Sotakirjan sisältö

Sotakirjaprojekti on edennyt lähes viimeiseen vaiheeseen - alla kirjan sisältö, joka toivottavasti pysyy sellaisenaan, mutta kaikilta perikunnilta ei vielä ole saatu lopullista, allekirjoitettua lupaa. Here's hoping... Postitan pitkän esipuheeni myöhemmin.

Juri Nummelin: Novelleja ja reportaaseja Suomen sodasta
Usko Hurmerinta: Taistelu korvessa, Hakkapeliitta 36/1943
A. E. Järvinen: Puoliautomaatti, Hakkapeliitta 51-52/1943
Hugo Valpas: Surinaa idästä, Hurtti-Ukko 7-8/1941
Antero Aulamo: Me emme puhu mitään, Seikkailujen Maailma 6/1943
Armas J. Pulla: Herra alikersantin selkäpiitä karmii, Paukku / Ikäväntorjuntaa kaikille 7/1941.
Aake Jermo: Täti, Hopeatorvet 6/1943
Outsider: Vakooja tulee sotasairaalaan, Hopeatorvet 28/1942
Kaarlo Erho: Korpr. Raitasen kasapanos, Hakkapeliitta 10/1942
L. Valakivi: "Sankari"-pari, Asemies 2/1941
Heikki Jylhä: Kaksi suomalaista rivimiestä, Hakkapeliitta 43/1943
Tenho Palsa: Tankki palaa!, Hurtti-Ukko 10/1942
Olavi Siippainen: Tankkeja tuhotaan, Hurtti-Ukko 1/1943
Raoul Palmgren: Joel Valaksen talvisota, Kiilan albumi 1944
Artturi Leinonen: Ehtoollinen erämaassa, Hakkapeliitan Joulu 1940
Simo Puupponen: Hiivaleipää, Hurtti-Ukko 11-12/1943
Veikko Hannuniemi: Korpisoturi, Hurtti-Ukko, 8/1942
Reino Helismaa: Jussi, Jassi, ryssä ja kelo, Hakkapeliitta 42/1943
Joel Laikka: Taistelulähetti jää yksin, Hakkapeliitan Joulu 1943
Toivo Pekkanen: Kersantin varpaat, Hakkapeliitan joulu 1941
Jaska Autero: Olin kuollut mies, Seikkailujen Maailma 4/1944
Aila Meriluoto: Jääkukkia, Asemies 1/1943

Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: Eero Kiviranta

Eero Kiviranta oli oikea kirjailija, jonka ura alkoi sodasta - hän kirjoitti muistaakseni jo talvisodasta ainakin yhden reportaasikirjan ja sittemmin jatkosodasta useita. Sodan jälkeen hän kirjoitti ilmeisesti poliittisten suhtanteiden muututtua esimerkiksi raittiusoppaita kouluille. Lehtiin hän naputteli sota-aikaan lukuisia tarinoita, joista osa oli vauhdikkaita toimintakertomuksia - tässä niistä yksi. Tämänkään kohdalla en muista, missä se on ilmestynyt, mutta todennäköisesti Hakkapeliitassa tai Hurtti-Ukossa. Kiviranta olisi ehkä päässyt kirjaan, mutta yritykset löytää perikunta eivät onnistuneet. - "Kuolleen palvelus" on lentojuttu, ja olenkin alkanut haaveilla toisesta antologiasta, jossa olisi nimenomaan suomalaisia lentosotanovelleja.

KUOLLEEN PALVELUS
EERO KIVIRANTA

Kaksitasoinen tiedustelukone jyrräsi kohti vihollislinjoja. Tuttu ja mieluinen olikin miehistölle matkan tavoite: Sortavala, entinen varuskuntakaupunki. Oli taivaallinen onni saada olla mukana juuri tämän paikan puhdistustyössä ja vielä niin vastuullisella paikalla kuin tykistön tulenjohtajana.
Jo alunperin oli ihmeellinen sattuma, että vänrikki Kaarela ja kersantti Valonen, vanhat koulu- ja ruotutoverukset, joutuivat samaan laivueeseen, jopa samaan koneeseenkin. Kohtalon määräävä sormi olikin osunut oikeaan näin määrätessään. Nämä kaksi lentäjää muodostivat niin harmoonisen ja yhteen hiileen puhaltavan kokonaisuuden, että sille sai hakea vertaa.
Tykistön tulenjohtaja lähestyi määränpäätään. Vänrikki Kaarela otti yhteyden omiin tulipattereihin, sai vastauksen ja toimintaohjeet ja kokeili kuin varmistautuakseen kaikki toimintavälineensä. Kunnossa tietysti.
Kaarela tunsi koneen nytkähtävän. Ohjaajan temppuilua se vaan oli. Valonen oli nähnyt pitkän kuljetuskolonnan alla olevan kaupungin kadulla ja koetti kiinnittää näin tähtärinsä huomiota.
Totta kai se huomioitiin. Kaarela tirkisteli, hypisteli silmälasejaan ja muutteli asentoaan. Aivan kuin hän olisi halunnut tarkoin katsella jopa liikkeiden mainokset tai katujen nimet.
"Alemmaksi - anna liukua jo!" hihkaisi Kaarela toverilleen poikamaisella innolla ja varmisti pyyntönsä kopauttamalla "toosansa" etuosan ylälaitaan.
Se naputuskieli on keksitty kaiken varalle, jos muuta ei ennättäisi. Napautus oikealle tarkoitti jyrkkää kaartoa oikealle j.n.e.
Kone kierteli kaartoja tehden ja tarkasti huomioiden kaikki piiritetyn kaupungin liikkeet. Mieli teki laskeutua vieläkin alemmaksi, sillä jokaisen paukun oli määrä osua - niin oli kertakaikkiaan lähtiessä päätetty.
Kaarela oli antanut ensimmäiset maalit tykistölle. Sen pakettien aiheuttamat savupatsaat kohosivat juuri oikeilta paikoilta. Silloin käänsi ohjaaja päänsä taaksepäin ja tyytyväinen hymy levisi aina hänen kasvoilleen. Se hymy oli tunnustus kaverille: kyllä sinun kanssasi kannattaa matkalle lähteä. Kyllä sinuun voi vaikeissa tilanteissa luottaa.
Tulenjohtajakone suoritti tarkkaa työtä. Siitä vastasi kaksi rautahermoista miestä, jotka lisäksi olivat valmiit joka hetki antamaan henkensä rakastamansa maan puolesta.
Ei lainkaan ihme, että suhteellisen alhaalla leijaileva tulenjohtokone herätti ryssien huomion. Hävittäjiä ei tosin ilmestynyt ympärille, mutta maasta käsin suunnattu torjuntatuli pyrki ajoittain olemaan liian tarkkaa. Pari kertaa oli konekiväärin luodit rapisseet koneen pyrstössä. Kun Valonen oli katsahtanut toverinsa aikeita, oli tämä vain välinpitämättömästi viitannut kintaalla koko "rapinaa". Kaarela tuntui nauttivan täysin siemauksin työstään ja unohtavan kaiken sen ulkopuolella tapahtuvan. Maalien määräily oli hänelle kaikki kaikessa.
Mutta yht'äkkiä tuli yllätys. Kaksi nopeaa hävittäjää ilmestyi kintereille. Tulenjohto oli muutettu kk-torjunnaksi, ja samalla sai ohjaaja näyttää taitonsa hienoimmat kikat. Kaarela suitsutti konekiväärillä, potkaisi välillä kantapäällään "sovittuja merkkejä" ja kuin vihollishävittäjille kiusaa tehden antoi ampumatouhujensa välissä tykistölle maalin silloin toisen tällöin.
Päästäkseen hetkeksi rauhaan ahdistajiltaan - työkin kun tuntui olevan vielä kesken - lisäsi ohjaaja korkeutta ja toverukset päättivät suorittaa urakan lopun hieman korkeammalta.
Mutta tiukka oli vihollinenkin tällä kerralla.
Juuri kun Valonen veti koneensa suoraksi muutti moottorin matkakierroksille, kuuli hän kovan moottorin jytinän takanaan. Ääntä säesti lyhyt konekiväärin nakutus.
Pari sekuntia.
Samainen jysähdys kuului äskeistä kovempana, samanaikaisesti kuuli Valonen kopauksen taustan yläosassa. Ohjaajan vaisto nykäisi nokan heti ylös.
Tosiaan! Sekunnin murto-osista olikin kysymys. Sillä suoranaisesti jatkoksi tälle liikkeelle rapisutti lukematon määrä kk:n luoteja koneen pyrstöä nähjäten ohjaimet miltei mäsäksi.
Oli varmaa, että ilman tätä liikettä luotisarja olisi osunut suoraan ohjaamoon.
Huomaamattaan sähkötti Valonen patterille, että hänen oli pakko laskeutua; ohjaimet eivät kestäisi enää pitkän aikaa. Hän teki sen ensiksi huomaamattaan, mutta oli sitten tyytyväinen suoritukseensa; Kaarela olisi varmasti vielä yrittänyt, ja se olisi ollut turhaa riskeeraamista.
Lujassa syöksyssä, ryssien hävittäjät kintereillään, syöksyi hän kohti omia linjojaan ja siellä olevaa uutta kenttää.
Päästyään rauhaan ahdistelijoistaan hän katsahti taakse. Kaarela oli eteenpäin kumartuneena.
Mitähän se vielä siellä kyykyssä suunnitteli, ajatteli kersantti.
Taas vähäsen matkaa ja uusi vilkaisu.
Mutta toveri oli yhä samassa asennossa!
Olikohan hän haavoittunut, iski Valosen aivoihin. Ja kun ei mitään ääntä enää takaa kuulunut, varmistautui ohjaaja yhä enemmän uskossaan. Hän kiirehti nopeasti kentälle.
Epäily oli totta. Ja vieläkin pahempi olettamusta!
Kaarela oli kuollut. Luotisuihku oli lävistänyt takaraivon.
Kuin salamana selvisi - Kaarelan asentoa tuijottaessaan - kersantille tapahtuman kulku.
Se lyhyt sarja oli osunut Kaarelaan. Kuolleena oli hän lyyhistynyt - ja samalla kolauttanut päällään. Sitä merkkiä totellen oli hän sitten kiskaissut koneen ylös ja - pelastanut oman henkensä.
Yhteistyö oli jatkunut loppuun asti. Vielä kuolleena oli Kaarela auttanut toveriaan.
Huimapäinen lentäjä tuijotti voimatonna toveriaan. Ensi kerran tunsi hän kuin sisimpään olisi vedetty veitsellä haava, joka ei koskaan kasvaisi umpeen.

Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: S.K. Syhlman

Pyysin yhtä kaveria auttamaan sotakirjassa ja annoin hänelle nivaskan novelleja puhtaaksikirjoitettavaksi. Ohjeistin huonosti ja Risto kirjoitti puhtaaksi kaksi novellia, joita kirjaan ei ollut tarkoitus laittaa. Tässä ensimmäinen: S.K. Syhlmanin eli tk-mies Sem Syhlmanin juttu, joka sijoittuu aikaan pitkälti ennen sotaa. En saa päähäni, missä tämä on ilmestynyt, mutta veikkaus on joko Hakkapeliitta tai Hurtti-Ukko.

JOULU TULEE JUHO JAHVANAISEN PIRTTIIN
Kirjoittanut S. K. SYHLMAN

Eletään armon vuotta 1921.
Taistelujen lieskat loimuavat vielä jossakin Vienan korpiseuduilla, mutta vähitellen nekin sammuvat. Suomen mies on samoilunsa samoillut, taistelut heimokansan pelastukseksi ovat laanneet. Vähin miehin sotaan lähdettiin, nyt on toiveet täyttymättä. Vienan poloinen kansa on jälleen jäänyt sorron alle. Tosin ryssä on hyvää luvannut, mutta mene ja tiedä. Ei kahta hyvää: luvata ja täyttää...
Ulkona puhuu vihuri; jäinen viima kohmetuttaa kulkijan käsiä. Talven ensi lumetkin ovat jo sataneet ja jäiden rinteet ovat järvien pinnoilla. Idän taivas uhkaa punaisena...
Juho Jahvanaisen tuvassa on lämmintä, rauhallista, mutta suru rikkoo tunnelman. Juho itse, mies parhaassa iässä, istuu tuvan perällä, lieden ääressä Tanja-tyttönen sylissään. Tanja jokeltaa, kujertaa; vuoden vanhat pikku kädet hapuilevat isän tuuheassa parrassa. Isän silmät loistavat hiilusten punertavassa hohteessa ja kyynel valahtaa silmäkulmaan.
– Niin, Tanjaseni, orpotyttö, äiditön. Isäsi olen ja sinut tahtoisin vielä soreaksi neitoseksi kasvattaa käsivarsieni työllä. Vienan korein tyttö sinusta tulee, äitisi veroinen. Onhan sukusi jo ammoin hyväksi tunnettu; esiäitisi perijä olet, tyttäreni Tanja...
Juhon katse on hellä, kun hän puhuu tyttärelleen. Sanoissa on vakava ilme, silmissä outo kimallus. Mutta Tanja on huoleton. Väräjävä naurunheläkkä kiirii huoneen joka soppeen. Vanha vaimo, Juhon äiti pöydän äärellä on hiljaa, itkee.
– Tanjaseni, tyttäreni. Nyt on lähdön hetki koittanut. Jää hyvästi tyttöni, vartu ja kasva emoni siipien turvissa. Älköön elosi koskaan karvaaksi tulko, olkoon taakkasi kevyt maailman tiellä. Joskus vielä sinut noudan, Tanjaseni...
Huoahtaen nousee Juho istuimeltaan tyttönen sylissään. Raskain askelin kantaa hän käsivarsillaan Tanjan äitinsä luo, hyväilee vielä viimeisen kerran pikkuistaan.
– Äiti! Pidä huoli tytöstä! Minun on nyt lähdettävä. Muuten jää työni keskeneräiseksi. Viena on vielä kerran vapaa! Hyvästi äiti! Korkein sinua ja tytärtäni suojelkoon!
Juho astuu pirtin eteiseen, luo viime katseensa omaisiinsa ovelta ja jotakin ratkeaa hänen sisällään. Onko hänen lähdettävä? On! Suomeen on mentävä ja sieltä käsin toimittava. Eihän itsensä uhraus mitään auttaisi, jäisi Viena ilman vankkaa nyrkkiparia. Juhon selkä suoristuu, katse kovenee. Ryssät eivät minua saa, ennen pakenen!
Hän heittää turkkinsa hartioilleen, konttinsa selkään ja täytäisee varmana salvan auki. Ovi aukenee, viima iskee ilkeänä vasten kasvoja, huuru työntyy ovesta ulos. Matka Suomeen on alkanut...

