Kesä hiipuu hiljaa ja ainoa bändipaitani

Anteeksi toinen "minä-minä" -postaus melkein heti edellisen perään, mutta kun asia nousi esille, niin pakkohan oli toimia: legendaarisen Karkkiautomaatin klassisesta "Tsaffia juon joskus paljon" -t-paidasta ei ole netissä kuvaa! Se oli sitten laitettava, kun paita kerran oli sopivasti päällä.

Voitin kuvan paidan Miettisen Räkärodeon kuulijakilpailussa joskus vuoden 1995 paikkeilla, kun Karkkiautomaatti oli lyömässä itseään läpi. Tykkäsin bändistä välittömästi ja tykkään myös Janskun nykyisestäkin bändistä Liekistä, mutta olen ollut vähän laiska seuraamaan bändin nykyistä uraa. Kovasti tykkäsin seitsemisen vuotta sitten Rajan piirsin taa -levystä. (Paita on samalla ainoa bändipaitani. Vuonna -87 tosin hommasin Radiopuhelimien t-paidan, mutta kun pakettia avatessa näin että siinä kyrpä syöksyy äijän silmästä ulos, totesin että käyttämättä jäi. Myin paidan Dassumin Penalle, vieläköhän hänellä se on...?)

Tämä asia nousi esille, kun huomasin, että faktista kesää on jäljellä reilu tunti. Kaivoin levyhyllystä Karkkiautomaatin kokoelman ja soitin perheelle (miinus poika, joka oli jo mennyt nukkumaan) kauniin ja koskettavan kappaleen "Ja kesä hiipuu hiljaa" (ks. alla).

Kesän loppumiseen liittyy minulla aina myös se haikeus, että tyttäreni, joka asuu ulkomailla äitinsä kanssa, lähtee pois aloittamaan oman koulunsa. Silloin Karkkiautomaatin biisin haikeus - asioille ei voi mitään, vaikka ne kuinka surettaisivat - osuu juuri kohdalleen. Paita alkaa olla jo aika hiutunut ja tahroista osa on ollut jo aika päiviä kestotahroja, mutta joku haikeus tästäkin tulee: asuin tuolloin Tampereella Nekalassa (tai Viinikassa, Nekalan koulun vieressä kuitenkin) omituisessa kivijalkakämpässä ja - no, kyllähän te tiedätte. Sitä on joskus haikeana, vaikkei olisi mitään syytäkään. Elämä on sellaista.

Breivikin juoksulenkki

En missään nimessä kuulu niihin, joiden mielestä Anders Behring Breivik olisi ansainnut kovemman tuomion. 21 vuotta vankilassa on tolkuttoman pitkä aika (pääsisin nyt ulos, jos minut olisi 19-vuotiaana pantu linnaan, ja kaikki mitä olen tehnyt olisi jäänyt tekemättä, muutamia teini-iän runoja ja elokuvia lukuun ottamatta), ja lisäksi on varmasti selvää, että Breivik ei vapaaksi pääse. Eikä kuulukaan päästä, ellei hän merkittävästi osoita katumusta, mitä hän ei tule tekemään. Poliittisesti motivoitunut terroristi katuu tekojaan hyvin harvoin, jos koskaan.

Sattumaa tai ei, mutta luin tänään pdf:nä Markus Leikolan runokirjan Juoksen kierrän saaren. Sen on julkaissut hieno kustantamo, book-on-demand -periaatteella toimiva ntamo (jolla olen itsekin julkaissut yhden hassun niteen), mutta toivoisin, että Leikolan kirja saisi laajemmankin yleisön kuin tällainen väkisinkin pienellä näkyvyydellä tehty kirja saa. (Leikolan kirja on tosin saanut kohtuullisen hyvin ja hyviäkin arvosteluita, mutta nehän eivät kai enää juuri näy kirjakauppojen kassoilla.) Juoksen kierrän saaren on tiivis parinkymmenen sivun yksittäinen runo, jonka nimetön minäkertoja juoksee saarta ympäri ja kuvailee tuntemuksiaan siitä, miten paljon hän vihaa merkityksetöntä ja banaalia maailmaa, jonka yläpuolelle hän tekojensa ansiosta nousee. Tekoja itseään ei mainita millään tavalla, eikä tekstiä välttämättä tarvitse Breivikiin kytkeäkään. Muu tulkinta on kuitenkin mahdotonta, mutta monitulkintaisuus tuntuu tekevän Jokelan pienestä runokirjasta yleispätevämmän. Se ei siis kerro vain Breivikistä, vaan ylipäätään sellaisen ihmisvihan mekanismeista, joissa toisten ihmisten elämä ja erillisyys lakataan näkemästä olennaisina asioina. Runon minäkertojan mukaan meidän elämämme on niin mitätöntä, että se ansaitsee tulla tuhotuksi - me vain emme tiedä sitä.

Ja näinhän ihmisvihaaja ajattelee. Hän on ainoa, joka voi johdattaa ihmiskunnan parempaan elämään. Mutta koska ihmisvihaaja ei voi uskoa, että ihminen tulee paremmaksi, hänen on pakko käydä ihmiskunnan kimppuun ja yrittää tuhota se.

(Luin - samaa tulevaa lehtijuttua varten - myös Teemu Helteen Mustat lehdet, joka on ilmestynyt samaiselta ntamolta. Sekin oli kiinnostava teos, hieno osoitus siitä, miten kovaksikeitetyn dekkarin kliseet voidaan ottaa osaksi uskottavaa runoilmaisua.)

Leikkihaastattelu kymmenen vuoden takaa

Levyhyllyssä tuli vastaan cd-rom, jossa luki "Juri". Levyllä paljastui olevan tiedostoja siltä ajalta, kun olin vielä Turun ylioppilaslehdessä eli Tylkkärissä töissä yli kymmenen vuotta sitten. Levyllä oli myös kutsu 30-vuotisbileisiini, jotka järjestettiin 2002 Cosmic Comic Cafessa. Kutsu oli toteutettu ikään kuin lehtihaastatteluna. Vaimoni tekemä juttu alla. En nyt tiedä, onko tämä kovin kiinnostava, mutta onhan tässä kuitenkin henkilöhistoriaa. Hiukan harmittaa, että sanon ylioppilaskunnasta noin, mutta fiilikset olivat aika pinnalla vaikean kevään 2002 jäljiltä. Nyt toimisin päätoimittajana aivan eri tavalla kuin tuolloin, vaikka sinänsä en mitään tehtyä kadukaan. 

Monia puuhastellut skribentti täyttää vuosia

Harmittoman narsismin mestari

Turkulaisen toimittaja-kirjailija Juri Nummelinin ensimmäinen julkaistu juttu käsitteli autoja.

- Pikkupoikana autot kiinnostivat vielä. Kirjoitin Tekniikan Maailmassa olleen neuvostoliittolaista autoteollisuutta käsitelleen jutun pohjalta samasta aiheesta Satakunnan Työhön. En muista, oliko siinä edes nimeä alla.

Julkaisuaikoihin Nummelin oli 12-vuotias. Pari vuotta myöhemmin hänestä tuli saman lehden elokuva-arvostelija nimimerkkinään Umberto D. Alaikäinen kriitikko kävi ensi töikseen katsomassa Alex Coxin K-18 -luokitellun elokuvan Sid & Nancy.

- Isä toki muokkasi jutustani ylinokkeluudet pois. Kritiikin teko oli hyvä koulu, tekstiä oppi heti tuottamaan nopeasti.

Lukion jälkeen Nummelin päätyi Tampereelle opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä.

- Pari kaveria opiskeli sitä ja se kuulosti hyvältä. Kävin myös englantilaisen filologian pääsykokeissa, mutta eihän siitä mitään tullut.

Yliopistossa Nummelin opiskeli, mutta ennen kaikkea puuhasi muuta.

- Kirjoitin Aviisiin ja Hämeen Yhteistyöhön, olin ainejärjestön varapuheenjohtaja ja lehden päätoimittaja sekä johdin kuusi vuotta elokuvakerho Monroeta, Nummelin luettelee.

