Kirjoitan hirvittävän pitkiä muistiinpanoja kullekin päivälle. Päiväkirjan ihanne: sattuvia sanontoja, epätoivoisen lyhyitä, melkein mystisiä merkintöjä, pidempien, tärkeämpien ajatusten tynkiä, ei mitään loppuun asti kehiteltyä. Turhamaisuutta, joka paljastaa kirjoittajansa luonteenlaadun. Päiväkirjan tulisi olla peili, jota kirjoittaja pitää kasvojensa edessä ja joka jonkin taikatempun tavoin näkyy sellaisenaan lukijalle.
Kuulin juuri radiosta, että Biercen Saatanan sanakirja ilmestyy suomeksi. Vihdoinkin! Juuri kun ostin sen alkukielellä - toissapäivänä laitoin siihen jopa libriksen! Curses! Suomentaja Asmo Koste vieläpä julkaisee kirjan: ihailtavaa kansalaistoimintaa. Suunnitelmani Lovecraftin esseen suomentamisesta sai uutta potkua. Pitäisikö se ensiksi lukea?
Sain tänään Machereyn Verne-Defoe -esseen luettua. Miksi pitää kirjoittaa niin vaikeaselkoisesti? Tein samantien muistiinpanot Defoe-osasta ja se oli hankalaa enkä jaksa enää tarttua Tony Tanneriin, vaikka se oli alkuperäinen tarkoitukseni. [En tiedä, mihin liittyy "Tony Tanner", mutta kyse lienee jostakusta tutkijasta.]
Tälle päivälle en kirjoittanutkaan niin pitkästi.
Jokin asia käväisi mielessäni. Asioita käy mielessäni jatkuvasti. Pitääkö kaikesta kirjoittaa? Sherlock Holmes on selvimmin urbaaneja hahmoja 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa - ja kenties koko vuosisadan. Liioittelen. Pitäisi kirjoittaa artikkeli Holmesista, Burnettin Salaisesta puutarhasta ja ehkä jostain muusta kirjasta nimellä Holmes ja muita senaikuisia hahmoja. Mitä tapahtuu 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa? Mitäpä minun ei pitäisi kirjoittaa? [En muista enää, miksi Conan Doyle ja Burnettin lastenkirja liittyvät mielessäni yhteen. Kiehtova ajatus kylläkin.]
En ole vieläkään polttanut yhtään kynttilää, vaikka ne auttaisivat. Keittiön pöydällä on nyt pieni jalkalamppu: ehkä se korvaa kynttilät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti