Kävin reilu viikko sitten Forssassa mykkäelokuvafestivaaleilla - tapahtuma, johon olen aina halunnut osallistua, mutta se ei ole syystä tai toisesta koskaan onnistunut. Kirjoitin tapahtumasta Turun Sanomiin seuraavan jutun. Tästä jäi pois maininta siitä, että Rautahevosta esitettiin pidempi, yli kolmituntinen versio - lähdin kesken pois että ehdin Turun bussiin! Lisäksi Turun Sanomat ei julkaissut kommenttikainaloani. (Kuvassa 3 Bad Men.)
Mykkäelokuvan taikaa Forssassa
Kuka enää välittää uusista elokuvista?
Moniko tietää, että Forssassa järjestetään vuosittain elokuvafestivaali?
Ei varmaan moni. Kuluneena viikonloppuna Forssassa pidettiin kuitenkin jo yhdennettoista mykkäelokuvafestivaalit.
Forssan tapahtuma on jäänyt koko olemassaolonsa ajan muiden kaupunkien isompien elokuvafestivaalien varjoon. Jos nuorilta elokuvanharrastajilta kysyy suosikkifestaria, se on joko Rakkautta & Anarkiaa tai loppukesän arthouse-kattaus Espoo Ciné. Vanhemman polven harrastajat ja tekijät suuntaavat Tampereen lyhytelokuvajuhlille tai dokumentteihin erikoistuneille Kettupäiville. Urheimmat käyvät vuosi toisensa jälkeen Sodankylän yöttömässä yössä.
Forssaan mennäkseen pitää olla pikkuisen kajahtanut. Auttaa paljon, jos on kiinnostunut enemmän elokuvataiteen historiasta.
Monet Forssan-kävijät ovat varmasti sitä mieltä, että hyvät nykyleffat ehtii katsoa sitten vanhana, kun aika on tehnyt armottoman testinsä: kannattaako jotain elokuvaa katsoa enää 40 vuotta sen valmistumisen jälkeen?
Komedia ei petä
Todellinen tutkijasielu pitää tietysti elokuvasta, vaikka se ei olisi hyväkään. Ironiaa Forssaan ei kannata ottaa mukaan, vaan suhtautua kaikkeen mielenkiinnolla ja lämmöllä. Varsinkin kun esityspaikan - vuonna 1906 rakennetun Elävienkuvien teatterin - alkuperäistä jäljittelevät puupenkit eivät varsinaisesti hivele istujan lihaksia ja niveliä.
Ei ole mikään ihme, että festivaalin työntekijät kertovat komedioiden olevan suosituimpia. Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin elokuvat puhuttelevatkin nykykatsojaa aivan eri tavalla kuin hitaat ja vähän oudot draamat.
Mutta viikonloppuna nähdyt länkkärimestari John Fordinkin elokuvat olivat helposti lähestyttäviä, varsinkin länkkäri 3 Bad Men näytti nousevan monien suosikkielokuvaksi. Fordin ohjaukset olivatkin jo 1920-luvun lopulta, jolloin näyttelemisestä oli oudoin elehtiminen jo kadonnut. Fordin ytimiin menevä kerronta ja impressionistinen kuvakieli eivät tuntuneet vanhentuneilta.
Toisaalta D. W. Griffithin kuuluisa Broken Blossoms (1919) osoitti, että vajaassa sadassa vuodessa elokuvan kerronta ei ole paljon kehittynyt. Varsinkin television perussarjassa tapahtumat kerrottaisiin lähes samalla tavalla.
Mykkä vai ei?
Mykkäelokuva on harhaanjohtava termi, koska elokuvissa pajatetaan koko ajan. Varsinkin lauantai-illan viimeinen esitys, unohduksiin painuneen Wallace Worsleyn ohjaama Lon Chaney -elokuva Notre Damen kellonsoittaja vuodelta 1923, oli seikkailulliseen ja dramaattiseen tarinaansa nähden jopa ylipuhelias. Välillä oli kuin teatteriesitystä seuraisi.
Lisäksi mykkäelokuvilla oli aina ja poikkeuksetta musiikkisäestys, joissain maissa, kuten Japanissa, elokuville oli omat selostajat, joista osa oli suuria julkkistähtiä omassa maassaan.
Forssassa on aina panostettu säestyksiin, ja niin nytkin. Hillel Tokazierin varma ja rento pianosäestys toimi hyvänä taustana Harold Lloydin kepeälle, mutta koskettavalle Grandma's Boy -komedialle (1922).
Yhtä hyvin suoriutui Kari Mäkiranta, joka säesti John Fordin hienoa Irlanti-aiheista Hangman's Housea (1928). Fordin pölhöhuumoria, ripeätä toimintaa ja sentimentaalisuutta sekoittavaa 3 Bad Menia säesti Forssan vakiyhtye Trio Mutual, joka varioi teemaan sopivasti tunnettuja länkkäribiisejä. Rawhide-sarjan tunnari toimi hidastettuna erinomaisesti elokuvan traagisissa loppuselvittelyissä.
Liian vakavaa
Säestys on vakavasti otettava taiteenlaji. Liian vakavasti siihen suhtautui tunnettu jazz-muusikko Jarmo Saari, joka säesti suhinoilla ja kolinoilla Griffithin Broken Blossomsia. Kiinalaisen emigrantin ja Lontoon slummien pahoinpidellyn nuoren tytön rakkaustarina olisi vaatinut huomaamattomamman ja nopeatempoisemmankin musiikin - Saaren kokeellinen äänimaisema turrutti ja sai nukahtamaan. Mutta ennen kaikkea se vei huomiota itseensä, ja elokuva jäi taustalle.
Heikki Elon viisipäinen orkesteri taas säesti Notre Damen kellonsoittajaa välillä perinteisellä jazzilla, välillä raskaalla hevillä. Ironisena heittona Lon Chaneyn kiipeilyyn Notre Damen seiniä pitkin oli liitetty John Barryn kuuluisaa James Bond -tunnaria. Raskaat soundit vyöryivät elokuvan päälle - mutta ei elokuvakaan toisaalta mikään nyanssien mestariteos ollut.
Mykkäelokuvafestivaalit huipentuivat sunnuntaina John Fordin kuuluisaan rautatieaiheiseen eepokseen Rautahepo, jota säesti Berliinistä asti tullut Händel-sinfoniaorkesteri. Klassisista kappaleista ja kansansävellyksistä koottu ohjelmisto ei peittänyt alleen sitä, että Fordin elokuva on raskas, puhelias ja harhaileva.
www.forssasilentmovie.com
Missä leffaeliitti?
Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit eivät tunnu kovin kansainvälisiltä. Virallisia ulkomaisia vieraita ei ole.
Pintaa raaputtamalla paljastuu kuitenkin, että mykkäelokuvat vetävät jengiä ulkomailta. Saksalainen kävijä aikoo kuulemma kirjoittaa takaisin kotiinsa päästyään ylistäviä sanoja Forssan tapahtumasta. Aiempina vuosina vieraita on käynyt Kreikasta ja Japanista saakka.
Mutta jotain puuttuu. Forssassa ei juuri näy muiden kaupunkien, varsinkaan Helsingin, elokuvakriitikoita tai -tutkijoita. Muutama turkulainen näkyi olevan paikalla, osa lähti lauantai-iltana kymmenen bussilla takaisin.
Forssaan on hyvät bussiyhteydet, se ei voi olla selitys.
Elokuvakulttuuri Suomessa on tunnetusti riitaisaa ja kuppikuntaerot ovat kovempia kuin Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla kylmän sodan aikaan. Ehkä se on selitys: Forssalle ei haluta antaa tunnustusta, joka sille sitkeästä kulttuurityöstä kuuluisi.
Toisaalta ei tapahtumaa paljon voisi kasvattaakaan, koska Elävienkuvien teatteri tulee täyteen paikallisistakin ja niistä muutamasta ulkopaikkakuntalaisesta, joita kaupunkiin eksyy.
Mutta mahtuisi sinne muutama helsinkiläinen tai tamperelainen kriitikko ja tutkija.
Kuka enää välittää uusista elokuvista?
Moniko tietää, että Forssassa järjestetään vuosittain elokuvafestivaali?
Ei varmaan moni. Kuluneena viikonloppuna Forssassa pidettiin kuitenkin jo yhdennettoista mykkäelokuvafestivaalit.
Forssan tapahtuma on jäänyt koko olemassaolonsa ajan muiden kaupunkien isompien elokuvafestivaalien varjoon. Jos nuorilta elokuvanharrastajilta kysyy suosikkifestaria, se on joko Rakkautta & Anarkiaa tai loppukesän arthouse-kattaus Espoo Ciné. Vanhemman polven harrastajat ja tekijät suuntaavat Tampereen lyhytelokuvajuhlille tai dokumentteihin erikoistuneille Kettupäiville. Urheimmat käyvät vuosi toisensa jälkeen Sodankylän yöttömässä yössä.
Forssaan mennäkseen pitää olla pikkuisen kajahtanut. Auttaa paljon, jos on kiinnostunut enemmän elokuvataiteen historiasta.
Monet Forssan-kävijät ovat varmasti sitä mieltä, että hyvät nykyleffat ehtii katsoa sitten vanhana, kun aika on tehnyt armottoman testinsä: kannattaako jotain elokuvaa katsoa enää 40 vuotta sen valmistumisen jälkeen?
Komedia ei petä
Todellinen tutkijasielu pitää tietysti elokuvasta, vaikka se ei olisi hyväkään. Ironiaa Forssaan ei kannata ottaa mukaan, vaan suhtautua kaikkeen mielenkiinnolla ja lämmöllä. Varsinkin kun esityspaikan - vuonna 1906 rakennetun Elävienkuvien teatterin - alkuperäistä jäljittelevät puupenkit eivät varsinaisesti hivele istujan lihaksia ja niveliä.
Ei ole mikään ihme, että festivaalin työntekijät kertovat komedioiden olevan suosituimpia. Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin elokuvat puhuttelevatkin nykykatsojaa aivan eri tavalla kuin hitaat ja vähän oudot draamat.
Mutta viikonloppuna nähdyt länkkärimestari John Fordinkin elokuvat olivat helposti lähestyttäviä, varsinkin länkkäri 3 Bad Men näytti nousevan monien suosikkielokuvaksi. Fordin ohjaukset olivatkin jo 1920-luvun lopulta, jolloin näyttelemisestä oli oudoin elehtiminen jo kadonnut. Fordin ytimiin menevä kerronta ja impressionistinen kuvakieli eivät tuntuneet vanhentuneilta.
Toisaalta D. W. Griffithin kuuluisa Broken Blossoms (1919) osoitti, että vajaassa sadassa vuodessa elokuvan kerronta ei ole paljon kehittynyt. Varsinkin television perussarjassa tapahtumat kerrottaisiin lähes samalla tavalla.
Mykkä vai ei?
Mykkäelokuva on harhaanjohtava termi, koska elokuvissa pajatetaan koko ajan. Varsinkin lauantai-illan viimeinen esitys, unohduksiin painuneen Wallace Worsleyn ohjaama Lon Chaney -elokuva Notre Damen kellonsoittaja vuodelta 1923, oli seikkailulliseen ja dramaattiseen tarinaansa nähden jopa ylipuhelias. Välillä oli kuin teatteriesitystä seuraisi.
Lisäksi mykkäelokuvilla oli aina ja poikkeuksetta musiikkisäestys, joissain maissa, kuten Japanissa, elokuville oli omat selostajat, joista osa oli suuria julkkistähtiä omassa maassaan.
Forssassa on aina panostettu säestyksiin, ja niin nytkin. Hillel Tokazierin varma ja rento pianosäestys toimi hyvänä taustana Harold Lloydin kepeälle, mutta koskettavalle Grandma's Boy -komedialle (1922).
Yhtä hyvin suoriutui Kari Mäkiranta, joka säesti John Fordin hienoa Irlanti-aiheista Hangman's Housea (1928). Fordin pölhöhuumoria, ripeätä toimintaa ja sentimentaalisuutta sekoittavaa 3 Bad Menia säesti Forssan vakiyhtye Trio Mutual, joka varioi teemaan sopivasti tunnettuja länkkäribiisejä. Rawhide-sarjan tunnari toimi hidastettuna erinomaisesti elokuvan traagisissa loppuselvittelyissä.
Liian vakavaa
Säestys on vakavasti otettava taiteenlaji. Liian vakavasti siihen suhtautui tunnettu jazz-muusikko Jarmo Saari, joka säesti suhinoilla ja kolinoilla Griffithin Broken Blossomsia. Kiinalaisen emigrantin ja Lontoon slummien pahoinpidellyn nuoren tytön rakkaustarina olisi vaatinut huomaamattomamman ja nopeatempoisemmankin musiikin - Saaren kokeellinen äänimaisema turrutti ja sai nukahtamaan. Mutta ennen kaikkea se vei huomiota itseensä, ja elokuva jäi taustalle.
Heikki Elon viisipäinen orkesteri taas säesti Notre Damen kellonsoittajaa välillä perinteisellä jazzilla, välillä raskaalla hevillä. Ironisena heittona Lon Chaneyn kiipeilyyn Notre Damen seiniä pitkin oli liitetty John Barryn kuuluisaa James Bond -tunnaria. Raskaat soundit vyöryivät elokuvan päälle - mutta ei elokuvakaan toisaalta mikään nyanssien mestariteos ollut.
Mykkäelokuvafestivaalit huipentuivat sunnuntaina John Fordin kuuluisaan rautatieaiheiseen eepokseen Rautahepo, jota säesti Berliinistä asti tullut Händel-sinfoniaorkesteri. Klassisista kappaleista ja kansansävellyksistä koottu ohjelmisto ei peittänyt alleen sitä, että Fordin elokuva on raskas, puhelias ja harhaileva.
www.forssasilentmovie.com
Missä leffaeliitti?
Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit eivät tunnu kovin kansainvälisiltä. Virallisia ulkomaisia vieraita ei ole.
Pintaa raaputtamalla paljastuu kuitenkin, että mykkäelokuvat vetävät jengiä ulkomailta. Saksalainen kävijä aikoo kuulemma kirjoittaa takaisin kotiinsa päästyään ylistäviä sanoja Forssan tapahtumasta. Aiempina vuosina vieraita on käynyt Kreikasta ja Japanista saakka.
Mutta jotain puuttuu. Forssassa ei juuri näy muiden kaupunkien, varsinkaan Helsingin, elokuvakriitikoita tai -tutkijoita. Muutama turkulainen näkyi olevan paikalla, osa lähti lauantai-iltana kymmenen bussilla takaisin.
Forssaan on hyvät bussiyhteydet, se ei voi olla selitys.
Elokuvakulttuuri Suomessa on tunnetusti riitaisaa ja kuppikuntaerot ovat kovempia kuin Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla kylmän sodan aikaan. Ehkä se on selitys: Forssalle ei haluta antaa tunnustusta, joka sille sitkeästä kulttuurityöstä kuuluisi.
Toisaalta ei tapahtumaa paljon voisi kasvattaakaan, koska Elävienkuvien teatteri tulee täyteen paikallisistakin ja niistä muutamasta ulkopaikkakuntalaisesta, joita kaupunkiin eksyy.
Mutta mahtuisi sinne muutama helsinkiläinen tai tamperelainen kriitikko ja tutkija.
