Juttu Carter Brownista

Tein haastattelun australialaisesta Toni Johnson-Woodsista, joka tutkii Carter Brown -kioskidekkareita ja kävi Suomessa sekä tutkimassa Kansalliskirjaston Browneja että puhumassa aiheesta Australia-aiheisessa seminaarissa. Juttu tulee Ruumiin kulttuuriin, mutta eka versio oli pikkaisen liian pitkä. Lyhensin juttua, mutta tässä alkuperäisellä pituudella:

Carter Brownia apurahalla

Monet vanhemmat dekkarinlukijat muistelevat lämmöllä Carter Brownia, kevyesti vitsailevien ja flirttailevien yksityisetsiväkirjojen kirjoittajaa. Brown olikin Suomessa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun yksi suosituimpia kioskidekkarisarjoja.
Australialaislähtöisestä Carter Brownista ei ole koskaan tehty kunnollista tutkimusta, kirjojen todellisen kirjoittajan Alan Yatesin muistelmia lukuun ottamatta.
Nyt asiaan on toden teolla tarttunut Yatesin maannainen, Queenslandin yliopiston lehtori Toni Johnson-Woods. Johnson-Woods on kirjoittanut Carter Brownista kirjaa jo kolmen vuoden ajan valtiollisen apurahan turvin. Hän kävi elokuun alussa Helsingin yliopiston järjestämässä SHARP-konferenssissa puhumassa Carter Brownin vastaanotosta Pohjoismaissa. Samalla hän tutki Kansalliskirjaston Carter Brown -kokoelmia. Suomi paljastui erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen kohteeksi.
"Ainoastaan Ranskassa on julkaistu enemmän Carter Browneja kuin Suomessa. Suomessa Carter Browneja julkaistiin kaikkiaan 140 kappaletta, Ranskassa 222", Johnson-Woods kertoo.
"Lisäksi suomalaisella kustantamolla on selvästi ollut parempi sopimus kuin muilla pohjoismailla, koska Suomessa käytettiin alkuperäisiä australialaisia kansia, muissa pohjoismaissa kirjat julkaisiin amerikkalaisilla kansilla", Johnson-Woods sanoo.
Tämä tarkoittaa hänen mukaansa, että Carter Brownin julkaisija, alavutelainen Valpas-Mainos oli tehnyt sopimuksen suoraan Carter Brownin australialaisen kustantajan, Horwitzin, eikä suinkaan amerikkalaisen pokkarikustantamon, Carter Brownia miljoonia kappaleita myyneen Signetin kanssa. Johnson-Woods myöntää suoraan, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, miten pieni suomalainen kustantamo on päätynyt tällaiseen diiliin.

Kevyt vitsailu puree

Australialainen kioskikirjallisuus on muutenkin näkynyt Suomessa vahvasti. Toinen kioskidekkarien lukijoiden kestosuosikki, Larry Kent, oli sekin Australiasta kotoisin ja ilmestyi Suomessa 60-luvun alusta 1980-luvulle saakka. Aussipulpia olivat myös omassa sarjassaan ilmestynyt Marc Brody sekä kahden naistoimittajan yhdessä kynäilemä Buchanan-sarja, joka ilmestyi salanimellä K. T. McCall. Länkkärien, sotajuttujen ja romantiikan puolella australialaista kioskikamaa ilmestyi niin ikään valtavia määriä.
Johnson-Woodsin mielestä tämä kertoo siitä, että australialaiset kustantajat pystyivät myymään suomalaisille kustantajille kirjoja ja kansikuvia halvalla suoraan ilman kansainvälisten agenttien välikäsiä. Suomessa halpuus on aina ollut arvo eikä kirjallisesta laadusta ole paljon välitetty.
Carter Brown nimittäin oli kaikista australialaisista dekkaristeista paras ja kiinnostavin, jonka kirjat kestävät kohtuullisesti käytettynä lukemista edelleen.
"Carter Brownin kirjat kertovat todella paljon ajasta, jolloin ne on kirjoitettu", Johnson-Woods innostuu. "Kieli, muoti, teknologia sekä naisen ja seksuaalisuuden kuvaus ovat kaikki hyviä otoksia eri ajoista. Lisäksi on kiinnostavaa se, miten Carter Brownit muuttuvat ajan myötä. Ensimmäiset tarinat olivat hyvin kovaksikeitettyjä ja kertovat James Hadley Chasen vaikutuksesta. Ne olivat juttuja kovista kaduista, poliittisesta korruptiosta ja vaarallisista naisista."
Myöhemmin tarinat muuttuivat Johnson-Woodsin mukaan kevyemmiksi ja niissä tehtiin sankareista pilaa. Viimeiset kirjat 1970- ja 1980-luvuilta keskittyivät seksiin ja sadismiin, mikä näkyi suomalaisten painosten kansikuvissakin: vähäpukeisia mimmejä ja isoja pyssyjä.
Johnson-Woodsin ei tarvitse pitkään miettiä, mikä kausi on hänen suosikkinsa: "Minusta kevytmieliset ja hauskat jutut ovat parhaita ja kestävät edelleen lukemista. Pidän eritoten Brownin naissankarista Mavis Seidlitzista. Hän on kuin Lucille Ball yksityisetsivänä."
Huumori on ylittänyt maitten välisiä rajoja myös kioskidekkareissa. Samaa ei voi sanoa muista 1950- ja 1960-lukujen aussidekkaristeista. "Larry Kent on lähes pelkästään väkivaltainen ja jutuista puuttuu Carter Brownien huumori. Marc Brody ovat surkeasti kirjoitettuja ja niiden lukeminen on työn ja tuskan takana. Paras kakkosluokan Carter Browneista on todennäköisesti K. T. McCall", Johnson-Woods sanoo.
Carter Brownien vaikutus näkyy australialaisessa rikoskirjallisuudessa edelleen, vaikka aihe onkin ollut akateemisessa maailmassa vaiettu: yksi tärkeimpiä australialaisia dekkaristeja, yksityisetsiväkirjailija Peter Corris on kertonut, että hänellä oli lapsena tapana pölliä aina uusin Carter Brown kioskilta. Corris on suoraan myöntänyt Carter Brownin vaikutuksen, vaikka hänen omat kirjansakin ovat monta astetta vakavampia. Carter Brownin vaikutuksen omaan työhöönsä myöntää myös pitkän linjan amerikkalainen veteraani Robert J. Randisi.

Yli 300 kirjaa

Brown-kirjoja väsäillyt Alan Yates oli todella tuottelias kirjoittaja. Alun perin Englannissa syntynyt myyntimies oli aloittanut jo 1940-luvulla kirjoittamalla länkkäreitä, scifiä ja romantiikkaa eri kustantajille, kun Horwitz-kustantamo otti häneen yhteyttä ja kysyi, haluaisiko hän kirjoittaa uutta rikossarjaa. Yates suostui heti.
Tahti kiristyi, kun Horwitz myi Carter Brownin lisenssille Yhdysvaltoihin. Yates joutui allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan hän julkaisee vuodessa kymmenen uutta Carter Brownia. Loppusaldoksi tuli lähes 300 Carter Brownia, joiden lisäksi Yates kirjoitti muitakin opuksia.
"Alan Yates myönsi myöhemmin, että kymmenen kirjan kirjoittaminen vuodessa veti hänet puihin. Osan kirjoista hän kirjoitti silloin vielä helposti saatavan Dexedrinen avulla 48 tunnissa. Sen jälkeen käsikirjoitus lähetettiin Yhdysvaltoihin, jossa siitä poistettiin epäamerikkalaisuudet, minkä jälkeen se vielä kulki Australiaan hyväksyttäväksi", Johnson-Woods selvittää.
Parikin kirjailijaa on väittänyt kirjoittaneensa muutamia Browneja. Scifi-kirjailijana tunnettu Robert Silverberg kertoo kirjoittaneensa nuorena miehenä Signet-kustantamon pyynnöstä kolme Carter Brown -tarinaa, mutta niitä ei ikinä julkaistu. Australialainen C. J. McKenzie taas sanoo kirjoittaneensa 1960-luvulla kymmenisen Brownia, kun Alan Yates oli promootiokiertueella Yhdysvalloissa. Carter Brownin leski kieltää tämän jyrkästi.
Mitä Johnson-Woods aikoo tutkia seuraavasti? Aussipulp on vienyt rouvan kokonaan.
"Aion tehdä kirjan australialaisista länkkäreistä, sillä niitä on tutkittu vielä vähemmän kuin muita lajityyppejä."

kainalo:
Aussipulpin kulta-aika
Vuonna 1939 Australian hallitus asetti tiukat verot ulkomaisille kulutushyödykkeille, kuten kirjoille. Toisen maailmansodan jälkeenkään veroja ei poistettu eikä amerikkalainen viihdekirjallisuus päässyt hyökkäämään maahan. Australialaiset kustantajat keksivät täyttää tyhjiön halvalla kotoperäisellä viihteellä. Huokeita kioskilehtiä ja pokkareita vyöryi valtavia määriä myyntipisteisiin Horwitzin ja Clevelandin kaltaisilta kustantamoilta. Lajityypit olivat samoja kuin muuallakin: dekkareita, länkkäreitä, scifiä, romantiikkaa, sotaa.
Kirjailijoista oli pulaa, mutta ei kirjoittajista: kuka tahansa, joka pystyi tuottamaan tietyn määrän sanoja tietyssä ajassa, pääsi julkaisemaan. Kirjailijoiden joukossa oli niin rautatievirkailijoita kuin tilinpitäjiäkin.
Kultakausi päättyi 20 vuoden kuluttua, kun maahantuontiverot poistettiin. Australiassa ilmestyi kuitenkin omaa kioskikirjallisuutta pitkälle 1980-luvulle ja monet kirjailijat, kuten sotakirjailija J. E. Macdonnell, olivat bestselleristejä. Pieni perheyritys Cleveland julkaisee edelleenkin 96-sivuisia länkkäreitä.

(Tässä vielä Pulp-lehden arvio Johnson-Woodsin Pulp-kirjasta [sic]. Kuvassa ylhäällä Barye Phillipsin kansikuva suomalaiseen Carter Brown -pokkariin; kuva on alun perin ilmestynyt jossain amerikkalaisessa pokkarissa, jolla ei ole mitään tekemistä Brownien kanssa.)

Lopushanski: Kuolleen miehen kirjeet

Olen menossa kohta alustamaan Turun elokuvakerhon ja Turun Kirjakahvilan ulkoilmaesityksen, jossa nähdään neuvostoliittolainen scifi-elokuva Kuolleen miehen kirjeet. Alustus alla; pahoittelen, etten jaksa laittaa tekstiin linkkejä. (Jos joku tämän ehtii lukea, niin näytös alkaa tänään keskiviikkona yhdeksältä ja on ilmainen!)

Olen nähnyt isäni itkevän: Kuolleen miehen kirjeet

En muista Kuolleen miehen kirjeistä paljonkaan. Olen nähnyt sen kerran, Porin kaupungin kulttuuritoimen järjestämässä esityksessä vuonna 1987 tai 1988. Olen ollut 15 tai 16 ja olin katsomassa elokuvaa isäni kanssa. Muistan pikkaisen kyllästyneeni venäläiseen synkistelyyn ja siihen, että elokuvassa ei tapahdu juuri mitään, mutta elokuva on kyllä monella muulla tavalla jäänyt mieleeni.

