torstaina, tammikuuta 12, 2017

Musiikki ja minä

Annoin viime vuoden puolella pienen haastattelun Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston nettisarjaan, jossa turkulaiset kirjalliset vaikuttajat kertoivat omista musiikkimieltymyksistään ja musiikinkuuntelustaan. Ei pitäisi kytätä tällaisia asioita, mutta huomasin, että omaa haastistani oli suositeltu Facebookissa enemmän kuin Tommi Kinnusen vastaavaa!

Tajusin kuitenkin, etten tuossa Musasto-blogin jutussa kerro kauheasti mitään siitä, mitä oikeasti kuuntelen. Haastattelun pohjalta tehtiin musiikkiosastolle pieni näyttelykin - siellä oli pelkästään Suicidea ja jazzia. Oikeasti en kauhean paljon kuuntele jazzia, vaikka sillä nykyään onkin paikka sydämessäni, aiemmin saatoin sitä jopa inhota. Lupasin myös Facebookissa parille tutulleni, että jossain vaiheessa kirjoittaisin aiheesta enemmän blogiin, ja samalla kun tässä keskiviikkoiltana kuuntelen Spotifysta omaa, jutussa mainittua yli 1600 biisin soittolistaani, ajattelin pistää jotain irtokommentteja ylös.

1) En ole koskaan pitänyt valtavirran musiikista (poikkeuksia toki on). Meillä oli tänään pieni kustantamoaiheinen palaveri, jossa keskustelu rönsyili lopulta musiikin puolelle, sanoin etten välittänyt 90-luvulla mainstream-musiikista. Sitten jatkoin, etten välittänyt siitä 80-luvulla enkä 2000- tai 2010-luvullakaan. Toki jotkut hittibiisit alkavat vanhemmiten kuulostaa hyviltä ja olen oppinut pitämään joistain 80-luvun syntikkajutuista, mutta esimerkiksi juhlittu Pet Shop Boys jättää minut melko kylmäksi, joitain iskevimpiä hittejä lukuun ottamatta. Edelleen inhoan 80-luvun tukkametallia tai 90-luvun voimaballadeja enkä usko, että löydän niistä ikinä mitään kuuntelemisen arvoista. Monet omissa piireissäni rakastetut bändit, kuten U2, ovat minusta pelkästään tylsiä.

2) Eniten kuuntelen kovaäänistä rokkia, mutta en ihan mitä tahansa. Suoraviivainen ränttäys jonkin AC/DC:n tyyliin saa minut kolmannen biisin kohdalla vaihtamaan bändiä, vaikka yksittäisinä annoksina ränttätänttä menee. Kovaäänisellä rokilla tarkoitan 50-luvun raaemman linjan rockabillyä, 60-luvun garagea, 70-80-luvun punkia ja varsinkin jenkkipunkia (Dead Kennedys on koska tahansa parempi kuin Sex Pistols), 90-luvun alun grungea (joskin en enää kovin paljon) ja 2000-luvun garage- ja blues-retroilua. Siinä sivussa suomalaiset hardcoresta siinneet bändit, kuten Radiopuhelimet, ovat olleet tärkeitä. Erityinen paikka sydämessäni on joillekin bändeille, jotka rikkovat kaikki genrerajat, kuten The Cramps, Blurt, NoMeansNo tai The Pop Group. (Sen verran pitää sanoa, että nuo kategorisoinnit ovat aika karkeita, esimerkiksi ensimmäinen merkittävä garage-revival oli jo 80-luvulla, jolloin olin vaikutuksille altis nuori poika, ja joitain tuon ajan bändejä kuuntelen edelleen mielelläni, kuten Lime Spidersia tai Stomachmouthsia.)

3) Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että musiikilliset mieltymykset voivat hyvinkin olla myötäsyntyisiä. Olen päätellyt - ilman minkäänlaista tieteellistä tai tutkimuksellista aineistoa - että tietynlaiset asiat musiikissa aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia vaikutuksia. Itse olen tajunnut pitäväni - suorastaan nauttivani - alenevista bassolinjoista, jotka ovat perusta mustan musiikin rytmille. (Ks. yllä oleva Chicin video, kertosäkeen pianokuvio on nerokas.) Siksi minuun puree myös tavanomaisempi disko, jostain funkista tai 80-90-luvun vaihteen rapista puhumattakaan (Eric B. & Rakimin Follow the Leader saattaisi hyvinkin olla omalla kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallani; tässä nimibiisi). Kaipaan musiikkiini rytmiä, backbeatia. Voin kuunnella biisejä, joissa toistetaan samaa kuviota loputtomiin, ja esimerkiksi suuresti rakastamani Suicide kuuluu tähän ryhmään (ks. alla; biisi jonka urkuriffin haluaisin oppia soittamaan), samoin amerikkalaiset no wave -tanssibändit, kuten ESG. Saatan jopa saada todellista mielihyvää kuunnellessani biisiä, jossa vain toistetaan samaa bassokuviota.

Olen huomannut, että melodiat eivät minua kovin helposti puhuttele, vaikka on toki melodioita, jotka saavat minut hyrisemään mielihyvästä (kuten vaikkapa tämä australialainen 60-luvun biisi tai tämä 20 vuotta uudempi uusiseelantilainen kappale). Oudompi ja vaikeammin selitettävä mieltymys on se, että pidän useammin amerikkalaisista bändeistä ja biiseistä kuin englantilaisista - sama kyllä pätee myös kirjoihin ja elokuviinkin. Ehkä amerikkalainen suoruus ja melodramaattisuus ovat kuitenkin sydäntäni lähempänä kuin brittiläinen pidättyväisyys ja ironia. Samalla olen huomannut, että jokin tietty täsmällisyys tai napakkuus, jopa kulmikkuus on minusta viehättävää - en tiedä, ovatko ne oikeita sanoja, mutta esimerkiksi Bob Dylanin musiikin olen aina kokenut pelkästään vellovana.
4) Olen myös miettinyt, että jos tietyistä sointukuvioista pitäminen on myötäsyntyistä ja liittyy aivokemiaan, niin jostain tietystä musiikista pitäminen ei voi olla mitään harkittua erikoisuudentavoittelua, mistä aina välillä kuulee syytettävän, kun ei syty millekään kaikkien tuntemalle tai rakastamalle. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta on vaikea kuvitella ihmistä, joka pakottaisi itsensä kuuntelemaan musiikkia, josta ei oikeasti pidä. Tosin olen myös pohtinut, että kaikkia ihmisiä vääränlainen musiikki ei häiritse (ainakin niin kauan kuin se ei ole liian vääränlaista, esimerkiksi free jazzia kaikkine hälyäänineen), mutta itselleni esimerkiksi altistus voimaballadeille voi olla todella tuskallista, ja väitän etten keksi tai liioittele reaktiotani. Työtä tehdessäni kuuntelen musiikkia lähes koko ajan, mutta pelkkää radiota en pysty pitämään päällä. Spotify on erinomainen väline juuri minulle, koska se takaa lähes tauottoman musiikkivirran. (Erityinen kiitos tässä kohtaa vaimolle, joka meillä Spotifyn maksaa!) Edellä olevan tajutessani olen tietysti joutunut myöntämään, että en voi kovin sanoin arvostella oikein mitään musiikkia, koska melkein mikä tahansa musiikki voi jonkun mielestä olla hyvää eli tuottaa oikeanlaisia aivokemiallisia reaktioita.

5) Kuuntelimme joulun aikana Spotifysta automaattisesti generoitua listaa omista suosikkibiiseistäni. En ymmärtänyt kaikkien biisien olemassaoloa listalla (siinä oli esimerkiksi Clashia, josta en ole ikinä saanut minkäänlaista otetta), mutta paljon hienoa musiikkia siinä oli, josta tunnistin pitäneeni vuoden aikana paljon (tässä yksi esimerkki ja tässä toinen). 17-vuotias tytär oli seurassamme ja sanoi jossain vaiheessa, että kaikissa listan biiseissä on jotain samaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mitä se oli, mutta oli jännää, että hän sen huomasi, koska samalla se kertoi siitä, että olen kuunnellut vuoden aikana suhteellisen johdonmukaisesti itseni näköistä musiikkia. Se tuntuu olennaiselta asialta.

