perjantaina, syyskuuta 21, 2012

Hyvinvointiyhteiskunta redux

En olisi ikimaailmassa uskonut, että edellinen kirjoitukseni olisi saanut niin paljon lukijoita tai niin paljon huomiota kuin se lopulta sai. Kuulin jatkuvasti eri tuttavilta ja tuttavien tuttavilta, miten blogilinkki liikkui Facebookissa villisti, yleensä kannustavien kommenttien saattelemana. (Tuli muunkinlaisia, mutta niistä myöhemmin.) Sain paljon yhteydenottoja, joista kaikki olivat kannustavia ja kiittäviä. Kiitos niistä! Huomasin myös, että Kansan Uutiset oli tehnyt jutun blogitekstini pohjalta ja tehnyt noston tästä lauseesta: "Sillä systeemillä, jota Niinistö lakeijoineen haluaa, meidän poikamme syrjäytyy." Toivottavasti viesti liikkui siitä eteenpäin tahoille, joille se on tarkoitettu.

Asiahan on lainehtinut pitkin poikin ja Niinistökin äityi haukkumaan niitä, jotka kritisoivat Ihan tavallisia asioita -kampanjaa oikeistolaisuudesta. Varmasti itse kampanja oli tarkoitettu poliittisesti neutraaliksi, mutta juuri sellaisenahan oikeistolainen arvomaailma aina näyttäytyy: se perustuu järkeen, tunteisiin tai perinteisiin, mutta ei koskaan ideologiaan. Mutta ei vaan voi olla sattuma, että Ihan tavallisia asioita -kampanja masinoidaan samaan aikaan, kun monia hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvia verovaroilla kustannettavia resursseja ollaan vähentämässä tai niistämässä kuiviin. Jos kaikki asiat olisivat hyvin ja tukiverkot pelaisivat, ei kukaan olisi kiinnittänyt Niinistön kampanjaan sen kummempaa huomiota. Silloin se olisi vaikuttanut vain siltä mitä se oikeastikin on: valtaapitävät hyvinvoivat neuvovat alemmilleen, miten kuuluu elää. Erotuksena sata vuotta vanhoihin oppaisiin nyt käytetään pehmeää suostuttelua ja jonkinlaista lässyttävää vertaispuhetta, ei ankaria käskyjä.

Kuten sanottu, sain moitteitakin: sanottiin esimerkiksi, että tein perheen sisäisestä ongelmasta yhteiskunnallisen ongelman. Myönnän, että mietin kirjoittaessani itsekin, onko poikamme tapaus ollenkaan edustava vai onko se vain yksittäinen tapaus, joka ei kerro mitään yleistä yhteiskunnasta. Toisaalta tiedetään, että suuri osa vankiloiden asukeista on adhd-tapauksia ja että monilla narkkareilla on vastaavia aivokemiallisia häiriöitä. Olen monta kertaa miettinyt, että poikamme vaikuttaa välillä siltä, että hänestä tulee isona narkkari.

Aiemmin tällä viikolla Helsingin Sanomien yleisönosastolle kirjoitti nimimerkki Isä - ehkä oman kirjoitukseni kannustamana? - kaksikymppisestä pojastaan, jolla on adhd ja jota eivät ole mitkään tavalliset kasvatuskeinot eikä varsinkaan keinoiltaan jatkuvasti supistunut yhteiskunta ole pystyneet auttamaan millään tavalla. Poika oli isän kertoman mukaan jo täysin hunningolla, vaikka on monta kertaa koettanut aloittaa uudestaan. (Isä sai tänään liikuttuneita vastauksia Helsingin Sanomien yleisönosastolla, mutta en valitettavasti huomannut lukea niitä enkä löydä lehteä tähän hätään.) Ehkä kyse ei sittenkään ollut niin yksittäisestä tapauksesta kuin kritisoijani halusi antaa ymmärtää?

Lisäksi luin eilen noin vuosi sitten ilmestyneen pitkän artikkelin Turun Sanomista, jossa kaksi autistin äitiä kertoi kokemuksistaan ja siitä, miten yhteiskunta eivätkä mitkään tavalliset kasvatuskeinot - ne kuuluisat rajat ja rakkaus - ole pystyneet auttamaan, kun kukaan ei pysty näkemään, mitä lapsen pään sisällä tapahtuu. Resurssit ovat kerta toisensa jälkeen olleet niin niukkoja tai hitaita toimimaan, että toinen jutun lapsista sai autismidiagnoosin vasta 11-vuotiaana, kun äiti oli täysin luhistumisen partaalla. Toinen äideistä sanoi moneen kertaan toivoneensa, että lapsensa olisi vammainen myös ulospäin, jotta häntä ja hänen lastaan ei niin kummeksuttaisi ja paheksuttaisi. Tunnistan tunteen. Osaatteko kuvitella, miltä tuntuu, kun sanotaan, että tehkää itsestänne lastensuojeluilmoitus, niin sitten saatte enemmän apua? Tai kun jatkuvasti toisia satuttavalta, äkillisiin raivareihin täysillä heittäytyvältä lapselta evätään terapia?

Ja siksi olenkin niin onnellinen, että huomaan kerta toisensa jälkeen, että on ihmisiä, jotka niukoista resursseista huolimatta jaksavat taistella paremman huomisen eteen - viittaan tällä poikamme ihaniin opettajiin ja avustajiin hänen koulussaan! Heidän kaltaistensa ihmisten takia uskallan edelleenkin luottaa hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tukiverkkoihin - mutta heidän kohdallaan kyse on aivan erityisestä asiantuntijuudesta (yhdistyneenä tietenkin suureen sydämeen ja uskomattomaan lempeyteen), jollaista ei voi olettaa kenelläkään mummulla, naapurilla tai isän hyvällä kaverilla olevan. Tai edes lapsen omilla vanhemmilla.

Tässä Emilia Kukkalan minusta täysin tyhjentävä kommentti Niinistön ja kumppanien antamasta vastapalautteesta. (Nota bene: en välitä vieläkään ottaa tähän kommentteja vastaan, joten asetukset pysyvät vielä jonkin aikaa.)

Edit: tässä linkki Leijonaemoblogiin, jossa kirjoittaja käsittelee tuttua asiaa, selvästi tilanteessa, jossa kaikki on paljon huonommin kuin meillä. Voimia kirjoittajalle - ja niitä resursseja lisää, pliis!

perjantaina, syyskuuta 14, 2012

Poikamme ja hyvinvointiyhteiskunta, eli puolustuspuhe menneiden arvojen puolesta

Minun ei pitänyt alun perin ollenkaan kirjoittaa Niinistön ja kumppanien naiivista syrjäytymisen vastaisesta moraalikampanjasta. Siitä ovat kirjoittaneet paremmin muualla jo Emilia Kukkala, Jussi Jalonen ja Li Andersson. Niissä on kaikki, mitä teidän aiheesta tarvitsee tietää. Minulla oli jo puoliksi valmiina teksti, jossa olisin käsitellyt - vanhan lupaukseni mukaisesti - kirjailijuuden muutoksia, mutta en saanut sitä viimeisteltyä niin että olisin sen postannut. Mutta eilen tapahtui parikin asiaa, jotka saivat minut palaamaan Ihan tavallisia asioita -kampanjaan. Poika nimittäin tuli koulusta masentuneen ja väsyneen oloisena ja oli koko illan hiljaa ja yksikseen. Ainoastaan iltasadun aikaan hän jaksoi hymyillä. Reissuvihosta selvisi, että hän oli tapellut lasten ja aikuisten kanssa.

Meidän kahdeksanvuotias poikamme on päällisin puolin aika tavallinen pikkupoika, mukavan näköinen, fiksun oloinen ja parhaimmillaan jopa ihan siisti. Silti hän on erityisluokalla, jossa kahtatoista oppilasta on kaitsemassa neljä aikuista. Hänet siirrettiin tälle luokalle kiireesti viime syksynä tavallisesta koulusta, jossa yli 20 oppilaan luokassa on yksi opettaja ja välitunneilla riehumassa monta sataa pientä koululaista samaan aikaan. Hälyisät äänet ja sekavat olot tekivät pojallemme pahaa ja huono olo purkautui väkivaltana toisia kohtaan. Luulen, että emme saa koskaan tietää todellista syytä välituntitappeluihin. Onneksi ne saatiin katkaistua ja poika sai hänelle sopivan koulupaikan, jossa oireet vaivaavat vähemmän.

