Pyysin yhtä kaveria auttamaan sotakirjassa ja annoin hänelle nivaskan novelleja puhtaaksikirjoitettavaksi. Ohjeistin huonosti ja Risto kirjoitti puhtaaksi kaksi novellia, joita kirjaan ei ollut tarkoitus laittaa. Tässä ensimmäinen: S.K. Syhlmanin eli tk-mies Sem Syhlmanin juttu, joka sijoittuu aikaan pitkälti ennen sotaa. En saa päähäni, missä tämä on ilmestynyt, mutta veikkaus on joko Hakkapeliitta tai Hurtti-Ukko.
JOULU TULEE JUHO JAHVANAISEN PIRTTIIN
Kirjoittanut S. K. SYHLMAN
Eletään armon vuotta 1921.
Taistelujen lieskat loimuavat vielä jossakin Vienan korpiseuduilla, mutta vähitellen nekin sammuvat. Suomen mies on samoilunsa samoillut, taistelut heimokansan pelastukseksi ovat laanneet. Vähin miehin sotaan lähdettiin, nyt on toiveet täyttymättä. Vienan poloinen kansa on jälleen jäänyt sorron alle. Tosin ryssä on hyvää luvannut, mutta mene ja tiedä. Ei kahta hyvää: luvata ja täyttää...
Ulkona puhuu vihuri; jäinen viima kohmetuttaa kulkijan käsiä. Talven ensi lumetkin ovat jo sataneet ja jäiden rinteet ovat järvien pinnoilla. Idän taivas uhkaa punaisena...
Juho Jahvanaisen tuvassa on lämmintä, rauhallista, mutta suru rikkoo tunnelman. Juho itse, mies parhaassa iässä, istuu tuvan perällä, lieden ääressä Tanja-tyttönen sylissään. Tanja jokeltaa, kujertaa; vuoden vanhat pikku kädet hapuilevat isän tuuheassa parrassa. Isän silmät loistavat hiilusten punertavassa hohteessa ja kyynel valahtaa silmäkulmaan.
– Niin, Tanjaseni, orpotyttö, äiditön. Isäsi olen ja sinut tahtoisin vielä soreaksi neitoseksi kasvattaa käsivarsieni työllä. Vienan korein tyttö sinusta tulee, äitisi veroinen. Onhan sukusi jo ammoin hyväksi tunnettu; esiäitisi perijä olet, tyttäreni Tanja...
Juhon katse on hellä, kun hän puhuu tyttärelleen. Sanoissa on vakava ilme, silmissä outo kimallus. Mutta Tanja on huoleton. Väräjävä naurunheläkkä kiirii huoneen joka soppeen. Vanha vaimo, Juhon äiti pöydän äärellä on hiljaa, itkee.
– Tanjaseni, tyttäreni. Nyt on lähdön hetki koittanut. Jää hyvästi tyttöni, vartu ja kasva emoni siipien turvissa. Älköön elosi koskaan karvaaksi tulko, olkoon taakkasi kevyt maailman tiellä. Joskus vielä sinut noudan, Tanjaseni...
Huoahtaen nousee Juho istuimeltaan tyttönen sylissään. Raskain askelin kantaa hän käsivarsillaan Tanjan äitinsä luo, hyväilee vielä viimeisen kerran pikkuistaan.
– Äiti! Pidä huoli tytöstä! Minun on nyt lähdettävä. Muuten jää työni keskeneräiseksi. Viena on vielä kerran vapaa! Hyvästi äiti! Korkein sinua ja tytärtäni suojelkoon!
Juho astuu pirtin eteiseen, luo viime katseensa omaisiinsa ovelta ja jotakin ratkeaa hänen sisällään. Onko hänen lähdettävä? On! Suomeen on mentävä ja sieltä käsin toimittava. Eihän itsensä uhraus mitään auttaisi, jäisi Viena ilman vankkaa nyrkkiparia. Juhon selkä suoristuu, katse kovenee. Ryssät eivät minua saa, ennen pakenen!
Hän heittää turkkinsa hartioilleen, konttinsa selkään ja täytäisee varmana salvan auki. Ovi aukenee, viima iskee ilkeänä vasten kasvoja, huuru työntyy ovesta ulos. Matka Suomeen on alkanut...
Vuodet ovat vierineet, uudet tulleet, vanhat menneet. Miespolvi on vanhentunut, uusia syntynyt manalle menneiden sijalle. Maailmakin on muuttunut. Sotien haavat ovat arpeutuneet ja kansat elävät parhaillaan murroskautta. Kamppailu elämästä on jälleen alkanut; tällä kerralla ilman aseita, ilman verisiä taisteluita. Köyhyys vaeltaa rinnan rikkauden kanssa ja vaalitaisteluiden aika on parhaimmillaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki tasaantuu. Rauha ja hyvinvointi palaavat. Sovinnossa työskentelevät porvarit ja työläiset ja köyhyyttä ei enää ole maassa. Suomikin vaurastuu, nousee. Se elpyy sisällissodan jälkimainingeista ja vihan liekit sammuvat puhjeten uuteen suuntaan, yhteisen hyvän ja yksimielisyyden palvontaan.
Mutta Viena itkee sortajien ikeen alla. Sen kansa vaikeroi ja kurjuus yltyy päivästä päivään...
Tällä välin on Juho Jahvanainen pitkän vaelluksensa jälkeen päässyt Kanta-Suomen kamaralle, liittynyt kanta-aliupseeriksi Suomen armeijaan ja jäänyt odottelemaan uusia aikoja. Vienan sotaretkellä, suomalaisjoukon mukana vapaaehtoisena heimosoturina olleena, on hänen elämänsä päässyt uuteen alkuun ja toimeentulonsa vakiintunut. Mutta Juho ei silti ole tyytyväinen. Kaikki on täällä Suomessa hyvin, mutta siellä kaukana on oma heimo vielä ryssän vallan alla. Kunpa päivä koittaisi, jolloin hänkin vielä pääsisi sinne kotitanhuilleen vapaana miehenä ja vapaan heimonsa pariin! Kunpa päivä vielä koittaisi, jolloin hän saisi nähdä tyttärensä, Tanjan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti