Cormac McCarthy ja antilänkkäri

Divarinpitäjätuttava oli lukenut joululomalla Patrick DeWittin Suomessakin melko suosituksi osoittautuneen lännenromaanin Sistersin veljekset. Tuttavani kehui kirjaa kovasti Facebookissa ja intoutui vertaamaan sitä Flann O'Brieniin ja totesi, että harva kirjailija on näin reippaasti irtisanoutunut länkkärien kliseistä.

Olen ollut DeWittin romaanin kohdalla jo aika kyllästynyt puhumaan länkkärien kliseistä, kun suurin osa DeWittiä hehkuttaneista lukijoista ei todennäköisesti ole lukenut yhtään lännenromaania. Jossain blogissa todettiinkin, että Sistersin veljekset osoittaa, että länkkäreissä on enemmän vaihtelua kuin Tex Willerin perusteella voi ymmärtää.

No totisesti on! Suomalaisia lukijoita on kohdeltu aina melko huonosti tämän lajityypin suhteen ja muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lajityypin keskeiset taiteellisesti huomionarvoiset romaanit on jätetty suomentamatta. Vaikka monet täällä rakastavat Lonesome Dove -tv-sarjaa, Larry McMurtryn Pulitzer-palkinnon voittanutta romaania ei ole vieläkään suomennettu! Hatusta vetäisen listan tärkeistä kirjailijoista, joiden lännenromaaneja ei ole suomennettu ja jotka hyvinkin voisivat haastaa näkemyksen siitä, että Patrick DeWitt teki Sistersin veljeksillään jotain täysin ennenkuulumatonta: Thomas McGuane, Edward Hoagland, Ishmael Reed (kyllä, jazzlyyrikkona tunnetun Reedin romaaneihin kuuluu sekopäinen länkkäri Yellow Back Radio Broke-Down, 1969), Tom Robbins, Michael Ondaatje (okei, The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems on runokokoelma, ei romaani)... Edward Abbeylta on suomennettu vain hänen sinänsä mainio muistelmateoksensa Kesä erämaassa, E. L. Doctorowilta on vieläkin suomentamatta hänen esikoisensa, lännenmaisemiin sijoittuva Welcome to Hard Times (1960).

Vielä enemmän länkkärien kliseitä haastaa Cormac McCarthyn Veren ääriin eli viime syksynä viimeinkin suomeksi kääntynyt Blood Meridian (1985), jota muun muassa Harold Bloom on ylistänyt yhdeksi aikamme suurimmista kirjoista (sinänsä Bloomin suomeksikin oleva Lukemisen ylistys on harvinaisen puuduttavaa luettavaa, kuin kirjallisuudentutkimusta suoraan 1940-luvulta). Oikeastaan voisi sanoa, että siinä missä DeWitt lähinnä leikittelee länkkärin kliseillä - vaikutelmaksi jää että hän ei kauhean hyvin niitä edes tunne, mitä nyt nähnyt muutaman peruselokuvan -, siinä McCarthy pureutuu niihin ja murtaa ne kaikki yksitellen. Kuvaus intiaaneja vastaan käytävästä sodasta saa Joseph Conradin Pimeyden sydämen vaikuttamaan pikkupoikien jokiseikkailulta. Eversti Kurtzilla ei ole mitään McCarthyn kokemuksiin verrattavaa, olisi hyvin sietänyt säilyttää järkensä. (Mielessä käy vertailu Kenneth Robertsin romaaniin Luoteisväylä, josta King Vidor teki elokuvan, joka ei ole hulluuden kuvauksessaan läheskään yhtä vaikuttava.)

Veren ääriin ei kuitenkaan ole tyypillinen antilänkkäri samalla tavalla kuin se kriitikko Leslie Fiedlerin alun perin tarkoittamassa mielessä käsitetään - se ei pyri horjuttamaan näkemyksiämme intiaanisotien poliittisesta oikeutuksesta tai tarjoilemaan vaihtoehtoista näkemystä intiaaneista verenhimoisena kansana, joka sietikin hävittää. Se ei myöskään ilkamoi valkoisten valloittajien typeryydellä tai vallanhimolla eikä se kuvaa kapitalismin tunkeutumista Villiin länteen. Sitä ei voi siis verrata esimerkiksi Robert Altmanin McCabe & Mrs. Milleriin tai Arthur Pennin Pieneen suuren mieheen. (Ai niin, Thomas Bergerin romaania, johon Pennin elokuva perustuu, ei ole myöskään suomennettu.)

Tämän kaiken kääntöpuolena on tietenkin se mahdollisuus, että McCarthy hyväksyy tämän kaiken. En ihan suoraan sanoen löydä Veren ääriin -romaanista näkemystä, jossa tuomittaisiin valkoisten suorittama Pohjois-Amerikan valloitus - enkä myöskään löydä näkemystä, jossa McCarthy tuomitsisi väkivallan. Hänen kuvauksensa kirjan eräästä keskushenkilöstä, tuomarista, on tietysti hyvin ambivalentti, mutta se on oikeastaan niin ambivalentti, että on vaikea sanoa, onko tuomari McCarthyn näkemysten äänitorvi vai edustaako hän McCarthylle jotain kritisoitavaa. Selvää nimittäin on, että McCarthyn toisen romaanin, Menetetyn maan sheriffin konservatiiviset näkemykset, joita hän monologeissaan selittää, ovat suurin piirtein samoja kuin McCarthyn. (Onkin erityisen ironista, että kirjasta tekivät elokuvan juutalaispostmodernistit, Coenin veljekset. Ilmankos jotkut ovatkin todenneet, että elokuvasta tuntuu kaiken itsevarman pinnan alla puuttuvan sisältö.) Mietin jossain määrin samaa Tien lopussa: miten McCarthyn näkemys eroaa amerikkalaisten uusnatsien näkemyksestä, jossa ydinsota saa huoletta tuhota rappioituneen ihmiskunnan, jotta rehdit perusamerikkalaiset voivat aloittaa alusta? (Vrt. esim. The Turner Diaries.) (Myönnän kyllä suoraan, että en ole lukenut kirjaa, ainoastaan nähnyt John Hillcoatin elokuvan, mutta teen parhaani korjatakseni asiaintilan.)

McCarthyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen tyylinsä kirkkaus ja hypnoottisuus riittävät nostamaan hänet kymmeniä, ellei satoja kertoja tavanomaisen äärioikeistolaisen machouhoilun yläpuolelle.

Tässä pari linkkiä aiheen tiimoilta: oma arvioni Sistersin veljeksistä, joka on ilmestynyt Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä, Timo Hännikäisen asiantunteva ja poliittisesti kiinnostava arvio Veren ääriin -kirjasta, ja tässä jonkun yliopistotutkijan paperi Leslie Fiedlerin antiwestern-termistä.

Seamus Scanlonin novelli Pohjois-Irlannista

Julkaisin viisitoista numeroa Isku-nimistä lehteä, jossa ilmestyi niin uusia kuin vanhojakin rikosnovelleja, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Lehti oli harrastusta ja harjoittelua, mutta johti joihinkin töihin, joita teen edelleen. Lakkautin lehden pari vuotta sitten, kun totesin, ettei minulla ole enää aikaa tehdä lehdestä niin hyvää kuin olisin halunnut. Pari viimeistä numeroa ilmestyivät netissä, ne ovat siellä edelleen luettavissa. Suosittelen.

Minulta jäi muutama sovittu käännösteksti julkaisematta, joista yksi alla. Se on irlantilaisen kirjoittajan Seamus Scanlonin (joka ei siis ole jalkapalloilija Scanlon) novelli, josta hän hommasi itse käännöksen minulle. Yksi syy siihen, että novelli jäi julkaisematta, oli juuri käännöksen taso. En itse asiassa tiedä, keiltä Scanlon käännöksen tilasi, mutta se oli varsinkin lopussa perin heikko - itse asiassa vaikuttaa siltä, että kääntäjiä on ollut kaksi, joista alun kääntänyt oli parempi. Olen kuitenkin kokenut, että teksti on hyvä, joten yhtenä vuoden ensimmäisistä töistä päätin hiukan siistiä käännöstä - onneksi Scanlonin novelli löytyi englanniksi netistä, pystyin tarkistamaan joitain asioita ja huomasin, että kuka novellin sitten olikin kääntänyt, hän oli tehnyt pahoja virheitä. (Mutta koneen tekemästä käännöksestä ei selvästikään ole kyse.)

Alla oleva novelli ansaitsisi vielä yhden tai kaksikin editointikierrosta, mutta en itse niihin nyt veny. Itse tarina on vahva ja vakuuttava kuva Pohjois-Irlannin tilanteesta vielä parikymmentä vuotta sitten. 

Minun kaunis röyhkeän petomainen Belfastini
Seamus Scanlon

Vinoon parkkeerattu Saracen-panssariauto katsoo Laganista loivasti nousevaa hämärää sumuista silhuettia. Sen korkeat voimakasmuotoiset renkaat seisovat uhkavassa asennossa murtuneella jalkakäytävällä ja sen lommoinen harmaa puskuri tuskin erottuu häälyvässä valossa. Korkealle kätketystä aseesta syöksähtävä savupilvi häipyy nopeasti näkyvistä.
Poika juoksee kivien roskaaman kadun yli kohti kauppoja. Hänen äitinsä huutaa oviaukosta: – Ole varovainen!
– Ei mitään hätää, äiti!
Mellakointi jatkuu hetken. Aika juoda teetä. Muutama alakuloinen teini seisoskelee tien päässä kyyristyneinä poltettujen autonraatojen taakse ja polttelee tupakkaa, kommandopipot ja heittolingon ammuksia käsissään ja katselee samalla tietä pitkin. Pojan sisko tunkee oviaukosta äitinsä ohi ja juoksee ulos hänen peräänsä.
Tyttö huutaa itkunsekaisesti: – Bernie, Bernie!
Poika kääntää päätään. Hän tuntee raskaan kieppuvan esineen halkovan ilmaa lähellä hänen kasvojaan. Sen ääni tuntuu vieläkin. Luoti iskeytyy Bernien nenävarteen – nostaa hänet irti maasta – heittää tytön päin oven karmia. Tytön kasvot räjähtävät hajalle. Aivokudosta ja verta valuu kotimme seinää alas lattialle.  On turmeltuneen Belfastin pääsiäinen. Tytön äiti kirkuu.
Poika haluaisi myös kirkua, mutta kurkusta ei tule ääntä.
Hän kompuroi takaisin sisään – hänen siskoparkansa lojuu lattialla murskattuna. Naapurit juoksevat kodeistaan – vetäen lasten äitiä pois.
Kirkumisen ääniä.
Saracen liikahtaa pois asemistaan, sen alustarakenne paljastuu, kun se ajaa nopeasti kasattujen barrikaadien yli, joiden oli tarkoitus suojella pyhää maata – Palestine Streetiä, Jerusalem Streetiä, Cairo Streetiä. Panssariauton hitaasti poistuessa väkijoukot palaat kaduille. Kivet putoilevat suojamuurilta.
Pappi saapuu paikalle. Poliisi tulee paikalle. Bernien veri valuu jalkakäytävälle, reunuksen yli, muodostaa pienen lätäkön kadulle. Ambulanssi saapuu. Heidän kasvonsa ovat tuhkanvalkoiset, kun he puhdistavat paikkaa verestä ja peittävät Bernien kasvot valkealla liinalla, joka kuitenkin tahraantuu punaisilla läikillä saman tien asettamisen jälkeen. Pojat kävelevät jalkakäytävän yli Bernien ruumiin rinnalla.
Äiti kirkuu vieläkin katkonaisesti uusien sireenien äänten ryöpytessä kuuluviin, kun lisää ambulansseja ja poliiseja saapuu paikalle kapeaa harmaata katua myöten. Poika katsoo tietä, kun hänen siskonsa kirkas mustanpunainen veri virtaa päästä ja niskasta ja silmistä ja nenästä ja suusta ja tarttuu pojan kenkiin ja virtaa taas eteenpäin. Poika riisuu kenkänsä ja sukkansa ja seisoo paljain jaloin veressä ja on varma, ettei koskaan unohtaisi tapahtunutta.
Hautausurakoitsijan noutaessa ruumista Royal Victoria sairaalasta naapurit ottavat lohduttaen äidin tykönsä ja pojan katse seuraa ruumisauton katoamista sumuun, joka peittää Ormeau Bridgen. Naapurit yrittävät houkutella poikaa sisälle. Hän seisoo märällä katukiveyksellä, kunnes yö pimenee ja viileä tuuli saa hänet vapisemaan. Poika kävelee taloon ja seuraa aulan linoleumiin jääneitä heikkoja jälkiä. Makuuhuoneessaan hän vetää lakanan päänsä ylle. Hän makaa valveilla koko yön. Aamulla valkoiseen lakanaan on kopioitunut punaiset jalanpainaumat.   
Seuraavan päivän ruumiinvalvojaisissa väkeä tulvii eteishalliin. Avonainen arkku lepää pehmustamattomalle keittiön tuolilla. Bernien pää on kääritty tukeviin käärinliinoihin. Kuiskailua, yskimistä. Sinivalkoinen tupakansavu ympäröi surijoita. Keittiössä naiset kaatavat teetä ja viinaa (irlantilaisten patenttiratkaisu epätoivoon) ja tarjoilevat kinkkuvoileipiä hillityn vaiteliaina.
Poika seisoo arkun pääpuolessa. Hänen äitinsä istuu kyyristyneenä tuolissa vastapäätä ja tuijottaa tyhjyyteen. Poika on pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen paitaan ja mustaan solmioon.  Hän seisoo paikoillaan koko päivän. Hän tarkkailee kaikkia huoneessa ja heidän lähestymistään. Hän kättelee surijoita, jotka yrittävät lohduttaa hänen äitään. Häntä he eivät yritä lohduttaa. Vain kädenpuristus – sanaakaan vaihtamatta. Nuoret saapasjalkaiset riutuneet ja kalpeaihoiset, joilla on julman raivoisa katse, nyökkäävät hänelle. He koskettavat ohikulkiessaan hänen kättään känsäisillä käsillään, bensiinin saastuttamilla käsillään, hurjasteluun tottuneilla käsillään, kivenheittäjän käsillään, laihoilla käsillään, kuolettavilla käsillään. Poika nyökkää takaisin.
Hän jää arkun viereen koko yöksi vielä senkin jälkeen, kun äiti on viety sänkyyn, kun naapurit ovat jo menneet kotiinsa, kun sukulaiset ovat nukahtaneet yläkerran kapeissa makuuhuoneissa.
Hautajaisissa Bernien koulukaverit muodostavat kunniakujan, kun juhlakulkue suuntaa kohti kirkkoa. Kaikilla on hoikat paljaat jalat, hoikat paljaat kasvot, mustat somiot ja valkeat paidat – vihattujen irlantilaisten univormut. Kulkue on täynnä itkua ja Jumalan ylistystä.
Arkku kannetaan jyrkännettä ylös kirkolta, poika kantaa Bernietä serkkujensa kanssa, juhlistaen kuolemalla voidellun ja taivaallisin sitein solmittua sopimusta. Tytön luokkatoverit kävelevät arkun vierellä ja harjoittelevat samalla surukävelyä, josta he tekevät pian täydellisyyttä hipovaa.

*****

Poika heitteli katon harjoilta joka yö palopommeja. Hän suuteli jokaista pulloa ennen heittoa, jotta se lentäisi pohja edellä ja tuli syöksyisi pullosta ennen kuin se osuisi kohteeseensa. Hän työskentelee hiljaisesti, tehokkaasti. Hänen heittonsa ovat mahtavia. Tytöt ihailevat. Suutelevat häntä. Hän odottaa, kunnes Saracen-panssariautot ovat muiden heittäjien ulottumattomissa. Sotilaat nojailevat vasten metallia. Tupakoivat. Naureskelevat. Kiväärin piiput osoittavat maahan. Rentoina.
Sitten poika astelee reunustalle ja valitsee puisesta korista palopommin. Hän sytyttää rievun ja heittää. Pitkä liekehtivä kaari päättyy maahan. Sotilaat hajaantuvat, mutta liian myöhään. Iho palaa kiinni heidän sinikeltaisiin univormuihinsa. Pojan äiti tarkkailee häntä joka ilta hänen poistuessaan kotoa ja valvoo, kunnes hän palaa retkiltään. Äidin suru polttaa syvällä ja tosissaan. Surun kirkas kajo pureutuu poikaan.
Hänet kuljetetaan pitkiksi viikonlopuiksi Belfastin ulkopuolelle, josta katoliset ovat paenneet etelään. Ja iltahämyssä hän harjoittelee ampumalla revolverilla tuulen kaatamia puita turvapaikan lähettyvillä. Suuliekin välähdys huipentuu hajanaiseksi valkoiseksi valokaareksi aseen piipun edessä, luoti piiskaa oksia ennen osumistaan hämärässä roikkuviin maaleiksi ripustettuihin kannuihin tai pulloihin. Laukausten väli on pitkähkö, koska hän antaa kaiun hälvetä ennen kuin nostaa aseen ampuakseen uudelleen. Ammuttuaan täyden lippaan hän vapauttaa rullan harjaantuneella otteella, piippu osoittaa ylös ilmaan, hylsyt putoavat känsäiseen käteen ja sitten hän pudottaa lämpimät hylsyt taskuunsa. Hitaan tehokkaasti hän lataa uudelleen, yön pimeyden syvetessä ja laukausten kukoistaessa entistä kirkkaampina.   
                                                 
*****

Hän istuu yläkerran makuuhuoneen lattialla nojaten seinään. Avoin ikkuna vangitsee kadun äänet, kirkon kellon kajahdukset, lasten kiljahdukset heidän leikkiessään ulkona pitkinä kesäiltoina ja armeijan helikoptereiden raskaan kuminan, kun ne lentävät Belfastin katujen yllä.
Hän kuuntelee tieltä kuuluvia askeleita, tyttöjen naurua ja vihattua englantilaista aksenttia. Hänen vieressään lattialla on Espanjasta salakuljetettu uudenhohtava pistooli, jonka pinnassa kiiltää vielä aseöljy. Häntä vastapäätä istuu vanhempi mies. Opastaakseen häntä. Antaakseen hänelle verikasteen.
Askeleet lähestyvät ylös tietä – kuuluu tytön naurua.  
Vapaalla olevat soltut makaa olohuoneen sohvalla. Rentoutuu. Perjantai-ilta Belfastissa – missä tytöt on aistikkaita ja asioiden tilat konstikkaita. Undertones soittaa "Teenage Kicksiä" ja Stiff Little Fingers "Suspect Devicea". Musiikki yrittää työntää pois vihan täyttämän ilmapiirin pogoilulla, staccato-soinnuilla ja särmikkäillä rytmeillä. Yrittää työntää vihan takaisin barrikaadien taakse. Takaisin rivitalojen ryhmiin, joissa se elää brittien, protestanttien ja Irlannin katolisten välillä.
IRA-perheiden tytöt – hurjat, äkkipikaiset, fanaattiset – ovat houkutelleet sotilaat mukaansa. Jotta heidät tapettaisiin. Nälkälakossa olevien veljien puolesta, laskuvarjojoukkojen ampumien veljien puolesta, protestanttien teurastamien veljien puolesta.
Brittisotilaat saivat mitä ansaitsivat.
Ehkä.
Kuningaskunnan sotilaat.
Pojat.
Poikasotilaat.
Seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaat.
Työväenluokkaiia nuoria, jotka oli revitty synkeiltä kotikonnuiltaan Coventrystä, Manchesterista, Birminghamista ja lähetetty vielä karummille kaduille minun kauniiseen, röyhkeän petomaiseen Belfastiini.
Suojelee valtakuntaa Whitehallin pehmytkätisten vanhojen äijien puolesta jotka ottaa teetä kermalla ja pelaa sotapelejä. Ilman hanskoja. Ulsterin punainen käsi. Vereen kastettu. Ei antauduta. Vittuun paavi! Vittuun kansa! Strateginen välttämättömyys, vanha kamu!
Poika hiipii hiljaa portaita alas kurkku ja suu kuivana, työntyy olohuoneen ovesta. Englantilaisten sotilaiden päät selviävät salamana. Ne ovat vasta nuoria poikasia. Ne nousevat sohvalta, niillä ei ole aseita, niillä on samanlaiset lyhyeksi kynityt päät kuin pojallakin, ja "Teenage Kicks" soi.
Tytöt kasaa tavaransa ja pakenee huoneesta sulkien oven perässään..
– Älkää, älkää!
Hiljaisena poika katselee sotilaita, ottaa tilanteen hallintaansa, ase tekee nättejä kaaria.
Huoneeseen astuu vanhempi mies poikien perässä.
– Olen pahoillani, se sanoo sotilaille.
Ja pojalle: – Tehkää heistä selvää.
Laukauksia, tähtäilyä, jotkut sarjat menee ohi – vaikea uskoa, matkaa on vain vajaa metri. Britit kaatuu, jää makaamaan raajat levällään, vavahtelee, vuotaa verta.  
Pikkuinen tappajapoika. 
Se poika olin minä.

William James, Otto Ville Kuusinen ja nykyinen työn maailma

Luin joululomalla paria kirjaa, jotka olin ostanut kirpputorilta vähän ennen pyhiä. Toisen ostin enemmänkin läpällä, toisen ostin filosofisesta kiinnostuksesta. Itse kukin saa arvata, kumpaan kategoriaan kuuluu Otto Ville Kuusisen Suuri vuosisatamme (julkaissut SKP 1961) ja kumpaan William Jamesin Elämän ihanteita (WSOY 1916). Kummatkin olivat omalla tavallaan kiinnostavia, Kuusisen kirjan kiinnostavin osuus oli siihen sisältyvä omaelämäkerran aloitus - hän ei koskaan kirjoittanut teosta loppuun. Se on sääli, sillä hän on elävä kirjoittaja ja aihe olisi ollut kiinnostava. Muutoin kirjassa on kaksi Kuusisen pitämää puhetta, jotka edustanevat aika tavanomaista neuvostoliturgiaa. Oma kiinnostavuutensa niissäkin on, kuten tullaan huomaamaan.

William James oli amerikkalainen filosofi - ja nimenomaan hyvin periamerikkalainen filosofi, sillä hänelle merkitystä oli ainoastaan käytännöllä ja toiminnalla. Ihmisten väliset suhteet, esteettiset elämykset ja yhteiskunta syntyvät toiminnassa ja käytännössä. Tämä on karkea yleistys, mutta jotain tällaista on pragmatismin nimellä tunnettu filosofinen suuntaus. Minusta se kuulostaa ihan järkevältä. Jos Jamesista on kiinnostunut filosofisesssa mielessä, kannattanee kirjastosta hakea tuoreet käännösteokset Onko "tietoisuutta" olemassa? (suom. 2008) ja Pragmatismi: uusi nimi eräille vanhoille ajattelutavoille (suom. 2008).

Juho Hollo

Itse lueskelin tätä vanhaa Juho (eli J. A.) Hollon käännöstä myös vanhahtavan, kauniin kielen takia. Minua viehätti myös se, miten Hollo on tuonut amerikkalaista tai ylipäätään anglosaksista keskustelua ja kirjallisuutta Suomeen 1900-luvun alussa, yleensähän ajatellaan, että Suomeen tuli tuolloin kaikki lähinnä Saksasta tai Venäjältä. (Hiukan camp-mielessä viehätti sekin, että kielessä on myös paljon kömpelyyttä ja pientä avuttomuutta englannin fraasien kanssa.) Elämän ihanteita koostuu Hollon esipuheesta sekä kahdesta Jamesin puheesta, joista toisella on hauska nimi "Jonkinlaisesta sokeudesta inhimillisissä olennoissa".

James (kirjailija Henry Jamesin veli muuten) toteaa toisessa puheessa "Mikä antaa elämälle merkitystä?" viehättävästi näin: "Ensimäinen [sic] asia, joka on opittava toisten ihmisten kanssa seurusteltaessa, on olla moittimatta heidän omituisia onnellisuuslajejaan, kun ne puolestaan eivät tee väkivaltaa meidän tavoillemme." Tämä ei ole vieläkään millään tavalla itsestäänselvyys, mutta on järisyttävää ajatella, kuinka radikaali ajatus on ollut 1800-luvun lopussa, kun James on puhettaan pitänyt. James on relativisti: kirjan pienessä esipuheessa hän sanoo: "Elämän tosiasiat ja arvot vaativat kokoilijoikseen monta vaarinottajaa. Ei ole mitään ehdottoman yleistä näkökantaa. Aina jää jäljelle yksityisiä, mainitsemattomia havaintoja, ja pahinta on että ne, jotka niitä ulkoapäin katselevat, eivät koskaan tiedä missä ne piilevät."

William James

Ajatus on joka tapauksessa Jamesin puheen keskeistä tematiikkaa, ja hän etenee siitä eteenpäin pitkällisiin yhteiskunnallisiin pohdintoihin, todeten lopuksi, että tulonjakoon liittyvät ongelmat johtuvat usein siitä, että vastakkaiset osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. James toteaa: "Useinkaan köyhä ihminen ei voi ajatella rikkaan miehen tuntevan muuta kuin pelkurimaista turvallisuuden, ylellisyyden ja naisekkaan hienostumisen himoa ja lisäksi rajatonta ahneutta. Mikä hän lieneekään, inhimillinen olento hän ei ole, vaan muistikirja, pankkitili. Samainen ahneus, pettymysten kateudeksi kääntämänä, on ainoa seikka, jonka rikas mies useimmiten voi havaita tyytymättömän köyhän mielentilassa." James toivoo, että osapuolet lähenisivät toisiaan edes jossain asiassa: "Kumpikaan, sanalla sanoen, ei älyä, että onnellisuus ja onnettomuus ja merkitys ovat elämän syvyyksissä piileviä sala-asioita; kumpikin kiinnittää ne ehdottomasti johonkin ulkonaisen tilanteen naurettavaan piirteeseen ja jokainen jää kaikkien toisten näköpiirin ulkopuolelle." Toisin sanoen yhteiskunnalliset epäkohdat johtuvat siitä, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan eikä kukaan ymmärrä, mikä elämässä on tärkeintä. (Mikä sitten on? James: "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin.")

James ei kuitenkaan kokonaan kiellä ongelmia tulonjaossa. Köyhyys on todellista. Hän myöntää, että "kaikenlaisessa anarkistisessa tyytymättömyydessä ja kaikenlaisissa sosialistisissa suunnitelmissa" on "vain rajoitetussa määrin" sairaalloisia puolia (mitähän tämä on englanniksi?). James toteaa kuitenkin, että yhteiskunta on joka tapauksessa "kulkemassa kohti jotakin uudempaa ja parempaa tasapainotilaa ja varallisuuden jakaantuminen on varmaan hiljalleen muuttumassa". Hän kirjoittaa: "Sellaisia muutoksia on aina tapahtunut ja niitä tapahtuu viimeisiin aikoihin asti." Ne siis ilmeisesti tapahtuvat itsestään. Lisäksi James on sitä mieltä, että tulonjakoon liittyvät kysymykset eivät mitenkään muuta sitä, mikä on elämässä tärkeintä. (Ja taas: ks. yllä.) Maailmalla ei ole todellista historiaa Jamesin mukaan, sillä muuttuvat olosuhteet koskettavat vain "elämän näkösällä olevaa pintaa".

Mitä tahansa tästä kaikesta onkin mieltä, niin on hienoa, että James siteeraa pitkään Walter Wyckoff -nimistä sosiologia, joka oli ollut mukana rakentamassa West Pointia (ilmeisesti kyse on sotilasakatemian rakennuksista) ja samalla tekemässä kenttätutkimusta palkkatyöläisten elämästä. Wyckoffin sanat sopivat monella tapaa 2010-lukuun, vaikka fyysisen ponnistelun määrä on nykyään tietenkin pienempi. Minäkin siteeraan häntä nyt pitkään Hollon suomentamana:

"Me olemme täysikasvuisia miehiä emmekä osaa mitään ammattia. Työmarkkinoilla olemme valmiit myömään enin tarjoovalle pelkän lihasvoimamme määrätyiksi tunneiksi joka päivä. Teemme siis kaikkein halpa-arvoisinta työtä. Ja myödessämme lihastemme voiman avoimilla markkinoilla saadaksemme sitä minkä saamme me myömme sen omituisissa olosuhteissa.Se on koko meidän pääomamme. Meillä ei ole mitään vararahastoja toimeentuloamme varten, emmekä me niin ollen voi jäädä odottamaan "poikkeuspalkkoja". Me myömme, koska meidän on pakko tyydyttää uhkaavaa nälkää. Ylimalkaisesti sanoen meidän on myötävä työmme tai kuoltava nälkään, ja koska nälkä odottaa muutaman tunnin päässä eikä meillä ole muuta keinoa tyydyttää sen tarpeita, meidän täytyy myödä heti siihen hintan, jonka markkinat meidän työstämme tarjoavat.
"Me olemme oppimattomia miehiä, mutta sen verran me selvästi havaitsemme, että olemme myöneet työmme, missä voimme siitä saada korkeimman hinnan ja että työnantajamme on ostanut sen sieltä, mistä hän sai sen halvimmalla. Hän on maksanut paljon ja hänen on saatava niin suuri määrä työtä kuin suinkin; me taas, läpikäyvän väkevän vaiston nojalla, luovutamme mahdollisimman vähän. Sellaisesta työstä kuin meidän näyttää eroitellun pois kaikki ne ainesosat, jotka työtä jalostavat. Me emme tunne mitään henkilökohtaista ylpeyttä sen edistymisestä emmekä mitään harrastusten yhteyttä työnantajamme kanssa. Emme tiedä mitään vastuunalaisuuden ilosta, emme mitään aikaansaannin kohottavasta tunnosta, meissä tuntuu vain kiduttava työn rasitus, toivo kuulla kellon soivan työstä pääsyä ja saada vihdoin palkkamme.
"Ollen mitä olemme, työmarkkinain pohjasakkaa, jolla ei ole minkäänlaista varmuutta jatkuvasta työnsaannista ja joka sinänsä on aivan järjestymätön, meidän täytyy odottaa saavamme työskennellä työnvalvojan valppaiden silmien alla ja suorittaa pakosta tehtävämme loppuun palkkaorjina, joita juuri olemmekin.
"Kaikki tämä merkitsee meille, että elämämme on kovaa, hedelmätöntä, toivotonta elämää."

Mikä on muuttunut? Niin kuin sanoin, työn fyysinen rasittavuus on aivan eri luokkaa nykään, mutta eikö tässä silti sata vuotta sitten ole kuvattu suurin piirtein vuokrafirmatyöläisen arkipäivää 2010-luvulla? Lisäksi Wyckoffin tutkimille miehille on tyypillistä, että he ovat kouluttamattomia - nykyään samoissa olosuhteissa työskentelevät ovat korkeasti koulutettuja!

Otto Ville Kuusinen

Hiukan samaa käsittelee myös alussa mainitsemani Otto Ville Kuusinen. Hän piti tammikuussa 1960 puheen Saksassa otsikolla "Nykyajan monopolikapitalismin näköaloista". Kuten sanottu, Suuri vuosisatamme -kirjan tekstit edustavat ahdasta ja suurelta osin valheellista neuvostopropagandaa, mutta niissä on silti hyviä huomioita. Seuraava katkelma kuvaa erinomaisesti nykysivistyneistön tilannetta - ajatelkaapa vaikka isojen mediatalojen freelancer-sopimuksia: 

"Sitäpaitsi kokee sivistyneistö erittäin raskaasti aikaisemman itsenäisyytensä menetyksen. Niin sanotut 'vapaat ammatit' lakkaavat yhä suuremmassa määrin olemasta vapaita, sillä yhä suurempi osa henkisen työn tekijöistä siirtyy palkkatyöhön, ts. joutuu niiden joukkoon, joita kapitalistiset yhtymät välittömästi riistävät. Tämä johtaa paitsi sivistyneistön ammatillisen vapauden toiminnan rajoittamiseen, kun se pakotetaan palvelemaan monopolistikoplan alhaisia etupyyteitä, myöskin painostavan poliittisen valvonnan lisääntymiseen."

Tässäkin tapauksessa tilanne on tietysti muuttunut - mitä esimerkiksi olisi poliittinen valvonta, jota Sanoma tai Alma Media tai Otava kohdistaisivat kirjoittajiinsa? Lisäksi Kuusinen puhuu palkkatyöstä, johon entinen vapaa sivistyneistö - kirjailijat, säveltäjät, taiteilijat - siirtyy, mutta hiukan mutatis mutandis tätä voisi käyttää kuvaamaan nykytilannetta, jossa sivistyneistö joutuu tekemään silppu- ja tilaustyönä kaiken, mitä "monopolistikopla" määrää, eikä silti saa kunnollista elantoa itselleen eikä saa edes pitää oikeuksia omaan työhönsä. (Kuusisen voisi alun perin ajatella viittanneen esimerkiksi Hollywoodiin, johon suuret määrät Euroopassa omaehtoista taidetta luoneita kirjailijoita, kuvaajia ja säveltäjiä pestautui toisen maailmansodan mainingeissa. Joka tapauksessa kyse on samasta asiasta: kun yhteiskunnallinen tilanne ei mahdollista omaehtoisen taiteen tekemistä, on mentävä "monopolistikoplan" palvelukseen.)

Kumpi on oikeassa? Monia keskustelupalstoja ja esimerkiksi Facebookin ketjuja lukiessa huomaa, että monet ovat edelleen sitä mieltä, että köyhät ja heitä hyväkseen käyttävät vasemmistolaiset ovat vain kateellisia toisten menestyksestä ja haluavat näiden rahat omaan käyttöönsä - jotenkin tuntuu, että tällainen vastakateus ei ole se, mitä William James ajatteli yrittäessään vakuuttaa ihmisiä siitä, mikä elämässä todella on arvokasta. Jamesin ongelma on se, että hän ei tajua, että yhteiskunnalliset olosuhteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan aina joko neuvottelun tai kamppailun tulosta. Otto Ville Kuusisen malli korostaa tietysti kamppailua eli vallankumousta. Jamesin mukaan senkään jälkeen elämän tarkoitus ei olisi muuttunut, vaan se olisi edelleen "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin".

Jamesia (joka piti kirjaan sisältyvien luentojen lisäksi myös luennon nimeltä "The Gospel of Relaxation") voisi tosin miellyttää nykyinen kapitalistista työetiikkaa vastaan kohdistuva kritiikki, joka pyrkii murtamaan palkkatyön vallan ihmisten elämässä. Työtä ei tämän ajattelun mukaan 2010-luvun maailmassa enää tarvita niin paljon kuin ennen, varsinkin kun suuri osa työstä on turhaa. (Tästä voi lukea esimerkiksi tuoreen kirjoituksen "Työtä ei tarvita, vaan arvoa".) Otto Ville Kuusinenkin puhuu tästä todetessaan, että Neuvostoliitossa työpäivä on jatkuvasti lyhentynyt ja vapaa-aika on lisääntynyt. Jutuissa on tietysti jälkeenpäin luettuna paljon fuulaa, mutta tämä on hieno lause: "Puolue pitää suuntanaan sitä, että loppujen lopuksi ihmiselle jäisivät vain ne luovan työn tehtävät, joita 'viisainkaan' kone ei pysty suorittamaan."

Michael Connellyn haastattelu

Kokoan kirjaa vanhoista lajityyppikirjallisuutta käsittelevistä kirjoituksistani ja törmäsin amerikkalaisen Michael Connellyn haastatteluun, jonka tekemisestä on kymmenisen vuotta aikaa. Se ilmestyi aikoinaan Ilta-Sanomissa Connellyn tulossa Suomeen. Olin aiemmin tavannut Connellyn Dekkariseuran järjestämässä tilaisuudessa, jossa jututin häntä pienen yleisön edessä. Hän oli hirveän mukava mies, niin kuin amerikkalaiset usein ovat.

Olen hiukan liioitellen sanonut, että Connelly on tämän hetken paras bestseller-dekkaristi (en tietenkään ole lukenut kaikkia ja jo etukäteen tylsiltä kiinnostavat skandinaaviset dekkaristit olen sivuuttanut lähes kokonaan, Jens Lapidusta lukuun ottamatta). Näkemykseni vahvistui, kun luin joululomalla kirpparilta ostamani Sokkelokujan (Echo Park, 2006). Se ei ole parasta Connellya, mutta silti erittäin "readable", samaan aikaan kuitenkin syvällinen olematta tuputtava tai marisevan didaktinen. 

Sen verran puutun juttuun, että Void Moon -elokuva ei näytä olevan tekeillä. Elokuvaoptiosta saamillaan rahoillaan Connelly on varmasti kyllä elellyt mukavasti. 

Michael Connelly saapui Suomeen
Kadonnutta valoa etsimässä

- Vakaa aikomukseni on hankkia uusia faneja, Michael Connelly laukoo.
Rikoskirjailija Michael Connelly on juuri saapunut Amerikasta Suomeen kahden päivän kierrokselle. Sitä ennen hän on käynyt Norjassa mainostamassa uusia kirjojaan, Suomen jälkeen matka suuntaa Saksaan ja Hollantiin. Connelly palaa lokakuun lopussa vielä Helsingin kirjamessuille.
- En ole koskaan käynyt Skandinaviassa, joten odotan matkaa innolla. Minusta on hienoa jutella ihmisten kanssa, jotka pitävät kirjoistani, joten toivon, että mahdollisimman moni tulee tapaamaan minua.
- Koetan myös nähdä maata niin paljon kuin lyhyessä ajassa on mahdollista, Connelly toivoo.

Suomeksi on vastikään tullut alun perin 2002 ilmestynyt Luukaupunki, uusi osa sarjassa, jonka sankarina on rikosetsivä Harry Bosch.
Luukaupungin tarina on järkyttävä. 12-vuotiaan pojan luut löytyvät metsästä ja paljastuu, että kyse on hyväksikäytetyn pojan murhasta. Harry Bosch seuraa vääriä johtolankoja, mutta syyllinen löytyy rajussa lopussa.
Connelly on itse tyytyväinen kirjaan, jota jotkut kriitikot ovat sanoneetkin hänen parhaakseen:
- Kirja toimii kolmella tasolla, jotka ovat kaikki minulle tärkeitä. Se on hyvä rikostarina, hyvä kuvaus Harry Boschista ja lisäksi hyvä tutkielma Los Angelesista.
Luukaupunki perustuu tositapahtumiin.
- Valitettavasti kirjoitan tarinoista, jotka ovat todella tapahtuneet, Connelly sanoo.
Connelly kertoo törmänneensä rikosraporttiin pienen lapsen luurangosta, joka löytyi maahan haudattuna.
- Tieteellisen tekstinkin läpi näkyi raportin tekijän huoli lapsesta, Connelly sanoo.
Sama huoli näkyy myös Boschista.
- Uusimman kirjani nimi on Lost Light. Se on termi, jota olen käyttänyt kuvaamaan Boschin kaihomielisyyttä, sitä että hän kokee niin voimakkaasti asiat, jotka maailmassa ovat väärin, ja yrittää korjata niitä.

Tänä vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyt Lost Light (Kadonnut valo) on muutos aiempaan Bosch-sarjaan nähden: se on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa. Bosch on myös eronnut poliisivoimista ja perustanut oman yksityisetsivätoimiston.
Onko Connelly nyt siirtynyt lähemmäksi omia juuriaan kovaksikeitettynä rikoskirjailijana?
- Tämä on kirja, jonka olen aina halunnut kirjoittaa. Minulta vain meni siihen tusinan verran muita kirjoja, Connelly nauraa.
Connelly sai aikoinaan kimmokkeen ruveta kirjailijaksi luettuaan Raymond Chandlerin kovapintaisia yksityisetsiväromaaneja Philip Marlowesta. Nyt Boschkin on yksityisetsivä. Mitä seuraavaksi?
- Minusta on mielekästä koettaa muuttaa kuvioita koko ajan, niin että henkilöt ja tapahtuma tuntuvat tuoreilta. Veikkaan, että parin kirjan jälkeen Bosch siirtyy takaisin poliisin palvelukseen, Connelly sanoo.
Ensi vuonna ilmestyy The Narrows, jossa Bosch kohtaa Runoilijan, suomentamattomassa trillerissä The Poet (1996) esiintyneen runoklassikkoja siteeraavan sarjamurhaajan.
- Olen aina vannonut, etten jatkaisi Runoilijan tarinaa, kirjailija nauraa.
- Mutta nyt keksin tarinan, jossa panokset ovat yhtä korkeita kuin alkuperäisessäkin romaanissa, Connelly sanoo vielä työn alla olevasta kirjastaan.

Clint Eastwoodin elokuvaversio Connellyn Verivelasta nähtiin viime vuonna Suomessakin valkokankailla. Eastwood esitti elokuvassa Connellyn toista sankaria, sairaseläkkeelle siirtynyttä FBI:n agenttia Terry McCalebia.
- McCalebilla on tärkeä rooli The Narrowsissa, Connelly paljastaa, mutta valkokankaalle McCaleb tuskin palaa.
Entäpä Bosch? Connellyn monet lukijat näkisivät sankarin mielellään myös filmillä.
- Hollywoodissa ei saa ikinä sanoa ei koskaan, Connelly myhäilee salaperäisesti.
- Oikeasti voin vain sanoa, että häntä yritetään saada elokuvaan, mutta tällä hetkellä siihen näyttää menevän vielä aikaa, hän lisää.
Vuonna 2000 ilmestynyttä Void Moon -romaania, jossa Bosch ja McCaleb eivät kumpikaan esiinny, ollaan siirtämässä elokuvaksi. Elokuvan ohjaajaksi on ilmoitettu toimintaelokuviin erikoistunut Mimi Leder, mutta muuta kerrottavaa siitä ei vielä ole.
- Kuulen elokuvasta joka viikko uusia asioita, kirjailija itse sanoo.

Los Angelesin tarkkasilmäinen kuvaaja Connelly on seurannut Kalifornian tulevia kuvernöörinvaaleja huolestuneena.
- Se on hirveä häpeä koko valtiolle. Kalifornialaiset haluavat niin kovasti että heidän otettaisiin vakavasti, mutta sitten he alkavat pelleillä tärkeässä asiassa.
- Onneksi asun Floridassa, kirjailija sanoo, mutta nauraa lopuksi:
- Onhan sielläkin ollut omat äänestyssotkunsa!

Ilotulitteet ja Marx

Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi sellaisiin pakollisiin juhliin kuin vappu, juhannus ja uusivuosi. Olen useita uudenvuodenaattoja viettänyt itsekseni - olen käynyt esimerkiksi elokuvissa tai ollut kotona perheen tai puolison kanssa. Olen kerran tai kaksi ostanut itse ilotulitteita ja paukutellut niitä. Lapsena katsoimme aina kerrostalon parvekkeelta Porin kaupungin ilotulitusta, muutamia kertoja olimme myös paikan päällä, mutta katkaisin perinteen teininä. Se oli ilmeisesti jotain kapinaa, jossa ei yksinkertaisesti tehdä niin kuin muut olettavat tai määräävät. Olen pitänyt ilotulitteita suoraan sanoen mälsinä, epäkiinnostavina. Paukuttelu ei korreloi minkään esteettisen nautinnon kanssa. Se on vain meteliä ja välkettä kännisille. Vai pitäisikö sanoa Marxia mukaillen: ilotulitus on oopiumia kansalle.

Olen tajunnut asenteeni muuttuneen. Viime vuonna huomasin melkein itkeväni ilosta, kun katselin vaimoni ja lasteni kanssa Turun kaupungin ilotulitusta, ja kotiin päästyäni näpyttelin kännykällä sormet täristen Facebook-päivitystä, jossa kirjoitin jotain sellaista, että parhaiten elämme elämämme niin että se on muistakin ihmisistä elämisen arvoista - taisin jopa mennä niin pitkälle, että kiitin Turkua, mikä ei todellakaan ole kovin katu-uskottavaa. Olin vain niin innoissani, kun olin tajunnut ilotulitteissa piilevän kauneuden.

Samantyyppinen reaktio sattui tänä vuonna, joskin jostain syystä haikeammissa merkeissä. Huomasin liikuttuneena miettiväni kaiken ohimenevyyttä, vanhenemista, asioiden lakkaamista, uusien asioiden syntyä. Sehän juuri on ilotulitteen ydin, sielu: jotain välähtää nopeasti taivaalla, ihastumme hetkeksi, sitten se haihtuu ilmaan. Se on vertauskuva elämästä ja rakkaudesta.

Muutkin ovat ajatelleet samoin. 1200-luvun syyrialainen oppinut Hasan al-Rammah vertasi ilotulitteita kukkiin - nehän nimenomaan ovat ohimenevyyden symboleita, kukkivat hetken, haipuvat sitten. Mutta ilman niitä elämämme olisi paljon ikävämpää. Myös ranskalaisesta Amédée-François Frézieristä ilotulitteet olivat niin kiva asia, että hän, vakavamielinen tutkimusretkeilijä ja sotilasarkkitehti, keskittyi teoksessaan Traité des feux d'artice pour le spectacle ("Tutkielma ilotulitteista", 1706) nimenomaan niiden käyttöön juhlissa ja seremonioissa, vaikka ruutiin liittyvistä asioista olisi voinut kuvitella syntyvän jotain sotaisampaa.

Palaan hetkeksi Marxiin. Hänhän sanoi tunnetusti, että uskonto on oopiumia kansalle. Yleensä ajatellaan, että Marxin mukaan uskonnon avulla huijataan ihmisiä näkemään harhoja. 1800-luvun puolivälissä, jolloin Marx työskenteli, oopiumi oli kuitenkin laajalti käytetty lääke, joka auttoi ihmisiä elämään sairauksista huolimatta. Tässä koko sitaatti: "Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia."

Ehkä ilotulitteet ja muun sirkustilpehöörin voisi laskea samaan kategoriaan. Ilotulitteiden avulla pääsemme irti ahdistetun luontokappaleen asemastamme edes hetkeksi, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi (ja kaupungin maksamana kyse on armopalasta, joka liittyy myös hallintaan). Mutta juuri tämän vuoksi ne ovat välttämättömiä - ja ehkä juuri tämän välttämättömyyden tajuaminen sai minut jälleen kerran Aurajoen varrella lasteni vieressä seisoessani niin tunteikkaaksi. Ilotulitteiden kauneuden tajuaminen on sen tajuamista, että ihminen tarvitsee sirkushuveja, ja sen tajuamista, että osittain juuri tämän vuoksi ihminen on tuhoontuomittu.

(Eri asia olisi tietysti vielä pohtia tämän kaiken muuttumista kuluttajuuden ilmaukseksi, kun tulitteet ovat käytännössä kaikkien saatavilla ja merkittävä osa kansantaloutta.)

Kuvassa kuninkaalliset ilotulitukset Thamesilla vuonna 1749.