lauantaina, syyskuuta 21, 2013

Kirjailija, jolla on eniten kustantajia

Peter von Bagh
Törmäsin jo viime kesänä ajatukseen, että Peter von Bagh on Suomessa kirjailija, jolla on eniten eri kustantajia. Keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että kunnia kuuluu Pertti Hemánukselle, viime vuonna kuolleelle tiedotustutkijalle. Juuri 70 vuotta täyttänyttä ja edelleen käsittämättömän tuotteliasta (tosin epäilen, että kunnia kuuluu ahkerille kustannustoimittajille) von Baghia haastateltiin tänään Helsingin Sanomissa, ja pienessä infolaatikossa todettiin, että Matti Suurpään mukaan Baghin 12 kustantajaa on Suomen ennätys.

No huh huh! Matti Suurpään luulisi tietävän paremmin, häntähän esimerkiksi Wikipediassa sanotaan "kustannusalan vanhaksi ketuksi". Olisikohan hän joskus oollut Eino Leinon seuran hallituksessakin - vaikkapa juuri Leinolla oli elämänsä aikana 13 kustantajaa, ja lisää tulee, jos laskee kaikki ne kustantajat, jotka ovat julkaisseet Leinoa postuumisti (kuten Eino Leinon seura). Leinonkin päihittää Ilmari Kianto, joka pääsee 19 kustantajaan - mukaan en laskenut Kiannon omakustanteisia teoksia (tai yksi kai niitä vain onkin).

On niitä tietysti muitakin. Torsti Lehtinen väittää kuulemma uudessa kirjassaan, että hänellä olisi ollut 30 kustantajaa. Koetin katsoa Fennicasta, mutta en päässyt kuin 14 kustantajaan (ja otin huomioon myös hänen käännöksensä). Näytelmiä Lehtinen on kyllä kirjoittanut monille eri tahoille. Mika Waltarikin päihittää Baghin mennen tullen: pelkästään oman Unohdettu Waltari -kirjani bibliografiaa tarkastelemalla saa 15 eri kustantajaa. Sarjakuvien puolella voi mainita vaikkapa Jope Pitkäsen: 11 eri kustantajaa (tai 12, jos lasketaan mukaan myös Jopen omakustanteet).

Vielä tuli mieleen yksi: Jussi Kukkonen, jonka viihde- ja nuortenkirjoja tuli yhteensä neljältätoista kustantajalta. Joku voisi laskea Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat, ei varmasti ihan vähän niitäkään.

Tietysti täytyy pitää mielessä, että Ilmari Kianto ja Peter von Bagh ovat tehneet teoksensa aivan erilaisessa kontekstissa. Baghin kirjoista suurin osa on ilmestynyt aikana, jolloin isot kustantajat ovat tehneet tasaisesti kirjoja, mutta pienkustantajat ovat olleet hyvin marginaalisia. Kiannon aikaan pienet kustantajat ja jopa kirjakaupat saattoivat hyvinkin julkaista heppoisempaa viihde- tai runotuotantoa. Oli myös pieniä kunnianhimoisia kustantajia, kuten Vihtori Kosonen, jotka julkaisivat laadukasta kaunokirjallisuutta myös isompien kustantamoiden perinteisiltä nimiltä.

Entäs se Hemánus? Jos oikein laskin, hänellä oli elämänsä aikana 19 eri kustantajaa. Tähän lukuun laskin myös artikkelikokoelmat, joissa hänellä on erillisiä tekstejä. Voi väitellä varmasti loputtomiin, pitääkö ne ottaa mukaan.

Minulla on tietysti omakin lehmä ojassa. Laskin omat kustantajani ja sain tulokseksi 20 (niin että parin viikon päästä ilmestyvän pienoisromaanini kustantaja Kuoriaiskirjat lasketaan mukaan). Laskin kustantajat niin että Savukeidas ja Kameli ovat yksi kustantaja, samoin BTJ ja Avain. Mukaan en myöskään ottanut omakustanteitani, joita on ilmestynyt ainakin nimillä Abraxas ja Verikoirakirjat. (Edit: laskin mukaan myös Arktisen Banaanin, jolle olen tehnyt käännöksiä. Joku saattaisi pitää tätä fuskaamisena.) [Edit, osa 2: päivitin tekstiä sen verran, että mainitsen kustantajia nykyään olevan 26. Laskin mukaan myös Helmivyön, vaikka kirjat ovat periaatteessa omakustanteita - Helmivyö julkaisee kuitenkin muutakin kuin omia kirjojani, jos se joku kriteeri on.]

