torstaina, elokuuta 19, 2021

Lisää uusia kirjoja, osa 2: Yksi kela Dostojevskia


Aiemmin siis kirjoitin Pulpografia Eroticasta, sen jälkeen Titaanien kostosta, nyt on vuorossa Yksi kela Dostojevskia. Kahta jälkimmäistä yhdistää se, että ne eivät ilmestyessään olleet enää uusia käsikirjoituksia, sillä Titaanien koston olin lähettänyt kustantajalle jo vuoden 2020 keväällä ja Yksi kela Dostojevskia on ollut eri muodoissa olemassa jo yli 20 vuotta. 

Kyse on rikosromaanista, joka lähestyy yksityisetsivädekkaria. Sen päähenkilö on sanomalehden toimittaja, ja kun häntä pyydetään etsimään kadonnut filmikela, hän toimii kuin yksityisetsivä: jututtaa eri ihmisiä, murtautuu pariinkin kämppään, päätyy lopulta kovistelemaan paria gangsteria, löytää pari ruumista. Osan asioista hän tekee vastahakoisesti ja epäröiden. Minäkertojana toimiva päähenkilö on nimetön. En tiedä, miksi näin, mutta pidän lopputuloksesta. Ja nimettömiä yksityisetsiviähän genressä on useita, tunnetuimpana Hammettin Continental Op ja Bill Pronzinin The Nameless Detective. 

Pystyn melko tarkasti ajoittamaan, milloin aloin romaania kirjoittaa. Asuimme keväällä 1999 Hämeenkadulla eksäni kanssa, ja hän oli viimeisillään raskaana. TYKS synnytysosastoineen oli lähellä, ja kun tuli aika lähteä synnyttämään, kävin aika usein kotona lyhyitä aikoja, syömässä, nukkumassa ja peseytymässä. Jostain syystä tuolloin jokin luova energia purkautui ja huomasin taukojen aikana kirjoittavani myös valtavalla vauhdilla yksityisetsivädekkaria. Joku voi pitää tätä ihmeellisenä toimintana - esikoiseni sentään oli juuri syntynyt! - mutta olen muutenkin huomannut, että miehissä lapsen syntymä näkyy valtavana toimeliaisuuden purkauksena (monet miehethän sanovat alkavansa harrastaa kaikenlaista, kun lapsi syntyy, mitä tietysti monet paheksuvat: eikö isän tarkoitus ole pysyä lapsen ja äidin luona?). 

Joka tapauksessa tämä käsikirjoitus oli alkusysäys "Dostojevski-kelalle". Siinä vaiheessa sankarini oli oikea losangeleslainen yksityisetsivä Joe Novak, josta olin jo kirjoittanut sormiharjoitelmina novelleja; niitä ei siinä vaiheessa ollut vielä julkaistu, koska Isku-lehteen oli vielä matkaa. Jonnekin 1950- ja 1960-luvun taitteeseen sijoittuvan romaanin alussa Novakin toimistoon tulee nuori elokuvaohjaaja, joka kertoo, että hänen elokuvansa, yksikelainen kokeellinen filminpätkä, on kadonnut, todennäköisesti varastettu. Jo siinä vaiheessa kokeellinen filminpätkä oli yritys siirtää Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan, film noirin jälkilöylyjen aikakauteen. (Sellainen elokuvahan on kyllä tehty, Denis Sandersin Crime and Punishment, USA eli Varjoja auringossa, 1959.) Käsikirjoituksen työnimenä kulki "The Dostoyevsky Reel", joka teoksen nimenä edelleen käytännössä onkin. 

Todennäköisesti en lähettänyt tätä Amerikkaan sijoittuvaa versiota koskaan mihinkään, mutta täysin varma en voi olla. Muistan lähettäneeni sen luettavaksi Tapani Baggelle, johon olin tutustunut Pulpografiaa tehdessäni. Tapani sanoi jotain sinnepäin, että vaikuttaahan tämä ihan sujuvalta, mutta eikö tämä ole tehty jo, toisin sanoen eikö maailma ole jo täynnä yksityisetsiväkirjoja, joissa asiakas tulee romaanin alussa elämäänsä kyllästyneen yksityisetsivän toimistoon ja sitten kohta löytyy ruumis ja niin edelleen? Olin itsekin ollut niihin kyllästynyt, ja sitten olin itse kirjoittanut sellaisen!

Jossain vaiheessa tulikin idea siirtää teksti Suomeen ja tehdä päähenkilöstä yksityisetsivän sijaan toimittaja. Siirsin tapahtumat Turkuun (ja San Diegosta tuli Karuna), mutta pidin aikakauden samana, jotta pystyin liittämään tapahtumat kiinnostavaan murrosaikaan, näyttelijälakon ja uuden aallon elokuvien aikakauteen, jossa ei ole vielä selvillä, mihin suuntaan elokuvateollisuus siirtyy. On uudenlaista elokuvallista ajattelua, on uusia tekijöitä, jotka joutuvat turvautumaan sekalaisiin töihin, ja on kaikenlaisia hämärämiehiä, jotka huseeraavat monella eri alalla. Mukana on alkava pohjoismainen ja saksalainen pornobisnes, johon epämääräinen turkulainen liikemies yrittää päästä mukaan. Olin kuullut kaikenlaisia jännittäviä anekdootteja muun muassa kriitikko Tapani Maskulalta (varsinkin liittyen hänen omiin elokuvaviritelmiinsä 60-luvun puolivälin tienoilla) ja kustantaja-toimittaja-kirjailija Harri Kumpulaiselta, jonka Turbator-kustantamolle tein töitä. Upotin tekstiin hahmon, jossa on piirteitä kummastakin. Karunassa olevan mökin, jossa romaanin kliimaksi tapahtuu, keksin, kun olimme vaimon kanssa katselleet siellä olevaa halpaa pulpettikattoista mökkiä (jota emme kuitenkaan ostaneet).

Lisäksi tiesin omien vanhempieni toiminnasta 1960-luvun Turussa sen verran, että pystyin lainaamaan sieltäkin, kuten työskentelyn SKDL:n sanomalehdessä Uudessa Päivässä (johon myös Tapani Maskula kirjoitti, ja olin tuossa kohtaa jo lukenut hänen vanhoja tekstejään, vasta myöhemmin sain toimittaa niistä valikoiman). Yhdessä kohtaa kirjaa käydään talossa, jossa tiedän isäni asuneen 60-luvulla. Tosin vanhempani asuivat Turussa vasta 60-luvun lopussa ja silloinkin melko vähän aikaa. Käytin kirjassa myös Uusi Päivä -lehdistä lukemaani juttua siitä, miten Turusta asti oli tullut oikeiston palkkaamia kätyrejä muiluttamaan loimaalainen kommunisti. 

Tässä vaiheessa käsikirjoituksen nimi muuttui muotoon Yksi kela Dostojevskia. Lähetin tekstin Turbatorin Harri Kumpulaiselle, mutta tämä mainitsi myöhemmin vain vilaisseensa sitä, ei hän koskaan sanonut, että ei julkaise sitä. Ehkä teksti ei vakuuttanut. Harri kuitenkin julkaisi Joe Novak -novellien kokoelman vuonna 2012 ja pienoisromaanini Haamu (2013).

En ole varma, milloin tein nämä muutokset, ehkä joskus ennen vuotta 2010. Jossain kohtaa sain päähäni vielä kerran korjata tekstin, mutta en enää muista, mihin sitä silloin tarjosin. Osallistuinko sillä kenties johonkin dekkarikilpailuun? Valitettavasti en muista. 

Joka tapauksessa kun kaivoin tekstin viime vuonna vielä kerran esille, huomasin, että olin päivännyt lyhyet loppusanat vuodelle 2012. Käsikirjoitus oli saanut levätä rauhassa kahdeksan vuotta. Miksi kaivoin tekstin esille? Koska tarvitsin rahaa. Olin älynnyt viime vuoden lopulla, että minulla ei ollut tiedossa apurahaa tälle vuodelle ja lisäksi en ollut sopinut yhdenkään kirjan julkaisua. Toisin sanoen en ollut saamassa rahaa yhtään mistään. Ajattelin, että Yksi kela Dostojevskia kyllä löytäisi kustantajan. 

Kuten sanottu, kävin tekstin vielä kerran läpi ja pidin lukemastani. Korjailin sitä sieltä täältä pitkin matkaa, mutta isoja muutoksia en tehnyt. Tein työtä nopeasti, sillä halusin saada tekstin käsistäni ennen joululomaa ja olin aloittanut siihen nähden verraten myöhään. Jonain kertana editoin tekstiä bussissa, kun olin luvannut lähteä poikamme mukaan Myllyyn ostamaan hänelle uutta kännykkää. Oma teksti imaisi mukaansa, pidin sen kiihkeästä rytmistä. Pidin myös tekstiin upottamistani viittauksista elokuviin sekä yksityisetsiväkirjoihin ja -elokuviin, joita nimetön päähenkilöni diggailee, niin paljon että hän itsekin kirjoittaa rikosromaania. Hän huomaa jossain kohtaa, että hänen lukemistaan kirjoista ja katsomistaan elokuvista ei ole mitään apua todellisten rikosten edessä. Koetin kuitenkin tehdä niin, että viittaukset eivät ole itseisarvoisia eivätkä vie liikaa tilaa. En esimerkiksi selitä näyttelijälakkoa, vaan oletan, että lukija tietää sen itsekin jo kirjan pariin tullessaan. Joitain tarkoituksellisia historiallisia virheitä on mukana, mutta ne selitetään jälkisanoissa. 

Tiesin koko ajan, että teksti on epäajanmukainen. Siinä ei ole oikeastaan mitään elementtejä, joita nykydekkareissa on. Päähenkilöllä ei ole nimeä, joten hänellä ei voi markkinoida teosta ja lisäksi kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa. Päähenkilö ei ole myöskään mikään poikkeusyksilö, kuten ruotsalaisten dekkarien autistiset rikostenratkojat, eikä hänen taustassaan ole mitään traumaattista. Rikokset, joita kirjassa kuvataan, ovat sattumanvaraisia ja sotkuisia eikä niiden taustalla ole mitään jättimäistä suunnitelmaa. Tosin monet kirjat jännitteet vievät sotaan, osa sisällissotaan. Ne ovat kylläkin vain sivujuonteita, dialogissa mainittuja. Lisäksi teksti on lyhyt, vain 46 000 sanaa, mikä on puolet siitä, minkä pituisia rikosromaanit nykyään tuntuvat järjestään olevan (poikkeuksia tietysti on). Kirja on käytännössä vanhan kioskipokkarin mittainen. Kirjasta puuttuvat myös kovaksikeitetylle dekkarille tyypilliset murjaisut ja vitsit. Päähenkilö on epävarma, myös siitä, miten hän suhtautuisi seksuaalisiin vähemmistöihin. 

Lähetin tekstin Karistoon ja Myllylahdelle sekä Atrain & Nordille ja Warelialle, joiden olin huomannut julkaisevan dekkareita. Warelian Marko Vesterbacka kiitteli saman tien tarjouksesta, mutta sanoi, että ensi vuosi on jo aivan täynnä. Muut kustantamot passasivat kohteliaasti, Karisto ilman kommenttia, Myllylahden Niina With totesi, että teksti on kiinnostavaa, mutta ei ihan heille sopivaa - vaikka he kyllä julkaisevat hyvin monenlaisia dekkareita. Atrain & Nordista sanottiin, että heillä on dekkarikiintiö täynnä, mutta teksti "ei ole hullumpi". Sen sijaan Oppianin Tuomas Kilpi vastasi pitäneensä tekstistä kovasti, ja vaikka hänen mukaansa Oppian ei ole rikosromaanille paras kustantamo, hän mielellään julkaisisi teoksen. Niin kuin sanoin, löytäisin teokselle kustantajan. Saamani kertakorvaus ei tosin rahaongelmiani ratkaise, mutta oman kustantamoni Helmivyön myynnit ovat tänä vuonna olleet sen verran hyviä, että ei sen tarvitsekaan ratkaista (ja vaimollakin on tuloja). 

Kävin tekstin läpi vielä kerran, ja nyt poistin sieltä kokonaisia pätkiä, joissa päähenkilö selittää jollekulle toiselle tai itselleen, mistä tapauksessa on kyse. Mietin jossain vaiheessa, että ne voisi poistaa kokonaan, mutta se tuntui liian radikaalilta ratkaisulta. Joka tapauksessa vielä tässä vaiheessa huomasin joitain ristiriitaisuuksia ja mokia, puutalossa esimerkiksi kuljettiin hissillä. Yhdellä fiktiivisellä elokuvalla - siis kirjaa varten keksityllä - oli kaksi eri nimeä, piti päättää, kumpi on "oikea". Viimeiset korjaukset tehtiin 15.4., ja kirja ilmestyi heinäkuussa. Tuomas Kilpi oli löytänyt siihen hienon kansikuvan - öisessä kuvassa tosin lentää lintuja, joita ei kertaakaan kirjassa muistaakseni mainita, ja mietinkin vedosvaiheessa, että olisin vielä lisännyt käsikirjoitukseen maininnan vaikka naakoista, mutta se unohtui sitten kuitenkin. 

Pari pientä positiivista palautetta ovat ilahduttaneet, mutta en usko, että tästä tulee koskaan mitään muuta arvostelua kuin Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa. Sellainen on pienten kirjojen kohtalo nykymaailmassa. Itse olen tietysti löytänyt kirjasta korjattavaa, yksi henkilö ei esimerkiksi ensi kertaa tavattaessa valehtele riittävästi. Lisäksi en ole varma, ehtiikö yksi henkilö oikeasti siihen paikkaan, josta hänet löydetään kuolleena. Mutta niin kuin sanoin kustantajalle jossain vaiheessa, kovaksikeitettyjen dekkarien perinteeseen kuuluu se, että lukija on juonesta vähän pihalla. Tässä kohtaa voi mainita Chandlerin, joka ei itsekään tiennyt, kuka tappaa Syvässä unessa Sternwoodien autonkuljettajan - minä kyllä tiedän, kuka tässä tappaa kenet.

Tässä vielä kirja kustantamon sivuilla. Yksi kela Dostojevskia parhaiten saatavilla verkkokaupoista, mutta jos kirjailijaa haluaa tukea, kirjan lainaa kirjastosta, jolloin lainakorvaukset kilahtavat tilille.  

PS. Sanoin tuossa yllä, että kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa, kun päähenkilöllä ei ole nimeä. Olen joka tapauksessa miettinyt, että sama nimetön päähenkilö voisi seikkailla 70-luvun Raumalla, jonne vanhempani Turusta muuttivat vuonna 1972. Keksin joku aika sitten, kenet todellisen raumalaisen henkilön hän voisi tavata. Ehkä tapaus vie päähenkilöni Poriin asti...? Sarjan kolmas osa, jos sellaisen teen, voisi sitten sijoittua Poriin 80-luvulle, Pori-rockin ja juppikauden kiihkeään aikakauteen, tai 90-luvun laman keskelle. Ehkä porilaisten punkkarien kärsivällisyys loppuu viimein, kun uusi kulttuuritoimenjohtaja vie kaiken rahoituksen...? 

tiistaina, elokuuta 17, 2021

Lisää uusia kirjoja: Titaanien kosto


Kirjoitin aiemmin Pulpografia Eroticasta, joka ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa. Kesällä ilmestyi kaksi muutakin tekemääni tai kirjoittamaani kirjaa (nämä eivät ole sama asia), joista kirjoitan nyt ja seuraavassa postauksessa. 

Ensiksi kirja nimeltä Titaanien kosto, koska saan sitä käsittelevän tekstin helpommin alta pois. Sen julkaisi Ntamo, jota nykyään pyörittää Jarkko S. Tuusvuori. Tuotantoani tunteva lukija tajuaa nopeasti, että kirjalla on jotain tekemistä vuonna 2014 ilmestyneen Titaanien laulun kanssa - se onkin sen jatko-osa, toinen täyslaidallinen sellaista kertovaa runoutta, joka menee tavalla tai toisella seikkailukirjallisuuden nimikkeen alle, toisin sanoen historiallisia runoja, kauhurunoja, runoja, jotka sijoittuvat merelle, Raamattu-aiheisia runoja ja vielä runoja, joissa on fantasian, sadun maustetta. Tällaiset runot ovat aina olleet vähemmistössä suomalaisen runouden kentällä, siksi ne ovat minua kiinnostaneet - nämäkin kaksi teosta ovat omalla tavallaan kotimaisen kirjallisuuden vaihtoehtohistoriaa. 

Kirjoitin kirjaan esipuheen, jonka julkaisen alla. Ntamon Tuusvuori oli sitä mieltä, että alun kuvaukset edellisen kirjan tekoprosessista ovat lukijan kannalta turhia (eikä hän halunnut tulla itse mainituksi), ja lisäksi tekstiä editoitiin sen verran, että kyseessä ovat melkein kaksi eri tekstiä! Itsestäni prosessien kuvaukset ovat kuitenkin usein kiinnostavia, ja siksi mainitsen tässä myös, että kirjan nimi tosiaan vaihtui kirjaa tehtäessä Titaanien laulu II:sta Titaanien kostoksi, jossa säilyy tietty elokuvamaisuus, mutta joka ei kuitenkaan ole ehkä yhtä pöljä. (Yhden Tuusvuoren ehdottaman editoinnin tässä toteutin.)

