lauantaina, helmikuuta 03, 2018

Sisällissodan ääniä: miten se syntyi, osa 1

kansi: Samppa Ranta
Mainitsin aiemmassa postauksessa, että satuantologia Sadan vuoden unet saattaa jäädä viimeiseksi korkean profiilin antologiaksi, jonka kokoan (toivossa on tietysti hyvä elää), mutta mainitsin joka tapauksessa, että tulossa olisi vielä sisällissodan satavuotis-"juhlan" kunniaksi antologia. Kirja ilmestyi pari viikkoa sitten nimellä Sisällissodan ääniä, alaotsikkona "Kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta". Se on herättänyt kohtuullisesti huomiota ja kiinnostusta, mutta ei mitään kauhean isoa - pelkään, että teos jää muiden sisällissotakirjojen (tai Helsingin Sanomien mittavien sisällissotaprojektien) alle eikä sitä huomata. Sama voi tietysti koskea muitakin sisällissotakirjoja - toki Lasse Lehtisen ja Risto Volasen kaltaiset setämiehet saavat omille, ongelmallisille näkemyksilleen paljon palstatilaa ja huomiota.

Sisällissodan ääniä on kirja, jonka kohdalla voin sanoa olevani etuoikeutettu. En ainakaan saa enää valittaa siitä, jos joku jossain sanoo saaneensa kustannussopimuksen baarin tiskillä tai ravintolan vessassa. Idea Sisällissodan ääniin nimittäin tuli keskustelussa Art Housen kustannuspäällikön Urpu Strellmanin kanssa Turun kirjamessujen humussa syksyllä 2016. Jos nyt oikein muistan, heitin vain, asiaa sen kummemmin miettimättä, että kun sisällissodasta kerran tulee sata vuotta, voisi koota kirjan, jossa on otteita sisällissotaan liittyvästä kaunokirjallisuudesta ja laittaa mausteeksi mukaan sitaatteja myös ajan lehtijutuista ja muistelmista. En muista, että olisin vastaavaa kirjaa aiemmin miettinyt.

Kirja kiinnosti Strellmania edelleen, ja lähetin hänelle tällaisen alustavan listan:
vasemmisto:
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kaarlo Uskela: Vainovuosilta, joku kertomus (muistaakseni kaikki sisällissotaa tavalla tai toisella) Lauri Luoto: otteita tai novelleja (tämä on näitä Markku Eskelisen esille nostamia kirjailijoita, aiemmin tiesin vain nimen) 
Diktonius: Janne Kuutio (otteita, en tiedä Diktoniuksen perikunnasta)
Kaarlo Valli: otteita romaanista Leikeissä tai novelleja
oikeisto:
Eino Railo: novelleja sisällissodan aivan alusta
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (otteita jos on sisällissodasta)
Jalmari Kara (Kapteeni Teräs): otteita Suur-Isänmaasta

myöhempiä neutraaleja: Paavo Fossi: Hetkiä, kirjassa Kertomuksia, 1958 (tämä on oikeasti tosi hieno novelli, jossa kuvataan herkästi teloitustilannetta)

Tästä listasta aika vähän päätyi kuitenkaan lopulliseen kirjaan, ja tulin huomaamaan myös, että jotkut eivät olisi sopineet mukaan, sillä esimerkiksi Willman-Elorannan Vallankumouksen vyöryssä käsittelee vuoden 1905 yleislakkoa, ei sisällissotaa. Eino Railolta taas kirjaan valikoitui muita kuin novelleja (eikä hänellä varsinaisia sisällissotanovelleja olekaan).

Joka tapauksessa asia sovittiin ja Strellman lähetti minulle Sisällissodan äänien kustannussopimuksen. Täytyy myöntää, että olin vähän hämilläni, koska en ollut todellakaan varautunut tekemään tällaista kirjaa. Minulla oli jo tekeillä Sadan vuoden unet ja olin luvannut tehdä toiselle kustantamolle opuksen 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa - kaikki ilmestyisivät suurin piirtein samaan aikaan tai ainakin peräkkäin. En ole kuitenkaan koskaan osannut sanoa ei, joten rupesin hommiin.

Ensimmäiseksi kävin läpi sisällissotaan liittyvän aineiston, jota minulla oli Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta -kirjatuplasta. Sitä löytyi aika paljonkin, mutta osa jäi lopulta uudesta kirjasta pois. Osa aiemman kirjan teksteistä liittyi vuoden 1905 suurlakkoon tai sen jälkipuinteihin, osa on liikaa kiinni 1920- ja 1930-luvun äärioikeistolaisissa liikkeissä. Näistä teksteistä otin Sisällissodan ääniin kuitenkin Elias Simojoen vuonna 1923 pitämän puheen todisteena siitä, että sisällissota mahdollisti Suomessa äärioikeistolaisen retoriikan. Äärioikeiston puheessa pyrittiin ylittämään yhteiskunnallinen kahtiajako kutsumalla kaikki kansalaispiirit samaan kohtalonyhteyteen (tässä tapauksessa siis vastustamaan venäläisiä bolshevikkejä), unohtamaan yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat ja kaunat ja luomaan suuri yhtenäinen Suomi. Tämä kuulostaa varmasti monen mielestä hyvältä (siinä on myös hiukan ns. tolkun ihmisen diskurssia), mutta pitää muistaa, että tätä retoriikkaa harjoittivat (ja edelleen harjoittavat) natsit ja fasistit, tunnettuine seurauksineen.

Seuraavaksi käänsin katseeni toiseen kirjalliseen lähteeseen, appiukolta jo vihapuhekirjoja tehdessäni saamaani Kansalaissota dokumentteina 1-2, jonka Hannu Soikkanen on koonnut vuosina 1967-1968. Siinä ei kaunokirjallisuutta juuri käytetä lähteenä tai dokumenttina (jonkin verran siinä on aiheeseen liittyviä runoja), vaan kirja on koottu enemmänkin virallisempien lähteiden varaan: sanomalehtijuttujen, päiväkirjojen, arkistoihin lahjoitettujen muistelmien, viranomaismerkintöjen, kuulustelupöytäkirjojen ja muiden. Soikkanen on myös varustanut kirjat pitkillä selostuksilla kustakin lähteestä. Kansalaissota dokumentteina on kiehtova opus, vaikkakin aika raskaslukuinen (enkä ole sitä lukenutkaan kannesta kanteen). Soikkasen kirjan voisi hyvin julkaista uudestaan (joskin luulen, että ikkuna sisällissotakirjojen suhteen sulkeutuu tämän vuoden aikana).

Kirjoitin kevään 2017 aikana puhtaaksi useita kymmeniä tekstejä Soikkasen kirjasta, mutta siinä vaiheessa, kun kirjaa todella ruvettiin kasaamaan, tekstejä jäi paljon pois. Osasta huomasin, että ne eivät kuitenkaan kuljeta sisällissodan tarinaa eteenpäin riittävän hyvin tai ilmeikkäästi tai ovat toistoa johonkin toiseen, ilmaisevampaan tekstiin nähden. Lisäksi mietin koko ajan, etten voi kaikkea ripata Soikkaselta (vaikka en tiedä, paljonko opusta on luettu ja tunnistaisiko tavallinen lukija kopsaukset). Minulla vain oli tuohon aikaan todella paljon muita töitä, ja Soikkaseen turvautuminen oli ollut jonkinlainen keino kuvitella, että teen samalla myös Sisällissodan ääniä. Minullahan on muutenkin tapana toimia niin, että teen useaa kirjaa samaan aikaan ja joskus ne kaikki valmistuvat, mutta olen joko alkanut vanhetessani hidastua tai työaika on muuten vähentynyt (perheen pienin vaatii tietysti enemmän huomiota kuin isompi lapsi).

Mutta sitten piti saada muut kirjat valmiiksi ja jätin Sisällissodan äänet odottamaan syksyä ja sitä että saisin keskittyä siihen rauhassa. (Samalla ajattelin, että jahka saan sisällissodan pois käsistäni, ehdin tehdä yhden toisen kirjan vielä ennen joulua. Vähänpä tiesin.)

Seuraavassa osassa: miten kirja tahkotaan kasaan parissa kuukaudessa. 

keskiviikkona, tammikuuta 10, 2018

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Herra ja ylhäisyys

Päätin kuitenkin postata tänne, ehkä eräänlaiseksi mainokseksi, tekstini Simo Penttilän romaanista Sierranuevan sulotar ja siitä tehdystä elokuvasta Herra ja ylhäisyys - aiemmin epäilin, onko siihen syytä, sillä suurin osa alla olevasta tekstistä oli jo julkaistu aiemmassa kirjassani Wild West Finland. Kopsasin tekstin ja muokkasin sitä 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa -teosta varten, koska jossain kohtaa pelkäsin, että en muuten saa 50 teosparia täyteen ajoissa. Tuloksenahan oli, kuten aiemmin kirjoitin, että tekstejä oli liikaa ja niitä piti karsia. Aiemmin postasin tekstit Kekkonen tulee! -elokuvasta ja Me Rosvoloista.

Erona Wild West Finlandissa olevaan tekstiin nähden on ainakin se, että kuvailen tässä pidempään ja tarkempaan Sierranuevan sulotar -romaanin juonta. En ole Simo Penttilän tuotannon ystävä, mutta jatkuvasti huomaan, että juuri hänen kirjansa saattavat olla suomalaisille rakkaimpia länkkäreitä. Ehkä tässä näkyy se, etten osaa suhtautua lukemistokirjallisuuteen(kaan) nostalgisesti. Samaten suhtaudun elokuvaan varmasti jonkun mielestä tarpeettoman kriittisesti. Tärkeänä lähteenä alla olevassa tekstissä toimi muuten Petri Poikuksen mainio artikkeli, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten Ruudinsavu-lehdessä.

Simo Penttilä: Sierranuevan sulotar (1934)

Suomessa on aina kirjoitettu paljon lännenkirjallisuutta. Asialla ovat olleet usein Pohjois-Amerikassa elämäänsä viettäneet siirtolaiset, mutta moni poikien seikkailukirjoja tehnyt kirjailija teki myös länkkäreitä. Yksi keskeisiä suomalaisia lännenkirjailijoita on ollut Simo Penttilä, oikealta nimeltään Uuno Hirvonen (1898–1971). Suurin osa hänen tuotannostaan sijoittuu Pohjois-Amerikkaan. Penttilän tuotannolla on ystäviä vielä 2000-luvullakin, varsinkin myöhemmin kirjoitetulla Arizona-sarjalla, jonka pääosassa on salaperäinen kostaja Punavyö. 
Uuno Hirvonen oli varsinaiselta ammatiltaan toimittaja, mutta hän loi silti mittavan tuotannon viihdekirjailijana. Hirvonen oli Uusi Suomi -lehdessä ensiksi toimittajana vuosina 1919–1923, sitten toimitussihteerinä 1923–1937 ja lopulta toimituspäällikkönä 1937–1958. Hirvonen julkaisi ensimmäiset teoksensa omalla nimellään (Tienristeyksessä, 1918; Gyldenbrookien kunnia, 1918) sekä salanimellä Artturi Koskensalpa (Kadonneet miekankannattimet, 1922). Simo Penttilän nimellä hän julkaisi romaanin Ecuadorin konsuli vuonna 1921. Suomalaisen rikosromaanin historian kirjoittanut Timo Kukkola kuvailee tarinaa "rennon tyylinsä perusteella paremminkin seikkailu- kuin rikosromaaniksi". 
Myöhemmin Simo Penttilänä Hirvonen keskittyi seikkailukirjallisuuteen, ja vasta 1950-luvulla hän kokeili uudestaan rikoskirjallisuutta. Monet Penttilän nimellä ilmestyneistä kirjoista sijoittuvat Pohjois- tai Keski-Amerikkaan. Penttilän lännentuotantoon kuuluvat tai ainakin sitä sivuavat hänen kertomuksensa kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilästä. Heikkilä teki ensiesiintymisensä vuonna 1925 Suomen Kuvalehdessä, johon päätoimittaja L. M. Viherjuuri oli pyytänyt Penttilää kirjoittamaan jännitysjuttusarjaa. Penttilä vastasi, ettei Suomen Kuvalehteen voi kirjoittaa Suomeen sijoittuvia jännitysjuttuja ja päätti sijoittaa sankarinsa Meksikoon. Tarinat koottiin myöhemmin kirjoiksi.
Sarjan ensimmäinen teos Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä ja naiset ilmestyi vuonna 1928. Se oli arvostelumenestys, ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että Penttilä edusti "aivan omalaatuista, terävän mielikuvituksen ja miehekkäälle vauhdille rakentuvan kerronnan alaa". 
T. J. A. Heikkilä on Raudussa syntynyt kappalaisen poika, joka on käynyt Markovillan sotakorkeakoulun Viipurissa ja lähtenyt Meksikoon 1920-luvulla. Syytä maastamuuttoon ei tarinoissa kerrota, mutta Heikkilä joka tapauksessa rekrytoidaan Meksikon armeijaan, kun hän nappaa kiinni erään kapinoitsijan. Ensiksi hänestä tehdään eversti, mutta kun hän estää Meksikon presidentin murhayrityksen, hänestä tehdään kenraaliluutnantti. Hänestä tulee lopulta Meksikon Yhdysvaltojen III armeijakunnan komentaja ja Sonoran sotilaspiirin kuvernööri. Hän toimii suoraan Meksikon presidentin käskyvallan alaisena. Heikkilä saa lopulta lempinimen "Sonoran uni", koska on hän on poistanut päiviltä eli "nukuttanut" tuhansia konnia. 
Lähtökohta on epäuskottava, ja epäuskottavuutta lisää se, että Heikkilä seurustelee niin sulavasti hienostelevien meksikolaisten keskellä – uskottavalta ei nimenomaan tunnu, että suomalainen sopeutuisi Meksikon hienostunutta käytöstä korostavaan hovikulttuuriin. Tosin tarinoissa myös korostetaan Heikkilän turhamaisuutta ja halua pukeutua näyttävästi ja aina etiketin mukaisesti tai jopa yli. Heikkilä muistuttaa monella tavoin toista aikakauden tunnettua dandya, Mannerheimia. 
Toisaalta Penttilän tarinat kuuluvat 1920-luvulla Suomessa yleistyneeseen parodisen seikkailukirjallisuuden perinteeseen. Parodia Heikkilä-tarinoiden tapauksessa kohdistuu vanhempiin, yleensä käännöksenä ilmestyneisiin seikkailukertomuksiin, joskin Penttilä tuo omiin tarinoihinsa myös hienostuneisuutta. Parodisia elementtejä ovat esimerkiksi Heikkilän saamat kunniamerkit: Kultainen Puuma, Sierranuevan Salamanterin suurristi, Venezuelan Vihreä risti. Heikkilä on myös Tortugan tasavallan kenraalikapteeni ja Yhdysvaltain 428:nnen jalkaväkirykmentin kunniakomentaja. Parodian kohteet kuitenkin katosivat sarjan jatkuessa historian hämäriin, ja parodia itsekin tuntui tarinoista häviävän ja jäljelle jäi rasittava itseihailu. On sanottu, että Simo Penttilä samastui vahvasti omaan luomukseensa. Penttilä seurusteli upseerien kanssa aktiivisesti, ja myöhempien aikojen haastattelija kuvasi häntä sanoen: "Sean Connery on James Bond. Simo Penttilä on T. J. A. Heikkilä." 
Tarinoissa on kuitenkin paikoitellen realismia – tai ehkä se on väärä sana, sen verran epäuskottavia tapahtumat ovat, varsinkin toistuessaan lähes samankaltaisina koko ajan. Penttilä piti kuitenkin huolta siitä, että tapahtumapaikat on kuvattu oikein. Hän luki Meksikoa käsittelevää kirjallisuutta ja kirjoitti Sonoran kartta edessään, ja tarinoissa viitataan oikeisiin paikkoihin. Kun Penttilä myöhemmin kävi Meksikossa, hän sanoi haastattelijalle olleensa siellä kuin kotonaan. "Hän tunsi Mexico Cityn kadut ja hotellien nimet, käveli erehtymättä eri osoitteisiin", kirjoittaa haastattelija. Samalla Penttilä viittaili oikeisiin henkilöihin, esimerkiksi Meksikon lukuisiin presidentteihin, jotka vaihtuvat tarinoissa sitä mukaa kuin he todellisuudessakin vaihtuivat. Samalla Penttilän tarinoista syntyy vaikutelma, että kaikki kuvernöörit sekä koko Meksikon upseerikunta, Heikkilää ja tämän läheisimpiä apulaisia lukuun ottamatta, on korruptoitunutta ja vallanhaluista, aina valmiina vallankaappaukseen. 
Heikkilä-tarinat poikkeavat perinteisestä lännengenrestä siinä, että ne sijoittuvat kirjoittamisajankohtaan, nykyaikaan. Aikakausi myös elää, vaikka Heikkilä itse ei vanhenekaan. 1920-luvulla kirjoitetut kirjat sijoittuvat 1920-luvulle, vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Sierranuevan sulotar eletään vuotta 1933, sodan jälkeen kirjoitetussa kirjassa Kuka tuntee naiset? (1947) kuvataan sodanjälkeistä maailmaa ja niin edelleen. 
Penttilän tyyli tuntuu nykyään luettuna työläältä, mutta ajan intellektuellit ihailivat sitä ja arvostivat Penttilän korkealle omassa lajissaan. On jopa puhuttu pienestä Penttilä-kultista. Kuka tahansa ei ollut kykenevä lukemaan Penttilää. Vielä vuonna 1947 Vilho Suomi innostui Arvostelevassa kirjaluettelossa toteamaan Kuka tuntee naiset? -kirjasta näin: "Kirjailijan tyyli [on] älykkäästi iloittelevaa ja ironisoivaa, jopa siinä määrin, että lukijalta täytyy edellyttää verraten hyvää yleissivistystä, jotta ihmisten ja yhteiskunnan heikkouksilla ja naurettavuuksilla leikittelevä pilanteko löytäisi perille." Samalla Penttilän tyyli on vanhentunut. 
Sierranuevan sulotar (1934) kärsii samoista piirteistä. Penttilä ei koskaan oikein kunnolla kuvaa toimintakohtauksia, vaan niihin vain viitataan, usein sangen elliptisesti, joskus pelkän replikoinnin avulla. Kirjaa lukiessa ei pääse syntymään sellaista lähes ruumiillista suhdetta, joka parhaissa jännitys- ja seikkailuromaaneissa voi syntyä. Romaanissa Sierranuevan sulotar on täynnä konnia, kansainvälisiä seikkailijoita ja palkkasotureita, mutta kovin vaaralliselta paikalta se ei koskaan tunnu. 
Romaanin alussa Meksikon presidentti lähettää Heikkilän Keski-Amerikkaan Sierranuevan tasavaltaan salamyhkäistä tehtävää suorittamaan. Pienen maan presidentti kuvittelee olevansa "uusi Simon Bolivar", mutta keskittyy pitämään luonnonrikkauksia itsellään. Heikkilä ottaa mukaansa apurinsa Silvion ja intiaanioppaan Tlacan, ja saapuessaan perille he esiintyvät amerikkalaisina arkeologeina. Pian Heikkilä ja kumppanit törmäävät vallankaappausta havittelevan entisen presidentin joukkoihin sekä suomalaiseen "juoppoon ja juonittelijaan" Toivo Taavetti Torkkaan. Heikkilä ei olisi Heikkilä, ellei hän tapaisi myös kaunista naista, doña Camillaa. Tämän isä markiisi don Ramiro on kansan suosiossa ja Heikkilä kumppaneineen päättää auttaa häntä saamaan vallan Sierranuevan tasavallassa. Seuraa monenlaisia seikkailuja ja paljastumisia ja pakenemisia. Juoni on monipolvinen ja sekava eikä Penttilä juuri auta lukijaa. Lopussa käänteet tulevat loputtoman pitkissä repliikeissä, ja suomalainen juoppokin paljastuu kansainväliseksi palkkasoturiksi Cameroniksi (ihmeen hyvin hän puhuu suomea!). 