Vuodet ovat vierineet, uudet tulleet, vanhat menneet. Miespolvi on vanhentunut, uusia syntynyt manalle menneiden sijalle. Maailmakin on muuttunut. Sotien haavat ovat arpeutuneet ja kansat elävät parhaillaan murroskautta. Kamppailu elämästä on jälleen alkanut; tällä kerralla ilman aseita, ilman verisiä taisteluita. Köyhyys vaeltaa rinnan rikkauden kanssa ja vaalitaisteluiden aika on parhaimmillaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki tasaantuu. Rauha ja hyvinvointi palaavat. Sovinnossa työskentelevät porvarit ja työläiset ja köyhyyttä ei enää ole maassa. Suomikin vaurastuu, nousee. Se elpyy sisällissodan jälkimainingeista ja vihan liekit sammuvat puhjeten uuteen suuntaan, yhteisen hyvän ja yksimielisyyden palvontaan.
Mutta Viena itkee sortajien ikeen alla. Sen kansa vaikeroi ja kurjuus yltyy päivästä päivään...
Tällä välin on Juho Jahvanainen pitkän vaelluksensa jälkeen päässyt Kanta-Suomen kamaralle, liittynyt kanta-aliupseeriksi Suomen armeijaan ja jäänyt odottelemaan uusia aikoja. Vienan sotaretkellä, suomalaisjoukon mukana vapaaehtoisena heimosoturina olleena, on hänen elämänsä päässyt uuteen alkuun ja toimeentulonsa vakiintunut. Mutta Juho ei silti ole tyytyväinen. Kaikki on täällä Suomessa hyvin, mutta siellä kaukana on oma heimo vielä ryssän vallan alla. Kunpa päivä koittaisi, jolloin hänkin vielä pääsisi sinne kotitanhuilleen vapaana miehenä ja vapaan heimonsa pariin! Kunpa päivä vielä koittaisi, jolloin hän saisi nähdä tyttärensä, Tanjan...

Sotanovelliprojekti: Kenen uraa sota auttoi?

Ketkä tk-kuvittajat tulivat alalle tai nousivat merkittäviksi tekijöiksi vasta sodan aikaan tai sen jälkeen? Poika Vesanto oli aloittanut jo ennen sotaa, samoin jotkut kuvataiteilijat, kuten Erik Enroth, mutta voiko joistain kuvittajista sanoa, että ilman sotaa heidän uransa ei olisi lähtenyt samalla tavalla käyntiin? Kari Suomalainen, Henrik Tikkanen, Alexander Lindeberg? Mihin Tikkanen olisi tehnyt pin up -kuviaan, jos ei olisi ollut tarvetta korsulehtien piirroksille? Sota varmasti loi yhteyksiä monille nuorille tekijöille. Mitä oli Aarne Nopsanen ennen sotaa? Muistan hänen kuviaan vasta sodan jälkeen ilmestyneistä kirjoista ja lehdistä.

Ja voiko samaa nähdä kirjoittajissa? Keille sota oli hyödyllinen verkostoitumisprosessi? Sodassahan oli kirjailijoita paljon enemmän tk-kirjoittajina kuin yleensä sanotaan - perushistoriankirjoituksessahan mainitaan vain sellaisia, jotka ovat kirjallisesti merkittäviä ja joilla on kirjatuotantoa. Esim. Joel Laikkaa ei mainita monessakaan yhteydessä, eikä Veikko Hannuniemeä tai Heikki Jylhää tai Helismaata. Ja juuri selvisi, että mahdollinen Seikkailujen Maailman kirjoittaja "Jaska Autero" eli Aamulehden urheilutoimittajalegenda Jouko Autero oli hänkin tk-reportterina. Tai entäs Veikko Ennala? Vaikka lähes hänen kaikki tk-tekstinsä jäivätkin sensuuriin, se oli merkittävä kirjoittajakoulu - vähän niin kuin pulp-lehdet amerikkalaisille kirjailijoille 20-30-luvuilla.

Olisi kiinnostava kuulla tai lukea tutkimuksesta, jossa todella näytettäisiin, että esim. joku lehden päätoimittaja oli samaan aikaan tk-miehenä kuin joku tuleva kirjoittava tai kuvittavat avustaja. Tai kustantaja ja kirjailija. Henrik Tikkanen kuvitti Joel Laikan sodanjälkeisiä huumorikirjoja - olivatko he tavanneet rintamalla? Piirtopalat muuten ainakin syntyi nimenomaan rintamatoverusten yhteisenä ideana (Hannuniemi, Ari Ajanto ja Eka Karppanen olivat ilmeisesti kaikki Topografipataljoonassa, mikä se sitten ikinä olikaan).

Tässä vielä listaa sellaisista tk-miehinä olleista kirjailijoista, jotka toimivat sodan jälkeen enemmänkin viihteen parissa (tai joilla kirjallinen tuotanto oli muutoin pieni):

Hugo Valpas, Valpas-Mainoksen perustaja ja Carter Brownin julkaisija
Pärttyli Virkki, lehtinovelleja, pääosin jännäreitä, myös autoalan tietokirjoja
Matti Karjalainen, eräkirjailija
Walter Jokinen, Salapoliisi-lehden päätoimittaja sodan jälkeen (näköjään IKL:läinen, onkohan se estänyt hänen paluunsa kunnolla työelämään, 30-luvulla hän oli Länsi-Suomen toimitussihteeri)
Eero Kiviranta
Tauno Koivukoski (Paluu alkuun -nimisen scifi-romaanin kirjoittaja)
Lauri Lamminmäki (yksi runokokoelma 50-luvulla)
Sampsa Korpela, Kuka murhasi ja kenet -parodian tekijä
Matti Lilja (oletan, että on Touko Perkon kirjassa mainittu Matti Lillja, josta mainitaan että oli toimittaja; Liljalla yli 10 nuortenromaania ja jotain
aikuisillekin)
Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli
Reino Rinne
Vankka Vankkoja (kääntäjä, käänsi esim. Hitchcock-antologioita 60-luvulla)
Pekka Karunki

Oliko majuri Yrjö E. Vasama sama mies, joka kirjoitti sodan jälkeen poikakirjoja? Näköjään oli. Mutta ehkä poikkeustapaus. Lasketaanko Holger Harrivirta, elokuvaaja? Hänhän kirjoitti joitain lehtinovelleja 40-luvulla. Ja muistelmansa. Ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen tietysti kuuluu samaan porukkaan.

Aiemmin viihdekirjailijoina toimineita:

Ilpo Kaukovalta, esim. nimellä Kauko Valta nuorten jännäreitä
Tapio Hiisivaara (joka käänsi paljon kirjoja Valpas-Mainokselle, lieneekö
tässä yhdessä käydyn sodan vaikutusta? Touko Perkon mukaan heidät ylennettiin samaan aikaan eli ilmeisesti tunsivat toisensa)
Jorma Pohjanpalo (30-luvulla Austalia-aiheinen valokuvakirja, myöhemmin tietokirjoja ja meriaiheisia kirjoja)
Olavi Linnus
Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä, runoilija ja lehtinovellisti)

Sotanovelliprojekti: Korsulukemisto

Korsulukemistolla on kuvittajiensa ansiosta pieni kulttimaine - sisältönsä puolesta se voisi kiinnostaa tavallista lukijaa tänäkin päivänä, kun vitsit ja kuvat ovat pikkutuhmia ja söpöjä. Pin up -kuvia lehdessä nähtiin runsaasti, mutta jostain syystä siitä ei tullut Suomeen kestävä kuvituksenlaji. Korsulukemisto oli viihteeseen erikoistuneen Fennian julkaisu ja se ilmestyi vuosina 1942-1945. Sodan jälkeen lehti jatkoi nimellä Ystäväni, joka jatkoi aina vuoteen 1958 saakka. Lehdestä ilmestyi myös ruotsinkielinen painos nimellä Korsu-Lektyr.

Korsulukemisto tarjosi rintamamiehille halpaa ja hauskaa viihdettä, mutta lehti oli myös laadukkaasti tehty ja sen avustajista monet olivat tärkeitä lukemistojen avustajia. Lisäksi lehti tarjosi töitä monille hyville kuvittajille, joista kannattaa ensimmäisenä mainita aliarvostettu Alexander Lindeberg sekä nuori Henrik Tikkanen, joka jo hallitsi monta kuvitustyyliä. Lehden kannet olivat värillisiä ja ne olivat Lindebergin disneyhenkisellä kuvalla varustettuja - jokaisessa kuvassa sotilas luki Korsulukemistoa iloinen ilme kasvoillaan. (Ohessa Tikkasen tekemä pikkutuhma pin up -kuva.)

Korsulukemiston päätoimittaja oli Yrjö Eklund ja sen toimittajia olivat monta vitsi- ja parodiakirjaa tehnyt Paavo Novela ja E. Gardberg. Tosin ennen vuotta 1945 lehden toimituskunnaksi ilmoitettiin salaperäisesti pelkkä "Mexico".

Lindebergin ja Tikkasen lisäksi lehdessä kuvittivat juttuja, novelleja ja vitsejä monet eri nimet. Useat elävät pelkillä salanimillä: Carol, Lasse, Taf (tai TF), M, BJ ja Thor Fredric. Yksi tunnistettavista on Eka Karppanen, joka myöhemmin perusti Veikko Hannuniemen kanssa Piirtopainon ja julkaisi varhaista suomalaista sarjakuvalehteä Piirtopaloja.

Juttuja kirjoittivat monet tutut nimet: Lea Leksi (eli Lea Lyytikäinen), Väinö Pelkonen, joka teki omalla ja salanimillä lukuisan määrän rikos- ja seikkailukirjoja, Joni Rautio, salanimi Veli Martino ja T.A. Engström. Engström, joka parhaiten muistetaan Avaruuspallo-sarjan kirjoittajana, kokosi myöhemmin omalle Taikajousi-kustantamolleen pienen koosteen omia Korsulukemiston juttujaan. Myös Henrik Tikkanen kirjoitti lehteen novelleja. Neljän tarinan kooste paljastaa, että Armas Virta oli Engströmin salanimi. Erikoinen salanimi oli "Jac Carter", jonka väitettiin olevan 14-vuotias kirjoittaja, joka halusi kokeilla amerikkalaistyyppistä jännäriä - ties kuka tuleva kynäniekka tuokin oli.

Kiinnostava yksittäinen tarina on A. (Aarne Olavi) Kortenevan "Kippari Sindbadin seitsemäs reissu", joka sijoittuu vuoteen 1987 ja kertoo "uudistetun tarinan nykysodasta". Korteneva kirjoitti muutamia nuorten scifi-kirjoja sekä scifi- ja kauhuaiheisia novelleja Seikkailujen Maailmaan (haaveilen Kortenevan novellien kokoamista pieneksi niteeksi ja olen tehnyt alustavia perikunnan etsintöjä; hän oli hankasalmelainen opettaja - ohessa yksi Kortenevan scifi-kirja vuodelta 1951). Myös Armas J. Pulla julkaisi lehdessä muutaman Ryhmy ja Romppais -jutun. Salanimellä "Eege" ilmestyi pitkä sarja Ekan ja Masan huumoripitoisista seikkailuista - Eege oli joko lehden toimittaja E. Gardberg tai Eka Karppanen. Tekijän esittelyssä mainitaan kuitenkin että kirjoittaja opiskeli Turussa piirustuskoulussa.