Tässä vielä lopuksi sitä raaempaa rockabillyä (tämäkin biisi oli vuoden 2016 suosikkien listallani):

torstaina, tammikuuta 05, 2017

Pääteokseni ja sen unohtuneet jälkisanat sekä lähdeluettelo

Kun on oma kustantajansa, niin ei aina tule ajatelleeksi kaikkea, mitä kaupallisten kustantajien kustannustoimittajat miettivät. Tajusin nimittäin, kun selasin uutta kirjaani, Helmivyön kautta julkaisemaani artikkelikokoelmaa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, että siinä olisi pitänyt olla mukana jonkinlaiset jälkisanat sekä lähdeluettelo. Kirjasta tulee vähän orpo olo, kun viimeinen tekstisivu on samalla kirjan viimeinen sivu (kirjassa on siis täsmälleen neljällä jaollinen määrä sivuja); tajusin, miksi Avaimen kustannustoimittaja aikoinaan ehdotti minulle, että aiemmin ilmestyneeseen teokseeni Sotaa, sutinaa ja seikkailuja voisi tehdä jälkisanat, vaikka pidin ajatusta vähän keinotekoisena ja turhana.

Mitään en voinut asialle oikein tehdä, koska Kovaa kyytiä ja kaunokaisia oli jo ilmestynyt - hiukan nihkeästi suhtaudun ajatukseen, että tekisin kirjasta uuden version ja lataisin sen BoD:n palvelimelle, koska jokainen latauskerta maksaa. Mutta sitten ajattelin, että voin kirjoittaa jälkisanat blogiin ja kasata lähdeluettelon tänne.

Tässä siis toisin sanoen Kovaa kyytiä ja kaunokaisia -teoksen jälkisanat sekä lähdeluettelo:

Lopuksi 

Olen määritellyt kirjani alaotsikoksi "kirjoituksia lajityyppikirjallisuudesta". Mietin pitkään, olisiko se voinut olla "kirjoituksia kioskikirjallisuudesta", koska sitä suurin osa kirjoituksista kuitenkin käsittelee: nopeasti luettavaa ja pois heitettävää kertakäyttökirjallisuutta. Kyse on kuitenkin samoista lajityypeistä kuin muussakin, ehkä arvokkaammin (lue: kovissa kansissa) julkaistussa viihdekirjallisuudessa, ja samoja lajityyppejä ovat käyttäneet myös monet tunnustetut arvokirjailijat. Oman artikkelinsa tai artikkelikokoelmansa paikka olisi tutkia kaikkia niitä yhtymäkohtia, joissa korkeakirjallinen kulttuuri on koskettanut kioskikirjallisuutta tai toisinpäin - esimerkiksi Paul Austerin New York -trilogiassa tai 1960-luvun kokeellisessa pornografiassa, jota kirjoittivat vuoden 2016 viimeisenä päivänä kuolleen David Meltzerin kaltaiset vastakulttuuriset hahmot.
Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on myös jonkinlainen vastaus niille, joille kioskikirjallisuus merkitsee lähtökohtaisesti jotain huonoa ja kelvotonta, jota voi lukea vain ironisesti. Teosta viimeistellessäni eräs kollega lähetti minulle viestin ja kysyi, tiesinkö sen-ja-sen tuotteliaan omakustannekirjailijan, jonka teokset vilisevät kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kollegani oli ajatellut, että pulp-kirjallisuuden tuntijana olisin kiinnostunut. Toivottavasti Kovaa kyytiä ja kaunokaisia kuitenkin osoittaa, että niin sanottu pulp-kirjallisuus on ammattitaitoisten ja usein näkemyksellistenkin kirjailijoiden tekemää kirjallisuutta, joka on vaikuttanut muun kirjallisuuden historiaan suuresti. Esimerkiksi kovaksikeitettyä dekkaria monine elokuvista tuttuine kliseineen ei olisi ilman pulp-lehtiä.
Tarkoitukseni ei ole suhtautua kioskikirjallisuuteen nostalgisesti (vaikka varmasti kyse on siitäkin, katseesta maailmaan, jossa kirjoittamalla eläminen oli erilaista kuin nykyään ja jossa mitä tahansa kirjaa saatettiin myydä kymmeniä tai satoja tuhansia kappaleita). Kioskikirjallisuus sellaisena kuin se kirjan sivuilla esiintyy on suurin piirtein kadonnut kokonaan ja osittain muuttunut pastissiksi, mutta sen perään ei kannata haikailla. Maailma on peruuttamattomasti muuttunut, mutta menneen maailman jäljet näkyvät meidän maailmassamme - elokuvissa, peleissä, muodissa, kuvituksessa, mainoksissa, uusissa kirjoissa -, joten niistä on syytä olla tietoinen.
Kyse ei ole myöskään käänteisestä elitismistä, jossa kioski- tai ylipäätään viihdekirjallisuus olisi lähtökohtaisesti parempaa kuin korkeakirjallisuus, vaikka joissain kohdissa kirjallisuudenhistoriaa kioskeissa myyty halpistuote on voinut olla kapinallisempaa tai kriittisempää kuin kaanoneihin hyväksytty kaunokirjallisuus. Toivottavasti tällaiset kohdat näkyvät tässä teoksessa, vaikka ne eivät olekaan sen pääpointti.

***

Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on eräällä tavalla pääteokseni, koska siihen on vuodattunut lähes kaikki, mitä olen erilaisesta genrekirjallisuudesta ja kioskikirjallisuudesta vuosien varrella kirjoittanut. Montakaan genreä ei jää käsittelemättä - isoin puute on tietenkin naisille tarkoitettu romantiikka, mutta siitä ei ole maailmanlaajuisestikaan monta tutkimusta olemassa. Akateemista kiinnostusta naisten romantiikkaan on ollut olemassa aina Janice Radwayn kirjasta Reading the Romance (1984) alkaen, mutta akateeminen tutkimus ei ole koskaan ollut kauhean hyvä kertomaan jonkin kirjallisuuden alalajin historiasta (eikä se usein ole ollut sen tarkoituskaan). Lisäksi akateemikot mielellään viihdettä tutkiessaan käsittelevät jotain omaa suosikkiaan eivätkä työnnä käsiään mutaan, jolloin naisten romantiikaksi riittäisi vaikka Helen Fielding ja sadat ja tuhannet Harlequin-kirjat jäisivät vaille paneutunutta tutkijaansa.
Kirjassa ei ole myöskään suomalaista aineistoa. Sitä käsittelen teoksessani Sotaa, sutinaa ja seikkailuja, joka ilmestyi vuonna 2014 Avaimen julkaisemana. Siinä on myös pari artikkelia romanttisesta kirjallisuudesta esimerkiksi Lea Lyytikäisen tuotannossa. Kovaksikeitettyä dekkaria - lempilajityyppiäni - olen käsitellyt niin ikään Helmivyön julkaisemassa teoksessa Epämiellyttäviä päähenkilöitä, joka näin on toinen sisarteos käsillä olevalle kokoelmalle.
Ehkä näitä kaikkia tulen vielä käsittelemään erinäisissä teoksissa. Suomalaisen populaari- tai kioskikirjallisuuden historia on edelleen kirjoittamatta muutamista suppeammista yrityksistä huolimatta, mutta esimerkiksi Tapani Bagge on tehnyt hyvää työtä esitellessään unohdettuja dekkaristeja Ruumiin kulttuuri -lehdessä (kirjoituksista osa on koottu teokseen Vaaran viehätys).

Turussa 4.1.2017
Juri Nummelin

Lähdeluettelo (ei ole täydellinen, osa kirjassa olevista tiedoista on niin hyvin imeytynyt selkärankaani, etten enää tiedä, mistä ne ovat alun perin lähtöisin)

Mike Ashley: The Time Machines. The Story of the Science-Fiction Pulp Magazine from the beginning to 1950. Liverpool University Press 2000.
Mike Ashley: Transformations. The Story of the Science-Fiction magazines from 1950 to 1970. The History of the Science-Fiction Magazine, Volume II. Liverpool University Press 2005.
The BFI Companion to Crime. Ed. by Phil Hardy. Cassell 1997.
The BFI Companion to the Western. Ed. by Edward Buscombe and Christopher Brookeman. Andre Deutsch & BFI 1993.
The Big Book of Noir. Ed. by Ed Gorman, Lee Server & Martin H. Greenberg. Carroll & Graf 1998.
Thomas L. Bonn: UnderCover. An Illustrated History of American Mass Market Paperbacks. Penguin 1982.
John G. Cawelti: Adventure, Mystery, and Romance. Formula Stories as Art and Popular Culture. University of Chicago Press 1976.
John G. Cawelti & Bruce A. Rosenberg: The Spy Story. The University of Chicago Press 1987.
Raymond Chandler: Se murhaa joka osaa, teoksessa Chandler: Helmistä on vain harmia. Kolme rikoskertomusta sekä essee. Suom. Eero Huhtala. WSOY 1971.
John Conquest: Trouble Is Their Business. Private Eyes in Fiction, Film and Television 1927-1988. Garland Publishing 1990.
Michael L. Cook: Mystery, Detective, and Espionage Magazines. Greenwood Press 1983.
William L. DeAndrea: Encyclopedia Mysteriosa. A Comprehensive Guide to the Art of Detection in Print, Film, Radio, and Television. Prentice Hall 1994.
John Dinan: The Pulp Western. A Popular History of the Western Fiction Magazine in America. Borgo Press 1981.
John Dinan: Sports in the Pulp Magazines. McFarland 2009.
The Encyclopedia of Science Fiction. Ed. by John Clute & Peter Nicholls. Orbit 1993. (löytyy nykyään myös netistä)
Film Noir. Ed. by Alain Silver & Elizabeth Ward. Secker & Warburg 1979. (useita uusia painoksia)
Ron Goulart: The Dime Detectives. Mysterious Press 1988.
The Hardboiled Dicks. An Anthology and Study of Pulp Detective Fiction. Ed. by Ron Goulart. Pocket Books 1965.
Philip Harbottle - Steve Holland: Vultures of the Void. Borgo Books 1992.
Foster Hirsch: The Dark Side of the Screen: Film Noir. Da Capo 1981.
Steve Holland: The Mushroom Jungle. A History of Postwar Paperback Publishing. Zeon Books 1993.
Allen J. Hubin: Crime Fiction 1749-1980. Garland 1984 (ja myöhempiä painoksia).
Robert Lesser: Pulp Art. Gramercy 1997.
Murder Off the Rack. Critical Studies of Ten Paperback Masters. Ed. by Jon L. Breen & Martin H. Greenberg. Scarecrow Press 1989.
James Naremore: More Than Night. Film Noir in its Contexts. University of California Press 1998.
William F. Nolan: The Black Mask Boys. Masters in the Hard-Boiled School of Detective Fiction. William Morrow 1985.
Jess Nevins: The Pulps: A Yearly Guide. CreateSpace 2016.
Juri Nummelin: Kuudestilaukeavat. Amerikkalaisia länkkäripokkareita suomeksi. BTJ 2004.
Juri Nummelin: Pulpografia. Amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936-89. Suomen dekkariseura 2000.
Juri Nummelin: Pulpografia Britannica. Brittiläisiä kioskidekkareita suomeksi 1944-1992. Turbator 2014.
Juri Nummelin: Viidestilaukeavat. Länkkärinovelleja lukemistolehdistä. Suomen länkkäriseura 2005.
Geoffrey O'Brien: Hardboiled America. The Lurid Years of Paperbacks. Van Norstrand Reinhold 1981.
Adam Parfrey: It's a Man's World. Men's Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.
The Penguin Encyclopedia of Horror and the Supernatural. Ed. by Jack Sullivan. Viking 1986.
Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita. Toim. Juri Nummelin. BTJ 2005.
Bill Pronzini: Gun in Cheek. A Study of "Alternative" Crime Fiction. Mysterious Press 1982.
Bill Pronzini: Son of Gun in Cheek. Mysterious Press 1987.
Pulp Friction. Ed. by Michael Bronski. St. Martin's 2003.
The Pulps. Fifty Years of American Pop Culture. Ed. by Tony Goodstone. Chelsea House 1970.
Matti Salo: Seinä vastassa. Johdatus Hollywoodin mustan elokuvan, film noirin, lähteille. Suomen elokuva-arkisto 1982.
Piet Schreuders: The Book of Paperbacks. A Visual History of the Paperback. Virgin 1981.
Science Fiction. Toim. Juhani Hinkkanen, Kai Ekholm ja Esko Lius. Kirjastopalvelu 1990.
Lee Server: Danger Is My Business. An Illustrated History of the Fabulous Pulp Magazines, 1896-1953. Chronicle Books 1993.
Lee Server: Over My Dead Body. The Sensational Age of the American Paperback: 1945-1955. Chronicle Books 1994.
Lee Server: The Encyclopedia of Pulp Fiction Writers. Checkmark Books 2002.
Sin-A-Rama. Sleaze Sex Paperbacks of the Sixties. Ed. by Adam Parfrey, Earl Kemp et al. Feral House 2005.
St. James Guide to Crime and Mystery Writers. Ed. by Jay P. Pedersen. St. James 1996.
Susan Stryker: Queer Pulp. Perverted Passions from the Golden Era of Paperback. Chronicle Books 2001.
Twentieth Century Science Fiction Writers. Ed. by Curtis C. Smith. St. James 1986.
Twentieth Century Western Writers. Ed. by James Vinson. Macmillan 1982.
Weasels Ripped My Flesh! Two-Fisted Stories From Men's Adventure Magazines. Ed. by Bob Deis & Wyatt Doyle. New Texture 2013.

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2016

Arto "Aksu" Jokinen

Kuva: Kitta Hautasaari
Kuten kaikki tietävät, tänä vuonna on kuollut lukematon määrä tunnettuja ja vaikutusvaltaisia ihmisiä monilta elämän eri aloilta. (Onneksi Jerry Lewis vielä elää.) Kaikkien kuolinilmoitusta en ole itsekään jaksanut jakaa Facebook-seinälläni, vaikka muuten olen tullut tunnetuksi tunnettujen ja vähemmän tunnettujenkin vainajien bongailijana.

Tänä vuonna on kuollut myös kollegoita sekä henkilökohtaisia tuttuja ja ystäviä. Elokuussa kuoli kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä Jukka "Murtsi" Murtosaari, jonka kanssa olin pitänyt yhteyttä vuosien ajan, vaikka hän asui Portugalissa eikä käyttänyt sähköpostia tai mitään muutakaan uuden maailman systeemiä. Olen soimannut itseäni, että viime vaiheessa jätin Jukan kirjeeseen vastaamatta, ehkä osittain sen takia, että hän oli omaan kriittiseen tapaansa soimannut erästä kirjaani. Murtsilta jäi kesken mittava tietoteos suomalaisissa kioskipokkareissa käytetyistä kuvituksista; kustantaja on minua pyytänyt editoimaan sen loppuun, jos se Murtsin jäämistöstä vielä löytyy. (Vielä ei ole kuulunut mitään.)

Toinen henkilökohtainen ystävä, joka on tänä vuonna kuollut, on Arto Jokinen, joka tunnettiin paremmin nimillä Aksu tai Axu. Ilmeisesti vain hänen äitinsä kutsui häntä Artoksi. Hänet tunnettiin myös burleski- tai manlesque-esiintyjänä Mia Li Moonina. Parhaiten hänet tiedettiin miestutkijana, kuten todistaa tämä Miestutkimuksen seuran Facebook-postaus.

Olin viime lauantaina Tampereella pienimuotoisessa tilaisuudessa, jossa Aksua muisteltiin. Yhdessä ystäväni Jari Ahon kanssa kokosimme Aksulle pienen muistokirjan, ja olimme kutsuneet sen kirjoittajia viettämään iltaa. Paikalla oli lähinnä Aksun opiskeluaikojen tuttavia, ja monet muistelivat Aksun jääräpäisyyttä ja ristiriitaisuutta tavalla, joka kertoi, että hän oli heille hyvin, hyvin läheinen ihminen (ja samalla myös valtavan raskas).

Samalla saatoin itse todeta, että en loppujen lopuksi tuntenut Aksua - tai Axua, niin kuin hänen nimensä kirjassa useimmiten kirjoitetaan - kauhean hyvin. Suuresta osasta ihmisten kertomia asioita minulla ei ollut mitään käsitystä. Tiemme olivat erkaantuneet 90-luvun lopulla, kun olin muuttanut pois Tampereelta enkä tehnyt jatko-opintoja. Tiemme kohtasivat myöhemmin, melkein ohimennen, toisenlaisissa piireissä, jotka Aksulle tosin olivat olennainen osa hänen tutkimuksiaan. Samalla kun hän teoretisoi ristiinpukeutumista kirjoituksissaan, hän myös teki teorioista totta esityksissään - joista en koskaan nähnyt yhtäkään. Samaa tosin sanoivat monet Tampereella tapaamani Aksun paremmin tunteneet.

Emme ehkä olleet Aksun kanssa syvällisiä ystäviä, mutta minua liikutti tavattomasti se, miten kiitollisesti ihmiset ottivat vastaan vaatimattoman panokseni muistokirjan tekemisessä. Ehkä muistokirja osaltaan pitää hänen elämäntyötään elossa.

Samaa tekee myös M.G. Soikkeli, joka on editoinut Aksun keskenjäänyttä väitöskirjaa julkaisukuntoon yleisenä maskuliinisutta käsittelevänä tietokirjana. Soikkeli on kirjoittanut blogissaan työstään useaan otteeseen - kyse on kiehtovasta ja kerroksellisesta katsauksesta siitä, millaisia vaiheita kirjan valmistumisessa voi olla.

Viime lauantaihin liittyy muutakin kerroksellisuutta. Samalla, kun olin Tampereella, päätin lähteä käymään Nekalassa, jossa asuin vuoden 1992-1997, Erätiellä kaksikerroksisen puukerrostalon kivijalassa olevassa asunnossa, joka lienee ollut kauppa. Kämppä oli silloin outo, siinä oli kylmä takahuone, jossa asunnon vessa oli. Suihkussa kävin taloyhtiön saunassa, johon menin kylmän kellarikäytävän kautta. Jo asuminen katutasossa isojen ikkunoiden takana saattoi olla jännittävää. Minulla oli iso kirjahylly, joka näkyi kadulle, ja kerran, kun lähdin kotoa, naapuritalon isännät kysyivät: "Miten kauppa kävi?" Kesti pitkään ennen kuin tajusin, että he luulivat minun pitävän kämpässä divaria.

Muun kaupunkilomailun ohessa hyppäsin keskustorilla bussiin ja lähdin käymään Nekalassa. Koputin entisen asuntoni oveen, mutta kukaan ei vastannut. Naapuritalon isäntä - saattoi hyvinkin olla sama mies kuin 20 vuotta sitten - huusi: "Ei siellä ole ketään kotona!" Luuli minua varmaankin Jehovan todistajaksi (pitäisi ehkä pukeutua nuorekkaammin). Kurkin sen verran ikkunoista sisälle, että näin asunnon muuttuneen täysin. Hyvä niin - tuskinpa kukaan haluaisi enää asua samanlaisissa olosuhteissa.

Jostain syystä näen vanhasta asunnosta aika ajoin unia. Niissä minulla on siellä vielä jotain tavaraa, jota en ole siirtänyt pois nykyiseen asuntooni. Varmasti tällainen uni kertoo joistain käsittelemättömistä asioista tai yksinkertaisesti kaipuusta palata nuoruuden maisemiin. Asuin Tampereella ikävuodet 18-25 eikä varmasti ole ihme, että juuri noina vuosina tapahtuneet asiat ovat ihmiselle merkittäviä.

Samalla unissa näkyy ehkä se, että koen asioiden jääneen kesken. Pienimuotoinen kokoontumisemme Aksun muistoksi saattoi vahvistaa käsitystä: opiskeluaikojen ystävyys, syvempien ihmissuhteiden muodostaminen, ylipäätään koko kaupunkiin ja sen atmosfääriin tutustuminen olivat jääneet puolitiehen. Kun kävelin Nekalasta takaisin keskustaan, huomasin, että Viinikan kirkon sisäpihan portti oli auki. Päätin käydä katsomassa, miltä siellä näyttää, ja tajusin, etten ollut tehnyt sitä kertaakaan koko sinä melkein viiden vuoden aikana, jolloin Nekalassa asuin.

***

Aksun muistokirja ei ole tarkoitettu yleiseen myyntiin, mutta sitä voi kysellä minulta (sähköposti löytyy blogin kuvauksesta, voi myös laittaa kommentin).

maanantaina, joulukuuta 19, 2016

Pari huomiota Markku Eskelisen teoksesta Raukoilla rajoilla

Kansi: Markus Pyörälä
Arvostelin Kiiltomato-verkkolehteen Markku Eskelisen keskustelua (ja vähän raivoakin) herättäneen kirjan Raukoilla rajoilla, jossa Eskelinen käsittelee Suomen kirjallisuuden historiaa railakkaasti, vanhentuneita näkemyksiä tuulettaen ja unohdettuja kirjailijoita tai virtauksia esille nostaen. Pidin kirjasta enkä ollut siitä ollenkaan niin tuohtunut kuin enemmän vakiintuneita näkemyksiä edustavat historioitsijat ja kriitikot (lehdissä kirjasta ovat kirjoittaneet nimenomaan tutkijat: Jyrki Nummi Helsingin Sanomissa, Juhani Sipilä Parnassossa). Ymmärrän ylipäätään vastarinta-asennetta, sitä että ei ajattele ja toimi niin kuin muut, ja vaikka Eskelisessä omat vaikeasti nieltävät piirteensä onkin, tervehdin Raukoilla rajoilla -teoksen julkaisua ilolla. Eskelinen ilmeisesti hyväksyi arvioni, koska mainitsi sen myönteisesti blogissaan, jossa on myös jatkanut teoksensa teemoja.

Olen itsekin ollut kiinnostunut unohdetuista kirjailijoista ja sellaisista virtauksista kirjallisuudessa, jotka eivät ole olleet tutkimuksen kiintopisteinä. Kuten olen tässä blogissa moneen kertaan mainostanut, tein 2009 teosparin nimeltä Unohdetut kirjailijat 1-2, joita seurasi vuotta myöhemmin Unohdettu Waltari, jossa koetin nostaa esille Waltaria nimenomaan kauhu- ja seikkailukirjailijana (olen edelleen sitä mieltä, että Sinuhe egyptiläinen on parhaimmillaan seikkailukirjana, loppupuolen filosofinen sepustus on minusta vähän tylsää ja ennalta-arvattavaa).

Kaarlo Bergbom
Eskelisen kirjaa lukiessani huomasin useaan otteeseen, että hän kirjoittaa samoista kirjailijoista ja teoksista kuin minäkin. Ensimmäinen, joka silmiini osui, oli Kaarlo Bergbom, jonka Raamattu-aiheisen novellin - jonka voi hyvin lukea myös eksoottisena fantasiatarinana - "Belsazar" olen julkaissut Seikkailukertomuksia-lehdessä vuonna 2007. Novelli on ollut kaiken aikaa mukana suunnitelmassa koota suomalaisia Raamattu-aiheisia tarinoita yksiin kansiin, mutta siinä menee vielä tovi.

Olen joskus laajempaa Bergbom-uudelleenjulkaisua jollekin kustantajalle ehdottanutkin, mutta nyt Eskelisen kirjan innoittamana rupesin työstämään omalle kustantamolleni Helmivyölle kokoelmaa Bergbomin proosatuotannosta - novelleja on vain neljä, joten mitään isoa opusta siitä ei tule. Eskelisen kehaisema "Julian" on tosiaan selväpiirteinen psykologinen taidenovelli, joka voisi hyvin olla mannereurooppalaisen kirjailijan tekemä. Sikäli tuntuu oudolta, että Bergbomin proosatuotantoa ei ole yli sataan vuoteen julkaistu uudestaan (kootut kirjoitukset ilmestyi kaksiosaisena laitoksena vuonna 1907) - Eskelistä seuraten voisi väittää, että Bergbomin novellit on haluttu pimittää, jotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kanonisoitu asema voidaan säilyttää.

Mika Waltarin Kuolleen silmien (josta ehkä myöhemmin lisää) kohdalla Eskelinen mainitsee myös H. Ahtelan eli Einar Reuterin omakustanteena ilmestyneen novellikokoelman Dégénéré (1918), jossa kuvataan sielullisesti järkkyneitä ihmisiä heidän omasta näkökulmastaan. Kirja on umpiharvinainen ja itse olen lukenut sen Turun yliopiston kirjaston lukusalissa, ja olen kirjoittanut siitä pienen artikkelin - ehkä Eskelinenkin on lukenut sen. Dégénéréstä on ollut parin vuoden ajan tekeillä uusintalaitos, johon on alustava lupakin H. Ahtelan perikunnalta - toivottavasti hanke vielä toteutuu! Waltari ja Ahtela ovat Eskelisellä osa suomalaisen kauhukirjallisuuden ohutta ja katkonaista historiaa, jota olen itsekin hahmotellut hiukan laajemmin Hallusinatsioneja-novellikokoelmassa; sille on ollut tekeillä jatko-osa, mutta tovi siinäkin vielä kestää.

H. Ahtelan novellikokoelma.
Tuntuu uskomattomalta, että
kuvataiteilija Ahtela on
tehnyt omalle kirjalleen näin
ruman kannen.  

Toisen maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden kohdalla Eskelinen käsittelee Ville Paakonmaan romaania Taivas kuvastuu veteen (1956) esimerkkinä teoksesta, joka ei sovi aikansa kirjallisiin virtauksiin, sillä se tuntuisi keskustelevan enemmänkin Pietari Päivärinnan ja muiden kansankirjailijoiden kanssa. Romaanin ankara kuvaus huutolaispojan kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ei toki olisi voinut ilmestyä 1800-luvun lopulla. Paakonmaa on mukana teoksessani Unohdetut kirjailijat 2, mutta sitä tehdessäni en tiennyt, että Paakonmaa oli jatkuvasti yrittänyt saada tekemiään romaanikäsikirjoituksia julki siinä onnistumatta. Vuonna 2013 kävin Kesälahdella - Paakonmaan synnyinseudulla - puhumassa kirjailijasta ja sain käsiini Kesälahden kulttuuriseuran julkaiseman teoksen Häät kahdelle, joka oli yksi näistä julkaisemattomista romaanikäsikirjoituksista. Omaelämäkerrallisessa, epätoivoisen kirjailijan elämästä kertovassa teoksessa paljastuu, että Taivas kuvastuu veteen ei tosiaankaan ollut omaelämäkerrallinen, vaan "ainoastaan" kuviteltu. Se ei vähennä romaanin arvoa. Paakonmaan 49 julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta asettavat hänet jossain määrin samaan asemaan kuin Maiju Lassila ja Hans Selo, joiden hylättyjä tekstejä Eskelinen teoksessaan käsittelee. Paakonmaan omakustanneromaani Bileamin aasi (1972) on muuten yksi 1960- ja 1970-luvun vaihteen kollaasiromaaneja - ei onnistunut ehkä millään muotoa, mutta kiinnostava yhtäkaikki.

1960-luvun romaaneista Eskelinen mainitsee Erkki Wessmanin Odotuksen (1966), jota myös käsittelin Unohdetuissa kirjailijoissa. Se on raju ja lukijaa hämäävä teos miehestä, joka odottaa vaimoaan, jotta voisi tappaa tämän. Kirjassa on mahdollisesti useita eri kertojia ja joka tapauksessa kaikki, mitä siinä sanotaan, voi olla valetta tai kuvitelmaa. Ei ihme, että tällainen kirja on vedonnut kirjallisista peleistä nauttivaan Eskeliseen. Odotuskin on kirja, jonka uudelleenjulkaisua olen pohtinut - ja yhden pienkustantajan kanssa siitä jopa keskustellut -, mutta teos ilmestyi nyt uudestaan osana Eskelisen tekemää valikoimaa unohdettuja romaaneja, jonka Ntamo on julkaissut. Odotus löytyy Ntamon verkkokaupasta täältä.

Jos oikein muistan, Eskelinen mainitsee ohimennen myös Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only yhtenä Hans Selon linjan jatkajana, mutta koska kirjassa ei ole hakemistoa (pohdin tätä puutetta arvostelussani), en jaksa etsiä, muistanko oikein. Merenheimostakin on oma artikkelinsa Unohdetut kirjailijat 2:ssa. Jotta teokseeni sai romaanista sitaatteja, ne piti skannata, koska Merenheimo ei välitä perinteisestä romaanitaitosta.

Teoksiani ei ole Raukoilla rajoilla -teoksen lähdeluettelossa. Jossain vaiheessa ihmettelin, miten on mahdollista, että Eskelinen on onnistunut löytämään niin monta samaa kirjaa kuin minäkin eikä viittaa missään vaiheessa minun teksteihini, mutta uskomattomammalta tuntuu, että hän olisi jättänyt tahallaan viittaukset tekemättä. Mainitut ovat kuitenkin teoksia, joita ei standardihistorioissa mainita. Toki eri lukijat voivat löytää samat kirjat toisistaan riippumatta enkä oleta, että tässä on kyse mistään plagioinnista, mutta lukija ei voine syyttää minua siitä, että yhteensattuma on silmiini osunut ja jäänyt jollain tasolla vaivaamaan.

PS. Olen täällä blogissa pariin kertaan mainostanut, että loppuunmyydyt Unohdetut kirjailijat 1-2 sekä Unohdettu Waltari ilmestyisivät uusintapainoksina Ntamolta. Leevi Lehdon sairastelun myötä hanke siirtyy omalle Helmivyölleni; lupaan ilmoittaa, jahka teokset ovat saatavilla. On itse asiassa jännä huomata, että teoksille olisi nykyään enemmän kysyntää kuin vajaa kymmenen vuotta sitten, jolloin ne ilmestyivät.

torstaina, joulukuuta 01, 2016

Ankea vuosi 2016: henkilökohtainen tilitys

Kirjoitin noin vuosi sitten ahdistuksesta, joka minuun oli iskenyt, kun nykymaailma Sipilöineen, Soineineen, suomalaisine natseineen ja muineen oli alkanut tuntua liian raskaalta. Lupasin lyhyessä jatkopostauksessa, että tuleva vuosi eli vuosi 2016 olisi "rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään".

Onko lupaukseni pitänyt?

Alkuvuosi meni, kun tein laajaa teostani Wild West Finland eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa. Yli 400-sivuinen kirja ei vilahtanut aivan täysin ohitse, mutta arvostelut eivät olleet kovin myönteisiä - Helsingin Sanomiin kirjoittanut Matti Mäkelä tuntui kyllästyneeltä, kun en ruokkinut riittävästi hänen nostalgiaansa, Etelä-Saimaaseen kirjoittanut Eeva Kurki kirjoitti löperöstä kielenhuollosta, mikä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta. Totta kyllä, kirja syntyi lopulta melko kuumeisessa tahdissa: ensiksi pieni lapsemme oli kotona ja hoidimme häntä vaimon kanssa vuorotellen niin että toinen pystyi silloin tekemään omia töitään, lopputalvesta 2016 lapsi meni puistoon kolmeksi tunniksi päivässä, joka sitten piti käyttää tehokkaasti. En ehkä siinä vaiheessa pystynyt riittävästi panostamaan kirjan viimeistelyyn.

Tällainen on tietysti aina puolustelua, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että sain kirjan valmiiksi. Olisi nimittäin saattanut käydä huonosti, jos minun olisi pitänyt sitä vielä kesä ja alkusyksy tehdä. Minulta nimittäin loppuivat rahat. Apuraha, jonka olin saanut kirjan tekemiseen, oli loppunut jo keväällä, kustantajalta saamani pienehkö palkkio kului melkein saman tien yleisiin menoihin ja laskuihin, enkä ollut jaksanut tai ehtinyt tehdä minkäänlaisia free-hommia kirjaa viimeistellessäni. Ja kun sain Wild West Finlandin painokuntoon, halusin ehdottomasti pitää lomaa. Pidin lomaa aivan liian kauan enkä älynnyt ruveta hommiin. Odottelin apurahapäätöksiä, mutta kesän alussa tuli tieto, että en saanut apurahaa, johon olin panostanut. En myöskään saanut eräältä toiselta kustantajaltani sovittua palkkiota kirjasta, joka ilmestyi alkukesällä, koska kustantaja alkoi olla taloudellisissa vaikeuksissa - sain rahat vasta reilusti kesän jälkeen. En ole sen jälkeen enää mainitulle kustantajalle töitä tehnyt. (Mietin, että kustantajan nimen sanominen olisi epäreilua, mutta toisaalta tällainen vihjailukin tuntuu hölmöltä. Ehkä jätän tässä kohtaa kuitenkin paljastamatta.)

Sain kesä-heinäkuun vaihteessa hiukan taskurahaa, kun olin myymässä Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Mutta nekin rahat loppuivat nopeasti. Tytär oli vielä kotona eikä hoidossa - olimme sopineet vaimon kanssa, että lapsi menisi tarhaan syyskuun alussa -, joten mahdollisuudet tehdä töitä olivat vähissä. Jossain vaiheessa elokuuta kaivoin esille kustantajien katalogeja ja katselin kirjoja, joista voisin kirjoittaa, ja lähetin juttuehdotuksia eri lehtiin. Pari juttua myinkin pieneen hintaan, Kritiikin Uutisiin lupasin kirjoittaa kirjasta, jota päätoimittaja ehdotti. Lisäksi muistin pienipalkkioisen jutun, josta ei ollut maksettu (eikä kyllä julkaistukaan, vaikka näin oli sovittu; juttu tulee myöhemmin sopivaan teemanumeroon), ja onneksi oli myös yksi talvella hoidettu keikka, josta luvattu palkkio oli unohdettu maksaa. Tuli tarpeeseen juuri nyt.

Erityinen kiitos kuuluu Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvelle, jonka kanssa sovin neljän kirjan arvostelusta - ne olivat kaikki jämiä, joita muut Kiiltomadon avustajat eivät olleet halunneet, mutta joukossa oli kuitenkin kiinnostaviakin teoksia, kuten Olli-Pekka Tennilän hieno runokirja Ontto harmaa (arvosteluni siitä täällä). Kiiltomadon jutut pitivät pääni veden pinnalla, vaikka palkkiot pieniä ovatkin. Lisäksi sain myytyä artikkelin ja kirja-arvostelun Parnassoon, ja lopulta tuli eteen myös vuosi aiemmin lupaamani luentokeikka Oulun elokuvakeskuksessa. Ruumiin kulttuuriinkin olin luvannut tehdä jutun Joe R. Lansdalesta, ja sen deadlineksi tuli lopulta kesän loppu. Palasin myös avustamaan Turun Sanomia sen jälkeen, kun en ollut onnistunut myymään yhtään juttua Helsingin Sanomiin ainakaan vuoteen eikä sieltä ollut pyydetty minulta yhtään juttua. Turun Sanomien palkkiot ovat pieniä Hesarin palkkioihin verrattuna, mutta minkäs teet.

Tämä varmasti kuulostaa siltä, että töitä oli paljon, mutta kaikissa oli kyse kuitenkin pienistä summista ja keikoista, joissa palkan ja työn määrä eivät kohtaa järkevästi. Myöhemmin syksyllä KaksPlussaan kirjoittamani juttu isyydestäni oli jo rahakkaampi keikka eikä artikkelin kirjoittaminen ollut ihan niin suuren työn takana kuin vaikkapa katsaus Joe Lansdalen koko tuotantoon.

Jossain vaiheessa sovimme vaimon kanssa, etten osallistu yhteisiin kuluihin, en maksanut esimerkiksi omaa osuuttani asuntolainan lyhennyksistä. Kaupassa tietysti kävin aina kun minulla rahaa oli, mutta ostin usein halvinta mahdollista (ja Lidlin euron suihkusaippuasta sain ihottumaa). Jossain vaiheessa vaimo ehdotti itse, että maksaisi uudet silmälasini, jotka olin ehtinyt hankkia vuoden alussa, kun vielä luulin, että asiat olivat hyvin. (Tässä vaiheessa oli tullut myös sellainen takaisku, että yksi kustantajistani ilmoitti maksaneensa minulle erään toisen kirjailijan palkkioita, joten jouduin maksamaan rahoja takaisin melko tuntuvan summan. Summat eivät olleet olleet niin isoja, että hälytyskellot olisivat soineet.) Olin joutunut turvautumaan erämaksusysteemiin, joka paljastui jonkinlaiseksi pikavipiksi, ja summan maksaminen oudosti tulevissa erissä alkoi ärsyttää niin paljon, että avauduin asiasta vaimolle, vaikka aluksi olin koettanut pitää homman salassa ja vain maksella summia pois. Vaimo maksoi loppusumman kerralla, mistä suuri kiitos, mutta tilanne alkoi kuitenkin minua hävettää. En tiedä, miksi - en ole koskaan elätellyt kuvitelmaa, että juuri minun pitäisi huolehtia perheen elannosta, mutta silti oli olo, etten pystyisi elättämään edes itseäni. Jossain vaiheessa syksyä luin juttua asunnottomuudesta ja asunnottomien asuntolasta, ja kuvittelin itseni siihen tilanteeseen ja sitä, miten pärjäisin viidakon kaltaisissa olosuhteissa. Se kertoo jotain siitä, millaisissa tunnelmissa olin.

Yksi Helmivyön
ensimmäisistä kirjoista.
Olin tosin jo kesällä ruvennut yhteen hankkeeseen, josta olin suunnitellut pientä pelastusta talouteeni. Minulle lienee tyypillistä, että pienet tulovirrat riittävät, kun ne vain ovat suhteellisen tasaisia. Perustin nimittäin kustantamon, Helmivyön, joka julkaisee tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan sitä mukaan kuin niitä tilataan. Minulla oli kolme valmista kirjaa, jotka lopulta julkaisin syyskuun puolivälissä pitkällisen byrokraattisen selvittelyn jälkeen. (Olen tainnut jossain sanoakin, että eniten vaikeuksia yrityksen perustamisessa aiheuttivat yksityiset tahot, julkiset tahot toimivat nopeasti ja tehokkaasti.) Rahaa kustantamon vielä pienimuotoisesta toiminnasta ei ole kuitenkaan vielä tullut. (Edit: väitin tässä aiemmin, että sitä olisi tullut, mutta tänään katsoin tiliäni, Books-on-Demand ei ole vielä tilittänyt myyntituloja.)

Apurahahakemuksia tein sinnikkäästi, hain sellaisiltakin tahoilta, joilta en ollut aiemmin hakenut. Minulla on kirjahanke, jonka olen sopinut jo pitkän aikaa sitten, ja käsikirjoituksen deadline on ensi kevään lopussa. Sen lisäksi keksin myös muita hankkeita, joita voisin tehdä, kuten käännöksiä. Se, että minun piti tehdä pienipalkkioisia free-hommia, esti koko alkusyksyn paneutumasta kirjaani, jonka kuitenkin tulisi olla keskeinen työni tällä hetkellä. Tämä tietysti ahdisti vielä lisää, vaikka toki kirjaani aina välillä palasin. En totisesti tiennyt, mitä tekisin, jos apurahoja ei tulisi - ja tässä kohtaa sattui erittäin paljon, kun tapasin vanhan ystäväni loppukesällä, joka sanoi, että olen rasittava, kun katkeroituneena valitan apurahoista Facebookissa, aivan kuin jollain Koneen säätiöllä olisi velvollisuus tukea minua, "kun olen Juri Nummelin". Tiesin, että pärjäisin tovin Sanasto-korvauksilla, jotka maksetaan marraskuun lopussa, sekä veronpalautuksilla, jotka tänä vuonna tosin olivat pienemmät kuin yleensä, mutta kevät olisi arvoitus, samanlainen sekoitus hätäaputöitä ja epätoivoista kirjantekoa - plus Helmivyön kirjojen tekemistä, suunnittelua, toteutusta, taittoa.

Sitten 23.10. Kordelinin säätiöltä tuli ilmoitus, että he myöntävät minulle 5000 euron apurahan kirjaani, joka käsittelee suomalaisen elokuvan kirjallisuusfilmatisointeja. Olin Facebookissa jo huomannut, että ihmiset ovat saaneet ilmoituksia Kordelinilta, ja mietin, uskallanko avata sähköpostin. Vaimo oli juuri silloin toisessa huoneessa ja kiljuin hänelle saaneeni apurahan. Juoksin eteiseen ja halasin vaimoa ja rupesin samalla hetkellä itkemään. Vaikka uutinen oli tietenkin myönteinen, se tuntui juuri sillä hetkellä korostavan sitä, kuinka olen ollut ja tulen olemaan toisten armoilla. Kordelinin säätiön apurahailmoituksessa oli mukana tieto, että hakijoista kuusi prosenttia sai apurahan - apurahan saaminen alkaa olla jo melkein sattumankauppaa eikä riipu hyvästä hakemuksesta tai perustellusta hankkeesta. On nimittäin vaikea uskoa, että kaikki loput 94 prosenttia hakemuksista olisivat huonoja.

Joka tapauksessa olin selvinnyt, kevät olisi pelastettu. Jatkoa pitäisi taas katsoa myöhemmin. Toinen hakemus veti vesiperän, mutta myöhemmin tuli ilmoitus, että sain toiseen hankkeeseen apurahaa Suomen arvostelijoiden liitolta. Vaimo kysyi ilmoituksen äärellä: "Alkaako jo helpottaa?" Totisesti alkaa, mutta samalla mietin koko ajan tulevaisuutta: kuinka kauan jaksan tällaista epävarmuutta ja stressiä? Kuinka kauan jaksan tehdä 100 euron tai 120 euron tai 150 euron kirja-arvosteluja paikatakseni kirjailijan pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja? Joku tietysti sanoisi tässä kohtaa, että aina voi tehdä paremmin palkattuja duuneja, mutta siinä kohtaa minulle tulee jokin mentaalinen muuri, johon lyön pääni. Mitä ne muka olisivat, minun taidoillani ja tiedoillani? Saattaisin tuloillani elää juuri ja juuri, jos valitsisin pienemmän asunnon jossain Turun lähiössä tai keskustan laitamilla. Onneksi on apurahoja, mutta oma ahdistavuutensa niihinkin liittyy. (Keksin yhden ratkaisun, mutta tämä hallitus tuskin tekee sellaista perustuloratkaisua, että sillä kukaan silpputöitä tekevä tai freelancer pärjää. Lisänä rikka rokassa tietenkin.)

Niin, pitikö lupaukseni? Onko 2016 ollut eteenpäin katsomisen rohkea vuosi? Yllä olevasta voinee päätellä. On helvetin vaikeaa olla rohkea ja katsoa eteenpäin, kun tulot ovat 300 euroa kuussa.

Toki vuoteen on kuulunut myös Helmivyön perustaminen, mutta perustin sen vain paikatakseni muita väheneviä tuloja, saadakseni julkaistua kirjoja, joita en ole saanut myytyä muille kustantajille tai jotka aiemmin olisivat menneet esimerkiksi Turbatorille tai Savukeitaalle. Toki sana on kiirinyt ja olen saanut jo lukuisia käsikirjoitusehdokkaita. Ideoita omiksi kirjahankkeiksi minulla toki on, paljonkin.

Ehkä vuosi 2017 on eteenpäin katsomisen rohkea vuosi.

maanantaina, lokakuuta 17, 2016

László Nemes: Son of Saul

Näin unkarilaisen Nemesin ohjaaman, kehutun ja laajalti palkitun keskitysleirielokuvan vasta viime viikonloppuna Kinokoplan eli turkulaisen elokuvakerhon esityksessä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että elokuvakerhot ovat edelleen tarpeellisia - elokuva ei yksinkertaisesti tekisi yhtä suurta vaikutusta television pienessä ruudussa. Alla olevan julkaisin ensiksi Facebookissa, mutta ajattelin, että se voisi ansaita laajemmankin levityksen.

On vaikea uskoa, että ankara ja ahdistava keskitysleirielokuva on valmistunut kaikista maista juuri Unkarissa, joka on matkalla kohti fasismia, ellei ole siellä jo. Son of Saul on harvoja aihettaan kuvaavia elokuvia, jotka eivät pehmennä sanomaansa sentimentaalisuudella tai helpolla järkyttämisellä. Kuten ohjaaja on itse sanonut, leireillä ei kukaan itkenyt, vaikka elokuvissa sitä näytetään kaikkein eniten.

Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi pääosanesittäjänsä takaa. Kamera on käytännössä hänessä kiinni lähes 90 prosenttia ajasta. Menetelmä muistuttaa toista yhtä ahdistavaa elokuvaa, Gerard Karglin harvoin nähtyä kauhuelokuvaa Angst, jonka mestarillisena kuvaajana toimi puolalainen Zbigniew Rybczyński. Samalla Son of Saulin äänimaailma tuo mieleen Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhaajan - kummassakin huutojen ja tappamisen ääni täyttää teatterin niin ettei sitä pääse pakoon. Yhtään veritekoa ei kankaalla kuitenkaan näytetä.

Tarina on yksinkertainen: Saul-niminen mies, joka on Auschwitzissä värvätty tuhoamisessa avustavaksi Sonderkommandoksi, todistaa, miten nuori poika jää kuin ihmeenomaisesti henkiin kaasutuksesta vain tullakseen kohta tapetuksi, ja haluaa haudata tämän juutalaisin menoin. Elokuva seuraa Saulin yrityksiä löytää rabbi, joka suostuisi lausumaan kaddišin ruumiin äärellä. Keskitysleirien todellisuus tulee tutuksi, vaikka katsoja näkee tapahtumista vain osia - aivan kuin leirin asukkaatkin, kuten ohjaaja on huomauttanut. Monet tapahtumat ovat kaoottisia eivätkä niin järjestäytyneitä kuin monissa muissa keskitysleirielokuvissa - tästä hyvänä esimerkkinä kammottava joukkosurmakohtaus kuopalla. Kun illalla ilmoitetaan, että leirille tuodaan kohta 3000 tuhottavaa, kaikkien pitää toimia, mutta mitään ei ole aikaa suunnitella. Son of Saul näyttää hyytävästi, miten leirin byrokraattisuus oli kuitenkin mahdollisuus nähdä ihminen pelkkänä "kappaleena" (Stücke). Tätä korostaa myös se, että suurin osa käsiteltävistä ruumiista nähdään vain osittain, viipaleina kokonaisuudesta, ei kokonaisina ihmisinä.

Elokuvan ainoa hymy on valheellinen, ellemme sitten halua käsittää loppua niin, että kuollut lapsi on toiminut uhrina, josta vastineeksi saamme tilalle elävän. Tätä katsojalle ei kuitenkaan suoda. Son of Saul ei ole helppoa katsottavaa, mutta helppoa ei ole myöskään ottaa loppua vastaan: juuri kun tajuaa, että voisi helpotuksesta itkeä, meille näytetään, että mihinkään ei ole syytä luottaa. Vastarinta on kuitenkin tärkeää, vaikka elokuva tuntuukin esittävän, että yksilön vastarinta, tässä uskonnosta ja uskonnollisista tavoista kiinnipitäminen, on tärkeämpää kuin yhteisön vastarinta. Katsoja ei saa tietää Saulin lopullisia motiiveja, mutta sillä ei ole merkitystä, merkitystä on vain sillä, että tekee oikein.

tiistaina, syyskuuta 13, 2016

Perustin kustantamon

Kansi: J.T. Lindroos
Eilen maanantaina 12.9. julkistin Kustantamo Helmivyön kolme ensimmäistä kirjaa; ne löytyvät täältä, kustantamon sivuilta.

Kustantamo Helmivyön tarina ei tietenkään ole näin yksioikoinen tai yksinkertainen. Kustantamon perusperiaatteista löytyy hiukan enemmän täältä, tekstistä jonka tein jo toukokuussa, kun vielä luulin, että saan kirjat julki kesällä. En sitten saanut, mutta vielähän on melkein kesä. Kaikenlaista tapahtui pitkin kesää - esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin Y-tunnuksen saaminen kesti yllättävän kauan. Voin kertoa, että yksityiset tahot vaikeuttivat yritykseni perustamista enemmän kuin julkiset.

Helmivyön kirjat julkaistaan print on demand -periaatteella eli ne ovat tarvepainatteita. Tälle on parikin syytä: en halua, että kotiini vyöryy myymättömiä kirjoja enempää kuin on tarpeen (täällä on riittämiin muitakin kirjoja, uskokaa pois), enkä muutenkaan halua maksella painolaskuja kirjoista, joiden myyntimäärät jäävät joka tapauksessa pieniksi. Tiedän jo tässä vaiheessa uraani, että näiden kirjojen suurin asiakas tulevat olemaan kirjastot - ehkä myöhemmin tulee joitain poikkeuksia, kirjoja jotka suorastaan revitään käsistä.

Nämä kolme ensimmäistä eivät sellaisia ole. Kirjoille on kuitenkin käytännön selitys: ne olivat valmiina siinä vaiheessa, kun päätin perustaa kustantamon. Lisäksi niiden piti jo alun alkaenkin olla tarvepainatteita. Kirjojen piti ilmestyä Jukka-Pekka Kervisen pyörittämältä Putki Kustannukselta, josta kirjoitin aiemmin täällä (ja mainitsenkin joitain tässä esiteltyjä kirjoja). Jukka-Pekan into hommaan taisi vähän lopahtaa, ja totesin, että teen paremman näköiset kirjat itse ja että perustamalla kustantamon saisin kirjoista vähän rahaakin. Ja voilà, siinä ne nyt ovat, odottamassa että joku ne poimii.

Oma artikkelikokoelmani Epämiellyttäviä päähenkilöitä on hiukan samanlainen opus kuin aiemmin ilmestynyt Sotaa, sutinaa, seikkailuja: se on aiemmin julkaistuista, tiettyä lajityyppikirjallisuutta käsittelevistä teksteistä koottu. (Samanlainen, mutta skaalaltaan laajempi on myös Tapani Baggen Vaaran viehätys, jota olin julkaisemassa toisen kustantamon, Tarkkeen kautta.) Uudessa kirjassani tarkastelun kohteena on amerikkalainen kovaksikeitetty dekkari, jota olen lukenut ehkä enemmän kuin mitään muuta lajityyppiä ja josta olen aina kirjoittanut paljon. Kirja on koottu artikkeleista, haastatteluista, kolumneista (en arvaisi esseistä puhua tämän kirjan kohdalla), kirjoittajaprofiileista, nekrologeista ja arvosteluista, joita on syntynyt yli kymmenen vuoden aikana aika paljon. Uskoisin, että kirja antaa jonkinlaisen kuvan kohteestaan, ja sen skaala on 1920-luvun pulp-novelleista aina tähän päivään asti. Joissain teksteissä asiaan otetaan hiukan vino näkökulma, kirjoitan esimerkiksi homopokkareista ja tosirikoslehdistä sekä dekkarisarjakuvista.

