Pienimpien kirjallisuus

Ja tässä heti perään neljäs ja viimeinen Kidd.Oon kirjoittamistani kolumneista. Tässä on jo omakohtaisempaa otetta ja sen määräämä aihe: kaikkien pienimmille lapsille, vauvoille suunnattu kuvakirjallisuus. Jutussa puheena oleva vauva on nyt jo vuoden ja kolmen kuukauden (tästä on siis jo tasan vuosi!) ja pitää edelleen kirjoista, mutta osaa nyt jo hyvin käännellä sivuja itse ja joskus innostuu pitkäksikin aikaa lukemaan.

Vauva lukee jo! 

Harva ilahtuu toisista ihmisistä niin paljon kuin kolmen kuukauden ikäinen vauva. Ei tarvitse kuin tuoda oman naamansa viereen, niin johan alkaa levitä hampaaton hymy. Jotkut vauvat – kuten tämä, joka meillä nykyään asuu – vieläpä alkavat kiljahdella riemusta.
Se on jotain aika valloittavaa. Paljon on puhuttu siitä, missä vaiheessa isät alkavat kokea lapsensa omikseen. Eiköhän se tapahdu viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa hymyillä isälleen hänet tunnistaessaan.
Tämä samainen vauva lukee jo kirjoja. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ja kuvittaja Osmo Pennan vastasyntyneille kehittelemä Loruleikki-niminen opus toimii kuin juna. Lapsi alkaa ensimmäiset kuvat nähdessään sätkiä, kädet nousevat pystyyn, naamalle leviää leveä hymy.
Joitain kuvia vauva tuijottaa pidempään. Mitä selkeämpi naama, sen parempi. Kirjan kuvissa seikkailee jonkinlainen peikkoperhe, yhdessä kuvassa toinen peikkovanhemmista heittelee palloa pikkupeikon kanssa. Sitä vauva voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan, samoin kuvaa nauravista madoista.
Taloon tuli kirpputorin ilmaislaarista uusi katselukirja. Ranskalaisperäisessä Nalle pukeutuu -kirjassa on yhtä yksinkertaiset kuvat kuin kotimaisessakin versiossa, ja ihan samalla tavalla sekin valloitti. Simppeleissä kuvissa pyöreäpäinen nalle kertoo omista vaatteistaan ja siitä, missä järjestyksessä se pukeutuu. Essu on samanvärinen kuin äidilläkin. Jonkinlaista sukupuoleen opettamista tässä kyllä on.
Sitä ei voine välttää, jos kirjan saa ilmaiseksi – silloinhan ei tunnetusti voi valittaa!

Aina ei ole luettu näin pienille. Niin sanotut ensikirjat ovat aika tuore keksintö, ensimmäiset suomenkieliset julkaistiin 1970-luvun lopussa. Aiheesta ilmestyi alkuvuodesta mainio artikkeli Lastenkirjainstituutin julkaisemassa Onnimanni-lehdessä. Kirjoittaja Pirjo Suvilehto kertoo, että ensikirjoihin erikoistui Anna Tauriala jo 1970-luvun alussa. Taurialahan tunnetaan nykyään parhaiten siitä, että eräässä hänen elämänkulkua esittelevässä kirjassaan nähdään iskä ja äippä sänkypuuhissa, mutta ensikirjojen tekijänä hän oli edelläkävijä. Hän teki niitä paljon parinkymmenen vuoden ajan, niissä seikkailivat muun muassa Valtteri ja Saara.
Monia ensikirjoja on jaettu äitiyspakkauksessa. Ensimmäinen virallisesti jaettu ensikirja oli Kaarina Helakisan kokoama ja Maija Karman (ihana Maija Karma!) kuvittama Pallero. Sen julkaisi Lääkintöhallitus vuonna 1979. Perinne ei ole katkennut, mutta kuvaan ovat astuneet kaupalliset toimijat. Ensikirjoihin on Suomessa kuitenkin aina suhtauduttu vakavasti, tekijöinä on ollut kasvatuksen ja lastenpsykologian asiantuntijoita. Kuvittajina on ollut huippuluokan tekijöitä, kuten Mika Launis ja Maikki Harjanne.
Onnimannin artikkelin kuvituksia katsoessaan tulee tosin mieleen, että 1990-luvulla vähän hukattiin ensikirjan idea ja tehtiin liian taiteellisia ja monimutkaisia kuvituksia. Kokemus omista lapsista – myös tästä nykyisestä – on nimittäin, että mitä yksinkertaisempi ja pelkistetympi, sen parempi.

Hetkinen, joku sanoo. Onhan lapsille aina luettu – tai pikemminkin laulettu. Kansanlaulujen ja lorujen maailma alkaa tulla lapselle tutuksi melkein saman tien syntymästä. Samoja loruja on julkaistu eri muodoissa vuosikymmenien ajan.
Myös taiderunoutta on koetettu upottaa mukaan. Meille kulkeutui kirpputorilta WSOY:n vuonna 1945 julkaisema Alf Danningin kuvittama kirja Minä laulan lapselleni..., jossa on Heikki Asunnan ja V. A. Koskenniemen kaltaisten taidekirjailijoiden kehto- ja muita lauluja. Kirja on viehättävä, mutta tarkoitettu enemmän lahjakirjaksi tuoreille vanhemmille kuin lukuhetkeksi kolmikuukautiselle.
Toisinkin voi tehdä. Divarinpitäjäystäväni kertoi nimittäin lukeneensa lapsilleen Arvid Järnefeltin sata vuotta vanhan korpiromaanin Veneh'ojalaiset, kun lapset olivat alle yksivuotiaita. Niinkin voi tehdä! Ainakaan lapset eivät pysty pullikoimaan vastaan.
Ehkä nykyaikana voisi valita vaikka Mikko Rimmistä tai Miina Supista.

Mielettömän lastenkirjallisuuden klassikko Klaabun seikkailut

Olen ollut niin töiden pauloissa ja kiireinen, että en ole ehtinyt uhrata ajatusta bloggaamiselle, edes tälle Kidd.O-lehdessä julkaistujen lastenkirjallisuutta käsittelevien kolumnien postaamiselle. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia lähti käsistäni toissaviikon torstaina ja viime viikon perjantaina se lähti korjattuna ja bibliografialla silattuna vielä kerran takaisin. Kirjoitan opuksesta tarkemmin lähemmin julkaisuajankohtaa, mutta tässä nyt siis Kidd.On kolumni. Vähän olen myös epäröinyt tämän julkaisua, koska olen pelännyt, että teksti tulkittaisiin Hotakaisen Lastenkirjan halveksunnaksi - siitä ei missään nimessä ole kyse, vaan enemmänkin siitä, että halusin nostaa esille tämän mielettömän itäeurooppalaisen perinteen (johon Hotakaisen kirja tietysti Priit Pärnin kuvituksen kautta osaksi kuuluukin). Lisäksi halusin korostaa, että asioilla on historiansa ja kaikilla taideteoksilla on edeltäjänsä, mikään ilmiö ei ole koskaan täysin uusi eikä sellaisella tulisi elämöidä.

Vanhaa hulluutta Itä-Euroopasta

Monet tuntuvat olevan kovasti sitä mieltä, että juuri nyt kirjoitetaan oudoimmat lastenkirjat. Nyt vasta surrealismi kukkii lastenkirjoissakin eikä mitään pidätellä.
Lajityypin kotimainen lähtökohta saattaa hyvinkin olla Kari Hotakaisen Lastenkirja. Kun se ilmestyi reilu 20 vuotta sitten, se olikin todella erikoinen tapaus, kotoisin aivan muusta maailmasta kuin edeltävien vuosikymmenten arkirealistiset lähiökuvaukset, vanhoista reipashenkisistä poikakirjoista tai siveistä tyttökirjoista puhumattakaan.
Lastenkirja oli oikeaa kaunokirjallisuutta. Siinä on tällaisia lauseita: "Taivas oli paperia. Petri Kurki lensi hiljalleen, rapsahteli läpi ruttuisten pilvien ja mietti. Minulla on Isä ja Äiti, mutta he asuvat kaukana muitten lasten kanssa."
Lastenkirjaa on seurannut lukuisia muitakin järjettömän tuolle puolen tunkevia kirjailijoita, jotka ovat suunnanneet kirjansa lapsille.

Mutta kyllä sitä ennenkin osattiin.
Mänttäläiseltä kirpputorilta tarttui joskus vuosia sitten käsiin oudon näköinen kirja nimeltä Klaabun seikkailut. Sen on tehnyt virolainen Avo Paistik – tekijän nimikin jo kertoo, että mistään mitättömästä ei ole kyse!
Klaabun seikkailut on julkaissut Suomi-Neuvostoliitto-seuran (aina vain paranee!) kustantamo SN-kirjat vuonna 1990, siis käytännössä Neuvostoliiton kohta jo mennessä mailleen.
Jutussa on kaikki katastrofin ainekset, mutta kirja on aivan mieletön – samoin Paistikin (nauran joka kerta kun kirjoitan tämän) animaatio, johon kirja perustuu.
Klaabu on pieni munannäköinen otus, joka yllättäen syntyy maailmaan. Sillä on valtavat silmät ja korkeat silmäripset. Se on jäädä oudon linnun alle, joka säikähtää hyönteistä niin että kaatuu Klaabun päälle. Kun Klaabu pääsee pakoon, se menee ison kukan päälle ja imee siitä kärsällään mettä. Klaabu paisuu ja lähtee lentoon.
Se putoaa kuitenkin veteen, josta lähtee pakoon käyttämällä korviaan – tai tuntosarviaan –propellin tavoin. Seuraa myrsky, jonka jälkeen Klaabu tapaa pienen elefantintapaisen olennon, joka käyttää kärsäänsä propellina. Olento ja Klaabu ilahtuvat tapaamisesta niin paljon, että aloittavat yhteisen elämän.
Käsittämätöntä, mutta hauskaa! Avo Paistikin (ja taas!) naivistinen piirrosjälki kruunaa jutun hulluuden.

Klaabun lisäksi pitää mainita myös entisessä Jugoslaviassa tehty Professori Balthasar, jonka moni muistaa televisiosta. Mainion absurdeja juttuja julkaistiin myös kirjana, Suomeenkin kantautui yksi, hämärän Etelä-Suomen kustannuksen vuonna 1977 julkaisema Torvensoittaja Tooto.

Siinä mukava ja hassu keksijä Balthasar joutuu epätavanomaisen pulman eteen: kärsäänsä soittava musikaalinen norsu Tooto syö niin paljon jäätelöä, että vilustuu eikä pysty enää soittamaan. Parantumisen jälkeenkin sen ääni on aivan maissa. Tooto katoaa, ja sen omistaja pyytää Balthasaria apuun.
Tooto löytyy lopulta arktiselta alueelta toimimassa pingviinien suihkuna. Se on onnellinen – joten sen omistajakin on onnellinen! Lopulta kaikki ottavat virkistävän suihkun.
Eihän tällaista enää tehdä!

Hotakaisen Lastenkirjan, Klaabun seikkailujen ja Professori Balthasarin välillä on se keskeinen ero, että Lastenkirja on suunnattu sekä aikuisille että lapsille – joskus tuntuu että enemmän aikuisille kuin lapsille –, jälkimmäiset käytännössä ainoastaan lapsille.
Silti niiden maailma on täynnä käsittämättömyyttä, absurdismia, surrealismia, nonsensea.
Se on todellisen nerouden, todellisen taiteen tunnusmerkki.

Aku Ankan proosaversioita

Toinen Kidd.O-lehteen kirjoittamani kolumni, jossa edelleen käsittelen huonoa lastenkirjallisuutta. Tässä unohdin kuitenkin mainita, että Ankkalinna-aiheista proosaa on paljon enemmänkin, esimerkiksi Aku Ankka -lehdessä oli vielä 1960-luvun alussa pieniä novellintapaisia. Samanlaisia tekstejä julkaistiin myös muissa lehdissä, muistaakseni ainakin Viikko-Sanomissa (jossa novelleja saattelivat järkyttävän huonot, ties mistä reväistyt piirustukset; ks. alempana).

Jostain syystä tällaiset taidemuodon väännökset toiseen taidemuotoon kiehtovat minua, ja olen alustavasti sopinut kustantajan kanssa, että tekisin jossain vaiheessa kirjan sarjakuvien filmatisoinneista. Tuskin kelpuutan näitä Ankkalinna-juttuja siihen kuitenkaan. (Edit: tässä luki alun perin, että tekisin kirjan sarjakuvien proosaversioista. Kyse siis filmatisoinneista, kirjan 50 kirjaa - 50 elokuvaa -tyyliin.)

Kolumnin alussa kuvattu tapaus on todella tapahtunut, yksi näitä juttuja, joita jostain syystä vain muistaa, vaikka kyse ei ole mistään valtavasta traumasta.

Ankkalinna ja proosan jalo taito 

Pormestarinluodon K-kauppa, 70-luvun loppu. Kinuan äidiltäni pikkuista kirjaa niin pitkään että hän suostuu ostamaan sen.
Neliönmallinen minikirja Aku Ankan telttaretki oli joksikin aikaa rakkain esineeni. Luin sen monta kertaa.
Sitten kävi niin kuin näille aina käy: kirja hävisi tai todennäköisesti hävitettiin.
Ostin sen vuosikymmeniä myöhemmin kirpputorilta. Ei voi edes sanoa, että kaikki taika olisi hävinnyt, oli pikemminkin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Pienessä proosamuotoisessa tarinassa on kömpelösti piirretyt kuvat, jotka muistuttavat Disneyn Ankkalinna-hahmoja jos katsoo kaukaa ilman silmälaseja ja siristää silmiä.
Yksinkertaisessa jutussa Aku Ankka menee veljenpoikien kanssa telttaretkelle. "Mikähän Roope Ankkaa vaivaa?" pohtii kertoja. "Ajatelkaa nyt, hän on antanut lahjan vaikkei olekaan Akun syntymäpäivä." Lahja on kokeiluvaiheessa oleva itsestään avautuva ja sulkeutuva teltta.
Kun poppoo lopulta pääsee metsään, veljenpojat lähtevät kanootilla pitkin jokea ja Aku jää nukkumaan. Arvaahan sen miten siinä käy: teltta sulkeutuu Akun ympärille, kun tämä yrittää paeta paikalle tulevia karhuja. Lopulta karhut valuttavat Akun päälle hunajaa.
Juttu saattaa kuulostaa kerrottuna paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Aku Ankan telttaretki ei ole ainoa kömpelö proosaversio Ankkalinnan seikkailuista. Niitä on itse asiassa ilmestynyt yllättävän paljon.
Ja ne ovat kaikki huonoja.
Typerännimisessä Superkirjasto-sarjassa ilmestynyttä kirjaa Mummo Ankan hyvänyön tarinoita vuodelta 1985 voi sanoa jopa novellikokoelmaksi – jos välttämättä haluaa liata novellin käsitteen.
Jotain perverssiä tyydytystä voi kuitenkin saada esimerkiksi tarinasta "Hessu perustaa lemmikkieläinhoitolan". Se on taitava muotokuva ADHD:sta kärsivästä leptosomista, joka ei pysy hetkeäkään aloillaan eikä oikein hallitse asioitaan. "Voi Mikki", Hessu sanoo, "sun täytyy auttaa mua. Sillä aikaa, kun sä olit matkoilla, mä avasin hoitolan lemmikkieläimille. Mutta homma on paisunut niin mahtavasti, etten enää selviä yksin."
Vielä hölmömpi on "Mikki myy kesämökkinsä", jossa Mortti ja Vertti saavat tietää setänsä aikeista. Mökissä asustelee talvisin karhu ja pojat tietysti toivovat, että karhu pelottaisi ostajan pois. Käy päinvastoin: ostaja onkin innoissaan, kun vielä on villejä eläimiä! Tarina päättyy sovintoon: "Mutta kun asiasta oli sovittu, he kaikki kolme lähtivät ongelle!"
Niin tekisi lukijakin, jos vain pystyisi aivohalvaukseltaan.
Taidemuodon luonteeseen kuulunee, että tarinat tuntuvat nimenomaan proosamuodossa typerämmiltä kuin ne ehkä muuten olisivat – vaikka eivät nämä sarjakuvinakaan olisi mitään mestariteoksia.

Viikko-Sanomien kaunista Disney-aiheista
kuvitusta 50- tai 60-luvulta

Lisäksi asiaan kuuluu, että tällaiset opukset on tehty mahdollisimman rumasti.
En uskalla edes avata epämääräisen Oppenheimer Publishing -nimisen firman julkaisemia kirjaversioita Kivisestä ja Sorasesta, Väiski Vemmelsäärestä ja Jogi-karhusta.
Kirjoissa on kaikki infantiilit tekstit painettu CAPS LOCKILLA.

Suuri rakkauteni, huono lastenkirjallisuus (plus Kidd.O-lehden tarina)

Sanotaan, että printtimedia on vaikeuksissa, ettei painettuja lehtiä kannata enää julkaista. Jotain mieltä siinä kuitenkin tuntuu olevan, sillä maailma on täynnä uusia, näyttäviä ja pieteetillä tehtyjä paksuja lehtiä, joissa on upeita värikuvia ja pitkiä, joskus häröileviäkin juttuja. Lehdet voivat ilmestyä vain kerran tai kaksi vuotta, mutta sen ei ole väliä, sillä lehti on kuitenkin tehty ja saatu maailmaan toisten ihailtavaksi. (Mikä ei tietenkään ole yksinään median tarkoitus, se sanottakoon.)

Suomessa yksi tällainen projekti oli lastenmuotia ja yleensäkin lapsiin liittyviä elämäntapa-asioita käsittelevä Kidd.O-niminen lehti. Sitä tekivät Merja Yeung ja Anu Levy, kaksi media-alan ammattilaista, jotka kyllästyivät mediatalojen käskytykseen ja päättivät kokeilla itse. Merjan olen tuntenut yli 30 vuotta, koska olimme samassa koulussa jo ala-asteella - olemme tosin tunteneet hiukan on-off-tyyppisesti, välissä oli ainakin 20 vuotta ettemme tavanneet, sitten tulikin Facebook. Merja on valokuvaaja, Anu stailaaja ja meikkaaja, joka teki töitä kuvattavien kanssa. Muistan, että Merja laittoi minulle jossain vaiheessa viestiä ja kysyi, mikä on yleensä pistekoko aikakauslehdissä - onneksi osasin auttaa.

Kuva: Merja Yeung

Merja pyysi minua myös kirjoittamaan lehteen. Lupasin kirjoittaa lastenkirjallisuuteen liittyviä kolumneja, ja samalla vaimoni Elina lupasi kirjoittaa jutun retrotyyliä harrastavista vanhemmista, joiden lapsetkin puetaan retrotyyliin. Merja otti minusta hyvät kolumnistikuvat Helsingissä. Kuvaan (ks. ohessa) piirrettiin minulle kasa kirjoja syliin ja muistaakseni allekin, niin kuin nojaisin kirjapinoon.

Ensimmäinen Kidd.O ilmestyi syksyllä 2013. Saimme tekijänkappaleet, kun olimme käymässä Porissa äitini luona, Merja oli samaan aikaan omilla vanhemmillaan - tapasimme Pormestarinluodon kauppakeskuksen parkkipaikalla! Näin pientä voi joskus hienojenkin lehtien tekeminen olla. Sillä hieno ensimmäinenkin numero jo oli. Jutuissa oli kirjallisesti vielä hiottavaa eivätkä kaikki kestäisi tiukkaa journalistista seulaa, mutta ensimmäinen numero on aina ensimmäinen numero. Lehden painos jäi muistaakseni 2000:een, vaikka tähtäin oli ollut paljon isommissa luvuissa. Silti Kidd.O pääsi hyvin esille myyntipisteisiin, muistaakseni jopa R-kioskille.

Kidd.O ilmestyi tämän jälkeen kolme kertaa, aina yhtä paksuna ja näyttävänä - joka numerossa oli yli 200 sivua ja kuvat ja lastenstailaukset toinen toistaan hienompia. Jututkin paranivat, ja varsinkin kolumneissa oli muutamia hyviä. Itse kirjoitin joka numeroon lastenkirjallisuutta käsittelevän kolumnin, joissa pyrin lähestymään aihetta jotenkin vinosta, epätotutusta näkökulmasta. Kolmanteen numeroon otettiin vielä hienompi kolumnistikuva, jossa esiinnyn vanhimman ja keskimmäisen lapseni kanssa - kuvat otti Lili Zoe Ermezei, joka sai porukasta paljon irti. Kuva on tällä hetkellä Facebook-profiilikuvanani.

Kidd.On tarina kuitenkin päättyi neljänteen numeroon. En tunne tarkkaan lopetuspäätöksen taustoja, mutta uskon, että ruljanssi on ollut aika raskas enkä sinänsä päätöstä ihmettele. Mutta neljän upean numeron tekeminen on ollut hieno suoritus. Toivottavasti joku aloittaa vastaavan projektin, kyllä Suomeenkin mahtuu näyttäviä printtijulkaisuja, vaikka sitten lastenmuodin alalla.

Julkaisen Kidd.Oon kirjoittamani kolumnit blogissa ja aloitan luonnollisesti ensimmäisestä. Siinä käsittelin itselleni kovin rakasta aihetta, huonoa (siis umpihuonoa ja tyhmää) lastenkirjallisuutta, jota tulee kirppareilla vastaan säännöllisesti. Olemme vaimon kanssa perustaneet myös rekisteröimättömän yhdistyksen Huonon lastenkirjallisuuden ystävät ja sillä on oma kirjasto (joka on tietysti meillä).

Teemu ja pojat -kirjan kansikuva;
kirja on leikattu koirahahmon muotoon.

Huonon lastenkirjallisuuden viehätyksestä

Lastenkirjan aloituslause: "Teemu pitää kovasti pienistä pojista."
Öh, siis anteeksi, sanoo ehkä monikin lukija. Teemu? Se ruotsalaisten arkisten kuvakirjojen kiva poika, joka leipoo ja järjestää pukuleikin. Eihän Gunilla Wolde ole voinut tällaista Teemu-kirjaa tehdä.
Kyse ei olekaan ruotsalaisesta Teemusta, vaan espanjalaisesta.

Kirjan nimi on Teemu ja pojat ja se on julkaistu suomeksi vuonna 1983. Tarinan alussa Teemu-koira on pultsari, joka jakaa lapsille karkkeja puistossa. Lapset – kissa, nalle ja hiiri – hakkaavat Teemun ja ottavat karkit itselleen.
Teemu masentuu: pojat eivät pidäkään hänestä. Hän kulkee kaduilla ja törmää herrainvaatehtimoon. Josko pojat pitäisivät hänestä enemmän frakki päällä? Teemu laittaa kaikki rahansa hienoon asuun, ostaa uuden karkkipussin ja kokeilee onneaan. Pojat hakkaavat hänet uudestaan.
Mutta onneksi hiiripoikaa alkaa harmittaa Teemun kokema kohtelu ja yhdessä muiden lasten kanssa hän pyytää Teemulta anteeksi. Teemu on niin iloinen, että antaa poikien ratsastaa itsellään.
End of story.