Lehdessä julkaistiin useita tekijöiden esittelyjä, mutta monikaan ei paljasta itsestään mitään kiinnostavaa. Salaperäisestä Joni Rautiosta on valokuvakin, mutta elämästään hän ei kerro juuri mitään konkreettista. Hän on selvästi elänyt yksinäisen elämän - poissaoleva isä, sairasteleva äiti - ja lisäksi hän kertoo saaneensa ruumiillista sapiskaa paljastuttuaan jo nuorena kirjailijasieluksi.

Sota näkyi lehden sivuilla, mutta aina huumorimielessä, esim. Pullan Ryhmy-novelleissa. Lisäksi lehdessä korostuivat kotirintaman hassut tapahtumat sekä romantiikka.

Sotanovelliprojekti: Asemies

Asemies (tai Suomen Asemies) oli Kustannusosakeyhtiö Säilän eli sotaväen alipäällystön perustaman ja omistaman kustantamon lehti - ja käytännössä melkein ainoa tuote, koska Säilä teki vain muutamia kirjoja eikä käsittääkseni muita lehtiä. Lehden päätoimittaja oli majuri Pauli Huhtala, joka on myös tehnyt paljon sota-aiheisia kirjoja. Lehden toimitussihteerinä oli V.J. Vatanen, joka myös kirjoitti sota-aiheisia tietokirjoja. Asemies ilmestyi vuosina 1937-1945.

Asemies ei panostanut ulkoasuun: jokaisen lehden kansi oli samanlainen, kuvassa käsi kannatteli miekkaa. Lehti oli myös hyvin asiapitoinen ja siinä julkaistiin paljon artikkeleita, joissa analysoitiin esimerkiksi liittoutuneiden vahvuuksia ja heikkouksia, paikoitellen jopa ivalliseen sävyyn, aivan kuin esimerkiksi vuonna 1942 akselivaltojen voitto olisi ollut itsestäänselvä. Kiinnostavaa on huomata, että lehdessä kirjoitettiin paljon liittoutuneiden harrastamasta siviilien pommituksesta eli totaalisesta sodasta - pointti on tietysti oikea, mutta kun samassa yhteydessä julkaistaan ihailevia kirjoituksia saksalaisten tai japanilaisten sotatoimista, niin vaikutelma on irvokas. Samanlaisia artikkeleita lehdessä oli myös kemiallisesta sodasta; yksittäinen kiinnostava teksti käsitteli sitä, nouseeko Intia itsenäisyystaisteluun Englantia vastaan, ikään kuin Japanin suorittamat sotatoimet alueella innostaisivat tähän. V.J. Vatanen yleensä kirjoitti lehden nämä tekstit.

Novelleja lehdessä oli runsain mitoin. Kirjoittajina oli sellaisia perustekijöitä kuin Viljo Rauta, Erkki Ilmari (joka teki paljon nuortenkirjoja), Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä), Olavi Linnus (jolta löytyi myös yksi tarina rikoskomisario Vahtosesta) ja Unto Karri. Novellikilpailussa lunastettiin Aila Meriluodon tarina "Jääkukkia", joka ilmestyi numerossa 1/1943 ja voi hyvinkin olla kirjailijan ensimmäinen julkaistu teksti. Se on lyhyehkö kertomus nuoresta tytöstä, joka masentuu pahoin huomatessaan tutun nimen sankarihaudalla. Runoja tekivät tutut nimet: Viljo Kojo, Viljo Kajava, Heikki Asunta. Bibliografisesti kiinnostava on kersantti V.E. Rutasen teksti "Sotamies Jooseppi Puttosen ensimmäinen
ryssä", joka ilmestyi numerossa 3/1943 - sama teksti ilmestyi myös Seikkailujen Maailmassa ja vieläpä suurin piirtein samoihin aikoihin!

Yksittäisenä käännösnovellina oli amerikkalaisen pulp-miehen Richard Salen "Mr Peabodyn sota".

Sotanovelliprojekti: Hurtti-Ukko

Hurtti-ukko oli vuosina 1940-1944 ilmestynyt Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton julkaisema viihdepainotteinen lukemistolehti. Se perustettiin kertomaan tarinoita talvisodasta, mutta lehdelle oli kysyntää myös jatkosodan aikana. Hakkapeliittaan verrattuna se on heikompi ja sen kirjoittajarinki koostui enemmän tuntemattomista kynäilijöistä.

Lehden päätoimittaja oli P. Päiwiö, joka ilmeisesti myös työskenteli valtion tiedotustoimistossa, samoin kuin Mika Waltari ja monet muut kirjailijat. Lehti tarjoili lähinnä tosijuttuja, joita rintamamiehet olivat itse kirjoittaneet. Osaa jutuista oli paranneltu - erään tarinan ohessa mainittiin, että se oli "kerrottu" Joni Rautiolle, joka muistetaan nuortenkirjailijana ja lukemistolehtien jännärikirjailijana. Samaa "as told to" -tekniikkaa käytettiin monissa amerikkalaisissa ns. true crime -lehdissä. Kirjoja julkaisseista kirjoittajista tunnettuja Hurtti-Ukon avustajia olivat mm. Viljo Rauta, mainittu Rautio, Olavi Linnus ja Armas J. Pulla, joka tietysti tarjoili rintamalle sijoittuva Ryhmy ja Romppais -jutun. (Voin paljastaa tässä vaiheessa, että koonnen jossain vaiheessa kokoelman Ryhmy-jutuista, perikunnan lupa alustavasti on.)

