keskiviikkona, tammikuuta 26, 2022

Animaationäytöksen esittely



Jotain muuta hakiessani törmäsin koneella tällaiseen animaatioelokuvan historiaa käsittelevään tiedostoon, joka oli vuodelta 2013. Se on jonkin luennon teksti niin että lopussa luetellaan elokuvat, jotka luennon aikana oli tarkoitus katsoa. En vain tiedä, mistä luennosta tässä on ollut kyse. Olen luennoinut animaatioelokuvasta eri paikoissa eri aikoina, mutta en keksi, missä olen juuri tällaisen luennon pitänyt. Mahdollisesti kyse on ollut Turun nuorisokeskuksessa Wimmassa pidetystä luennosta, jota seurasi noin kaksi ihmistä, mutta en muista, että olisin näin tarkkaan puhunut nimenomaan vanhasta Hollywood-animaatiosta. Asia ei ehkä koskaan enää selviä. Joka tapauksessa mainitut elokuvat linkkeinä tekstin perässä. Kaikkia ei enää löytynyt. 

Tässä näytöksessä näkyy monia varhaisen animaatielokuvan läpikäymiä muutoksia. Ensinnäkin nähdään se, että vielä 1940-luvullakin tehtiin mustavalkoisia animaatioita, vaikka ensimmäiset kokonaan värilliset elokuvat valmistuivat jo 1930-luvulla, esimerkiksi Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli monivärielokuva. Mustavalkoinen elokuva tässä näytöksessä on vielä vuonna 1942 valmistunut länkkäriparodia Daffy Duckaroo, jossa Daffy Duck eli Repe Sorsa metsästää itselleen nuorta intiaaninaista. 

Toiseksi nähdään esimerkkejä varhaisen animaation lajityypeistä ja tyylilajeista. Musiikki on aina ollut merkittävä osa animaatiota, minkä huomaa edelleen vaikkapa Disney-elokuvista, jotka usein rakentuvat musiikin ympärille. Mutta näissä lyhyissä elokuvissa useat on rakennettu yhden tietyn kappaleen ympärille. Tällainen on esimerkiksi Fleischerin veljesten Minnie the Moocher vuodelta 1932, jonka teemabiisinä on jazzlaulaja Cab Callowayn samanniminen biisi. Elokuvan pääosassa on yksi varhaisemman Hollywood-animaation tärkeimmistä tähdistä, edelleen tunnettu muoti-ikoni Betty Boop, jonka vanhemmat nähdään tässä elokuvassa ilmeisesti ainoata kertaa. Bettyn vanhemmat ovat saksalaisia, mahdollisesti juutalaisia, missä näkyy tekijöiden Max ja Dave Fleischerin omat etniset juuret. 

Musiikin ympärille rakentuu myös kimaran unohdetuimman tekijän, Rudolf Isingin Red-Headed Baby, jossa ainoastaan ajan hittibiisi kertoo, että pääosan nukella todella on punainen tukka. 

Betty Boopissa ja Red-Headed Babyssa näkyy myös se, että ollaan ajassa ennen Hollywoodin koventunutta sensuurikoodistoa, ns. Hays Codea. Jälkimmäisessä elokuvassa nukke on melkein räikeän seksuaalinen valtavine maalattuine suineen, Betty Boop taas nähdään lyhyessä hameessaan ja aina näkyvillä olevine sukkanauhoineen. 

Betty Boop nähdään myös elokuvassa Poor Cinderella, joka on tehty 16 vuotta ennen Disneyn tunnetumpaa Tuhkimoa. Elokuvasta voi koettaa bongata Disneyn filmistä tuttuja kohtauksia. Toisaalta tämä kertoo myös siitä, että vanhat ja tunnetut sadut olivat suosittuja filmattavia. Sadut myös koettiin vapaaksi riistaksi, joiden käytöstä ei tarvinnut maksaa kirjoittajille. Disney varsinkin on ominut sadut vahvasti hallinnoiduksi omaisuudekseen. Kiinnittäkää huomiota siihen, että kahden elokuvan välissä Fleischerin veljekset olivat jo vaihtaneet värilliseen filmiin. Myöhemmin Fleischerit tulivat tunnetuiksi Kippari-Kalle-animaatioistaan sekä Teräsmies-elokuvistaan, joiden jyrkät kuvakulmat ja synkät sävyt ovat kuin film noir -elokuvista. 