Espanjalainen lastenkirjallisuus tuntuu ainakin ennen olleen järjestään pervojen ja sekaisin menneiden katolisten pappien runtelemien ihmisten tekemää.
Kyse on varmasti jonkinlaisesta voimattomasta kapinasta auktoriteettejä vastaan, sillä melkein jokaisessa näkemässäni espanjalaisperäisessä lastenkirjassa on ahdistavaa suhtautumista valtaapitäviin.
Samassa sarjassa, jossa Teemu ja pojat ilmestyi, julkaistiin myös Sheriffikissa-niminen teos, joka opettaa lapsilukijoita vahvasti epäilemään poliisien voittamattomuutta. Maanviljelijä tulee kertomaan sheriffikissalle, että hiiret ovat vallanneet hänen navettansa. Sheriffi menee paikalle varmana siitä, että voittaa mokomat hiiret, mutta saakin näiltä turpiinsa.
End of story.

Juttujen yleisen kammottavuuden lisäksi espanjalaiset lastenkirjat ovat – no, melko rumia. Piirrosjälki on usein teknisesti moitteetonta – piirtäjillä on varmasti klassinen koulutus –, mutta samalla se on muovista ja imelällä tavalla kosiskelevaa.
Hahmot eivät ole ollenkaan yhtä vetoavia kuin itäeurooppalaisessa, japanilaisessa tai pohjoismaisessa perinteessä, vaan usein sekopäisen näköisiä.
Sehän tietysti sopii yllä hahmotettuun kuvioon espanjalaisten lastenkirjantekijöiden traumoista.

Huono lastenkirjallisuus on yleisemminkin kiehtovaa. On mahdollista kerätä laaja kokoelma pelkästään huonoa lastenkirjallisuutta.
Teemu ja pojat on kokoelmani helmi, mutta muiden espanjalaisten lisäksi siihen kuuluu imelää ranskalaista lässytystä keskenään kirmailevista villisian poikasista ja oravista sekä vanhoja englantilaisia kirjoja, joissa selostetaan loputtomasti pikku Raunon koulunkäyntiä.
Seassa on myös suomalaisia omakustanteita sekä sunnuntaitaiteilijoiden tekemää halpakuraa.

Huono lastenkirjallisuus on pitänyt elossa monia kustantamoita, kuten Teemu ja pojat -kirjan kustantajaa Kirjalitoa. Se aloitti 60-luvulla julkaisemalla eurooppalaisperäisiä lastenkirjoja, joista suurin on jollain tavalla outoja.
Kirjaliton vanhoja lastenkirjoja näkee kirppareilla niin paljon, että niitä on varmasti myyty useita tuhansia kaupoissa ja kioskeissa ympäri maan.

Tietysti asialla ovat olleet myös uskonnolliset kustantajat sekä julkiset toimijat. Harmittaa vieläkin, etten ottanut lapsemme neuvolasta pientä harmaata tiedotusvihkosta, jonka nimi oli jotain tyyliin Matilla ja Liisalla on diabetes.
Ilmeisesti 1980-luvulta peräisin olevan opuksen kankea kuvitus toi mieleen Matti Hagelbergin omaperäiset raapetekniikalla tehdyt sarjakuvat. Kirjan missaaminen harmitti niin paljon, että joskus kun olin liikkeellä vanhan neuvolan lähellä, päätin käydä sisällä ja poimia kirjan mukaani.
Neuvola olikin lakkautettu.

PS. Olen muuten skannannut Teemu ja pojat -kirjan ja laittanut sen julkisena kansiona Facebookiin.

X-files filosofian historiassa

Tänään tiistaina 26.1. alkaa uusi minijakso Salaisia kansioita eli X-filesia, yhtä 1990-luvun lopun suosikkisarjaa. Sen vaikutus television historiaan on varmasti ollut suurta, ehkä suurempaa kuin äkkiseltään osaamme nähdäkään. Kirjoitin sarjasta tuoreeltaan esitelmän pidettäväksi jossain yliopistollisessa seminaarissa (tämä oli sitä aikaa, jolloin vielä elättelin ajatusta jatko-opinnoista), ja jalostin tekstistä myöhemmin artikkelin, joka ilmestyi muistaakseni Peili-lehdessä. En ole nyt katsonut sarjaa vuosiin uudestaan ja uusi minisarjakin varmasti jää väliin (katsomme vaimon kanssa iltaisin vuorotellen Mad Meniä ja Making a Murdereria, ja pitäisi työkirjojakin lukea), joten täysin varma en ole, pitääkö juttu kutinsa. Tässä teksti kuitenkin hiukan editoituna ja osittain kommentoituna.

Ufot ja romanttinen filosofia

Kosketuskohtia Salaisten kansioiden ideologiaan

On tullut tavaksi naureskella ihmisille, jotka uskovat ufoihin ja ottavat ne vakavasti. Ufouskovaisuutta pidetään silkkana typeryytenä, huuhaana, jota ei voi eikä missään nimessä tule ottaa vakavasti.

Ufouskovaisuutta tarkastellaan niinikään irrallaan eurooppalaisen ajattelun historiasta. Ufouskovaisuutta pidetään tarpeettomana olemattomuuksien bongaamisena, jolla ei ole mitään vastaavuutta ihmisen ajattelun historiassa. Ilmiötä tarkastellaan lähinnä hahmopsykologian kannalta - miten on mahdollista tulkita epämääräiset näköhavainnot nimenomaan tunnistamattomiksi lentäviksi esineiksi - eikä oteta huomioon, että ufouskovaisuudella on aivan järkevinä pidettyjä vastaavuuksia filosofian historiassa. 

Nämä vastaavuudet ilmenevät kuitenkin enemmän paradigmojen, ajattelun taustalla vaikuttavien tiedostamattomien tapojen, tasolla. Vastaavia paradigmoja löytyy juuri saksalaisesta romantiikasta ja muustakin 1800-luvun filosofiasta.

Romantiikan ideologiaan kuuluu muun muassa ajatus siitä, että yhteiskunta ja sivilisaatio ovat tukahduttavia. Ne vieraannuttavat ihmisen kauas omasta itsestään. Ihmisen minä on hukassa, kun se joutuu kaupunkien kurimukseen. 

Yhteiskunta ja sivilisaatio irrottavat romantiikan mukaan ihmisen hänen omimmasta kielestään ja antavat tilalle jäykän kielen, jolla ei ole siteitä todelliseen elämään. Esimerkiksi kuulut romanttiset runoilijanerot Wordsworth ja Coleridge kirjoittivat paljon siitä, että sivilisaation kieli on mielivaltaista ja oikukasta, kun taas vaatimatonta maalaiselämää elävien ihmisten kieli on yksinkertaista ja rehellistä. Se oli siis lähempänä luonnon kieltä.

Se olisi myös uuden, romanttisten nerojen työstämän kulttuurin lähde. Kulttuuri poistaisi ihmisen vieraantuneisuuden ja antaisi tälle mahdollisuuden löytää uudestaan kadonnut minänsä. Tämä tapahtuisi mm. lähtemällä matkalle, jolla löydettäisiin uudestaan vanha kulttuuri ja ennen kaikkea luonto. Romantiikka ja 1800-luku muutenkin on täynnä matkakertomuksia, sekä fiktiivisiä että todellisia. Näiden kaikkien tarkoituksena on taata subjektin yhtenäisyys.

X-files ja Hegel

Tämä karkeasti romantiikasta. Mitä tekemistä tällä on ufouskovaisuuden kannalta? Tarkastellaanpa erästä ufouskovaisuuteen perustuvaa populaarikulttuurista tekstiä, tv-sarja Salaisia kansioita eli X-filesia. Sen päähenkilöt, FBI:n agentit Fox Mulder ja Dana Scully, eivät ole tässä mielessä kiinnostavia, koska Scully on skeptikko ja Mulder tosikko, jolle ufot ovat lähinnä tieteellinen ja älyllinen ongelma. (Niihin liittyy hänellä myös vakavia identiteettiongelmia, mutta ne ovat erilaisia kuin ne, mitä tässä käsittelen.) Tässä meitä kiinnostavat lähinnä tietyt juonelliset elementit ja eräät sivuhenkilöt, joista osa esiintyy sarjassa toistuvasti.

Näille sivuhenkilöille ufot edustavat uutta teknologiaa ja uutta tietoa. Tämä tieto liittyy myös ihmisyyteen itseensä. X-filesissa ja monissa muissa vastaavissa teksteissä puhutaan usein siitä suunnattomasta järisyttävästä kokemuksesta, jonka saa, kun tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa - myös skeptikko Scully joutuu toistuvasti myöntämään, että hänelle on avautunut uusia tiedon alueita.

Ufot ovat uskonnon kohde, koska ufouskovaisten mukaan ufot tai pikemminkin humanoidit niiden sisällä voivat kertoa ihmisille, mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Ufot ja humanoidit voivat kertoa ihmisille, keitä nämä ovat. Ufot takaavat varmuuden ihmisen todellisesta identiteetistä, ne toisin sanoen takaavat subjektin ristiriidattomuuden, aivan kuten tekivät romantiikan aikana luonto ja kulttuuri.

Ufot takaavat ihmiselle paremman elämän - siksi X-filesin sivuhenkilöt niistä niin vaahtoavat. He ovat yhteiskunnan hylkäämiä ja syrjäyttämiä, osa on jollain lailla vajavaisia tai erityisen introverttejä eikä yhteiskunta pidä heitä hyödyllisinä. He ovat yleensä myös nuoria, jolloin he putoavat melkein välittömästi yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle. Ufot antavat heille illuusion elämänhallinnasta.

Fox Mulderkin kokee maailman ja yhteiskunnan riittämättömäksi, joskus jopa huonoksi. Hän näkee ympärillään kärsimystä ja uskoo, että humanoidit voisivat opettaa jotain parempaa. Hän on kuitenkin epätietoinen, koska häneltä yritetään pimittää todisteet. Hänen kuuluisan julisteensa slogan sanookin: "I want to believe", "Haluan uskoa." Koska maailma on paha, on oltava jokin turvatie, Mulderille se on ufouskovaisuus.

Matkustin lentävällä lautasella

Oma lukunsa ufouskovaisuudessa ovat abduktiotarinat. Monet niistä, jotka kertovat tulleensa ufoalusten kidnappaamiksi, väittävät, että humanoidit ovat opettaneet heille, miten ihmisen tulisi elää. Yleensä humanoidit varoittavat ihmistä ydinaseiden tai saastumisen vaaroista - joku irvaili jokin aika sitten, että tämän hoksaamiseen ei välttämättä tarvitsisi tulla maailmankaikkeuden toiselta puolen.

Abduktiokertomuksissa korostuu myös se, että humanoidit ja heidän asuinpaikkansa ovat erityisen ihania. Ne ovat kauniita ja siistejä ja niissä ei ole saasteongelmia.

Viime keväänä [eli ehkä 1998 - JN] tv-ohjelma Hurjassa joukossa haastateltu keski-ikäinen mies, joka oli käynyt Siriuksessa (siis planeetalla, ei tähdessä), kertoi, että siellä hengittäminen oli niin helppoa, ettei tuntenut edes vetävänsä ilmaa sisäänsä. Sama mies kertoi, että humanoidit olivat antaneet hänelle tietoa maailman tilasta ja käskeneet hänen toimia maapallon puolesta. Hän koki olevansa profeetta eikä häntäkään kuunneltaisi. Hän oli parempi ihminen, koska nyt hän tiesi, mikä ihminen on. 

Näissäkin kertomuksissa pääosassa on romantiikasta tuttu ajatus parantavasta matkasta - Kata Kärkkäisen haastateltava oli käynyt Siriuksessa ja tullut paremmaksi. Ilman tuota matkaa hän olisi jäänyt samanlaiseksi tietämättömäksi pulliaiseksi kuin hän oli ennenkin ollut. Kosketus humanoideihin parantaa abduktiokertomusten mukaan ihmisen kuin ihmisen. (Tietysti toisenlaisiakin kertomuksia on. Niissä korostuu ufouskovaisuuden erään gurun, Charles Fortin, lause "We are property!", ja niissä kerrotaan siitä, kuinka humanoidit tekevät kokeita kaappaamillaan ihmisillä vain saadakseen tietää enemmän. Näissäkin kertomuksissa tosin nähdään se, että humanoidit tietävät enemmän ihmisestä ja ymmärtävät tätä paremmin.)