Kiinnostava kirjailija oli Pentti Lahti, vasemmistolainen runoilija, jolla on ollut jossain määrin legendaarinen maine vasemmistolaisissa kirjallisissa piireissä, koska hän kuoli nuorena ja oli sen verran omapäinen, että tuli lopulta omiensa hylkimäksi. Virallisissa historioissa, kuten Raoul Palmgrenin Kapinallisissa kynissä, ei ollenkaan mainita hänen viihdenovellituotantoaan - tämän joulunumerossa 1941 ilmestyneen jutun lisäksi hän teki mm. romanttisia juttuja joihinkin Ilmarisen lehtiin. Lahdella oli tästä huono omatunto, koska hän kirjoitti sodan jälkeen tarinan "Kaksi kirjailijaa keskustelee vakavasti", jossa hän tuomitsi kaikenlaisen viihdekirjoittamisen valheellisena. Jatkosodan aikana Lahti katkeroitui ja kirjoitti kesken jäänyttä sotaromaania, josta on julkaistu katkelma "Rotat" 40-luku -lehdessä heti sodan loputtua. Siinä sotilaat huvittelevat ammuskelemalla rottia juoksuhaudoissa ja keittelevät niistä keittoa. Romaanin nimen piti oleman "Suuret vihkiäiset". Valitettavasti en ole onnistunut löytämään Lahden perikuntaa, jolta saisin luvan hänen sotajuttujensa käyttöön.

Sotanovelliprojekti: Hakkapeliitan Joulu

Hakkapeliitan Joulu oli tietenkin Hakkapeliitan joululehti, värikantinen, paksu julkaisu, jossa julkaistiin muun muassa TK-piirtäjien rintamakuvia värillisinä. Joistain näistä saisi hienoja tauluja, kuten Aarne Nopsasen eräästä melkein impressionistisesta hyökkäyskuvasta, jossa miesten liikkeet muuttuvat pelkiksi muodoiksi ja väreiksi.

Hakkapeliitan Joulua julkaistiin hätäisten muistiinpanojeni mukaan
ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. Niissä tietysti puhutaan paljon
sisällissodasta - tai tietenkin vapaussodasta -, ja kiinnostava on huomata, miten Suomessa todella heräteltiin neuvostovastaista mielialaa jo vaikkapa vuonna 1937. Ryssittely ja rasistinen heittely on huomattavan yleistä, ja vaikka asiasta sinänsä olisi poliittisesti mitä mieltä tahansa, niin aika mautonta oli monien kotimaisten kirjoittajien huumori noina vuosina.

Lehti oli sinänsä ansiokkaasti tehty ja siinä esiintyi monia aikansa
tunnetuimpia kirjailijoita. Monia ei yleensä edes ajattele sotakirjailijoina: Unto Kupiainen, Toivo Pekkanen, A.E. Järvinen... Myös monista nationalistisistä historiallisista romaaneistaan tuttu Artturi Leinonen kirjoitti lukuisia novelleja lehtiin. Muita kirjoittajia olivat mm. Erkki Mutru ja Joel Laikka. Myös myöhemmin kioskipokkarikustantamo Valpas-Mainoksen perustanut Hugo Valpas esiintyi lehdessä monilla TK-reportaasheilla - yhtä näistä saatan käyttää kirjassa, koska Valpas on
kiinnostava hahmo ja olen jutellut hänen poikansa kanssa. Kiinnostavia ja erikoisia
nimiä novellien tekijöiden seassa olivat Väinö Leskinen, jonka oletan olevan Kekkosen ajan monipuolinen ministeri (ja muovikassimies), ja myöhemmin historioitsijana työskennellyt Mauno Jääskeläinen.

Hakkapeliitassa oli 1942 novellikilpailu. Tämä heijastanee
asemasotatilannetta - rintamalla ei tapahtunut paljon mitään ja "pojille" tarvittiin viihdettä. Novelleja ei kuitenkaan tullut riittävästi peruskirjoittajilta ja kilpailun myötä tekstejä saatiin enemmän.

Sotanovelliprojekti: Suomen Sotilas

Pitkästä aikaa pääsin jatkamaan sotanovelliprojektiani. Tänään kävin, kylläkin nopeasti, läpi Suomen Sotilas -lehtiä vuosilta 1941-1942. Lehden profiili muuttui selvästi noina vuosina vakavasta aikakauslehdestä ajanvietelehdeksi - mahtoiko se heijastaa kääntynyttä sotaonnea ja niitä pelkoja, että Saksa sittenkin häviää sodan?