Suosittu vanhojen animaatioiden lajityyppi oli myös jonkinlainen julkkisparodiaelokuva, jossa nähdään useita ajan filmitähtiä ja mahdollisesti muitakin tunnettuja henkilöitä pöljissä yhteyksissä. Tätä lajityyppiä tässä näytöksessä edustaa Tex Averyn tekemä Hollywood Steps Out, jossa nähdään mm. Clark Gable, Greta Garbo ja Suomessa melko tuntemattomat koomikot Three Stooges. 

Melkein kaikki näytöksen elokuvat edustavat myös vanhan animaatioelokuvan vakiopituutta, kuutta seitsemää minuuttia. Näitä elokuvia nähtiin varsinaisten elokuvien alkukuvina. Poikkeuksena on näytöksen viimeinen elokuva, niinikään Fleischer-veljesten tekemä Kippari Kalle -elokuva vuodelta 1937, joka on noin 17 minuuttia pitkä. 

Animaatioelokuvia ei olisi pystynyt tässä mittakaavassa tekemään, jos niille ei olisi ollut tehokasta levitysjärjestelmää, ja tällainen alkukuvasysteemi oli varmasti paras mahdollinen. Se mahdollisti lopulta satojen eri animaatioelokuvien tekemisen. Eri studiot ostivat elokuvat eri animaatiotekijöiltä ja näin ala myös työllisti paljon lahjakkaita ihmisiä, jotka onnistuivat tekemään useita klassikoita. Disneykin oli alun alkaen riippuvainen levittäjistä, ensiksi United Artistsista, sitten RKO:sta, ennen kuin yhtiö alkoi levittää omia elokuviaan itse. 

Vielä yksi kehityskulku, joka kannattaa panna merkille: varhaisemmat animaatioelokuvat perustuivat yksittäisiin tarinoihin tai lauluihin, joiden ympärille keksittiin jonkinlainen tarina. Betty Boopista ja muutamasta muusta hahmosta lähtien elokuvantekijät alkoivat kehitellä vakiintuneita sankareita, jotka toistuvat elokuvasta toiseen ja joilla on suhteellisen pysyvät luonteet ja tavat toimia. Tällä tavalla animaatiohahmotkin kuvastavat studiosysteemin vakiintumista: Väiski Vemmelsääri, Aku Ankka ja monet muut ovat kuin studioiden vakiotähtiä, joille maksettiin kuukausipalkkaa ja joiden elokuvia pystyttiin mainostamaan heidän omilla kuvillaan. 

 Yksi näistä vakiotähdistä oli Repe Sorsa eli Daffy Duck. Ja omasta mielestäni paras näytöksen elokuvista on toiseksi viimeisenä nähtävä Yankee Doodle Daffy vuodelta 1943, jossa Repe Sorsa on pääosassa. Elokuva on mieletöntä koomisen ajoituksen juhlaa. Elokuva on samalla ääninäyttelyn juhlaa, Repe Sorsan hysteerisen pelleilyn, Putte Possun änkytyksen ja pikkuisen sorsanpojan komean lauluäänen teki yksi ja ainoa mies, Mel Blanc. Elokuvan ohjasi Friz Freleng, mies monien mestarillisten animaatioiden takana. Elokuvassa näkyvät myös monenlaiset kehityskulut: värien vakiintuminen animaatioelokuviin, tietynlaisen anarkistiseksi sanotun tai ainakin absurdin huumorin käyttö, pilailu konventioiden kustannuksella. 

Tex Avery: Hollywood Steps Out (1941) (huom! linkissä on väärä kuvasuhde)
Norm McCabe: Daffy Duckaroo (1942) (huom! linkissä väärä kuvasuhde)
Friz Freleng: Yankee Doodle Daffy (1943) (tämä kannattaa todellakin katsoa!)
Dave Fleischer: Popeye the Sailor Meets Ali Baba's Forty Thieves (1937) (tässäkin väärä kuvasuhde)