Sotanovellikirjan kokoaminen on ollut yllättävän vaikeaa. Ensinnäkin kiinnostavien novellien (ei siis tosikertomusten) kokoaminen on ollut kiven takana, toiseksi perikuntia ei ole löytynyt - ja kolmanneksi perikunnat ovat olleet hankalia. Tässä tämän päiväistä tulosta - nimet on poistettu.
Löysin Hakkapeliitasta erään aikoinaan kohtuullisen tunnetun, suositun ja tuotteliaan lukemisto- ja nuortenkirjailijan novelleja. Ne olivat hyviä, ammattimaisen varmasti kirjoitettuja ja jännittäviä ja niissä oli yllättävän vähän propagandaa. Jutuissa pääpaino oli jännityksellä ja seikkailulla ja niitä olisi ollut kiva julkaista tässä antologiassa. Kirjallisesti ne olisivat olleet parempia kuin monetkaan tarinat, joita olen löytänyt.
Kirjailijalle oli Wikipedia-artikkeli, josta kävi ilmi, että samoin kuin isänsä hänen poikansakin oli erään ison maakuntalehden päätoimittaja. Laitoin sähköpostia lehden toimitukseen ja kysyin, tietävätkö nämä yhteystietoja. Sain sähköpostin eräälle toiselle toimittajalle, joka oli kirjailijan pojan tytär. Tämä vastasi, että isä on elossa ja antoi osoitteen. Kirjoitin kauniin kirjeen, jossa selostin projektia ja kehaisin mainitun kirjailijan novelleja ja sanoin, että haluaisin saada käyttää yhtä niistä kirjassa.
Tänään kirjailijan poika sitten soitti. Äänestä jo päättelin, että kyseessä oli mielipiteensä vuoden 1957 paikkeilla muodostanut mies, yli 80-vuotias patriarkka, joka on aina oikeassa. "Ei niitä kannata julkaista", hän mörisi. "Ne Hakkapeliitan jutut ovat pelkkää propagandaa." Yritin sanoa väliin, että voisin kertoa projektista enemmän - olisin sanonut, että propagandaahan ne kaikki jutut siinä ovat ja että se on kirjan tarkoitus ja että kyse on tärkeästä osasta 1900-luvun kulttuurihistoriaa ja että kirjassa on taustoittava esipuhe, jossa varoitetaan, että jutut eivät vastaa 2000-luvun lukijan kokemusta ja näkemystä. En päässyt edes alkuun. "Ei meidän tästä kannata keskustella tämän enempää", äijä mörisi vielä lisää. Sanoin, että olen todella pahoillani kuullessani tämän. Mies ei sanonut enää mitään, vaan lopetti puhelun, käytännössä löi luurin korvaan.
Olin todella pettynyt ja vihainenkin. Mistä oikein oli kyse? Siitä, että tämä mies piti isänsä novelleja huonoina? Vai pelkästään poliittisesti arveluttavina? Ne syyt, joiden takia ne olivat poliittisesti joskus kenties ongelmallisia, eivät ole enää olemassa! Ketä tai mitä kirjailijan poika pelkäsi? Sitä että Juri Komissarov kirjoittaa tiukkasanaisen kolumnin Suomen Kuvalehteen?
Ihan käsittämätön ajatus, että häpeää tuolla tavalla jotain mitä oma isä on tehnyt - totta kai minullakin on paljon erimielisyyksiä oman isäni kanssa, mutta jos joku kysyisi, saisiko hänen vanhoja elokuva-arvostelujaan tai vastaavia julkaista, sanoisin ilman muuta että saa. Ei epäilystäkään!
Eniten ärsyttää se, että kirjailijan poika ei antanut minulle mahdollisuutta kertoa enempää projektista, puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt sanoa, että kirjan painos ja levikki ovat pieniä eikä ole suurtakaan todennäköisyyttä, että mainitun kirjailijan maine vääristyisi vuosikymmeniksi eteenpäin.
En voi varmaankaan tehdä enää mitään. Asia on ongelmallinen senkin takia, että olisin halunnut pyytää lupaa myös käyttää erästä toista mainitun kirjailijan novellia toisessa kirjassa - kustantaja on tilannut minulta myös erätarinoiden koosteen, ja löysin mainitulta kirjailijalta kiinnostavan tekstin Marjamaan julkaisemasta Miesten Mies -lehdestä. En varmaan edes uskalla lähettää kirjettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti