Woolf, Hännikäinen, Laasanen, eli muutamia ajatuksia sukupuolesta Sally Potterin Orlandon siivittämänä

Sukupuolineutraalin avioliiton mahdollistavan lakialoitteen pelkurimainen torppaaminen ei ole ainoa esimerkki konservatiivisesta vastaiskusta, jonka seksuaalisuuden liberalisoituminen on viime vuosina kokenut. Monet niin sanotut intellektuellitkin ovat nykyään sitä mieltä, että seksuaalinen vapautuminen on mennyt liian pitkälle. En yleensä laske poliitikkoja intellektuelleiksi enkä siis todellakaan puhu Päivi Räsäsen tai Anne Holmlundin kaltaisista tyypeistä. Ajattelen esimerkiksi Timo Hännikäistä, jonka esseistiikasta osa on kiertynyt sen ympärille, että naisia ei saa, koska naiset itse haluavat nykyään valita, keiden miesten kanssa he ovat. Tämä on kuulemma seksuaalisen vapautumisen vika, koska se on johtanut siihen, että seksuaalisuus on muuttunut peliksi, jossa tavalliset hissukat miehet aina häviävät.

Hännikäisen rinnalla tästä samasta aiheesta on valittanut paljon Henry Laasanen. Laasanen on usein hyökännyt blogissaan itsenäisyyttään osoittavia naisia kohtaan - esimerkiksi tatuoidut naiset ovat saaneet tuta hänen tuomionsa. Kumpaakin kirjoittajaa kauhistuttaa ajatus siitä, että sukupuolet sekoittuvat, että ei enää erota, onko joku mies vai nainen vai eikö kumpaakaan. Miesmäisesti pukeutuvat laihat naiset ovat kuulemma homomuotisuunnittelijoiden keksintöä eivätkä oikeat miehet voi sellaisista pitää. Kummallekin kirjoittajalle naisen pitää olla kauniisti pukeutunut ja hyvin meikattu - sellainen siis, jota ennen vanhaan sanottiin "naiselliseksi". 

Elän naisen kanssa, joka harrastaa niin sanottua vintage-tyyliä ja otattaa (minulla!) itsestään kuvia vaatteissa, joita saatettaisiin sanoa naisellisiksi, ja julkaisee niitä blogissaan Hopeapeilissä. En todellakaan valita, koska tyyli on minusta viehättävä ja jopa seksikäs, mutta ei tulisi mieleenikään vaatia, että kaikkien - tai edes kenenkään muun! - tulisi pukeutua samoin - tai että se olisi ainoa kauneusihanne, joka olisi olemassa. (Tai että ylipäätään olisi kauneusihanteita.)

Näin äskettäin elokuva-arkiston näytöksessä Sally Potterin elokuvan Orlando Virginia Woolfin romaanin pohjalta. Näin elokuvan aikoinaan 90-luvulla pariinkin otteeseen, mutta oli kulunut ainakin 15 vuotta edellisestä kerrasta. Elokuvahan kertoo nuoresta aatelismiehestä, joka yhtäkkiä muuttuu naiseksi. "Sama henkilö, vain eri sukupuoli", Orlando toteaa katsellessaan itseään peilistä. 

Sally Potter ja Tilda Swinton pääosassa leikkivät vahvasti sukupuolistereotypioilla. Mies-Orlandolla on hienot kullankiiltävät sukkahousut ja 1600-luvulle tyypilliset korkokengät, kuningatarta, joka häneen ihastuu  esittää tunnettu homo ja tyyliniekka Quentin Crisp (ja oi, miten hän esittääkään!), Orlando itse rakastuu kuvankauniiseen venäläiseen nuoreen naiseen ja hänet nähdään tuijottamassa naista herkeämättä, Orlandoon rakastuu pikkaisen hölmö ja pompöösi arkkiherttua Harry, joka on valmis hyväksymään Orlandon myös naisena. (Tämä on todella liikuttava kohtaus elokuvassa.) Mutta nais-Orlandolle ei kelpaa oikein kukaan - paitsi Billy Zane, jonka parodisesti esittämä vallankumoustaistelija Shelmerdine ratsastaa usvasta ja katoaa lopulta usvaan siitettyään ensiksi Orlandolle lapsen. Sally Potterin kamera herkuttelee melkein poikakalenterimaisesti Billy Zanen huulilla ja hiuksilla. 