Monroen aikoja hän muistelee lämmöllä. Kerho löysi hänen kaudellaan uusia yleisöä kiinnostaneita toimintamuotoja kuten yönäytökset, joita jopa ylibuukattiin.

Oma runolehti Blinkity Blank oli kunnianhimoinen projekti, joka ilmestyi lähes kymmenen vuoden ajan.

- Vuonna 1997 ilmestyminen loppui, kun alkoi tuntua, ettei minusta tulekaan runoilijaa.

Miehestä tulikin toimittaja, ainakin toistaiseksi. Viimeiset kaksi vuotta Nummelin on johtanut Turun Ylioppilaslehteä, mikä on tuonut paitsi hurjan ammattitaidon lisän, myös kuraa naamalle.

- Ylioppilaslehdet taitavat olla ainoita journalistisia työpaikkoja, joissa kustantaja tuputtaa päätoimittajalle omia naiiveja mielipiteitään, Nummelin toteaa kuivasti.

Juri Nummelinia on kutsuttu harmittoman narsismin mestariksi. Lausunnon antoi psykoanalyysiin perehtynyt opiskelukaveri Erkki Kylmänen, jota nauratti synttärijuhlintaan jo opiskeluvuosinaan perehtyneen Nummelinin jurikeskeinen bilekutsu.

Kolmenkympin täyttyminenkään ei aiheuta Nummelinille suuria puistatuksia.

- Olen pitkään odottanut, koska alan näyttää ikäiseltäni. Minua on aina luultu vanhemmaksi kuin olen - huolimatta epätoivoisesta teinivaatteiden käytöstäni.

Samoihin aikoihin 30-vuotispäivän kanssa Nummelin saavuttaa toisenkin aikuisuuden merkkipaalun: hän menee naimisiin.

- Tuleva vaimoni on kaunis ja älykäs nainen, jonka kanssa tulee hyvin toimeen – kuulostaapa tyhmältä tuo ”tulee toimeen”.

Nummelinin 30-vuotisjuhlat ovat ansaitusti suuret kekkerit. Hyvä juhla syntyy sankarin mielestä vieraista.

- Ihmiset tekevät juhlan. Vähän ohjelmaakin on hyvä olla. Juhlissani esiintyy nouseva turkulainen kyky Jolie. Muistoihinkin on kiva palata. Luvassa on ainakin runoesitys ja mahdollisesti pätkiä teini-iällä tekemistäni leffoista ja lapsuuden kaitafilmeistä.

Energiansa kaikkeen touhuun päivänsankari saa toiminnasta itsestään.

- Puuhastelu ruokkii itseään. Mieli pysyy vireänä, kun on tekemistä. Välillä pitää tietysti muistaa olla vain, siinä tietyssä hetkessä, esimerkiksi perheen parissa, sanoo pian kolmevuotiaan Ottilia-tytön isä.

Elina Teerijoki

Minä ja Mannerheim

Näinä päivinä jokaisen bloginpitäjän velvollisuus on sanoa jotain Mannerheim-kohusta. Minun piti jossain vaiheessa kirjoittaa aiheesta, mutta aihetta on vatvottu niin paljon että kyllästyin itsekin ja sitäpaitsi esimerkiksi Marko Ahonen kirjoittaa mustasta Marskista erittäin fiksusti jo täällä. Siinä on kaikki, mitä aiheesta on sanottavana. Olisin ehkä maininnut jotain Brechtin vieraannuttamisefektistä, mutta olkoon. Olisin saattanut myös sanoa, että käsittääkseni Mannerheim oli empatiakyvytön hedonisti ja opportunisti, mutta olkoon.

Sen sijaan ihmettelen kovasti, että tästä teoksesta, jossa Mannerheim on tri Jekyllin luoma olio, joka taistelee muun muassa marsilaisia ja muinaisia egyptiläisiä jumalia vastaan, ei ole noussut minkäänlaista kohua. Olen pettynyt suomalaisiin, eritoten pääkirjoitustoimittajiin ja nettikeskustelijoihin. Koettakaahan nyt, hopi hopi! Voisitte myös kaivaa nämä kuvat esille ja todistella, että joku transvestiitti yrittää tahrata isänmaan suurimman nimen.

Ja vielä Iris Kähärin lastenkirja

Kirjoitin edellisessä postauksessa Juhani Konkan lastenkirjasta, josta olisin voinut ottaa näytteen kirjaani Vuoripeikot. Törmäsin kesällä myös aikoinaan tunnetun ja suositun Iris Kähärin lastenkirjaan Titi-Lalli ja Rukkanen vuodelta 1952. Siinä on todella sympaattinen kansikuva (veikkaisin tekijäksi Usko Laukkasta), mutta eniten siinä kiinnitti huomiotani lause: "- Munaa! huusi Rukkanen." En tiedä ihan tarkkaan, mistä tuossa oli kyse, mutta eihän tätä voinut olla ikuistamatta.

Koska teos on romaani, siitä ei olisi kovin helposti voinut irrottaa yhtä pätkää Vuoripeikkoihin.

Juhani Konkan satukirja

Tein vuosi sitten pienen kirjan Vuoripeikot, jossa on sellaisten kotimaisten kirjailijoiden tarinoita, joita ei yleensä tunneta satu- tai lastenkirjailijoina. Tässä on kirjan esipuhe ja muuta siihen liittyvää. Isäni luona käydessäni törmäsin kirjaan, josta olisin ehdottomasti halunnut ottaa näytteitä mukaan, mutta kun en tiennyt koko kirjasta mitään - vaikka kyselin laajasti ihmisiltä ehdotuksia aiheeseen liittyen -, niin se meni ohi aivan täysin.

Juhani Konkka (1904-1970) taitaakin nykyään olla täysin unohdettu. Joku hänet voi muistaa tai tunnistaa venäläisen ja neuvostoliittolaisen kirjallisuuden kääntäjänä, mutta muistan lukeneeni aika kovia aikalaisarvosteluja hänen käännöksistään. Jos olisin tiennyt Keltaisen kurjen (WSOY 1953) olemassaolosta, Konkan perintöä olisi voitu pelastaa edes pikkiriikkisen. Keltaisessa kurjessa on Konkan muista kielistä ja kulttuureista suomeksi kääntämiä ja muokkaamia satuja ja mukaan Vuoripeikkoihin olisi voinut päätyä vaikka hauska orientalistinen tarina prinssistä, jonka pitää opetella matonkudontaa, että hän kelpaa kauneimmalle näkemälleen nuorelle naiselle puolisoksi. Tarinassa Konkalla tosin on pettänyt arvostelukyky, kun hän laittaa vuorirosvot sanomaan jotain tyyliin "Tämä tyyppi taitaa olla vähän hei hei!"

Huomaan muuten, että Konkalla on toinenkin satukirja, tästä vuosi jälkeenpäin ilmestynyt Kukon kultajyvä, sekin WSOY:n julkaisema.

Toinen lakkautettava lehti, eli muistoja City-lehden ajoilta

Kirjoitin eilen Reginan lakkauttamisesta. Mainitsin siinä myös City-lehden, jonka viimeinen numero kohtapuoliin ilmestyy (ellei ole ilmestynyt jo). Voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja siitä, miksi printtilehdet ja varsinkin City-lehti kärsivät 2000-luvulla, mutta se ei minua kiinnosta - enkä ehkä osaisikaan sanoa aiheesta mitään järin kiinnostavaa.

City-lehti kiinnostaa minua vain siinä mielessä, että kauan sitten kirjoitin siihen itse. Lukenut en ole sitä kuin aivan satunnaisesti viimeiseen 15 vuoteen, ehkä jopa 20:een. Olen ollut snobi ja väittänyt käyttäväni aikani jonkin tärkeämmän ja paremman lukemiseen. Mitä se sitten ikinä onkaan ollut - Jules Verneä ja René Descartesia? No, oli miten oli, kun lehti perustettiin 80-luvun puolivälissä, sille perustettiin myös isoja paikkakuntakohtaisia toimituksia ja Poriinkin, jossa silloin asuin, tuli oma toimituksensa. Olin kirjoittanut vuoden parin ajan elokuva-arvosteluja Satakunnan Työhön (jossa isäni oli töissä) ja ajattelin, että kyllä minä yhden City-lehden handlaan. Lehden linjauksista ja toimituspolitiikasta minulla ei ollut mitään käsitystä. Muistan tosin jutelleeni siitä kaverini Antti Huittisen kanssa (nykyään Taideteollisessa valokuvauksen lehtorina - vai onkos se Aalto-yliopisto?) ja sanoneeni oppimani vanhakantaisen vasemmistolaisen ideologian mukaisesti, että City-lehti edustaa uutta pinnallisuutta. Antti sanoi siihen, että hänestä on hienoa, että voi jostain lukea, mitä ihmiset aikovat tehdä.

Kävelin toimitukseen sisään Porin kauppahallin yläkerrassa. Esittäydyin päätoimittajalle ja minulle esiteltiin muut toimituksen jäsenet - jostain syystä päätoimittaja halusi käyttää muista lempinimiä, en esimerkiksi ikinä oppinut tuntemaan lehden jonkinlaista toimitussihteeriä, mukavaa partaheppua muulla nimellä kuin Pelmu-Elmuna. En millään muista edes lehden hyvännäköisen sihteerin nimeä. Päätoimittajankin nimi meni hiukan ohitse, mutta siitä myöhemmin.

Tarjosin lehteen sekalaista kolumnipalstaa, mutta päätoimittaja halusi, että kirjoittaisin elokuvasta, se kun oli erikoisalaani - sikäli kuin 15-vuotiaalla nyt erikoisalaa on. Tein uuden kolumnin ja se jo kelpasi, palstan nimeksi tuli Bagatelleja. Syytä en enää tiedä. Ilkka U. Pesämaa piirsi pyynnöstäni hienon logon palstalle, mutta sitä käytettiin vain pari kolme kertaa. Kävi nimittäin niin, että palsta lakkautettiin hyvin pian. Neljän tai viiden kerran jälkeen kolumni jäi ilmestymättä, syynä oli se että mainokset kiilasivat sen edelle. Näin kävi toisenkin kerran ja muistan, että yritin mennä Cityn toimitukseen. Ovi oli kiinni, mutta toimituksen edessä hengaillut Johnny-Kai Forssell, joka kai myös kirjoitti lehteen, sanoi jotain siitä, että mainoksia oli ollut liikaa jälleen kerran. En muistaakseni palannut kertaakaan lehden toimitukseen. En tiedä, miksi toimin näin, nyt tekisin jotain ihan muuta - soittaisin esimerkiksi tai laittaisin sähköpostia ja kysyisin, mikä mättää. No, toisaalta kukaan ei koskaan kysellyt tekstieni perään. Ja varmaan aika pian City-lehden Porin toimitus lakkautettiin, sen jälkeen asioita rupesivat hoitamaan yksittäiset freelancereina toimivat avustajat.

Jos joku haluaa tietää kolumnieni aiheista jotain, niin muistan ainakin kirjoittaneeni Wim Wendersin Emotion Pictures -kirjasta, joka oli juuri ilmestynyt suomeksi. Jotain muistan kirjoittaneeni myös yleisistä elokuvan katsomisen trendeistä. Asiat sekoittuvat mielessäni helposti, koska pidin samantyyppistä palstaa sittemmin Tampereella Aviisissa. (Siinäkin oli Ilkka Pesämaan piirtämä logo.)

Piti sanoa jotain Porin Cityn päätoimittajasta. Kun kirjailija Asko Sahlberg löi itsensä läpi, hän oli mielestäni kovin tutun näköinen. Vasta kun jossain haastattelussa mainittiin, että hän oli ollut Porissa Cityn päätoimittajana, tunnistin hänet. Hän oli kiinnostava ja silmiinpistäväkin hahmo Porin 80-luvun lopun melko harmaassa katukuvassa, muistan kerran, kun hän tuli vastaan valkoisessa irtotakissa, punaisessa paidassa ja mustassa kravatissa (tai mustassa paidassa ja punaisessa kravatissa) ja muistaakseni kaunis nainen kainalossa. Sellaiseen ei juuri Porissa ollut aiemmin törmätty. Vuosia myöhemmin tapasin Sahlbergin lyhykäisesti ja aikamoisessa kännissä Tampereen Ilves-hotellin aulassa ja hän muisti kyllä minut. Nyt voi ihmetellä, miksi en koskaan pannut hänen - tai muun toimitusten jäsenten - nimeään merkille lehden apinalaatikosta.

Mitä tästä kaikesta opimme? Emme kai mitään. Cityyn kirjoittaminen sen perustamisvuosina vertautuu tietenkin edellisten sukupolvien Vanhan valtaukseen: "Missä olit silloin kun City-lehteä perustettiin?" Jo sen muistelu, se että oli jossain tekemisissä asian kanssa, on itsessään arvokasta. (Sanoo hän ja huomauttaa sarkasmista.)

2000-luvun alussa minulla oli uudestaan pieni kontakti Cityyn. Silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni Elina Teerijoki oli lyhyen aikaa Turun Cityn painoksen toimittaja. Työhön kuului julkkisten bongailua Turun baareissa ja tavisten katuhaastatteluja - työ oli ilmeisesti niin typerää että Elina on tarkoituksella jättänyt sen pois työhakemuksistaan. Kohta kukaan ei enää edes tajuaisi, missä ihmeen lehdessä hän on ollut töissä. Olin jo vähällä päästäkin Cityyn, kun Elinan piti tehdä juttu ihmisten katumuodista ja kysyä heiltä kommentteja aiheesta. Elina otti kuvan myös minusta. Minulla oli siihen aikaan aika klassinen tyyli ja sanoin, että pukeutumiseni tärkeimpiä osasia ovat sopusuhtaisuus ja tasapainoisuus. Mainokset jyräsivät kuvan alleen.

Reginan viimeiset hetket

Kolmiokirjan yli 50 vuotta ilmestynyt romanttinen lukemisto Regina lakkautetaan. En ole luonnollisestikaan koskaan kuulunut Reginan kuviteltuun lukijakuntaan, mutta kioskikirjallisuuden harrastajana lehti on tietysti tuttu. Regina onkin olennainen osa suomalaisen kioskikirjallisuuden historiaa - jos sellaisen tekisi, pitäisi käydä läpi kaikki lehden vuosikerrat! Regina ei ole ainoa lehti, joka on tänä vuonna lakkautettu - se tekee seuraa City-lehdelle sekä Peilille, josta kirjoitin aiemmin yllättävän suositussa postauksessa. Pitänee paikkansa, että printtimedia on kriisissä - lisäksi sitä vauhdittaa lama, joka pienentää helposti lehtien tilausmääriä. Romanttiset lukemistot voisivat nähdäkseni hyvin toimia lukulaitteissa, mutta eipä sellaisia ole kukaan Suomessa kokeillut - eikä varmaan kokeilekaan.

Olen satunnaisesti ostanut kirppareilta vanhoja Reginoita, kun niissä on tullut muualta tuttuja kirjoittajia vastaan. Yksi oli Juhani Salomaa, joka 70-luvun puolivälissä loi legendaarisen FinnWestin. Jostain 60-luvun lehdestä löysin häneltä slangilla kirjoitetun romanttisen novellin. Toinen kiinnostava nimi on Rauni Ranta, joka kirjoitti lukemattomia tarinoita Reginaan, mutta on paremmin tunnettu radiokuunnelmien ohjaajana ja käsikirjoittajana. Lisäksi kiinnostaisi tietää, kuka oli Leo Järvinen, joka kirjoitti ainakin yhden iskevän jännitysnovellin Seikkailujen Maailma -lehteen 1960-luvun alussa (lisään tähän ehkä myöhemmin tarkemmat tiedot, nyt juuri en jaksa kaivaa muistiinpanojani). Oli kuka oli, hänelläkin oli Reginassa novelleja. Ja jossain vaiheessa olin jonkinlaisena välikätenä, kun Kirsti Ellilän omituisemmat rakkausnovellit koottiin yksiin kansiin Turbatorin julkaisemassa kirjassa Outoa rakkautta - osa niistä oli ilmestynyt Reginassa.

Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen kanssa oli joskus myös puhetta, että Reginan ja Nyyrikin - joka edelleen ilmestyy! - sekä muutaman muun alan lehden romanttisia novelleja olisi koottu yksiin kansiin. Kumpulainenhan kirjoitti näitä itsekin 70-luvulla. Tämän jälkeen Turbator on tosin vetäytynyt antologioiden julkaisusta - valitettavasti, koska ne ovat hieno kirjallisuuden ja kirjallisuudenhistorian muoto. Nyyrikkiin keskittyminen saattaisi tuottaa kiinnostavan kirjan, koska lehden historia on yli sata vuotta pitkä ja lehteen kirjoitti monia keskeisiäkin kotimaisia kirjailijoita. Timo K. Mukan Nyyrikkiin tekemiä novelleja julkaistiinkin vuosi pari sitten teoksessa Näin hetki sitten ketun. Luin niistä yhden, se oli valitettavan kaavamainen ja kiltti. Tämä lienee ainakin vanhemman romanttisen viihteen ongelma.

Tässä arvio, jonka tein Kolmiokirjalle ja muun muassa Reginaan kirjoittaneen SusuPetal-nimimerkin novellikokoelmasta Toinen painos, joka mielestäni hyvin osoitti, että sekä romanttinen viihde että omakustanne voivat olla hyvin tehtyjä ja mielekkäitä. Valitettavasti yksi toinen kirjoittaja kommenttiosastossa hiukan suutahtaa, nähdäkseni turhaan. Ja tässä vielä vaimoni nostalginen postaus. (Käytämme näköjään samoja osittain Huutonetistä napattuja kuvia!)

Unohdetut kirjailijat 3: Erkki Kuosmanen

Tein muutamia vuosia sitten kirjatuplan nimeltä Unohdettuja kirjailijoita. Eka teos perustui aiemmin tehtyyn artikkelisarjaan, toisen kirjan tekstin tein lähes kaikki sitä varten. Kutkuttaisi tehdä näitä lisää, jos vain kustantaja löytyisi. Huomaan, että minulla on harvoin kiinnostavaa sanottavaa jo tunnetuista teoksista, mutta ehkäpä osaisin sanoa jotain kiinnostavaa teoksista, joista muilla ei ole mielipidettä tai käsitystä.

Tässä pieni kirjanen, jonka poimin kirpputorilta 20 sentillä. Ajattelin ensiksi ystävääni, joka keräilee suomalaista runoutta ja innostuu aina tuntemattomista tekijöistä, varsinkin jos näissä on jotain kiinnostavaa. Erkki Kuosmasessa on niinkin paljon että ajattelin, että voisin ottaa hänet mukaan mahdolliseen tulevaan teokseen. Kuosmanen tuli kolmanneksi Nuoren Voiman Liiton runokilpailun vuonna 1930 (mikä tarkoittanee sitä, että Kuosmasen runoja on julkaistu Nuoressa Voimassa), hän osallistui nuorten runoilijoiden yhteisantologiaan Näkinkenkä soi (Otava 1948) yhdessä muun muassa Pentti Holapan ja Alpo Vuolteen kanssa ja hän julkaisi kuvassa näkyvän kirjan lisäksi vielä romaanin Leikkikehät. Kuosmasen kustantaja oli OK-kirjat, joka oli oululaisen Pohjoisen sivukustantamo, jonka teokset olivat ilmeisesti oman aikansa palvelukustanteita, toisin sanoen tekijä maksoi teosten kustantamisen. (Tästä ja kirjailijakäsitteen muutoksesta muuten myöhemmin lisää.)

Millaisia Kuosmasen runot sitten ovat? Pienimuotoisia, satiirisia, suurimmaksi osaksi vapaata mittaa. 1970-luvulla vapaa mitta ei tietenkään ollut enää mikään uutuus ja silloin Kuosmasen tekstit olivatkin jo vanhentuneita (myös asenteiltaan), mutta kyllä minä näistä kohtuullisesti pidän, vaikka eivät välttämättä kovin hyviä olekaan:

ole hyvä
vanha kameli
neulansilmä on käytettävänäsi
                                 mitä
          matkatavaraa sinulla on?
   ei toki paljon
   syntisäkkini vain...
                               ei käy!
          maahantuonti kielletty!
Raja-asemalla
        vilkasta touhua
tietenkin

Näin teoksen nimiruno. Kirjaa selaillessa syntyy vaikutelma kuin siihen olisi koottu Kuosmasen runoja eri vuosilta, osa nimittäin on mittaa:

On pieniä mittas
ja turhia määräs,
on vaaksan vertoja
oikeas, vääräs,

on heikkoja halus
ja tunteittes kulo
niin ilmoilla riehuu
kuin hyttysen tulo;

et saada tahdo,
et tahtoa saa
ja rakkauteskin
vain kuihduttaa

kun taipuen liki
se koskee kukkaan
mi tunnekypsänä
hehkuen hukkaan

nyt maan yli painuu
ja siihen jää,
kun heleintäs lehdit
viel' vihreää...

Näin päättyy teos ja ilmeisesti myös Erkki Kuosmasen epäsäännöllinen kirjailijanura.

Edit: Eipä päättynytkään. Jaakko Yli-Juonikkaan kommentti myöhempään kirjoitukseen antaa syytä jatkaa tätä vanhaa tekstiä. Yli-Juonikas kirjoittaa:

"Kuosmaselta ilmestyi 1985 toinenkin romaani, Kumikalumaskotti, julkaisijana Kustannus Oy Harppuuna ("Omakirja-tuotanto"). Prosaistina hän on kyllä paljon kiinnostavampi kuin runoilijana. Kumikalumaskotti on huuruinen ja surrealistinen homokulttuurin kuvaus. Genet- ja Burroughs-vaikutteet puskevat läpi vahvasti.
Hauska anekdootti: teoksensa Ehdotus rakkausromaaniksi sivuilla 42-43 Matti Pulkkinen kuvaa tapaamistaan eksentrisen vanhan suomalaismiehen kanssa turistimatkalla Auschwitzissa. Yksityiskohtaisten tuntomerkkien perusteella hahmon tosielämän esikuva ei voi olla kukaan muu kuin Kuosmanen."

Ja totta tosiaan, Kirjasammosta löytyy hyvä sivu Kuosmasesta täällä, jossa myös Kumikalumaskotti mainitaan. Sivulla kerrotaan myös, että Kuosmanen oli töissä VR:llä, mikä selittää runokoosteen juna-aiheisen kannen. Kumikalumaskottia ei kuitenkaan mainita Fennica-tietokannassa, jota olin pelkästään käyttänyt lähteenä blogitekstissäni, mutta olen nyt ilmoittanut sinne tiedot myös Kumikalumaskotista. Näin tieto maailmassa lisääntyy! Kuosmanen selvästi ansaitsee olla mukana, jos vielä teen uuden kirjan unohdetuista kirjailijoista.

Ei niin pieni tieteisnovellini

Viime kirjoituksessani mainitsin julkaisseeni pienen kauhunovellin (tai ainakin sinne päin, tyylilaji ei ole itsellenikään selvä). Nyt pitää mainita, että julkaisin myös tieteisnovellin, eikä se olekaan ihan pieni: "Mikko Jarmo ja Phoboksen siirtokunnan tapaus" on lähes 40 sivua pitkä! Jumalten tuhon lukeneet tunnistanevat yksityisetsiväsankarin; olen kirjoittanut hänestä muitakin tarinoita, kuten campin puolelle vahvasti menneen "Sörnäisten jättiläisjäniksen tapaus".

Tässä hauskasta Tiamatin värit -kirjasta arvio. Siinä tosin luullaan, että "Jaakko Ensio" on todellinen henkilö. Hiukan taustaa täällä (englanniksi, don't mind!).

Edit: Löytyi vielä Conkurssi-lehteen vuonna 2006 tehty Jaakko Ension haastattelu, jossa on myös kuva!