Jorma Nortimo: Herra ja ylhäisyys (1944)

Simo Penttilän luomus kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä pääsi myös valkokankaalle. Vuonna 1944 ensi-iltaan tuli Jorma Nortimon ohjaama elokuva Herra ja ylhäisyys, jossa pääosaa esitti Tauno Palo. Suomalaisittain poikkeuksellisen lavastuksen suunnitteli nimimerkki Roy eli Tapio Vilpponen, joka oli myöhemminkin kiinnostunut Meksikoon sijoittuvista seikkailuista, sillä hän kirjoitti vuodesta 1958 alkaen omaa El Zorro -sarjaansa. Elokuvan lavastukset kiinnittivät huomiota jo omana aikanaan, esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin arvostelija totesi, että elokuvassa "on käytetty oikein ulkolaisia, tarkemmin sanoen amerikkalaisia mittasuhteita". Elokuva kuvattiin Nummelan hiekkakuopilla, jonne rakennettiin vaivoja säästelemättä meksikolainen kaupunki. Herran ja ylhäisyyden tekeminen maksoikin yli 400 000 markkaa, mikä teki siitä poikkeuksellisen kalliin elokuvan. Se oli kuitenkin valmistumisvuotensa toiseksi suosituin kotimainen ensi-ilta (Dynamiittityttö oli suositumpi). 
Elokuva pohjautuu Penttilän romaaniin Sierranuevan sulotar, joka oli ilmestynyt vuosikymmen aiemmin. Vuonna 1945 eli vain vuosi elokuvan jälkeen Penttilän novelleista julkaistiin kooste, jolla on sama nimi kuin elokuvalla. Elokuva on uskollinen romaanille Penttilän dialogia myöten ja niinpä se on myös yhtä sekava. T. J. A. Heikkilää esittää Tauno Palo ja doña Camillaa Regina Linnanheimo, joka ainakin silmiä siristäen käy keskiamerikkalaisesta markiisin tyttärestä. Penttilän tarinoissa tosin sikäläiset kaunottaret ovat aina huomattavan vaaleita, mikä kielii tietynlaisista asenteista.
Herran ja ylhäisyyden arvioissa elokuvaa käsiteltiin seikkailuelokuvana, ja sellaisena se onkin luontevampi nähdä kuin länkkärinä, varsinkin kun tarina sijoittuu Keski-Amerikkaan Heikkilä-tarinoiden normaalin miljöön, Meksikon sijasta. Tarinassa on yllättävän vähän länkkäreille tyypillisiä elementtejä, ratsastelua on melko vähän, lännenelokuville tyypillisiä maisemia ei ole juuri lainkaan, suurelta osin ollaan sisätiloissa. 
Herra ja ylhäisyys -elokuvassa on samaa vikaa kuin Penttilän teksteissäkin: siinä puhutaan toiminnasta, joka on tulossa tai jo tapahtunut, mutta itseään toimintaa ei useinkaan näytetä. Monet Penttilän novelleistahan alkavat vasta siinä vaiheessa, kun Heikkilä on jo pannut pahikset telkien taakse tai tappanut, niin kuin hänen tapansa usein on. Paikoitellen Herra ja ylhäisyys -elokuvassa ei edes tunnu siltä että Heikkilä olisi puheidensa veroinen sankari, kun hän ei juuri sankaruuttaan osoita, ainoastaan puhuu siitä. Jorma Nortimo myös ohjaa dialogipainotteisesti, ja siirtymät kohtauksesta toiseen ovat staattisia. 
Dialogipainotteisuutta korostaa myös se, että Simo Penttilä toimi itse elokuvan käsikirjoittajana eikä selvästikään ole malttanut karsia itselleen tyypillistä nokkelaa replikointia. Pitkät sanailut hidastavat elokuvaa ja tekevät sen lopulta sekavaksi, mistä huomautti esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin kriitikko T. A. Hän kirjoitti: "Filmikertomuksesta puuttuu juonta eteenpäin kuljettava johtolanka, joka sitoisi tapahtumasarjat toisiinsa kiinteästi määrättyyn kulminaatiopisteeseen kehittyväksi aiheeksi. Nyt voisi alku- ja loppukohtauksen väliin mahdutettu monikirjavainen tapahtumasarja alkaa yhtä hyvin lopusta kuin alusta." Samaa totesi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi. Uuden Suomen kriitikko S. S. tosin totesi: "Herra ja ylhäisyys onkin lähinnä verrattavissa loisteliaaseen oopperaan, jossa itse juonen punainen lanka lopulta on sivuseikka, ja päähuomio kiintyy yksityisiin tilanteisiin sekä tietenkin ulkonaiseen silmänruokaan." (Erikoista on, että S. S. lienee ollut Salama Simonen eli Simo Penttilän toimittajavaimo!) Selvänäköinen on ollut Aamulehden O. V-hl:n huomio, jonka mukaan Penttilän kirjat eivät ole elokuvallisia, koska tarinoista puuttuu "seikkailun rytmi ja jännitys" ja kaikki huomio kiinnittyy tyyliin. 

Herran ja ylhäisyyden seikkailijoita:
Reino Valkama Cameronina (vas.), Tauno Palo Heikkilänä
ja ohjaaja Jorma Nortimo Heikkilän assistenttina 
Kuvauksena Keski-Amerikasta Herran ja ylhäisyyden Meksiko on toivottoman stereotyyppinen: lähes kaikilla henkilöillä on päässään valtava sombrero ja jokainen hokee "carambaa" joka toisessa lauseessa. Espanjankielisiä nimiä pudotellaan rituaalinomaisesti joka käänteessä, ilmeisesti luomassa humoristista vaikutelmaa. Penttilä itse arvosti univormuja, mikä selittää sen, että Heikkilä ja muut pukeutuvat koko ajan näyttäviin paraatipukuihin. Elokuvan "el presidente" ja tämän vasallit ovat koomisia pahiksia isoine viiksineen ja typerine hattuineen. 
Penttilän monet suosikkiteemat näkyvät elokuvassa. Lopussa näytetään esimerkkiä siitä, miten oikeutta tehdään: nopeasti ja armotta ja usein ilman kunnollista oikeudenkäyntiä. Viranomainenkin voi ottaa lain omiin käsiinsä. Pääosassa on kuitenkin Heikkilän ruumiillistama miesihanne: naisia kaadetaan vasemmalta ja oikealta, mutta miehen sydän kuuluu armeijalle ja valtiolle. Heikkilä ei tietenkään pääse puhumaan isänmaasta, Meksikossa kun on. Toisaalta näin Penttilä pääsee näyttämään, että suomalainen mies päihittää kaikkien muitten maitten miehet. 
Herra ja ylhäisyys oli kuitenkin ensimmäinen suomalainen lännenelokuvaksi laskettava tuotanto, joka viitoitti tietä myöhemmillekin filmeille. Esimerkiksi Spede Pasasen ja Vesa-Matti Loirin Hirttämättömät (1971) kuvattiin samanlaisissa ympäristöissä, Porvoon hiekkakuopilla, tosin lähes ilman lavastusta. Herraa ja ylhäisyyttä sekä Hirttämättömiä yhdistää myös se, että kummassakaan ei paljon ratsastella. 

maanantaina, joulukuuta 18, 2017

Sadan vuoden unet ja miten se syntyi

Keskustelu kirjallisuudesta tai oikeastaan kirjoittamisesta ja kirjojen tekemisestä on minusta usein vaikuttanut oudon mystifioivalta, vaikka vuosikymmeniin kukaan ei ole uskonut palturipuhetta runoilijan saamasta jumalallisesta inspiraatiosta. Kirjoittaminen sujuu, joskus taas ei, mutta siihen ovat usein muut syyt kuin se, onko jumalien suosiossa.