Jostain syystä tällaisen kirjan kokoaminen oli minusta hauskaa ja näin aika lailla vaivaa tekstejä etsiessäni. Kismittämään jäi, etten löytänyt mistään George Pelecanos -haastattelua (lukuisia Pelecanos-nimisiä tiedostoja kyllä löysin, mutta ne olivat kaikki samanlaisia: muutama satunnainen suomenkielinen lause ja loput Pelecanosin sähköpostivastauksia) enkä myöskään Turun Sanomiin tekemääni King Suckermanin arvostelua. Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.

Kansi: Jenni Jokiniemi
Ajokortti helvettiin taas on rinnakkaisteos Ntamon julkaisemalle Kaikki valehtelevat -kirjalle. Julkaisin muutamien vuosien ajan Isku- ja Ässä-nimisiä rikos-fanzineita, jollaisia ei Suomessa oikein ole muita ollut. Iskussa ilmestyi normaalimittaisia novelleja, Ässässä hyvin lyhyitä flash fiction -juttuja, joiden pituus oli maksimissaan tuhat sanaa, yleensä puhuttiin parinsadan sanan teksteistä.

Iskun parhaat käännösnovellit ilmestyivät Kaikki valehtelevat -kirjassa ryyditettynä muutamilla Ässän novelleilla, jotka olivat hiukan pidempiä kuin Ässän mininovellit keskimäärin. Kun Jukka-Pekka Kervinen kyseli minulta sopivia pulp-kirjoja Putki Kustannukselle, Ässän novellit tulivat heti mieleeni. Sain kirjoittajilta vielä kerran luvan julkaista novellit (tosin yhtä kirjoittajaa en enää löytänyt, ja yksi ehti kuolla eikä perikunnan edustaja vastannut ikinä viestiini), joten kirja oli nopeasti valmiina. Jenni Jokiniemi teki siihen kivan kannenkin, mutta lopulta päätin jättää kirjan kuitenkin pois Putki Kustannuksen listoilta. Se teki sille vain hyvää, koska sain vielä innostuksen etsiä kolme uutta tekstiä, pyytää niihin kirjoittajilta luvat ja kääntää ne. Näin kirjassa on Rob Hartin, Stephen D. Rogersin ja Anthony Neil Smithin novellit, joita ei ole aiemmin suomeksi julkaistu. Smithin novellin näkökulmahenkilö on koira, mikä tekee siitä mainion. Rob Hart taas on nouseva dekkarinimi, jonka romaanit vaikuttavat ehdottoman kiinnostavilta. (Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.)

Kansi: J.T. Lindroos
Petri Hirvosen Kalmankylväjä taas tuli FinnWestiä ja Jerry Cottonia kirjoittaneelta Hirvoselta melkein pyytämättä, kun suunnittelin suomalaisten alkuperäispokkarien sarjaa. Se oli aikaa, jolloin toimitin Arktisen Banaanin dekkarisarjaa, ja oli kustantajan kanssa puhetta, että sarja voisi laajentua kotimaisten tekstien puolelle. Arktinen Banaani julkaisi lopulta toimittamanani Juha-Pekka Koskisen Eilispäivän sankarit sekä Tapani Baggen ja Harri István Mäen Pahan paikan, mutta Hirvosen teksti jäi vielä hyllylle. En tiedä, olisiko se Banaanin pirtaan sopinutkaan.

Putki Kustannus julkaisi Hirvosen novellikokoelman Kuolevan jumalan yö, jonka kokosin Hirvosen minulle lähettämistä ja Iskussa ja muissa yhteyksissä julkaistuista novelleista, ja Kalmankylväjänkin piti tulla Putkelta, mutta ajattelin, että tyylikkämpää on, jos julkaisen sen itse. Kirja on mieletöntä action-juhlaa, joka muistuttaa 80-luvun vhs-elokuvia varustettuna Hirvosen humanistisella eetoksella. Mistään itsetarkoituksellisesta törkeilystä ei ole kyse, vaikka väkivaltaa on runsaasti.

Olen kirjoittanut aika pitkästi. Halusin taustoittaa kirjat - se on minusta hauskaa ja lisäksi ajattelen, että on hyvä, jos lukija tietää hiukan enemmän siitä, miksi jokin kirja on olemassa. Mitään näistä kirjoista ei ehkä kannattaisi julkaista perinteisenä kirjana, paitsi Kalmankylväjä olisi voinut ilmestyä jossain muinaisessa kioskipokkarisarjassa. Jännitän hiukan, löytävätkö suomalaiset kirjanostajat tällaisen nettisysteemin, kun kirjaa ei voi hypistellä ennen ostopäätöstä.

Helmivyöltä on tulossa tietysti jo lisää kirjoja. Epämiellyttävien päähenkilöiden rinnakkaisteos - ja teos, jonka kokosin samaan aikaan kuin jo mainitun Sotaa, sutinaa, seikkailuja - on vielä nimeä vailla oleva artikkelikokoelma lajityyppikirjallisuudesta ylipäätään. Siinä käsitellään erillisten lajityyppien historiaa dekkareista ja länkkäreistä kauhuun ja fantasiaan, ja lisäksi on laajoja kirjoittajaesittelyjä. Kirjan laajuus tulee olemaan melkein 400 sivua! Lisäksi olen koonnut William Shakespearen kuoleman 400-vuotisjuhlan kunniaksi kirjaa, johon tulee ensimmäinen suomenkielinen tragedia, Jaakko Fredrik Lagervallin Macbeth-muunnelma Ruunulinna (1834), sekä Lauri Suomalaisen gradu-tutkielma Lagervallista vuodelta 1900.

Helmivyö julkaisee myös muita romaaneja. Turkulaisen Artemis Kelosaaren esikoisteos Omenatarha tulee olemaan tapaus: se on todennäköisesti ensimmäinen romanttis-dekadentti homoeroottinen spefi-romaani, joka suomeksi julkaistaan. Kirjan edwardiaaninen aikakausi on luotu huolella ja eroottiset kohtaukset - tai miksi olla häveliäs: pornografiset kohtaukset - ovat oleellinen osa juonta.

Kansi: J.T. Lindroos
Julkaisen myös oman romaanini, teoksen nimeltä Yksityisetsivä. Se on kertomus turkulaisesta yksityisetsivästä, joka kärsii pahoista vatsavaivoista ja hääräilee äärioikeistolaisissa porukoissa. Yksityisetsivä on kuin Arto Salminen olisi siirtänyt Jim Thompsonin keskeneräisen käsikirjoituksen nyky-Suomeen, vihapuheen ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen keskelle. Kirja edustaa Suomessa aika harvinaista psycho noiria (termin nappasin kirjailija Dave Zeltsermanin blogikirjoituksesta), samoin se täyttää hyvin kustantaja Otto Penzlerin määritelmän: noir is about losers. - Yksityisetsivänkin piti tulla alun perin Putki Kustannukselta (tosin eri nimellä), ja J.T. Lindroos teki sille hienon kannenkin, ehkä sitä käytetään tulevassakin julkaisussa, tietenkin muuttuvat muuttaen.

Artikkelikokoelmani ja Lagervallin sekä Kelosaaren ja oman romaanini koetan saada ulos vielä tulevan syksyn aikana, mutta aika tietysti näyttää, mitä ehdin, kun muutkin työt pitää tehdä. Myöhemmistä kirjoista en vielä sano mitään, mutta monenlaisia suunnitelmia on, myös uudempien uudelleenjulkaisujen saralla. Sanoin Helmivyön sivuilla toukokuussa, että Helmivyö on "pulpin Ntamo", mutta pulp-sanaa ei tule ottaa liian kirjaimellisesti, kuten osoittaa esimerkiksi tapaus Lagervall. Sain tänään myös selvästi kaunokirjallisemman käsikirjoituksen luettavaksi, proosarunoja, runoja, mininovelleja. Sen verran hyvä kirjoittaja, että saas nähdä.

Helmivyön blogissa on linkit tarvepainatepalvelu BoD:n nettikauppaan, mutta kirjat ovat saatavilla myös Bookyn kautta: Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Ajokortti helvettiin ja Kalmankylväjä. Bookysta tilatessa kirjat ovat myös edullisempia.