lauantaina, tammikuuta 31, 2009

Suomen Nuggets

Edellinen teksti oli johdatusta tähän: innostuin joskus 90-luvun lopulla, kun olin saanut käsiini Rhinon julkaiseman upean nelilevyisen boksin Nuggets (jossa siis mukana alkuperäinen Lenny Kayen toimittama Nuggets vuodelta 1974 [?]), laatimaan listaa Suomen vastaavaksi kokoelmaksi. Se on ilmestynyt ystäväni pHinnin nettisivustolla pHinnWebissä, jossa siihen on yhdistetty pHinnin ja jonkun toisenkin listoja - nythän näyttää siltä, että meistä riippumatta Tommi Uschanow on koonnut vastaavan listan ja että se peräti ilmestyisi kahden tai kolmen levyn kokoelmana. Oli miten oli, tässä alkuperäinen memoni.

Finnish Nuggets

Charlies: Taiteen kritiikistä (1969)
Suomen rajuin 60-luvun bändi teki musiikin yhteen maailman huonoimmista elokuvista, Julisteenliimaajiin. Siitä on peräisin puhemies Maota pelottomasti siteeraava ralli Taiteen kritiikistä: studiossa sanat kuulemma luettiin suoraan Maon punaisesta kirjasta. Rokkibiisinä Taiteen kritiikistä on kuitenkin esimerkillisen tarttuva - kappale oikeastaan esittelee Charliesin parhaimmillaan.

Pekka Streng: Pieni perhonen (1972)
Nuorena kuollut ja kulttimaineeseen noussut Streng mielletään proge-esiintyjäksi, mutta tsekkiläiseen lastenlauluun tehty kevyt kantrivaikutteinen pophelmi kelpaa erikoisemmankin kaman sekaan. Ainakaan tässä ei ole tyypillisen progen helmasyntejä: loputtomia kitarasooloja, käsittämättömiä sointukulkuja, korkealta valittavaa laulua.

Incense: Sookie Sookie (1969)
Tällaista Suomi-rock olisi voinut olla! Remun ja Albert Järvisen luotsaama bändi mättää sen verran kovaa punksoulia, että voitaisiin olla jossain Los Angelesissa tai Chicagossa vuonna 1966. Levyttä jääneen bändin biisi löytyy Jee jee jee -levyltä.

Magyar: Saastepilkku (1970)
Progeahan tämä kai on, mutta menköön nyt: raju komppi, hyvä riffi ja torvifillit tekevät kappaleesta rokkaavamman kuin mitä suomalainen rock tuohon aikaan muutoin oli. Varkautelainen Magyar horjutti vähän aikaa Suomi-rockin Helsinki-keskeisyyttä, mutta vain vähän aikaa ja yhtye tekikin vain yhden LP:n.

Ferris: Black Friday (1971)
Dave Lindholmin vanha bändi pistelee lyhyessä (1:37) biisissä rockia poikki ja pinoon: Black Friday on jopa omituinen eikä mitään porvarillista kolmen soinnun bluesia, josta Lindholmin bändit on sittemmin opittu tuntemaan.

Hurriganes: My Only One (1975)
Suomalaisen rockin ainoa täysiverinen klassikkobändi ei enää oikein kuuluisi tähän kokoelmaan, mutta kappalevalinnan takia se on enemmän kuin suositeltavaa: My Only One on Jim and the Beatmakersien vanha hitti. Kaksi vuosikymmentä suomalaista rockia kohtaa toisensa ja tuloksena on helmi. Cisse Häkkinen laulaa yllättävän kauniisti.

Porkkanas Unlimited: Come On (Let the Good Times Roll) (1969)
Bändi ei levyttänyt: mikä harmi! Tämähän on Suomen MC5 - pitelemätöntä punkmeininkiä, jossa kitaraa revitellään niin kuin huomisella ei olisi mitään väliä. Haukiputaalainen bändi voitti popin Suomen mestaruuden Vaasan Kesän yhteydessä 1969. Radiotallenne löytyy levyltä Jee jee jee.

Jim Pembroke & the Beatmakers: I Ain't Got You (1965)
Tyylikästä, joskin hiukan haurasta rhythm & bluesia soittavasta bändistä tuli sittemmin Jormas, mutta se on jo toinen tarina. I Ain't Got You on lyhyt ja iskevä ralli, joka ei häpeä ollenkaan samanaikuisten englantilaisten viritelmien seurassa. Viimeinen iskevyys tuntuu kuitenkin uupuvan. Tv-tallenne löytyy edellisen tapaan Jee jee jee -levyltä.

Jussi & Eero: Mosse (196?)
Teinirockabillya? Lapsigaragea? Mitä hyvänsä tämä esitys onkin, niin taatusti se on suomalainen jytän historiaa: Renegadesien kulttiklassikko Cadillacin melkein sisäistynytkin versio, jossa laulaja - kumpi pojista se on? - kuiskaa sanat kähisten niin seksikkäästi kuin teini-ikäinen suomalainen 60-luvun poika vain voi.

Sparta: On mulla kitara (?) (1975?)
Erittäin huonosti soittava esipunkbändi, jossa kitarat särisevät ja surisevat ja rummut kolisevat ja laulu (asialla Suomen virallinen astrologi Markku Manninen!) on huonosti artikuloitua käninää, mutta meno on kova. Pienellä tuottamisella ja harjoittelulla tästä olisi tullut Suomen ensimmäinen punkyhtye. [Tämä on taatusti harvinaisin nauhoite tässä porukassa: tunnen mainitun Markku Mannisen pikkuveljen ja hän tätä joskus minulle nauhoitti. Ei ehkä ylittäisi julkaisukynnystä sittenkään.]

Suomen Talvisota 1939-1940: Kasvoton kuolema (1968)
Yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rockbiiseistä, joka ylittää reippaasti bändin 50- ja 60-luvuista lähtevät vaikutteet, melodiat ja kappalerakenteet (tässä raju genevincentmäinen stop-break -rakenne). Jarkko Laineen sanoitus menee tavanomaisen psykedeelisyyden yli ja ohitse: tässä on tavoitettu kokonaisen sukupolven populaarikulttuuriset ja poliittiset kiintopisteet ja annettu niille pistämätön surrealistinen hahmotus.

Muksut: Kun silmä sumenee (1967)
Pentti Saarikoskea ja muita moderneja suomalaisia runoilijoita esittänyt lauluorkesteri rokkaavimmillaan ja psykedeelisimmillään: kitara- ja rumpubreikit antavat biisille ylimääräistä potkua ja Anselm Hollon sanoitus tavoittaa sfäärejä, joita perinteinen runosanoitus ei välttämättä saavuttaisi. "Silloin miehen nenä kattoon yltää eikä maailma tunnu enää miltään."

torstaina, tammikuuta 22, 2009

Keskeneräinen rock-teksti

Olen rockin suuri ystävä, varsinkin kovaäänisen rockin (MC5, Stooges, Black Keys, Sonics), mutta en ole juuri koskaan kirjoittanut rock-musiikista. En tiedä miksi. Tässä yritelmän alkua - en enää muista, mihin tämän oli tarkoitus tulla. (On kyllä mahdollista, että tästä tuli jonkin sortin artikkeli Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopulla.)

nuggets ja rock

Rock on 2000-luvun lähestyessä alkanut enenevässä määrin läpäistä koko yhteiskuntaa. Siitä on tullut sen keski-ikäistyessä hyvinkin tavallista, keskinkertaista ja keskiluokkaista kulttuuria. Sen kapinallisuusarvo on nykyisellään hyvin vaatimaton - joku Marilyn Manson kertoo vain siitä, kuinka puritaarinen ja epäseksuaalinen kulttuuri Yhdysvalloissa yhä vallitsee. Missään muualla Manson ei herätä minkäänlaisia intohimoja.

Rock on kuitenkin samalla koko ajan alkanut jakaantua hyvin pieniksi alalajeiksi - vielä 80-luvulla pärjättiin pitkälti vanhalla rockabilly, pop, punk, heavy ja proge -jaottelulla. Lopullisesti asiat sekoitti 90-luku (vaikka prosessi käynnistyi jo 80-luvun lopulla), jolloin syntyivät sellaiset musiikkisuunnat kuin grunge, electronica, acid jazz, big beat, postrock, ambient ja monet muut. (Suurin osa jaotteluista on keinotekoisia eikä ainakaan termi 'postrock' sinänsä tarkoita mitään muuta kuin sitä, että bändi ei välttämättä sovi vanhoihin lokeroihin.) Vanhoja lajityyppejä kierretään uusien välissä - näin ska, 60-lukuinen stemmalaulupop, 70-luvun disko (joka on tullut takaisin jo kaksi kertaa) ja 80-luvun uuden aallon jälkeinen pop (Duran Duran) ovat käyneet levylautasillamme jo moneen otteeseen. Nyt näyttää taas kerran siltä, että trendi kulkee akustiseen ja jopa folkiin suuntaan - Gomez on tästä hyvä esimerkki. Powerpop, joka on hyvin laaja-alainen lajityyppi ja pitää sisällään kamaa 70-luvun alun purkkapopista (1910 Fruitgum Co., Ohio Express) ja punkin jälkeiseen jenkkipopiin (Greg Kihn, Plimsouls), on ilmeisesti seuraava kierrätystrendi, vaikka trendi powerpop ei ole koskaan ollutkaan.

Nykyisessä tilanteessa ei kannata enää puhua jostain rockin alalajista, vaan riittänee, kun puhuu pelkästä rockista. Sanasta on kokonaan jo pudonnut pois jonkinlaista hyvää meininkiä tarkoittava -and-roll -liite pois.

Maunu Jorva ja Veli Kajava?

Luin eilen kipeänä sohvalla maatessani kaksi lentosotanovellia Reino Helismaan päätoimittamasta ja Kanervan kirjapainon julkaisemasta lukemistosta Iskusta vuodelta 1941, kirjoittajana kummassakin Maunu Jorva. Sikäli kuin oikein muistan, nämä olivat nimimerkin ainoat esiintymiset Iskussa. Numerossa 17 ilmestyi "Lentäjän laskutaito", numerossa 19 "Amiensin hävittäjät". Jutut ovat lyhyitä eikä niissä oikein ikinä päästä vauhtiin, mutta ne ovat selvästi ammattikirjoittajan tekemiä: proosa on hyvää, toimintakuvaukset asiallisia ja lentokoneiden kuvaus vaikuttaa aika uskottavalta. Väittäisin, etteivät ole Helismaata - tämän jutuissa on usein jutustelevampi tai lyhytsanaisempi tyyli. Eivät myöskään ole Helismaan serkun Olavi Kanervan kädenjälkeä, tämä oli yksinkertaisesti huonompi kirjoittaja. Hän oli kyllä Helismaan rinnalla Iskun keskeinen kirjoittaja ja teki novelleja mm. salanimellä Osmo Kosta.

Parempi novelleista on "Amiensin hävittäjät", mutta siinä on vähän outo moraalinen lopetus.

Mutta kuka oli Maunu Jorva? Ei mitään käsitystä.

Samaan syssyyn pitää sanoa, että olen jo pitkään epäillyt, että Seikkailujen Maailmassa samantyyppisiä juttuja sodan aikaan kirjoitellut Veli Kajava oli Viljo Kajava. Asiaa on nyt vähän vaikea selvittää, kun Kajava kuoli kymmenen vuotta sitten.

Nettisivu kertoo Viljo Kajavasta:

"From 1940 to 1944 Kajava worked at the magazine Aseveli and participated in 1942 Writer's Congress in Weimar in Hitler's Germany. During the Continuation War (1941-1944) Kajava served in the army at the information department and wrote for the war anthologies SOTATALVI (1942) and LAULUN MIEKKA (1944), which supported the official, patriotic views in Finland. He also published three own books."

Eikö kävisi laatuun, että Kajava on pantu propagandamielessä kirjoittamaan patrioottisia lentojuttuja Seikkailujen Maailmaan osana työnkuvaa? Nyt pitäisi vain todistaa, että Kajava tunsi lentokoneita tai löytää jokin novelli tai runo, jossa on samanlaisia aiheita kuin SM:n novelleissa.

Tässä vielä lista Veli Kajavan lentonovelleista Seikkailujen Maailma -lehdessä:

10/1942
Veli Kajava: Pommikonelentäjät

11/1942
Veli Kajava: Rintamalentäjän kunnia

12/1942
Veli Kajava: Pahin vastustaja

1/1943
Veli Kajava: Hävittäjä N:o 12

2/1943
Veli Kajava: Kamppailu sumussa

3/1943
Veli Kajava: Mekaanikko lentäjänä

5/1943
Veli Kajava: Lentäjän maskotti

keskiviikkona, tammikuuta 21, 2009

26.12.1995

Jatketaan tauon jälkeen päiväkirjaa vuosilta 1995-1996.

Hyvää tapaninpäivää. Alan kyllästyä joulunviettoon Porissa. Eilen minut raahattiin XXX:n isän luokse pitämään ikävää ja huomenna minut raahataan tekemään jotain päätöntä elokuvaa Matiaksen [pikkuveljeni, joka tuolloin oli n. 15] kanssa. Miksi minun ei anneta olla rauhassa? Tänään pitäisi kuulemma lukea kouluaineita jotain kilpailua varten. Mikään ei ole rasittavampaa kuin komentelu ja määräily.

Tavallisiin asioihin: Luin eilen illalla Doctorowin Kynämiehen loppuun. Pienoisromaani Runoilijoiden elämäkertoja oli hieno: tarkoituksettomien yksityiskohtien kertominen tarkkaan nousi lopulta luomistyön kuvaukseksi. Sitten minulla ei ollutkaan mitään luettavaa ja kyllästyin kuoliaaksi, kun en voinut aamiaispöydässä lukea muuta kuin joulua edeltäneitä Seuroja ja jotain typerää historiallista romanssia. Sitten XXX muisti, että Täältä ikuisuuteen (kohtalainen) oli katsomatta ja niin sitten katsoimme sen. Se auttoi hetkeksi, mutta sen jälkeen olikin taas tylsää. (Olenko näin riippuvainen lukemisesta ja kirjoista? Onko se pahasta?) [Kyse lienee ollut jostain syvemmästä.]

Eilen nähtiin Tohtori Zivago. Kohtalainen sekin. Kyllä minä aina katson tuollaisia hyvintehtyjä melodraamoja. Zivago oli kyllä Ikuisuutta parempi, jälkimmäisessä oli, kuten isänikin sanoi, hiukan teennäinen asetelma.

Ajatus tuli mieleeni: Estääkö päiväkirjan pitäminen ja sille uskoutuminen ajatusten vaihtoa ihmisten kanssa? Jos kerron kaiken päiväkirjalle, niin tarkoittaako se sitä, etten kerro esimerkiksi XXX:lle niitä asioita, jotka minua kulloinkin pännivät? Se on kammottava ajatus ja panee ajattelemaan, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Vai onko minulla sellaisia ajatuksia, joita ei voi kertoa muutoin kuin päiväkirjalle? Tämähän on päiväkirjan klassinen merkitys. (Paitsi että usein mielenkiintoisemmat päiväkirjat on kirjoitettu sen roolia sen kummemmin pohtimatta. Näin syntyvät parhaat ajankuvat, koska niitä ei rasita tietoisuus siitä, mitä kirjoittaa ja miten.) Täytynee kysyä XXX:ltä: "Olenko ollut vaitonaisempi aloitettuani päiväkirjan kirjoittamisen?" Vastaus tulee olemaan jännittävä. (Tai sitten ei: jos XXX ei osaa sanoa.)

Nyt Jumalten tuhon pariin. Se on yhtä pitkä kuin päiväkirjani. [Julkaisematta jäänyt romaaniyritelmä.]

tiistaina, tammikuuta 06, 2009

Stunttihenkilöt

Noin kuukauden sisällä ilmestyy kirjani, joka saanee nimen Elokuvan lyhyt historia. Sen tekeminen on ollut vaiheikasta - taatusti vaiheikkaampaa kuin pienipainoksinen reilu satasivuinen kirja ansaitsisi. Kun rupesin kirjoittamaan kirjaa Suomen tietokirjailijoiden apurahalla muutamia vuosia sitten, ajatukseni oli tehdä kirja, joka käsittelee kaikkea, mikä elokuvaan ylipäätään liittyy, toisin sanoen elokuvan historian lisäksi siinä puhuttaisiin myös elokuvan tekemisestä ja elokuvan kerronnasta. Aloitettuani totesin, että kirjasta tulisi kohtuuttoman laaja ja jätin sitten ajatuksen muista luvuista ja kirjoitin aiheesta, joka itselleni on tutuin eli elokuvan historiasta. Tällaisen tekstin elokuvan stunteista kuitenkin ehdin tehdä, ja siinä on minusta edelleen kiinnostavia tietoja. Tietokoneistetun elokuvantekemisen aikana se taisi kyllä olla vanhentunut jo saman tien.

Stunttihenkilöt

Elokuvissa tehdään usein vaarallisia temppuja. Varsinkin toimintaelokuvat ovat täynnä temppuja, joita näyttelijät eivät voi tehdä, koska ne ovat vaarallisia. Tällöin temput tekee useimmiten niin sanottu stunttihenkilö, joka ruumiinrakenteensa puolesta muistuttaa tähtinäyttelijää. Hän on se, joka hyppää katolta, putoaa junan päältä maahan, istuu räjähtävässä autossa.
Elokuvan alkuaikoina stunttihenkilöitä ei juurikaan käytetty. Näyttelijät saivat itse tehdä temppunsa. Hyvä esimerkki tästä on ranskalainen Georges Méliès. Hän esitti itse päähenkilöä kaikissa elokuvissaan, joissa henkilölle saattoi tapahtua aivan mitä tahansa.
Kun elokuvien pääosanesittäjät alkoivat 1910-luvun aikana saada nimeä ja heistä tuli niin sanottuja tähtiä, heitä ei voinut enää riskeerata. Ensimmäiset sijaisnäyttelijät olivat varsinaisia edelläkävijöitä, koska kukaan ei ollut aiemmin tehnyt mitään samankaltaista työtä. Elokuvastudioiden piti palkata sijaiset sirkuksesta ja akrobaattien joukosta. Mykkäkauden komedioissa ajettiin usein autoa hengenvaarallisissa olosuhteissa, mihin vaadittiin monia ajotaitoisia ihmisiä aikana, jolloin harvoilla oli auto.
Yksi tärkeimmistä elokuvissa vaadittavista tempuista on putoaminen korkealta. Elokuvan varhaisvuosina viittä metriä pidettiin hypyn rajana. Tätä rajoitti saatavilla oleva teknologia – tuon ajan patjat eivät yksinkertaisesti riittäneet pehmentämään putoamista. 1930-luvulla kehitettiin niin sanottu box rig –systeemi, jossa hypätään tyhjistä pahvilaatikoista tehdyn kasan päälle. Myöhemmin laatikot täytettiin tyhjillä autonrenkailla, mikä mahdollisti hypyt 18 metristä. Nykyään hyppyjä pehmentämään käytetään suurta ilmatyynyä, joka on täytetty lämpimällä ilmalla. Vuonna 1978 elokuvassa hypättiin jopa 71 metrin korkuinen hyppy. Amerikkalainen stunttimies Dar Robinson hyppäsi yli 300 metristä elokuvassa Highpoint – vaarojen torni (1984). Robinson oli kätkenyt housujen taskuun laskuvarjon ja leijui alas viimeiset 80 metriä. Hyppy on edelleen alansa ennätys ja Robinson kuittasi siitä 150 000 dollarin palkkion.

Kainalo:
Stunttinaiset

Vielä pitkään 1970-luvulla Hollywoodissa miehet saattoivat tehdä naisten hypyt ja muut temput. Nykyään vaaditaan, että naiset esittävät naisia.
Ensimmäinen naispuolinen stunttihenkilö oli Jean de Kay, jonka yli ajettiin autolla elokuvassa Our Mutual Girl (1915). Kerrotaan, että hän lennähti ilmaan auton iskeytyessä häneen. Tunnetuin 1930- ja 1940-lukujen klassisen Hollywoodin ajan naisstuntti oli Betty Danko, jonka kuuluisin temppu oli hypätä yhdeksästä metristä 80 senttimetriä syvään veteen. Lännenelokuvissa esiintyi Audrey Scott, ja Mary Wiggens lensi lentokoneilla ja käveli niiden siivillä. Eräässä elokuvassa hän ajoi veturia, joka törmäsi toiseen.
Nykyaikana toimivista naisstunteista tunnetuin lienee Jennie Epper, joka on esiintynyt jo 1970-luvun alussa ja oli mukana muun muassa Quentin Tarantinon elokuvassa Kill Bill. Korkeimmalta hypännyt naisstuntti on Kitty O’Neil, jonka ennätys on 54 metriä.
Naisstuntit esittävät elokuvissa usein myös lasten temput.
Tavallista kuitenkin on, että naisnäyttelijän stunt-temput tekee pienikokoinen miesnäyttelijä.

Räjähdykset

Toimintaelokuvissa on usein isoja ja näyttäviä räjäytyksiä, joissa ihmiset lentävät. Tämä tehdään monilla eri tavoilla. Suosituin on laittaa stunttihenkilö hyppäämään trampoliinilta juuri kun efektiryhmä käynnistää räjäytyksen. Stuntti voi myös astua laudalle, jonka alla on ilmatyynyjä. Niistä lähtevä ilma heittää stunttihenkilön ilmaan juuri räjähdyksen tapahtuessa. Stuntti voidaan myös nostaa ilmaan liivien avulla.
Joissain elokuvissa ei tosin panosteta stunttihenkilöiden käyttöön. Arnold Schwarzenegger –elokuvassa Raaka keikka (1986) Schwarzeneggerin esittämä entinen FBI-agentti Mark Kaminsky räjäyttää lukuisia rakennuksia, joiden edessä seisoo sotilaita. Sotilaita esittävät kuitenkin patsaat, eivätkä ihmiset, ja ne kaatuvat suoraan maahan.

Hevoset

Lännenelokuvissa nähdään usein, kun hevoset kaatuvat ja näyttelijä lentää hevosen pään ylitse maahan. Suosittu kohtaus lännenelokuvissa on ollut intiaanien hyökkäys, esimerkiksi postivaunujen kimppuun. Intiaanihyökkäyksen teki ensimmäistä kertaa John Ford mestarillisessa elokuvassaan Hyökkäys erämaassa (1939). Siinä nähdään monta kertaa, miten hevonen kaatuu ja intiaani lentää maahan. Tuohon aikaan kohtaus tehtiin vielä siten, että hevonen kompastuu naruun. Nykyään julma tapa on kielletty ja hevoset on koulutettu kaatumaan.
Tunnetuin lännenelokuvien stunttimies oli Yakima Canutt, jonka kehittämiä keinoja stunttien tekemiseen käytetään vieläkin. Tällainen on esimerkiksi L-kirjaimen muotoinen (stirrup), josta näyttelijän jalka irtoaa helposti. Canutt teki itsekin useita uskaliaita temppuja: hän saattoi esimerkiksi kavuta laukkaavan hevosen selästä postivaunuihin. Myöhemmin Canutt ohjasi useita vaativia kohtauksia stunttihenkilöitä käyttävissä elokuvissa. Esimerkiksi kuuluisa kilpa-ajokohtaus antiikin Roomaan sijoittuvassa Ben Hur –elokuvassa (1959) on Canuttin ohjaama. Tällaista ohjaajaa, joka tekee erityiskohtauksia, sanotaan second unit directoriksi.

Autot

Hevoset on nykyelokuvissa korvattu autoilla. Niillä voi tehdä näyttävämpiä temppuja kuin hevosilla, ja elokuvissa on nähty paljon autoja, jotka ajavat kyljellään kahdella pyörällä, jotka törmäävät toisiin autoihin, jotka putoavat katolleen toisen auton päälle ja jotka hyppäävät muiden autojen ylitse. Auto on myös ajettu suunnattoman muinaishirviön suuhun elokuvassa Godzilla (1998).
Ensimmäinen autoja hyppyyttänyt stunttihenkilö oli amerikkalainen Thomas Chatterton, joka elokuvassa The Secret of the Submarine (1916) ylitti autolla yli kymmenen metrin levyisen rotkon. Vuonna 1981 Gary Davis teki edelleen voimassaolevan ennätyksen hyppäämällä autolla yli 47 metriä elokuvassa Konna ja koukku jyrää taas.
Autoja hyppyyttävät stuntit on varustettu lukuisilla pehmusteilla, mutta lisäksi heillä on päällään tulenkestävät vaatteet, kypärä ja niskavahvikkeet. Ajaja käyttää kilpa-ajajan turvavyötä, jonka saa hetkessä auki. Kaikesta turhasta riisutun auton sisälle on asennettu erityinen tuki, jotta katto ei romahda sisään. Autossa on lisäksi vain sen verran bensiiniä, että sillä voi ajaa temppuun vaadittavan matkan.
Jos käsikirjoitus vaatii elokuvan ajamista laiturilta veteen, tulenkestävät vaatteet on korvattu uimapuvulla ja kypärän tilalla on happilaitteet. Ajaja rikkoo auton ikkunan pienellä vasaralla, joka on kiinnitetty hänen ranteeseensa.