Kuolleen miehen kirjeet kertoo maailmasta ydinkatastrofin jälkeen. Neuvostoliittolaisen elokuvan vakiokasvon Rolan Bykovin esittämä tiedemies määrätään toimimaan jonkinlaisena johtajana väestönsuojaksi muutetussa museossa. Väestönsuojaan tuodaan vain terveitä, saastumattomia ihmisiä ja muut jätetään ulkopuolelle. Bykovin tiedemies kirjoittaa mielessään kirjeitä pojalleen, jota hän ei ole nähnyt ydinkatastrofin jälkeen. Elokuvan tapahtumapaikkaa ei koskaan sanota suoraan. Se voi tapahtua käytännössä vaikka Yhdysvalloissa - mihin viittaa kohtaus, jossa puhutaan presidentistä - tai missä tahansa itäisessä Euroopassa. Kuolleen miehen kirjeet poikkeaa suuresti postapokalyptisen lajityypin peruselokuvista, jotka tuntuvat enemmän tai vähemmän seuraavan pelkästään Asfalttisoturin esikuvaa. Lähimmäksi Lopushanskia tulee ehkä vain Cormac McCarthyn romaanista filmattu The Road. Kummassakin elokuvassa käytetään ahdistavaa, monotonista värimaailmaa, jossa ei värejä tunnu olevan.

Kuolleen miehen kirjeiden ensi metreiltä on selvää, että sen ohjaaja on saanut vaikutteita Tarkovskilta. Tämä ei ole ihme, sillä ohjaaja Konstantin Lopushanski oli Tarkovskin assistentti Stalkeria tehtäessä. Lisäksi Lopushanski on toimittanut postuumin kirjan Tarkovskin elokuvan leikkausta koskevista käsityksistä. Tarkovskiin ja Stalkeriin viittaa myös yhteistyö tieteiskirjailija Boris Strugatskin kanssa, tämä nimittäin kirjoitti Kuolleen miehen kirjeiden käsikirjoituksen yhdessä toisen tieteiskirjailijan Vjatshestlav Rybakovin kanssa jälkimmäisen romaanista. Strugatskihan taas oli kirjoittanut Stalkerin pohjalla olevan romaanin yhdessä veljensä Arkadin kanssa.

Lopushanski on kiinnostava ohjaaja, joka selvästi sietäisi tuntea paremmin Suomessa ja muualla länsimaissa. Hän on jatkanut Kuolleen miehen kirjeiden tematiikkaa lähes jokaisessa elokuvassaan. Vuonna 1989 valmistunut Posetitel muzeya/Museovieras ja vuoden 1994 Russkaya simfoniya/Venäläinen sinfonia ovat nekin apokalyptisia elokuvia, joissa maailman loppu on hyvin lähellä. Lopushanskin henkilöt pakenevat maan alle - se on lähes tulkoon ainoa vaihtoehto - ja samaistuvat enemmänkin ydinlaskeuman vammauttamiin mutantteihin kuin terveisiin ihmisiin, joilla ei ole enää toivoa eikä rakkautta. Vuonna 2001 valmistunut 1990-luvun ratkaiseviin tilanteisiin pureutuva Konets veka on julkaistu Suomessa vhs-kasettina nimellä Vuosisadan loppu. Lopushanskin viimeisin elokuva tähän mennessä on filmatisointi Strugatskin veljesten eli Boris ja Arkadi Strugatskin tunnetuimmasta, mutta edelleen suomentamatta olevasta romaanista Rumat joutsenet. Miksi tätä vuonna 2006 valmistunutta elokuvaa ei ole nähty Suomessa?

Lopushanskin elokuvien keskeinen teema näyttäisi olevan toivo tai pikemminkin sen puute. Lopushanski kuuluu Tarkovskin perillisiin myös siinä, että hänelle kristinusko - tai usko ylipäätään - on ainoa mahdollisuus toivoon. Mutta koska ihmiset ovat uskonnottomia ja jumalattomia ja uskovat vain teknologiaan, toivoa ei oikeasti ole. Kuolleen miehen kirjeissä ei missään vaihessa kerrota, mikä ydinkatastrofin aiheutti - taas yksi yhtymäkohta The Roadiin! -, mutta ilmeisesti kyse on ollut silkasta inhimillisestä vahingosta, ei suinkaan ydinsodasta.

Mutta mitä todella muistan elokuvasta? Yleisen masentavan maiseman jälkeen kaksi kohtausta. Ensimmäisessä Rolan Bykov istuu kellarissa tai teollisuuslaitoksessa ja hänen päälleen valuu vettä yläpuolellaan olevasta hanasta. Hän on luovuttanut ja on kaiken toivon hylkäämä eikä hän enää pysty itkemään. Yksinkertaisen keinon avulla Lopushanski kuitenkin saa Bykovin itkemään.

Toinen on aivan elokuvan lopusta ja tähän liittyy pienen luentoni nimi. Minua itse asiassa itketti itseänikin kun kirjoitin tätä ja muistelin kohtausta. Bykov päättää, että toivoa ei ole suljetuissa väestönsuojissa eikä museoissa, vaan ainoastaan siinä, että ihminen elää ja liikkuu. En halua paljastaa, mitä kohtauksessa tapahtuu, koska se on erittäin voimakas. Se on niin voimakas, että isäni, jonka kanssa olin katsomassa elokuvaa, puhkesi itkemään. Hämmästelin asiaa, koska itseäni kohtaus ei liikuttanut - ei 15-vuotiaalta sellaista voi olettaa. Isä onnistui kuitenkin tekemään huomion, että lopussa Lopushanski lainaa Pieter Brueghelin kuuluisaa maalausta, jossa sokeat taluttavat toisia sokeita. Brueghel-laina korostaa sekin yhteyttä Tarkovskiin, koska monissa tämän elokuvissa on Brueghelilta napattuja kuvia, tunnetuimpana ehkä Peilin kohtaus, jossa nähdään talvisia leikkejä korkealta kukkulalta katsottuna. Mutta siinä missä Brueghel pilailee sokeiden kustannuksella tai korkeintaan tekee häijyä parodiaa maailmanmenosta, Lopushanski kunnioittaa hahmojaan ja sitä, mitä he tekevät. Sokea taluttaa sokeaa, mutta se on ainoa mahdollisuutemme.

Metsästyksen ja autismin salattu suhde

Kokoan Turbatorille vanhojen erätarinoiden kirjaa (sotakirjan jälkeen - mitä seuraavaksi?!). Syksyllä ilmestyvään kirjaan on valikoitunut aika outo sekoitus ikivanhoja ja omituisia juttuja, erilaisiin sotiin liittyviä tarinoita ja viihdelehtien tarinoita, joissa korostuvat romantiikka, huumori ja jännitys. Mukana on tietysti myös perinteisiä erätarinoita. Juhani Aholta tulee Urheilukalastusseuran perustavassa kokouksessa pidetty puhe - tämän kaikki erätarinat kun on jo pantu kirjojen kansien sisään.

K. Lydénin "Neljä viikkoa käpykaartissa" on varmasti kirjan omituisin pläjäys, helkkarin pitkä kertomus (voi olla etten laita kokonaan) siitä, miten Matkun aseman asemapäällikkö karkaa punikeilta vuonna -18 ja elelee metsässä riistalla. Tarinan alussa Lydén valaa hauleja jotain tekemistä saadakseen (punakaartilaiset eivät päästä häntä pois asemalta, koska pitävät lahtarina), ja kun sekin on ohi, hän päättää listata kaikki tappamansa eläimet.

"Ahaa! Nytpä on hyvää ja sopivaa aikaa tehdä jo monasti aikomani yhteenveto eli tilasto 22-vuotisella metsästysajallani kaatamistani otuksista metsästyspäiväkirjani mukaan, jota olen tunnontarkasti vienyt aina ensimmäisestä otuksestani asti. Hitaasti ja perin tarkasti kun tuota laadin, sain siinäkin taas 4 päivää kulumaan. Otuksien loppusummaksi 22 vuotena tuli 3919. On maar siinä toinenkin laukaus ammuttu ja muutama askel otettu, ennen kuin moinen luettelo on syntynyt, jonka tähän myötäliitän.

Metsästys vuosina 1896-1917

Tilhi 41
Harakka 96
Varis 514
Kissa 114
Naakka 18
Kyyhkynen 11
Rastas 10
Kärppä 6
Kalatiira 22
Varpunen 107
Tornihaukka 11
Koppelo 121
Närhi 48
Jänis 503
Isotikka 8
Palokärki 21
Kehrääjä 3
Kuovi 16
Kana 23
Mehiläishaukka 2
Heinäsorsa 599
Kaakkuri 45
Rääkkäsorsa 59
Orava 465
Telkkä 52
Härkälintu 4
Hiirihaukka 8
Nuolihaukka 4
Metsäsika 7
Teeri 182
Rotta 28
Peltovaris 1
Isokoskelo 2
Harmaalokki 3
Selkälokki 9
Pikkukoskelo 17
Silkkikuikka 66
Tunturikurmitsa 3
Jouhisorsa 4
Haapana 34
Alli 5
Koskikara 9
Sika 38
Metso 88
Kettu 18
Kuusanka 4
Hevonen 8
Lapasorsa 11
Harmaavikla 2
Punajalkavikla 1
Pyy 121
Kolmivarpainen tikka 1
Koira 29
Kyykäärme 10
Töyhtöhyyppä 3
Metsäkana 39
Kuikka 8
Suopöllö 2
Lammas 1
Helmipöllö 1
Mustakulkku-uikku 7
Heinäkurppa 1
Varpushaukka 2
Kuttu 1
Kurki 2
Pikkulokki 1
Turkinpyy 65
Kanahaukka 2
Viheriätikka 2
Lahna 1
Jouhisotka 1
Punasotka 1
Metsähanhi 3
Vasikka 2
Käki 2
Pikkutikka 3
Hiiriäispollo 2
Pikku-uikku 1
Lehmä 24
Hauki 1
Pähkinähakkinen 1
Sarvipöllö 1
Rusakkojänis 3
Korppi 1
Sekalaisia 103
Yhteensä 3919

Mutta onpa myöskin otuspaisti syksyisin puuttumatta padassa pihissyt ja moni metsänriistan vihollinen lopettanut vahingollisen toimintansa. Eniten veti suutani pieneen tyytyväisyyden hymyyn nähdessäni ampumieni kissojen loppusumman 114! Onhan varistenkin loppusumma 514 kokolailla kunnioitettava Otukset yhteenvedossa ovat siinä järjestyksessä kuin ne metsästyspäiväkirjassani esiintyvät."

Mitä tästä voisi sanoa? Miksi joku listaa noin tarkasti kaikki tappamansa eläimet? Ja miksi hän on ampunut lehmiä ja yhden lampaan? Vasikoita? Jonkun toisen elukoita vai omiaan? Mitä urheilua se on, että ampuu laitumella päivystävän lehmän? Hevosia?

Juttu ilmestyi Metsästys & Kalastus -lehdessä vuonna 1919 ja se oli varustettu maininnalla, että kirjoittaja kertoo ampuneensa eläimiä rauhoitusajan ulkopuolella, mutta että se on ymmärrettävää, koska vuonna 1918 ihmishenkikään ei ollut paljon minkään arvoinen.

Joistain en muuten tiedä, mitä ne ovat - mikä on kuusanka? Onko silkkikuikka nykyään nimellä silkkiuikku? Mustakulkku-uikku? Turkinpyy? Kiinnostavaa olisi kuulla, mitä mahtuu "sekalaisiin". Niitäkin on ammuttu yli sata!