Suomalaisen elokuvan festivaali on käynnissä. Perjantaina on seminaari, jossa puhutaan suomalaisesta kulttielokuvasta; tässä oma osuuteni seminaariin. Tilaisuus on klo 12 Turun kaupunginkirjaston studiossa. [Valitan, en jaksa linkitellä enkä kursivoida leffojen ja muiden nimiä. Aloitin, mutta totesin, että olkoon.]
Lionel White on amerikkalainen kioskidekkarin klassikko, jolla on sekä klassikko- että kulttistatus. White tunnetaan kovaotteisten keikkakuvausten kirjoittajana - hän siis teki monia kirjoja, joissa rikollisporukka tekee ison ryöstön pankkiin tai vastaavaan tai kidnappauksen. Whiten kirjoissa henkilöt ovat säälimättömiä, yleensä toisilleen tuntemattomia, mutta he ovat kaikki oman alansa ammattilaisia. Whiten on sanottu kuvaavan toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä työn jaon maailmaa, jossa tietyn ammattitaidon omaava ihminen tekee vain yhtä ammattia. Aiemmin saattoi sanoa, että jokainen teki monta eri ammattia - näin karrikoiden. Whiten romaanit ovat kuvauksia tästä syntyvästä vieraantumisesta.
Jos Whiten henkilöt ovat säälimättömiä, niin myös Whiten kirjat ovat säälimättömiä. Kirjat eivät yleensä lopu onnellisesti, vaan lähes kaikki kuolevat ja iso potti jää saamatta.
Lionel Whitea on filmattu aika paljon ja tulokset ovat osoittautuneet kestäviksi. Muutaman vähäisemmän produktion rinnalle ja ohi voi nostaa huoletta kolme elokuvaa, joista yksi on suomalainen. Ei-suomalaiset ovat Stanley Kubrickin The Killing eli Peli on menetetty vuodelta 1955 sekä Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot vuodelta 1965. Se suomalainen on Seppo Huunosen Karvat vuodelta 1973, josta myöhemmin tarkemmin.
Jo The Killing paljastaa, että Whitesta irtosi aineksia modernistiseen, klassisen elokuvakerronnan sääntöjä ravistelevaan elokuvaan. Kubrickin elokuvan rakenne, jossa sama kohtaus toistuu useaan otteeseen ja kerronta on koottu tämän yhden kohtauksen ympärille, on tuttua esimerkiksi Ford Madox Fordin romaanista Hyvä sotilas vuodelta 1915. Tätä piirrettä ei Whiten romaanissa kuitenkaan vielä ollut, vaan se on Kubrickin itsensä keksimä. Lionel Whiten romaanin alkuperäinen nimi oli Clean Break, ja se on suomennettu kioskipokkarina nimellä Suuri kaappaus.
Samantyyppisen, vielä rohkeamman kerronnan otti omakseen ranskalainen Jean-Luc Godard Hullussa Pierrotissaan, joka on hänen pidetyimpiä ja todennäköisesti myös hallituimpia elokuviaan. Se perustuu Whiten romaaniin Obsession eli Pakkomielle vuodelta 1962. Romaanin julkaisi keskeinen amerikkalainen kioskikirjakustantamo Fawcett Gold Medal -sarjassaan, mikä tarkoitti sitä, että sitä myytiin todennäköisesti satoja tuhansia kopioita. Kyse ei siis ole mistään marginaalikirjallisuudesta, vaikka sellainen mielikuva vanhasta kioskidekkarista saattaa helposti syntyä. Obsessionkin on julkaistu suomeksi, samassa Ilves-sarjassa kuin aiemmin mainittu teos Suuri kaappaus. Sen nimi on suomeksi Kohti perikatoa, joka on erinomainen nimi Whiten romaanille, jonka alussa jo tietää että kirja ei voi päättyä hyvin.
Kirja on Whiten romaaneista epätavallisimpia. Siinä keskiössä eivät ole ammattirikolliset, vaikka nopeasti päähenkilöiden elämä alkaa sivuta kansainvälisen rikollisuuden maailmaa. Mutta enemmän kuin ammattimaisen rikollisuuden kuvaus, se on hullun rakkauden kuvaus. Ja tämä on tietysti asia, joka Godardia on kiinnostanut. Elokuvan alussa rajuista rikos- ja sotaelokuvista tunnettu ohjaaja Samuel Fuller sanoo kuuluisat sanat: "Film is like a battleground. Love. Hate. Action. Violence. Death. In one word . . . emotion.”
Näitä Godard tarjoilee runsain mitoin. Hullu Pierrot on rakkauskertomus, rikoselokuva, toimintaelokuva ja siinä on monta kuolemaa, monet sattumanvaraisia tai koomisia. Niihin ei paljon kiinnitetä huomiota.
Mitään poikkeuksellista ei ole siinä, että Godard filmasi amerikkalaista kioskiviihdettä. Voi jopa sanoa, että sellaiset filmatisoinnit muodostavat merkittävän osan ranskalaista uutta aaltoa. Godardin muusta tuotannosta esimerkiksi sekopäinen Made in USA perustuu Donald Westlaken salanimellä Richard Stark kirjoittamaan dekkariin - kirjaa ei kyllä tunnista elokuvasta, jos ei tiedä mitä etsii. Anna Karina esittää siinä samaa hahmoa, Parkeria, jota myöhemmin esitti Lee Marvin John Boormanin Point Blankissa.
Mutta Godard ei ole yksin. Francois Truffaut filmasi, laskutavasta riippuen, kolme tai neljä amerikkalaista kioskiromaania: David Goodisin Murhan sävelen nimellä Ampukaa pianistia, Charles Williamsin The Long Saturday Nightin nimellä Pitkä viikonloppu, sekä Cornell Woolrichin kaksi romaania nimillä Morsian pukeutuu mustaan ja Mississippin velho. Viidenneksi voisi ottaa Fahrenheit 451:n, joka perustuu Ray Bradburyn alun perin scifi-lehdessä jatkokertomuksena ilmestyneeseen romaaniin. Truffaut ei ole yksin: Claude Sautetin Kuuma lasti perustuu Charles Williamsin romaaniin. Claude Sautet taas käsikirjoitti Alain Cavalierille elokuvan Keskiyön kaappaus Donald Westlaken dekkarista. 1970-luvulla Claude Chabrol ohjasi elokuvan Kauhun kuja yhdestä Ed McBainin poliisiromaanista, ja hänen aiempi elokuvansa Lukittu ovi taas perustuu Stanley Ellinin romaaniin. Vielä myöhäisellä urallaan Chabrol palasi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden pariin elokuvallaan Suklaata, kiitos, joka perustuu Charlotte Armstrongin romaaniin The Chocolate Web.
Myös vanhemman polven ohjaajat palasivat amerikkalaiseen rikoskirjallisuuteen: Rene Clementin Satimessa perustuu jo pari kertaa mainitun Charles Williamsin romaaniin, ja Williams jopa pestattiin tekemään siihen käsikirjoitusta.
Kyse on laajemmasta rakkaudesta amerikkalaiseen viihdekulttuuriin, joka on aina yhdistänyt ranskalaisia. Alain Resnais puhui moneen otteeseen rakkaudestaan amerikkalaiseen sarjakuvaan - esimerkiksi Taika-Jim -sarjakuvasta on monia viitteitä Resnaisin umpimodernistisessa merkkiteoksessa Viime vuonna Marienbadissa. Francois Truffaut tiivisti asenteen Pitkän viikonlopun ensi-iltaan kirjoittamassaan tiedotteessa:
"Aina kun olen tekemisissä rikoskirjailijan kanssa, minuun on tehnyt vaikutuksen hänen vaatimattomuutensa, ammattitaitonsa, mutta myös hänen surumielisyytensä. Jotakin epätoivoista ja kohtalokasta on useinkin kirjailijassa, joka ansaitsee elantonsa kertomalla rikostarinoita. Kritiikki ei koskaan puhu näistä viihdekirjailijoista, heillä ei koskaan ole ollut tunnetta 'omasta yleisöstä'. Mutta silloinkin, kun he näyttävät hutiloivan ja kirjoittavan vain rahan vuoksi, he paljastavat itsensä fiktiossaan intiimimmin kuin kukaan uskoisi tai edes he itse kuvitelevat. He luulevat olevansa hyvinkin piilossa muutamien ruumiiden ja revolverien takana, ja samalla he paljastavat itsensä, ripittäytyvät ja toteuttavat pakonalaisessa tilassaan vapaata luomistyötä. Samoin vanhan Hollywoodin B-elokuvien tekijät luulivat olevansa pelkkiä studiotyöläisiä, kun he itse asiassa olivat aitoja ja luovia taiteilijoita.”
En tiedä, oliko Seppo Huunosella samanlainen asenne kun hän alkoi ohjata Karvoja. Tiesikö hän, että Lionel Whiten romaaneja oli aiemmin filmattu? Tiesikö hän, että Kubrickin Peli on menetetty - joka oli tosin kielletty Suomessa jossain vaiheessa - perustuu Lionel Whiten romaaniin?
Seppo Huunosen Karvat on monella tapaa poikkeuksellinen elokuva. Se oli valmistuessaan vuonna 1974 vuotensa ainoa toinen kotimainen elokuva, Speden ufo-pelleilyn Viu-hah-hah-tajan ohella. Se on varmasti ainoa suomalainen elokuva, joka perustuu amerikkalaiseen romaaniin. Se on myös ensimmäisiä suomalaisia K18-määritelmän saaneita elokuvia - ensimmäinen oli Teuvo Tulion Sensuela pari vuotta aiemmin.
Oli miten oli, Karvat perustuu samaan romaaniin kuin Hullu Pierrot, Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa eli Obsession.
Elokuvilla on paljon eroavaisuuksia. Jean-Luc Godardilla on pääparinaan karheankomea Jean-Paul Belmondo sekä kaunis ja erittäin itseriittoisen näköinen Anna Karina, Huunonen on joutunut tyytymään pieneen ja kaljuuntuvaan Mikko Majanlahteen. Anna Karinan korvaa lyhyttukkaisena tylyn näköinen Arja Virtanen. Varsinkin Virtanen kohdalla Karvat oli uran ainoa elokuva, myöhemmin hän oli perustamassa teatteriryhmä Hurjaruuthia nimellä Arja Pettersson. Mikko Majanlahti taas oli Tampereen työväen teatterin johtaja 1980-luvulla, mutta elokuvia hänkään ei monta tehnyt. Godardin ikoniseen versioon verrattuna näyttelijöiden karisma on lähes olematon, valitettavasti.
Elokuvissa on muitakin eroja. Kainalokarvat, jotka aika härskisti ja särmikkäästikin laittavat tapahtumaketjun liikkeelle, ovat Huunosen omaa keksintöä - Godardin loppujen lopuksi huipputyylikkäässä maailmassa sellaisia ei olisi voinut näyttää.
Huunonen on käyttänyt myös elokuvassaan joitain metafiktiivisiä keinoja, jotka ylittävät Godardinkin mielikuvituksen. Eräässä kohtauksessa pääparin yhdyntää simuloidaan kahdella animoidulla nenäliinalla - sinänsä taitavasti tehdyn kohtauksen on animoinut Gert Roose, virolaissyntyinen mainosanimaattori. Toisessa kohtauksessa mies ammutaan näköjään kuoliaaksi, mutta hän saa superpähkinän niin kuin sarjakuvan Super-Hessu ja herää eloon. Elokuvan väkivaltaisimmissa kohtauksessa esiin säntää kääpiön komentama rikollisjoukko, joka käyttäytyy liioitellun kulmikkaasti. Näissä kohdissa Karvat on selvästi oman lajityyppinsä parodiaa, vaikka monissa muissa kohdin parodisuus jää epäselväksi.
Lopetus on hurja. Se vetää täysin vertoja Lionel Whiten omalle lopetukselle ja tuo mieleen esimerkiksi Alain Robbe-Grilletin erikoisen esikoisohjauksen Trans-Europ-Express. Toisaalta Huunonen jättää ainakin yhden henkilöistään eloon - en nyt paljasta tässä kenen, mutta Godardillahan - kuuluisassa kohtauksessa - Belmondo maalaa naamansa siniseksi ja räjäyttää itsensä dynamiitilla. Godard on tässä lähempänä Whiten alkuperäistä lopetusta.
Mutta elokuvilla on tietysti muitakin eroja. Huunosen Karvat voi olla monessa mielessä ekstravagantimpi kuin Hullu Pierrot, mutta toisaalta Huunonen ei missään vaiheessa esimerkiksi kyseenalaista kerrontaa. Hän ei pilko tapahtumien aikaa ja järjestystä niin kuin Godard tekee. Godardilla Belmondolla ja Majanlahdella on muitakin eroja kuin ulkonäköön liittyviä: rikolliseksi ryhdyttyään Belmondo rupeaa kirjailijaksi, joka pohtii joycelaisia todellisuuden kuvaukseen liittyviä ongelmia, mutta Majanlahti rupeaa kiinteistökeinottelijaksi. Tässä Huunonen on lähempänä Lionel Whitea - Godard tietysti näkee rikollisuuden vastavoimana keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja kapitalismille, Huunosella Majanlahden toiminta kuvaa keskiluokan ahdinkoa: kun ryhtyy rikolliseksi, kierroksia pitää koventaa. Karvoissa Majanlahden toiminta on epäuskottavampaa, koska alun perin hän on ollut töissä televisiossa, samoin kuin Belmondo. Hullu Pierrot alkaa kohtauksella, jossa Belmondo lukee kylvyssä kuvausta Velazquezin maalauksista, tämä pohjustaa Belmondon myöhempää kääntymystä intellektuelliksi.
Lisäksi Karvoista puuttuu Hullun Pierrotin poliittisuus: alun juhlakohtauksessa Godard tekee julmaa pilaa jetset-ihmisten pinnallisuudesta, kun nämä toistelevat toisilleen ulkoa opeteltuja mainoslauseita. Kiinnostavasti Godard myös tuo Whiten kuvaaman melko merkityksettömän rikollisuuden - esimerkiksi tytön luota löytyvä murhattu on sutenööri - nykyaikaan kiinni: Hullun Pierrotin rikolliset myyvät aseita Kongoon ja Angolaan, keskelle 1960-luvun poliittisia kriisejä. Puhetta riittää myös Algerian sisällissodasta, joka 1960-luvun puolivälissä oli vielä ajankohtainen. Belmondoa kiduttavat rikolliset ovat saaneet oppinsa juuri Algeriassa. Elokuvassa tehdään myös hurjaa pilaa Vietnamin sodasta ja siitä, kuinka yksinkertaisena spektaakkelina amerikkalaiset sen näkevät.
Poliittisuutta Godardin elokuvassa on myös henkilöiden, eritoten Belmondon, viileys. Kun hän näkee asekauppiaan kuolleen ruumiin Anna Karinan karun asunnon - sisustuksena lähinnä aseita -, hän ei hätkähdäkään. Huunosen elokuvan henkilöt käyttäytyvät niin sanotusti normaalimmin: hermoilevat, pelästyvät, ahdistuvat, tekevät päätöksiä nurkkaan ajettuna. Godardin coolit nuorukaiset ajautuvat tilanteisiinsa, Huunosen enemmän karvalakkihenkiset suomalaiset versiot yrittävät pyristellä niistä irti. Loppujen lopuksi kummatkin kuitenkin päätyvät kuvaamaan keskiluokkaista vieraantuneisuutta, joka oli myös Lionel Whiten teema. On enemmänkin meidän suomalaisten vika, että meidän keskiluokkamme ei ollut niin kaunis kuin Belmondo ja Karina.
Mainittakoon vielä pienenä triviana, joka kertoo tekijöiden kiinnostuksesta amerikkalaista dekkariviihdettä kohtaan: kohtauksessa, jossa Mikko Majalahti lukee Shakespearen lyhennettyjä teoksia englanniksi, näkyy toinenkin kirja. Se on amerikkalaisen rikoskirjailijan Margaret Millarin klassikkoteos 1950-luvulta, Muukalainen haudassani. Se ei liity temaattisesti mitenkään Karvoihin tai Lionel Whiteen, mutta kertoo siitä, että Huunonen tunsi hyvin ajan kiinnostavimpia dekkareita.
