Kirjoitin tämmöisen kolumnin ja tarjosin sitä Vihreään Lankaan, jonka politisoituneeseen linjaan se ei enää sopinut. Koetan keksiä jonkin toisen foorumin. In the mean time:
C-kasetti terästää muistin
Kuuntelin pitkästä aikaa vanhaa kunnon kasettia. Kaivoin mankan esiin vaatehuoneesta pölyttymästä ja pistin pitkäaikaisen kestosuosikin soimaan - kasetilla oli 80-luvun loppupuolella ilmestynyt Acid Jazz -kokoelma, jossa on muun muassa Acid Jazz Alliancen upeasti rullaava Shaft in Acton. Täydellinen elokuvatunnari!
Kuunnellessani ja tiskatessani tajusin, että muistan biisit ulkoa, vaikka en ollut kuunnellut niitä vuosiin. Kasetti oli pitkään lainassa pikkusiskollani, joka palautti sen noin vuosi sitten. Samoihin aikoihin tajusimme vaimon kanssa, että niin mankka kuin kasetitkin pitää pakata laatikkoon ja viedä pois pienen lapsemme ulottuvilta, jos haluamme, että ne säilyvät edes jotenkuten hengissä.
Kun mietin asiaa pidemmälti, tajusin, että c-kasetti on muutenkin muistamiseen ja ruumiiseen liittyvä elementti. Kappaleet jäävät mieleen paremmin, kun niitä joutuu kelailemaan. Nykykuuntelija on hemmoteltu: hänen tarvitsee vain painaa nappia ja hyvä biisi alkaa saman tien uudestaan. Kasetin kuuntelija ei välttämättä ryhdy kelaamaan, vaan hän joutuu odottamaan, että kasetin A-puoli loppuu. Sitten hän kääntää kasetin ja kuuntelee B-puolen. Sitten hän aloittaa uudestaan A-puolen ja jossain vaiheessa kuulee uudestaan ihastuttaneen biisin. Siinä vaiheessa hän on kuullut jo niin monta muuta biisiä, että alkuperäinen biisi voi olla kadoksissa mielen sokkeloissa. (Vinyylisoittimista voisi sanoa saman: kuuntelija ei välttämättä jaksa kuunnella hyvää biisiä saman tien uudestaan, koska oikean kohdan löytäminen on niin vaikeaa. Tämän takia c-kasettisinglet eivät yleistyneet: ne sotivat c-kasetin ruumiillisuutta vastaan. Sama kääntäen cd-singlen kohdalla: niissä on usein vain yksi biisi eikä kuuntelija osaa välttämättä arvostaa sitä, että vaihtoehtoja uudelleenkuunteluun ei ole.)
Niinpä c-kasetin kuuntelija joutuu olemaan tarkkaavaisempi musiikkia kuunnellessaan kuin cd:n tai mp3:n kuuntelija. Heidän ei tarvitse muistaa. Heidän täytyy vain painaa nappia ja he kuulevat biisin uudestaan.
Tämä taas liittyy siihen, mitä ranskalainen filosofi Michel Serres sanoi tietoverkoista: ne ajavat ihmisen älykkyyteen. Serresin mukaan länsimainen ihminen on ollut muistin raskauttama. Liikaa energiaa kuluu siihen, että ylipäätään joutuu muistamaan asioita - ei voi rakennella uusia ajatuksia eikä pohtia ja filosofoida. Tietoverkot - jatkuvasti käsillä oleva tieto - vapauttavat ihmisen muistista. Kaiken voi aina tarkistaa - ja tarkistaa uudelleen.
Samahan tapahtuu cd- tai mp3-soittimen kohdalla. Biisiä ei tarvitse muistaa, koska sen voi kuunnella koska tahansa. C-kasetin kuuntelija taas on raskautettu muistilla: kappale on muistettava, koska sen voi koska tahansa hävittää. Vaikka c-kasetti on formaattinsa puolesta standardisoitu ja sikäli ikuinen, sillä oleva musiikki on kuitenkin luonteeltaan katoavaa.
Kadonneita c-kasetit alkavatkin olla. Kun sanoin, että c-kasetti on luonteeltaan ruumiillinen, se tarkoittaa myös sitä, että olemme todella ottaneet askeleen lähemmäksi kyberihmistä, joka elää ruumiitonta elämää tietoverkoissa.
Tämän huomaa myös siitä, miltä Walkmanit aikoinaan tuntuivat: ne tunsi nimenomaan ruumiissaan. Nykyiset mp3-soittimet ja iPodit ovat epäruumiillisia - niiden tarkoitus on saada ihminen unohtamaan oma ruumiinsa. Korviin työnnettävät nappikuulokkeet synnyttävät vaikutelman, että musiikki on jo osa ihmistä.
PS. Päivittäisin tätä blogia useamminkin, mutta olen suurimman osan aikaa meidän työhuoneemme kannettavalla, jossa ei ole levykeasemaa! En pysty siis kaivelemaan vanhoja levykkeitä. Mutta kyllä tässä taas jotain hassua tulee eteen...
