimme tuntemaan vähitellen Facebook-frendimme, vaikka he eivät olisikaan fyysisiä tuttavuuksia. Opimme, mistä on kyse, kun he käyttävät ironiaa, ja erotamme ne hetket, jolloin he ovat tosissaan. Tai sitten emme. Monet vanhemmat Facebookin käyttäjät kiroavat statuspäivityksissä esiintyvän ironian alimpaan helvettiin, vaikka Facebook mediana houkuttelee juuri ironiaan, merkitysten ja vastaanottavan yleisön vähättelyyn.
Snobismi ja ironia tietysti kulkevatkin käsi kädessä. Ainoa, joka tuntui ymmärtävän jesss!-huudahdustani, oli ystäväni, jonka suhde elämään on pelkästään ironinen. Hän puolusti huonoa makua ja huonoa huumoria.
Mutta nehän eivät toimi, jos viestin vastaanottaja ei tiedä, mitä odottaa.

Godard, White, Huunonen

2010-04-08T17:18:00.002+03:00

Suomalaisen elokuvan festivaali on käynnissä. Perjantaina on seminaari, jossa puhutaan suomalaisesta kulttielokuvasta; tässä oma osuuteni seminaariin. Tilaisuus on klo 12 Turun kaupunginkirjaston studiossa. [Valitan, en jaksa linkitellä enkä kursivoida leffojen ja muiden nimiä. Aloitin, mutta totesin, että olkoon.]

Lionel White on amerikkalainen kioskidekkarin klassikko, jolla on sekä klassikko- että kulttistatus. White tunnetaan kovaotteisten keikkakuvausten kirjoittajana - hän siis teki monia kirjoja, joissa rikollisporukka tekee ison ryöstön pankkiin tai vastaavaan tai kidnappauksen. Whiten kirjoissa henkilöt ovat säälimättömiä, yleensä toisilleen tuntemattomia, mutta he ovat kaikki oman alansa ammattilaisia. Whiten on sanottu kuvaavan toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä työn jaon maailmaa, jossa tietyn ammattitaidon omaava ihminen tekee vain yhtä ammattia. Aiemmin saattoi sanoa, että jokainen teki monta eri ammattia - näin karrikoiden. Whiten romaanit ovat kuvauksia tästä syntyvästä vieraantumisesta.

Jos Whiten henkilöt ovat säälimättömiä, niin myös Whiten kirjat ovat säälimättömiä. Kirjat eivät yleensä lopu onnellisesti, vaan lähes kaikki kuolevat ja iso potti jää saamatta.

Lionel Whitea on filmattu aika paljon ja tulokset ovat osoittautuneet kestäviksi. Muutaman vähäisemmän produktion rinnalle ja ohi voi nostaa huoletta kolme elokuvaa, joista yksi on suomalainen. Ei-suomalaiset ovat Stanley Kubrickin The Killing eli Peli on menetetty vuodelta 1955 sekä Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot vuodelta 1965. Se suomalainen on Seppo Huunosen Karvat vuodelta 1973, josta myöhemmin tarkemmin.

Jo The Killing paljastaa, että Whitesta irtosi aineksia modernistiseen, klassisen elokuvakerronnan sääntöjä ravistelevaan elokuvaan. Kubrickin elokuvan rakenne, jossa sama kohtaus toistuu useaan otteeseen ja kerronta on koottu tämän yhden kohtauksen ympärille, on tuttua esimerkiksi Ford Madox Fordin romaanista Hyvä sotilas vuodelta 1915. Tätä piirrettä ei Whiten romaanissa kuitenkaan vielä ollut, vaan se on Kubrickin itsensä keksimä. Lionel Whiten romaanin alkuperäinen nimi oli Clean Break, ja se on suomennettu kioskipokkarina nimellä Suuri kaappaus.

Samantyyppisen, vielä rohkeamman kerronnan otti omakseen ranskalainen Jean-Luc Godard Hullussa Pierrotissaan, joka on hänen pidetyimpiä ja todennäköisesti myös hallituimpia elokuviaan. Se perustuu Whiten romaaniin Obsession eli Pakkomielle vuodelta 1962. Romaanin julkaisi keskeinen amerikkalainen kioskikirjakustantamo Fawcett Gold Medal -sarjassaan, mikä tarkoitti sitä, että sitä myytiin todennäköisesti satoja tuhansia kopioita. Kyse ei siis ole mistään marginaalikirjallisuudesta, vaikka sellainen mielikuva vanhasta kioskidekkarista saattaa helposti syntyä. Obsessionkin on julkaistu suomeksi, samassa Ilves-sarjassa kuin aiemmin mainittu teos Suuri kaappaus. Sen nimi on suomeksi Kohti perikatoa, joka on erinomainen nimi Whiten romaanille, jonka alussa jo tietää että kirja ei voi päättyä hyvin.

Kirja on Whiten romaaneista epätavallisimpia. Siinä keskiössä eivät ole ammattirikolliset, vaikka nopeasti päähenkilöiden elämä alkaa sivuta kansainvälisen rikollisuuden maailmaa. Mutta enemmän kuin ammattimaisen rikollisuuden kuvaus, se on hullun rakkauden kuvaus. Ja tämä on tietysti asia, joka Godardia on kiinnostanut. Elokuvan alussa rajuista rikos- ja sotaelokuvista tunnettu ohjaaja Samuel Fuller sanoo kuuluisat sanat: "Film is like a battleground. Love. Hate. Action. Violence. Death. In one word . . . emotion.”

Näitä Godard tarjoilee runsain mitoin. Hullu Pierrot on rakkauskertomus, rikoselokuva, toimintaelokuva ja siinä on monta kuolemaa, monet sattumanvaraisia tai koomisia. Niihin ei paljon kiinnitetä huomiota.

Mitään poikkeuksellista ei ole siinä, että Godard filmasi amerikkalaista kioskiviihdettä. Voi jopa sanoa, että sellaiset filmatisoinnit muodostavat merkittävän osan ranskalaista uutta aaltoa. Godardin muusta tuotannosta esimerkiksi sekopäinen Made in USA perustuu Donald Westlaken salanimellä Richard Stark kirjoittamaan dekkariin - kirjaa ei kyllä tunnista elokuvasta, jos ei tiedä mitä etsii. Anna Karina esittää siinä samaa hahmoa, Parkeria, jota myöhemmin esitti Lee Marvin John Boormanin Point Blankissa.

Mutta Godard ei ole yksin. Francois Truffaut filmasi, laskutavasta riippuen, kolme tai neljä amerikkalaista kioskiromaania: David Goodisin Murhan sävelen nimellä Ampukaa pianistia, Charles Williamsin The Long Saturday Nightin nimellä Pitkä viikonloppu, sekä Cornell Woolrichin kaksi romaania nimillä Morsian pukeutuu mustaan ja Mississippin velho. Viidenneksi voisi ottaa Fahrenheit 451:n, joka perustuu Ray Bradburyn alun perin scifi-lehdessä jatkokertomuksena ilmestyneeseen romaaniin. Truffaut ei ole yksin: Claude Sautetin Kuuma lasti perustuu Charles Williamsin romaaniin. Claude Sautet taas käsikirjoitti Alain Cavalierille elokuvan Keskiyön kaappaus Donald Westlaken dekkarista. 1970-luvulla Claude Chabrol ohjasi elokuvan Kauhun kuja yhdestä Ed McBainin poliisiromaanista, ja hänen aiempi elokuvansa Lukittu ovi taas perustuu Stanley Ellinin romaaniin. Vielä myöhäisellä urallaan Chabrol palasi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden pariin elokuvallaan Suklaata, kiitos, joka perustuu Charlotte Armstrongin romaaniin The Chocolate Web.

Myös vanhemman polven ohjaajat palasivat amerikkalaiseen rikoskirjallisuuteen: Rene Clementin Satimessa perustuu jo pari kertaa mainitun Charles Williamsin romaaniin, ja Williams jopa pestattiin tekemään siihen käsikirjoitusta.

Kyse on laajemmasta rakkaudesta amerikkalaiseen viihdekulttuuriin, joka on aina yhdistänyt ranskalaisia. Alain Resnais puhui moneen otteeseen rakkaudestaan amerikkalaiseen sarjakuvaan - esimerkiksi Taika-Jim -sarjakuvasta on monia viitteitä Resnaisin umpimodernistisessa merkkiteoksessa Viime vuonna Marienbadissa. Francois Truffaut tiivisti asenteen Pitkän viikonlopun ensi-iltaan kirjoittamassaan tiedotteessa:

"Aina kun olen tekemisissä rikoskirjailijan kanssa, minuun on tehnyt vaikutuksen hänen vaatimattomuutensa, ammattitaitonsa, mutta myös hänen surumielisyytensä. Jotakin epätoivoista ja kohtalokasta on useinkin kirjailijassa, joka ansaitsee elantonsa kertomalla rikostarinoita. Kritiikki ei koskaan puhu näistä viihdekirjailijoista, heillä ei koskaan ole ollut tunnetta 'omasta yleisöstä'. Mutta silloinkin, kun he näyttävät hutiloivan ja kirjoittavan vain rahan vuoksi, he paljastavat itsensä fiktiossaan intiimimmin kuin kukaan uskoisi tai edes he itse kuvitelevat. He luulevat olevansa hyvinkin piilossa muutamien ruumiiden ja revolverien takana, ja samalla he paljastavat itsensä, ripittäytyvät ja toteuttavat pakonalaisessa tilassaan vapaata luomistyötä. Samoin vanhan Hollywoodin B-elokuvien tekijät luulivat olevansa pelkkiä studiotyöläisiä, kun he itse asiassa olivat aitoja ja luovia taiteilijoita.”

En tiedä, oliko Seppo Huunosella samanlainen asenne kun hän alkoi ohjata Karvoja. Tiesikö hän, että Lionel Whiten romaaneja oli aiemmin filmattu? Tiesikö hän, että Kubrickin Peli on menetetty - joka oli tosin kielletty Suomessa jossain vaiheessa - perustuu Lionel Whiten romaaniin?

Seppo Huunosen Karvat on monella tapaa poikkeuksellinen elokuva. Se oli valmistuessaan vuonna 1974 vuotensa ainoa toinen kotimainen elokuva, Speden ufo-pelleilyn Viu-hah-hah-tajan ohella. Se on varmasti ainoa suomalainen elokuva, joka perustuu amerikkalaiseen romaaniin. Se on myös ensimmäisiä suomalaisia K18-määritelmän saaneita elokuvia - ensimmäinen oli Teuvo Tulion Sensuela pari vuotta aiemmin.

Oli miten oli, Karvat perustuu samaan romaaniin kuin Hullu Pierrot, Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa eli Obsession.

Elokuvilla on paljon eroavaisuuksia. Jean-Luc Godardilla on pääparinaan karheankomea Jean-Paul Belmondo sekä kaunis ja erittäin itseriittoisen näköinen Anna Karina, Huunonen on joutunut tyytymään pieneen ja kaljuuntuvaan Mikko Majanlahteen. Anna Karinan korvaa lyhyttukkaisena tylyn näköinen Arja Virtanen. Varsinkin Virtanen kohdalla Karvat oli uran ainoa elokuva, myöhemmin hän oli perustamassa teatteriryhmä Hurjaruuthia nimellä Arja Pettersson. Mikko Majanlahti taas oli Tampereen työväen teatterin johtaja 1980-luvulla, mutta elokuvia hänkään ei monta tehnyt. Godardin ikoniseen versioon verrattuna näyttelijöiden karisma on lähes olematon, valitettavasti.

Elokuvissa on muitakin eroja. Kainalokarvat, jotka aika härskisti ja särmikkäästikin laittavat tapahtumaketjun liikkeelle, ovat Huunosen omaa keksintöä - Godardin loppujen lopuksi huipputyylikkäässä maailmassa sellaisia ei olisi voinut näyttää.

Huunonen on käyttänyt myös elokuvassaan joitain metafiktiivisiä keinoja, jotka ylittävät Godardinkin mielikuvituksen. Eräässä kohtauksessa pääparin yhdyntää simuloidaan kahdella animoidulla nenäliinalla - sinänsä taitavasti tehdyn kohtauksen on animoinut Gert Roose, virolaissyntyinen mainosanimaattori. Toisessa kohtauksessa mies ammutaan näköjään kuoliaaksi, mutta hän saa superpähkinän niin kuin sarjakuvan Super-Hessu ja herää eloon. Elokuvan väkivaltaisimmissa kohtauksessa esiin säntää kääpiön komentama rikollisjoukko, joka käyttäytyy liioitellun kulmikkaasti. Näissä kohdissa Karvat on selvästi oman lajityyppinsä parodiaa, vaikka monissa muissa kohdin parodisuus jää epäselväksi.

Lopetus on hurja. Se vetää täysin vertoja Lionel Whiten omalle lopetukselle ja tuo mieleen esimerkiksi Alain Robbe-Grilletin erikoisen esikoisohjauksen Trans-Europ-Express. Toisaalta Huunonen jättää ainakin yhden henkilöistään eloon - en nyt paljasta tässä kenen, mutta Godardillahan - kuuluisassa kohtauksessa - Belmondo maalaa naamansa siniseksi ja räjäyttää itsensä dynamiitilla. Godard on tässä lähempänä Whiten alkuperäistä lopetusta.

Mutta elokuvilla on tietysti muitakin eroja. Huunosen Karvat voi olla monessa mielessä ekstravagantimpi kuin Hullu Pierrot, mutta toisaalta Huunonen ei missään vaiheessa esimerkiksi kyseenalaista kerrontaa. Hän ei pilko tapahtumien aikaa ja järjestystä niin kuin Godard tekee. Godardilla Belmondolla ja Majanlahdella on muitakin eroja kuin ulkonäköön liittyviä: rikolliseksi ryhdyttyään Belmondo rupeaa kirjailijaksi, joka pohtii joycelaisia todellisuuden kuvaukseen liittyviä ongelmia, mutta Majanlahti rupeaa kiinteistökeinottelijaksi. Tässä Huunonen on lähempänä Lionel Whitea - Godard tietysti näkee rikollisuuden vastavoimana keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja kapitalismille, Huunosella Majanlahden toiminta kuvaa keskiluokan ahdinkoa: kun ryhtyy rikolliseksi, kierroksia pitää koventaa. Karvoissa Majanlahden toiminta on epäuskottavampaa, koska alun perin hän on ollut töissä televisiossa, samoin kuin Belmondo. Hullu Pierrot alkaa kohtauksella, jossa Belmondo lukee kylvyssä kuvausta Velazquezin maalauksista, tämä pohjustaa Belmondon myöhempää kääntymystä intellektuelliksi.

Lisäksi Karvoista puuttuu Hullun Pierrotin poliittisuus: alun juhlakohtauksessa Godard tekee julmaa pilaa jetset-ihmisten pinnallisuudesta, kun nämä toistelevat toisilleen ulkoa opeteltuja mainoslauseita. Kiinnostavasti Godard myös tuo Whiten kuvaaman melko merkityksettömän rikollisuuden - esimerkiksi tytön luota löytyvä murhattu on sutenööri - nykyaikaan kiinni: Hullun Pierrotin rikolliset myyvät aseita Kongoon ja Angolaan, keskelle 1960-luvun poliittisia kriisejä. Puhetta riittää myös Algerian sisällissodasta, joka 1960-luvun puolivälissä oli vielä ajankohtainen. Belmondoa kiduttavat rikolliset ovat saaneet oppinsa juuri Algeriassa. Elokuvassa tehdään myös hurjaa pilaa Vietnamin sodasta ja siitä, kuinka yksinkertaisena spektaakkelina amerikkalaiset sen näkevät.

Poliittisuutta Godardin elokuvassa on myös henkilöiden, eritoten Belmondon, viileys. Kun hän näkee asekauppiaan kuolleen ruumiin Anna Karinan karun asunnon - sisustuksena lähinnä aseita -, hän ei hätkähdäkään. Huunosen elokuvan henkilöt käyttäytyvät niin sanotusti normaalimmin: hermoilevat, pelästyvät, ahdistuvat, tekevät päätöksiä nurkkaan ajettuna. Godardin coolit nuorukaiset ajautuvat tilanteisiinsa, Huunosen enemmän karvalakkihenkiset suomalaiset versiot yrittävät pyristellä niistä irti. Loppujen lopuksi kummatkin kuitenkin päätyvät kuvaamaan keskiluokkaista vieraantuneisuutta, joka oli myös Lionel Whiten teema. On enemmänkin meidän suomalaisten vika, että meidän keskiluokkamme ei ollut niin kaunis kuin Belmondo ja Karina.

Mainittakoon vielä pienenä triviana, joka kertoo tekijöiden kiinnostuksesta amerikkalaista dekkariviihdettä kohtaan: kohtauksessa, jossa Mikko Majalahti lukee Shakespearen lyhennettyjä teoksia englanniksi, näkyy toinenkin kirja. Se on amerikkalaisen rikoskirjailijan Margaret Millarin klassikkoteos 1950-luvulta, Muukalainen haudassani. Se ei liity temaattisesti mitenkään Karvoihin tai Lionel Whiteen, mutta kertoo siitä, että Huunonen tunsi hyvin ajan kiinnostavimpia dekkareita.

Vanhan ajan kaskut

2010-03-24T16:18:00.002+02:00

Lainasin kirjastosta Antero Raevuoren toimittaman kirjan Vanhan ajan kaskut: vitsejä 1900-1950-luvuilta (Gummerus), joka ilmestyi viime vuonna. Se on pieni pokkari, johon Raevuori on koonnut vitsejä lähinnä vanhoista vitsilehdistä. Kiinnostuin tästä, koska itse pyörittelin vastaavaa ideaa vuosikausia uskomatta siihen hetkeäkään - ja sitten joku menee ja tekee sen. Raevuori on tietysti ollut jo pitkään kohtuullisen tunnettu urheilukirjoittaja, jolla on varmasti hyvät suhteet kustantajiinsa. Olisi vain itse pitänyt uskoa tähän... Olisin tosin tehnyt kirjan eri tavalla - olisin painottanut vitsien absurdiutta ja huonoutta. (Samanlainen hankehan on Karo Hämäläisen ja Salla Simukan mummovitsikirja, jota en tosin ole lukenut.)

