Kirjailijuudesta, osa 3: mitä helvettiä asioille oikein sitten pitäisi tehdä?

Kirjoitin (näköjään jo melkein kolme viikkoa sitten!) viimeksi kirjailijoiden (tai ainakin itseni) kurjista palkkioista ja surkeista työskentelyolosuhteista. Lupasin hahmotella jotain positiivista sanottavaa aiheesta, toisin sanoen parannusehdotuksia ainaisen valittamisen sijaan.

Kysehän on kahdesta asiasta:

1. Kustantajat, varsinkin niin sanotut kulttuuritahtoiset pienet laatukustantajat maksavat tekijöille aivan liian vähän työmäärään nähden.

2. Apurahapolitiikka on vinoutunutta, vanhoihin järjestelmiin sitoutunutta.

Ensin mainittu asia on tietysti paradoksi: jotta pienkustantaja ylipäätään voisi julkaista kirjoja, sen on pidettävä kulut minimissä. Tämä merkitsee tietysti sitä, että tekijöiden palkkiot ovat pieniä - ne eivät yksinkertaisesti voi olla samaa luokkaa kuin isojen kustantajien palkkiot (jotka tietysti lähtökohtaisesti ovat nekin pieniä verrattuna kuukausityössä käyvien ihmisten palkkoihin). Tälle tosiasialle ei todennäköisesti voida koskaan mitään ja pienkustantajat toimivat niin kuin aina ennenkin: joko eivät maksa mitään tai maksavat pienen kertakorvauksen. Niistäkin rahoista lienee syytä iloita. 350 euron kirjapalkkiolla voi ostaa uuden pesukoneen - vaikka siitä verot vähennettäisiinkin.

Apurahat ovat asia erikseen. Minulla ei kai olisi mitään syytä valittaa, kun olen viimeisen viiden kuuden vuoden aikana saanut kohtuullisesti apurahoja, mutta toisaalta ne ovat kaikki olleet melko pieniä, tuhannen ja kahdentuhannen euron suuruisia (poikkeuksiakin on ollut, kiitos niistä). Tämä koskee myös niin sanottuja kirjastokorvausapurahoja - niissä on merkittävä epäsuhta tieto- ja kaunokirjailijoiden välillä. Tämä on tietysti asia, jonka kohdalla pitäisi harrastaa nyt niin suosittua datajournalismia, mutta en tällä haavaa jaksa, valitettavasti... Mutta pelkällä perstuntumallakin voi sanoa, että tietokirjailijat saavat huomattavasti pienempiä apurahoja kuin kaunokirjailijat. Kollegani sanoi, että jos olisin yhtä hyvä kaunokirjailija kuin tietokirjailija (kiitosta vain!), saisin kirjastokorvauksina joka vuosi 6000-7000 euroa heittämällä sisään. Nyt pitää olla onnellinen, jos saa 1500. Eläähän pieni perhe sillä noin kuukauden.

Toinen ongelmallinen kohta ovat läänien taidetoimikunnat (joiden suhteen on olemassa hiukan epäselväksi jääneitä skenaarioita, saas nähdä mihin suuntaan asia menee) ja kaupunkien kulttuurilautakunnat. Niissä ei oteta tietokirjailijoita huomioon lainkaan. Olen ollut kauan sitten itse päättämässä joistain apurahoista Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnassa - siellä todettiin ykskantaan, että tietokirjahankkeisiin ei anneta rahaa, koska tietokirjailijoille on omat hakukanavansa. Silloin en nostanut ääntäni, koska en tiennyt, että niitä kanavia on huomattavasti vähemmän ja ne ovat huomattavasti nihkeämpiä.

Omassa kirjailijantyössäni olen törmännyt myös siihen ongelmaan, että toimitustöille ei anneta apurahoja. Kukaan ei tue novelliantologioiden tai -kokoelmien toimittamista, vaikka niissä voi a) kertoa laajasti jonkin kirjallisuuden lajityypin historiasta (vrt. esim. kirjani Outoja jälkiä, joka käsittelee monipuolisesti eräkirjallisuuden historiaa, tai Tankki palaa!, joka kertoo sota-ajan lehdistä ja niiden kirjoittajista), b) nostaa esille unohdettuja kirjailijoita, c) luoda uusia tulkintoja jonkin kirjallisuudenlajin historiasta (vrt. Hallusinatsioneja, jossa yritän määritellä suomalaisen kauhukirjallisuuden varhaishistorian keskeisiä linjoja), d) nostaa esille uusia kirjoittajia ja luoda koulukuntia (Verenhimo, Mannerheimin seikkailuja). Antologia voi parhaimmillaan olla sekoitus tieto- ja kaunokirjallisuutta.

Sama koskee artikkelikokoelmia. Suomen tietokirjailijat ei enää myönnä rahaa artikkelikokoelmien toimittamiselle eikä niitä apurahalomakkeessa enää saa edes ilmoittaa, vaikka ne voivat olla aivan yhtä suuritöisiä kuin omatkin monografiat tai esseekokoelmat (vrt. misantropian historia tai vihapuheen historialliset kokoelmat, joista kirjoitin aiemmassa postauksessa). Antologioiden ja artikkelikokoelmien tekeminen on yhtä luovaa ja vaikeaakin työtä kuin kirjojen kirjoittaminen, mutta ilmeisesti tietokirjailijoissa ajatellaan, että ne voidaan tehdä virkatyönä tai vasemmalla kädellä muiden töiden ohessa. No, niinhän minä niitä teenkin, tulos näkynee laadussa.

Muutama selkeä ehdotus:

1. Tietokirjailijoiden apurahoitus laajemmalle pohjalle, toisin sanoen esimerkiksi kirjastokorvauksista suurempi summa tietokirjailijoille (tästähän myös tietokirjailijat on puhunut, mistä kiitos).

2. Tietokirjojen apurahoitus tulee selkeämmin irrottaa akateemisesta tutkimuksesta: kaikkia tietokirjoja ei enää tehdä virkatyönä akateemisen uran puitteissa, yhä useampi kirjantekijä on freelancer, jolla ei ole mainittavaa kytköstä yliopistoihin.

3. Novelliantologioiden ja artikkelikokoelmien apurahoitusta pitää pohtia uudestaan ja mahdollisuuksien mukaan niihin on voitava hakea apurahaa. (Jos pelätään, että tuetaan vahingossa jonkin sattumanvaraisen työväenopiston antologian kokoamista, niin pitää vain luottaa hankkeiden arvioijiin - näinhän joka tapauksessa apurahahakemusten kanssa tehdään.)

4. Lainauskorvausten lainakohtaista summaa on kasvatettava. Tästähän on olemassa Sanaston vaatimus, jonka käynette allekirjoittamassa. (Summan kasvattaminen ei ole pois kirjastojen kirjahankinnoista, koska rahat tulevat eri tahoilta, lainauskorvaukset valtiolta, kirjahankinnat kunnilta.)

Ja lisäksi kaksi toivetta:

1. Perustulo: 300-700 euron kuukausittainen vastikkeeton kansalaispalkka muuttaisi tilannetta huomattavasti parempaan suuntaan kaikkien alan toimijoiden kannalta (vaikka toki pelkäänkin, että perustulo vähentäisi monien apurahatahojen mielestä apurahojen tarpeellisuutta, toisaalta apurahahakemusten määrä saattaisi vähentyäkin).

2. Kustantajat maksavat paremmin tehdystä työstä: kuten alussa kirjoitin, tämä on toive, joka ei koskaan toteudu, mutta ainahan voi toivoa. Nythän joka tapauksessa suomalaiset ovat tottuneet siihen, että pienkustantajien kirjat ovat halpoja ja että niitä saa kirjamessuilta halvalla (vitosesta kahteenkymppiin), jolloin katetta ei enää jää juuri kustantajille eikä varsinkaan tekijöille. Ehkä kannattaisi miettiä, onko tässä mitään järkeä, mutta en ole itsekään aivan syytön halpojen kirjojen suosimiseen.

Tiedän, että on kirjailijoita ja muita kirjallisuuden parissa työskenteleviä, joille kirjailijuuden ja rahan kytkös on jostain syystä pahasta, ihan kuin se että kirjailija saa työstään rahaa automaattisesti heikentäisi kirjailijan luomisvoimaa. Ymmärrän ajatuksen, mutta silloin niitä muita rahoitusmalleja pitäisi keksiä ja kehitellä eikä vain todeta, että kirjailijoiden vinkuminen rahojen perään on säälittävää. Ehkä sellainen toiminta olisi vielä suurempaa idealismia kuin mihin itse tässä yllän (ehkä joku voisi puhua jopa vallankumouksesta), mutta perustulo olisi jo yksi askel kohti vapaampaa suhdetta kirjailijan ja kustantajan välillä.

(Tässä muuten kirjailijuussarjan ensimmäinen osa.)

Kirjailijuudesta, osa 2: palkkioista ja niiden muodostusperiaatteista

Tuoreessa, hauskahkossa anekdootti- ja tietokirjassa Haluatko todella kirjailijaksi? sanotaan, että se syntyi vastalauseena kirja-alalla vallitsevaan mentaliteettiin, jossa kirjailijat eivät juuri uskalla puhua työnsä huonoista puolista, kuten surkeista palkkioista, siinä pelossa, että menettävät harvat duuninsa. 

Postasin viimeksi pohdintaa kirjailijuudesta ja ajattelin jatkaa sitä julkaisemalla seuraavaksi luennon, jonka kävin pitämässä yliopiston luovan kirjoittamisen opiskelijoille muutama viikko sitten. Luentoni oli osa laajempaa luentosarjaa. Ajatus tätä pitäessäni oli nimenomaan varoittaa mahdollisia tulevia kirjailijoita siitä, millaista työskentely alalla todella on. (Toisaalta myönnän kyllä, että ahkerana ja aikaansaapana ihmisenä minulla ei ole ollut hätää, koska alla mainitut kirjat ovat suurin piirtein ilmestyneet kahden vuoden sisällä. Joltakulta muulta olisi saattanut niihin kulua kymmenen vuotta. Tai no, kyllä kurkkuani kuristi useinkin viime syksynä, kun kummatkin tilit olivat tyhjillään.)

Ehkä ensi kerralla kirjoitan jotain rakentavaa, toisin sanoen pohdin mitä asialle pitäisi tehdä. Tiedän tuskallisen hyvin, että jos vaatisi lisää rahaa kirjoilleen, niitä ei joko julkaistaisi tai niiden hinnat nousisivat sen verran korkeiksi, että niiden ostaminen loppuisi. 

Kirjailijat ovat yhtä urpoja kuin yliopistoväkikin, sanoi freelancer-toimittajana ja tietokirjailijana toimiva ystäväni jokin aika sitten. Kumpikaan ei kuulemma uskalla puhua rahasta, ihan kuin se olisi jonkinlainen häpeä.

Minä ajattelin olla ihan jotain muuta kuin urpo ja puhua pelkästään rahasta. Kirjailijankin pitää elää ja joidenkin kirjailijoiden pitää elättää myös perheenjäseniään siinä samassa.

Listaan seuraavassa joitain töitäni ja niistä saamiani palkkioita. Mainitsen jotain myös työmäärästä:

Historiallisen romaanin taitajia 2, jonka tein yhdessä BTJ:lle eli entiselle Kirjastopalvelulle (joka ehti jonkin aikaa olla myös Avain) Jukka Halmeen ja Sari Polvisen kanssa. Luin 20-30 romaania, joiden tekijöiden tuotanto oli minulle aiemmin suurelta osin tuntematon, ja kirjoitin heistä laajat esittelyt. Palkkio: tuhat euroa.

Piraatti vai kirjailija, joka oli niinikään BTJ:n kirja: toimitin noin 15 artikkelin kokonaisuuden ja kirjoitin siihen sekä laajahkon johdantoartikkelin että toisen artikkelin. Palkkio: 1200 euroa. Nyt kustantamo on ilmoittanut, että jos tekee esim. hakuteoksen kirjastojen käyttöön kaksistaan tai kolmistaan, palkkio on 700 e per kirjoittaja.

Jumalten tuho: esikoisromaanini, joka ilmestyi tämän vuoden keväällä. Olen työstänyt eri muodoissaan jo 80-luvun lopulta saakka. Kirjoitusprosessi on tietysti ollut hyvin monimuotoinen, vuosiin en koskenutkaan tekstiin. Lasketaan kuitenkin että olen aktiivisesti ajatellut sitä kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Palkkio: tuhat euroa plus mahdolliset rojaltit. Vielä en ole saanut mitään, koska yhden miehen pienkustantaja ei ole pystynyt maksamaan palkkiotani - kirjaa on myyty sen verran huonosti, että rahaa ei ole tullut sisään. Olen sentään saanut 20 tekijänkappalettani. Vuonna 2011 sain Turun kaupungin kulttuurilautakunnalta tonnin arvoisen apurahan romaanin kirjoittamiseen.

Hallusinatsioneja: kokoelma 1800- ja 1900-luvun alun suomalaisia kauhutarinoita, jonka kokosin, kirjoitin lyhyet kirjailijaesittelyt ja kirjoitin lyhyen esipuheen. Palkkio 500 e. Ei apurahaa.

Mannerheimin seikkailuja: hauska ja viihdyttävä novelliantologia, jonka idean keksin ja jonka ideoin ja toimitin yhdessä kirjoittajien kanssa. Kaiken muun lisäksi taitoin kirjan. Kustantaja oli turkulainen Turbator. Palkkio: 800 e. Odottelen tässä Hollywoodin leffadiiliä.

Tuska ja hurmio: eroottisten novellien kokoelma, jonka valikoin ja toimitin ja taitoin, niinikään Turbatorille. Palkkio: niinikään 800 e.

Vuoripeikot: kustantaja tarttui ideaan, jonka olin heittänyt blogitekstissä, ja tilasi kirjan vanhoja satuja sellaisilta kotimaisilta kirjailijoilta, joita ei yleensä tunneta lastenkirjailijoina. Kustantaja ei halunnut maksaa oikeuksista elossa oleville kirjailijoille tai sellaisille, joiden tekijänoikeudet ovat vielä olemassa, mikä rajoitti käytettävissä olevaa valikoimaa. Etsin tekstejä vanhoista joululehdistä ja ennen toista maailmansotaa ilmestyneistä satuantologioista. Pienen kirjan kokoamisesta sain palkkioksi 350 euroa. Lisäksi kirjoitin lasten- ja nuorten kirjallisuuden instituutin lehteen Onnimanniin kirjan tekoprosessista jutun, josta sain korvaukseksi 40 euroa.

Minulla on tällä hetkellä menossa useita kirjaprojekteja, joita kuvailen seuraavassa:

Turun ja lähikuntien arkkitehtuuriopas: olen saanut tähän 4500 euron suuruisen apurahan vuonna 2010. Koska tästä on jo aikaa eikä kirja ole vieläkään ilmestynyt, olen joutunut tekemään siitä useita selvityksiä ja lupailemaan, että kyllä se vielä tulee. Kustantaja maksaa tekijöille - tutulleni ja minulle - puolet kirjan tuotoista, jahka ne ylittävät paino- ja muut kulut. Varsinaista palkkiota en saa, vaikka kirja ilmestyykin.

Suomennan amerikkalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin esseetä "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" esseistään ja runoistaan tunnetulle Savukeidas-pienkustantamolle. Kustantaja ei maksa minulle palkkiota, mutta saan FILI:stä tuhannen euron apurahan, kun kirja on ilmestynyt.

Olen koonnut Savukeitaalle myös kirjaparia vanhasta vihapuheesta, sekä oikeistolaisesta että vasemmistolaisesta. Kirjat keskittyvät 1900-luvun alkupuoliskoon ja toisen maailmansodan aikaan, mutta silti on pitänyt etsiä tekijöitä, joiden kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta, jotta tekstit ovat vapaasti käytettävissä. Työtä on ollut paljon ja olen käynyt, kylläkin välillä aika kursorisesti, läpi muun muassa vanhoja Suojeluskuntalainen- ja Sana ja miekka -lehtiä sekä suomalaisia natsijulkaisuja ja esimerkiksi Vihtori Kosolan muistelmateosta. Sovimme juuri kustantajan kanssa, että kirjat ilmestyvät vasta syksyllä 2013, vaikka alun perin aie oli julkaista ne ensi keväänä. Käytännössä olen tehnyt vasta oikeiston osuuden. Palkkio: en tiedä, koska kustantaja ei ole kertonut, mutta oletan että se on jotain 350 ja 500 euron tieneillä per kirja. Apurahaa tähän en ole saanut.

Savukeitaalle olen tekemässä vielä yhtä kirjaa. Sain jo neljä vuotta sitten kaksi isohkoa apurahaa tietokirjaan misantropian eli ihmisvihan historiasta. Minun piti alun perin kirjoittaa se kokonaan yksin esseekokoelmana, mutta huomasin, että hanke oli minulle liian suuritöinen. En kuitenkaan tiennyt, miten jatkaisin, vaikka pidin hanketta keinotekoisesti vireillä parinkin kirjoittajan kanssa. Lopulta sain sen verran rohkaistuttua, että lähestyin joukkoa eri kirjoittajia ja kohtapuoliin minulla pitäisi olla kasassa artikkelikokoelma aiheesta. Uskon, että siitä tulee ihan hyvä kirja. Itselläni on siinä viisi tekstiä, neljä esseetä sekä pitkä johdantoartikkeli. Kirja oli jo menossa Avaimelle, joka olisi maksanut kutakuinkin kohtuullisen palkkion toimitus- ja kirjoitustyöstä, mutta sitten siellä tehtiin yllättäen järjestelyjä, joiden tuloksena minulle ilmoitettiin, että kustantaja ei kirjaa julkaisekaan. Kiukusta selvittyäni sain Savukeitaan innostumaan kirjasta palkkioista tinkimällä.

Mitä Savukeidas minulle tästä kirjasta maksaa? 500 e. Se sisältää korvauksen toimittamisesta sekä erillisten tekstien kirjoittamisesta. Kirjoittajat saavat 50 e per essee.

Vielä yksi tapaus: olen omasta ehdotuksestani koonnut ja toimittanut Turbatorille jouluaiheisten vanhojen novellien kirjaa. Minun piti parin kollegani kanssa koota laajempi joulukirja, jossa olisi ollut kaikenlaista jouluun liittyvää vanhaa, kuvituksia, satuja, sarjakuvia, kattauksia, vanhoja joulukoristeita jne. Tarjosimme kirjaa täsmäprojektina Otavalle, koska toivoimme, että voisimme käyttää Otavan laajoja ja hyvin pidettyjä arkistoja, jolloin esimerkiksi kuvituksista ei olisi tarvinnut erikseen maksaa. Pidimme kirjoittajien ja tutun kustannustoimittajan kesken useita palavereita ja hioimme ideaa, mutta lopulta kirja kaatui lässähtäen siihen, että kustantaja lähetti viestin: Valitettavasti teos ei mahdu kustannusohjelmaamme. Olin jonkin verran jo tehnyt työtä asian eteen, joten ehdotin vakikustantajalleni Turbatorille, että voisin koota jouluaiheisen novelliantologian. Olen metsästänyt vanhoja tarinoita erilaisista lehdistä ja kirjoista ja - myönnetään - netistä Gutenberg-sivustolta. Lisäksi olen kirjoittanut laajahkon esipuheen joululehtien historiasta sekä noin parikymmentä kirjailijaesittelyä. Olen myös taittanut kirjan ja etsinyt siihen vanhoja joulukortteja kuvitukseksi. Palkkio: 500 e. Ei puhettakaan apurahoista.

No niin, nyt kädet pystyyn: kuka haluaa elää tällaista elämää?

Minä kyllä liioittelen tuossa hiukan. Luvut ovat kyllä kaikki oikeita. En maininnut sitä, että olen pystynyt paikkaamaan kirjailijantöitäni esimerkiksi kirjoittamalla kirja-arvosteluja Helsingin Sanomiin. Niistä saa ihan hyvin. Kesällä haastattelin Pirkko Arhippaa Hesarin Teemaan, jutusta maksettiin 800 e. Lisäksi opetin luovaa kirjoittamista viime keväänä sekä Turun yliopistossa että Porissa yliopistokeskuksessa. Ainakin ensin mainittu oli ihan hyvin palkattu homma.

Viime kevät oli hyvää aikaa muutenkin: sain apurahoja. Sain kaupungin kulttuurilautakunnalta romaanin kirjoittamiseen 2000 e ja puolet tuosta summasta samaan tarkoitukseen tuli läänin taidetoimikunnalta. 3000 euroa apurahoina! Se on joillain aloilla yhden ihmisen keskivertopalkka kuukaudessa. Silti se on järjettömän iso apuraha. Ilman sitä emme olisi voineet käydä kesäkuussa Sisiliassa - edellisestä ulkomaanmatkasta olikin ehtinyt kulua jo viitisen vuotta. Kirjoitin minä myös sen yhden romaanin käsikirjoituksen. Se olikin pienoisromaani.

Nyt odotellaan toisia apurahapäätöksiä. Minulla on iso, ihan ikioma tietokirjaprojekti mielessä, mutta saas nähdä, saako sille tukea apurahatahoilta. Lisäksi on se ongelma, että kirjalle pitäisi löytää kustantaja. Keksin käsikirjoitukselle suomalaisen lännenkirjallisuuden historiasta yhden kustantajan: SKS:n eli Suomalaisen kirjallisuuden seuran. Se on Suomen suurin tiedekustantamo nykyään. Sen politiikka on, että he eivät yleensä maksa kirjailijoille mitään, oletus on että kirjat valmistuvat apurahoilla tai virkatyönä.

Mutta mitä lehtien avustamiseen tulee, niin kirjoitan tätä samaan aikaan kun Facebookissa jaetaan kahta uutista: Suosikki lakkautetaan ja Turun Sanomat aloittaa yt-neuvottelut, joiden tarkoituksena on enintään 80 henkilön irtisanominen. Ei kulu päivääkään, ettemme Turun Sanomia avustavan vaimoni kanssa puhu alan vaihtamisesta.

Vaihtoehtoja on tosin aika vähän. En ole koskaan halunnut olla mitään muuta kuin kirjailija - lukuun ottamatta lyhyttä vaihetta ala-asteen loppuvuosina, kun halusin olla sotilaslentäjä - enkä ole käytännössä koskaan tehnyt muuta kuin työskennellyt kirjoittamisen, kirjallisuuden ja kirjojen parissa.

Ainoa keksimäni vaihtoehto on divarin perustaminen. Tähän on myös sukurasitetta. Mutta kysynpä teiltä vielä toisen kysymyksen: kuinka moni teistä on viimeisen kuukauden aikana käynyt divarissa ja ostanut kirjan?

Oikeastaan ainoa vaihtoehto on se että seuraan kutsumustani, riippumatta siitä, mitä se aiheuttaa inhimillisesti. Kirjailijana voi olla vain, jos haluaa olla kirjailija. Muusta ei voi olla kyse.