keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Librikseni

Tauno Piiroinen Ex Libris -lehdestä on kärttänyt minua kirjoittamaan ex libriksestäni. Tänään oli ihan yhtä hyvä päivä siihen kuin milloin tahansa muulloinkin.

Minun ex librikseni
Ei päivääkään ilman riviä


Exlibrikseni liittyy ammattiini. Kirjoitan työkseni lehtijuttuja ja kirjoja, teen jonkin verran käännöksiä. Vaistomaisesti tiesin tämän jo lukioikäisenä, kun aloin keräillä kirjoja. Isäni oli tehnyt käytettyjen kirjojen bisnestä Porin torilla ja Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä jo pitkään ja olin imenyt häneltä innostuksen kirjoihin. Asuin tuolloin äidin kanssa ja jo lukioaikana 1980-luvun lopulla minulla oli jo kaikenlaisia kirjoja muutama sata.
Eräällä ystävälläni, jolla oli tyylikäs kotikirjasto täynnä kotimaista runoutta ja kulttuurihistoriaa, oli – ja on edelleenkin – ex libris, jonka hän oli itse suunnitellut. Negatiivina painetulla ja tarkoituksellisen suttuisesti vanhoilla siirtokirjaimilla tehdyssä exlibriksessä luki: ”Nil admirari”, jonka ystäväni oli tulkinnut lähinnä merkityksessä ”älä ihaile mitään tai ketään”. Ikuisena vastarannankiiskinä tämä olikin hänelle sopiva slogan.
Alle 18-vuotiaana (ja pitkään sen jälkeenkin) ihminen on vaikutuksille altis ja niinpä aloin haluta ex libristä, jossa olisi niinikään jokin hieno lause latinaksi. Selasin sivistyssanakirjaa ja törmäsin monenlaisiin ajatuksiin. En enää muista, kenen sanoma alun perin on ”nulla dies sine linea”, mutta jos oikein muistan, kyse oli jostakusta renessanssiajan tai myöhäiskeskiajan taidemaalarista. ”Ei päivääkään ilman riviä” oli kuitenkin se merkitys, jonka hahmotin lauseesta – tuolloin ideani oli, että joka päivä lukisin edes rivin jotakin kaunokirjallista, oli se sitten runoutta tai tietoproosaa. Koululaisena onkin kummasti enemmän aikaa lukea kaikenlaista kuin sittemmin aikuisena. Nykyään pidän onnistuneena työpäivänä, jos onnistun kirjoittamaan yhdenkin rivin, joka vie kutakin kesken olevaa projektia eteenpäin.
Äitini piti tuohon aikaan pientä valoladontafirmaa ja pyysin häntä suunnittelemaan tyylikkään ja vähäeleisen exlibriksen tekemäni leiskan pohjalta. Hän toi kotiin muutamia tulostamiaan ehdotuksia, joista valitsin yhden. Äiti teetti valmiita libriksiä minulle syntymälahjaksi, muistaakseni 3000 kappaletta.
Ne eivät enää riittäisi, jos liimaisin ne kaikkiin kirjoihini. Tilanne on muuttunut monilta osin, ja olen pitkään harkinnut, että teettäisin toisen exlibriksen. Työkseni ja harrastuksekseni on nimittäin tullut tutkia menneen maailman kioskikirjallisuutta – olen julkaissut aiheesta muun muassa kirjat Pulpografia (2000) ja Kuudestilaukeavat (2005). Olen myös toimittanut BTJ Kirjastopalvelulle joitain lajityyppikirjallisuuteen keskittyviä hakuteoksia, joita varten olen hankkinut kirjoja kirpputoreilta ja divarien halvimmilta hyllyiltä – tietäen hyvin, että osan kirjoista vien takaisin, lahjoitan kirpputorille tai annan eteenpäin jollekulle, jolle ne kelpaavat. Suuri osa kirjahyllyistäni on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olen luvannut vaimolle, että kun saan englantilaista kioskidekkaria käsittelevän kirjani valmiiksi, vien pois parisataa kirjaa. Miksi niihin liimaisi exlibriksen?
Pysyviä kirjoja on tietysti lukuisasti enemmän, mutta omistussuhteen sijasta olen alkanut suhtautua kirjoihin tovereina, joita ei lopullisesti voi ikinä omistaa. Kun kirjoista kirjoittaa, suhde niihin muuttuu: ne eivät ole olemassa itsenään, vaan aina jonain muuna, lähtökohtana johonkin muuhun. Tässä mielessä ei enää tunnu luontevalta liimailla kirjoihin exlibriksiä. Lisäksi se tuntuisi suttuisissa seksipokkareissa – joita olen myös keräillyt yli sadan kappaleen valikoiman, perimmäisenä tarkoituksena hakuteoksen tekeminen – hiukan olevan väärässä paikassa.
Exlibristen käyttämättä jäämiseen on myös käytännön syitä: kun on viimein saanut lapset nukkumaan, tuntuu siltä, että voisi tehdä jotain muutakin kuin liimailla lappusia kirjoihin.
Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö vielä joskus tosiaan hankkisi uutta exlibristä tai palaisi käyttämään vanhaa – edelleenkin huomaan hankkivani kirjoja, jotka eivät liity mihinkään käsillä olevaan projektiin ja jotka ovat kiinnostavia omana itsenään.
Voisi tietysti hankkia toisen exlibriksen, jota voisi liimata kirjastoni suttuisempiin kirjoihin. No, ehkä seksikirjaan voisikin liimata libriksen, jossa lukee ”nulla dies sine linea”, ei päivääkään ilman vetoa.
Juri Nummelin

4 kommenttia:

l = L kirjoitti...

Kiinnostavaa! Mää olen aina halunnut oman exlibriksen ja kerran sain jo melkein suostuteltua taiteellisen kaverini suunnittelemaan sellaisen, mutta sitten kaveri katosi elämästäni. Jos kuva-aiheen saisi vapaasti varastaa (ja miksipä tavallaan ei saisi) ottaisin varmaan Mafalda-ruudun. Sloganiksi pitäisi tietysti valita joku nuoruudessa liikuttanut lause, vaikka nyt ei tulekaan mieleen muuta kuin "mihin katosi se nainen ikkunalaudalta", se ei tunnu sopivimmalta mahdolliselta.

En ole muistanut tsekata tätä blogia pitkään aikaan, onpas kiinnostavia juttuja, helkkari kun pitää tehdä töitä ja sivutöitä (joista viimeksi mainitut ahdistavat tällä hetkellä todella voimallisesti).

Kaveri muuten tekee väitöskirjaa, joka ainakin sivuaa polkupyörän kulttuurihistoriaa. Tästä joskus tarkemmin. Hauskaa päivää, senkin hizeur.

sama kirjoitti...

no nyt tuo "nimimerkki" ehkä hämää. jälkimmäisen piti olla iso L-kirjain, mutta ei sitten.

Juri kirjoitti...

Kauan kyllä kesti, kuka oikein kommentoi, kun oli selvästi tuttu. Mafalda-exlibris olisi mahee, siitä vain. Vaikka onhan se tietty copyright infringement. Kaverin väitöskirjan haluan lukea.

t. j = J

Juri kirjoitti...

Kauan kesti siis tajuta, kuka kommentoi.