Joululehtien historiaa

Olen jo pariin kertaan maininnut hiukan epäonnisen kirjani Hauskaa joulua, johon kokosin vanhoja joulunovelleja. Kirja meni vaillinaisena ja paino- ja muita virheitä täynnä painoon - mutta se ei silti ole estänyt sen huikaisevaa menestystä! Painos on lähes loppuunmyyty! (Joskin pitänee korostaa, että painos oli alun perinkin pieni.) Jos kustantaja innostuu, teemme toisen korjatun ja täydennetyn painoksen ensi vuoden joulumarkkinoille. 
Tässä kuitenkin kirjaan sisältyvä pitkähkö johdantoartikkeli joululehtien historiasta - olen lievästi editoinut tekstiä ja korjaillut muutamia virheitä sekä lisäillyt lehtien ilmestymisvuosia. Teksti ei edusta kovin syvällistä historiantutkimusta, mutta ehkä tällaista luettelonomaista artikkelia voi pitää jonkinlaisena ennakoivana arkeologiana (myönnetään, termi on animaation historiasta kirjoittaneen Giannalberto Bendazzin), jonka pohjalle myöhemmät tutkijat voivat rakentaa. (Ainakin näin voi toivoa!) En nimittäin löytänyt mitään kunnollista tekstiä aiheesta, pienessä lähdeluettelossa mainittu Orvo Bogdanoffin kirja on erittäin hienosti kuvitettu, mutta tekstillisesti se on pettymys. Jos joku tietää hyvän tekstin aiheesta, sopii laittaa kommenteihin! 
Hyvää joulua kaikille blogin ja teosteni lukijoille! 

Joululehtien historiaa

Ensimmäinen suomalainen joululehti oli ilmeisesti vuonna 1879 ilmestynyt ruotsinkielinen Betlehems stjärnan eli Betlehemin tähti, jonka julkaisi Helsingin Nuorten naisten kristillinen yhdistys. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi jouluaattona, mitä nykyään pidettäisiin mahdottomuutena. NNKY julkaisi Betlehemen tähteä kymmenen vuoden ajan, mutta aloitti sen uudestaan vuonna 1904. Lehti ilmestyikin aina vuoteen 1957 asti.

kuva: Irene Ylönen

Samana vuonna kuin Betlehems stjärnan lakkautettiin ensimmäisen kerran ilmestyi myös Tilgmannin kirjapainon julkaisema Joulutervehdys, jota toimittivat ajan naisasianaisinakin toimineet Vera Hjelt ja Alli Trygg, joista ensinmainittu oli myös kansanedustaja 1900-luvun alussa. Joulutervehdys oli laadukkaasti tehty lehti, jossa vuorottelivat asiapitoiset tekstit lyhyiden novellien ja satujen kanssa. Lehti panosti myös ulkoasuun käyttämällä ajan merkittäviä taiteilijoita kansikuvittajina, kuten Hanna Frosterus-Segerståhlea. Joulutervehdyksessä esiintyi monia ajan kirjailijoita, kuten Alli Nissinen ja Toini Topelius. Joulutervehdyksen sisältö oli suurimmaksi osaksi hyvin harras ja kristitty. Samantapainen oli WSOY:n Joulusanoma lapsille, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1891. Sen pitkäaikainen päätoimittaja oli kirjailijasukuun kuulunut Aune Krohn.
Maallisempia lehtiä olivat pitkäikäisen ja vaikutusvaltaisen koulu- ja lastenkirjakustantamon Valistuksen Joulupukki sekä tamperelaisen kirjapainon ja kustantajan Isak Julinin perustama Joulu-Ilo. Joulupukki alkoi ilmestyä vuonna 1900 ja jatkui aina vuoteen 1966. Joulu-Iloon teki varhain kuvituksia ja kansikuvia ajan tunnettu taiteilija ja arkkitehti Alex. Federley, ja lehteen kirjoittivat muun muassa kansankuvauksen isänä pidetty Pietari Päivärinta ja eläinhoito-oppaistaan tunnettu, mutta myös satuja kirjoittanut Mikko Ilkka sekä Jalmari Finne, Ruupert Kainulainen, Juho Koskimaa ja U. W. Valakorpi. Erikoinen kertomus Joulu-Ilossa oli kansakoulunopettajana toimineen Anna Kaitilan "Joulutarina", joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Tarinassa venäläinen sotilaa karkaa jouluksi kotiin ja teloitetaan karkuruudesta tuomittuna. Lehteen kirjoitti myös raumankielisiä tarinoita Hj. Nortamo.

Suomessa julkaistiin näiden lisäksi paljon muitakin joululehtiä 1910-1930-luvuilla, jonka ajanjakson voi katsoa olleen suomalaisten joululehtien kulta-aikaa. Lähes jokaisella isolla kustantamolla oli oma joululehtensä ja lisäksi monet järjestöt julkaisivat omia lehtiään. Monissa lehdissä oli uskonnollinen sisältö, kuten Nuorten todistus -järjestön Jouluaatto-lehdessä, joka alkoi ilmestyä vuonna 1920 ja ilmestyy edelleenkin Suomen vapaakirkon joululehtenä. Taiteellisesti tyylikäs varhainen lehti oli Turussa painettu Sampo, joka ilmestyi vuosina 1908-1916. Sitä kuvittivat monet aikansa tärkeimmät ja parhaat taiteilijat, kuten Akseli Gallén-Kallela, Santeri Salokivi ja Victor Westerholm. Lehdessä oli mukana myös nuori Rudolf Koivu.
Valistuksen Joulupukki-lehden kukoistuskautta voi katsoa olleen 1920-1930-luku, jolloin sillä oli lähes maailmanluokan avustajia, kuten Rudolf Koivu, joka teki lehteen upeita töitä, ja Alexander Paischeff sekä Onni Muusari, jonka töissä oli huomattavia jugendvaikutteita. 1930-luvulla lehteä kuvitti myös myöhemmin televisiosta tunnettu Kylli Koski. Tarinoita ja runoja lehteen kirjoittivat muun muassa Akseli Einola, Tyyne Haapanen-Tallgren, Heikki Jartti, Urho Karhumäki, Aarni Kouta, Veikko Korhonen, Alpo Noponen, Jalmari Sauli, Toivo Tarvas ja Einari Vuorela.
Suuri osa joululehdistä suunnattiin nuorille ja lapsilukijoille, mutta kiinnostavan poikkeuksen muodostaa kirjailija Maila Talvion päätoimittama Kulkuset, joka ilmestyi alaotsikolla "Joululukemista maalaisille". WSOY:n julkaisema lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913. Lehti suuntautui taiteeseen ja kirjallisuuteen ja sen avustajiin kuuluivat muun muassa presidentin vaimo Ester Ståhlberg sekä Mika Waltari, jonka joulutarinoihin kuuluu vuonna 1930 ilmestynyt "Onnellinen loppu", joka julkaistiin Kulkusissa Martta Wendelinin kuvituksella. Kulkusissa ilmestyi myös erilaisia taideliitteitä, erityisen hieno liite oli (ilmeisesti ruotsalaisen) taiteilija Carin Adelswärdin primitiivisellä tekniikalla kuvittama Aleksis Kiven kertomus "Hiidenkivi". Hauska lisä on yleensä kovin vakavana tunnetun V. A. Koskenniemen kauhuhenkinen runo "Sir Edward". Lehti lakkasi ilmestymästä vuonna 1930.

Muita kustantamojen joululehtiä olivat muun muassa Kariston Pienokaisen joulu ja Joulutunnelma. Edellinen alkoi ilmestyä vuonna 1925 ja luotti enemmän käännöstarinoihin ja ulkomaisiin kuvituksiin kuin kotimaisiin. Otavan joululehti oli Joululahja, joka ilmestyi vuosina 1915-1956. Lehti oli aluksi Helmi Krohnin, Arvid Lydeckenin ja Anni Swanin toimittama, mutta pian Swan jättäytyi toimittajan töistä pois. Joululahjan kannet olivat usein Martta Wendelinin kuvittamia; Wendelin onkin ollut Rudolf Koivun rinnalla yksi tärkeimpiä jouluaiheen kuvittajia Suomessa. Wendelinin työt Joululahjassa ovat herkkiä lapsiaiheita, jotka vetoavat lukijoihin edelleen. Joululahjaan kirjoittivat monet ajan tärkeät ja tuotteliaat lasten- ja satukirjailijat, kuten Tyko Hagman, Joni Rautio ja Annikki Setälä. Hilda Huntuvuori kirjoitti lehteen monia Raamattu-aiheisia tarinoita, ja uskonnollinen sisältö näkyi lehdessä muutenkin melko runsaana. Lehteen tekivät sarjakuvia muun muassa Hjalmar Löfving sekä nimimerkit ESA, Ha-Ve ja K. Vuoristo. Akseli Einolan itsensä kuvittamat sadut lähenivät paikoitellen sarjakuvaa. Upeita kuvituksia tekivät myös Hanna Frosterus-Segerstråhle ja Eeli Jaatinen. Sodan jälkeen lehteen kirjoittivat muun muassa Ester Ahokainen ja Aili Konttinen sekä Annikki Setälän käly Aini Setälä. Uusi kuvittaja oli naivistisia töitä tehnyt Helmiriitta Honkanen.
WSOY:n julkaiseman Sirkka-lastenlehden jouluversio Sirkan joulu ilmestyi sota-aikana Anni Swanin päätoimittamana. Joulunumeroita selvästi myytiin Swanin nimellä, sillä normaaleissa numeroissa hänen nimeään ei ollut kansissa. Joulunumeroihin panostettiin, sillä muutoin mustavalkoisen lehden joulunumerot olivat näyttävästi moniväripainettuja. Kirjoittajina olivat päätoimittaja Swanin lisäksi muun muassa Ester Ahokainen, joka julkaisi lehdessä paljon lastenrunoja, Aino Pälsi, Raul Roine, Annikki Setälä ja Toini Swan sekä eksoottisia aiheita suosinut R(afael). Austio. Akseli Einola teki Joululahja-lehdestä tuttuja kuvitettuja satuja, ja kuvittajista tunnettuja olivat ainakin Rudolf Koivu ja Helga Sjöstedt. Hjalmar Löfving julkaisi Sirkan joulussa sarjakuvaansa Olli Pirteä.

Samoihin aikoihin kahden edellämainitun kanssa julkaistiin myös lastenlehti Pääskysen erillistä Joulukontti-nimistä joululehteä. Sen päätoimittajia olivat 1920-luvulla Helmi Krohn, Arvid Lydecken ja Salme Setälä. Lehdessä oli vielä tuolloin paljon uskonnollista sisältöä, mutta myös satuja hienoin kuvituksin varustettuna, mainittakoon vaikkapa Alexander Paischeffin "Taikaneste", jonka hän oli itse kuvittanut. Muita tärkeitä kuvittajia olivat Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. 1930-luvulla Joulukonttiin piirsi Koivun lisäksi muun muassa Arnold Tilgmann ja Olavi Vikainen sekä tuntemattomampi, joulukorttejakin tehnyt Maria Orjala. Kiinnostava erikoisuus on vuoden 1939 numerossa ilmestynyt Aarne Koposen fantasiatarina "Kuningas Robotti".
Helmi Krohn jatkoi lehden päätoimittajana vuoteen 1956, jolloin se lakkautettiin. Helmiriitta Honkanen pistää silmään viimeisten vuosien raikkaana kuvittajana. Martta Wendelinin kannet jatkoivat aina lehden lopettamiseen saakka, samoin uskonnollinen sisältö, joskin se väheni selvästi ajan myötä.
Mainittujen lehtien lisäksi myös kustantajien perustama Koulutarpeiden Keskusliike julkaisi omaa lehteään, Pikkuväen joulua vuosina 1934-1960.

Kiinnostava ja aikuisille suunnattu oli Liikeapulaisten liiton julkaisema Joulutouhu (1932-1958), jossa siinäkin näkyi paljon Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kansikuvia. Olavi Salmisen päätoimittamassa lehdessä ilmestyi usein kauppa- tai liikeaiheisia novelleja, joita kirjoittivat Erkki Ilmari (eli Erkki Ilmari Lehtonen), M. eli Maija Pajari, Veikko Virmajoki ja saaristolaistarinoistaan tunnettu Emil Elenius. Myös kauhutarinoita kirjoittanut nimimerkki T. Syväkari kirjoitti Joulutouhuun, tosin muissa tyylilajeissa. Lähes joka numerossa julkaistiin Tiituksen eli Ilmari Kivisen pakina. Näyttävän näköisen lehden välissä julkaistiin usein myös irrotettava taidekuva, esimerkiksi Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen töitä.
Joulutouhun kohdalla näkyy erityisen hyvin se, että sota-aika vähensi kirjoittavien ja kuvittavien avustajien määrää ja laatua - sama ilmiö tapahtui tietysti muissakin joululehdissä, mutta lastenlehdissä kato ei ollut niin suuri kuin Joulutouhussa, koska lapsille tarinoita kirjoittivat usein naiset, jotka eivät joutuneet rintamalle. Joni Rautio oli Joulutouhun kohdalla poikkeus, sillä häneltä ilmestyi lehdessä sota-aikanakin useita novelleja. Sodan jälkeen lehteen piirsi hauskoja impressionistisia kansikuvia Eero-Einari eli Forssassa vuonna 1910 syntynyt Eero Einari Nurmela.
Liikeapulaisten liiton lisäksi monet muutkin yhdistykset julkaisivat joululehtiä: Misericordiaa julkaisi vuosina 1941-1964 Suomen sairaanhoitajataryhdistys, Taikasauvaa (1928-1931) julkaisi Koteja kodittomille lapsille, Orvon joulua taas Orpokotiyhdistys Siunauksela vuosina 1924-1987. Lehtien kanssa myytiin usein myös jouluaiheisia postikortteja.
Myös sota-aiheet näkyivät joululehdissä. Anna Kaitilan ensimmäisen maailmansodan myllerryksiin sijoittuva tarina mainittiin jo, Suomen sotiin sijoittuvat runoilijana tunnetun Ilmari Pimiän "Joulukirje rintamalle" (Joulupukki 1941) ja Toini Lehtisen "Joulu tuli sittenkin" (Joulupukki 1940), jossa rintamalle lähtenyt isä palaa huonoista uutisista huolimatta kotiin jouluksi.
Uskonnollinen sisältö ei lehdistä koskaan poistunut, minkä todistavat monet toimittaja Veikko Ennalan ankarana isänä tunnetun Atte Ennalan Raamattu-aiheiset tarinat Joulupukki-lehdessä. Raamattu-tarinoita kirjoittivat joululehtiin myös Hilda Huntuvuori ja Heikki Soisalo.

Myös monet yleisaikakauslehdet, kuten Kotiliesi, Seura ja Apu, julkaisivat erillisiä joulunumeroita, joissa ilmestyi paljon kirjailijoiden tekemiä joulutarinoita sekä jouluaiheisia kuvituksia. Esimerkiksi Mika Waltari kirjoitti paljon Kotilieden Jouluun. Joulunumeroita julkaisivat myös Hakkapeliitta ja Suomen Sotilas sekä erälehdet.
Myöhemmin yhteiskunnan maallistuessa joululehdet ovat palautuneet lähemmäksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tilannetta, jossa uskonnolliset yhteisöt julkaisevat omia joululehtiään, mutta maalliset tahot ovat niistä luopuneet. Murros tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin monivärisinä painettujen joululehtien viehätys väheni muidenkin lehtien vähitellen siirtyessä moniväripainatukseen. Lisäksi lehdet saivat radiosta, televisiosta ja elokuvista kilpailijoita. Lopullisen niitin antoivat radikaalit kulttuuripiirit, joille joulunvietto oli merkki yhteiskunnan jämähtämisestä vanhoihin tapoihin. Uskonnollisissa piireissä lehdet ovat edelleen suosittuja. Esimerkiksi Raamattuopiston Joulusanoma ilmestyy edelleen.

Joululehtien viehätys ei ole kuitenkaan lakannut - tämä koskee varsinkin lapsille tarkoitettuja joululehtiä. Kauniit käsityönä tehdyt värikuvat eivät ole vanhentuneet ja joulutarinoiden yksinkertaisuus ja niiden teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, vaikka uskonnollisuus ja hartaus eivät sinänsä kiinnostaisikaan. Lehtiin sisältyy suuri määrä suomalaisen kirjallisuuden, lehtikuvituksen ja sarjakuvan historiaa ja olisi sääli, jos se jäisi kokonaan huomiotta.

Kirjallisuutta:

Orvo Bogdanoff: Joutui joulu pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. Kansainvälinen kuvakulttuuriyhteisö Säde 2011.

http://www.posti.fi/postimuseo/nayttelyt/teemanayttelyt/2009/joululehdet.html (sit. 6.9.2012)

https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2009/joulun-sanomat-joululehtiae-sata-vuotta-sitten-1

http://sivustot.tuusula.fi/museot/wendelin/tekstisivu.tmpl?numero=85393408

Hauskaa joulua -kirjan sisällysluettelo (joka ei siis löydy kirjasta): 

Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo

Uusi Ruudinsavu ulkona

Toimittamani Ruudinsavu, Suomen Länkkäriseuran virallinen äänenkannattaja, on jälleen kerran ilmestynyt. Lehdessä on pitkä essee Cormac McCarthysta, joka on ajankohtainen klassikkoromaani Blood Meridianin käännöksen ansiosta, artikkeli Lonesome Dove -tv-sarjoista, teksti Buck O'Rue -sarjakuvasta, jota Disney-mies Paul Murry teki varhain urallaan, sekä pidemmät nekrologit Sergio Bonellista ja Jean Giraudista. Lisäksi lehdessä on monta pikkujuttua sekä arvioita ja laaja nekrologipalsta. 

Lehden kansikuvassa - jonka on tehnyt maanmainio Anssi Rauhala - keekoilee Länkkäriseuran kesäpippaloista tutussa asennossa seuran aktiivijäsen Sami Myllymäki.

Tilattavissa osoitteesta ruudinsavu@gmail.com.

Nillitystä elokuvakritiikistä eli tapaus Killing Them Softly

Pidin tavattomasti Andrew Dominikin rikoselokuvasta Killing Them Softly enkä peitellyt innostustani Sylviin kirjoittamassani arviossa. Viikkoa myöhemmin luin Antti Selkokarin arvion samasta elokuvasta Aamulehden Valo-liitteestä. Selkokari oli huomattavasti kriittisempi elokuvaa suhteen, piti sitä ilmeisesti jonkinlaisena Tarantino-kopiona. Selkokari aloittaa: "Parhaat rikoselokuvat tulevat kioskikirjoista, joita ei lueta turhan tarkkaan."

Elokuvahan perustuu amerikkalaisen George V. Higginsin romaaniin Cogan's Trade, josta on nyt otettu uusintapainos elokuvan nimellä ja leffakannella (ei suomeksi tietenkään). Ymmärrän ajatuksen, jota Selkokari hakee, mutta Higgins ei kuitenkaan ole kioskikirjailija. Kaikki hänen kirjansa on julkaistu kovakantisina laatukustantamoilta ja hänellä on usein ollut enemmänkin kaunokirjallinen maine kuin varsinaisen rikoskirjailijan. Tämän on sinetöinyt muun muassa Julian Symonsin suitsutus dekkarin historiassa, joka on suomeksikin nimellä Murha! Murha!

Higginsin tyylikin takaa sen, että hänen kirjojaan ei voi lukea kuin "kioskikirjoja, joita ei lueta turhan tarkkaan". Higgins jättää pois kerronnallisen kuvailun ja juoni kulkee lähes pelkästään dialogin avulla. Higgins jättää usein pois myös lukijaa ohjaavat parenteesit ("hän sanoi", "McCormick kysyi", "nainen epäili"). Hänen teoksiaan nimenomaan ei voi lukea huolimattomasti. (Tämän huomaa myös katsomalla aiemman Higgins-filmatisoinnin Eddie Coylen ystävät. Sitä ei pysty seuraamaan keskittymättä. Kummatkin elokuvat ovat hyvin säilyttäneet kirjailijan dialogivetoisen tyylin. Killing Them Softlyssahan juonta ei kuljeteta juuri muuten kuin dialogin avulla ja silti elokuva toimii parhaimmillaan kuin unelma.)

Olen ennenkin pannut merkille samanlaisia kommentteja elokuva-arvioista. Kari Salminen kirjoitti joku vuosi sitten Lannistumaton Luke -elokuvasta ja heitti ohimennen jotain siihen suuntaan, että usein vanhat kioskipokkarit paranevat elokuviksi tehtynä. Lannistumaton Luke perustuu kuitenkin kovakantisena kirjana julkaistuihin karriääririkollisen romaanimuotoisiin muistelmiin, ei kioskipokkariin. Donn Pearce oli itse myös käsikirjoittamassa elokuvaa. Silti Salminen tuntui ajattelevan, että elokuvassa oli haluttu vain käyttää poisheitettäväksi tarkoitettua kirjaa pohjana jollekin muulle, joka olisi lähtökohtaisesti jotain parempaa ja pysyvämpää.

Vastaavaa "elokuva on aina parempi" -ajattelua näkee usein muutenkin, vaikkapa Psykosta puhuttaessa. Hitchcockin elokuva on hieno ja omana aikanaan valtavan vaikutusvaltainen murtaessaan lukuisia tabuja, mutta Robert Blochin alkuperäisromaania on arvioissa sanottu estoitta roskaksi. Samantyyppisiä asenteita näkyy vaikkapa vanhoista film noir -elokuvista puhuttaessa: elokuvat kiinnostavat, mutta harva on kiinnostunut romaaneista, joihin ne perustuvat tai ne tuomitaan lukematta pulp-roskaksi (vaikka ne olisivat siitä hyvin kaukana). Voi olla, että kysyn naiivin kysymyksen, mutta kysyn sen silti: mistä johtuu tämä visuaalisen mielihyvän ylivalta? Miksi samat tarinat olisivat väistämättä parempia elokuvana kuin kirjana? Heitän nopean: jos minun pitäisi nyt valita, katsoisinko Shaft-elokuvan vai lukisinko Ernest Tidymanin alkuperäisen Shaft-romaanin, valitsisin jälkimmäisen.

NYT PUHUU KIRJAILIJA: "Valehtelin esikoisteoksessani!"

Olen pitänyt joulukuussa lomaa, kun joulukirja osoittautui fiaskoksi ja turhauduin (en uskalla käyttää sanaa "masennus"). Huomasin, että mikä tahansa poikkipuolinen sana muuttuu murskaavaksi kritiikiksi, jota en kestä luhistumatta. Oli pakko keskeyttää työnteko, jätin kesken esimerkiksi kevääksi sopimani Lovecraft-käännöksen. (Onneksi verohallinto muisti tietotyöläistä avokätisesti.)

Koska oma käsitykseni lomailusta koostuu lähinnä siitä, että luen sattumanvaraisia kirjoja, joilla ei ole juuri mitään tekemistä työn kanssa, tartuin hyllyssä kauan olleeseen  Clark Howardin teokseen Upporikkaat. Oma kappaleeni on kansipaperiton Johanna-kirjakerhon julkaisema laitos, jonka olen joltain kirppikseltä hommannut vuosia sitten.

No niin, nyt kysytte tietenkin, mikä ihmeen Clark Howard. Howard on erinomainen rikoskirjailija, jonka novelleja ylistän esikoisteoksessani Pulpografia. Howardin novelleja suomennettiin seitsemän kappaletta Alfred Hitchcock's Mystery Magazinen suomalaisissa vastineissa 1970-luvun alussa (kaikki näköjään vuonna 1973). Kirjoitan Pulpografiassa: "Howard käyttää lajityypin kliseitä - karannut vanki, kohtalokas nainen, pelipaikat -, mutta luo niistä aivan erilaisia tilanteita kuin monet muut alan kirjailijat." Novellista nimeltä "Katkerat lääkkeet" totean, että siinä Howard "tekee hienon tutkielman ahneudesta ja sen seurauksista". Erityisesti mieleen on jäänyt novelli "Panttivangit", jossa kolme karkumatkalla olevaa rikollista törmää välejään julmasti selvittelevään perheeseen.

Mainitsen Howardin ainoan romaanimittaisen suomennoksen Upporikkaat häntä käsittelevän hakusanan viimeisessä kappaleessa. Totean, että Upporikkaat on "viihdyttävä ja eeppinen kertomus Texasin öljymiljonäärien välisistä kamppailuista ja vihanpidosta". Sanon, että vaikka suomennos vaikuttaa tavanomaiselta viihderomaanilta, kirja on "hyvin ilkeä ja kyyninen".

Kuten tämän blogitekstin otsikko ilmoittaa, valehtelen esikoisteoksessani. En ollut nimittäin lukenut Upporikkaita - luin sen vasta nyt (itse asiassa luin sen loppuun itsenäisyyspäivän iltana). Keksin kuvailun takakannen ja silloisen (Pulpografia ilmestyi jouluaatonaattona 2000) vaatimattoman nettihaun perusteella. Jossain määrin ymmärrän 12 vuotta nuorempaa itseäni, sillä luin Pulpografiaa varten 300-400 kirjaa (ja saman verran novelleja eri lehdistä). Deadlinen uhatessa jotain oli pakko jättää lukematta.

Olisin tosin voinut jättää tuon "ilkeän ja kyynisen" pois. Se on nimittäin vale. Totta on, että Howardin Upporikkaat on viihdyttävä ja eeppinen, mutta ilkeä ja kyyninen se ei ole, pikemminkin kaikkea muuta.

Upporikkaissa on kaikki parhaan amerikkalaisen viihdekirjallisuuden hyveet: Tarina kulkee eteenpäin jatkuvien draamallisten jännitteiden avulla. Ihmisten kuvaus perustuu toimintaan. Laajat historialliset kaaret liikkuvat jossain taustalla takana, mutta kuitenkin niin että ne vaikuttavat yksilötason päätöksiin ja tapahtumiin. Howard välttelee loppuun asti viihteen tyypillisimpiä tapoja kuvata henkilöitä - tärkeämpää kuin ulkonäkö on heidän tekemänsä henkinen ja fyysinen vaikutus, jota Howard usein kuvaa pelkästään pienen yksityiskohdan avulla (miehen jännittyvä hauis, naisen suudelman hetkellä avautuvat huulet). Howard on hyvä myös naishenkilöiden kuvaajana. Kirjan naishahmot ovat vivahteikkaita ja voimakkaita, aivan kuin kirjan miehetkin.

Tarina alkaa vuodesta 1918 ja päättyy toisen maailmansodan jälkeisiin tunnelmiin. Päähenkilö on Sam Sheridan, isättömäksi itseään luuleva älykäs nuori mies, joka ensimmäisestä maailmansodasta tullessaan saa tietää perineensä tuntemattomalta texasilaiselta karjaparonilta pienen, arvottomana pidetyn maaläntin. Sieltä kuitenkin löytyy öljyä ja Sheridan ansaitsee miljoonaomaisuuden omalla kovalla työllään. Sheridanilla on myös sosiaalista omatuntoa, sillä hän kannustaa perustamaan osuusliikkeitä ja muun muassa antaa ilmaisia tontteja farmareille ja tekee avokätisiä öljynporausdiilejä maanviljelijöiden ja intiaanien kanssa. Lopussa tulee mieleen, että Clark Howard on halunnut Sam Sheridanissa luoda miespuolisen Scarlett O'Haran, ihmisen joka aina nousee jaloilleen riippumatta henkilökohtaisista ja yhteisön kriiseistä (tulipalo, hirmumyrsky, läheisten kuolemat, vaimon uskottomuus jne.). Välillä mennään ajassa taaksepäin aina Villin lännen aikoihin, mielessä käy vertailukohtana Larry McMurtryn Lonesome Dove ja siitä tehty klassikon asemaan noussut minisarja. Kerronnan dramaattisuus vähenee kolmannessa ja viimeisessä osassa, mutta ei niin paljon että kirjasta jäisi huono jälkimaku.

Totean Pulpografiassa vielä, että Howardin kirjan nimen pitäisi olla "Sikarikkaat", koska se on englanniksi Dirt Rich. Luulisin että nimen antaessaan Howard on enemmänkin miettinyt Texasin pölyistä maaperää. Se siitä kyynisyydestä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että tiukat tuomiot kirjoista kannattaa jättää väliin, jos niitä ei ole lukenut. Elementary, my dear Nummelin. Laajemmalla tasolla opimme sen, että Pulpografian kaltaista kirjaa ei kannata tehdä, jos kaikki käsiteltävät teokset pitää varta vasten lukea. Tämä on syy, miksi vuosia suunnittelemani ja mainostamani Pulpografia Britannica on edelleen kesken - kun aikaa on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän (ehkä osittain omasta syystä), on vaikeampi keskittyä lukemaan vielä yksi Peter Cheyney tai aloittaa Sexton Blake -sarjan lukeminen. En tiedä, ilmestyvätkö muut Pulpografia-sarjan teokset ikinä (Pulpografia Erotica, Pulpografia Australiensis 1-2, Pulpografia Gallica, puhumattakaan pääteoksekseni haaveilemastani Pulpografia Fennicasta). Palatakseni alussa mainitsemaani työkriisiin: minun on joko hylättävä nämä hankkeet tai keskityttävä enemmän ja paremmin.

Edit: muutin muuten asetuksia niin, että nyt näitä postauksia voi jälleen kommentoida (jos on Google-tili).