Tässä välissä on ilmestynyt muutakin kauhurunoutta, lähinnä Matti Järvisen Nysalor-kustantamolta. Matti on toimittanut kirjoiksi mm. antologian Korppi, joka on sekalainen kokoelma erilaisia kauhurunoja, sekä Unto Koskelan synkeitä merirunoja nimellä Kuollut laiva. Titaanien kostossakin on Koskelaa. Lisäksi itse valikoin kirjaksi Uuno Kailaan kauhurunoja ja -novelleja.  

Tuleeko "Titaanien laulu III:a"? En tiedä, mutta mahdollisia tekstejä on kyllä, työpöydälläni on ainakin kopioina mukaan ottamista odottavat runot "Tornin tyttö ja musta Tuomas" ja "Meren tuomio" (valitettavasti en vain ole kirjoittanut kopioihin, kuka runot on kirjoittanut). Larin-Kyöstin kertovien runojen laajempi projekti ei valitettavasti ole vielä toteutunut, ja lisäksi kiinnostaisi tehdä myös kooste Larin-Kyöstin fantastisesta proosasta. (Näitä miettiessäni pelkään aina, että joku muu ehtii ensin.) 

Kirjan sisällysluettelo tulee esipuheen perässä. Se on aika tymäkkää kamaa, mutta minähän tunnetusti nautin bibliografioista ja niiden silmäilystä. (Huom! En ole täysin varma, onko koneellani oleva tekstiluettelo sama kuin kirjan lopullinen.) Titaanien kostoa saa muun muassa täältä, Ntamon verkkokaupasta. Tässä vielä linkki Titaanien lauluun Ntamon verkkokaupassa sekä tekstiin, jossa kerron Titaanien laulun tekemisestä (tekstit ovat näköjään hiukan päällekkäisiä). 


Lukijalle

 

