Harvinaisen hyvä rikosromaani

Olen rikosromaanien suurkuluttaja, kuten aiemminkin olen sanonut, mutta en pysty kiinnostumaan suuresta osasta rikosromaaneja. Pohjoismaiset dekkarit jättävät minut jo ajatuksen tasolla kylmäksi (vaikka pakko myöntää, että Tommi Melenderin siteeraukset Stieg Larssonin teosten kidutuskohtauksista nostivat niiden kiinnostavuutta huomattavasti) enkä oikein jaksa tekno- ja salaliittotrillereitä enkä kauheasti välitä kartanomysteereistä. Mieluiten luen amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria Dashiell Hammettista Michael Connellyyn (näiden kahden tunnetun nimen väliin, sivuille ja taustalle jää lukemattomia yhtä hyviä, ehkä jopa parempiakin kirjailijoita).

Välillä innostun jostain vanhasta ranskalaisesta. Nyt innostuin Sébastien Japrisotin vuonna 1967 suomennetusta kirjasta Nainen autossa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1966. Siitä on tehty elokuva vuonna 1970, mutta sitä näyttää olevan vaikea saada käsiinsä. Japrisot oli kaunokirjallinen kirjailija ja hänelle rikosromaanit olivat "vain" sivubisnes, mutta voi pojat, hän oli hyvä niissäkin! Nainen autossa alkaa keskeltä sekavaa ja epäselvää painajaista ilman minkäänlaista pehmentävää tai taustoittavaa aloitusta: naisen kimppuun käydään huoltoaseman vessassa ja häneltä isketään käsi murskaksi. Kun nainen herää, hänellä ei ole mitään käsitystä, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi ja miksi. Kohta nainen saa huomata, että hänen väitetään ajaneen seuduilla päivää aiemmin, vaikka hän hyvin tietää, että näin ei ole voinut tapahtua. Naista painaa myös se, että hän on ottanut luvatta käyttöönsä työnantajansa uuden Thunderbirdin ja ajelee sillä vastuuttomasti pitkin Ranskaa.

Kirjasta tuli hiukan mieleen Gillian Flynnin Kiltti tyttö, josta olen kirjoittanut enemmän kuin se ehkä ansaitsisi (vaikka ei se huono ole, missään nimessä). Kummassakin kirjassa on pääosassa nuori nainen, joka joutuu keskelle painajaista, eikä lukija - eivätkä henkilöt - tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Japrisot on kuitenkin kirjallisesti yllätyksellisempi kuin Flynn. Nainen autossa on myös juonen kannalta yllätyksellisempi kuin Kiltti tyttö eikä sen sisältämä ironia ole niin itsestäänselvää kuin Flynnin teoksessa. Japrisot myös käyttää hyväkseen erilaisia kertojanääniä, mikä muistuttaa edelleen Kilttiä tyttöä, mutta Japrisot'n rekisteri on laajempi.

Japrisot on tyypillinen ranskalainen kirjailija siinä, että hän käyttää petollisen yksinkertaista, hypnoottista tyyliä, joka sisältää useita hienoja kiteytyksiä. Harvoin teen kirjoihin merkintöjä, mutta nyt huomasin poimivani ainakin tämmöiset kohdat esille:

"Hänellä oli ainakin yksi hyve: hän tiesi, että maailma lakkaisi olemasta sinä hetkenä kun hän kuolisi; siitä syystä toiset ihmiset eivät olleet vähääkään tärkeitä, vaikka kuinka yrittäisivät."

"Katsoessani peiliin näytin niin omalta itseltäni ja kaikki oli niin todellista että suljin silmäni."

"Tiedän nyt, että hulluus on juuri sitä: hyvin tarkkoja asioita - sinisiä kukkia, joissa on keskellä punaista, nuhruinen side, aurinko palmunlehtien välissä - jyrkkiä yksityiskohtia, jotka eivät liity yhteen, jotka eivät johda muuhun kuin omaan itseen."

"Paholainen ei ole tehnyt virheitä siitä asti kun on ollut paholainen."

