tiistaina, syyskuuta 13, 2016

Perustin kustantamon

Kansi: J.T. Lindroos
Eilen maanantaina 12.9. julkistin Kustantamo Helmivyön kolme ensimmäistä kirjaa; ne löytyvät täältä, kustantamon sivuilta.

Kustantamo Helmivyön tarina ei tietenkään ole näin yksioikoinen tai yksinkertainen. Kustantamon perusperiaatteista löytyy hiukan enemmän täältä, tekstistä jonka tein jo toukokuussa, kun vielä luulin, että saan kirjat julki kesällä. En sitten saanut, mutta vielähän on melkein kesä. Kaikenlaista tapahtui pitkin kesää - esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin Y-tunnuksen saaminen kesti yllättävän kauan. Voin kertoa, että yksityiset tahot vaikeuttivat yritykseni perustamista enemmän kuin julkiset.

Helmivyön kirjat julkaistaan print on demand -periaatteella eli ne ovat tarvepainatteita. Tälle on parikin syytä: en halua, että kotiini vyöryy myymättömiä kirjoja enempää kuin on tarpeen (täällä on riittämiin muitakin kirjoja, uskokaa pois), enkä muutenkaan halua maksella painolaskuja kirjoista, joiden myyntimäärät jäävät joka tapauksessa pieniksi. Tiedän jo tässä vaiheessa uraani, että näiden kirjojen suurin asiakas tulevat olemaan kirjastot - ehkä myöhemmin tulee joitain poikkeuksia, kirjoja jotka suorastaan revitään käsistä.

Nämä kolme ensimmäistä eivät sellaisia ole. Kirjoille on kuitenkin käytännön selitys: ne olivat valmiina siinä vaiheessa, kun päätin perustaa kustantamon. Lisäksi niiden piti jo alun alkaenkin olla tarvepainatteita. Kirjojen piti ilmestyä Jukka-Pekka Kervisen pyörittämältä Putki Kustannukselta, josta kirjoitin aiemmin täällä (ja mainitsenkin joitain tässä esiteltyjä kirjoja). Jukka-Pekan into hommaan taisi vähän lopahtaa, ja totesin, että teen paremman näköiset kirjat itse ja että perustamalla kustantamon saisin kirjoista vähän rahaakin. Ja voilà, siinä ne nyt ovat, odottamassa että joku ne poimii.

Oma artikkelikokoelmani Epämiellyttäviä päähenkilöitä on hiukan samanlainen opus kuin aiemmin ilmestynyt Sotaa, sutinaa, seikkailuja: se on aiemmin julkaistuista, tiettyä lajityyppikirjallisuutta käsittelevistä teksteistä koottu. (Samanlainen, mutta skaalaltaan laajempi on myös Tapani Baggen Vaaran viehätys, jota olin julkaisemassa toisen kustantamon, Tarkkeen kautta.) Uudessa kirjassani tarkastelun kohteena on amerikkalainen kovaksikeitetty dekkari, jota olen lukenut ehkä enemmän kuin mitään muuta lajityyppiä ja josta olen aina kirjoittanut paljon. Kirja on koottu artikkeleista, haastatteluista, kolumneista (en arvaisi esseistä puhua tämän kirjan kohdalla), kirjoittajaprofiileista, nekrologeista ja arvosteluista, joita on syntynyt yli kymmenen vuoden aikana aika paljon. Uskoisin, että kirja antaa jonkinlaisen kuvan kohteestaan, ja sen skaala on 1920-luvun pulp-novelleista aina tähän päivään asti. Joissain teksteissä asiaan otetaan hiukan vino näkökulma, kirjoitan esimerkiksi homopokkareista ja tosirikoslehdistä sekä dekkarisarjakuvista.

Jostain syystä tällaisen kirjan kokoaminen oli minusta hauskaa ja näin aika lailla vaivaa tekstejä etsiessäni. Kismittämään jäi, etten löytänyt mistään George Pelecanos -haastattelua (lukuisia Pelecanos-nimisiä tiedostoja kyllä löysin, mutta ne olivat kaikki samanlaisia: muutama satunnainen suomenkielinen lause ja loput Pelecanosin sähköpostivastauksia) enkä myöskään Turun Sanomiin tekemääni King Suckermanin arvostelua. Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.

Kansi: Jenni Jokiniemi
Ajokortti helvettiin taas on rinnakkaisteos Ntamon julkaisemalle Kaikki valehtelevat -kirjalle. Julkaisin muutamien vuosien ajan Isku- ja Ässä-nimisiä rikos-fanzineita, jollaisia ei Suomessa oikein ole muita ollut. Iskussa ilmestyi normaalimittaisia novelleja, Ässässä hyvin lyhyitä flash fiction -juttuja, joiden pituus oli maksimissaan tuhat sanaa, yleensä puhuttiin parinsadan sanan teksteistä.

Iskun parhaat käännösnovellit ilmestyivät Kaikki valehtelevat -kirjassa ryyditettynä muutamilla Ässän novelleilla, jotka olivat hiukan pidempiä kuin Ässän mininovellit keskimäärin. Kun Jukka-Pekka Kervinen kyseli minulta sopivia pulp-kirjoja Putki Kustannukselle, Ässän novellit tulivat heti mieleeni. Sain kirjoittajilta vielä kerran luvan julkaista novellit (tosin yhtä kirjoittajaa en enää löytänyt, ja yksi ehti kuolla eikä perikunnan edustaja vastannut ikinä viestiini), joten kirja oli nopeasti valmiina. Jenni Jokiniemi teki siihen kivan kannenkin, mutta lopulta päätin jättää kirjan kuitenkin pois Putki Kustannuksen listoilta. Se teki sille vain hyvää, koska sain vielä innostuksen etsiä kolme uutta tekstiä, pyytää niihin kirjoittajilta luvat ja kääntää ne. Näin kirjassa on Rob Hartin, Stephen D. Rogersin ja Anthony Neil Smithin novellit, joita ei ole aiemmin suomeksi julkaistu. Smithin novellin näkökulmahenkilö on koira, mikä tekee siitä mainion. Rob Hart taas on nouseva dekkarinimi, jonka romaanit vaikuttavat ehdottoman kiinnostavilta. (Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.)

Kansi: J.T. Lindroos
Petri Hirvosen Kalmankylväjä taas tuli FinnWestiä ja Jerry Cottonia kirjoittaneelta Hirvoselta melkein pyytämättä, kun suunnittelin suomalaisten alkuperäispokkarien sarjaa. Se oli aikaa, jolloin toimitin Arktisen Banaanin dekkarisarjaa, ja oli kustantajan kanssa puhetta, että sarja voisi laajentua kotimaisten tekstien puolelle. Arktinen Banaani julkaisi lopulta toimittamanani Juha-Pekka Koskisen Eilispäivän sankarit sekä Tapani Baggen ja Harri István Mäen Pahan paikan, mutta Hirvosen teksti jäi vielä hyllylle. En tiedä, olisiko se Banaanin pirtaan sopinutkaan.

Putki Kustannus julkaisi Hirvosen novellikokoelman Kuolevan jumalan yö, jonka kokosin Hirvosen minulle lähettämistä ja Iskussa ja muissa yhteyksissä julkaistuista novelleista, ja Kalmankylväjänkin piti tulla Putkelta, mutta ajattelin, että tyylikkämpää on, jos julkaisen sen itse. Kirja on mieletöntä action-juhlaa, joka muistuttaa 80-luvun vhs-elokuvia varustettuna Hirvosen humanistisella eetoksella. Mistään itsetarkoituksellisesta törkeilystä ei ole kyse, vaikka väkivaltaa on runsaasti.

Olen kirjoittanut aika pitkästi. Halusin taustoittaa kirjat - se on minusta hauskaa ja lisäksi ajattelen, että on hyvä, jos lukija tietää hiukan enemmän siitä, miksi jokin kirja on olemassa. Mitään näistä kirjoista ei ehkä kannattaisi julkaista perinteisenä kirjana, paitsi Kalmankylväjä olisi voinut ilmestyä jossain muinaisessa kioskipokkarisarjassa. Jännitän hiukan, löytävätkö suomalaiset kirjanostajat tällaisen nettisysteemin, kun kirjaa ei voi hypistellä ennen ostopäätöstä.

