Töitä arkkunikkarille

Pari kuukautta sitten ilmestyi toimittamanani Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinoiden valikoima nimellä Töitä arkkunikkarille. Kirja kuuluu Turbatorin m-sarjaan, jossa julkaistaan lehdissä ja kokoelmissa ja nettilehdissä ilmestyneitä novelleja uusintoina. Skiftesvikin novellit ovat 1980-luvun alusta, Karpelan 1950-1960-lukujen vaihteesta, yksi on 2000-luvulta. Tässä kirjan arvio Kirjavinkeistä.

Harpataan joulupäivään

Vuosien 1994-1995 päiväkirja jatkuu.

25.12.

Joulu on melkein jo ohitse. Enimmät ruoat on syöty ja lahjat jaettu. Sain kirjoja, bodyn (joka on minun makuuni liian löysä) [siis alusasun], villasukat (joulu on siis perinteinen), rahaa (isältäni!), The Demars -kasetin (minäkin soitan mukana, urkuja, mutta tätä kasetin hihanuotit eivät mainitse), kravattihenkarin, leluja, saksankielisen lastenkirjan (en osaa lukea sitä!) ja teetä. On noloa luetella, mitä on saanut.

Söin liikaa kinkkua eilen. Kun kävelin illalla kahdentoista aikaan kotiin isäni luota, oloni oli paksu kuin syöttöporsaan. Olin tosin juonut viiniäkin aika paljon, joten osaksi olo johtui siitä. A. ilahtui suunnattomasti viinipullostamme ja minulle tulikin hiukan huono omatunto, kun se avattiin melkein pelkästään minun vuokseni. Olisi pitänyt kieltäytyä. (Mutta tuntui, että jos tuomaani pulloa ei avata, minkäänlaisia viinaksia ei tarjoilla. Irish Creamia kylläkin. Se on hyvää!)

Luin yöllä Golemin loppuun. Se on ilmeisen kabbalistinen kirja. En nimittäin ymmärtänyt siitä paljon paskaakaan. On noloa myöntää tällaista. Vielä nolompaa on myöntää, että en ymmärtänyt paljoakaan tänään lukemistani Doctorown novelleista. Minä en selvästikään ole mikään kirjallisuudentutkija.

Eilen suljin kuoreen Filmihulluun menevän kirjoituksen. Se on nyt sitten saletti. Jotkin korjaukset veivät siitä poleemisuutta pois, mutta niin käynee aina. Toivottavasti se toimii silti.

Olen taas kirjoittanut Jumalten tuhoa. Sen pitäisi koko ajan olla loppumassa, mutta sitten se vain jatkuu ja jatkuu. Se on pian pienoisromaani. Mahtaako [Toni] Jerrman [Tähtivaeltajan päätoimittaja] hyväksyä sitä pituutensa vuoksi? En ole edes varma, onko siinä tarpeeksi vauhtia pitämään yllä kaikkia jo viittäkymmentä sivua.

Tajusin isäni kielenkäytöstä jotain eilen. Hän selitti jotain juttua ja sanoi lopuksi: "Ymmärrätkö?" Tajusin, että en voi vastata. Jos sanoisin "ymmärrän", tunnustaisin olevani älyllisesti isästäni riippuvainen, jos taas sanoisin, etten ymmärrä, tunnustaisin olevani älyllisesti vajavainen eli tyhmä. Epäreilua kielenkäyttöä enkä ole aina kyennyt vastustamaan sitä. Nyt voin sen tehdä: olen kyennyt nimeämään viholliseni. (Aivan kuin vihaisin isääni. Ehkä vihaan hänen voittoista järkeään ja rationaalisuuttaan.)

Nyt suihkuun. Tänään tulee Tri Zivago. Scorsesen suosikkikoosteessa oli hienoja kohtauksia, Tappajan jäljistä, Force of Evilista (mikä se on suomeksi? en muista), Byron Haskinin Lain ulkopuolella -elokuvasta ja Irving Lernerin Murder by Contractista. Ja mistä muusta? Ihana ohjelma! Itkin viimeinkin nähdessäni kohtauksen Etsijöistä, jossa John Wayne nostaa Natalie Woodin käsivarsilleen. Olen nähnyt sen ainakin kolme kertaa, mutta nyt vasta se iski minuun. On mahdotonta olla rakastamatta ja niin edelleen, kuten Godard sanoi.

Häikäilemättömät

Hesarin Timo Peltonen väitti tänään, että Joseph H. Lewisin Häikäilemättömät/The Big Combo (1955) olisi B-elokuva, minkä kuulemma huomaa siitä, että siinä ei ole tähtinäyttelijöitä. Häh? Harvassa noir-elokuvassa on yhtä vaikuttava kaarti: Brian Donlevy, Jean Wallace, Cornel Wilde, Richard Conte. Kaikki aikansa tähtiä - eivät tietenkään samassa luokassa kuin joku Marilyn tai Charlton Heston. Ehkä he ovat vähäisempiä näyttelijöitä, koska arvostelija ei heitä muista?

Lisäksi elokuvan kesto on puolitoista tuntia - oikean B-elokuvanhan, siis sellaisen joka esitetään ennen illan varsinaista "pitkää" elokuvaa, kesto on jossain 55 ja 75 minuutin välillä. Lisäksi Häikäilemättömät on todella laadukkaasti kuvattu. Se ei siis ole B-elokuva, niin kuin ei ole myöskään saman ohjaajan Rikosten pyörteissä/Gun Crazy (1949). Gun Crazy näyttää halvemmalta elokuvalta, mitä se varmasti olikin, mutta The Big Combo on hiottu ja laadukas tuotanto, eikä mikään B-pätkä.

Itsehäpäisyn alkeet

Jos haluaa nähdä (ja kuulla!), miten esiinnyin toukokuussa akustisen lelukitaran kanssa, katsoo tämän. Selitykset mukana, mutta englanniksi.

Asentojen toinen arvio

Irja Lähteenmäki arvioi Asentoja-kirjan Kirjavinkeissä. Sitaatti: "Kokoelma kaikkinensa on osittain suorastaan hihityttävän hauska, nauroin välillä ääneen." Näin itsekin ajattelin. Kirjoitettu pornografia on usein hauskempaa kuin muut pornografian lajit.

Ahti Karjalaisen novelli

Minulla on ollut vuosia kirja, jossa on entisen ulkoministerin ja Neuvostoliiton presidenttisuosikin Ahti Karjalaisen novelli. "Hän uskoi -" on alun perin ilmestynyt Nuori Voima -lehdessä vuonna 1939 ja se päätyi myös Nuoren Voiman Liiton juhlakirjaan Tulen ja veden kasvot, joka on ilmestynyt joskus 1980-luvun alussa (kirjassa ei ole painovuotta eikä vuotta ole merkitty edes esipuheen loppuun).

Ohessa novelli skannattuna. Kirjoittaja on ollut vuonna 1939 16-vuotias!

Tässä piilee henkilökohtainenkin vitsi. Kun aloin vuonna 2002 tehdä omakustanteista Pulp-fanzinea, lupasin jossain numerossa, että lehdessä käsitellään myöhemmin "Suomen tunnetuimman pulp-senttarin", Urho Kaleva Kekkosen novelleja. (Niitähän on, ja niitä löytyy Ari Uinon toimittamana kirjasta, jonka nimi on, hm, ehkä Nuori Urho. Joukossa on muun muassa yksi scifi-tarina.) Kun sitten täytin 30, Elina toimitti minulle pienen juhlakirjan, johon Kataiston Vesa teki sarjakuvan, jossa hän muunsi Rip Kirbyn kaljuksi. Ruudussa Kirby sanoo palvelijalleen: "Kipaiskaapa hakemassa kioskilta uusi Pulp, siinä on artikkeli Paavo Lipposen novelleista." Kyllä niitäkin vielä löytyy! (Annan pääni pantiksi, että Lipponen on johonkin osakunta- tai ainejärjestölehteen tai edes koulun lehteen kirjoittanut novelleja. Tai ainakin runoja.)

Kirjan kansi

Ja vielä lopuksi kansi kirjaan, jossa Karjalaisen novelli ilmestyi. Taiteilija on Johanna Jokipaltio. Kustantaja on Ikaros-kirjat, painovuotta ei tosiaan mainita. Se on ilmeisesti 1981, vaikka Nuori Voima -lehti oli alkanut ilmestyä jo aiemmin kuin 1921, joka on Liiton perustamisvuosi.

Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo

Turun kirjamessujen aikaan lokakuussa Savukeitaalta ilmestyi pieni runokirja, Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo, johon olin kirjoittanut esipuheen (jotka oli kirjaa toimitettaessa vaihdettu jälkisanoiksi). En ollut mikään Uskela-tuntija, mutta löysin, lähinnä Raoul Palmgrenin Joukkosydän-kirjasta, riittävästi materiaalia Uskelasta, jotta saatoin tekstin kirjoittaa. Lisäksi tiesin, että eräällä ystävälläni, jolla on mittava runokirjojen kokoelma, on Uskelan alkuperäinen kirja, jota lainasin. Nyt kun olen puhunut kirjasta muutamaan otteeseen julkisissa tilaisuuksissa (lähinnä Helsingin kirjamessuilla, jossa ainakin kaksi eri ihmistä meni ostamaan kirjan saman tien), niin olen joutunut toteamaan, että esipuheeni/jälkisanani ovat aivan riittämättömät.

Hallussani olevassa kirjassa nimittäin on historiallisesti erittäin merkittävä merkintä, joka ansaitsee tulla ikuistetuksi (sikäli kuin blogimerkintää voi pitää ikuisena). Kysyin ystävältäni, mistä hän oli saanut kirjan. Hetken muisteltuaan hän sanoi saaneensa sen eräältä kirjakauppiaalta, joka asuu pohjois-Satakunnassa rannikolla, lähellä Merikarviaa. Kirjan tiet katkennevat siihen. Kustantaja Ville Hytöselle oli turkulainen entinen divarinpitäjä väittänyt, että alkuperäisestä Uskelan kirjasta saisi tuhat euroa. Tuskin kuitenkaan, mutta harvinainen se on - vuonna 1933 nimittäin määrättiin, että kirjan myymättä jäänyt painos tuhotaan. Todennäköisesti tuhottiin myös kirjoja, jotka oli ehditty jo myydä. Kustantaja Ville Hytönen itse hankki kirjan Yhdysvalloista nettidivarista - ilmeisesti valkoista sortovaltaa paenneet siirtolaiset ovat vieneet sitä sinne. (Kirjaa myytiin kuulemma hyllyntäytteeksi jollain nimellisellä hinnalla.)

Hallussani oleva kappale on mahdollisesti se, jonka takia painos tuhottiin. Kahden runon oheen on kirjoitettu lyijykynällä merkintöjä. Runon "Sorrettujen marssi" jälkeen on kirjoitettu:

15 p. tammikuuta 1933 ylläoleva runo lausuttiin Toholammin Ylipään työväentalolla. Nykyisenä lapulaisvallan [sic] aikana runo katsottiin kommunistiseksi kiihoitukseksi ja kihlakunnanoikeus sen perusteella lakkautti edellämainitun sos.dem. työväenyhdistyksen. Runon lausujia tullaan syyttämään valtiopetoksen valmistelusta.
Teuva 26/4 33" [lisäksi on signeeraus, josta en saa selvää]

Upea runo "Ruumishuoneessa" taas on varustettu seuraavalla lyhyellä merkinnällä:

Valtiopetoksellinenko!!??
Katso sivu 31. Sama asia

Kirjan omistaja on merkinnyt nimensä kirjaan: Toivo Saarinen. Hän on saanut kirjan ilmeisesti joululahjaksi (!), koska nimen oheen on merkitty päiväys 24.12.1921 (jona vuonna kirja siis ilmestyi). Jos Toivo Saarisella on jälkeläisiä ja he tähän tekstiin joskus törmäävät, olisin kiitollinen jostain tiedonmurusta. Mitä hänelle tapahtui vuonna 1933? Millainen rangaistus häntä kohtasi?

Pillastunut runohepo on saanut hyvän ja kiinnostuneen vastaanoton ja saattaa poikia lisää kirjoja. Ystäväni Tapani Bagge nimittäin hankki nettidivarista Uskelan novellikokoelman Vainovuosilta, joka oli kirjailijan viimeinen kirja ja ilmestyi postuumisti vuonna 1923 Ville Harisen kustantamana (Harinen lienee ollut Uskelan ystävä, koska mitään muuta hänen julkaisemaansa ei Kansalliskirjaston tietokannoista löytynyt). Hän innostui siitä ja lainasi kirjan minulle. Olen nyt puhunut Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa, että Uskelalta voisi koota novellivalikoiman julkaistavaksi Turbatorin m-sarjassa. Kirja saattaa ilmestyä jo ensi vuonna.

Selasin läpi Turun yliopiston kirjastossa myös Uskelan muuta kirjamuotoista tuotantoa. Tein huomion, että Uskela on ollut eräänlainen oman aikansa Veikko Ennala: rääväsuinen lehtimies ja pilkkaaja, joka on usein kuvannut omaa perhe-elämäänsä tai muita niin sanottuja taviksia ja näiden tyhmyyttä. Eräs vitsi alkoi naurattaa ääneen lukusalin hiljaisuudessa (jossa tosin ekavuotiset opiskelijateinit ravasivat eestaas ja järjestelivät ihmissuhteitaan). Uskela toteaa eräässä esitelmässään, että Jumala-isään uskominen on ihan järkevää, koska kaikilla on kuitenkin isä, mutta vain harvat ovat tätä koskaan nähneet.

Uskelan omakustanteinen pamfletti Yhteiskunnan varkaat vuodelta 1908 saattaisi sekin ansaita uuden tulemisensa, varsinkin kun siinä näkyvät hyvin Uskelan suomalaiselle työväenliikkeelle harvinaiset anarkistiset periaatteet. Ei siitä olisi apua nykyisen taantuman käsittelyyn, mutta historiallisesti se on erittäin kiinnostava.

Pakko muuten vielä tuoda julki ihailuni Raoul Palmgrenia kohtaan. Hän ei ole Joukkosydän-teosta tehdessään tyytynyt lukemaan läpi Uskelan julkaistut kirjat, vaan hän on myös käynyt läpi Uskelan lehtitekstejä - niistä on Joukkosydämessä ainakin yksi herkullinen sitaatti (jonka poimin myös Pillastuneen runohevon jälkisanoihin). Palmgrenin tutkijan eetos saa meidät muut painamaan päämme häpeästä - no, itseni ainakin.

Sen verran vielä, että Pillastuneen runohevon anarkistisen kannen on tehnyt Ola Fogelberg eli Fogeli, Pekka Puupään luoja.