Sivilisaation ylivalta

X-filesin alkuteksteissä vilahtaa teksti "Government denies knowledge", "Hallitus kiistää tiedon". X-filesin monien jaksojen idea on se, että USA:n hallitus, armeija tai ne yhdessä yrittävät pitää ufokontaktit salassa. X-files on fiktiota, mutta fiktiolla väitetään olevan taattu asiapohja: tiedetäänhän esimerkiksi Roswellin tapaus, jossa USA:n armeijan ilmavoimien väitetään saaneen haltuunsa avaruusaluksen ja muutaman humanoidin, joita tutkittaisiin yhä edelleen. Roswellin tapaus toimii perustana monille X-filesin jaksoille, vaikka sarjassa sen väitetäänkin olleen peiteoperaatio kymmenille paremmille ufoalusten haltuunotoille. 

Roswellin tapaus ja monet kymmenet, ellei sadat, muut tapaukset ovat ufouskovaisille tärkeitä, koska ne kertovat, että valtaapitävät eivät halua tavallisten ihmisten tietävän, mikä on totuus ihmisestä ja maailmankaikkeudesta. Ei ole sattuma, että monet nykyiset ufouskonnon (ja siihen liittyvien ajattelutapojen, joita voi paremman kaikenkattavan sanan puutteessa nimittää new ageksi) gurut ovat entisiä 60-luvun hippejä. [En ihan tarkkaan tiedä, keitä tässä olen ajatellut. - JN]

Näin voidaan nähdä, että ufouskovaisuus on paralleeli romantiikan projektille. Sivilisaation tukahduttava vaikutus näkyy ufouskovaisuuden mukaan juuri siinä, että hallitus kiistää tiedon. Yhteiskunta vieraannuttaa meidät siitä, mikä meille olisi tärkeää meidän identiteettimme kannalta, ts. julkisilta ufokontakteilta ja niiden tarjoamalta tiedolta. 

Romantiikan ajan filosofiat väittivät aivan samaa: sivilisaatio alkoi 1700-luvun myötä merkitä keinotekoisuutta. Se piti ihmiset erossa luonnollisuudesta ja sen aiheuttaman vieraantumisen paransivat joko kulttuuri tai luonto. Aluksi nämä nähtiin toisiaan vastaavina, mutta lopuksi kulttuurikin nähtiin vain osaksi rappeutunutta sivilisaatiota ja luonnosta yksin tuli parannuksen lähde. Tämä näkyy varsinkin amerikkalaisessa 1800-luvun puolenvälin filosofiassa, Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun ajattelussa.

Mutta miksi ufot? Romantiikassa ihmistä parantavaa tietoa edusti itse luonto - saamalla kosketuksen luontoon ihminen saattoi löytää itsensä, väittivät romantiikan filosofit. Luonnolla on edelleen parantava vaikutus, mikä näkyy vaikkapa erämatkailussa. 

Mutta ongelma on se, että nykyään luonto on jo niin paljon ei-luontoa, toisin sanoen se on ihmisen ja sivilisaation läpitunkemaa, ettei se vapauta ihmistä vieraantumisesta. Luonto on muuttunut osaksi sivilisaatiota. Lisäksi se on suureksi osaksi saastunutta. Siksi romanttiset tunteet projisoidaan ufoihin, koska humanoidit eivät ole tuhonneet luontoa eivätkä ne ole osa sitä. Muistetaan esimerkiksi Kata Kärkkäisen haastatteleman Siriuksen-kävijän sanat: hengittäminen oli ihanaa (mikä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että Maassa hengittäminen ei ole ihanaa). Humanoidit edustavat siis romantiikasta tuttua ajatusta koskemattomasta luonnosta, joka auttaa pitämään subjektiviteettia yhtenäisenä. X-filesissa tätä ajattelua kuvaavat eräät sivuhenkilöt, joille ufot ovat olennaisen tärkeitä valtiovallan vastaisessa taistelussa.

Yhteiskuntaa ei ole

Teen lopuksi ajatuskokeen. Harppaan romantiikasta eteenpäin ja siteeraan kahta tekstiä. Niiden välillä on noin 150 vuotta. Ensimmäinen on kuvaus maailmasta, johon pääsemme, kun hylkäämme sivilisaation kahleet ja otamme ufojen tarjoaman tiedon itsestämme vastaan ja toinen on samalla kertaa sekä innostunut että kriittinen kuvaus maailmasta, jonka romantiikka pyrki hylkäämään.

"Silloin meillä ei enää ole auktoriteettia. Joudumme paljaina perimmäisten kysymysten äärelle hakemaan vastaukset omasta sisimmästämme.
Meille alkaa uusi vaihe. Katsomme maailmaa uusin silmin. Iloisina, kuin kahleista vapautuneina, ymmärrämme uudella tavalla kehitystämme tällä planeetalla ja muilla ulottuvuuksilla."
"Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsoa elämäntilannettaan ja keskinäisiä suhteitaan vailla harhakuvia."

Edellinen on Rauni-Leena Luukanen-Kilden tekstiä kirjasta Tähtien lähettiläs. Jälkimmäinen on Marxin ja Engelsin modernisaatiokuvausta Kommunistisesta manifestista. Luukanen-Kilde kirjoittaa huonommin kuin kuuluisat kommunistit, mutta ideat ovat samoja. Ufot ovat kuin kuuluisa modernisaatio ja sen aiheuttanut porvaristo. Siteerataanpa vielä Kommunistista manifestia: "Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin."

Uskon, että tässä meillä on täydellinen kertomus ufoista. Meidän tarvitsee vain vaihtaa sanan 'porvaristo' tilalle sana 'humanoidit'.

Unohdettujen kirjojen viehätyksestä

Olen moneen kertaan maininnut täällä, että tein alle kymmenen vuotta sitten kirjat nimeltä Unohdetut kirjailijat 1 ja 2 - ja mainitsen jälleen kerran, koska asia nousi esille, tosin aivan toisessa ja minuun liittymättömässä yhteydessä.

Jostain syystä olen tuntenut aina enemmän vetoa vähän tunnettuihin tai unohdettuihin tekijöihin kuin kaikkien tuntemiin ja juhlimiin mestariteosten tekijöihin tai suosittuihin bestselleristeihin. (Tosin joskus bestselleristitkin muuttuvat kiinnostaviksi: saattaisin esimerkiksi lukea Herman Woukia, mutta en jotakuta nyt pinnalla olevaa tekijää.) Tämä näkyy niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa ja kuvataiteessakin. Arkkitehtuurissakin kiinnostavat enemmän Engelin, Aallon ja Bryggmanin varjoon jääneet tekijät. (Sivumennen sanoen Spotify-soittolistallani on enemmän vähän tunnettuja musiikintekijöitä kuin tunnettuja, vaikka toki pidän joistain suosituistakin jutuista.) En osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta näin vain on. Olen ainakin voinut selittää itselleni, että teen tärkeää työtä, koska kukaan muu ei näistä tekijöistä ikinä kirjoita eikä ole heistä kiinnostunut. (Toinen vaihtoehto on tietysti sanoa, että haluan vain snobbailla. On siinä sitäkin, en voi kieltää.)

Keitä nämä unohdetut sitten ovat? Unohdettujen kirjailijoiden ensimmäisessä osassa käsitellään pelkästään runoilijoita, heitä ovat Liisa Heikkerö, Eero Lyyvuo, Karin Alm, Onni E. Helkiö, Heikki Jylhä, Impi Kauppila, Juho Mäkelä ja Väinö Putkonen. (Kirja ja sitä edeltänyt juttusarja Kulttuurivihkoihin tehtiin yhteistyössä ystäväni Simo Kuusisen kanssa, mutta kirja merkittiin pelkästään minun nimiini Simon suostumuksella.) Toisessa osassa on sekaisin prosaisteja ja runoilijoita: L. A. Salava, Yrjö Koivukari, Lea Leksi, Pentti Lahti, Toivo Vuorinen, Elisabet Laurila, Eino Ruutsalo, Paavo Fossi, Ville Paakonmaa, Erkki Wessman ja Arto Merenheimo. En usko, että monikaan nimi sanoo kovallekaan kirjallisuudentuntijalle paljon mitään. Toki seassa on poikkeuksia.

Olin ehkä vähän edellä aikaani kirjoja tehdessäni. Helsingin Sanomissa oli nimittäin sunnuntaina kiinnostava artikkeli "Menestyksiä menneisyydestä", jossa käsiteltiin yhtä nykyistä kirjallista buumia, unohdettujen kirjojen esiinkaivamista ja paketoimista uudestaan lukevalle yleisölle. Jutussa mainitaan menestysteoksina muun muassa Richard Yatesin Revolutionary Road (1961), josta tehtiin 2000-luvulla elokuva, ja John Williamsin Stoner (1965), josta kirjailija Anna Gavalda innostui ja hommasi käännöksen ranskaksi. Artikkelin ohessa arvostellaan saksanjuutalaisen Ida Simonsin alun perin vuonna 1959 ilmestynyt romaani Tyhmä neitsyt, joka on nyt ilmestynyt suomeksikin. (Jännää muuten, että mainitut kirjat ovat alun perin ilmestyneet suurin piirtein samoihin aikoihin, ilmeisesti sen ajan tekstit korreloivat nykyajan kanssa.)

Aivan uutta tietoa jutussa oli minulle, että on olemassa kansainvälinen verkosto, joka keskittyy unohdettujen klassikoiden löytämiseen ja uudelleenjulkaisuun. Verkoston nimi on Schwob ja se löytyy täältä, muutamien kiehtovilta vaikuttavien käännösnäytteiden kera. Sivuilla esitellyiltä kirjailijoilta ilmeisesti ainoastaan norjalaiselta Axel Jenseniltä on suomennoksia.

Helsingin Sanomien jutussa käsitellään myös suomalaisia unohdettuja kirjoja, todetaan esimerkiksi että Veijo Meren teosten uudelleenjulkaisut eivät ole juurikaan myyneet. Kustantaja Touko Siltala toteaa: "Kun Arto Paasilinna poistui näyttämöltä, hävisivät kirjatkin." Nämä ovat näitä kustannusmaailman paradokseja, joita on vaikea selittää. Yksi syy siihen, että uudet painokset eivät kiinnosta, on se, että kirjoja on hyvin saatavilla divareissa, Veijo Meren koko kaunokirjallisen tuotannon saa nopeasti kerättyä kasaan (ehkä esseitä lukuun ottamatta). Osa uudelleenjulkaisuista taas tyssää siihen, että vanhoistakin ovat olleet kiinnostuneita lähinnä keräilijät, joilla ei ole käyttöä uusintapainoksille. (Toisaalta Veijo Meri tuskin täyttää unohdetun kirjailijan tunnusmerkkejä. On tietysti mahdollista todeta, että unohtua voi vain sellainen, jonka joku on alun perinkin tuntenut, toisin sanoen monet kirjailijat, joista olen kirjoittanut, eivät ole unohdettuja, vaan ainoastaan tuntemattomia.)

Siltala sanoo jutussa myös, että unohdetun kirjan esiinnostamiseen tarvitaan paljon asioita: välkky kustantaja ja oivallus, innostava lanseeraus ja myyntipuhe, ehkä linkki nykyhetken ilmiöön sekä kestävä ja puhutteleva romaani.

Jäin miettimään noita Unohdetuissa kirjailijoissa esille nostamiani tekijöitä. Nämähän ovat tietysti subjektiivisia asioita, kuten käy ilmi tästä Bookcrossing-sivulta tekemästäni kuvakaappauksesta: lukija piti kirjan ideasta, mutta ei välittänyt kirjan esittelemistä runoilijoista. (Jännää sinänsä, että hän mainitsee kiinnostuneensa sanoilla leikitelleestä ja itseään futuristiksi kutsuneesta Onni E. Helkiöstä.)

Mutta että kestäviä ja puhuttelevia romaaneja? Kuka esille nostamistani kirjailijoista olisi sellaisen kirjoittanut? L. A. Salavan satiiri Philip Pim (1937), joka esittelee puhuvien kärpästen maailman, on pikkuhauska ja viihdyttävä kirjallinen pila, mutta tuskin muuta; Salava oli merkittävämpi kustantajana ja varhaisen suomenruotsalaisen modernismin mesenaattina. Elisabet Laurilan Johanna (1944) voisi edelleen kiinnostaa lukijoita, sillä se on kiehtova kuvaus siitä, miten 13-vuotias tyttö kokee aikuisten maailman. Koko Laurilan tuotannon lukeneena tiedän, että kirjaa heikentää se, että Laurila kirjoitti saman tarinan vielä pari kolme kertaa uudestaan. Heikki Jylhän intiaaniseikkailu Delawaren pojat (1938) toki on nuortenkirjaklassikko, mutta vaikea sanoa, miten se purisi nykyisillä kirjamarkkinoilla (ja Unohdettuja kirjailijoita tehdessäni minua kiinnosti enemmän Jylhän runotuotanto). Eino Ruutsalon hilpeä esikoisromaani Toropainen tyrmätään (1945) taas saattaisi vaikuttaa turhan kevyeltä, vaikka sen kieli pitää jo sisällään Ruutsalon räiskähtelevän ekspressionistisen kuva- ja elokuvataiteen. Erkki Wessmanin Odotus (1965) on kyllä kiinnostava kirja ja olisi minusta uudelleenjulkaisemisen arvoinen, mutta ehkä se alkaa olla jo poliittisesti epäkorrekti kertoessaan miehestä, joka odottaa vaimoaan kotiin tappaakseen tämän. Wessman kertoo epämiellyttävän tarinan ranskalaisella roman nouveau -tyylillä. Lea Leksin eli Lea Lyytikäisen Tuuliharja tulee (1954) taas on mainio saturomaani, lähes täysiverinen fantasia hevosten yhteiskunnasta, jossa hevosilla on jopa omaa mytologiaa. Jos laajentaa romaaneista novelleihin, mieleen tulee vaikkapa Paavo Fossi ja hänen synkeästi maalailevat kauhufaabelinsa. Nekin toimisivat paremmin jossain antologiassa kuin omana teoksenaan, lisäksi hänen ainoa julkaistu kokoelmansa Kertomuksia (1958) on epätasainen.

Kiinnostavia kirjoja kaikki, mutta (ehkä Laurilaa lukuun ottamatta) tuskin mitään sellaista, mistä kustannuspäälliköt tai kulttuuritoimittajat repisivät pelihousunsa. (Lisäksi joukossa on sellaisia kirjoja, joista kannattaa pysyä kaukana, kuten Yrjö Koivukarin romaanit.)

Esittelemistäni kirjoista uudelleen on julkaistu Impi Kauppilan ainoa runokokoelma Paratiisin valloitus (1947), mutta kirja oli toki kulttiklassikko aiemminkin. Tietääkseni Eero Lyyvuon linnunlaulun transkriptioilla leikittelevästä runokirjasta Pieniä laulajia (1946) on tekeillä uusintapainos, mutta en osaa sanoa sen tarkemmin. Arto Merenheimon narkkariromaani Mike vaan only on myös julkaistu uudestaan, mutta se ehti ilmestyä itse asiassa jo hyvän aikaa ennen kuin tein Unohdetut kirjailijat 2:n.

kansi: Kari A. Sihvonen

Itsehän olen toki ollut tekemässä useaakin uudelleenjulkaisua. Lähinnä Turbatorin kautta olen ollut julkaisemassa uudestaan kauhukirjailija Harry Etelää, nuoren Reino Helismaan seikkailu- ja jännityskertomuksia, raisiolaista merikapteeni Veikko Hannuniemeä, Jerry Cottonia ja FinnWestiä toimittanutta Seppo Tuiskua, Elias Lönnrotin Mehiläiseen sentannutta Olavi Karjaliinia, Kari Suomalaisen jännäreitä, punaista äärirunoilijaa Kaarlo Uskelaa... Mitä muuta kuin unohdettuja tekstejä olivat Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinat? Toimittamissani antologioissa on ollut lähes poikkeuksetta mukana joku vanhempi teksti joltain unohdetulta tekijältä (tai unohdettu teksti tunnetulta tekijältä). Vihapuhekirjoissakin on paljon nimenomaan unohdettuja tekijöitä. Mutta kai näissä pätee se, mitä Touko Siltala sanoo Hesarin jutussa: "Ei todellakaan riitä, että kirja on saatavilla, se on myös voimalla tuotava julkisuuteen." Tähän eivät kustantajieni rahkeet (tai omat rahkeeni) ole riittäneet. (Saas nähdä, kuinka paljon nyt tekeillä oleva suomalaisen lännenromaanin historia kiinnostaa - siinä ei oikein muita olekaan kuin unohdettuja kirjailijoita, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.)

Unohdetut kirjailijat 1-2:n julkaisi BTJ, arvatenkin hyvin pienillä painoksilla (ehkä 500 kappaletta), koska kirjat ovat muuttuneet jo harvinaisiksi: nettidivareissa ei ole yhtäkään kappaletta myytävänä. Kirjoista on tulossa jossain vaiheessa uusintapainokset Ntamolta, mutta en ole nyt kuullut sieltä hetkeen mitään, joten vielä joutuu turvautumaan kirjastoihin.

Olen muuten usein miettinyt, että amerikkalaisvetoisen, kirjailija Patti Abbottin (ja ajoittain joidenkuiden muidenkin) vetämän Friday's Forgotten Book -kiertoviestin voisi tuoda Suomeen: vaikkapa juuri perjantaisin kirja- ja muut kulttuuribloggaajat valitsisivat mielestään unohdettuja tai tuntemattomia kirjoja ja joku keräisi bloggaukset yhteen. Lopulta olisi olemassa valtava tuntemattomia kirjoja käsittelevä tekstiaarteisto. Kuka ottaa kopin? Joku kirjastokin voisi tällaista hoitaa nettisivuillaan.

Tässä, tässä, tässä ja tässä muutamia unohdettuja kirjailijoita käsitteleviä kirjoituksia blogistani.

PS. Olin jo sulkemassa konetta tekstin valmistuttua, mutta sitten jäin selailemaan Spotifyn viikon suosituksia. Minulle tarjottiin Doug Hream Bluntin (kieltämättä todella hienoa) biisiä "Gentle Persuasion". Spotify ei kertonut Bluntista mitään, joten piti guuglata: Bluntin ainoa levy julkaistiin joskus 80-luvun puolivälissä ilman että kukaan huomasi ja nyt se on julkaistu uudelleen, aivan kuin vaikkapa nigerialaisen William Oneyaborin levyt tai sitä ennen Sixto Rodriguezin levyt. Ilmeisesti tämä unohdettujen kirjojen löytäminen on osa laajempaa ilmiötä, jota on myös ruvettu kaupallistamaan. Osaako joku sanoa, mikä 2010-luvulla saa kaivamaan unohdettuja artisteja? (Tässä linkissä tarjotaan yhtä selitystä, löytyy jutun lopusta. Kyse olisi siis aitouden kaipuusta.)

Miksi en luota poliisiin

Seuraava blogiteksti on ollut pitkään tuloillaan, ainakin pari vuotta. Tuolloin terapeutti, jolla lyhyesti kävin eräisiin perheasioihin liittyen, ehdotti, että kirjoittaisin siitä, koska tapahtuma vaikuttaa olleen traumaattinen. Traumaattisuuden huomasi myös ystäväni, jonka kanssa olin lounaalla nepalilaisessa ja poliisiauto parkkeerasi ravintolan eteen ja kaksi poliisia tuli sisälle hakemaan take away -annoksia. Ääneni kohosi ja tunsin sydämeni hakkaavan.

Hiukan saman koin, kun kävin viikko sitten hakemassa Turun poliisilaitokselta pojan hukkaaman kännykän, jonka joku ystävällinen sielu oli käynyt viemässä löytötavaratoimistoon. (Kiitos siitä, jos satut tätä lukemaan.) Onneksi löytötavaratoimiston virkailija oli enemmänkin ystävällinen nörtti kuin mikään varsinainen poliisi. 

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt riittävästi tilaa ja motivaatiota aiheesta kirjoittamiseen - ennen kuin nyt, kun poliisi ja sen edustamat näkemykset ovat nousseet vahvasti julkisuuteen äärioikeistolaisten katupartioiden kohdalla, puhumattakaan poliisin selvistä provokaatioista esimerkiksi itsenäisyyspäivän aikana. Monet ovat kysyneet, voiko Suomessa poliisiin luottaa. Itse en pysty henkilökohtaisesti suhtautumaan poliisiin mitenkään myönteisesti, ja toivon että seuraava kertomus selventää asiaa hiukan. Varmasti se selventää myös sitä, miksi äärioikeistolaisten katupartiot saavat minut pelkäämään. Tapahtuneesta kirjoittaminen voi olla emotionaalisesti rankkaakin, huomaan että nyt jo sydämeni hakkaa kiihtyneemmin. 

En ole enää varma, minä vuonna tämä tapahtui, mutta se oli kuitenkin 80-luvun alkua, ehkä 1982 tai 1983, eli olin kymmenen tai yksitoista. Asuimme tuolloin Pormestarinluoto-nimisessä porilaisessa lähiössä, joka tuolloin(kin) oli tunnettu hiukan levottomasta meiningistä. Monet naapuruston lapset tulivat huonoista perheistä, osa sekaantui myöhemmin jonkinlaisiin rikoksiin, vuosia myöhemmin kuulin yhden rinnakkaisluokalla olleen kuolleen huumeisiin - hänellä oli koulussa joskus mukana stilettiveitsi, jota hän esitteli muille ylpeänä, hiukan pelottavasti sitä viuhutellen. Yläpuolellamme oli pari kaupungin vuokra-asuntoa, joissa asui epätoivoista porukkaa. Aivan yläpuolellamme asunut nainen teki itsemurhan hyppäämällä alas kuudennesta kerroksesta. En sinänsä siis ihmettele, että poliisit kyttäsivät tuona kesäisenä päivänä, kuka oli soittanut pormestarinluotolaisesta puhelinkioskista pilasoiton ja tilannut paloautot ja ambulanssit johonkin minulle tietymättömään osoitteeseen. 

Olin ystäväni Hannun kanssa tuona päivänä ulkona puuhailemassa jotain päämäärätöntä. Olimme menossa meille, kun talon eteen yhtäkkiä kurvasi ja jarrut kirskuen pysähtyi Lada, jossa istui kaksi miestä. Muistaakseni toinen rupesi nousemaan autosta aggressiivisen näköisenä. En tajunnut ollenkaan, mitä tapahtui, mutta Hannu, joka oli viskellyt kiviä summamutikassa kädestään, huusi minulle nopeasti: "Juostaan!" Juoksimme sisälle rappukäytävään, Hannu lähti harppomaan portaita ylös, minä jäin jostain syystä odottamaan hissiä. Toinen miehistä tuli sisälle ja tuli sanomaan minulle, että jos minulla on avain, minun pitäisi avata ovi kellarikäytävään. "Vai hetkinen, olitko sinä äsken tuossa pihalla?" Sanoin, että olin, jolloin mies tarttui minuun ja mitään selittämättä vei autoon. 

Tässä kohtaa minulla on joitain muistikatkoksia. En muista mitään matkasta Porin poliisiasemalle, enkä ainakaan muista, että poliisit olisivat sanoneet minulle mitään, en edes sitä, sanoivatko he olevansa poliiseja. Poliisiasemalle päästyämme muisti palailee, mutta minulla ei ole selvää kuvaa tapahtumien järjestyksestä. Joka tapauksessa olin pitkään yksin poliisiasemalla, jossa minulle väitettiin, että olin soittanut puhelinkioskista pilasoiton hätänumeroon ja väittänyt, että Pormestarinluodossa on tulipalo. Mitään sellaista en ollut koskaan tehnyt enkä ymmärtänyt, miksi minun väitettiin niin tehneen. Olin kuitenkin niin peloissani, että lopulta, kun asiaa minulle tarpeeksi jankutettiin, "tunnustin" ja myönsin soittaneeni pilasoiton. Ilmeisesti olin kuitenkin niin peloissani, etten muistanut, mitä olin kulloinkin aina sanonut ja tarinani siitä, mitä olin mukamas tehnyt, muuttui koko ajan. Muistan yhden poliiseista sanoneen, että näin toimii todellinen häikäilemätön pikkurikollinen, muuttaa jatkuvasti tarinaansa niin ettei kukaan saa selvää siitä mitä todella on tapahtunut. Jossain vaiheessa minut retuutettiin poliisiaseman käytävälle ja yksi poliiseista näytti minulle selliä ja sanoi, että tuollaiseen pannaan valehtelijat. Voitte vain kuvitella, miltä se 10- tai 11-vuotiaasta lapsesta tuntui - ja miltä siitä tuntuu kirjoittaa nyt. 

En tiedä, missä vaiheessa tämä tapahtui, mutta muistan istuneeni jonkin käytävän päässä poliisiasemalla ja katselleeni toisesta tai kolmannesta kerroksesta ulos ja miettineeni, miten pääsisin hyppäämään ikkunasta ja juoksemaan pakoon. En pysty vieläkään kulkemaan Porin poliisiaseman ohi miettimättä näitä tapahtumia. Vuosia myöhemmin isäni näytti minulle Porin torilla yhden poliiseista, joka minua oli ilman syytä pitänyt kuulusteltavana (tai pikemminkin kidutettavana), hän oli ilmeisesti yksi Porin tunnetuimmista ja arvostetuimmista poliiseista, jota monet tervehtivät. Hän on vahvasti värittänyt kuvaani kaikista poliiseista.

Jossain vaiheessa tieto siitä, että minut oli viety poliisiasemalle, tavoitti vanhempani. Isäni ja äitini olivat eronneet ja asuin äidin kanssa, joten tämä tuli ensiksi paikalle, isäni oli varmaankin töissä, joista ei päässyt irtautumaan. (Hän saattoi tulla myöhemmin paikalle, en oikein muista.) Hannu oli ilmeisesti tilanteen rauhoituttua mennyt kotiin ja kertonut, mitä oli tapahtunut, ja hänkin tuli paikalle isänsä kanssa. Muistan Hannun isän, vakaan hiljaisen miehen, sanoneen poliiseille, että hän tuntee nämä pojat, he ovat kunnon poikia. Tähän yksi poliiseista ärjähti: "Turpa kiinni!" 

Lopulta poliisit alkoivat uskoa, ettemme Hannun kanssa olleet soittaneet minkäänlaista pilasoittoa. En tiedä, mikä heidän päänsä käännytti, ehkä äitini ja Hannun isän sinnikäs vakuuttelu siitä, että olemme kunnon poikia. En myöskään tiedä, kuinka kauan olin poliisiasemalla, mutta mielikuvissani homma kesti useita tunteja. Lopulta joku poliiseista lähti viemään minua ja äitiäni kotiin. Kun äiti sanoi autossa, että hänen entinen miehensä on sanomalehden toimittaja, poliisi selvästi säikähti ja alkoi puolustellaa. Tarkkaa sanamuotoa en mitenkään voi muistaa. Paremmin muistan sen, miltä maistui äidin tekemä jauhelihakastike, jota hän oli ollut tekemässä, kun kaikki tämä tapahtui. Siinä oli lievästi palanut maku, mutta olin niin nälkäinen, että ruoka kelpasi silti. Muistan maun edelleen suussani, ja useasti samalla tavalla vain vähän palanut ruoka tuo mieleeni nuo kiduttavat tunnin porilaisten poliisien seurassa. 

En tiedä, mitä kautta tieto oli kulkeutunut Pormestarinluotoon, mutta isoveljeni kertoi, että hän oli ystävänsä Jarin kanssa selvittänyt asiaa kyselemällä silminnäkijähavaintoja. He väittivät tietävänsä, kuka pilasoiton oli tehnyt. Uskoin selityksen ja uskon sen edelleen, kyseessä olivat Pormestarinluodon pahimmat rikollisenalut. Mutta tuskinpa sillä mitään väliä enää on, eikä kai ollut silloinkaan. Tuskin poliisi asiaan enää palasi.

Isäni kirjoitti aiheesta kihisevän kolumnin Satakunnan Työhön, mutta se tuskin aiheutti kummempia väreitä Porin poliisissa. Valtakadun Vanhoillinen eli Satakunnan Kansa ei aiheeseen armeija- ja poliisimyönteisenä olisi koskenut, vaikka nythän tuo olisi iso uutinen, joka leviäisi somessa hulluna. Ainakaan minulle asti ei koskaan kantautunut minkäänlaista anteeksipyyntöä. Oikeastaan odottelen sitä vieläkin. 

Kuten sanottu, koen poliisin läsnäolon edelleen hyvin vastenmielisenä. Sydämeni alkaa hakata kovempaa, vatsalihakset kuroutuvat yhteen, tekee mieli alkaa huutaa tai ainakin vastustaa poliiseja, vaikka ilman syytä. Mielikuvani poliisista on loppuikäni tämä: kyse on vastenmielisistä öykkäreistä, joista on jostain syystä hauskaa tai kiihdyttävää kiusata pientä lasta. 

Tiedän toki, että kyse on traumasta eikä suuri osa poliiseista ole tuollaisia. Vai hetkinen, mitenkäs tämä nyt meneekään? Aiempi poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti, että hänen puolestaan katupartioita saa perustaa, poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sanoi käytännössä samaa, Hämeen poliisi antoi julkilausuman, jonka mukaan katupartiot ovat poliisin silmä, julkkispoliisi kannusti MV-lehden Ilja Janitskinia jatkamaan linjallaan (johon kuuluu mm. valtiovarainministerin murhalla hekumointi)... Onko minulla jotain syytä olla jotain eri mieltä kuin olen? Tässä Erkki Perälän tuoreessa bloggauksessa näkyvät hyvin poliisin näkemykset, esimerkiksi se, että joistain naisista on jotenkin nastaa tulla kiusatuksi ja mahdollisesti raiskatuksikin.

Puhumattakaan näistä katupartioista... Näen ne mielessäni porukoina, joissa ovat mukana ihmiset, jotka olisivat halunneet poliisiin, mutta eivät käytöshäiriöiden tai muun syyn takia sinne päässeet. Se on minusta jotain todella lohdutonta ja pelottavaa. 

PS. Olen usein miettinyt, mitä tapahtui ystävälleni Hannulle, joka fiksummalla toiminnalla vältti joutumasta yksin ja ilman vanhempiaan poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. (Olen usein miettinyt, miksi en vain juossut portaita ylös hänen perässään - kaikelta tältä olisi vältytty.) Erkanimme jo yläasteella ja lukioon menin jo aivan eri porukassa (suurelta osin päästäkseni eroon Pormestarinluodon öykkäreistä ja luusereista, joiden kanssa olin viettänyt jo aivan liian kauan aikaa). Onneksi on Facebook. Hannulla näyttää olevan perhe ja ammatti. Hyvä niin! 

Unohdettuja kirjailijoita 5: Ritva Kapari

Tein lukiolaisena ja yliopisto-opiskelijana (eli vuodet 1987-1997) Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa oli omien runojeni lisäksi esittelyjä tuntemattomista runoilijoista. Suurin osa oli suomalaisia, ja näistä teksteistä kasvoi sittemmin Simo Kuusisen kanssa yhteistyössä Kulttuurivihkoihin tehty artikkelisarja Pieniä laulajia, josta taas tuli kirja Unohdetut kirjailijat (BTJ 2007). (Se taas sai jatko-osan jo samana vuonna, ja myöhemmin jonkinlainen jatko-osa oli myös Unohdettu Waltari, 2008.) 

Yksi Blinkity Blankissa esitellyistä runoilijoista oli Ritva Kapari, jota ei otettu mukaan Unohdetut kirjailijat -teokseen. Löysin vanhoja diskettejä läpikäydessäni BB:ssa ilmestyneen tekstin, joka on varsin lyhyt ja sisältää aika vähän varsinaista informaatiota. Kaparista ei vieläkään näytä löytyvän paljon mitään tietoa, mutta sen verran kuitenkin että hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun (ei siis palkintoa) vuonna 1963. Tekstin loppuun olen valinnut kaksi Kaparin runoa, yhden pidemmän ja yhden lyhyen. Jälkimmäisessä näkyy hauskaa ironiaa. 

Ritva Kaparin ainoaksi runokokoelmaksi on jäänyt Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan (Tajo 1963) eikä kirjailijamatrikkeli tiedä Kaparista edes synnyin-, saati mahdollista kuolinvuotta. Kapari on tuntematon runoilija par excellence.

Ensimmäiseksi on sanottava, että Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan on aivan liian pitkä kirja: sen 150 sivussa on puolet liikaa, sen 90 runossa on ainakin 40 ylimääräistä. Kuten Maila Pylkkönen arvostelussaan (Parnasso 4/1964) sanoo: runoista "joitakin ei jaksa olla pitämättä saivarteluna". Saivarteluksi Pylkkönen tuomitsee eritoten runon, jossa Kapari leikkii Saarikosken vuotta aiemmin ilmestyneen kokoelman Mitä tapahtuu todella? -nimellä: "ja on äärettömän yhdentekevää / mitä tapahtuu T O D E L L A" (21).

Heti tämän jälkeen on todettava, että Kaparin saivartelun taustalla on käsitys sanojen merkityksen vaihdettavuudesta ja häilyvyydestä: "sanat jotka eivät minulle mitään sano" (82). Sanojen turvattomuus on elämän turvattomuutta: "Aine on itsensä vanki / ja esineet turhia selityksiä." (26). Pylkkönen kirjoittaa: "(...) Ritva Kapari puhuu koko nuo 150 sivua omasta kuolemastaan (ja lukija voi siitä lukea omastakin kuolemastaan), kun elämä on niin lyhyt."

Kaparin runot liikkuvat lähellä solipsistisia tuntoja: "tiedän että maailma on olemassa / mutta minulle sitä ei ole ellei minua ole" (52). Filosofisen yksinäisyyden teema on tietysti maailmalle ja maailmalta kuolemisen teema, mutta koska Kaparilla näkyy myös sanojen haurauden teema, tulee Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan lähelle jälkimoderneja käsityksiä kielen luonteesta (millä ei tietysti ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko runot hyviä vai eivät), joiden mukaan kieli muokkaa todellisuutta. Voi myös aiheellisesti hakea Kaparista leimallisesti naiskirjoitukseksi (écriture feminine) mainittuja piirteitä.

Saivartelun ja paikoitellen suoranaisen pilailunkin (joka ei useinkaan ole kovin henkevää, saati riittävän repäisevää) alla Kapari onnistuu paikoitellen kirjoittamaan koskettavia runoja ja tapahtuu ihme, josta Maila Pylkkönen kirjoittaa (ja saa viimeisen sanan): "(...) kuin kaivettaisiin ilmaan tyhjää tilaa, johon sijoitetaan jotakin yliluonnollista, koska joko keskustelun aihe tai yksityiskohdat ovat lähes mahdottomia sanottavaksi, ja kuitenkin keskustelu jatkuu, (tuntikaupalla,) varmana, eksymättömänä, kauttaaltaan käsitettynä (...) ja käy edempänä kuin kumpikaan olisi luullut voivansa edetä."

Ritva Kapari: kappaleina

1.

ennenkuin ehdin pimeyden reunaan

maa palaa luokseni

ja vesi peittää minut,

ennenkuin ehdin pimeyttä nähdä läheltä

ja jos olisin sokea

en näkisi pimeyttä koskaan

2.

menen lähemmäs, surullinen eläin istuu sinisessä

                                               v e d e s s ä

jossa kaiken uhalla kirkkaina kappaleina luonto ui

sisäpaikallissijoissa, ui ja ui, ei puhu eikä käsitä

ettei loppuisi kesken niinkuin aina on kesken loppunut

ennen huutoa, ennen sinisen musiikin liikahdusta joka

ei ole paluu eikä vedenjakaja, surullinen eläin istuu

3.

vaikka pimeys olisi puro ja puhelisin yksin

kuin toisen ihmisen pimeys

minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,

vaikka valo kerrostuisi tiheäksi

                                                 läpinäkymättömäksi massaksi

eikä pimeyttä olisi edes sen verran että eteeni näkisin,

vaikka jumalainen sanansaattaja viipymistään viipyisi

suuren afroditen hermeettisessä buduaarissa

minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,

vaikka kaikki muut tulisivat täydellisiksi

minä jäisin epätäydelliseksi

                                             vain että koko maailma

epätäydelliseksi jäisi -

4.

kun maa varisee puista ja yö päättyy

tulevat ensimmäiset vedet näkyviin

paikoilla jotka olivat kyllin tunnettuja

ollakseen saavuttamattomia kulkijalle

kun maa varisee puista ja yö päättyy

tähdet ovat paikoillaan

tumma tuuli huuhtoo kuuta

oi niiden liike on niiden liikettä

ei liikettä mihinkään nähden

kun itse näkyvistä lähden

aivan huomaamatta ja kesällä 

Tuomas Anhavan aiheuttama runo

Mutta sokeus on täydellinen silmiä kysyessään

ja hiljaisuus

koska se kysyy kieltä


PS. Tässä aiempia unohdettuja kirjailijoita esitteleviä tekstejä blogissa:

Perttu Kupiainen
Erkki Kuosmanen
Ville Paakonmaa

(Pitäisi olla teksti otsikolla "Unohdetut kirjailijat 2", mutta en löydä sellaista enää enkä keksi, kenestä siinä olisi kyse. Tässä linkissä on aiheesta pidempi pohdiskeleva kirjoitus.)

Joulu-Ilo-lehden kansikuvia

Mahdollisesti ulkomaista
alkuperää oleva kansi.

Kuten tiedetään, tein muutama vuosi sitten joulukirjan nimeltä Hauskaa joulua. Idea lähti liikkeelle vitsinä, mutta realisoitui lopulta ihan vakavasti otettavana teoksena, joka tosin epäonnistui viime metreillä, kun kirja meni osittain muiden kiireiden, osittain tietoteknisten ongelmien (liian vanha kone, liian täynnä oleva Dropbox) takia keskeneräisenä painoon. Eikä kai tämä esipuheenikaan mitään parasta tietokirjallisuutta ole, mutta onpa ainoita tekstejä, joihin olen asiasta törmännyt, vaikka kyse on laajasta kirjallisuudenlajista, jota on paljon luettu.

Kävin alkuvuodesta  jostain syystä (en enää oikein muista miksi) läpi Joulu-Ilo-nimisiä joululehtiä (kustantaja Isak Julin, Tampere, vuodet 1903-1918) ja napsin niiden hienoista kansikuvista kuvia kännykälläni. Nämä ovat varmasti olleet ainoita moniväripainatuksella painettuja lehtiä, joita monet ovat 1900-luvun alun Suomessa koskaan nähneet. En tiedä lehtien painosmääriä tai levikkiä, mutta ne eivät ole ole voineet olla vähäisiä - miten muuten näin upeiden lehtien julkaiseminen olisi voinut olla mahdollista?

Alex Federleyn kansi.

Alex Federleyn kansikuva.

Kannentekijä ei varma,
kun signeeraus rajautuu kuvasta ulos.

Walfrid Kauhasen (1881-1940) kansikuva.

Taiteilija J. Syrénin kansikuva. Tietääkö joku Syrénistä jotain?

Tuntemattoman taiteilijan itsenäisyyshenkinen kansikuva.

Olen ottanut kuvan myös muistaakseni viimeisen vuosikerran Joulu-Ilossa
olleesta kuvasarjasta, joka kuvaa Suomenlinnaa. Tekstissä ei sanota
piirtäjää, mutta tietävämmät tunnistanevat signeerauksesta,
joka näkyy ainakin vasemman alareunan kuvassa.

Ahdistuksesta kohti valoa

Tuttu kirjailija tuli vastaan, kun kävin hakemassa joulunaluspizzat perheelle. Tervehdimme ja toivotimme hyvät joulut, sitten perääni huudettiin: "Juri! Hyvä blogikirjoitus, ihan samanlaisia tuntemuksia täälläkin, samaistun." Kiitin ja sanoin, että ymmärrän hyvin. Sitten tajusin yhden asian ja huusin perään: "Mutta sen kaiken ääneen sanominen teki hyvää, nyt on paljon parempi fiilis!"

Sillä tämä on ihan totta. Edellisen, varmasti aivan masentuneen blogitekstin kirjoittaminen vapautti minut - ainakin osittain - ahdistuksen kierteestä. Tuntuu, että sen jälkeen uskallan enemmän - niin banaalilta kuin se ehkä kuulostaakin, se näkyy muun muassa paljon reippaamassa Facebook-kirjoittelussa. Ehkä tästä tulee vielä jotain.

Sen ainakin voin sanoa, että vuosi 2016 on paljon parempi kuin loppuva vuosi 2015. Se on rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään.

Hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta kaikille!

Miksi nykymaailmassa on niin vaikea blogata?

Kuten muutamat muistavat, blogini oli vähän aikaa Imagen sivuilla. Poistin sen sieltä itse, koska lopulta oli liian vaikea keksiä sellaista blogattavaa, joka olisi (ainakin omasta mielestäni) sopinut Imagen sivuille. Oman kirjan puffaaminen tai vanhan kirja-arvostelun julkaisu ei olisi tuntunut järkevältä. Olen koko syksyn tehnyt myös kirjaa, joka on hyvin vähän seksikäs (ja juuri siksi tietysti arvokas) ja lukenut pelkästään vanhoja suomalaisia poika- ja kioskikirjoja, enkä ole voinut oikein blogata mistään kiinnostavasta uutuudesta, joka olisi Imagen lukijoita kiinnostanut. (Luin kuukausi sitten yhtä uutta suomentamatonta dekkaria, mutta sen lukeminen jäi, kun aloin kokea huonoa omatuntoa siitä, että laistan oman kirjani tekemisestä.)

Hetken aikaa Imagesta poistumisen jälkeen tuntuikin siltä, että ehtisin jotain blogata, kirjoittaa omista jutuistani ja olla välittämättä siitä, kiinnostavatko ne ketään. Mutta sitten alkoi tapahtua: SSS-hallituksen käsittämätön sekoilu ja urpoilu, köyhien, vähäosaisten, työttömien ja silpputyöläisten törkeä kyykyttäminen, turvapaikanhakijoihin kohdistunut virallinen ja epävirallinen rasismi ja syrjintä, natsien katupartiot, vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut... On tuntunut todella epätodelliselta ja ahdistavalta asua maassa, jossa suurin piirtein kaikilla oli suurin piirtein hyvä olla monta vuotta. Kiitos Suomi 1972-2014!

Lopulta tapahtui kaksi asiaa: tuntui että olisi pitänyt kommentoida jokaista hallitukseen tai turvapaikanhakijoihin liittyvää asiaa, ja samalla tuntui, että ei olisi jaksanut kirjoittaa yhtään mistään. Jatkuvalla syötöllä tulevat typerät uutiset vain masensivat ja lamauttivat, pakenin tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaani enkä jaksanut nousta kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia. Piilotin jatkuvasti Facebook-päivityksiäni poliittista oikeistoa (tai ainakin jotain sekavaa, jolle ei ole kunnollista nimeä) edustavilta ystäviltäni. Se taas kävi ajan mittaan henkisesti raskaaksi, joukossa oli kuitenkin henkilökohtaisia ystäviänikin. Aloin tehdä yhdentekeviä päivityksiä ja muistelin menneitä vuosia, jolloin sivuillani käytiin hyviä ja railakkaita keskusteluja. Selittelin itselleni, että tarvitsen myös hengähdystaukoa, meillä on pieni vauva kotona ja elämä on muutenkin aika kiireistä, miksi tuhlaisin sitä johonkin niin mitättömään kuin riitelyyn Facebookissa? Muistissa olivat ne monet kerrat, kun jostain sanotusta olivat yöunet menneet.

Tämä kaikki taas johti siihen, että alkoi tuntua, että väistelen intellektuellin velvollisuuksiani. En tiedä, olenko niitä koskaan hoitanut kauhean hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Nyt alkoi tuntua, etten yritä senkään vertaa.

Olin noin kuukausi sitten Turun Vasemmistoliiton harvoin ilmestyvän lehden Uuden Päivän haastattelussa, ja minulta kysyttiin, mitä vasemmistolaisuus minulle merkitsee. Sanoin, että se merkitsee sitä, että yhteiskunta ottaa vastuun heikoimpien hoitamisesta ja mahdollistaa tasa-arvon. Sanoin myös, että minua viehättää marxilaisuuteen liittyvä ajatus siitä, että ihminen voisi vapautua työn orjuudesta ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Tämä voi olla aika radikaali ajatus näinä päivinä, jolloin tuntuu, että kaikkien pitäisi tehdä töitä riistopalkalla vain, jotta firmojen tulos paranisi ja jonkin teorian mukaan sitä rahaa valuu sitten kaikille. (Täydet pisteet Vasemmistoliitolle, että se ehdotti kuuden tunnin työpäivään siirtymistä. Vaikka tietäähän sen, mitä tällaisesta muissa puolueissa ajatellaan.)

Jälkeenpäin vain mietin, että minun olisi pitänyt sanoa, että vasemmistolaisuus merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen ei ole historian orja, ei ole mitään ennalta määrättyä kohtaloa, jota ihminen olisi tuomittu toteuttamaan. Sitä eivät aseta historian ulkopuoliset voimat, kuten jokin henkiolento, eivätkä yhteiskunnassa valtaa käyttävät riistäjät. Historian suuntaa voi aina muuttaa, ja vaikka se toisinaan menee huonoon suuntaan – niin kuin nyt on käymässä, ennen näkemättömän huonoon ja epäinhimilliseen suuntaan –, suuntaus voi vielä käydä toiseen suuntaan. Kaiken voi aina korjata, vaikka siihen menisi aikaa ja ihmisvoimia.

Ajatus on mahtipontinen eikä minulla tällä hetkellä ole käytettävissäni aikaa ja voimia suunnan muuttamiseen, mutta ehkä yksikin blogikirjoitus tai Facebook-päivitys (Twitter-tilini on muuten poliittisempi kuin Facebook-seinäni, kröhöm) voi auttaa. Ainakin minun täytyy niin sanoa itselleni, että voin jatkaa kunnialla työtäni. Vain sen avulla voin voittaa tämän pimeyden, niin henkisen kuin fyysisen.

Turun runoliike: muinainen juttu

Tässäpä muuten todellinen julkaisematon juttu! (Ja kyllä, olen koettanut keksiä blogilleni toista nimeä, kun tämän näkökulma elämääni ja tuotantooni on vuosien varrella muuttunut.) Tein nykyään Likellä työskentelevän Pete Leppäsen kanssa tällaisen reportaasin ja tarjosimme sitä Seuraan, jossa toimituspäällikkö hiukan nuorille pojille naureskellen hylkäsi sen. Taisi pahoitella pojitteluaan, kun huomautin, ettemme ole poikia. Ehkä juttu ei ole kovin hyvä (ainakin siirtymät teemasta toiseen ovat kömpelöitä), mutta kyllä sen nyt tässä yhteydessä ainakin kelpaa julkaista. Vuosi on siis ehkä 1998 tai 1999.

Turun runoliike tuo runouden kaikelle kansalle

Iso kalju mies makaa lattialla ilman paitaa ja karjuu: "Ihminen on epäonnistunut apina!" Viimeinen a-kirjain venyy veret seisauttavaksi huudoksi. Mies nousee pystyyn ja vetäisee sukkahousut päähänsä. Hän valittaa innostuneelle yleisölle, ettei kaupoista enää löydä yhden koon sukkahousuja: "Kaikki kaupat ovat kolmen koon kauppoja." Ja taas lähtee: "Sinä olet minulle elämä, minä olen sinulle" - pieni tauko - "kuolemaaaaaa!"

Suttuinen esikoistaiteilijan performanssi? Jumalan teatterin viivästynyt muunnelma? Punk-laulaja, joka esiintyy ilman bändiä? Ei, vaan turkulainen runoilija Tapani Kinnunen, jonka esiintymiset villitsevät kuin käyneistä hedelmistä alkoholisoitunut norsulauma.

Tapani Kinnunen ei ole yksin. Hänen vanavirrassaan seuraavat muiden muassa sellaiset runoilijat kuin Seppo Lahtinen, Jenni Haukio ja Mika Terho. Turkulainen runous on parina viime vuotena osoittautunut aktiiviseksi ja laajoja lukijapiirejä kiinnostavaksi ilmiöksi - puhutaan Turun runoliikkeestä.

Turkulaisten runoilijoiden runoillat järjestetään aina kapakoissa, joissa ne tavoittavat laajemman ja välittömämmän yleisön kuin korkeakulttuurisissa torneissa. Turkulaiset runoilijat kiertävät myös muualla Suomessa. Turkulaisin voimin tehty Tuli & Savu on tällä hetkellä tärkein valtakunnallinen runouslehti, Parnasson ja Nuoren Voiman muututtua lähinnä filosofisiksi ja kirjallisuustieteellisiksi julkaisuiksi. Turkulainen kustannusliike Sammakko on jo herättänyt huomiota julkaisemalla käännöksiä amerikkalaisen rentturunouden kruunaamattoman kuninkaan Charles Bukowskin tekstejä sekä beat-runouden mestarin Allen Ginsbergin kokoelman. Sammakko on myös julkaissut Tapani Kinnusta ja kahdeksan vuoden tauon pitäneen helsinkiläisen Teemu Hirvilammin kirjan Pyramidipipo. Turussa siis tapahtuu.

Esiintymiset kuin rock-konsertti

Tapani Kinnunen on kuitenkin liikkeen varsinainen kiintotähti. Kun hän nousee lavalle, häneen kohdistuvat kuvaajien objektiivit. Kinnusen esiintymiset ovat kuin parastakin rock-konserttia. Yleisö on innolla mukana, kun Kinnunen makaa lavalla ilman paitaa, sukkahousut päässä ja huutaa: "Elämä vituttaa!"

Mistä Kinnusen sukkahousu-idea on lähtöisin?

- Minulta tilattiin luento erääseen paikkaan ja aiheena oli porno ja väkivalta runoudessa. Keksin puoli tuntia ennen esiintymistä, että voisin värittää hieman tylsää matineaa esiintymällä sukkahousut päässä. Leikkasin suun kohdalle aukon, jotta voin puhua ja juoda viinaa.

- Eihän se ole välttämättä kovin eroottista, mutta jotenkin se tuntuu sopivan asiaan. Eihän sekään ole eroottista, että Arvi Lind lukee uutisia solmio kaulassa, mutta se kuuluu asiaan.

Seppo Lahtinen, mies kustannusliike Sammakon takana, on toinen Turun runoliikkeen johtohahmo.

- Me olemme esiintyneet Tapanin kanssa paljon ja kaikki runonlausuntaillat ovat olleet meidän järjestämiämme, olemme siis tehneet paljon silkkaa paskaduunia, Lahtinen sanoo, mutta toteaa, että Kinnusen sukkahousu-showt jäävät paremmin yleisön mieleen.

- Itse olen ehkä enemmän tavallista massaa, hän toteaa.

Lahtinen vähättelee itseään. Hän lausuu runojaan maanisesti tuijottaen ja hänen äänensä on vähintään yhtä kantava kuin Kinnusen. Lahtisen runoissa on kiihkeätä rytmiä ja niiden tunnelma on polttava.

Lahtisen yhteydessä on usein mainittu amerikkalainen beat-runous ja sellaiset runoilijat kuin Allen Ginsberg ja Gregory Corso. Lahtinen itse sanoo kirjoittavansa sellaista kamaa, joka hänestä tuntuu hyvältä.

- En ajattele sitä niin, että pitäisi tehdä jonkin tietyntyyppistä kamaa. Totta kai vaikutteet näkyvät aina, mutta en pyri jäljittelemään yksi yhteen ketään. Paras kirjoittaa omat jutut omalta pohjalta. Taide tarvitsee riskinottoa ja uskallusta, Lahtinen pohtii.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Turun runoliikkeestä puhuttaessa viitataan usein myös 60-70-lukujen vaihteen Turun underground -ilmiöön, jota muiden muassa Tapani Kinnunen sanoo henkiseksi kodikseen.

- Ilman Turun undergroundia olisin tuskin elossa tai olisin ulkomailla, Kinnunen sanoo ja jatkaa pirullinen virne naamallaan:

- Ehkä loisin Liettuassa loistavaa uraa kapellimestarina piiskaamalla naisviulisteja takapuoleen sillä sauvalla.

Lahtinenkin myöntää undergroundin vaikutteet.

- Markku Into ja Jarkko Laine olivat suuria guruja.

Turun undergroundin johtohahmo Markku Into sanoo undergroundin juurien olleen Amerikan radikaali- ja taiteilijapiireissä, joiden tarkoituksena oli julkaista provokatiivisia tekstejä.

- Underground oli termi, ei sitä hommaa mitenkään maan alla tehty. Underground elää tänäkin päivänä esimerkiksi musiikissa. Kysymys on valtavirran sivussa olevasta kulttuurista. Se ei edellytä sitä, että pitää kiroilla ja rakastaa jotain outoa. Se on enemmänkin epäilevä, radikaali asenne juttuihin. Se on yksilöanarkiaa, Into kuvailee.

- Jarkko Laine oli aloittaessaan kova juttu suomalaisessa runoudessa. Hän toi hyvän tuulahduksen runouteen, joka siihen asti oli ollut Suomessa lähinnä akateemista.

Into itse julkaisee runoja harvakseltaan eikä hätkähdytä niillä enää niin paljon kuin aktiivisimpana underground-kautenaan. Hän on viime vuosina keskittynyt kääntämiseen ja romaanikin on tulossa.

- Turun nykyinen runoliike on minua nuorempien sukupolvien juttu, mutta olen kyllä hengessä mukana, Into sanoo.

Intoakin näkee joskus turkulaisissa runoilloissa. Underground-vuosina hän esiintyi Jarkko Laineen ja bändin kanssa.

- Henkilö, joka ei lue runokirjoja, saattaa keikalla huomatakin, että runous ja jopa moderni runous ovatkin mielenkiintoisia.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Miten Turun runoliike sai alkunsa? Tapani Kinnunen muistelee, että vuoden 1994 kaupunkifestivaali Down by the Laituri oli alkupiste. Kinnusen esikoiskirja Nauru pimeästä huoneesta oli juuri ilmestynyt, ja Kinnunen oli mukana Down by the Laiturin yhteydessä järjestetyssä runoklubissa.

- Siellä oli muitakin juuri julkaisseita runoilijoita, jotka olivat kaikki toisilleen tuntemattomia. Tuli & Savu -lehden ensimmäinen numero oli juuri ilmestynyt ja sen ympärillä ruvettiin pitämään yhteyttä, Kinnunen muistelee.

- Seuraavana vuonna oli toinen Down by the Laiturin runoklubi. Siihen mennessä oli ilmestynyt jo lisää kirjoja. Saman vuoden kirjamessuillekin tuli jo enemmän kirjoja. Koko homma kasvoi niin kuin lumipallo, joka laitettiin rinteestä alas.

Alkuvuosien runoilijat olivat kaikki miehiä - Tommi Parkko, Markus Jääskeläinen, Ilkka Koponen, Kinnunen ja Lahtinen. Naisia on tullut toimintaan mukaan vasta aivan viime vuosina. Jenni Haukio voitti vuoden 1999 Runo-Kaarinan, Pauliina Haasjoki oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa ja Reetta Niemelä on hänkin voittanut Runo-Kaarinan ja Kirjailijaliiton esikoisteospalkinnon.

Onko Turun runous miehistä, Pauliina Haasjoki?

- Yleensäkin runous on miehistä touhua. Se on ollut sitä aina ja tulee ilmeisesti olemaankin. Jännä kyllä, runoutta pidetään runotyttöjen hommana ja runojen kirjoittamista pidetään feminiinisenä, mutta silti julkisuus keskittyy ainoastaan miesten runoihin ja miesrunoilijoihin. Ehkä se on hirveän mielenkiintoista ja erikoista, kun miehet kirjoittavat. Tosiasia on kuitenkin, että suurin osa käsikirjoituksista tulee naiskirjoittajilta, mutta suurin osa julkaistuista on miesten kirjoittamia.

Haasjoki ei sano pitävänsä naisrunoilija-termistä.

- Ei ole kivaa, että on erikseen runoilijoita ja naisrunoilijoita. Niin kauan kuin oletusarvo on miehinen, tilanne ei ole hyvä. Me olemme ne pakolliset naisrunoilijat herrojen yksilöiden joukossa.

- Jos maailma olisi täydellinen, voisi puhua itsestään vain runoilijana ja kirjoittaa runoja henkilönä, mutta maailma ei ole täydellinen.

Runon asema Suomessa

Turun runous ei ole ainoa merkki siitä, että runoja luetaan 90-luvun lopulla enemmän kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Mikä todella on runon asema Suomessa tällä hetkellä?

- Kiinnostus on kyllä selvästi kasvamassa, Reetta Niemelä sanoo ja jatkaa:

- Runon arvostus on varmaankin vastareaktio nousukaudelle ja koveneville arvoille. Kun kaikki keskittyy rahaan ja tuloksen tekemiseen, niin sille pitää olla joku vastavoima. Tässä tapauksessa se näyttää olevan runous.

- Joskus 70-luvulla ihmisillä oli poliittisia motiiveja kirjoittamiselle ja kun ne katosivat, kiinnostuskin hävisi. Nykyajan runous on enemmänkin minä-kuvausta. Yhteiskunnallisuus ei ole samalla tavalla näkyvää kuin parikymmentä vuotta sitten, Niemelä filosofoi.

Markku Into muistuttaa, että vaikka runokirjoja ei Suomessa vieläkään osteta paljoa, niitä silti luetaan.

- Pitää muistaa kirjastot. Laman aikana kirjastot joutuivat vähentämään kirjaostojaan ja ensimmäisenä lähtivät tietysti runokirjat. Tämä on vähentänyt menekkiä, mutta runoutta silti lainataan paljon enemmän kuin ostetaan. Sitä siis luetaan.

- Ikuisuusongelma on se, että runokirjat ovat niin ohuita, ettei niiden pitäisi maksaa enempää kuin kossupullo. Runokirjat ovat Suomessa liian kalliita, Into sanoo ja jatkaa, ettei esimerkiksi Saksassa myydä jotain runoilijaa suhteessa sen enempää kuin Suomessakaan.

- Kaupallisessa mielessä runouden asema on huono, mutta kun on näitä keikkoja ja runoutta viedään joka paikkaan, se parantaa asiaa.

- Ajanhenki on tällä hetkellä runouden ja yleensäkin taiteen vastainen. Runon asema on huono, mutta toisaalta se on myös hyvä, koska se on hyvin esillä eri medioissa, Into lopettaa.