Taiteilijan elämänkohtalo: kouluaine

Käväisin eilen Turun maakunta-arkistossa perustamassa nimeäni kantavan arkiston. Siellä on kirjeenvaihtoa (jolle tullee jonkin sortin käyttökielto, lähisukulaisia ja tieteellistä tutkimusta tekevien lisäksi), vanhoja lehtijuttuja sekä valtava määrä kaikenlaisia käsikirjoituksia. Yhden tekstin - alkeellisen agenttiseikkailun - ala-asteajoilta jo postasin tänne blogiin, tässä toinen, jo huomattavasti monimutkaisempaa ja sisäistyneempää kirjoittamista, joskaan en ole aivan varma, onko tämä narsismia vai sille nauramista. Todennäköisesti kumpaakin, jos nyt uskoo että 17- tai 18-vuotias sellaiseen pystyy. Tämä on siis lukion kolmannen luokan aine; arvosanaksi sain kympin. (Olin kolmannella luokalla vielä alaikäinen, koska olin mennyt kouluun kuusivuotiaana - asia, jonka mainitsemisenkin voi laittaa narsismin tai ainakn itsekorostamisen piikkiin.) Onhan tässä tiettyä erikoista metakirjallisuudellisuutta. Sen verran, että Vampirella-julistetta minulla ei vieläkään ole, suuri osa muista tavoitteista on toteutunut... paitsi englannin kielen professuuri. (Tällaisen ajatuksen olinkin jo autuaasti - ja onneksi - unohtanut.) 

Taiteilijan elämänkohtalo
Lukion äidinkielen aine, 3. luokka (1989-1990)

"Siinä se nyt sitten on: kaikkea mahdollista itsestään luuleva pojankloppi, silmälasit, tukka taakse kammattuna. Mikähän sekin luulee olevansa? Runoilija! Niin varmaan: osaako edes kaljaa juoda? Onko vielä neitsyt..? Hahhah, eihän se tiedä elämästä mitään!"

"Kuka olet sinä sanomaan, että runoilijan täytyy elää hurjaa elämää: mistäs sinä sen tiedät, miten niitä paperille laitettavia kokemuksia saa? Miksi sitä nyt joka naintia ja känniä pitäisi kuvata?"

"Rimbaud, Baudelaire, Hemingway, Apollinaire..."

"Suuria runoilijoita, myönnetään pois! Mutta eihän voi väittää, että tuon koltiaisen pitäisi olla samanlainen! Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat mainittujen kaltaisia ryyppääjiä, seikkailijoita ja kuppaan kuolijoita? Ei mitään, sanon minä!"

"Ohhoh! Nyt puhut ristiin: jos en minä ole mikään sanomaan, millainen runoilijan tulisi olla, niin miten sitten sinä?"

"Suvaitsemattomia olemme kaikki, minä, sinä ja ne muut. Ja varsinkin tuo poika! Mitähän siitäkin tulee: ei ikinä voisi muuta hyväksyä kuin omansa..."

"Siinä näet, siinä näet: ei kokemusta elämästä, ei suvaitsevaisuutta!"

"Ei ollut Baudelairekaan kovin suvaitsevainen!"

"Äsh.. ole sinä Baudesta hiljaa!"

"No kumminkin: vannon ja vakuutan, että tuosta pojasta vielä tulee jotain, ja kun häntä sitten muistellaan, muistellaan sitä ankaraa hyökkäävyttää ja suvaitsemattomuutta!"

"Ja sekö sitten on hyvä juttu? Eikö voisi olla parempi, että hän olisi avoin ja suvaitsevainen?"

"Kumpi meistä nyt sitä hurjaa runoilijaa puolustaa?" Huokaisu. "Mutta annas olla nyt. Meidät pantiin tänne tutkimaan tuon kakaran kohtaloa. Emmekö jo aloittaisi? Onko sinulla kynä ja paperia? Hyvä, kirjoita sitten näin: 'Tulee mitä luultavimmin hyväksi runoilijaksi, koska osoittaa jo nyt muodon, joskaan ei vielä sisällön hallintaa...' Laitetaan niitä faktoja sitten joskus. Mutta jatketaan nyt... Kai me muuten olemme samaa mieltä tuosta äskeisestä?"

"Suurimmaksi osaksi. Mutta... en minä nyt niin varma tuosta muodon hallinnasta ole..."

"Anna sen nyt silti olla. Taiteilijan elämänkohtaloahan tässä ennustetaan. Tulee siis kuitenkin hyväksi."

"Jos oppii kriittiseksi."

"Aivan. '...joskaan ei sisällön hallintaa.' Mutta jos sittenkin aloittaisimme elämästä, emmekä teksteistä."

"No se nyt ei olisi vaikeaa. Hänhän sanoo menevänsä lukemaan englantia. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Mitäkö? Poika julkaisee pari runokokoelmaa..."

"Entä julkisuus: saavatko ne huomiota?"

"Mistä minä tiedän? Jos se vaikkaa epäonnistuu, päästää läpi huonoja tekstejä? Ja kukaan ei lue ja sitten niitä saa Suomalaisen Hintakuopasta vitosella!" [Suomalaisen Kirjakaupan kauppojen halpisosasto, jota ei enää ole. - jn]

"Ei kai sitä voi sanoa! Mutta sen perusteella, mitä minä tuosta kakarasta tiedän, näin ei tule käymään."

"Ei kai sitä voi sanoa, ei kai sitä voi sanoa! Mitä me tässä sitten teemme: sanomme sen, mitä ei voi sanoa! Muista, mitä Wittgenstein sanoi!"

"Mistä ei voi puhua, siitä täytyy laulaa!"

"Typerys!"

"No no, eipäs nyt raivostuta. Meillä on tehtävä. Kohta tämä tuntikin loppuu ja tuo poika kyllästyy riitelyymme."

"Jatketaan siis. Anna tulla."

"Hänhän tähtää kääntäjäksi."

"Aivan, mutta puhuu hullu myös englannin kielen professuurista."

"Ei! Mitä se aikoo? Englannin professoriksi?!"

"Niin niin!"

"Hohhoh, pysyisi nyt vain siinä runoilussa!"

"Just!"

"Nyt riitti!"

"Mitä?"

"Kuka?"

"Se, josta puhutte. Minä kyllästyin. Herranen sentään, kaksi terävää ja lukenutta miestä eikä jälkeä synny! Voi Jeesus ja sen isä! Kuka teidätkin laittoi hommiin?"

"Kaikki alkoi siitä, kun se Paunu pisti aineen pystyyn. Ja joku niistä oppilaista pani meidät hommiin, kai pelkäsi, ettei itse osaa!" [Juhani Paunu oli lukiossa äidinkielenopettajamme. - jn]

"Voi sitäkin tomppelia! Laittoi teidät hommiin, ettehän te edes tiedä mitään! Ette runoudesta, vielä vähemmän minusta! Pitääkö minun itse tehdä tämä loppuun?"

"Kai sinä nyt paremmin kirjoitat kuin..."

"...kuin me puhumme, vai?"

"Idiootti!"

"Hyvä on, minä kerron, mitä minulle tapahtuu."

"Älä sitten kehu itseäsi!"

"En en. Okei... siinä te olitte oikeassa, että minusta tulee hyvä runoilija. Ja englannin kääntäjä. Se professorijuttu on vitsi: minä vain haluaisin tehdä tutkielman englannin maailmankieleksi tulosta."

"Siinä vaiheessa, kun sinä sitä teet, se on jo tehty!"

"Älkää keskeyttäkö! Minä en tiedä, menenkö naimisiin. Ja mitä väliä sillä nyt sitten on?" Pitkä tauko. "Ei tästä kyllä silti tule mitään! Mitä minä voin sanoa siitä, millainen tulee minun kohtaloni olemaan? Minä hankin jostain Vampirella-julisteen ja kehystän seinälle, autoa en osta, kirjoitan pari kolme kokoelmaa ja romaania, käännän hyviä kirjoja. Asun jossain, yritän hankkia edes kohtalaisen tyylikkäitä huonekaluja. Käyn elokuvissa ja teen niitä jätkien kanssa. Keräilen kirjoja. Opettelen laittamaan ruokaa ja.. hm.. ystävystymään naisten kanssa." Taas tauko. "Ja siitä, miten ihmiset - kriitikot, Ilta-Sanomat ja muut - tulevat minuun suhtautumaan, en tiedä hyttysen läjän vertaa! Jos tietäisin, en olisi tässä! Olisi kai sitä hauska päästä aukomaan suutaan telkkariin tai radioon - hitto, tämähän nyt on ihan naurettava juttu! Onko tämä kaikki tullut paperille?"

"Ei ei, meidänhän piti kirjoittaa sinun elämänkohtalosi."

"Siis tämä keskustelu pysyy keskusteluna? Mikä helpotus!"

"Odotas vähän..."

"Mitä?!"

"Älä nyt hermostu, mutta luulen kuulleeni naksahduksen nauhurin mennessä päälle."


PS. Minä, joka laitoin nämä kaksi asiantuntijaa asialle, haluan pysytellä tuntemattomana. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka keskustelun äänitti, mutta sain nauhan postissa ja tässä se nyt on, kuultavananne.