Pojalla on sittemmin diagnosoitu adhd:n kirjoon kuuluva määrittelemätön hyperkineettinen häiriö. Lääkärin sanoin: "Hän on vähän nopea toimissaan." Keskittymiskykyä on vähän - toisaalta kun sitä on, sitä riittää. Mutta asioita, jotka ovat riittävän motivoivia, ei monta ole: legojen rakentelu, iltasadun ja muiden kirjojen kuuntelu, kiipeily ja hyppely. Pinna on lyhyt ja sosiaalisten tilanteiden tulkinta vaikeaa. Ohjeiden kuuntelu ei kiinnosta, koska muitten ohjeitten perusteella toimiminen on pojan mukaan hankalaa.

Tuleva syrjäytyjä siis. Poika on oppinut hyvin lukemaan, mutta ei juuri itsekseen välitä lukea. Laskeminen päässä sujuu erinomaisesti, mutta laskujen laittaminen paperille kyllästyttää. Kriisitilanteissa poika äityy helposti lyömään tai jopa puremaan. Huonoissa olosuhteissa pojasta tulee isona nakkikioskilla tappelija.

Onneksi olemme saaneet apua. Ja se apu on tullut juuri siltä hyvinvointivaltiolta, jota kokoomuslaiset presidenttinsä johdolla ovat ajamassa alas. He tarjoavat tilalle välittämistä ja lässyttämistä. Mitä voin sanoa? Meillä välitetään ja lässytetään. Meillä tehdään tavallisia asioita. Ruoka valmistetaan suurelta osin itse kotona, osa raaka-aineista tulee viehättävästi osuuskuntaviljelyksiltä. Katsomme yhdessä elokuvia televisiosta, luemme kirjoja ja sarjakuvia, pelaamme lautapelejä ja korttia, käymme potkimassa jalkapalloa tai uimassa, käymme sienimetsällä, dyykkaamme yhdessä tavaroita taloyhtiömme hämmästyttävän runsaasta roskiksesta (kannattikohan tätä mainita?). Juttelemme ja pidämme sylissä ja silitämme. Juttelemme lapsen kanssa hänen pehmoleluistaan ja ymmärrämme, että ne ovat hänelle tärkeitä, melkein kuin perheenjäseniä.

Tämä kaikki on meille niin itsestäänselvää, että minua loukkaa ihan helvetisti se, että joku Wille Rydmanin kaltainen tyyppi kehtaa väittää, että vasemmistolaisilla on kovat arvot. Yleinen kokoomuslainen vikinä siitä, että vasemmistolaiset eivät todellisuudessa välitä toisistaan ja lähimmäisistään, on minulle täysin, täysin käsittämätöntä. Ehkä kaikki tämä kampanjointi johtuukin siitä, että Niinistö lakeijoineen on itse havahtunut huomaamaan, että hei, toisista voikin välittää! (Tätähän Jussi Jalonen sanoo tuossa yllä linkkaamassani kirjoituksessaan.)

Palataan vielä lapseen. Vaikka kuinka pidämme hänestä huolta ja teemme hänen kanssaan ihan tavallisia asioita, lyhyt pinna, keskittymiskyvyttömyys ja muut ongelmat eivät vain mene pois. Ravasimme monta vuotta kaikenlaisissa terapiantyngissä - joissa terapoitiin enemmänkin meitä vanhempia ja muistutettiin "rajoista ja rakkaudesta" (kuinka monta kertaa olenkaan halunnut syöttää tuon fraasin sanojan suusta alas) - ja meille lässytettiin monenlaista. Vasta kun lapsi pääsi eskarivuotenaan integroituun erityisryhmään, asiat alkoivat sujua paremmin. (Enkä voi kyllin kiittää sitä kunnallista lastenlääkäriä, joka ehdotti melatoniinia nukahtamisvaikeuksiin.)

Koulussa resursseja on selvästi riittävästi ja opettajien ja avustajien koulutustaso on hyvä - heillä on mahdollisuuksia kehitellä luovia ratkaisuja eikä vain sanota, että näin on tehty aina ja tehdään jatkossakin. Iltapäiväkerhossa ongelmia sen sijaan on ollut tänä syksynä paljonkin. En voi mennä yksityiskohtiin, mutta lapsemme alttius suuttua on näkynyt jälleen kerran kiusallisesti. Resurssien vähyyttä valitetaan - seitsemällä vaikealla lapsella on kaksi aikuista ja tilat ovat surkeat (sanoin vaimolle: "Minäkin alkaisin mätkiä jos joutuisin olemaan siellä useita tunteja päivässä"). Meille on ehdotettu, että poikamme olisi kerhossa vähemmän aikaa, joinain päivinä ei ollenkaan. Kiitos vain! Tulkitsin pojan puheista, että hän kokee tulevansa kiusatuksi, mutta ilmeisesti tähän patenttiratkaisuna Suomessa on tosiaan se, että kiusattu lähtee pois.

Mietin jo hetken aikaa eilen - ei ollut ensimmäinen kerta -, että jättäisin työni tai vähentäisin niitä radikaalisti ja ottaisimme lapsen kokonaan pois iltapäiväkerhosta. Jos tiivistäisin työntekoa ja jättäisin bloggaamisen ja Facebookin minimiin, pystyisin ehkä aamupäivän neljässä tunnissa saamaan aikaan riittävästi, että voisin jättää iltapäivän tunnit pois. Loput voisi sitten paikata myöhään illalla, kun lapsi nukkuu. What's not to like? Niin ja sukulaiset kehiin! (Meillä ei asu sukulaisia sadan kilometrin säteellä ja isovanhemmista ei monista eri syistä ole auttajiksi.)

Yrittäjähenkinen kokoomuslainenhan sanoo, että tämä on vain tahdonkysymys. Teemme vaimon kanssa kummatkin töitä kotona, asiassahan ei ole mitään ongelmaa. Mietin vain, miten niiden ihan tavallisten asioiden kanssa kävisi tällaisessa mallissa. Työni ovat yleensä niin huonosti palkattuja, että kuvio on käytännössä lähes mahdoton. Kokoomuslainenhan sanoo tähän: tee sellaisia duuneja, joista saa enemmän liksaa. Kirjoita kirjoja, joita ihmiset haluavat ostaa! Toisaalla porvari kuitenkin sanoo, että työn pitää olla mielekästä. Niin se minulle nyt onkin. Ehkä sitä on porvarin vaikea ymmärtää, kun kuviossa ei pyöri suuret rahat.

Ei meillä ole muuta kuin hyvinvointivaltion tukiverkko. Jota kokoomusnuoret haluavat murentaa, osa jopa lakkauttaa joitain sen olennaisia osia. En tiedä peruskoulusta, mutta iltapäiväkerhot varmasti hoituisivatkin vapaaehtoisresursseilla. Muistan lopun ikääni sen, kun olin Helsingissä ja minulle soitettiin edellisestä kerhosta, kun lapsemme oli alkanut riehua siellä. "Olen työmatkalla, vaimo on palaverissa", sanoin, "ettekö te nyt voi pitää lapsesta edes kiinni?" Hätääntynyt ääni: "Minä olen liikuntavammainen eikä täällä ole minun lisäkseni kuin yksi harjoittelija." Yli 30 lapsen kanssa? Iltapäiväkerhojen taso tuli sillä hetkellä valitettavan selväksi.

Sillä systeemillä, jota Niinistö lakeijoineen haluaa, meidän poikamme syrjäytyy. Hän ei pärjäisi koulussa tai iltapäiväkerhossa itsekseen pitkään ja alkaisi kiusata muita entistä kovemmin. Ennen pitkään hän liittyisi kovisten seuraan ja aloittaisi huonon elämän. Meiltä loppuisi jaksaminen ja luovuttaisimme. Meille saattaisi tulla avioero. Alkoholisoituisimme. Lopulta lapsi päätyisi vankilaan. (Kai kaikilla on tiedossa, että suuri osa vankiloissa istuvista kärsii adhd:sta tai vastaavasta tunne-elämän häiriöstä?)