Tiedän, että sanotaan, että lukijakaan ei halua lukea kirjan tekemisen vaikeudesta, kun ainoastaan lopputulos ratkaisee. Sekin on yksi osa mystifioivaa puhetta kirjallisuudesta, koska, kuten jokainen kirjan tehnyt tietää, ulkopuoliset olosuhteet vaikuttavat lopputulokseen paljon. Apurahat - jos niitä sattuu saamaan - tietysti voivat vähentää ulkopuolisten olosuhteiden vaikutusta, mutta apurahat toisaalta muokkaavat sitä, mistä ylipäätään kirjoja tehdään, koska tekijä voi ajatella, että tähän hankkeeseen ainakin saa apurahaa, mutta tähän toiseen ei. En itsekään olisi tehnyt kaikkia kirjojani, jos en olisi tiennyt, että niihin saa apurahaa.

Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi olen usein kirjoittanut kirjojen tekemisen prosessista, siitä miten ideasta tulee vuosien kuluttua valmis teos. Joskus kyse on tietysti hyvin nopeastakin aikataulusta, kuten esimerkiksi jälleen ajankohtaisen On Suurten muinaisten aika -kirjasta, joka valmistui baarissa saadusta ideasta valmiiksi kirjaksi noin kuukaudessa. (Ilman joulunpyhiä se olisi valmistunut nopeammin.)  Uskon, että tällainen prosessien kuvaus on opettavaista ja mahdollisesti rohkaisevaa muille kirjailijoille tai antologian kokoajille, mutta samalla se voi lisätä ymmärrystä siitä, millaisia duuneja kaltaiseni freelancer joutuu tekemään ja millaisia tekovaiheita yhdessä kirjassa voi olla, vaikka se näyttäisi kansiin pantuna kuinka valmiilta.

En ole tässä blogissa vielä juuri mitään kirjoittanut kesällä, juuri ennen WorldConia ilmestyneestä antologiasta Sadan vuoden unet (Jalava), johon keräsin kolmetoista aikuislukijoille tarkoitettua satua. Kirja on saanut enemmän blogiarvioita kuin ehkä mikään aiemmin julkaisemani teos, mikä on oikein mainiota, koska niillä tuntuu nykyään olevan enemmän virkaa kuin sanomalehtiarvosteluilla.

Sadan vuoden unia tehtiin yli neljä vuotta, sillä olen lähettänyt ensimmäisen asiaa koskevan Facebook-viestini joukolle kirjoittajia 27.2.2013. Olin saanut päähäni idean, että voisi koota ja toimittaa novellikokoelman, jonka tarinat olisivat vanhanaikaisia seikkailusatuja, sellaisia joissa kerjäläispojat (tai -tytöt!) taistelevat ihmissyöjäjättiläisiä ja merihirviöitä vastaan ja voittavat itselleen prinsessan (tai prinssin! tai prinsessan!) ja puoli valtakuntaa. Tällaisia ovat Suomessa kirjoittaneet Aili Somersalo, Laura Soinne ja Mika Waltari (ainakin Dshinnistanin prinssin aloitustarina on tällainen ja se on omasta mielestäni Waltarin parhaita lyhyitä kertomuksia). Usein seikkailusaduissa on kauhu- ja fantasia-aineksia, mikä itseäni olisi ideassa kiinnostanut ja minkä takia arvelin löytäväni kirjailijoita tekstejä tekemään. Paljastui, että samanlaista ideaa oli jo pohdittu kirjailijoiden omissa porukoissa. "Great minds think alike", sanoi Johanna Sinisalo viestiketjussamme.

Olin ilmeisesti tässä vaiheessa jo kysynyt Savukeitaan Ville Hytöseltä, kiinnostaisiko Savukeidasta tällainen kirja (olin aiemmin toimittanut pienen kirjan Vuoripeikot, jossa on suomalaisten ei-satukirjailijoiden satuja, mikä varmaan jollain tavalla sysäsi tämänkin idean käyntiin), ja Hytönen oli näyttänyt vihreää valoa. Mutta parikin kirjailijaa sanoi, että kirjaa kannattaisi tarjota isommillekin kustantajille, varsinkin kun sadut olivat jo nousseet jollain tavalla pinnalle muuallakin kirjallisella kentällä. Lisäksi ehdotettiin, että toimittamiseen voisi hakea rahaa WSOY:n säätiöltä, jonka hakuaika oli juuri tuolloin keväällä 2013 umpeutumassa.

Kahden kuukauden sisällä tulikin viesti, että kirjan tekemiseen oli myönnetty apuraha - vieläpä aika iso! Perustimme salaisen ryhmän kirjan tekemiselle ja aloimme sumplia keskenämme, mitä kukakin kirjoittaisi. Täytyi pitää huolta siitä, että kirjaan ei tulisi liian samanlaisia satuja tai muunnelmia samoista saduista.

Kustantajia kirja ei tuntunut kuitenkaan kiinnostavan. Monet sanoivat, että kirjoittajalista oli vaikuttava, mutta kaikilla oli olevinaan tieto siitä, että novellit, varsinkaan usean kirjoittajan novelliantologiat, eivät myy. (Tiedän tämän itsekin, mutta en ole koskaan kuullut mitään kunnollista selitystä.) Olimme sopineet kirjoittajien kanssa, että satuja ei kirjoiteta, jos kustantajaa ei löydy. Osalla kirjoittajista oli tosin jo satu valmiina, joitain oli julkaistu esimerkiksi Usvazinen satunumerossa muutamia vuosia aiemmin. Se, että olin saanut apurahaa WSOY:n säätiöltä, ei tarkoittanut mitään WSOY:n suhteen, sillä he antavat apurahoja myös muille kuin "omille" tekijöilleen.

Apuraha oli tietysti loppunut jo aikaa sitten - en usko, että ikinä käytin sitä millään tavalla kirjan varsinaiseen tekemiseen. Keväällä 2016 juttelin kirjaideasta Jalavan/Art Housen kustannuspäällikkö Urpu Strellmanin kanssa, osittain vapaamuotoisesti (baarissa muistaakseni; enkä voi olla toteamatta tähän, että minua on aina ärsyttänyt, kun joku kertoo saaneensa kustannussopimuksen baarissa), ja hän näytti alustavasti vihreää valoa. Jalavallehan olen muutenkin tehnyt novelliantologioita: ihmissusikirjan Kuun pimeä puoli ja Cthulhu-kirjan Kirotun kirjan vartija. Ihmissusikirja oli kai myynyt sen verran, että aivan toivottomalta ei näyttäisi hyvien tekijöiden satukirjakaan (Kirotun kirjan vartija oli vasta ilmestymässä).

Laitoin Urpulle selventäviä sähköposteja toukokuun lopussa. Tässä vaiheessa kirjoittajia oli aikamoinen lista, peräti kaksikymmentä! Osa oli suunnitellut vanhan sadun muunnelmaa, osa halusi kirjoittaa uuden, mutta aikuislukijoille kirjoitetun sadun. Urpu oli kuitenkin sitä mieltä, että kirjaa olisi helpompi myydä ja siitä tulisi kompaktimpi, jos siinä olisi vain tunnettuihin satuihin perustuvia uusia novelleja. Tässä vaiheessa olin valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten suostuin ideaan, vaikka jouduinkin tässä vaiheessa poistamaan useita novelleja kirjasta (sillä seurauksella, että yksi kirjoittajista tulistui minulle - hänellä oli jo valmis novellikin - eikä ole kai vieläkään antanut kokonaan anteeksi).

Deadlineksi määrättiin vuoden 2017 kevät, kirjan sovittiin ilmestyvän niin että se olisi myynnissä vuoden 2017 suuressa spefi-tapahtumassa WorldConissa. Kirjoittajalista eli melkein loppuun asti: Markus Leikola oli jo kieltäytynyt hommasta, vaikka oli ollut alusta alkaen mukana, mutta kustannustoimittajan soitto sai hänet perumaan puheensa ja kirjoittamaan nopeasti yllättävänkin hauskan ja toimivan novellin - se tuli mukaan aivan viime vaiheissa enkä sitä enää toimittanut millään tavalla, vaan luovutin sen homman Jalavan omalle kustannustoimittajalle. Salla Simukka oli jättäytynyt pois jo aiemmin, mutta antanut luvan käyttää ideaansa siitä, että Grimmin veljesten "Maleena-neidosta" voisi tehdä postapokalyptisen tarinan. Pyysin nousevaa kirjailijaa Artemis Kelosaarta tekemään novellin Simukan idean pohjalta, ja Artemis suostui.