Lehden päätoimittaja oli Rolf Tiivola - sukua Mikalle? Lehti sisälsi hyvin paljon materiaalia Suomen liittolaisvaltioista ja poliittisesti aika naiivisti. Yhdessä numerossa oli esim. aukeaman kokoinen kartta, jossa kehuskeltiin, miten Saksa laittaa Euroopan talousalueen järjestykseen ja tietkin paranevat. Kehuttiin myös, miten Ukrainan viljapellot lopulta tulevat Suomenkin käyttöön. Artikkeleita oli mm. Hitleristä ja Göringistä sekä Japanista. Myös Saksan miehittämiä - tai lehden kielenkäytössä "vapauttamia" - maita käsiteltiin - joistain slaavilaisista maista oli omat erikoisnumeronsa vuonna 1941. Kroatiastakin oli laaja artikkelikokonaisuus, jossa natsihenkisestä Ante Pavelicista sanottiin, että hän on luonut "vapaan ja kansallisen Kroatian".

Vuonna 1941 lehdessä oli tosiaan aika vähän novelleja, ja niitä tuli mukaan enemmän vuonna 1942. Tuolloin lehti keveni muutenkin - pilakuvien ja pakinoidenkin määrää lisättiin. Novelleja tekivät lehteen muun muassa Vaalimo Hannula, Joni Rautio ja Aake Jermo. Mukana oli myös Veli Martino, joka oli muistaakseni Veikko Hannuniemi. Novellit painottuivat huumoriin ja romantiikkaan sotaympyröissä, mutta osa tarinoista oli myös realistisempia rintamatarinoita. Lehdessä oli paljon sotamuisteloita joko salanimillä tai ilman kirjailijan nimeä - samoin jännitys- ja muita novelleja. McKoo-salanimeä käyttänyt kirjailija julkaisi ainakin yhden jännärin. Runoja lehteen tekivät ajan monet runosenttarit, etunenässä Antero Kajanto.

Sarjakuviakin lehdessä oli, joskin niukalti. Eeli Jaatisen kömpelösti piirtämä Sisu-Saku oli varmaankin keskeisin. Pilakuvia piirsi, eikä ollenkaan huonosti, Lauri Peltonen, josta en tiedä mitään. Kuvituksia teki Eka Karppanen, joka tuli sittemmin tunnetuksi yhtenä Piirtopalojen perustajista.

Sotanovelliprojekti: Joni Rautio

Sanoin muutamia viestejä aiemmin, että löysin Pohjolan Sankarit -nimisestä hiukan epämääräisestä lehdestä sotaan sijoittuvan scifi-novellin "SR 38", jonka oli kirjoittanut "T. Jaurio". Ei tarvinne epäillä, että kyse on Joni Rautiosta. Joni Raution oikea nimi oli Martti Joonatan Rautio ja hän syntyi vuonna 1903 Ylivieskassa ja kuoli Karjaan maalaiskunnassa vuonna 1964. Kansakoulun opettajan koulutuksen saanut Rautio työskenteli toimittajana, mutta missä lehdessä tai lehdissä, sitä en tiedä. Rautio julkaisi kahdeksan teosta vuosina 1945-1950; ne olivat kaikki järjestään lasten- ja nuortenkirjoja. Itse muistan lukeneeni lapsena isän todennäköisesti Tiimarista ostamaa kirjaa Simsonin tukka (Karisto 1949), jossa punatukkaista poikaa kiusataan, mutta joka näyttää kiusaajilleen. Pari Raution kirjoista on satuja ja jokunen jopa näytelmiä. Vuoden 1950 jälkeen hän lienee työskennellyt toimittajana.

"SR 38" lienee Raution ensimmäisiä julkaistuja novelleja, mutta heti sodan jälkeen Rautio hioi kynäänsä lukuisissa eri lukemistolehdissä. T. Jaurio -nimimerkki esiintyi usein samoissa lehdissä ja jopa samoissa numeroissa kuin Joni Rautio. Osa Raution novelleista lähenee jopa kauhua, kuten Musta Kuu -lehden numerossa 4/1945 ilmestynyt "Laokoon-yö". Lisäksi Rautio kirjoitti Salapoliisi-nimiseen lehteen.

Rautio kirjoitti Salainen Salkku- ja Musta Kuu -nimisiin lehtiin kohtuullisen nokkelia kertomuksia komisario Leinosta - niitä voisi joko koota omaksi kirjakseen tai ainakin näytteenä jonkinlaisessa "komisario Kairalan kilpailijoita" -tyyppisessä antologiassa, jossa olisi muitakin äreitä helsinkiläisiä poliiseja ja etsiviä vanhoista lukemistolehdistä. Voisi, jos perikunta löytyisi. Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä Raution perillisiä etsisi. Kuolemasta on kulunut vasta 45 vuotta ja suoja-ajan päättymiseen on tällä lailla vielä 25 vuotta.

Sama koskee myös tarinaa "SR 38", jonka haluaisin mukaan sotanovellikirjaan - se olisi scifi-tarinana poikkeuksellinen ja tarjoaisi uuden näkökulman sotakirjallisuuden historiaan (vaikka sen scifi-puoli onkin kliseinen ja se tarjoilee tavanomaisen loppukäänteen) -, mutta mistä löydän Joni Raution perikunnan?

Nyt huomaan, että hänen äitinsä tyttönimi oli Kaivosoja. Se ei voi olla kovin yleinen sukunimi - jos joku tätä blogia lukevista tuntee jonkun Kaivosojan, vinkkaa välittömästi!