Liioittelen tietenkin ja myönnän, että edellä oleva litania on koominen. Kaipa sillä jokin merkitys on, että paijaamme ja juttelemme ja käymme sienimetsässä. Mutta ei se nyt jumalauta loppuun asti riitä. Sen takia on yhteiskunta, joka huolehtii niistä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty itse huolehtimaan itsestään tai lähimmäisistään. Ja yhteiskunnan resurssien puute on tullut tässä monta kertaa vastaan: tilat ovat huonoja ja ahtaita, aikuisia on vaikeille lapsille liian vähän, koulutustaso on liian matala, alhainen palkka ei innosta uusiin ratkaisuihin. Kela ei myöntänyt lapsellemme terapiaa, vaikka siihen oli lääkärinsuositus. Epäilen, että takana oli säästöjä.

Kokoomuslainen, varsinkin kokoomusnuori, sanoo tähän, että resurssit ovat parempia, jos yksityistetään vielä vähän lisää. Ei tarvitse edes niistä veroistakaan välittää, kun hoito on niin hyvää. (En malta olla sanomatta, että kaikkein huonoimmin lastamme ymmärrettiin hänen ensimmäisessä tarhassaan, joka oli yksityinen. Sieltä meidät vain heitettiin pois.) Kokoomusnuoren mukaan meidän tulisi edes kokeilla heidän malliaan, jossa markkinoiden näkymätön käsi hoitaa kaiken parhain päin.

Ei. Sitä me emme kokeile. Me emme voi tietää, kuinka hyvin - jos ollenkaan - sellainen yhteiskunta toimisi. Mutta meillä on jokin käsitys hyvinvointivaltiosta, me tiedämme, että se toimii vähintään kohtuullisesti. Siksi pyydän kauniisti, että sitä ei enää rapautettaisi yhtään tämän enempää eikä varsinkaan tarjoiltaisi tilalle itsestäänselviä lässytyksiä ikkunoiden pesusta tai yhdessä tiskaamisesta.

Vai sanooko kokoomuslainen tähän, että Niinistön kampanjan myötä Suomessa tapahtuu vallankumous ja ihmiset, aivan kaikki ihmiset alkavat välittää toisistaan niin helvetisti? Joka toinen vastaantulija ottaa lapsemme hellään syliinsä ja tämä ei sittenkään syrjäydy? Wille Rydman ja kumppanit voisivat aloittaa esimerkin osoittamisen vaikka meistä.

Koska en halua, että tuntemattomat alkavat ilkkua tässä alla minun perheasioistani, poistan kommentointimahdollisuuden joksikin aikaa.

tiistaina, syyskuuta 11, 2012

Kirjailijakuvan muutoksista ennen ja nyttemmin blogien ja omakustanteiden valossa katsottuna

Muistin, että olen aiemmin luvannut kirjoittaa jotain kirjailijuudesta. Taisin tehdä lupauksen kesällä... Asia tuli uudestaan ajankohtaiseksi, kun scifi-piirien tuttavani Shimo Suntila kyseli Facebookissa kirjailijoiksi tituleeraamiltaan, mikä on heidän määritelmänsä kirjailijuudelle (keskustelu ei valitettavasti ole julkinen). Sanoin Facebookissa aiheesta jotain ympäripyöreää, mutta aihe nousi kuitenkin esille - siksi tämäkin bloggaus, vaikka sen alkuperäinen kimmoke onkin jo tyystin unohtunut.

Myönnän, etten ole enää lukenut mitään Minttu Vettenterään ja Enkeli-Elisaan liittyvää pitkiin aikoihin, mutta minua on kutkuttanut Aleksis Salusjärven hassutteleva huomio Luu-tii -blogista, kun hän sanoi, että Vettenterä on "2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija". (Huomaan nyt kiusallisesti, että en ole lukenut Luu-tiin pitkää ja ehkä merkittävääkin keskustelua aiheesta.) Salusjärven keskeinen idea on kai että Vettenterä on paljastanut - tahattomasti tai tahallisesti, mene ja tiedä - että kirjallisuus ei enää ole pelkästään kirjallisuutta, vaan myös Facebookin faniryhmiä, erilaisia blogeja (joiden kaikkien tekijää ei edes tiedetä), Vauva-lehden nettipalstaa ja muita uusia sosiaalisia medioita. Enkeli-Elisan tarina olisi ollut siis merkittävä mediaperformanssi ja siksi Vettenterä olisi merkittävä kirjailija. (On itse asiassa jännä huomata, kuinka vaatimattomasti me tavanomaiset kirjailijat hoidamme leiviskämme tämän suhteen. Minunkin säälittävät yritykseni tehdä toimittamastani Mannerheimin seikkailuja -teoksesta netti-ilmiö epäonnistuivat surkeasti.)

Tämän mediapointin huomiotta jättämisestä minua vähän moitiskeltiinkin, kun eräs tuttavani jakoi omalla Facebook-seinällään aiemman kirjoitukseni Vettenterään liittyen - olin erään kommentoijan mukaan selvästi niin vanha, että vaadin blogien ja vastaavien oheen jonkun selvän selostuksen siitä, ovatko ne totta vai eivät - en siis ole ymmärtänyt mitään netin luonteesta! Olin lisäksi tullut sanoneeksi, että Vettenterä vain kutsuu itseään kirjailijaksi, eikä ole siis oikea kirjailija. Tämä oli moka, myönnän sen, mutta kirjoitin tekstiä juuri kun olimme lähdössä matkalle ja minulle tuli lopussa vähän kiire. (Tämä on juuri sellaista selittelyä, mitä Johanna Vehkoo on kuvannut vääräksi tavaksi toimia netissä.)

Oma Vettenterä-pohdiskelunikin oli saanut kimmoketta Facebookissa, kun kyselin ihmisten kommentteja siitä, voiko Vettenterää pitää oikeana kirjailijana, kun hänen teoksensa eivät ole perinteisesti kustannettuja. (Luin pitkäksi venynyttä keskustelua kännykällä bussissa ja lentokentällä enkä kauhean hyvin enää pystynyt osallistumaan keskusteluun.) Moni sanoi minulle, että ei sillä ole väliä, miten ne teokset on kustannettu, pääasia on että on. Vettenterä on halunnut kirjoittaa teoksensa ja on ollut selvästi vakavissaan sen - ja muidenkin kirjojensa - suhteen. Eri asia oli sitten, että kuviossa meni jotain muuta pieleen - mitä, se saattaa jäädä arvoitukseksi lopun ikää.

Antti Nylén on aiemmin kirjoittanut kirjailijuudesta omassa blogissaan (jonka hän on harmillisesti pannut tauolle tai kokonaan jäähylle). Nylénin mukaan kuka tahansa, joka sitoutuu julkaisemaan joskus kirjan, on kirjailija. Kuka tahansa kirjan julkaiseva ei sitä kuitenkaan ole. Kokki, joka tekee omaa bisnestään promovoidakseen keittokirjan tai pari, ei ole kirjailija. Nylénin teksti on hänen omien sanojensa mukaan suoraa reaktiota siihen, että hänen oma kirjailijuutensa on asetettu kyseenalaiseksi - on vaikea ymmärtää miksi, sillä mitä muuta Nylén on kuin kirjailija?

Sama huoli vaivasi scifi-piirien tuttujani Facebookissa Shimo Suntilan seinällä. He arkailevat kutsua itseään kirjailijoiksi, vaikka heillä saattaisi olla laajakin novellituotanto ja pöytälaatikossa parikin romaanikäsikirjoitusta. He ovat sitoutuneita julkaisemaan kirjan tai useampia ja tekevät sen jossain muussa mielessä kuin itseään tai varsinaista ammattiaan promotakseen. Kyllä he ovat kirjailijoita, vaikka heidän julkaisukanavansa ovat epätavanomaisia: blogeja, ilmaiseksi luettavia nettilehtiä, oman osuuskunnan piirissä julkaistuja antologioita, vanhanaikaisia fanzineita, kuten Portti tai Tähtivaeltaja. (Hämmästelin tosin, kun genrekirjoittajat olivat sitä mieltä, että suomalainen kustannuskulttuuri hylkii novellisteja ja suosii romaanikirjailijoita. Mitähän Joonas Konstig, Armas Alvari, Sari Malkamäki, Martti Joenpolvi ja Veikko Huovinen ovat tästä mieltä? Jännää, että yhdestä näkökulmasta novellistia ei mukamas pidettäisi kirjailijana lainkaan.)

Ihan samalla tavalla ntamon ja Poesian runoilijat, prosaistit ja muut määrittelemättömäksi jäävät kirjoittajat ja tekstintekijät ovat kirjailijoita. Minusta on usein ollut kiusallista huomata, kuinka jälkijättöisesti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis on näitä asioita käsitellyt. Runeberg-palkintoa jaettaessa palvelukustanteet rinnastuivat ntamon ja Poesian teoksiin, ja Kirjailijaliiton vaatimuksesta ne jätettiin pois mahdollisista ehdokkaista. (Asiaan on ilmeisesti tulossa muutos, ja hyvä niin.)

Se, että on kirjailija, ei tietenkään tarkoita, että kirjat ovat hyviä. Se, että on palvelukustannekirjailija, ei tietenkään tarkoita, että kirjat ovat huonoja. Se tarkoittaa vain sitä, että ne ovat palvelukustanteita ja että niiden kirjoittaja on palavasti halunnut kirjoittaa ja julkaista kirjan.

Mutta vaikka monet (kuten Tero Hannula) näkevät tässä idealismin mahdollisuuden, itse näen siinä ongelman: on väärin, että jotkut tekevät rahaa sillä, että joillakin on palava halu julkaista kirja, olla kirjailija - tarkoitan tällä tietenkin palvelukustantamoja, jotka myyvät tekijälle tämän oman teoksen, jotta teos ylipäätään julkaistaisiin. (Pitänee erikseen korostaa, että vastaava väite ei tulisi mieleenikään ntamon ja Poesian kohdalla.) Omakustanteiden tekeminen on nykyään helppoa eikä levityskanavien löytäminen pienipainoksisille kirjoille ole ollenkaan vaikeaa. Eri asia sitten on, jos haluaa kirjalleen tuhansittain lukijoita - mutta se on nykyään melkein mille tahansa kirjalle vaikeaa. Sofi Oksanen ja pari muuta ovat poikkeuksia, joita ei pysty väkisin toistamaan. Vettenterä onnistui siinä - hän teki kirjastaan väkisin tällaisen poikkeuksen ja siksi hän on 2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija. Hän osoitti meille, mitkä ovat kirjallisuuden lainalaisuudet nykyään. Niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä itse kirjallisuuden tai kirjallisen laadun kanssa.

(Ei ole ehkä koskaan ollutkaan, vaikka voisi kai todeta, että menneessä maailmassa laadun ja myynnin kohdalla oli erilainen suhde kuin nykyään - olivatko esimerkiksi nyt unohdetut bestselleristit Irwin Shaw ja Grace Metalious parempia kirjailijoita kuin Dan Brown ja Paulo Coelho? Kysymys tuntuu luettuna täysin typerältä.)

PS. Sellaista mietin, että joku saisi kirjoittaa jonkinlaisen historiateoksen omakustanteiden ja palvelukustanteiden historiasta. Nykyään palvelukustantamoita on muutamia isoja (Suomessa kait Mediapinta ja saksalainen BoD ovat markkinajohtajat), mutta niitä on varmasti ollut ennenkin. Mutta mitkä kustantamot ovat toimineet näin? Käsittääkseni Pohjoisen omistama OK-kirjat (josta oli aiemmin lyhyesti puhettakin) oli palvelukustantamo, luulisin myös että esimerkiksi Kaarlo Isotalon ensimmäiset runokokoelmat julkaissut Akateeminen kustannusliike (joka nykyään julkaisee ainoastaan omituisen vanhentunutta Spes-vuosikirjaa) on ollut palvelukustantamo. Entäpä Kirjakauppa Oma? Tai Tuli, joka julkaisi myös Waltaria (tämän romaani Kultakutri, jonka Wsoy oli hylännyt 30-luvulla epäsiveellisenä)?


sunnuntaina, syyskuuta 02, 2012

Arto Kytöhonka Nokturnossa

Suunnittelin joskus puolivakavissani vanhemman suomalaisen kuvarunouden antologian kokoamista. Arto Kytöhonka olisi ollut siinä mukana, sillä hänellä on porilaisen kirjoittajayhdistys Manuscript -63:n muinaisessa kokoomateoksessa muutamakin kuvaruno. Tässä kuitenkin vielä enemmän Kytöhongan ja kokeellisen, myös elektronisen runouden kosketuspinnoista: Nokturnon Kytöhonka-sivut on avattu. Kohta aukeaa Kytöhonka-aiheinen näyttely Lahdessa syyskuun ajaksi; yksityiskohtia en valitettavasti tiedä.