Lähetin Titaanien laulu -nimisen käsikirjoituksen Ntamon Leevi Lehdolle jouluaatonaattona 2013. Olin koonnut käsikirjoitukseen runoja, joita vaikealla alaotsikolla luonnehdin "historiallisiksi, eksoottisiksi ja kauhurunoiksi".
Hanke oli ollut melko pitkä, sillä se oli aluksi elänyt ideana tehdä pieni lehti, jonka nimi voisi olla Seikkailurunoja (tällä nimellä käsikirjoituksen tiedosto koneellani edelleenkin on). Olin törmännyt joihinkin kiinnostaviin kertoviin runoihin, joissa oli minuun vetoavaa fantastista sisältöä, vaikka olin aiemmin enemmänkin lukenut modernistista 1900-luvun runoutta. Kun puhuin ideasta sosiaalisessa mediassa, Mike Pohjola lähetti minulle joitain runoja käytettäväksi lehdessä. Ne olivat osa hänen runokokoelmaansa, jossa oli sankariaiheisia, mutta parodisia runoja.
En kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi tehdä Seikkailurunoja-lehteä. Jossain vaiheessa aihetta riittävästi pyöriteltyäni mietin, että pienilevikkisen lehden sijasta saisin tehtyä aineistosta kokonaisen kirjan. Kirjan tekeminen oli laiskaa ja satunnaista (pidän sellaisesta puuhastelusta), mutta otin aina sopivia runoja ylös, kun sellaisiin törmäsin. Heitin idean kirjamessuilla Leevi  Lehdolle, joka innostui tapansa mukaan ideasta välittömästi. Kasasin kirjan loppuun nopeasti ja se ilmestyi seuraavana vuonna. Kirja syntyi ilman apurahaa, mutta minulle oli jostain jäänyt ylimääräistä rahaa eikä käsillä ollut akuutteja kirjaprojekteja, joten homma oli mukavaa ja leppoisaa. Olisipa työnteko useammin sellaista!
En usko, että Titaanien laulu on myynyt kovin montaakaan kappaletta, eikä se taatusti ole aihettanut laineita Suomen runopiireissä, mutta kirjan tekeminen oli sen verran hauskaa, että päätin tehdä sille jatko-osan. Leevi Lehdon sairastuttua Ntamoa alkoi vuonna 2019 vetää Jaakko S. Tuusvuori, joka näytti idealle vihreää valoa. Olimme molemmat sitä mieltä, että teoksen nimi olisi "Titaanien laulu II". On hauskaa käyttää tällaista elokuvista ja muusta populaarikulttuurista nimityyppiä jonkin näin jylhän ja korkeakulttuurisen yhteydessä – se on oiva muistutus siitä, että oikeasti massakulttuuri ei aina ole kovin kaukana korkeakulttuurista.
Osa tämän kirjan teksteistä on koottu samanlaisella tavalla kuin aiemmankin opuksen: laiskasti ja silmäilemällä. Olen naputellut runoja puhtaaksi aina sellaisen tavatessani, samoin olen löytänyt runoja valmiiksi digitoituna Wikiaineistoista tai muualta netistä. Kiitos kaikille runoja skannanneille tai puhtaaksi kirjoittaneille!
Olen myös ottanut opikseni saamasta kritiikistä ja ollut tarkempi sen suhteen, että uuden teoksen runot olisivat selvemmin kertovia. Erityinen kiitos Juha-Pekka Kilpiölle, jonka arvostelu Tuli & Savu -lehdessä on ehkä oivaltavin, minkä olen ikinä mistään tekemästäni saanut. Jo arvion otsikko on mainio: "Genrerunon graal". Sillä juuri tästä on kyse: voimme tulkita vanhat korkeakulttuuriset tekstit genrerunoina ja lähestyä niitä vapaana nationalistista tai muista historiallisista rasitteista. Toki on muistettava, että tällaiset runot tapaavat esittää rasistisia ja seksistisiä näkemyksiä. Samalla kannattaa huomata, että kertova runo voi toimia vastapainona 1900-luvun runouden suurelle keskeislyyriselle kertomukselle: se ei kerro nimenomaisesti runoilijasta, tekijästä itsestään, vaan tarjoaa mahdollisuuden muille äänille. Esimerkiksi Leevi Lehto ja Teemu Manninen ovat tahoillaan olleet kiinnostuneita kertovan runouden mahdollisuuksista.
Erona edelliseen teokseen on myös se, että tämä on tarkemmin teemoiteltu, vaikka teemoiteltu oli aiempikin Titaanien laulu, sitä vain ei sisällysluettelon perusteella pystynyt päättelemään.
Edellisen teoksen tapaan lopussa on kirjailijaesittelyt. Osa kirjailijoista on tunnettuja, osa unohdettuja; mukana on myös vanhoja suomennoksia niin maamme ruotsinkielisiltä runoilijoilta kuin ulkomaisilta kirjailijoiltakin. Olen onnistunut myös selvittämään, missä ilmestyi alun perin Uuno Kailaan hermeettinen "Mysterio", jonka olisin halunnut jo edelliseen kirjaan. Huomautettakoon, että tässä välissä ilmestyi tekemäni valikoima Kailaan kauhurunoja ja -novelleja nimellä Hauta meren alla; "Mysterio"-runoa siinä ei kuitenkaan ole.
Edellisessä teoksessa ei ollut tekijänoikeussyistä yhtään Larin-Kyöstin runoa, tässä niitä on useita. Ehkä vielä saamme kokonaisen teoksen Larin-Kyöstin eksoottisia seikkailu- ja kauhurunoja!

Ja kirjan sisällysluettelo: 

Historiallista seikkailua

 

Eino Leino: Temppeliherra (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Yrjö Weijola: Nuor' Roland (Nuori Suomi 1895)

Kössi Kaatra: Gamelyn (Rynnäkköön 1924)

Klaus U. Suomela: Ferenike (teoksesta Teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Juhani Suur-Juhola: Aleksanteri Suuri (teoksesta Talven tullessa. Weilin 1911)

Väinö (Kaarle Krohn): Ferencz Renyi (teoksesta Kokoelma suomalaista runoutta. Koonnut A. V. Forsman. Yrjö Weilin 1905)

Kustavi Lounasheimo: Bēda Venerābilis (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922)

Henrik Wrede: Karl Wilhelm Törnegren (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Gustaf Lönnbeck: Sotavanhus pidoissa (teoksesta Kertovaisia runoelmia. Koonnut Kaarle Leopold Krohn. Kansanvalistus-seura 1890; julkaistu nimellä G. Lbk.)

August Strindberg: Eri asein (teoksesta Eri asein. Valikoima runoja. Suom. Aarni Kouta. Otava 1914)

Aino Rännäri: Kuninkaan kartanon lilja (Juttu-Tupa 19/1924)

Oksanen: Koskenlaskijan morsiamet (teoksesta Säkeniä I–II. Edlund 1860, 1868)

Hjalmar Procopé: Kondottieri (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Larin-Kyösti: Viimeinen mauri (teoksesta Ballaadeja. Otava 1913)

Klaus U. Suomela: Mardonios (teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Aleksis Kivi: Atalantta (kirjoitettu 1860-luvulla, julkaistu ensimmäisen Kiven kootuissa teoksissa 1916)

 

II Raamatun henkilöitä

 

Pontus Artti: Eedenin ulkopuolla (Nuori Suomi 1903)

Larin-Kyösti: Elämänpuun neste (teoksesta Ballaadeja ja muita runoja. Otava 1913)

Simo Korpela: Johannes Kastajan Messiasnäky (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)

Verneri Liinamaa: Pyhän Hubertin tarina (Joulupukki 1953)

Joh. Edv. Leppäkoski: Marttyyrit (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Alkuperäinen julkaisuaika ei tiedossa)

Juhani Suur-Juhola: Simsonin uhka (teoksesta Talven tullessa)

A. Oksanen: Jodokon leipä (teoksesta Säkeniä)


III Sadun mailla

 

Uuno Kailas: Sumurun prinssi (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Aino Rännäri: Tarina yökehrääjästä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Larin-Kyösti: Prinsessa Tähtisilmä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Uuno Kailas: Mestari Amedée (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Jussi (Juhani Aho): Hovin herra (julkaistu teoksessa Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi, hänen täyttäessään kahdeksankymmentä vuotta 9.4.1882; tähän kirjaan otettu teoksesta Kertovaisia runoelmia, Kansanvalistusseura 1890)

Oskar Uotila: Kaarinan veri (teoksessa Oskar Uotilan kootut runoteokset I. Lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Kansa 1911) 

Suonio: Karkuri (teoksesta Suonion runoelmia. Clouberg ja K. 1869)

Henry Wadsworth Longfellow: Excelsior (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Suom. Kai.)

Larin-Kyösti: Kiinalainen uni (Nuori Suomi 1905)

Hjalmar Procopé: Galilealainen yö (suom. Osku Velho, teoksessa Osku Velho: "Umpimähkään": O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Lauri Soini: Kullervo hirsimetsässä (Nuori Suomi 1905)

Vilppu Kaukonen: Imatra (Nuori Suomi 1895)

Eino Leino: Kimmon kosto (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Larin-Kyösti: Lalmantin kotiintulo (teoksesta Ajan käänteessä. Isänmaallisia runoja sekä ballaadeja. Söderström 1899)

Johan Ludvig Runeberg: Epigrammi 24 (suom. Kaarlo Forsman, teoksessa Johan Ludvig Runebergin lyyrillisiä runoelmia, Söderström 1885)

 

IV Merellisiä maisemia

 

Uuno Kailas: Hauta meren alla (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Pekka Punnus: Zanzibarin pirut (Tulenkantajat, no. 3, 1926)

Unto Koskela: Kuollut laiva (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

Mihail Lermontov: Laiva (suom. Knut Karmanne, Hakkapeliitan joulu 1929)

Unto Koskela: Laulu "Amphionista" (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

 

Kauhua

 

Unto Koskela: Laiva odottaa (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

J. G. Dahlman: Huuto kalmistosta (Sanomia Turusta 12.5.1865)

anonyymi: Selma kuoltuansa kummittelee (Joukahainen no. 9 / 1883)

Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuinka uskoton morsian sai ansaitun palkkansa (julkaistu arkkiveisuna vuonna 1889)

Karl A. Tavaststjerna: "Reqviem supremam..." (Nuori Voima 6–7/1916)

Uuno Kailas: Mysterio (Ruusu-Risti 10/1921)

Larin-Kyösti: Kyöpelin yö (teoksesta Korpinäkyjä. Kertomarunoja. WSOY 1915)

Aino Rännäri: Kummitushäät (Juttu-Tupa 6.9.1924)

Simo Korpela: Ajanhengen mies (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)