Oli miten oli, tässähän olisi ollut Raevuorella tilaisuus kertoa jotain vitsilehdistä ja niiden tekijöistä ja kuvittajista. Valitettavasti hän vain luettelee osastojen alussa, mistä lehdistä vitsit on napattu - esimerkkinä vuodet 1910-1919: Ampiainen (Viipuri), Kulkuri (Vaasa), Mullikka (Tampere), Tuulispää (Helsinki), Weitikka (Oulu), Velikulta (Helsinki). Tässäkin listassa on minulle tuntemattomia lehtiä, Tuulispäätä lukuun ottamatta.

Raevuori on kirjoittanut parinsadan merkin mittaiset esittelyt kuhunkin osastoon. Tässä saman osaston teksti: "Naurun kohteet lisääntyivät. Nyt nauretaan juutalaisille - heidän ahneudelleen ja puhetavalleen. Vitsien kohteena ovat myös gulashit, keinottelijat, jotka rikastuvat ja lihovat ruokapulan vallitessa. Näyttämölle ilmestyvät myös savolaisukot, jotka murteineen ovat jatkossakin kiitollisia pilalehtien vakiohahmoja. Papeilla, tuomareilla ja opettajilla on paikkansa heilläkin, niin myös näsäviisailla pikkupojilla, mutta lahtareista ja punikeistä ei vitsejä väännetä. Kansalaissota on liian arka ja kipeä aihe." Tietystikään vitsikirjan lukija ei kaipaa tietoa häiritsemään naurunautintoa, mutta nyt tietopuolisempaa kirjaa samasta aiheesta on varmasti vaikeampi saada enää läpi. (Nautinnonkin kanssa on vähän niin ja näin - suuri osa vitseistä on aika huonoja.)

Kirjassa on lisäksi käytetty lehtien kuvituksia mainitsematta kuvittajien nimiä - mietin, olisiko tässä joissain kohdin tehty jopa tekijänoikeusrikoksia. Osa kuvituksista on selvästi ruotsalaisia - jonkun tekijä on "Knut", toisen ehkä "P. Lindroth". Yksi on ehkä "Hilding Nyman" - ahaa, hänestä onkin peräti Wikipedia-hakusana täällä.

Monessa kuvassa näkyy selvästi signeeraus "Y. Yrjölä". Tietääkö kukaan mitään Yrjölästä - joka lienee ollut Yrjö? Yksi on ehkä Vuoristo tai Vuonto tai Vuorto. Mukana lienee yksi Hjalmar Löfving, jos hänen signeerauksensa oli "Hj.L."

Marton Taigan scifi-novellit

2010-02-22T20:40:00.002+02:00

Marton Taiga eli Martti Löfberg on ollut yksi tuotteliaimmista suomalaisista kirjailijoista, joka kirjoitti lukemattomia lehtinovelleja ja ajanvieteromaaneja 1930-luvulta 1960-luvun alkuun. Hän kirjoitti myös scifiä; toimitan hänen tieteistarinoistaan kokoelman, jos vain perikunta löytyy. Turbator julkaisee.

Alla oleva lista (sekä suluissa olevat kommentit) on kopsattu Kalevi Haikon artikkelista, josta kopiot löytyvät hänen arkistostaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta - en tiedä, missä ja milloin artikkeli on ilmestynyt. (Olisi kiehtova koota kirja myös Haikon suomalaisen lehtinovellin historiaa käsittelevistä teksteistä.)

Osiriksen sormus, Lukemista Kaikille 38-46/1934. (Aikasiirto 1930-luvulta faarao Ekhnatonin Egyptiin. [Huom! Sama faarao kuin Waltarilla sekä Sinuhessa että joissain muissa teksteissä!])

Viiden minuutin ikuisuus, Lukemista Kaikille 33-40/1936; myös kirjana 1945. (Aikasiirto 1930-luvulta keisari Tiberiuksen Roomaan.)

Tohtori Siniparta eli nero ei kuole. Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946. (William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä leijonaksi.)

Maailma, joka kerran oli, Seikkailukertomuksia 23-27/1937. (Maailman tuho 1987 suomalaisesta näkökulmasta.)

Ubongongon mustat silmät, Yllätyslukemisto 1-10/1939. (Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä [!].) [Voikohan tällaista enää julkaista uudestaan..? Mukana tapahtumissa myös Gestapo.]

Korsikkalaisen varjo, Jännityslukemisto 27-36/1939. (Amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia.)

Suuren pelin loppu. Ilmestynyt vain kirjana 1945. (Lokoli puhuu syvällä Afrikassa: Valkoiset miehet ovat kuolleet, kaikki valkoiset ovat kuolleet..) [Kirja siis kertoo siitä, miten eurooppalais-amerikkalainen sivistys tuhoaa itsensä suuressa sodassa.)

Uhu, jousimies, Lukemista Kaikille 14-25/1959. Ilmestynyt nimellä L. Martin. (Tarina tulevaisuudesta, kun kaikki maailmantuhon jälkeen alkaa taas alusta.)

8 taivaallista miestä, Seikkailukertomuksia 3-14/1961; ilmestynyt myös kirjana 1986. (Avaruusaluksen järkyttävä paluu aikojen takaa. Päänäyttämönä Karjalan kannas.) [Minusta huono tarina, en olisi valinnut tätä julkaistavaksi enää 80-luvulla, niin kuin Jalava teki.]

Aurinkokansa, Seikkailukertomuksia 7-15/1962. (Kahden kiertotähden ihmiset kohtaavat: toiset elävät kivikautta, toisille ydinaseet ovat jo vanhanaikaista tekniikkaa.)

Kirjana ilmestymättömiä tuossa on siis kuusi, kaikki jatkokertomuksia, saas nähdä, kannattaako kaikkia julkaista - tai mahtuvatko ne järkevästi yhteen kirjaan. Tietysti voisi kuvitella, että tekisi kaksi teosta. Miksi sitten ei kuitenkin julkaisisi myös noita kirjana ilmestyneitä - Tohtori Siniparran ihmettä, Suuren pelin loppua ja Viiden minuutin ikuisuutta -, kun ne kuitenkin ovat keräilyharvinaisuuksia? Kiinnostava temaattinen kokonaisuus tulisi kahdesta varhaisesta aikamatkustustarinasta.

James Ellroyn haastattelu

2010-02-12T13:43:00.002+02:00

Haastattelin James Ellroyta Turun Sanomiin viime viikon sunnuntaina. Haastattelu meni surkeasti, jutusta tuli hyvä. Koska Turun Sanomat ei julkaise juttua verkossa kaikille - ainoastaan tilaajille -, niin pistän jutun myös tänne. Tässä taas englanniksi kertomus haastattelun kulusta.

James Ellroy Suomessa
Kun rikoskirjailija suuttuu

Vinkki toimituspäälliköille: jos haluaa saada James Ellroysta myötämielisen haastattelun, kannattaa lähettää asialle nainen.
Minua edeltänyt haastattelija saa osakseen rentoja vastauksia ja hymyjä, mutta mieshaastattelijan nähdessään kirjailija jäykistyy ja alkaa puhua yksisanaisilla lauseilla - aivan kuin hän kirjansakin kirjoittaa.
Amerikkalainen James Ellroy on tullut Suomeen markkinoimaan uusinta romaaniaan Levotonta verta (Like).
Se on selvästi henkilökohtaisempi teos kuin kaksi aiempaa, Amerikan tabloidi ja Verirahat, sanon.
- Se on tyylillisesti helpompi kuin kaksi edellistä. Se on upea rakkauskertomus sanan todellisessa mielessä. Se on tietoisin taideteokseni ja kypsin kirjani, Ellroy selittää monista esiintymisistä tuttuun tyyliinsä ja tuijottaa haastattelijaa kuin aikoisi syödä tämän.
Selvää on, että tässä vaiheessa voi heittää hyvästit vakavalle syvähaastattelulle.

Ellroyn sankari

Levoton veri ja muut Alamaailma-trilogian kirjat käsittelevät Yhdysvaltain historiaa 1950-luvun lopulta vuoteen 1972. Käsitellyksi tulevat kaikki ajan konfliktit: Kennedyjen ja Martin Luther Kingin salamurhat, Mustien pantterien nousu ja tuho, J. Edgar Hooverin vainoharhat, Kuuban menetys, Vietnamin sota... Amerikan historia on täynnä pahoja miehiä ja heidän toimiaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuisi loogiselta, että Ellroy jatkaisi Levottoman veren tarinaa. Tiedossa olisi upeita tarinoita, upeita henkilöitä: Richard Nixon ja Watergate-miehet Howard Hunt ja Gordon Liddy, Ronald Reagan ja Irangate-suhmuroitsija Oliver North...
Ellroyn luiseva etusormi nousee kasvojeni eteen. Miehen ilme on todella pelottava.
- Lopeta heti! Tästä ei puhuta!
- Pidän Ronald Reagania erittäin suuressa arvossa, Ellroy sanoo tummalla saarnaajan äänellään.
- Historia tulee osoittamaan, että hän on yksi suurimmista amerikkalaisista. Hän on parhaiden amerikkalaisten presidenttien listalla. Hän kukisti Neuvostoliiton.
Entä George Bush, vanhempi ja nuorempi, Bill Clinton, Obama...? Ellroy vain pudistaa päätään. Ei kiinnosta.
- Kuules nyt, Ellroy ojentaa nuorta toimittajaa.
- Minä en välitä maailmasta. Minä elän tyhjiössä. Minä en seuraa lehtiä, minä en lue kirjoja, minä en katso televisiota, minulla ei ole tietokonetta. Minä en tiedä mitään tästä maailmasta. Minä vain kuvittelen, millainen maailma olisi voinut olla.

Isänmaallinen Ellroy

Levottomassa veressä esiintyy myös amerikkalaisen kommunismin traaginen historia. Kommunismista kirjoittaminen on varmasti ollut yllätys Ellroyn lukijoille, koska tätä ei todellakaan ole tunnettu vasemmistolaisuudesta. Ellroy kertoo rohkeista ihmisistä, jotka asettuvat vastustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka tietävät sen olevan tuhoontuomittua.
Mutta Ellroy ei halua puhua aiheesta.
- Kommunismi on hevonpaskaa. Sosialismi on hevonpaskaa.
Ellroy vetää isänmaallisen vaihteen päälle.
- Minä en inhoa Amerikkaa. Minä hyväksyn sen, mitä Amerikka tekee maailmalla. Minua ei kiinnosta maksaa enempää veroja. Katso Ruotsia, ihmiset maksavat siellä järjettömiä veroja ja silti ne ovat kaikki juoppoja.
Levottoman veren kommunismia ja sen historiaa koskevat jaksot ovat kuitenkin niin koskettavia, että on pakko kysyä, miksi kirjailija sitten innostui kirjoittamaan aiheesta.
- Olin rakastunut naiseen nimeltä Joan. Hän oli upea punatukkainen nainen, joka oli todella vasemmistolainen. Minusta hänen poliittiset mielipiteensä olivat järjettömiä, Ellroy sanoo.
Yhtäkkiä hän katsoo vasenta kättäni ja kysyy:
- Oletko naimisissa? Oletko samaa mieltä politiikasta vaimosi kanssa?
Kyllä, vastaan hämmentyneenä, mitä tekemistä...
- Rakkaus ylittää poliittiset rajat. Ihmiset menevät yhteen sen takia että he rakastavat toisiaan, eivätkä sen takia, että he ovat samaa mieltä politiikasta.
Kyse on siis pelkästään rakkauskertomuksesta? Kun puolilaillisesti toimiva agentti ja Mustia panttereita sympatisoiva nainen rakastuvat, ja agentti - yksi Ellroyn rakastamista pahoista miehistä - alkaa toimia entisiä työnantajiaan vastaan?
- Levottoman veren rakkaustarinassa on kyse siitä, että vasemmisto tarvitsee rahaa ja yhteyksiä ja oikeisto tarvitsee tietoa vasemmistosta, Ellroy kuittaa ja alkaa olla pahasti kyllästyneen näköinen.
Sitten hän taas terästyy:
- Okei, mennään asiaan. Politiikka on minusta hevonpaskaa. En välitä Obamasta, en välitä John McCainista, en välitä terveydenhuollon uudistuksesta. Se kaikki on minusta tylsää.
Mutta monet pitävät silti kirjojasi amerikkalaisen kapitalismin kritiikkinä, yritän sanoa.
- Saavat pitää niitä minä haluavat, kunhan vain lukevat niitä paskoja ja vielä maksavat siitä!
Ellroy hakkaa nojatuolin käsinojaa.
- Voidaanko lakata puhumasta politiikkaa?
Sanon avuttomana, että lähes kaikki kysymykseni käsittelevät politiikkaa. Ellroy ei voisi näyttää kyllästyneemmältä.
Koetetaan silti vielä: sinua on kritisoitu siitä, että teet kapitalismin pahoista puolista fetissin, glorifioit niitä...
- Minä olen kapitalisti, sillä minä haluan tehdä rahaa. Minä haluan, että ihmiset ostavat kirjojani.
Silläkö Ellroy kuittaa sen, että hänen kirjansa käsittelevät maailman mahtavimman maan taloudellista ja sisäpoliittista pahuutta?
- Minulla ei ole poliittista agendaa, minulla ei ole taiteellista agendaa, minä haluan vain että lukijat viihtyvät ja uskovat, että se mitä olen kirjoissani kertonut voisi olla totta.

Turun puretut talot

2010-02-06T20:18:00.002+02:00

Tein oheisen jutun Harri Kumpulaisen (= Harri Erkki, Turbator) julkaisemaan Rakennussanomat-ammattilehteen, ja oletan, että sitä ei moni tule siitä lukemaan. Kuvassa Junneliuksen taloa.

Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.

Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Parempi maailma

Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Sopia toivoo, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.

Ei arkkitehtuurikirja

Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.

Kuka oli Eino Liekki?

2010-01-24T19:12:00.002+02:00

Eino Liekki oli näitä Kanervan kustannusliikkeen salanimellä kirjoittaneita senttareita, jonka novelleja ilmestyi Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa. Mitään tietoa siitä, kuka Liekki oikeasti oli, ei ole. Voi vain esittää arveluja, eivätkä nekään ole kovin kummoisia. Veikkaus on, että kyse on ammattikirjoittajasta, sen verran sujuvasti - joskaan ei mieleenjäävästi - teksti kulkee esimerkiksi novellissa "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" (SM 1940). Kyse ei välttämättä ole romaanikirjailijasta, vaan ehkäpä sanomalehtitoimittajasta, joka on kynäillyt novelleja ja ehkä seuranäytelmiäkin varsinaisen työnsä ohessa. Liekin takana olevaa henkilöllisyyttä voisi arvailla esimerkiksi tämän käyttämien henkilöhahmojen nimien perusteella - onko esimerkiksi Tauno Soramäki, mainitun novellin sankari, mukana jossain toisessa tekstissä, jonka ko. kirjoittaja on julkaissut?

Eino Liekki -nimimerkki ilmestyi Iskuun jo vuonna 1935, lehden kolmanteen numeroon (jolloin lehden nimi oli vielä käytännössä Jännityskertomuksia; nimi muuttui aika pian). Novellin nimi oli "3 ihmistä", alaotsikolla "Jännityskertomus Helsingistä". Liekki kirjoitti jännäreitä lähes jokaiseen Iskun numeroon liki kolmen vuoden ajan. Vuonna 1937 alkuperäinen Isku lakkasi ilmestymästä ja Liekki siirtyi Seikkailujen Maailmaan, jossa hän debytoi vielä samana vuonna. Vuonna 1938 hän piti taukoa jatkaakseen taas vuonna 1939. Liekki jatkoi kirjoittamista aina numeroon 1/1941 saakka, jolloin hän lopetti - ehkä hän joutui sotaan, jossa hän ehkä kuoli. Tai sitten hän vain lakkasi kirjoittamasta - ehkä porvarillinen työ vei liikaa aikaa eikä vapaaksi kirjoittajaksi voinut ruveta. On todennäköistä, että kyse oli jostakusta Kanervan kirjapainon perustajan August Kanervan henkilökohtaisesta tutusta, koska nimi ei esiinny muissa alan lehdissä. Ehkä Liekki oli joku lahtelainen toimittaja - Kanervahan toimi Lahdessa.

Eino Liekki kehitti Seikkailujen Maailmaan pitkäaikaisen sarjan Pertti Pasilasta, suomalaisesta seikkailijasta, joka joutuu kaikenlaisiin selkkauksiin ja taistelee mm. neuvostoliittolaiais vastaan, kuten aikakauteen kuuluu. Pertti Pasila -tarinoista saisi kokonaisen kirjan - jos jutut vain olisivat kiinnostavammin kirjoitettuja. Eino Liekin rinnalla vastaavia Kanervan lehtiin kirjoittaneita olivat mm. Erkki Horma, Jaska Autero, Kalevi Nervas ja Kaarlo Karmala.

Ja loppuun mainos: "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" ilmestyy vuosikertatarinana Iskun tulevassa scifi-numerossa!

Alla luettelo Eino Liekin tarinoista Seikkailujen Maailmassa (piti tehdä myös Iskun jutuista vastaava, mutta väsähdin):

1/1937
Eino Liekki: Salakuljettajan lemmitty

3/1937
Eino Liekki: Reijo Hirvinevan rikos

1/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila vapautuu Kakolasta

2/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pelastaa naisen

3/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Tampereella

4/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pakenee Tallinnaan

5/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila kohtaa tuntemattoman naisen

6/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu tshekan pyöveliksi

8/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila viettää viikonloppua

9/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila tutustuu ”Kolgan kreivin” vaimoon
Eino Liekki: Kakolasta karannut vanki (päähenkilö Alku Siimes)

10/1939
anonyymi (Eino Liekki?): Seikkailija Pertti Pasila käy Kulosaaressa

11/1939
Eino Liekki: Pirttiniemessä kummittelee
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Lahden syysmarkkinoilla

12/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu uhkaavaan tilanteeseen

2/1940
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka

3/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan myrkkykeksintö

4/1940
Eino Liekki: Rikospoliisi Ilmari Valamon seikkailu

5/1940
Eino Liekki: Rutto hiipii Helsinkiin. Rikoskertomus

7/1940
Eino Liekki: Kummitushuvila

9/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan pääkallo. Kertomus mielenvikaisesta lääkäristä, joka aiheuttaa kammottavan verinäytelmän.

1/1941
9 Eino Liekki: Verinen puukko

Borgesin kuvitteelliset olennot

2010-01-13T11:39:00.002+02:00

Tein tämmöisen arvion Kulttuurivihkoihin, mutta teksti kestänee toisenkin julkaisun.

Borgesin poikkeuksellinen hakuteos

Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.

Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.

Tietokonepeleistä ja Doomista

2010-01-12T21:37:00.002+02:00

Pitkästä aikaa tännekin joku teksti. Tämä ilmestyi Peilissä, lasten ja nuorten av-asioita käsittelevässä lehdessä, jonne kirjoitin joskus enemmänkin (ja olin jopa lehden toimitusneuvostossa). En tiedä, onko tämä mitenkään validi, enkä ole pelannut oikein kunnolla mitään tietokonepeliä kohta 15 vuoteen. Joku tyyppi otti minuun yhteyttä tämän jälkeen ja oli kovin vihainen siitä, että olin yhdistänyt tietokonepelit ja natsismin, luuli että yritin nostattaa moraalista hysteriaa, vaikka siitä ei ole kyse. Taisin onnistua rauhoittamaan tyypin.

Mystistä intertekstuaalisuutta
Merkintöjä Doomista ja Wolfensteinista

Tietokonepelit oli pitkään sysätty siihen samaan kastiin, jossa oli aiemmin pidetty elokuvaa, radiota, televisiota, sarjakuvia ja kännyköitä: ne turmelivat niitä käyttävän ihmisen. Nyt tietokonepelejä tutkitaan aivan kuin mitä tahansa kulttuurituotetta.
Tämä tutkimus on kuitenkin luonteeltaan hyvin jälkimodernia. Se ei pidä tietokonepelejä taiteena ja sitä kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, joilla pelaaja esimerkiksi muokkaa identiteettiään pelien avulla tai niiden kerronnassa. Muodostetaan teorioita siitä, miten pelejä luetaan ja millaisia kerrontamuotoja niissä käytetään.

Pelien estetiikka

Olisiko tietokonepelejä mahdollista kuitenkin tutkia taiteena? Voisiko kysyä, millaisia kuvakompositioita peleissä muodostetaan - ovatko ne tasapainoisia ja mitä niiden värit kertovat? Millaista on grafiikka? Onko se herkkää ja ilmaisuvoimaista? Onko pelin maailma johdonmukainen ja poeettisesti tosi? Mitä pelin tekijä (auteur?) yrittää kertoa? Mikä on pelin syvin sanoma? Tällaisia kysymyksiä kyllä esitetään pelikritiikissä, mutta ehkä kovin pinnallisesti.
Tällaisten selvästi esteettisten kysymysten lisäksi voisi myös tutkia tietokonepelien intertekstuaalisia viitteitä. Selvää on, että varsinkin avaruus- ja tulevaisuusaiheiset pelit lainailevat alan elokuvista - monet perustuvatkin niihin -, mutta haastavampaa olisi hakea peleistä laajempia kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, jotka eivät ns. tavalliselle pelaajalle välttämättä aukea.
Tässä yritän hakea tavattoman suositusta Doom-pelistä ja sen edeltäjästä Wolfensteinista joitain kosketuskohtia, jotka tekevät pelistä hauskemman elämyksen kuin monet muut vastaavat. Harmillista on vain se, että olen jäänyt koneiden päivitysrumbassa pahasti jälkeen ja joudun pelaamaan jotain vanhaa versiota. Doom on kehittynyt huimasti eteenpäin eikä se ole enää edes samanniminen. Pelin perusidea on kuitenkin pysynyt samana: pelaaja kulkee oudoissa käytävissä ase kädessään, ampuu vastaantulevia sotilaita ja hirviöitä ja hankkii aarteita.

Mystiikan oppihistoriaa

Alkuperäisessä Wolfensteinissa pelillä oli selkeä päämäärä: keihäs, "spear of destiny", kuten pelin alaotsikko ilmoitti. Korkeimmaille tasolle päästyään, suurimman hirviön tapettuaan ja oikean salaoven löydettyään pelaaja sai keihään ja peli loppui. Mistä keihäästä on kyse?
Vastausta voi etsiä vaikkapa kolmannen valtakunnan historiasta. Väitetään, että koko natsi-Saksan ideologia ja hallinto perustui okkultistiselle filosofialle. Heinrich Himmler, SS:n päällikkö, ainakin oli kuulemma kovin innostunut mystiikasta ja mustasta magiasta. Hitlerinkin elämästä on löydetty todisteita siitä, että hän oli kiinnostunut mystiikasta.
Väitteitä ei ole pitävästi todistettu, mutta herkullisen hauskassa kirjassaan Pyhä keihäs englantilainen hömppätutkija Trevor Ravenscroft kertoo nimenomaan Wolfensteinissa tavattavan keihään tarinan. Keihäs tunnetaan paremmin nimellä Longinuksen keihäs; se on keihäs, jolla roomalainen sotilas Longinus vuodatti ristillä Kristuksen veren. Keihäällä on uskottu olevan ylimaallisia voimia eikä ketään, joka sitä pitää hallussaan, voida voittaa. Ravenscroftin mukaan Hitler halusi välttämättä keihään itselleen - ja ilmeisesti jonkin version historian melskeissä seilanneesta pyhäinjäännöksestä hän saikin haltuunsa.
Doomin ja natsi-Saksan välinen yhteys on selvä. Wolfensteinissa suurimman vaarat muodostavat natsisotilaat, Doomissa monet salaiset paikat ovat hakaristin muotoisia. Doomin maailman arkkitehtuuri on sitäpaitsi selvästi saanut vaikutteita natsi-Saksan arkkitehtuurista. Käytävät ovat pitkiä ja niitä varjostavat usein korkeat pilarit. Seinät ovat jyrkkiä ja pudotukset huimia. Joka puolella on harmaata graniittia. Valon ja varjon vaihtelut ovat dramaattisia. Pelikentät sijaitsevat jossain vuoristossa - tämä vie ajatukset Hitlerin omaan Kotkanlinnaan. Joka paikassa palavat soihdut taas tuovat mieleen Albert Speerin kunnianhimoiset valaistussuunnitelmat.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Wolfenstein ja Doom liittyvät tämänkaltaiseen aatehistoriaan muutenkin.