Yksi Hännikäisen ja Laasasen valituksista on ollut, että nykyisessä naisten seksuaalisessa vallassa on olemassa vain yksi hyväksytty miestyyppi: upea, sensuelli, viriili ja herkkä mies (usein pitkätukkainen, toisin sanoen pikkaisen feminiininen). Kyse ei ole mistään machoihanteen päivityksestä, vaan siitä - siis Hännikäisen ja Laasasen mukaan -, että nirppanokkaiset feministinaiset eivät hyväksy kuin yhdenlaisia miehiä. Tämän pitäisi näkymän esimerkiksi Anna Kontulan kirjassa, jossa koulutetut naiset kertovat, että miehen pitäisi olla samaan aikaan "sivistynyt työläinen, vaatimaton johtaja, köyhyyden muistava hyvätuloinen ja aikuinen idealisti". Billy Zanen Shelmerdine on juuri tällainen! Vielä pitäisi tietää, inhoavatko Hännikäinen ja Laasanen elokuvaa tai mahdollisesti jopa Woolfin romaania, mutta ehkä se joka tapauksessa on paljoon syyllinen. Kun Shelmerdinejä on vain muutamia, he saavat kaikki naiset ja muille ei jää mitään. 

Elokuvahan päättyy vielä hiukan radikaalimmin kuin romaani (okei, myönnetään: en muista, miten romaani päättyy, mutta elokuvassa on kuitenkin eri loppu kuin kirjassa). Orlandon näytetään elävän 1990-luvulla, jolloin hän on kirjoittanut elämäkertansa. Hän ajaa moottoripyörällä katsomaan omia vanhoja tiluksiaan. Elokuva loppuu lähes camp-henkiseen kohtaukseen, jossa Jimmy Somerville (homoikoni jos kuka) enkelinä taivaalla laulaa "We are joined, we are one with the human face". Laulussa toivotaan ihmistä, joka ei ole mies eikä nainen. Orlando on juuri sellainen, eikä ole vaikea uskoa, että Hännikäiselle ja Laasaselle miesmäisesti pukeutunut laiha Tilda Swinton olisi kaiken pahan alku ja juuri. Orlando miettii ääniraidalla jotakuinkin näin: "Olen päästänyt irti menneisyydestäni ja siksi olen vapaa."

Hännikäiselle ja Laasaselle kuitenkin juuri tämä menneisyyden hylkääminen on pahinta mitä voi tapahtua. Traditiot ovat ne, jotka merkitsevät ja kiinnittävät ihmisen synnyinmaahansa ja sen kulttuuriin, muu on pahasta. Varsinkin Hännikäiselle traditioihin 1900-luvun jälkipuoliskolla kohdistunut kritiikki on ollut niin sanottujen kulttuurimarxilaisten masinoimaa sumutusta (samojen kulttuurimarxilaisten, joita Breivik väitti jahtaavansa pyssy kädessä). Mitä tahansa asiasta sanookin, se voidaan kääntää nurinniskoin ja todeta, että sanoja on kulttuurimarxilaisten dogmien sokaisema tai jopa kätyri, siksi en rupea käännyttämään ketään. Mutta niin kauan kuin on tällaisia tai tällaisia uutisia tai saamme lukea kertomuksia tavallisten nuorten elämästä, jotka osoittavat, että avointa suhdetta erilaisiin seksuaalisuuksiin ei yhteiskunnassa vieläkään ole*, muutokselle totisesti on tarvetta. Virginia Woolfin ja Sally Potterin Orlando osoittaa hienosti ja kauniisti, että näitä sukupuolirooleja voidaan taistella myös taiteella, jossa on herkkyyttä, huumoria ja kauneutta.

* Olisin tähän linkittänyt jonkin kertomuksen Normit nurin -sivulta (www.normit.fi), mutta se näkyy olevan nurin jo kolmatta tai neljättä päivää. 

Edit: Minulle huomautettiin, että Henry Laasanen on jossain määrin perunut kuuluisan tatuointikirjoituksensa ja ilmoittanut olevansa nyt eri mieltä asiasta.