Helmivyöltä on tulossa tietysti jo lisää kirjoja. Epämiellyttävien päähenkilöiden rinnakkaisteos - ja teos, jonka kokosin samaan aikaan kuin jo mainitun Sotaa, sutinaa, seikkailuja - on vielä nimeä vailla oleva artikkelikokoelma lajityyppikirjallisuudesta ylipäätään. Siinä käsitellään erillisten lajityyppien historiaa dekkareista ja länkkäreistä kauhuun ja fantasiaan, ja lisäksi on laajoja kirjoittajaesittelyjä. Kirjan laajuus tulee olemaan melkein 400 sivua! Lisäksi olen koonnut William Shakespearen kuoleman 400-vuotisjuhlan kunniaksi kirjaa, johon tulee ensimmäinen suomenkielinen tragedia, Jaakko Fredrik Lagervallin Macbeth-muunnelma Ruunulinna (1834), sekä Lauri Suomalaisen gradu-tutkielma Lagervallista vuodelta 1900.

Helmivyö julkaisee myös muita romaaneja. Turkulaisen Artemis Kelosaaren esikoisteos Omenatarha tulee olemaan tapaus: se on todennäköisesti ensimmäinen romanttis-dekadentti homoeroottinen spefi-romaani, joka suomeksi julkaistaan. Kirjan edwardiaaninen aikakausi on luotu huolella ja eroottiset kohtaukset - tai miksi olla häveliäs: pornografiset kohtaukset - ovat oleellinen osa juonta.

Kansi: J.T. Lindroos
Julkaisen myös oman romaanini, teoksen nimeltä Yksityisetsivä. Se on kertomus turkulaisesta yksityisetsivästä, joka kärsii pahoista vatsavaivoista ja hääräilee äärioikeistolaisissa porukoissa. Yksityisetsivä on kuin Arto Salminen olisi siirtänyt Jim Thompsonin keskeneräisen käsikirjoituksen nyky-Suomeen, vihapuheen ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen keskelle. Kirja edustaa Suomessa aika harvinaista psycho noiria (termin nappasin kirjailija Dave Zeltsermanin blogikirjoituksesta), samoin se täyttää hyvin kustantaja Otto Penzlerin määritelmän: noir is about losers. - Yksityisetsivänkin piti tulla alun perin Putki Kustannukselta (tosin eri nimellä), ja J.T. Lindroos teki sille hienon kannenkin, ehkä sitä käytetään tulevassakin julkaisussa, tietenkin muuttuvat muuttaen.

Artikkelikokoelmani ja Lagervallin sekä Kelosaaren ja oman romaanini koetan saada ulos vielä tulevan syksyn aikana, mutta aika tietysti näyttää, mitä ehdin, kun muutkin työt pitää tehdä. Myöhemmistä kirjoista en vielä sano mitään, mutta monenlaisia suunnitelmia on, myös uudempien uudelleenjulkaisujen saralla. Sanoin Helmivyön sivuilla toukokuussa, että Helmivyö on "pulpin Ntamo", mutta pulp-sanaa ei tule ottaa liian kirjaimellisesti, kuten osoittaa esimerkiksi tapaus Lagervall. Sain tänään myös selvästi kaunokirjallisemman käsikirjoituksen luettavaksi, proosarunoja, runoja, mininovelleja. Sen verran hyvä kirjoittaja, että saas nähdä.

Helmivyön blogissa on linkit tarvepainatepalvelu BoD:n nettikauppaan, mutta kirjat ovat saatavilla myös Bookyn kautta: Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Ajokortti helvettiin ja Kalmankylväjä. Bookysta tilatessa kirjat ovat myös edullisempia.

keskiviikkona, elokuuta 24, 2016

Suomalaisesta lännenkirjallisuudesta

Kansi: Timo Numminen.
Olen kesän takia viettänyt hiukan hiljaiseloa blogissa, mutta huomaan myös, etten ole juuri mainostanut keväällä ja kesällä ilmestynyttä kirjatuplaani, Wild West Finlandia ja Kirottua kaupunkia. Wild West Finland on näkynyt ihan kiitettävästi mediassa, jopa Helsingin Sanomia myöten. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi aiheesta pieni haastattelu, Etelä-Saimaassa kriittisempi arvostelu, joka osui sikäli oikeaan, että kirjassa tosiaan on kohtia, joihin en ole tyytyväinen.

Wild West Finland syntyi sen tajuamisesta, että Suomessa on mittava lännenkirjallisuuden perinne ja että se on selvästi merkinnyt suomalaisille lukijoille jotakin. Kyselin jo yli kymmenen vuotta sitten kirjallisuudentutkijoiden seuran (tai vastaavan, en muista enää tarkkaan) sähköpostilistalla, osaisiko kukaan sanoa, mikä oli ensimmäinen suomalainen länkkäri - Yrjö Varpio mainitsi Arvid Lydeckenin kirjan Intiaaneja ja merirosvoja, joka ilmestyi vuonna 1916. Löysin kuitenkin vuosien varrella jatkuvasti varhaisempia kirjoja ja varsinkin yksittäisiä novelleja, joista kirjoitin välillä Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen. Samassa lehdessä ilmestyi, joskin hyvin epäsäännöllisesti, Wild West Finland -niminen palsta, johon kirjoitin muutaman muun kanssa suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Sarja antoi sitten nimen kirjallekin.

Tein kirjaa monta vuotta parin apurahan turvin, mutta lopulta tuli kiire, valitettavasti. Vieläkin pohdin, millä tavalla materiaalin olisi voinut järjestää toisin. Viimeksi mietin, että kirjan olisi voinut tehdä hakuteoksenakin aiemmin ilmestyneiden Kuudestilaukeavien ja Pohjoisamerikkalaisten lännenkirjailijoiden tapaan. Ehkä kuka tahansa yleisesityksen kirjoittaja kamppailee samojen ajatusten kanssa. Mutta kuten sanon kirjan esipuheessa, luonteeni kompletistisuuden takia halusin käsitellä kaiken, mitä lajityypissä on Suomessa kirjoitettu - tai ainakin kaiken tietämäni, joitain kirjoja on jäänyt epähuomiossa tai unohduksessa pois. (Näistä ehkä Facebookin kirjailijasivullani myöhemmin lisää.)

Mitä lännenkirjallisuus - tai Villi länsi - sitten on suomalaisille lukijoille ja kirjailijoille merkinnyt? Amerikka on ollut vapauden ja eksotiikan manner, johon on paettu kotimaan huonoja oloja. Siirtolaisuus on ylipäätään ollut suomalaisen lännenkirjallisuuden primus motor: kirjat ja tarinat ovat joko kertoneet siirtolaisista tai olleet siirtolaisten kirjoittamia. Suomalaiset siirtolaiset on kirjoissa esitetty neuvokkaina pärjääjinä, jotka tulevat muita valkoihoisia paremmin toimeen Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Suomalaisten luontosuhde näyttäytyy näissä kirjoissa ehkä läheisempänä kuin muissa, "oikeissa" länkkäreissä, joissa luonto pyritään väkisin valloittamaan (mikäli se on tarinan teema, monissa toimintalänkkäreissä asiaa ei juuri sivuta).

Erikoisia poikkeuksia ovat ne kirjat, joissa siirtolaisia ei esiinny. Tällaisia on suomalaisten länkkärien joukossa käytännössä vain muutamia, ja esimerkiksi ehkä tunnetuimassa suomalaisessa länkkärisarjassa, Simo Penttilän Punavyö-sarjassakin esiintyy suomalaisia. Päähenkilön apurit, Pete Menken ja Dick Hill, ovat nimittäin siirtolaisia hekin. Poikkeuksia ovat ainakin Erik Dahlbergin Oregon-Mike-kirjat (joissa Dahlberg tosin toistaa aiempien, selvemmin siirtolaisaiheisten lännenkirjojensa tarinoita vain vaihtamalla päähenkilön nimen) sekä kioskilänkkärit, joita varsinkin ennen sotaa ja sittemmin 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyi lukemistolehdissä. Tapio Vilpposen El Zorro -sarjassa, jota julkaistiin salanimellä Juan Batiste Montauban, suomalaisia piirteitä ei ole lainkaan, ja niinpä esimerkiksi Juhani Niemi klassikkotutkimuksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa näyttää pitäneen El Zorroa ulkomaisena sarjana! Tunnetuimmissa kioskisarjoissa, FinnWestissä ja Hulkkosessa, suomalaisuus oli jälleen kerran merkittävässä asemassa, niin kuin sarjojen nimistäkin huomaa. Sarjoissa on huomattavia spagettiwestern-vaikutteita, mutta silti niissä näkyy sama asetelma kuin varhaisemmissakin suomalaisissa länkkäreissä: Härmän jätkä pärjää aina.

Halusin Wild West Finlandissa myös laajentaa lännenkirjallisuuden kenttää. Yleensähän ajatellaan, että vain cowboyt ja intiaanit - näin kärjistäen - kelpaavat länkkärien päähenkilöiksi ja että vain tietyn ikonografian avulla voidaan tehdä "oikeita" länkkäreitä. Lisäksi niiden pitää sijoittua tiettyyn aikakauteen, yleensä 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle.

Kansi: Kari A. Sihvonen.
Halusin ottaa mukaan kuitenkin myös sellaisia tekstejä, joissa ei nähdä länkkärien ikonografiaa, mutta jotka sijoittuvat samoille seuduille suurin piirtein samaan aikaan ja joissa esimerkiksi suhde luontoon tai historiaan on samantyyppinen. Näin esimerkiksi Antti Tuurin Kanadaan ja osittain Yhdysvaltoihin sijoittuvat siirtolaisromaanit ovat mukana, vaikka ne eivät sijoitukaan Pohjois-Amerikan länsiosiin. Yritän kirjassa hahmotella (Western Writers of America -yhdistyksen Spur-palkinnon eri kategorioiden mukaan) erityistä "novel of the West" -kategoriaa, johon kuuluisivat Tuurin romaanien lisäksi myös monet vanhan työväenkirjallisuuden Amerikkaan sijoittuvista teoksista. Niissä keskeiseksi teemaksi nousee myös taistelu suurpääomaa ja riistäjää vastaan, esimerkiksi kaivosalueilla tapahtuvissa tarinoissa. Amerikkalaisessa länkkärissä tällaista kuviota nähdään hyvin harvoin, jos koskaan (huomattavana poikkeuksena Michael Ciminon Heaven's Gate). Merkittävin Amerikkaan sijoittuvista työväenliikkeen siirtolaistarinoista on Eemeli Parraksen Villit vuoret (1911), joka on samalla myös länkkärimäisin niistä, sen maisemana ovat nimittäin Yhdysvaltain lounaisosien aavikot.

Kuten sanottu, kirjan kanssa tuli kiire. Välillä tuntui, että tielleni asetettiin esteitä. Turun yliopiston kirjasto, johon olen tottunut luottamaan, meni ensiksi remonttiin eikä kaikki aineisto ollut käytössä. Kun remontti viimein valmistui, kirjaston varastossa tuli vesivahinko ja suuri osa aineistosta, jota olisin tarvinnut, meni käyttökieltoon! Jouduin tekemään ylimääräisiä matkoja Helsingin Kansalliskirjastoon, ja osan aineistosta kävin läpi vain pintapuolisesti. Jos olisi ollut vielä jokin apuraha käytössä, olisin varmasti lykännyt kirjan ilmestymistä tulevaan syksyyn, mutta kustantajan kanssa tehty sopimuskin pakotti tekemään opuksen valmiiksi. Siinäkin on puolensa, että kirjat valmistuvat, voi suuntautua uuteen.

Wild West Finlandiin kuului alun alkaenkin suunnitelma toisesta kirjasta, joka tukisi tietopuolista opusta. Kirottu kaupunki -nimellä kesän alussa ilmestyneeseen antologiaan keräsin länkkärinovelleja, jotka mainitaan Wild West Finlandissa. Kirjan julkaisi Turbator, mutta kirjojen välissä ehti kulua melkein pari kuukautta eikä niiden välillä juuri syntynyt synergiaetua. Tämän antologiankin kanssa kävi viime vaiheissa niin, etten jaksanut ruveta jahtaamaan parempia tekstejä, esimerkiksi Konni Zilliacukselta sai kelvata näytteeksi netistä löytynyt reportaasin tapainen juttu. Olen vuosia suunnitellut uusintapainosta Zilliacuksen siirtolaistarinoista, ehkä sellainenkin vielä joskus nähdään. Kirotussa kaupungissa tulee joka tapauksessa melkein koko lajityyppi esitellyksi varhaisimmista romanttisista intiaanitarinoista aina uusiin steampunk-henkisiin tarinoihin. Alan vanhempi taituri, Reino Helismaa, esiintyy kahdella novellilla, nimen kirjalle antoi humoristi Veikko Karumon kevyt parodia 1940-luvun korsulehdestä.

Tällaisia kirjatuplia ei varmaan kauhean usein ole tehty, mutta Suomesta löytyy aiempi esimerkki: Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan Sarjakuvat sekä siihen (oikeastaan sen toiseen, täydennettyyn painokseen) liittyvä antologia Sarjakuvan maailmat. Mike Ashley on tehnyt myös scifi-lehtien historian sekä koonnut siihen liittyviä antologioita, mutta käsittääkseni mitään niistä ei ole tehty tarkoituksella samaan aikaan. En tiedä, löytääkö suomalainen lukijakunta Kirottua kaupunkia, mutta sellainen joka tapauksessa on saatavilla. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Kriitikko Harri Römpötti arvioi pari vuotta sitten artikkelikokoelmani Sotaa, sutinaa, seikkailuja Helsingin Sanomissa ja sanoi, etten ole vielä tyhjentänyt "pulp-pajatsoani", sillä suunnitteilla oli teos suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Wild West Finland ei tyhjennä sitä pajatsoa vieläkään, mutta suomalaiseen lännenkirjallisuuteen en enää palaa, paitsi ehkä lyhyiden täydennysten muodossa. Jokin uudempien tarinoiden antologia voisi myös kiinnostaa, mutta se on sen ajan murhe. "Oikea" amerikkalainen lännenkirjallisuus sen sijaan houkuttaa, ja kohtapuoliin ilmestyvässä Parnassossa onkin aihetta käsittelevä artikkelini, jonka haluaisin joskus laajentaa juttusarjaksi tai teokseksi.

keskiviikkona, elokuuta 10, 2016

Turun puretut talot, osa 4

Kannessa kuuluisa Nobelin talo,
jonka surullisen kohtalon olisi voinut
jutussakin esitellä.
En tiedä, onko tämä juttu julkaistu, mutta julkaistunakin se olisi kadonnut tyystin, sillä juttu on tehty Rakennusanomat-lehteen, jota kyllä jaetaan ilmaiseksi, mutta jota tuskin moni lukee. On tarkoitus palata täyspäiväisemmin bloggaamisen pariin, kun lomat loppuvat, mutta sitä odotellessa oikea julkaisematon juttu! (Ainakin siis käsittääkseni julkaisematon.)

Itä-Turun kadonnut kauneus

Rauno Lahtisen upea kirjasarja Turun puretuista taloista on ehtinyt neljänteen osaan. Viides ja mahdollisesti kuudeskin osa on suunnitteilla, joten on vaikea uskoa, että sarja ei täydellisesti korvaisi Harri Kalvan vanhaa ja suttuisilla kuvilla painettua sarjaa Muuttuva kaupunki I–IV. 
Yksi valtti Kalvan kirjoilla kuitenkin on: niissä on kuvat uusistakin rakennuksista, jotka ovat tulleet vanhojen tilalle. Vaikka uusien talojen katselu voikin kirvottaa kyyneleitä, kuvat auttaisivat sijoittamaan puretut talot paremmin kartalle.
Rauno Lahtisen uusi kirja toimii toki näinkin. Turun puretut talot kertoo Turun rakennus- ja teollisuushistoriasta ja tallentaa hienosti tietoa jälkipolville, ja samalla kirjat ehkä toimivat varoituksena siitä, että menneeseen rakennusperintöön ei pitäisi kritiikittömästi kajota. Varoitus on juuri nyt ajankohtainen, kun ympäri maata puretaan 1950- ja 1960-luvun taloja melko surutta.
Pari esimerkkiä nousee esiin Lahtisenkin kirjasta: makkaratehtailijan talo Kaivokadulta sekä aptekkaarin talo TYKS:n kulmalta, kummatkin tyylikästä 50-lukua harjakattoineen ja harvinaisuuksia Turun katukuvassa isoina moderneina kaupunkitaloina, joista jälkimmäisen olin itsekin ehtinyt jo unohtaa. Vuonna 1999 puretun talon seinässä ollut Armas Lehtisen maalaus pelastettiin onneksi TYKS:n kappeliin.
Turun puretut talot 4 keskittyykin nimenomaan itäiseen Turkuun, yliopiston läheisyyteen, Uudenmaankadulle ja Kaskentielle sekä Kupittaalle, jonka teollisuushistoria on lähes kokonaan pyyhkäisty pois – ellei tunnistamattomaksi maskeerattua ElectroCityä lasketa, se kun on rakennettu Silon trikootehtaiden hallien päälle. Teollisuushistoriaa hävitettiin myös, kun lähes koko LSO:n rakennuskanta purettiin mitäänsanomattomien ja massiivisuudessaan ahdistavien IT-hallien tieltä.
Itäisen Pitkäkadun ja Kupittaankadun alueet ovat nykyään aika anonyymiä kerrostalo- tai toimistotalorakentamista, mutta Lahtisen kuvista huomaa, että sielläkin oli aiemmin kodikasta pikkukaupunkitunnelmaa pienine kauppoineen ja pajoineen. Yksityinen yritteliäisyys näkyi katukuvassa aivan eri tavalla kuin nykyään, kun kadut on tehty vain läpikulkua varten. Melkein itku pääsee, kun katselee kuvaa Kirkkotiestä.
Toisaalta nostalgian vallassa helposti unohtaa, että puutaloasuminen oli vielä 1970-luvullakin paikoin ankeaa. Portsa antaa laajennettuine asuntoineen liian hyvän kuvan puutaloasumisesta menneinä vuosikymmeninä. Hyvä muistutus tästä on kortteli Kerttulinkadulla, jonka asunnoissa ei ollut helloja vielä 1930-luvullakaan. Silti jotkut olivat asuneet siinä jo yli 60 vuotta!
Rauno Lahtinen ansaitsisi tietokirjapalkinnon Turun puretut talot -sarjastaan. Se on todennäköisesti ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa ja vielä hyvin tehty, Lahtinen tuntee arkistot ja kuvamateriaali on upeaa. Nelososan viimeistely on tosin selvästi jäänyt puolitiehen, tekstissä on lyöntivirheitä ja joissain kohdissa ajatus on ilmaistu epäselvästi. Siitä huolimatta suositeltava hankinta kaikille Turusta ja ylipäätään rakennushistoriasta kiinnostuneille.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 4. 256 s. Sammakko 2016. 

PS. Tässä aiempia Lahtisen kirjasarjan arvioita: osa yksi, osa kaksi, ja tässä osa kolme.

maanantaina, kesäkuuta 20, 2016

Varastetun polkupyörän tapaus

Rakastettu ja kaivattu valefiksini.
Olen lähes koko aikuisikäni jollain tavalla harrastanut polkupyöriä, joskus vakavammin, joskus vähemmän vakavasti. Ystäväni Artun kanssa aloimme kerätä vanhoja pyöriä 80-luvun lopulla, kun Arttu oli ostanut porilaisesta osto- ja myyntiliikkeestä 30-luvun pyörän 50 markalla, ja innostuimme asiasta. Vanhoja pyöriä löytyi tuolloin vielä helposti, ja itse ajelin 50-luvun armeijan pyörällä, jossa oli nahkasatula ja teline makuualustalle. Opimme Artun kanssa tunnistamaan vanhojen pyörien tuntomerkit, erilaiset vanteet, navat ja jarrut. Eri pyörien erilaisista runkomalleista pystyi ajoittamaan pyörien valmistusvuosikymmenen suhteellisen tarkoin. Kallein ostoksemme oli pispalalaisesta huutokaupasta ostettu Jaguarin tavarapyörä, josta sittemmin äidyin jopa kirjoittamaan esseenkin. Se julkaistiin Kulttuurintutkimus-lehdessä, ja teksti löytyy nykyään täältä. Pyörästä maksoimme 600 markkaa, mikä tuntui silloin huimaavalta summalta, vaikka nykyään vastaavaa ei saisi edes 600 eurolla.

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole enää jaksanut suhtautua touhuun kovin järjestelmällisesti, mutta olen aina ajatellut, ettei ole se ja sama, millaisella pyörällä ajaa. Muutimme Artun kanssa eri paikkakunnille, ja kokoelma hajaantui. Jaguar oli pitkään äitini pyöräsuojassa, jossa se sai olla rauhassa, mutta eipä sillä kovin usein ajeltu. Sittemmin pidin siellä hienoa 30-luvun miestenpyörää, jolla pääsi mielettömän lujaa, mutta kun lopulta toin pyörän Porista Turkuun, se hajosi - kuljetin sillä palatuspulloja ja -tölkkejä ja tölkkikassi meni pinnojen väliin niin että pinnoja katkesi ja vanne vääntyi. En ole saanut pyörää toistaiseksi korjattua - en osaa itse, ei ole välineitä eikä ole ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin huoletta viedä pyörän johonkin osaavaan liikkeeseen. Oikeasti kyse onkin rahasta: ei ole koskaan ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin ostaa uuden pyörän. Minulla on eläissäni ollut ehkä yksi uutena ostettu pyörä ja sekin oli muistaakseni isoveljeni peruja. (En ole varma Ponista (tai Joposta, en muista kumpi oli kyseessä), jolla ajoin noin kymmenvuotiaana.)

Valefiksi, tässä vielä sinisenä, jossain päin Hirvensaloa.
Oli miten oli, olen vuosia ajanut toisenlaisella pyörällä, paljon uudemmalla, mutta silti vanhalla. Rupesin joskus kolme tai neljä vuotta rakentamaan talomme takapihalle jämähtäneestä Tunturista itselleni uutta menopeliä. Pyörä oli ollut ilman lukkoa pihalla koko sen ajan, kun olimme talossa asuneet, ja sen takanavan ympärille oli kietoutunut yksi pinnoista. En tiedä, miten niin voi käydä, mutta niin vain oli käynyt. Poistin takavanteen, ostin uuden, vaihdoin kuluneen satulan ja poistin ulkonäöllisistä syistä lokasuojat, ketjusuojan ja tavaratelineen. Lopulta alun perin sininen pyörä maalattiin mustaksi, vaikka pitkään arvoin jotain räikeämpää väriä. Pyörästä oli tarkoitus tulla jonkinlainen hipsterihenkinen menopeli - sanoinkin sitä alusta alkaen valefiksiksi -, mutta eihän se ihan samalta näyttänyt kuin joku Bianchi. Olen pannut merkille, että vastaavalla tavalla tuunattuja pyöriä on parin viime vuoden aikana siunaantunut muutenkin - olin ehkä edelläkävijä! Nykyään saatan jopa miettiä, että onpa joku säälittävä, kun ajelee fiksin näköisellä pyörällä, joka ei kuitenkaan ole fiksi.

Tavaratelineetön (tai "takahäksätön", niin kuin aito porilainen sanoisi) pyörä on tietysti kömpelö, ja siksi ostinkin pyörään aiemmin tänä keväänä Pelagon etutelineen. Se oli melkeinpä kalliimpi kuin kaikki pyörään aiemmin ostamani osat, mutta se vahvisti pyörän profiilia. Joka hipsterillähän on nykyään pyörässä etuteline, mutta huomasin kyllä, että se on käytössä hankala. Jos pyörä ei ole telineessä, telineen lastaaminen kaataa pyörän helposti. Oli miten oli, ajattelin, että teline tekee pyörästä monikäyttöisemmän. Aiemmin sillä oli ollut hankala käydä kaupassa, varsinkin kun tapanani ei ole ollut käyttää reppua.

Valefiksi Naantalissa viime vuoden syyskuussa.
Huomaa epäkätevä muovipussi kahvassa (kävin Naantalin kirjakaupan aleosastolla).
Olennaista on, että pyörällä oli tosi kiva ajaa, varsinkin kaupunkiajossa. Sillä ei päässyt lujaa, koska alun perin kolmivaihteisessa pyörässä oli pieni eturatas, jolloin välityssuhde ei ole kovin tehokas. Kävin sillä silti jonkinlaisilla reissuillakin: kerran kävin Naantalissa, muutaman kerran pyöräilin sillä Kemiöstä mökillemme 13 kilometrin matkan Kiilan kylään. Polvivaivani ovat tosin tehokkaasti estäneet pidemmät tai useammat retket. Pyörään muodostui tunneside, vaikka se oli mustan maalin alla vain tavallinen 90-luvun Tunturi. Ainakin tekniikka oli yksinkertaista, pyörän huoltaminen oli helppoa. Olin koko ajan haaveillut, että tekisin pyörälle vielä ulkoasuremonttia, ainakin vaihtaisin ohjaustangon joksikin urheilullisemmaksi - opin tosin arvostamaan pystyä ajoasentoa, jossa eivät selkä tai ranteet tule kipeäksi.

Sepustus on pitkä, mutta sen lopussa tulee kova kolaus: huolella ja vuosien ajan rakentelemani pyörä varastettiin talomme pihalta reilu viikko sitten. Olimme tulossa mökiltä illansuussa ja huomasin heti, että pyörä ei ollut oikealla paikallaan. Kiersin koko pihan läpi epäuskoisena ja mietin, että se on vain jossain paikassa, johon en ollut sitä muistanut siirtäneeni. Varmasti kaikki, joilta on viety pihalta pyörä, ovat kokeneet samaa. Viety oli. Olin todella vihainen - myös itselleni, koska en ollut siirtänyt pyörää kauemmas pihan portista mökille lähtiessäni. Olin ollut kiireinen ja ajatellut, että kyllä pyörä säilyy siinä missä se oli, olihan se pysynyt siinä jo monta viikkoa. Olisi mennyt vain puoli minuuttia, kun olisin raahannut sen hiukan kauemmas portista ja haudannut sen muiden pyörien sekaan. Tällaista itsesyyttelyä jatkan ehkä lopun elämääni. Otin toisen pyörän ja lähdin ajelemaan kaupungille siinä toivossa, että joku retku olisi jättänyt pyörän johonkin kadunkulmaan raahattuaan sitä takapyörä ilmassa. Koko ajan ajattelin, että se on seuraavan kulman takana ja taas seuraavan - vaan ei.

Laitoin ilmoituksen Facebookin varastettujen pyörien ryhmään - ei mitään vaikutusta. Tulostin pyörän kuvia ja kirjoitin niihin "Oletko nähnyt tätä pyörää?" ja kävin viemässä lappuja kauppoihin - ei mitään. Laitoin samoja lappuja talomme rappukäytäviin - ei mitään. Olen aika lailla jo menettänyt toivoni. Rikosilmoituksen tein, ja laitoin epäröiden pyörän arvoksi 150 euroa. Liikaahan se on, 90-luvun Tunturista, joka on vain maalattu mustaksi, mutta pienempi summa olisi tuntunut vähättelyltä.

Jokin aika sitten huomasin, että aina kun tulen kaupungilta pihaan, katson pyörärivejä, josko pyörä sittenkin olisi paikoillaan jossain kohdassa, josta en vain sitä ole huomannut. Tämä lienee tuttua kaikille, joilta on pyörä viety. Olen kaupungilla kulkiessani huomannut katselevani pyöriä sillä silmällä - ei mitään. Kaupungilla on useita kohtia, joissa on paljon hylättyjä pyöriä - niitäkin rivejä katselen koko ajan. Ei mitään. Ystäväni arveli, että pyörä on pilkottu osiksi ja myyty eteenpäin. Etuteline toki oli kallis ja on varmasti löytänyt ostajansa, mutta mitä voi saada etupyörästä tai satulasta? Onneksi satulaan oli tullut reikä, mikä aiheutti sen että sateessa kastuessaan sen piti antaa kuivua melkein viikko ettei saanut persustaan märäksi. "Siitäs saat!" voin ajatella miettiessäni jotakuta pikkurikollista, joka on pyöräni vienyt ja on nyt housut märkänä jossain saastaisessa bilekämpässä.

30-luvun miestenpyörä Porin Lyttylän rukoushuoneen edessä.
Kuva parin vuoden takaa.
Kuten yllä olevasta on käynyt ilmi, minulla on muitakin pyöriä. Mökillä minulla on hieno 70-luvun kaksivaihteinen Terässiipi (vaihdetta polkaistaan taaksepäin ja se vaihtuu), sitten on vaimolle alun perin ostettu, mutta perheen yleiseksi pyöräksi ajautunut aika epämääräisen näköinen naistenpyörä 50-60-luvulta. Pyöräkellarissa on aiemmin mainittu 30-luvun pyörä (ks. kuva), jossa ei ole etupyörää. On muitakin: rakensin jokin aika sitten naisten valefiksin takapihan muista romuista. (Siitä tuli aika karun näköinen.) Lisäksi ostin ystävältä hänen hienon Nishiki-pyöränsä, kun hän siitä luopui (ajattelin myös, että poika voi periä pyörän kun tulee riittävän isoksi), mutta en ole siihen ihan tottunut. Pyörä on helppoajoinen ja sillä pääsee lujaa, mutta ajoasento ei ole itselleni luonteva eikä tunnu sopivan selälleni. Lisäksi vaihteet hajosivat reissussa, jouduin tulemaan Liedosta Turkuun suurimmalla vaihteella. Juuri nyt ei ole varaa korjauttaa vaihteita.

Pyöriä siis on eikä ongelma ei tämän näköinen, mutta varastettu pyörä oli käytännössä ainoa pyöristämme, johon ei liittynyt mitään ongelmaa. Sillä oli kiva ajaa, se oli hyvässä kunnossa ja siihen oli tunnesiteitä. Siksi olisi kauhean kiva, jos nyt toisit sen takaisin pihalle, josta sen veit - jos siis olet sen varastanut ja satut lukemaan tätä tekstiä.

PS. Mitä kävi 50-luvun armeijanpyörälle, jonka mainitsin tekstin alussa? Se varastettiin 90-luvulla Tampereella asuessani. Olimme kavereiden kanssa Fall's Caféssa ja lähdimme Yo-talolle, jolloin jätin pyörän Kehräsaareen. Kun taapersin sen kautta aamuyöllä Yo-talolta, huomasin pyörän varastetun. Jos olisin ottanut sen mukaani Yo-talolle - matkaa on korkeintaan kilometri -, mitään ei olisi käynyt. Edelleenkin, 20 vuoden jälkeen, huomaan tarkistavani kaikki vanhat armeijanpyörät. Olen aivan varma, että tunnistaisin pyöräni, vaikka oikeasti arvelen sen tulleen heitetyksi koskeen.

Edit: Kävin tiistai-iltana myöhään elokuvissa (mainio ja kiinnostava kauhuelokuva The VVitch, suosittelen) ja pyöräilin jutussa mainitulla vihreällä naistenpyörällä. Jätin sen lähelle Turun Kinopalatsia. Kun leffa loppui ja kävelimme kaverien kanssa pyörälleni, sitä ei ollut missään. Se oli viety! Sanoin että joku vainoaa minua, mikään muu ei selitä sitä että viedään kaksi pyörää reilun viikon sisään! Pyörimme Kinopalatsin läheisyydessä jonkin aikaa, autolla ollut kaveri ehdotti, että lähdetään ajelemaan, ehkä pyörä löytyy. Niin kuin löytyikin: se oli kahdensadan metrin päässä Sokoksen edessä, siististi pysäköitynä, katkaistu lukko nätisti taiteltuna tarakalle. Ei ketään missään. Todella hämmentävää ja ihan hemmetin ärsyttävää! Aikamoiset adrenaliiinit oli jo siinä vaiheessa. Kun kirjoitin tästä Facebookiin, sain kommenteista idean, jonka SKS voisi toteuttaa: kansanperinnekysely pyörävarkauksista. Varmasti saisi mainion kirjan aikaiseksi!

tiistaina, kesäkuuta 07, 2016

Muutama sana apurahoista

Minulla on ollut koko kevään ajan huono apurahatuuri. Olen tällä hetkellä melkein rahaton eikä näköpiirissä ole kauheasti mitään, syksyllä ei ole tulossa yhtään kaupallisen kustantajan julkaisemaa kirjaa, josta saisin rahaa. (On toki eräs uutinen, jota panttaan vielä hiukan. Siitä pitäisi jonkin verran taskurahoja irrota.)

Olen tajunnut, että hankkeet, joihin olen rahaa hakenut, ovat olleet huonoja tai ainakin hankalia. En tiedä, ilmestyvätkö ne koskaan - näin esimerkiksi Vesa Sisätön kanssa suunnittelemani "Lovecraft - elämä ja teokset", joka käsittelisi H. P. Lovecraftin tuotantoa ja vaikutusta samalla tavalla kuin aiempi Tolkien-kirja. Lovecraftilla olisi kustantajakin, mutta ilmeisesti apurahatahot eivät joko tiedä Lovecraftista mitään tai eivät pidä tätä tärkeänä, kun mitään ei ole myönnetty. Toki hakuihin on voinut vaikuttaa myös se, että hakijoita on kaksi, homma ei vaikuta niin tehtynä varmasti kovin isolta. Sehän on vain 100-150 sivua per kirjailija, mihin siinä tarvitsee apurahaa?

Tai mistä minä tiedän? Suomen tietokirjailijoiden apurahapäätöksiä (joissa siis en saanut mitään; tämän tajuaminen lauantaiaamuna pahassa krapulassa oli aikamoinen shokki) lukiessani en ihan saa kiinni kaikkien tekeillä olevien kirjojen tärkeydestä, mutta mikä minä olen siihenkään mitään sanomaan? Samaa joku voi ajatella minunkin kirjoistani.

Tätä samaa olen valittanut ennenkin. Mutta yhteen epäkohtaan en lakkaa kiinnittämästä huomiota. Tiesin jo, etten ole saamassa mitään Taiken jakamista kirjastokorvauksista, mutta kun ystävä laittoi minulle linkin, selasin apurahapäätökset laiskasti läpi. Niitä voi kuka tahansa katsella tästä. Mitä ihmettä: tietokirjailijoille jaettu 204 000 euroa ja kaunokirjailijoille 1 882 000 euroa! Kymmenkertainen määrä - ja jännää on, että kääntäjien puolella on lähes sama suhde, yhden suhde kymmeneen, kaunokirjallisuuden kääntäjien eduksi luonnollisesti. Tähän epäkohtaan on kiinnitetty huomiota useaan eri otteeseen, silti sille ei ole tehty yhtään mitään. Tällä hetkellä kiinnostavinta kirjallisuutta on monien mielestä niin sanottu kertova, narratiivinen tietokirjallisuus, mutta Taiken päätöksistä sitä ei kyllä huomaa. En itse edusta kertovaa tietokirjallisuutta (ehkä tässä onkin syy apurahattomuuteeni...), mutta hämmästelen silti. Voisiko joku selittää tämän epäsuhdan perusteet?

Tai anteeksi, ei tarvitsekaan selittää, ryhdynkin kaunokirjailijaksi. Kymmenkertaistan mahdollisuuteni saada apurahaa.

EDIT: Kirjailija ja kollega Juha-Pekka Koskinen ehätti Facebookissa kommentoimaan näin:

"jakosuhteet kirjastoapuarahalle on kirjattu lakiin (kauno vs. tieto): "Apurahalain 1 §:n 2 momentissa säädetään, että apurahojen ja avustusten kokonaismäärästä myönnetään 90 % kaunokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille sekä 10 % tietokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille." Jos tuota jakosuhdetta haluaa muuttaa, niin sitten on lähestyttävä OKM:ää. Ajattelisin, että se voisi olla Suomen tietokirjailijat ry:n agendalla."

Lisää löytyy kuulemma täältä.

torstaina, toukokuuta 26, 2016

Toimittaja vai kirjailija: pohdiskelua ammatti-identiteetistä

Episodissa oli arvosteltu kirjani Animaatioelokuvan lyhyt historia, jonka tekeminen ei ollut aivan helppoa, sillä jouduin perustamaan oman kustantamon saadakseni sen julkaistua. (Enemmän täällä.) Lyhyen kolmen tähden arvostelun alussa minua kutsuttiin "toimittajaksi ja kirjailijaksi". En ensiksi kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten yhtäkkiä rupesin miettimään, koska olen viimeksi tehnyt varsinaisia toimittajan töitä.

Olen kirjoittanut viimeisen parin vuoden aikana hyvin vähän kirja- tai elokuva-arvosteluja, kun kaikki aika on mennyt sekä perheen pienimmäisen että suomalaisen lännenkirjallisuuden historian kanssa. Sylviin en ole aikoihin kirjoittanut elokuva-arvosteluja, Helsingin Sanomissa taisin julkaista viime vuonna vain yhden tekstin, ja sekin oli kolumni. Kaltiossa pitämäni kolumnisarja Törky on ihanaa taas loppui jo hyvän aikaa viime vuoden puolella. (Kolumnit ovat edelleen saatavilla sähkökirjana.) Varsinaisia lehtijuttuja, vaikkapa haastatteluja ajankohtaisista ihmisistä, en ole tehnyt vuosiin - en käytännössä sen jälkeen kun Aamulehden Valo ja Vihreä Lanka lakkasivat ostamasta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Turun Sanomiin tein vuosia sitten muutamia juttuja, esimerkiksi yhden ensimmäisistä isoista Leevi Lehdon haastatteluista silloin kun hän oli juuri perustanut Ntamo-kustantamonsa.

Mutta viime aikoina ei mitään tällaista. Miksi siis toimittaja? Olen toki tehnyt niitä hommia, joskus enemmänkin - olinhan esimerkiksi vuodet 2000-2002 Turun Ylioppilaslehden päätoimittaja. Jälkeenpäin on pakko myöntää, etten hakisi sitä duunia enää, sillä olen lopulta älynnyt, että ajankohtaisten uutisten kirjoittaminen tai ylipäätään uutistyö ei ole minusta kauhean kiinnostavaa. Se varmaan näkyikin lehdessä, mutta toisaalta se varmaan myös mahdollisti jonkinlaisen gonzomaisen sekoilun, jota edelleen muistellaan.

Joskus pyörii mielessä keskustelu, jonka kävin vuosia sitten turkulaisen kriitikon Kari Salmisen kanssa Facebookissa. En muista, mistä keskustelu lähti liikkeelle, mutta Salminen joka tapauksessa puhutteli minua toimittajana tai toimittajakuntaan kuuluvana. Sanoin (ja myönnän, että kuulostaa hölmöltä), etten ole toimittaja, vaan kirjailija. Salminen vastasi jotakuinkin niin, että jokainen, joka kokoaa muiden kirjoittamien tekstejä kirjoiksi, on toimittaja. Tällä hän ilmeisesti viittasi siihen, että olen tehnyt - toimittanut - hakuteoksia, artikkelikokoelmia tai novelliantologioita. Ehkä joku näistä oli juuri ajankohtainen ja siksi Salmisen mielessä. Olin kuitenkin siinä vaiheessa julkaissut jo useita täysin omia teoksia.

Viime vuoden puolella törmäsin samaan jaotteluun taas aivan päinvastaisessa tapauksessa. Joku voi muistaa, että blogini oli jonkin aikaa Imagen blogeissa - kun asia julkistettiin, Imagen sivulla oli juttu (muistaakseni päätoimittaja Heikki Valkaman kirjoittama), jossa minua tituleerattiin toimittajaksi. Joku näsäviisas kommentoi, että nykyään saa toimittajan tittelin helposti: ansaitsen kuulemma elantoni kokoamalla vain itseäni kiinnostavia marginaalikirjoja ja kirjoittamalla niistä mielipidejuttuja. Jossain vaiheessa tittelini Imagen esittelyssä kai vaihtui kirjailijaksi, mutta en ihmettele sinänsä, että minua sanottiin ensiksi toimittajaksi: Heikki Valkama oli nimittäin Helsingin Ylioppilaslehden päätoimittajana samaan aikaan, kun hoidin vastaavaa pestiä Turussa. Heikin ura on ollut selkeämmin journalistinen.

Joskus kirjailijuuteni on esittäytynyt kokeellisemmissa tai käsitteellisemmissä yhteyksissä kuin itse sen ajattelen olevan. Karri Kokko haastatteli minua muutama vuosi sitten Parnassoon, yhtenä näkökulmana oli tuotteliaisuuteni. En muista, oliko muotoilu vielä lopullisessa jutussa, mutta ainakin haastattelussa esiintyi ajatus, että laitan muut kirjoittamaan kirjat puolestani. Tällä tietysti viitattiin toimittamiini antologioihin ja artikkelikokoelmiin sekä hakuteoksiin, mutta itse olen nähnyt ne vain ihan normaalina toimintana, jota ei Suomessa kovin moni tee. Olen itse enemmän ajatellut työskenteleväni niin kuin vaikkapa Mike Ashley tai Martin H. Greenberg: olen koonnut uusia ja jo aiemmin julkaistuja tarinoita jonkin yhteisen teeman alle, ei sen kummempaa. En tiedä, oliko tulkintani oikea, mutta mielessäni kävi Karri Kokon oma runokokoelma (en valitettavasti muista nimeä), jonka muut runoilijat olivat kirjoittaneet. Hauska kokeilu, mutta ehkä kuitenkin eri asia kuin vaikkapa Kuun pimeä puoli tai Kirotun kirjan vartija.

Jalavan julkaisema kirjauutuus,
nyt kirjakaupoissa!
Olenko siis toimittaja vai kirjailija vai jotain ihan muuta? Pitkään pidin "toimittajaa" mukana yhteyksissä, joissa oma ammatti piti määritellä ja olin sekä tietokirjailija että toimittaja, jossain vaiheessa taas olin pelkkä tietokirjailija, nykyään, vähän yhteydestä riippuen pelkkä kirjailija - olenhan julkaissut myös muutamia proosateoksia. Mutta olen nyt sitten taas viime aikoina tehnyt kirja-arvosteluja ja aktiivisesti tyrkyttänyt niitä lehtiin, koska apuraha loppui ja jostain on pakko saada elantonsa. Tässä ei tietysti ole mitään erikoista: monet kirjailijat kirjoittavat kirja-arvosteluja.

Tämä saattaisi nyt jäädä yksittäisen kirjantekijän sekavaksi pohdinnaksi, ja pakko todeta, että teksti lepäsi keskeneräisenä Bloggerin palvelimella melkein viikon enkä kokenut pakottavaa tarvetta saada sitä loppuun. Sitten Facebookissa ja blogeissa nousi esille keskustelu siitä, kuka voi sanoa itseään kirjailijaksi, ja ajattelin, että lisäisin vielä muutaman kommentin.

Keskustelun aloitti - tai ainakin sysäsi liikkeelle - Tiina Raevaaran kolumni siitä, miten kirjailijat eivät voi hyvin ja osa pohtii alanvaihtoa. (Minäkin taisin Facebookissa pohtia, joskaan en tosissani, kun avustin poikamme koulun kevätjuhlan buffetissa ja tykkäsin lyhyestäkin vaihtelusta työhöni.) Raevaaran kuvailemat tapaukset ovat itsellenikin tuttuja: kaikki kustantamot eivät todellakaan toimi ammattimaisesti. Töitä on silti pakko paiskia ja kaikki hommat otettava vastaan - tai tarjottava niitä kustantajille, joita työntekijän ammattimaisuus ei selvästikään kiinnosta. Tässä kohtaa ehkä äärimmäisin esimerkki on kustantaja, jolle tein pienen valikoiman tunnetun kotimaisen kuvittajan proosatuotantoa ja minulle tarjottiin palkkioksi kuvittajan piirrosta. Sain kuitenkin neuvoteltua itselleni (pienen) rahapalkkion, mutta tuskin tulee vilkaistuakaan sinne päin. (Joskus muuten tuntuu, että kirja-alalla kaikki eivät tiedä, millaisiin systeemeihin tekijä voi törmätä. Esimerkiksi STIK:n suosituspalkkiot tuntuvat aikamoiselta utopialta.)

Keskustelu lähti rönsyämään Facebookissa ja jossain kohtaa esille nousi vanha ajatus, että Suomessa on vain muutama ammattikirjailija, muut ovat suurin piirtein slummailijoita, jotka joko kirjoittelevat harrastuksekseen päivätyön ohessa tai elävät apurahoilla. Apurahoilla eläminen ei muuten ole mitään mahtihommaa, voin suositella. (Ainakaan vähän tunnetun tietokirjailijan, joskus katsoen kadehtien prosaistien tai runoilijoiden teoksissaan ilmoittamia ja kiittämiä apurahatahoja.) Monipuolinen Juha-Pekka Koskinen älähti Facebookissa (ei-julkisessa päivityksessä), että Suomessa on todella paljon ammattikirjailijoita, heidän tulotasonsa vain on pieni. J. S. Meresmaa kirjoitti ilmeisesti tästä keskustelusta innostuneena oman blogitekstinsä pointtinaan, että kirjailijan kannattaa hoittaa hommansa ammattimaisesti.

Robert E. Howard, kioskikirjailija,
Conanin luoja
Enpä oikein tiedä. Maailma on ollut täynnä suosittujakin kirjailijoita, jotka eivät ole hoitaneet työtään ammattimaisesti - ja silti kirjat ovat ilmestyneet ja nousseet myydyimpien listoille. Kiitos tästä on usein kuulunut kustannustoimittajille, jotka ovat kursineet julkaisukelvottoman käsikirjoituksen kasaan. Silti ei tulisi mieleenkään väittää, että näin toimivat kirjailijat eivät olisi kirjailijoita. Aina välillä taas näkee sanottavan, että joku ei voi olla kirjailija, koska kirjoittaa tahallaan pulp-roskaa eikä halua tulla sotketuksi mihinkään pyhään ja vakavaan kirjailijuuteen. Tämä on minusta outo ja vähän typeräkin asenne, joka ennen kaikkea halveeraa näin sanovien esikuvia. Eikö muka Robert E. Howard olisi ollut ylpeä omasta työstään? Nyt joku tietysti sanoo, ettei hän ainakaan olisi hakenut Kirjailijaliiton jäseneksi. Varmasti hän olisi hakeutunut Kauhu- ja fantasiakirjailijat ry:n jäseneksi, jos sellainen olisi Yhdysvalloissa 1930-luvulla ollut.

Joskus olen muulloinkin törmännyt outoon vaatimattomuuteen - ja harrastan sitä itsekin. Olen nimittänyt itseäni kirjailijaksi tai tietokirjailijaksi jo vuosia, mutta joskus kyllä saatan todeta jollekin tuntemattomalle keskustelukumppanille vaatimattomasti, että olen tehnyt muutamia kirjoja. Juttelin asiasta parin tutun kanssa kirjamessuilla viime syksynä - kummatkin olivat julkaisseet useita teoksia ja vakiinnuttaneet nimensä. Molemmat sanoivat, etteivät ikimaailmassa kutsu itseään kirjailijoiksi, toinen totesi sanovansa itseään useammin toimittajaksi, toinen taas kertoi sanoi, että useimmiten kertoo tekevänsä sitä sun tätä, mutta ei missään nimessä sano itseään kirjailijaksi. Tämän kanssa asettui myöhemmin vahvaan ristiriitaan, kun luin Kindleltä amerikkalaisen omakustannekirjailijan zombiromaanin, jonka lopussa hän esitteli itseään tyyliin "XXX is a writer and a creator of fantastic visions and shuttering suspense". Välillä tuntuu, että meidän suomalaisten kirjailijoiden pitäisi opetella vähän paremmiksi työnsä markkinoijiksi - tai ainakin ylpeämmiksi omasta työstään.

Se voisi lopettaa tämän jahkailunkin asian ympärillä. Kirjailija on ihminen, joka julkaisee kirjoja tai ylipäätään kirjallisuutta, oli se hänen päätyönsä tai ei tai teki sen hän huonosti tai ei. Ammatin edustajat ovat ammattinsa edustajia, vaikka he eivät olisi siinä hyviä.

PS. Olen kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin. Ilmeisesti asia kiinnostaa ja vaivaa minua. Ja juuri kun olin viimeistelemässä tätä, ilmestyi Imagen sivuilla Terho Puustisen kirja-alaa käsittelevän juttusarjan viimeinen osa.

sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2016

Mitä työnteolle tapahtui, eli subjektiivinen kertomus

Tyttäreni, joka täyttää kohta 17 vuotta, on koettanut kahdeksi kesäksi hakea kesätöitä, onnistumatta kumpanakaan kertana. Tuttu virsi: kun ei ole työkokemusta, ei oteta töihin, eikä saa työkokemusta. Toki tyttäreni on vielä nuori eikä voi esimerkiksi toimia myyjänä kaupassa.

En ole itse ollut kesätöissä koskaan, ellei oteta lukuun valtionharjoittelua 20 vuotta sitten: olin ensiksi Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella toimistotyöntekijänä ja sitten puolitoista kuukautta Vastapainossa jonkinlaisena kustannustoimittajaharjoittelijana. En ole oikeastaan ollut töissäkään kuin kerran, ellei siviilipalvelusta lasketa: olin kaksi vuotta Turun Ylioppilaslehden päätoimittajana 2000-luvun alussa.

Jos en ole koskaan ollut töissä, niin miten olen itseni sitten elättänyt? Vaimollakin on töitä, kuten olen joskus sanonut. En tiedä, miten pärjäisin, jos tulisi elämäntilanne, että minun pitäisi itseni elättää alusta loppuun omalla työlläni – varmaa on ainakin, että tekisin enemmän lehtijuttuja enkä asuisi näinkään väljästi Turun keskustassa.

Muutamia vuosia olen tosin tehnyt lähes pelkästään kirjoja, ja sinä aikana minulta tuntuu kadonneen kaikki kosketus siihen, mistä ja mihin voi enää kirjoittaa lehtijuttuja. Kirjoitin aikoinaan monta vuotta Aamulehden Valo-liitteeseen pienellä twistillä tarjoiltuja kepeitä kulttuurijuttuja, mutta lehti lakkautettiin jo muutama vuosi sitten (mitä ennen jo kerrottiin, että ulkopuolisista avustajilta ei juttuja enää osteta). Joskus luulin, että minusta tulee elokuvakriitikko, mutta en ole osannut tyrkyttää itseäni lehtiin niin, että siitä olisi tullut leipätyöni. Nykyään en juuri ehdi käydä elokuvissa, vaikka pressinäytöksiä Turussa vielä järjestetäänkin. Toisaalta kuka kuvittelee 2010-luvulla, että kritiikkiä kirjoittamalla voisi ansaita elantonsa?

En osaa siis markkinoida itseäni niin hyvin kuin pitäisi. En ole koskaan osannut. Silti olen osannut omiani puuhailemalla jotenkin elättämään itseni ja myös auttamaan pitämään perhettäni elossa. Puuhailu tarkoittaa lähinnä kirjoittamista ja kirjojen toimittamista, jonkin verran kääntämistä. Olen kirjoittanut sanomalehtiin, aikakauslehtiin, kulttuurilehtiin, olen tehnyt kirjoja - kuten moni tietää, olen tehnyt niitä naurettavan paljon. On ollut pakko, kun niissä on elanto kiinni. Taustalla on varmasti myös joitain persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä, mahdollisesti jonkintasoinen adhd (jonkun mielestä ehkä narsismi). Vaikka kuinka sanoisin, että mielelläni keskittyisin ja tekisin vain muutaman hyvän kirjan, valehtelisin, koska huomaan joka kerta johonkin yhteen projektiin keskittyessäni, että tylsistyttää ja on pakko aloittaa jokin sivuprojekti. Yleensä niitä on käynnissä useita.

Mutta kun en tiedä työelämästä juuri mitään, en ole osannut auttaa tytärtä kesätöiden etsimisessä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, miten asiassa pitäisi edetä. Voiko mennä johonkin kahvilaan tai kivijalkakauppaan ja sanoa, että voisin tulla kesäksi töihin, jos kelpaa? Toki juuri tällä tavalla pääsin kirjoittamaan elokuvista Hämeen Yhteistyöhön keväällä 1991 - tosin siinäkin auttoi, että päätoimittaja Pekka Puttonen tiesi minut kirjoitettuani Satakunnan Työhön elokuvista parin kolmen vuoden ajan.

Pitääkö kesätöihin sitten mennä? Olen itse aina voinut ajatella, että tienaan kirjoittamisellani sen verran, että ei tarvitse. Kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni jo 80-luvulla, hakkasin kirjoituskonetta (kuvassa näkyvää Olivettia, jollainen meillä oli) kotona tai Satakunnan Työn toimituksessa, ja tienasin jo lukioikäisenä jonkin verran. Opiskeluaikana saatoin tienata jopa tuhat markkaa (!) kuussa kirjoittamalla Hämeen/Pirkanmaan Yhteistyöhön ja Aviisiin. Myöhemminkin olen pystynyt paikkaamaan apurahoja ja kirjoista saamiani pieniä ropoja lehtijutuilla ja nettikolumneilla.

Mutta miten tämän kertominen auttaisi tytärtäni? Voisiko hän muka seurata samalla linjalla? Lehtien avustajabudjetit ovat pienentyneet viime vuosina rajusti, jotkut paljon free-työtä aiemmin käyttäneet lehdet ilmoittavat nykyään kättelyssä, etteivät osta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Tai sanonko, että kirjoita kirja? Ensiksi teet duunia pari vuotta tietämättä, tuleeko koko hommasta yhtään mitään, ja sitten sitä veivataan pari vuotta kustantamoissa ja jos se päätyy kustannettavaksi, kirjaa myydään 200 kappaletta, jos hyvin käy. Olen joskus miettinyt, vaikuttaako työni lasteni mielestä jotenkin säälittävältä: koko ajan on jotain menossa, joskus teen koko päivän töitä, ja sitten oikein mitään ei tapahdu. Pitää vain ruveta uuteen projektiin.

Tietysti voi aloittaa blogin ja hommata sponsoreita tai Google-mainoksia. Tai voi ruveta tubettajaksi. Tytär ja poika keskustelivat aiheesta jokin aika sitten, poika tiesi kertoa tubettajasta, joka tienaa miljoona euroa vuodessa. Tunsin itseni vanhaksi moralistiksi, mutta oli pakko sanoa: "Saisitteko te tuosta oikeasti sisältöä elämään?" Ehkä tässä vaikutti ajatus, että työllä on oltava sisältö – ei kai suurella osalla ihmisiä sellaista olekaan, työ on vain tapa ansaita elanto.

Tai oikeastaan sitä sisältöähän nykyään korostetaan paljon - ihan liikaakin, jos minulta kysytään. Meillä on välillä iltapäivisin katseltu Australian Master Chefiä, jolla on näköjään jonkinlainen kulttimaine. Onhan se ihan mainio ohjelma erikoisine tuomaripersoonallisuuksineen ja samastuttavine kilpailijoineen, mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että jokaisen ruokalajin, jokaisen aterian, jokaisen tarjoilun pitäisi olla huippusuoritus, jonka edestä pitää piiskata itseään loputtomiin. Kun homma viimein onnistuu, jäljellä on vain itku.

Piiskaaminen on muutenkin hyvä termi, kun puhutaan nykyisestä työelämästä. Ei ole mikään sattuma, että Master Chefiä tehdään juuri nyt. Ihmisten kiusaaminen työhön liittyvillä asioilla on saanut viime vuosina ja varsinkin nykyisen hallituksen aikana aikamoiset mittasuhteet. Jos saa töitä, ei voi tietää, myydäänkö firma kohta tai onko yt-neuvottelut. Jos taas ei saa töitä, voi syyttää itseään: ei tehnyt riittävän hyvää jälkeä, ei saanut aikaan mieletöntä elämystä. Ei pystynyt myymään itseään. Ja sitten joutuukin palkattomien työkokeiluiden jatkuvaan sarjaan, jos hallitus saa tahtonsa läpi.

Minua joskus hämmentää, miten innoissaan ihmiset ovat tästä ylettömien elämysten sanomasta, joka näkyy kaikkialla tosi-tv:stä lehtien työelämää (tai melkein mitä tahansa tunne-elämästä ja ruoanlaitosta alkaen) käsitteleviin juttuihin. Välillä toki haastatellaan jotakuta, joka sanoo, että pitäisi olla armollinen itselleen. Miksi tällaista pitäisi erikseen sanoa, jos työelämä – tai muukin elämä – olisi rauhallisempaa, levollisempaa, enemmän täynnä mahdollisuuksia hoitaa hommat vähän lunkimmin?

Haluaisin kovasti opettaa riittävän hyvän ajatuksen tyttärelleni, mutta pahaa pelkään, että se ei ole 2010-luvulla enää mahdollista. Enpä haluaisi olla hänen asemassaan, kun hän lopulta pääsee kesätyöpaikkaan, jossa pitää puristaa itsestään kaikki mahdollinen, että kelpaisi.

(Kuvat: Creative Commons, ainakin kaksi ekaa.)