Tässä huomaa sen, miten kustantaminen on muuttunut. Tilanne on lähempänä Ilmari Kiannon aikaa: on pienkustantajia, jotka julkaisevat marginaalisiakin kirjoja, on yhdistyksiä, jotka pystyvät julkaisemaan pienellä budjetilla tietokirjoja ja muita, on mikrokustantajia, joiden kirjojen painosmäärät ovat sadan ja kahdensadan välillä. Painaminen on halvempaa kuin koskaan aikaisemmin, ja kustannuskynnys on alhaisempi. Puhutaan pitkästä hännästä. Se on varmasti melko samantyyppinen kuin Ilmari Kiannon aikaan, joskin arvelen, että Kiannon vaatimattomampaakin runokokoelmaa myytiin suurempia määriä kuin Turbatorin tai Kuoriaiskirjojen julkaisemia teoksia.

Yllä kyse on ollut siis kokonaisista teoksista, joissa on ollut joko yksittäisenä tekijänä, tekijänä tekijäryhmässä tai toimittajana. Hemánuksen ja Jope Pitkäsen kohdalla laskin epäjohdonmukaisesti mukaan myös teokset, joissa tekijä on vain osallisena (ja jotka näkyivät Fennicassa! Kummallakin on varmasti enemmän osuuksia eri teoksissa kuin mitä tässä katsauksessa kävi ilmi). Jos tällaiset laskettaisiin mukaan, oma kustantajien määräni nousisi yli 20:n.

PS. Bibliografiablogissani on listaus tässä mainittujen kirjailijoiden eri kustantajista.

Edit: tällainen tekstinpätkä on Torsti Lehtisen kirjassa Kainin merkki"Minulla on luultavasti kirjailijakunnan Suomen ennätys kustantajien määrässä. Yli 30 kustantajaa on julkaissut kirjojani, suomennoksiani tai kokoomateoksiin tilattuja kirjoituksiani. Satoja koti- ja ulkomaisiin lehtiin senttaamiani juttuja en ota mukaan laskuihin."

Edit, osa 2: unohdin jostain syystä Kuun pimeä puoli -ihmissusiantologian kustantajan, Jalavan omasta listastani. Se tarkoittaa siis sitä että kustantajieni määrä on 20. 

Edit, osa 3: Tapani Baggen kustantajat, oman ilmoituksen mukaan: 
"18 sellaista, jolle olen tehnyt ainakin yhden kokonaisen teoksen (tai piirtäjän kanssa sarjakuvan). Neljä muuta, jolle olen tehnyt ainakin yhden novellin tai artikkelin kirjaan."
Edit, osa 3bis: Tapani Baggella on tätä nykyä 22 kustantajaa (ensi vuoden puolella määrä nousee 23:een). Lisäksi Baggen kustantajien lista lisätty bibliografiablogin linkkiin. 

Ja laskin nyt sitten vielä Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat. Outsiderilla oli peräti 13, jos laskin oikein ja älysin ottaa jokaisen huomioon, ja lisäksi voi laskea Aarne Haapakosken ensimmäiset teokset, jotka olivat omakustanteita. Taigalla oli huomattavasti vähemmän kuin olisin aluksi arvellut: vain neljä. Tosin postuumeja teoksia julkaisseita on ainakin neljä. Älysin katsoa myös Kaarlo Nuorvalan kustantajat: hänellä oli peräti 20 kustantajaa! Lisäksi hänkin julkaisi useita omakustanteita. 

perjantaina, syyskuuta 13, 2013

Kokoomusnuoret, suomalaiset fasistit ja erityislapset

Kokoomusnuorista ja näiden uudesta tavoiteohjelmasta on puhuttu paljon, varmasti jo kyllästymiseen asti. Saatan siis hyvinkin toistaa jo sanottua, ja tässä kävi niin että aloitin tämän blogitekstin jo aiemmin tällä viikolla, mutta en löytänyt ennen perjantaita aikaa viimeistellä tekstiä. Toisaalta kyllästyminen on sana, jonka ei tulisi kuulua politiikan sanastoon. Asiat eivät häviä sillä, että niihin kyllästytään. Ja tässäkin asiassa on henkilökohtainen pointti, johon liittyviä ideologisia oletuksia en lakkaa hämmästelemästä.

Susanna Koski on eri yhteyksissä ilmoittanut ideologiakseen Lapuan liikkeen ja kehuskellut samannimisestä nettikaupasta hankkimallaan sinimustalla leningillä. Mikäs siinä, sininen ja musta sopivatkin kyllä hyvin yhteen. Aivan ansaitusti monet ovat kuitenkin kysyneet, mitä tarkoittaa se, että ison puolueen poliitikko ihannoi muilutuksistaan ja muista väkivallanteoista tunnetun rähinäporukan touhuja.

