Animaation historian runkoa, osa 2

Tässä runkoa toiseen animaatioluentoon, jossa käsittelen - tai pikemminkin esittelen - lähinnä taiteellista, so. kokeellista, abstraktia, surrealistista jne. animaatiota.

Taideanimaation määrittely:

- rajanteko populaariin vaikeaa: miten erotellaan elokuvan alkuaikojen elokuvat, esim. Emile Cohlin elokuvat, varsinkin kun Cohl teki myöhemmin George McManusin sarjakuvaan perustuvaa Newlyweds-sarjaa Amerikassa?
- vaikeaa siksikin että 1900-1910-luvuilla elokuvaesitykset eivät olleet vielä muodostuneet sellaisiksi kuin nykyään, alkukuvan ja pääkuvan suhde on erilainen kuin sittemmin
- selvää on että osa animaatiosta kuuluu kokeellisen elokuvan alle, kuten vaikkapa 20-luvun Saksassa tehdyt abstraktit animaatiot, osittain myös esim. Norman McLarenin elokuvat sekä suuri osa eurooppalaista animaatiota, mutta on vaikea nähdä, milloin jokin animaatio on erikseen kokeellinen, milloin "vain" taiteellinen



- vielä vaikeampaa on tehdä rajaa aikuisten ja lasten animaation välille, oikeastaan raja syntyy vasta 1960-luvulla television myötä, sitä ennen animaatiot olivat pitkien elokuvien alkukuvia; Disneyn pitkät elokuvat olivat poikkeus, mutta niitäkin yhdisteltiin toisiin elokuviin vähän mielivaltaisesti (esim. Lumikki ja Pare Lorentzin yhteiskunnallinen dokumentti The River!)
- taiteellista animaatiota luonnehtivat esim. seuraavat asiat:
1. mahdollinen valtion rahoitus (näin esim. Itä-Euroopassa ja varsinkin Kanadassa), osin myös Suomessa, mutta ei missään vaiheessa johdonmukaisesti
2. tekijäkeskeisyys: elokuva saattaa olla yhden tai kahden ihmisen työtä alusta loppuun, animointi, kuvaus jne.; yksittäisen elokuvan tekeminen saattaa kestää vuosia; toisaalta samalla tavalla on tehty myös populaaria animaatiota (kumpaa on Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut)
3. erikoiset tekniikat: populaari animaatio on useimmiten piirrettyä (keskeisin poikkeus on savianimaatio), mutta taiteellisessa animaatiossa tekniikkavalikoima on laajempi savianimaatioista nukkeanimaatioihin, leikeanimaatioista piksillaatioon, esim. Jan Svankmajer ja Quay-veljekset ovat animoineet roskia, lihaa, vaatteita (piksillaatio), nukkeja jne.; mutta tämänkin voi kiistää: ovatko esim. Heikki Prepulan Käytöskukka-animaatiot taiteellista animaatiota kun ne on tehty leikeanimaationa? lisäksi monet vanhimmista animaatioista on tehty erikoisin tekniikoin, esim. Emile Cohl; osa tekniikoista mahdollistaa sen, että elokuvan tekemiseen tarvitaan vain yksi ihminen
4. poikkeavat esitysfoorumit: ei pitkien elokuvien alkukuvina, vaan esim. elokuvakerhoissa ja taidemuseoissa; myös televisiossa, joka toisaalta on myös populaarin animaation normaali esityskanava
- niin kuin nähdään kaikissa on omat ongelmansa, pitääkö sanoa että taideanimaation tunnistaa silloin kun sen näkee?
- oli miten oli, sellaisen historia on kuitenkin kerrottavissa, vaikeampaa ja monisyisempää kuin populaarin animaation, koska taidenimaation historiasta ei voi erottaa esim. taloudellisia kehityskulkuja niin hyvin kuin populaarista

näytettävät elokuvat:

Emile Cohl: Fantasmagoria (1908)
- taiteen modernismiin sitoutunut Cohl teki itsekeksimällään tekniikalla (piirsi jokaista sekuntia kohden kahdeksan kuvaa ja kuvaamalla jokaisen kahteen kertaan, esitysnopeus mykkäelokuvan 16 kuvaa sekunnissa -> edelleenkin toimiva ratkaisu, liikkeen sujuvuus jne., lisäksi piirsi mustina ääriviivapiirroksina, teki negatiivikopiot -> valkoista mustalla)
- Cohl kuului ns. inkoherentteihin, mm. Alfred Jarryn toveri
- teki yli 250 animaatiota, lisäksi muita elokuvia
- muutti Amerikkaan 1912, teki George McManusin Newlyweds-sarjakuvasta animaatiota; ensimmäinen elokuvasarja, josta käytettiin sanaa "animated cartoons"



Eggeling: Diagonaalisinfonia (1922)
- todellista kokeellista elokuvaa
- kuva- ja sanataiteen modernismeissa, dadaismi, surrealismi, futurismi, kubismi jne., haluttiin luopua esittävyydestä, taideteoksen yhteydestä todellisuuteen
- näkyy myös elokuvissa, eritoten saksalaisessa abstraktissa animaatiossa, Eggelingin lisäksi mm. Hans Richter, Walter Ruttmann ja Oskar Fischinger
- Eggelingin Diagonaalisinfonia on ehkä tunnetuin saksalainen kokeellinen animaatio, mutta ei välttämättä paras
- Fischinger lähti Amerikkaan, työskenteli Disneylle, mutta sai potkut Disneyltä, ideoita näkyy Fantasian alussa, kohtauksissa, joissa maailman syntyä kuvataan dramaattisesti
- toimiiko esittävyyden poistaminen, toimiiko pelkän rytmin varassa? muistuta että piti esittää ilman säestystä

Anthony Gross ja Hector Hoppin: The Joy of Living / La Joie de Vivre
- Ranskassa kahden englantilaisen taiteilijan tekemä yksittäinen animaatio, uskomaton viiva, assosiaatioiden avulla etenevä tarina
- voisi olla tehty paljon myöhemminkin kuin 1934



Norman McLaren: Begone Dull Care, Pas de deux?
- kanadalaisesta animaatiosta ylipäätään: valtion tuen mahdollistama kokeellisuus, kaupallisten paineiden unohtaminen -> kanadalaisen animaation kukoistuskausi 1940-luvun lopulta 1980-luvulle, laaja tuotanto, kymmeniä animaattoreita
- Norman McLaren tunnetuin tekijä, kokeili monenlaisia tekniikoita, mutta tunnetuimpana varmaan raaputuselokuvat, joissa raakafilmiä raaputettiin ja sitten valotettiin tai raaputettiin valotettua filmiä, tunnetuin Blinkity Blank, ensimmäinen Begone Dull Care, jossa jazzin improvisaatio kohtaa abstraktin ekspressionismin kuvamaailman ja kerronnan (vrt. Jackson Pollock)
- McLarenin muista tekniikkakokeiluista esimerkkinä vaikkapa Pas de deux, jossa McLaren käyttää step-and-repeat -tekniikkaa, eli jokaisesta kuvasta tulee päälle kopio, liike näyttää jatkuvan

John Whitney: Permutations (1966)
- tietokoneavusteisen animaation edelläkävijöitä, käyttänyt paljon buddhalaista uskonnollista kuvastoa ja laajenevan tajunnan mielikuvia, veli James, olivat mukana tekemässä esim. Hitchcockin Vertigon alkutekstejä yhdessä Saul Bassin kanssa
- Lapisin (1966) teko kesti kaksi vuotta analogisen tietokoneen avulla, ilman sitä olisi mennyt seitsemän vuotta

Len Lye: Free Radicals (1958-1979)
- uusiseelantilaisen Len Lyen raaputuselokuva, yksi maailman parhaista elokuvista, tehty Yhdysvalloissa afrikkalaisen rumpumusiikin tahtiin
- Lye
- Lye osoittaa sen, että toimiakseen raaputuselokuvan pitää olla rytmikäs, sulautua musiikkiin tai muihin ääniin, vasta silloin muodostuu koherenssia; toisaalta tämän voi halutessaan kieltää ja sanoa, että rytmiin sopeutuminen olisi vain mukautumista elokuvateollisuuden vaateisiin ja että Free Radicals ei olisi aidosti kokeellinen elokuva, koska siinä on elementtejä, jotka kuuluvat mainstream-elokuvaan



Lenica & Borowczyk: Banner of Youth (1957)
- kollaasin ja animaation yhdistäminen, absurdin perinne itäeurooppalaisessa animaatiossa
- tekijöistä Borosta tuli taidepornon tekijä (vähän virheellisesti sanottu, mutta menköön nyt), Lenica jatkoi absurdin animaation tekijänä
- vastaava Amerikassa esim. Stan Vanderbeek, josta linkki Monty Pythoniin ja Terry Gilliamin animaatioihin -> jälleen kerran rajanvedon vaikeus: taiteellista vai populaaria

Yoji Kuri: The Room
- en osaa sanoa, paljonko Kurin tuotannossa on nimenomaan japanilaista, viiva on yksinkertainen ja minimalistinen
- aiheissa peiteltyä sadomasokismia, sukupuolten välistä sotaa
- surrealismia
- ensimmäisissä elokuvissa itäeurooppalaisen animaation vaikutusta, läheni sitten enemmän omaa tyyliä
- anime-tyylisiä animaatioita ei länsimaissa osattu ajatella nimenomaan japanilaisina ja levittäjät välttivät mainitsemasta maata, lisäksi niissä tekijyyden määrä ja vaikutus oli vähäinen, sen takia Kuria pidettiin 1960-1970-luvuilla länsimaissa parhaiten tunnettuna japanilaisena animaattorina
- linkissä Kurin "Ihmiseläintarha"



Jan Svankmajer: Dimension of Dialogue (lunanathan versio)
- itäeurooppalaisen absurdismin ja surrealismin päätepiste
- esimerkki siitä, mitä kaikkea voi animoida
- vaikuttanut suuresti 1980- ja 1990-lukujen rockvideoilmaisuun

Yuri Norshtein: Tale of Tales
- maailman paras animaatioelokuva, yhdistelee lastenelokuvia synkkään sotakuvaukseen ja surrealismiin
- muistuttaa Tarkovskin elokuvia, eritoten Peiliä, mutta Norsteinin elokuvasta puuttuu Tarkovskin mystisyys

Eino Ruutsalo: Plus minus
- suomalainen esimerkki kollaasi- ja raaputusanimaatiosta

Edgar Allan Poesta pieni arvio

Tämä voi olla aidosti julkaisematta jäänyt teksti. Kaivoin koneelta esille yhtä toista projektia varten Edgar Allan Poen teosten arvioita ja törmäsin tiedostoon, jonka nimenä oli "poe-tyl". Olenkin mahdollisesti tarjonnut tätä Turun Ylioppilaslehteen, kun en Arthur Gordon Pymin seikkailuista kertovasta romaanista ole saanut tehtyä muualle arviota. En tiedä, onko tämä koskaan ilmestynyt tällaisenaan, mutta suurelta osin tämä enemmän ilmiönä aihetta esittelevä teksti taitaa olla vain koottu muualla tehdyistä arvioista.

Edgar Allan Poe on taas ajankohtainen
Kauhun mestarin ainoa romaani suomeksi

Edgar Allan Poen (1809-1849) on sanottu olleen monta ensimmäistä: ensimmäinen amerikkalainen kirjailija, ensimmäinen kauhukirjailija, ensimmäinen rikoskirjailija. Monet ovat nähneet hänessä myös ensimmäisen tieteiskirjailijan.
Näkemyksen oikeellisuuden voi tarkistaa Teoksen kaksi vuotta sitten julkaisemasta Edgar Allan Poen koottujen kertomusten yhteisniteestä. Maineestaan huolimatta Poe ei ollut ensisijaisesti kauhu- eikä varsinkaan rikoskirjailija. Kauhutarinat muodostavat hänen 66 kertomuksestaan vain puolet.
Toisaalta Poen maine yksinomaisena kauhukirjailijana on oikeutettua, sillä kauhun parissa hän on parhaimmillaan. Sellaiset tarinat kuin "William Wilson" ja "Kuilu ja heiluri" ovat edelleen hyytäviä. Huumoria kirjoittaessaan Poe turvautuu hämärään oppineisuuteen ja lukijan huijaamiseen, ja lopputulos on, että hänen hauskoiksi tarkoitetut tarinansa eivät enää naurata.
Novellikokoelma sai jatkoa Poen ainoasta romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), joka ilmestyi suomeksi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen. Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia.
Meriseikkailuaiheinen ja kauhua vain ajoittain sisältävä Arthur Gordon Pymin selonteko ei ole täysin ongelmaton. Poen teosten joukossa sitä on usein pidetty marginaalisena, ja tunnetumpien kauhunovellien rinnalla se on löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee.
Loppuosa, jossa päähenkilö Arthur Gordon Pym ajautuu Etelä-Amerikan rannikolle Patagoniaan, jää kesken. Lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään.
Kliimaksi on kuitenkin hieno. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia sankari ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Poe katkaisee tarinan, kuin keskelle sivua, ja lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!"
Tarinan taustalla näkyvät 1800-luvun alkupuolen oudot ja yllättävän laajalle levinneet teoriat siitä, että maapallon sisus on ontto ja sisään pääsee napojen kautta. Ehkä outo valkoinen otus on Maan sisäpuolen asukas?
Kiehtovimmillaankin Arthur Gordon Pymin selonteossa on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Suom. Jaana Kapari. 1028 s. Teos.
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.

Populaarianimaation historian runkoa

Pidin eilen keskiviikkona reilun puolentoista tunnin luennon animaation historiasta Turun nuorisokeskus Vimmassa. Yleisöä oli paikalla vain vähän, mutta ehkä ensi kerralla kuulijoita on enemmän, kun puheena on taideanimaation historia. En tiedä vielä tarkemmin, mistä ja kenestä puhun ja kenen elokuvista esitän näytteitä. Tässä kuitenkin ensimmäisen luennon runkoa ja ne elokuvat, joista esitin luennolla näytteitä. Osan luennosta vedin käytännössä improvisoidusti jo aiemmin kirjoittamani pohjalta (esim. Valkoisessa hehkussa on pitkä animaatioluku). 

- animaation määrittelyä
- erilaiset animaatiot
- animaation ero näytellystä elokuvasta
- aloitetaan populaarista animaatiosta ja katsotaan mihin päädytään
- jotain ylipäätään amerikkalaisen populaarin animaation tuotantotavoista: studiot, sittemmin tv-yhtiöt ja tv-yhtiöille alihankintana tehneet firmat (Hanna Barbera jne.)



Ren & Stimpy - The Boy Who Cried Rat
- John Kricfalusin anarkistiseksi sanottu tv-animaatio, tyylissä retroilua, viittauksia 60-luvun tv-animaatioon, jutut vahvaa underground- ja alapäätasoa
- Kricfalusin taustalta löytyy laajempikin amerikkalaisen animaation historia, ollut tekemisissä monien tekijöiden kanssa, aloitti jo 1970-luvun lopulla animoimalla Hanna Barberalle huonoja
- yksi ekoja jaksoja, selkeitä viittauksia vanhaan animaatioon, Kricfalusin esikuvana ollut Bob Clampett, joka myös opetti Kricfalusia; pastissinomaisuutta myös musiikinkäytössä, antanut paljon vaikutteita 1990- ja 2000-luvun retrotyyliseen animaatioon
- voimakkaasti tyylitellyt, liian nopeat ja äkilliset liikkeet eivät uutta keksintöä

The Cagey Canary
- Bob Clampettin tekemä animaatio, jossa nähdään Tipi-lintu ensimmäistä kertaa vuonna 1941
- sama liioiteltujen ja äkillisten liikeratojen käyttö kuin Kricfalusilla

What's Buzzin Buzzard
- anarkismi totta jo 1940-luvulla, Tex Avery ja ns. anarkismin koulukunta, muut tekijät: Chuck Jones, Frank Tashlin, Bob Clampett jne.; edustiko kuitenkaan murrosta
- piirteitä: metaelokuvallisuus, kovempi vauhti, rajumpi väkivalta
- todellisena erottajana aiemmasta: eroottisuus ja osittain myös synkkyys, miten esim. buzzard loppuu

Private SNAFU - Booby Traps
- anarkismi näkyi jo sotapropagandaelokuvissa, tosin samoja tekijöitä kuin Warnerilla ja muilla
- yhtenä tekijänä Warnerin animaatiostudioilla työskennellyt Bob McKimson
- viimeinen merkittävä mustavalkoinen animaatiosarja (länsimaissa)

Disney: Donald Duck Timber
- kovaa menoa oli jo Disneyllä
- vauhti, väkivalta, samat kuvalliset vitsit -> yhteinen kulttuurinen arkisto, josta ammennetaan
- tosin tämä poikkeaa aika paljon muista Disney-piirretyistä, joissa usein kiltimpi meno
- kirjoittajana Carl Barks, joka on ehkä osasyyllinen menoon

"Stratos Fear" (1933) Ub Iwerks
- todella outo animaatio jo 30-luvulta
- Iwerks oli mukana Disneyn vanhoissa projekteissa, lähti sitten pois, teki muille studioille hommia
- Iwerksin oman studion tuotantoa

Fleischerit: Popeye Aladdin and his Wonderful Lamp [tätä en näyttänyt enkä käsitellyt]
- esimerkki vähän pitkäjänteisemmästä kerronnasta
- Fleischerit Disneyn varteenotettavimpana kilpailijana 1930-luvun lopulla, rahat menivät Gulliverin matkoihin
- Fleischerit pyrkivät esim. Teräsmiehessä realistiseen liikkeen animaatioon

Wot A Night (1931) Van Beuren Tom and Jerry
- vanhaa sekoilua
- Van Beuren esimerkkinä pienestä studiosta

AESOP'S FILM FABLES DINNER TIME
- ensimmäinen äänielokuva, lähinnä kuriositeetti, vertailu Disneyyn ja Steamboat Willieen, elokuvien aikataulut, huonompi levitys
- jotain yleistä Paul Terrystä: animaation unohdettu historia
- Terrytoons perustettu 1929
- Hekku ja Jekku, Teräshiiri -> Teräshiirestä linkki John Kricfalusiin, koska tämä oli mukana animoimassa 80-luvun lopun sarjaa Teräshiirestä
- Terrystä linkki myös Ralph Bakshiin, koska tämä aloitti animaattorina Terryllä 50-luvulla

Paul Terry: Window Washers
- metaelokuvaa jo 1920-luvulta, Paul Terryä edelleen



(Tähän asti ei luennolla enää päästy, saattaa olla että esitän mainituista eurooppalaisista elokuvista näytteitä ensi viikolla:

Arthur Cooper: Matchsticks / Dreams of Toyland
- ensimmäisenä pidetty animaatio, ja sitten toinen vähän pidempi ja kehittyneempi

eurooppalainen versio kaupallisesta animaatiosta:

Lotte Reiniger - The Adventures of Prince Achmed
L'épouvantail (Paul Grimault - 1943)
The Stolen Sun (КРАДЕНОЕ СОЛНЦЕ) 1/2)