Lisäksi olin sekoillut ja unohtanut yhden kirjailijan lopullisesta listasta pois, mutta onneksi hän kuuli hankkeen etenemisestä muualta ja laittoi viestiä, ja hänen novellinsa tuli vielä mukaan. Ylimääräistä stressiä aiheutti myös se, että unohdin jatkuvasti lukea yhden kirjoittajan novellin, jonka hän oli lähettänyt jo hankkeen alkuvaiheissa.

Kirjoitin itse lyhyen esipuheen, jossa yritin kuvailla satujen ja niiden aikuisille tehtyjen versioiden samaan aikaan yhteistä ja erillistä historiaa. Alkukeväästä 2017 totesin kuitenkin, että minulla on liikaa muita töitä (50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, jonka tekeminen ei tuntunut loppuvan koskaan), ja kysyin Jalavasta, voisiko joku heidän kustannustoimittajansa saatella hankkeen päätökseen. Tämä kävi heille, ja pääsin tekemään varsinaista omaa kirjaani. Olen kokenut tästä lievästi huonoa omatuntoa, mutta en toisaalta olisi pystynyt enää keskittymään kirjan (tai kirjojen) tekemiseen kunnolla.

Sadan vuoden unet sai nimensä runoilijana tunnetun Johanna Venhon hienosta Prinsessa Ruusus -muunnelmasta, joka kosketti minua suuresti - paatunutkin antologioitsija voi kokea syviä tunteita työnsä äärellä! Kustantajalla panostettiin kirjaan: siihen ostettiin hieno Charlie Bowaterin kansikuva ja sen taitto tehtiin erityisen huolella. Kirjaa selaa mielellään, ja varmaan sen onnistunut ulkoasu onkin yksi syy sen blogisuosioon. En haluaisi tyypitellä, mutta kirja on selvästi vedonnut naislukijoihin (miespuolisen kaverini kommentti on ehkä kuvaava: "onko ne jotain seksijuttuja?"), missä ei tietenkään ole mitään vikaa. Osa novelleista lähentelee tosin kauhua, ja osassa on paljon väkivaltaa (varsinkin Heikki Nevalan novellissa), mikä ei perinteisesti ole naislukijoihiin vedonnut, mutta ehkä näin voidaan murtaa sukupuolisia stereotypioita.

Olen pohtinut, että Sadan vuoden unet saattaa jäädä viimeiseksi korkean profiilin antologiaksi, jonka toimitan - ainakaan en ole keksinyt sellaista antologiaideaa, jonka voisi myydä isommalle kustantajalle ja saada siihen vielä mukaan niin nimekkäitä kirjoittajia kuin tässä. (Täältä voi tietty valita, osa kirjoista on tosin jo ilmestynyt.) Olen kyllä tällä hetkellä kokoamassa paria kirjaa, joista toinen tulee Helmivyöltä, toinen Aavetaajuudelta, joten isoista projekteista ei voi puhua. Sen verran täsmennän, että tarkoitin siis uusien novellien antologiaa, tammikuussa ilmestyvä Sisällissodan ääniä on sekin antologia, mutta kaikki materiaali siinä on noin sata vuotta sitten julkaistua.

Tietenkään en haluaisi lopettaa antologioiden tekemistä. Hyviä ideoita? Nukkekauhuantologia? Lintukauhuantologia? Uusi zombiantologia? (Turbatorin vuonna 2009 julkaisema Tuhansien zombien maa on pieni ja nopeasti tehty, ja varmasti Suomeen mahtuisi toinenkin.)

Olen muuten sitä mieltä, että edelleen voisi koota alkuperäisen seikkailusatuja sisältävän antologian. Kuka lähtee mukaan?

tiistaina, marraskuuta 21, 2017

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Me Rosvolat

Kirjoitin aiemmassa päivityksessä uudesta kirjastani 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, jonka Avain julkaisi lokakuun alussa, ja postasin perään kirjassa käyttämättä jäänyttä tekstiä Pia Pesosen Urho Kekkonen Strassesta sekä siihen perustuvasta elokuvasta Kekkonen tulee. Facebookissa tuli pari kommenttia, joissa elokuvaa kehuttiin ylitsevuotavasti - ilmeisesti sillä on kaikki mahdollisuudet myöhemmin nousta väärinymmärryksestä kulttiklassikoksi. En pitäisi tätä täysin mahdottomana, sillä elokuva oli minustakin parempi kuin sen kriitikot yleensä antoivat ymmärtää.

Tässä vielä toinen käyttämättä jäänyt teksti, josta totesin viime vaiheessa, että en saa siinä riittävästi irti teoksista, en kirjasta enkä elokuvista, vaikka kummatkin sinänsä ovat positiivisia tapauksia. Siri Kolun kirjassa pidin eritoten tavasta, jolla kerronnasta ei voinut päätellä päähenkilön sukupuolta, elokuvassa tämä oli jollain tavalla hukattu.

Kuten edellisellä kerralla sanoin, käyttämättä jäi myös teksti Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjasta Sierranuevan sulotar ja siihen perustuvasta elokuvasta Herra ja ylhäisyys, mutta teksti oli suurelta osin poimittu teoksestani Wild West Finland, joten mietin vielä, laitanko sen tänne. Toisaalta kirjassa en juurikaan kuvaile nimenomaan tämän romaanin juonta.

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)

Siri Kolu (s. 1972) on uuden polven tärkeimpiä lasten- ja nuortenkirjailijoita, jonka teoksissa on tuoretta ääntä ja ärhäkkää otetta. Kolu on myös tuonut Suomessa anglosaksisen YA-kirjallisuuden vaikutteita kotimaiseen kirjallisuuteen, varsinkin dystopiaromaaneissaan Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014).
Kolun tuotannosta on hyvänä esimerkkinä hänen toinen romaaninsa Me Rosvolat. Se oli kirjoitettu Otavan ja Kinoproductionin vuonna 2009 järjestämään elokuvakirjoituskilpailuun, jonka Kolu voitti. Romaani onkin hyvin elokuvallinen, tapahtumat ovat nopeita ja kerronta etenee vauhdikkaasti. Me Rosvoloissa on kaikki vanhemman kotimaisen lastenkirjallisuuden opettavaisuuden vaatimukset karistettu tehokkaasti. Aiheesta huolimatta – syrjäytymisestähän kirja kertoo – Me Rosvoloissa ei ole yhteiskunnallista saarnaamista.
Jo alku on tyrmäävä: "Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin." Kertoja on kymmenvuotias Vilja Vainisto, joka kokee elämänsä tavisperheessään niin tylsäksi, että toivottaa minkä tahansa poikkeaman tervetulleeksi. Lisäksi isä tuntuu olevan enemmän kiinnostunut vanhojen rahojen kokoelmastaan kuin muiden perheenjäsenten hyvinvoinnista.
Viljan kaappaa vauhdikkaassa operaatiossa mukaansa Hurja-Kaarlo Rosvolan johtama rosvojoukko, joka ajelee Suomen maantietä tuunatulla pakettiautollaan. Rosvolat ovat kuin suomalaisen lastenkirjallisuuden vastine Mad Maxin ja vastaavien apokalyptisten elokuvien hurjille näyille kaahaavista asfalttipedoista. Lukijan on vain hyväksyttävä idea ja luovuttava uskottavuuden vaatimuksesta, varsinkin puolivälissä, jossa päästään rosvojen vuotuisille kesäjuhlille. Rosvolat eivät kuitenkaan ole mitään kylmäverisiä rikollisia, vaan eniten heitä kiinnostaa ruoka, eritoten karkit. Niitä he ryöstävät enemmän kuin mitään muuta.
Rosvoloiden spontaaniuden ja rähjäisen elämänilon vastapainona Vilja on älykäs ja analyyttinen lapsi, joka tekee mielellään luetteloita. Ne osaltaan toistavat jo tapahtunutta, mutta myös jäsentävät kerrontaa. Samalla ne tuovat esille Viljan sarkastista huumoria:

1) Minua ei ole yritetty saada takaisin. Se on noloa ja raivostuttavaa.
2) Äiti ja isä saavat maksaa siitä, että minut on kaapattu. Vain sitä kautta he käsittävät, että minut on oikeasti viety.
3) Maksun pitää olla makeisina tai ruokana, muuten siitä ei ole Rosvoloille hyötyä.

Viljan luettelot auttavat myös, kun Rosvoloiden kesken syntyy jännitteitä muiden perheenjäsenten halutessa maalata auto uudestaan: "1) Isä Rosvola ei voi komentaa pinkkiä rosvoautoa. 2) Isä Rosvola ei halua, että [perheen tytär] Hele komentaa rosvoautoa, sillä Hele on lapsi, Hurja-Kaarlo taas on aikuinen ja oikea päällikkö." Villeimmässäkään perhemallissa ei olla immuuneja valtasuhteille, tuntuu Kolun romaani sanovan, samalla kun kuka tahansa lukija huomaa, että Viljan ikäinen Hele on kypsempi tekemään päätöksiä kuin sekopäinen Hurja-Kaarlo. Perhemallien kommentti on myös se, että Viljan sukupuolesta ei tehdä kirjassa minkäänlaista numeroa, hän on samanlainen toimija kuin kaikki muutkin eikä hänen sukupuoltaan osaa edes minäkerronnasta hakea.
Me Rosvoloiden lopussa Vilja alkaa ikävöidä kotiin ja palaa kouluun. Romaania on sanottu anarkistiseksi, mutta eikö anarkistisessa loppuratkaisussa Viljan kuuluisi jäädä Rosvoloiden kyytiin ja unohtaa koulunkäynti kokonaan? Ehkä Hurja-Kaarlo Rosvola voisi pitää Viljalle kotikoulua?
Me Rosvolat voitti Finlandia Junior -palkinnon ja sai ensimmäisen jatko-osansa Me Rosvolat ja konnakaraoke jo vuonna 2011. Tämän jälkeen teoksia on ilmestynyt vuoden välein: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku ilmestyi 2012, Me Rosvolat ja vaakunaväijy 2013 ja Me Rosvolat ja ryöväriliitto 2014. Karkkikumous! ilmestyi vuonna 2016. Aikuisia kumartamaton meininki on kirjoissa jatkunut, Konnakaraokessa esimerkiksi Vilja käydään pelastamassa ankealta viululeiriltä.


Marjut Komulainen: Me Rosvolat (2015)

Siri Kolun Me Rosvolat oli suunniteltu elokuvaksi alun perinkin, sillä kirjailija oli voittanut käsikirjoituksella Otavan ja Kinoproductionin yhteisen kilpailun, jossa haettiin elokuvaksi kelpaavia lastenromaaneja. Romaani onkin monella tapaa elokuvallinen, leikkaukset ovat nopeita, dialogia on paljon.
Me Rosvolat ohjasi Marjut Komulainen ja sen käsikirjoitti television komediasarjoja tehnyt Melli Maikkula. Komulainen on työskennellyt alalla jo 1970-luvulta saakka ja erikoistunut lapsille ja nuorille tarkoitettuihin elokuviin ja televisionäytelmiin, joissa näkyy yhteiskunnallinen ja lempeä ote lasten ja nuorten kuvaamisessa. Me Rosvolat on kuitenkin Komulaisen ensimmäinen teatterilevityksen saanut ohjaustyö.
Ammattitaito näkyy elokuvassa, joka kulkee suurimman osan aikaa sujuvasti eteenpäin. Rosvojen kesäjuhlakohtauksissa elokuva tuntuu jäävän paikoilleen, mutta samaa vikaa on myös alkuperäisessä romaanissa. Mikään jäntevä juonielokuva Me Rosvolat ei ole, se muistuttaa alkuperäisteoksensa tavoin enemmänkin pikareskiromaania, jossa juoni ei ole niinkään tärkeä kuin yksittäiset kohtaukset.
Elokuvassa ristiriita sen suhteen, ovatko rosvot oikeasti pelottavia tai eivät, tuntuu jäävän ratkaisematta, Rosvoloiden periviholliset Pärnäset käyttäytyvät välillä uhkaavasti ja riistävät yhdessä kohtauksessa Viljan ja Helen ja lukitsevat heidät vanhaan aittaan. Rosvojen kesäjuhlakohtauksessa korostetaan valoja ja varjoja, rosvojen vaatteiden nahkaa ja niittejä. Vaikutelma on eksoottinen, eleet ovat uhkailevia. Samalla kuvasto yhdistää rosvot sirkukseen ja punk-alakulttuuriin.
Toisaalta monimielisia ja uhkaavia hahmoja on monissakin klassisissa nuortenkirjoissa. Yhdessä kohtauksessa Rosvoloiden esiteini-ikäinen tytär Hele heittelee veistä ja osuu Robert Louis Stevensonin Aarresaaren kanteen – klassikkoromaanin yksi päähenkilöistä, merirosvo Long John Silver on samaan aikaan pelottava ja huolehtivainen, toisin sanoen samanlainen kuin Rosvoloiden perheenpäät Hurja-Kaarlo ja Hilda. Elokuvaa rasittaa aikuisnäyttelijöiden ylinäytteleminen, aivan kuin sellaisen ajateltaisiin olevan lapsikatsojista hauskaa. Varsinkin Kari Väänänen Rosvoloiden epäpätevänä pomona on rasittava. Jussi Vatanen Kulta-Petenä tuntuu kanavoivan Esko Salmisen palkkatappajaa Spede Pasasen ja kumppanien hiekkakuoppalänkkäristä Speedy Gonzales (1970).
Me Rosvolat on uskollinen tulkinta Siri Kolun romaanista, mutta se poikkeaa siitä kuitenkin monin tavoin. Elokuvassa Viljan hahmo on arempi kuin romaanissa, vaikka hän elokuvassakin kasvaa rosvon rooliinsa uskottavasti. Samalla hänen sukupuolensa nousee vahvemmin esille, koska osaan on valittu perinteisellä tavalla tytön näköinen näyttelijä (Sirkku Ullgren). Romaanissahan kertojanäänestä ei voi päätellä henkilön sukupuolta. Veistä heittelevään ja aluksi aggressiivisesti käyttäytyvän Hele Rosvolan roolia esittävä Ilona Huhta taas on selvemmin androgyyninen – aiemmin häntä olisi sanottu poikatytöksi.

perjantaina, marraskuuta 10, 2017

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Kekkonen tulee

Tässäpä onkin vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta, melkein puoli vuotta! Silloinkin kirjoitin lähinnä koosteen siitä, mitä olin kevään aikana tehnyt - ja siinä olikin kaikenlaista, kunnallispolitiikkaa ja kolmen kirjan tekemistä.

Mainitsemistani kolmesta kirjasta kaksi on nyt ilmestynyt: ensiksi ilmestyi kesällä aikuisten satujen kokoelma Sadan vuoden unet (kirjoitain siitä ehkä myöhemmin) ja syksyn alussa, Turun kirjamessuilla yksin kirjoittamani tietoteos 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa (Avain). Se jatkaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen 50 kirjaa - 50 elokuvaa linjoilla, toisin sanoen esittelen siinä 50 proosateosta (tai oikeastaan 49 proosateosta ja yhden näytelmän, mukana on nimittäin Minna Canthin Sylvi) ja niistä tehdyt elokuvat. Mukana on myös 50 muun kirja/elokuva-parin bonuslista sekä lyhyet tekstit suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan historiasta. Ihan kelpo paketti, jos minulta kysytään, ja huomattavasti fokusoidumpi kuin varmaankin aika hajanaiseksi jäänyt aiempi 50 kirjaa - 50 elokuvaa, johon piti valita jotenkin edustavia näytteitä usean kymmenen tuhannen taideteoksen joukosta!

En ole koskaan ollut suuri suomalaisen elokuvan tuntija tai edes ystävä. Olen jo sitä sukupolvea, joka on kokenut vanhan suomalaisen elokuvan vieraaksi. Samoin olen usein kokenut uudemman elokuvan huonosti tehdyksi tai sisällöltään epäjohdonmukaiseksi. Kirjan tekeminen avarsi näkymiäni huomattavasti, ja saman se teki kirjallisuuden kohdallakin. En ole aina kokenut suomalaisia klassikoita kauhean kiinnostaviksi (teosluetteloani selailemalla huomaa nopeasti, että minulle marginaali on aina ollut kiehtovampaa), mutta nyt ymmärrän niitäkin paremmin. Mietin kirjaa tehdessäni, että olisin voinut ryhtyä kuvainraastajaksi ja haukkua esimerkiksi F. E. Sillanpäätä (josta toden sanoakseni en ole ollut kauhean innostunut, vaikka hienoja elokuvia hänen romaaneistaan onkin syntynyt). Siteeraan teoksessa paljon Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyttä suomalaisen kirjallisuuden (osittain) vaihtoehtoista historiaa Raukoilla rajoilla, mutta Eskelinen olisi itse varmasti pettynyt siihen, miten kirjoitan vaikka juuri Sillanpäästä tai jostain Juhani Ahosta.

Toisaalta nostin tähänkin kirjaan unohdettuja tai marginaalisia tekijöitä, kuten Kolmiokirjalle naisten viihdettä kirjoittaneen Tuulikki Kallion tai suomenruotsalaisen moralistin Jarl Hemmerin, jonka sisällissodan jälkeisten vankileirien tilannetta kuvaava Mies ja hänen omatuntonsa on kiinnostava teos ja ansaitsisi uuden tulemisen (suomeksi, ruotsiksi kirjasta on ilmeisesti ollut 2000-luvun puolella uusi laitos). Vanhaa viihdettä edustavat myös Outsider (jota tosin pidän melkein lukukelvottomana, ainakin pidemmissä mitoissa) ja Jussi Kukkonen, jonka romaanista tehty Ratavartijan kaunis Inkeri osoittaa, että huonosta kirjasta voi taiteenlajin omilla keinoilla syntyä hyvä elokuva. (Ei se nyt mitään suurta taidetta ole, mutta toimiva ja kirjaa synkempi melodraama kuitenkin.)

Kirjan teko oli lopulta aikamoista kaaosta, toivottavasti se ei siinä valmiina näy. Jossain vaiheessa pelkäsin, että tekstejä ei tule riittävästi ja tein hädissäni niitä pari liikaa. Jätimme kustannustoimittajan kanssa lopulta kolme valmista tekstiä pois, ja julkaisen ne nyt blogissa, ensiksi yhden, myöhemmin toisen (kolmas oli suurelta osin Wild West Finlandista kopsattua tekstiä Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjoista ja näistä valmistetusta Herra ja ylhäisyys -elokuvasta, ja on vain hyvä, että se jäi pois). Valitettavasti valinta kahdessa tapauksessa kävi naisten tekemille kirjoille ja elokuville, vaikka yritin pitää huolen siitä, että kirjassa on hyvä otos naisten tekemiä teoksia. Koin itse, että juuri näistä kahdesta en osannut sanoa mitään kauhean kiinnostavaa, mutta uskon, että ne toimivat blogissa julkaistuna. Ensimmäisenä Pia Pesosen toisiinsa linkittyvien novellien kokoelma Urho Kekkonen Straße ja siitä tehty, rouhealla kädellä dramatisoitu elokuva, seuraavana Siri Kolun Me Rosvolat ja siitä tehty suosituksi osoittautunut nuortenelokuva.

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße (2011)

Suomen pitkäaikainen presidentti Urho Kaleva Kekkonen hallitsee suomalaisten mielikuvia edelleen, vaikka hänen vallasta väistymisestään ja kuolemastaan on kulunut melkein puoli vuosisataa. Suomalaisten on ollut vaikeata myöntää, että Kekkonen oli yksi 1900-luvulle tyypillisistä vallasta kaikin tavoin kiinni pitävistä yksinvaltaisista hallitsijoista. Nekin, jotka tämän myöntävät, toteavat sivulauseena, että Kekkosen kaltainen hallitsija oli Suomelle välttämätön kylmän sodan aikana.
Kekkosen vaikutus oli niin suurta, että sen ympärille voi punoa kokonaisen novellikokoelman tai toisiaan risteävien tarinoiden muodostaman pienoisromaanin. Tällainen on Pia Pesosen (s. 1963) Urho Kekkonen Straße (2011), joka oli elokuva-alan roolittajana työskentelevän Pesosen esikoisteos. Se on kokoelma vinksahtaneita tarinoita, jotka sijoittuvat pieneen lappilaiseen kylään. Kylä on henkilöiden tapaan fiktiivinen, mutta Oulussa syntyneen ja Rovaniemellä kasvaneen Pesosen kuvaamana täysin autenttinen. Kriitikko Kaisu Mikkola nimesi Parnassoon kirjoittamassaan arvostelussa Urho Kekkonen Straßen "Kekkoslovakian Amarcordiksi", millä hän viittasi Federico Fellinin yhtä lailla vinksahtaneeseen ja absurdien henkilöiden täyttämään elokuvaan.
Pesosen teoksessa Kekkonen on monen tarinan taustapiru, lähtökohta tai syy. Kirjan avaa vihainen kirje Kekkoselle, jossa kirjoittaja valittaa, että presidentti on ollut hänen elämässään niin vahva johtohahmo, että hän on alkanut väittää vastaantulijoille olevansa Kekkosen avioton poika. Yksi tarinoissa taajaan esiintyvistä henkilöistä on Kekkosen pitkäaikaisen vaimon mukaan nimetty Sylvi Salome, viulun soittoa harjoitteleva (ja sitä syvästi vihaava) teini. Sylvi pakottaa poikaystävänsä leikkaamaan hänen sormensa poikki, jottei hänen tarvitsisi esiintyä maakuntamatkalle tulevalle Kekkoselle.
Toinen monessa tarinassa esiintyvä henkilö on Kaarin-Anne, vinksahtanut vanhahko nainen, joka hokee erilaisia luetteloita. Yksi niistä kuvailee maan presidentin toimintaa: "Kekkonen kuleksii, Kekkonen kuseksii, Kekkonen saunoksii, Kekkonen kapuaa, Kekkonen laskeutuu ja Kekkonen naia naksauttaa." Himo ajaakin Pesosen henkilöitä hyvin vahvasti, Kekkosen syliin haluaisi laskeutua useampikin kirjan henkilöistä. Himo Kekkoseen on samalla halua nousta yhteiskunnallisessa asteikossa, monet Urho Kekkonen Straßen ihmisistä kokevat nimenomaan olevansa yhteiskunnan alinta kastia.
Novellissa "Itsenäisyyspäivä" kuullaan perheenäidin monologi, jonka hän sanelee nauhalle ennen kuin yrittää tehdä itsemurhaa. Perhe on jo tottunut äidin ammuskeluihin, katossa on useita reikiä. Nainen on ensiksi katsonut itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja kommentoinut itsekseen sapekkaasti Sylvi Kekkosen ulkonäköä: "Kekkonen olisi voinut saada edustavammankin vaimon. Oli valitettavaa, että valtakunnan ensimmäinen nainen oli aina väsynyt. Nuttura vinossa ja olemus ihan lysyssä."
"Maaretin muumiossa" taas Lapista kotoisin oleva Maaret toimii Kremlissä oppaana suomalaisille, jotka tulevat katsomaan balsamoitua Leniniä. Maaret on syvästi rakastunut Leniniin ja hän on vihainen Kekkoselle, joka valtiovierailulla suutelee Leninin läpinäkyvää ruumisarkkua - ja tekee sen vieläpä puolivillaisesti, ilman aitoa tunnetta! Novelli päättyy groteskeissa tunnelmissa, kun nainen päättää kokeilla Leninin elintä ja avaa muumion vetoketjun. Niminovellissa kuvataan kolmen suomalaisen elämää – yksi heistä on aikuistuva Sylvi Salome – DDR:n Rostockissa, jonne ollaan juuri avaamassa Urho Kekkosen mukaan nimettyä katua. Tarinassa sävy on enemmänkin absurdin mietteliäs kuin vinksahtanut.
Osa kirjan henkilöistä taas vihaa Kekkosta syvästi. Tarinassa "Hoomo ei ole vielä kuollut" pienessä saaressa asuva erakko mieluummin linnottautuu aittaansa kuin lähtee tekojärven tieltä pois, vaikka Kekkonen on luvannut, että vedenpinta ei nouse. "Maalaisliittoon ei pidä luottaa" kuuluukin yksi kirjan repliikeistä. Novellin nimen Hoomo on miehen kesy pöllö.
Kekkonen näyttäytyy novellikokoelmassa siirtomaaherrana, joka hallitsee Lappia kaukaa ja käy siellä nauttimassa parhaat palat. Lappi on vain kaupankäynnin väline, kuten todistaa "Joulumaan paikka". Siinä ainoastaan jouluaiheisen huvipuiston perustaminen estää Kekkosta vaihtamasta Karjalaa Neuvostoliiton kanssa Lappiin. Kuva maan hallitsijasta on kaiken aikaa kriittinen. Osuvassa lopetuksessa taiteilija tekee Kekkosesta muotokuvaa ja miettii, olisiko noin pieni mies oikeasti pärjännyt muualla maailmassa.
Pesonen on kirjoittanut myös romaanin Maatuska (2015). Sekin liittyy Suomen lähihistoriaan, sillä siinä neuvostoliittolaisen loikkarin tytär selvittelee äitinsä perintöä nyky-Suomessa.

Marja Pyykkö: Kekkonen tulee (2013)

Marja Pyykön esikoiselokuva oli omaan käsikirjoitukseen perustunut Sisko tahtoisin jäädä (2010), joka kuvasi kahden nuoren naisen rajua ystävyyttä. Samalla tavalla naisiin keskittyy myös Pyykön toinen ohjaus Kekkonen tulee! (2013), joka perustuu Pia Pesosen novellikokoelmaan Urho Kekkonen Straße. Elokuvassa miehet jäävät usein sivuosaan, estradi on omituisten, turhautuneiden ja jopa väkivaltaisten naisten. Naisten usein epärealistiset haaveet karussa ympäristössä synnyttävät painajaisia. Pyykölläkin haaveet ja niiden ristiriidat saavat kuitenkin ymmärtävän käsittelyn, mistään seksistisestä naureskelusta ei ole kyse.
Kekkonen tulee! on dramatisoitu niin, että se on ollut helppo tehdä yksittäisten sketsien sarjaksi. Tapahtumia kommentoi sarkastiseen sävyyn nuori Sylvi, joka nähdään usein istumassa maantien poskessa liftaamassa, mutta kukaan ei koskaan aja ohi. Välillä Sylvi nähdään riitelemässä äitinsä kanssa siitä, soittaako Sylvi viululla "Finlandiaa" Kekkosen tullessa vierailulle kylään, välillä hän ei ole tapahtumien todistaja millään lailla. Dramaturgia poikkeaa alkuperäisestä teoksesta vahvasti, sillä siinä ei ole samanlaista tarinoita toisiaan kiinni liimaavaa kertojaa, vaikka Sylvi parissa tarinassa esiintyykin. Samoin monia novellikokoelman henkilöitä on yhdistelty, kuten itsemurhaa suunnitteleva perheenäiti ja Joulumaata suunnitteleva kaupunginjohtaja, jotka on elokuvassa tehty aviopariksi.
Kaikkea Pesosen Urho Kekkonen Straßesta ei tietenkään ole voitu elokuvaan ottaa.  Kirjan röyhkeimmät jutut puuttuvat, kuten Maaret Mokon hahmo, joka haaveilee romanssista Leninin kanssa ja suunnittelee Kekkosen likvidoimista, ovat luonnollisista syistä poissa, koska he eivät kirjassakaan oleile Lapissa, vaan aivan muualla. Myöskin Rostockiin myöhempiin aikoihin sijoittuva niminovelli on poissa, samoin outo tarina "Igor", jossa Kekkosen lahjaksi tarkoitettu jogurtin juuri pilaantuu jääkaapissa. Merkittävin ero lienee siinä, että kirjassa Kekkonen saapuu paikkakunnalle (vaikka häntä ei henkilönä juuri tavatakaan), mutta elokuvassa häntä vain odotellaan kuin Beckettin näytelmän Godotia.
Monet arvostelijat kiinnittivät ensi-illan aikaan huomiota siihen, että ollakseen komedia Kekkonen tulee! naurattaa yllättävän vähän. Huumori jää teoreettiseksi, vaikka tavoitteena lienee ollut fellinimäisen hersyvä outouksien katalogi. Ongelma lienee siinä, että lyhyeen elokuvaan – tunti 22 minuuttia – on tungettu niin paljon tapahtumia ja henkilöitä, että elokuvassa ei ole tilaa henkilöiden kehittelylle. Kukaan hahmoista, ehkä Sylviä lukuun ottamatta, ei tule riittävän tutuksi, että heistä kiinnostuisi. Esimerkiksi kaupunginjohtajan vaimon tempoilut Kekkosen ja alkavan romanssin odotuksessa tuntuvat keinotekoisilta ja epäuskottavilta, ja sama koskee monia muitakin hahmoja.
Kekkonen tulee! tuomittiin ensi-illan aikaan puskafarssimaiseksi rillumarei-perinteen jatkajaksi. Sen voi nähdä jatkavan perinnettä myös hyvällä tavalla: kun alkuperäisissä rillumarei-elokuvissa nostettiin etualalle syrjityt lentojätkät ja muut hampuusit, Kekkonen tulee! -elokuvassa esille nousevat miesten syrjimät vahvat naiset, jotka ilman omaa syytään ovat jääneet elämässä sivuraiteelle. Samalla elokuva uskaltaa kuitenkin nauraa näille samoille naisille.

perjantaina, toukokuuta 12, 2017

Mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden?

Vaalit ovat olleet ohi jo jonkin aikaa, ja omalla kohdallani vaalitulos oli parempi kuin alun perin olisin uskonut: minut valittiin varavaltuutetuksi 104 äänellä! Olen tosin vasta yhdeksäs varavaltuutettu, joten en välttämättä ikinä joudu valtuuston kokoukseen. Lautakuntapaikoista ei ole vielä päätetty, mutta toki esitin toiveita lautakunnista, joissa voisin työskennellä. Olen ollut vaalien jälkeen vähän uupuneen oloinen, minkä olen valtuustoryhmälle sanonut, mutta itsekseni olen ajatellut, etten voi väistää vastuutani, kun kuitenkin yli sata ihmistä minua äänesti.

Omaa vaalitulosta tärkeämpää on tietysti se, että Vasemmistoliitto sai Turussa kolme lisäpaikkaa valtuustoon, minkä johdosta puolue on pystynyt vaikuttamaan siihen, että kolmen suuren puolueen sopimuspolitiikka Turussa on loppunut (ainakin nimellisesti, selvästi kulissien takana on käyty edelleen kähmintöjä SDP:n ja Kokoomuksen välillä). Toivottavasti tämä linja jatkuu.

Kirjoitan ehkä vaaleista ja vaalikokemuksestani myöhemmin enemmän, nyt riittää lyhyt katsaus siihen, mitä muuta olen vaalien jälkeen tehnyt ja olen tekemässä. Tämä on joillekin kirjoille käytännössä ensimmäinen julkistus.

1) Sadan vuoden unet: novelliantologia, joka koostuu tunnettujen satujen aikuisille tarkoitetuista versioista. Jätin kirjan lähes valmiin käsikirjoituksen käsistäni jo reilu kuukausi sitten ja olin sopinut, että kustannustoimittaja huolehtii sen loppuun. Kirja ilmestyy tulevana syksynä. Hieno kansi on Charlie Bowaterin käsialaa. (Jalava.)

2) 50 suomalaista kirjaa - 50 suomalaista elokuvaa: ensi syksyksi suunniteltu kirja, joka jatkaa toissa vuonna ilmestyneen teokseni linjalla. Aiemmassa kirjassa esiteltiin ulkomaisia elokuvia (sekä kaksi suomalaista), tämä keskittyy kotimaisiin esimerkkeihin. Kirja on ehkä muutenkin paremmin jäsennelty: Minna Canthin Sylviä ja vuoden 1913 elokuvaa lukuun ottamatta siinä ei ole mukana näytelmäfilmatisointeja. Kirja on ollut yllättävän isotöinen, joudun paiskimaan sen kanssa hommia koko kesän. (Kustantaja Avain.)

3) Sisällissodan ääniä:  alun perin melkein läpällä kustantajalle heitetty idea, josta otettiin koppi. Kirja on kooste autenttisia dokumentteja - uutisia, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, puheita - ja fiktiivistä materiaalia, joka liittyy sisällissotaan. Suurin osa materiaalista on sisällissodan ajalta tai muutama vuosi sen jälkeen tehtyä, mutta siinä on mahdollisesti myöhempääkin kirjallisuutta (mielessäni on ainakin yksi Paavo Fossin 50-luvun novelli, jossa kuvataan elegisesti punaisten teloitusta). Ilmestyy ensi keväänä. (Art House.)

4) Tapani Maskulan valitut elokuvakritiikit: tätä on veivattu ja suunniteltu ja nyt lopulta tehtykin jo monta vuotta. Nimi kertoo, mistä kirjassa on kyse. Konsepti on vielä vähän epäselvä, mutta luulisin, että kirjassa on 100-200 valittua kritiikkiä vuosien varrelta, toivoakseni jo aivan 60-luvun alusta saakka, jolloin turkulaisen elokuvakirjoittelun klassikko Maskula uransa jo aloitti. Koetan tehdä kirjan niin, että siinä on monenlaista genre- ja klassikkoelokuvaa, unohdettuja ja klassikoita. Tässä mennee ensi kevääseen. (Sammakko.)

Omalta kustantamoltani Helmivyöltä ilmestyi juuri kaksi kirjaa, oma pieni opukseni Roskakirjallisuuden lyhyt historia sekä Kaarlo Bergbomin kootut novellit nimellä Aarnihauta ja muita kertomuksia. Jälkimmäinen on minusta kulttuuriteko, sillä Bergbomin novelleja - joita viimeksi nosti esille Markku Eskelinen kiinnostavassa Raukoilla rajoilla -kirjassaan - ei ole sataan vuoteen julkaistu uudestaan. Kirjoitan kirjasta myöhemmin tarkemmin. Helmivyön sivut/blogi täällä.

Toinen vetämäni kustantamo, Osuuskunta Kirjasimen alla toimiva Tarke, julkaisi myös uuden kirjan, Anton Montin Mustat vuodet, joka on huippukiinnostava tutkimus italialaisesta sodanjälkeisestä fasismista. Kirjassa on muun muassa ehkä paras suomenkielinen johdatus Julius Evolan toimintaan ja ajatteluun - Evolahan vaikuttaa esimerkiksi Sarastus-lehden kirjoittelussa ja Timo Hännikäisen teksteissä.

No niin, onhan tässä tätä. Lisäksi on perhe-elämää, KAVI:n maakuntasarjan hoitoa, Suomalaisen elokuvan festivaali, mökkeilyä... Helmivyö julkaisee muitakin kirjoja, kuten Juha Mäntylän ja Arttu Tuomisen toimittaman novelliantologian Koivulehto. Divarin perustamistakin tässä on suunniteltu. Olen huomannut, että en enää jaksa niin hyvin kuin ennen. 10.5. täytin 45 vuotta, ja vaikka pidän bileet parin viikon kuluttua, olen todennut, että kaiken mieluiten olen kotona ja nukun hyvät yöunet ja jatkan aamulla virkeänä töitä. Lehtien luontaistuotemainokset ovat alkaneet houkutella... Ensi syksynä pidän ainakin viikon verran lomaa, jahka olen saanut osan mainituista kirjoista valmiiksi. Välillä on väsyttänyt, mutta ei ihan niin paljon kuin Tiina Raevaaraa hänen rehellisen ja koskettavan kirjoituksensa perusteella vaikuttaa väsyttäneen.

lauantaina, huhtikuuta 01, 2017

Vaalilehden karikatyyri

Ajat ovat muuttuneet, mutta vasemmistolaisuuden perusperiaatteet eivät muutu: "Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan." Tämän sanoi utopistisosialisti Louis Blanc jo 1850-luvulla.

Turkulaisen Tekrin vaalilehteeni piirtämä karikatyyri.