Kokoomus ja kokoomusnuoret puhuvat mielellään ympäripyöreitä juttuja yhteiskunnallisesta vastuusta, mutta Lapuan liike ja siitä siinnyt IKL saattoivat hyvinkin olla yhteiskunnallisesti vastuullisempia. Kokoomusnuorethan haluaa lakkauttaa yhteiskunnan kokonaan ("ei ole yhteiskuntaa, ainoastaan yksilöitä"), kun taas IKL taas halusi pitää huolen yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, muun muassa sanomalla vuoden 1932 puolueohjelmassa, että "yleinen etu on yksilön edun edellä". (Kun tästä oli puhetta Facebookissa, tutuntuttu sanoi: "Yritätkö sä nyt vihjata että Kokoomusnuoret olisivat pihalla paitsi taloudesta, työstä, maahanmuutosta, lainsäädännöstä ja omasta puolueestaan, heillä tuo historian tuntemuskin olis puutteellista?")

IKL oli kansallissosialistinen liike, ja niin kuin natsit Saksassa, sekin halusi suitsia suurpääoman liikkeitä. Pörssikeinottelu olisi kielletty vuoden 1932 puolueohjelman mukaan. Pankit ja muut rahalaitokset olisi valtiollistettu. Mitä tekee kokoomusnuoret? Haluaa antaa kaiken suurpääomalle.

Ennen vanhaan sanottiin, että natsit niin Saksassa kuin Suomessakin olivat lopulta vain suurpääoman kätyreitä. Kommunistit ja muut pantiin kuriin, jotta yritykset saisivat vapaasti määrätä, miten asioita hoidetaan. Ainakin kokoomusnuorten kohdalla vanha sutkaus on muuttunut todeksi.

Tulee mieleen myös toinen takavuosien viisaus (lienee peräisin ainakin Pier Paolo Pasolinilta): kapitalismi johtaa aina fasismiin. Tämä ajatus ei ole kaukana kun lukee kokoomusnuorten tavoiteohjelmasta. (Ja tästä on kyse siinä, kun Wille Rydman ihmettelee, miten on mahdollista, että kokoomusnuoria on nimitetty sekä fasisteiksi että ääriliberaaleiksi.)

Fasismiin kuuluu oleellisesti monenlainen syrjintä. Kokoomusnuoret haluaa lakkauttaa esimerkiksi vähemmistövaltuutetun viran, maahanmuuttoa tulee rajoittaa ankarasti ja lakipykälä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta pitää poistaa. (Tähänhän ovat monet, kuten perussuomalaisten nuorisojärjestön Simon Elo, sanoneet, että laki on liian väljä ja mahdollistaa näin "väärin" ajattelevien hiljentämisen. Mitähän te sitten haluaisitte päästä ajattelemaan ääneen?)

Kuten tämän blogin lukijat saattavat muistaa, meillä on erityislapsi. Ehkä siksi silmiini pistikin erityisen vahvasti kokoomusnuorten ehdotuksissa kohta, jossa sanottiin, että erityislapset pitää eristää muusta opetuksesta. Taka-ajatuksena lienee se, että näiden lasten integroiminen osaksi muuta opetusta vie liikaa voimavaroja niin opettajilta kuin muilta oppilailtakin. (Ja ilmeisesti myös se, että erityislapset eivät koskaan tule antamaan Suomelle takaisin heihin laitettua panosta. Mitä nyt heissä sattuu olemaan matemaattisesti ja visuaalisesti lahjakkaita ihmisiä.)

On vähän vaikea hahmottaa sitä, mitä kokoomusnuorten päässä oikein liikkuu. Eikö kenellekään tullut mieleen tätä kohtaa sorvatessa, että joku nokkela bloggaaja sanoo: "Eikö niitä erityislapsia voisi laittaa leireille saman tien?" Suomessahan haluttiin sota-aikaan laittaa leireille muun muassa mustalaiset, irtolaiset ja huonot naiset. Ajatuksena silloinkin oli ennen kaikkea se, että nämä ihmiset ovat poissa tuottavasta työstä. Kyllä leireille pari erityislastakin olisi mahtunut.

torstaina, syyskuuta 05, 2013

Edgar G. Ulmer: Detour


Edellisen, melko luetun postauksen jälkeen postaan taas tällaisen pienen elokuvaesittelyn. Olen menossa kohtsillään puhumaan Kirjakahvilan pihalle Turun elokuvakerhon järjestämään ulkoilmanäytökseen, jossa esitetään Edgar G. Ulmerin legendaarinen noir-halpis Detour eli Kiertotie, kuten se suomalaisessa dvd:ssä on nimetty. (Kuvassa Ann Savage.)

Hollywood oli 1930-luvun alusta alkaen täynnä eurooppalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita, jotka olivat paenneet natseja. He toivat mukanaan vaikutteita ja tuulahduksia Vanhan Mantereen elokuvataiteesta ja sen eri modernistisista suuntauksia, ekspressionismista, impressionismista, runollisesta realismista, jopa surrealismista.
Yksi näistä natseja paenneista oli Edgar G. Ulmer, joka ei ollut Saksassa ehtinyt montaa elokuvaa tehdä. Wienissä Itävallassa syntynyt Ulmer oli teatterilavastaja ja tehnyt parin muun saksalaisohjaajan kanssa Menschen am Sonntag -dokumentin vuonna 1929, joka lempeästi piruilee saksalaisille poroporvareille.
Ulmer erikoistui Hollywoodissa kahteen asiaan: hän ohjasi ensinnäkin elokuvia etnisille vähemmistöille - mustille, juutalaisille, ukrainalaisille emigranteille - ja toiseksi hän ohjasi niin sanottuja B-elokuvia, halpiksia, joita näytettiin Hollywoodin silloisessa teatterisysteemissä aina ennen pidempää ja kalliimmalla tehtyä A-elokuvaa.
Ulmerin parhaimpiin elokuviin kuuluu muun muassa hieno kauhuelokuva The Black Cat (1934), jossa nähdään sekä Bela Lugosi että Boris Karloff. Mutta se ei ole kuitenkaan yhtä tunnettu kuin Ulmerin myöhempi elokuva Detour, joka valmistui vuonna 1945. Elokuva ei ole ollut mikään kadonnut helmi, vaikka sen ympärille on kasaantunut paljon legendaarisuutta. Saatavilla olleet printit ovat tosin olleet huonoja ja alkuperäisen 35 mm kopion pelättiin pitkään olevan kateissa. Suomessa elokuvaa ei ole esitetty kuin pari kertaa televisiossa, nykyään se on tosin saatavilla dvd:nä.
Detouria näytettiin Yhdysvalloissa televisiossa jo 50-luvulla, ja 1970-luvulla se jo nostettiin esille yhtenä tärkeimmistä film noireista, rikoselokuvista, jotka kuvaavat fatalistisesti rikosten ja intohimon synkkää maailmaa. Detourin loppu on kaukana onnellisesta, ja juonen epäuskottavuudet pystyy unohtamaan, kun antautuu elokuvan maalaamalle visiolle kohtalon johdattamista hylkiöistä.
Detourin legendaan ovat vaikuttaneet myös elokuvan pääosan esittäjät. Ann Savage on täydellinen femme fatale: rumalla kampauksella varustettu hullu nainen. Savagen roolisuoritus hohtaa film noirin pimeää valoa. Miespääosaa esittävä Tom Neal oli todellisuudessa varsinainen homme fatale: hänen näyttelijänuransa katkesi, kun hän oli hakannut toisen miesnäyttelijän, ja hän joutui vankilaan tapettuaan vaimonsa ampumalla tätä takaapäin päähän vuonna 1965. Hän pääsi vankilasta vuonna 1971 ja kuoli seuraavana vuonna.
Detourin legendaarisuuteen ovat vaikuttaneet tosin myös huhut elokuvan halpuudesta ja nopeasta valmistumisesta: Ulmer itse väitti, että sen budjetti oli 20 000 dollaria (nykyrahassa noin 250 dollaria), vaikka sittemmin on selvitetty, että se oli noin 100 000 dollaria (ei paljon sekään, reilut 1200 dollaria nykyrahassa). Ulmer väitti myös että elokuva kuvattiin kuudessa päivässä, vaikka kuvauksiin meni useampi viikko. Tarkkaavainen katsoja huomaa myös, että elokuvassa on huolellisesti tehty ääniraita, Ann Savage esimerkiksi esitellään musiikin avulla sympaattisessa valossa, mikä on tiukassa kontrastissa hänen hahmoonsa nähden.
Elokuvaa tehdessä on silti säästetty filmiä sumeilematta. Kuuluisa on kohtaus, jossa henkilö nousee autoon maantien vieressä. Kun myöhemmin elokuvassa nähdään kohtaus, jossa noustaan uudestaan autoon, mutta auto on menossa eri suuntaan, sitä ei kuvattu uudestaan, vaan käännettiin negatiivi!
Detour on road movie -klassikko, ja suuri osa elokuvasta tapahtuu autossa. On elokuvanteon ihme, että se pysyy koko ajan niin elokuvallisena ja sujuvana ja ennen kaikkea kiehtovana ja jännittävänä.