Wagner ja Mozart

Hitler piti suunnattomasti Wagnerin oopperoista, joka tosiseikka on vääristänyt Wagnerin maineen loppuiäksi. Wagner oli Hitlerin tapainen mystikko, jonka tunnetuin ooppera lienee Wolfram von Eschenbachin keskiaikaiseen Parsifal-runoelmaan perustuva samanniminen teos. Siinä etsitään Graalin maljaa, joka sekin oli merkittävä pyhäinjäännös Hitlerille. Malja oli se sama malja, josta viimeisellä ehtoollisella juotiin viiniä ja johon Longinuksen keihään tekemästä haavasta Kristuksen veri valutettiin. (Wagnerin oopperan mukaan Longinuksen keihästä säilytettiin Graalin linnassa!)
Graalin malja ja muu keskiaikainen pyhäinjäännösmystiikka esiintyvät sittemmin monissa valistusajan ja romantiikan teoksissa. Niistä tuli aivan normaalia vapaamuurari- ja mystisen kirjallisuuden vakiotavaraa.
Mozartin, joka oli itsekin vapaamuurari, Taikahuilu on tyypillinen: siinä sankari joutuu kokeiden ja koettelemusten kautta valloittamaan itselleen paratiisin. Monet kokeet liittyvät oviin, aivan kuin Doomissa: sankari, Mozartilla prinssi Tamino, joutuu löytämään oikeat ovet, jotta hän pääsisi eteenpäin. Sama kuvio toistuu monissa vapaamuurarien suosimissa kirjoissa - kaikissa sankari valitsee eri ovista oikean, hän joutuu ylittämään tulimeriä, myrkyllisiä lammikoita ja taistelemaan hirviöitä vastaan. Kuulostaako tutulta?
Doomiin tultaessa kokeista on vain hävinnyt kaikki henkisyys, vaikka pelin loppuun asti pääseminen ilmeisesti takaakin jonkinlainen onnen ja autuuden. 1900-luvun lopussa ei vain enää ole mahdollista laulaa kauneuden ja viisauden ylistystä, niin kuin Taikahuilussa. Kohderyhmän pelaajat tuskin pitäisivät sitä kovin hyvänä vitsinä.
Nämä ovat vain muutamia kosketuskohtia aiheesta, josta ei ole nähdäkseni tehty ollenkaan tutkimuksia (mikään edelläolevasta ei muuten tarkoita sitä, että Doomin tekijöillä olisi natsisympatioita). Samalla, kun kulttuurintutkimukselliset metodit saavat vallan tietokonepelitutkimuksessa, voitaisiin kuitenkin käyttää myös perinteisempiä taiteentutkimuksen metodeja. Intertekstuaalisten viitteiden hakeminen on näistä vain yksi.

Sotakirjan sisältö

2009-10-07T20:34:00.002+03:00

Sotakirjaprojekti on edennyt lähes viimeiseen vaiheeseen - alla kirjan sisältö, joka toivottavasti pysyy sellaisenaan, mutta kaikilta perikunnilta ei vielä ole saatu lopullista, allekirjoitettua lupaa. Here's hoping... Postitan pitkän esipuheeni myöhemmin.

Juri Nummelin: Novelleja ja reportaaseja Suomen sodasta
Usko Hurmerinta: Taistelu korvessa, Hakkapeliitta 36/1943
A. E. Järvinen: Puoliautomaatti, Hakkapeliitta 51-52/1943
Hugo Valpas: Surinaa idästä, Hurtti-Ukko 7-8/1941
Antero Aulamo: Me emme puhu mitään, Seikkailujen Maailma 6/1943
Armas J. Pulla: Herra alikersantin selkäpiitä karmii, Paukku / Ikäväntorjuntaa kaikille 7/1941.
Aake Jermo: Täti, Hopeatorvet 6/1943
Outsider: Vakooja tulee sotasairaalaan, Hopeatorvet 28/1942
Kaarlo Erho: Korpr. Raitasen kasapanos, Hakkapeliitta 10/1942
L. Valakivi: "Sankari"-pari, Asemies 2/1941
Heikki Jylhä: Kaksi suomalaista rivimiestä, Hakkapeliitta 43/1943
Tenho Palsa: Tankki palaa!, Hurtti-Ukko 10/1942
Olavi Siippainen: Tankkeja tuhotaan, Hurtti-Ukko 1/1943
Raoul Palmgren: Joel Valaksen talvisota, Kiilan albumi 1944
Artturi Leinonen: Ehtoollinen erämaassa, Hakkapeliitan Joulu 1940
Simo Puupponen: Hiivaleipää, Hurtti-Ukko 11-12/1943
Veikko Hannuniemi: Korpisoturi, Hurtti-Ukko, 8/1942
Reino Helismaa: Jussi, Jassi, ryssä ja kelo, Hakkapeliitta 42/1943
Joel Laikka: Taistelulähetti jää yksin, Hakkapeliitan Joulu 1943
Toivo Pekkanen: Kersantin varpaat, Hakkapeliitan joulu 1941
Jaska Autero: Olin kuollut mies, Seikkailujen Maailma 4/1944
Aila Meriluoto: Jääkukkia, Asemies 1/1943