(Luin kirjan sohvalla maaten: kärsin koko viime viikon alaselkäkivuista enkä juuri päässyt liikkeelle. Luin huonokuntoisen kappaleen, koska huomasin, että minulla on näitä kaksi. Paremman säilytän.) 

Turun arkkitehtuuriopas ilmestynyt

Viime aikoina on ilmestynyt lähinnä vanhoja projekteja, sellaisia joita on tehty useita vuosia. Misantropian historia oli sellainen, viikko sitten ilmestyi Turun seudun arkkitehtuuriopas, joka on ollut tuloillaan jo kaksi vuotta. Nyt neljän vuoden uurastus on viimeinkin ohi ja kirjaa voi markkinoida vapaasti.

Tässä kirjasta ilmestyneitä juttuja:

Turkulainen.
Yle Turku.
Åbo Underrättelser.

Turun Sanomien juttua ei löydy netistä. Oletamme, että kirjasta tulee jossain vaiheessa laajempi arvio (mikä tietysti pelottaa, varsinkin jos tilaavat sen joltakulta arkkitehdiltä tai arkkitehtuurikriitikolta).


Vieressä kännykkäkuva Kansan Uutisten Viikkolehden laajasta jutusta, netissä on vain pieni pätkä. Rannikkoseutu valitti, että kirjassa on liian vähän Naantalia, Raisiota ja muuta, mutta yhtä asiallisesti ja suhteessa yhtä laajasti niitä käsiteltiin kuin Turkukin.

Kirjaa saa ostettua tekijöiltä suoraan 30 euron hintaan, kaupassa se on jonkin verran kalliimpi. Tässä ainoa löytämäni nettikauppalinkki.

Sen verran totean vielä, että Mikko Laaksonen ja Kustantaja Laaksonen eivät ole sukua toisilleen, eivät edes avioliiton kautta. Kansan Uutiset nimittäin ehätti mainitsemaan, että Mikko olisi teoksen kustantaja.

Kuvia sieltä täältä kautta Pohjanmaan

Eero Nelimarkka (kuva napattu Alajärven kunnan sivuilta, sori copyright-rikos)

Eli impressioita Turusta Rauman ja Meri-Porin kautta Österbotteniin ja aina Vaasaan sekä Kokkolaan asti ulottuneelta kirppisreissulta. (Ks. myös Kirppismatkat-blogi sekä vaimoni Hopeapeili-blogi.)

1) Jokien kauneus (vai pitäisikö puhua pittoreskiudesta?) ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Ajomatkan ensimmäisenä iltana on pakko pysähtyä Ahlaisiin joen rantaan tehdylle siistille uimarannalle. Tulee olo kuin olisi amerikkalaisessa elokuvassa.

2) Kristiinankaupungissa on lipevä pihakirppismyyjä, jonka puheisiin lankean, mutta vaimo ei. On helppo uskoa, että mies myy markkinoilla melkein mitä vain. Hän ottaa hoteisiinsa kaikki pihalle tulijat pienistä lapsista vanhuksiin. On kuin hänet tuntisi saman tien.

3) Kaskinen on outo kaupunki, joka koostuu vain ruutukaava-alueesta. Sillä on parisataa pientä puutaloa. Se on kuin Reposaari tai Kokkolan vanha kaupunki, mutta sen ulkopuolella ei ole mitään. Kadut ovat tyhjiä kuin zombielokuvassa.

5) Lappväärtin kirkko on hämmentävän, melkein koomisen komea. Naureskelemme myöhemmin, että huomaa kyllä, miten isännät ovat halunneet tehdä näyttävää. Maisemien latteus ilmeisesti pakottaa tällaiseen.

6) Kirkon lähistöllä on kaksi pientä pihakirppistä. Toisessa mukavat mummelit myyvät tyylikästä vintage-tavaraa 50- ja 60-luvuilta, toisessa erikoinen mummeli myy ei niin priimaa tavaraa eri vuosikymmeniltä ja alkaa esitellä elämäänsä, johon kuuluu hieno Peugeot 404 tallissa sekä romahtamiskuntoinen rintamamiestalo tontin toisella reunalla upean jokimaiseman vieressä. Omalla, omenapuiden täyttämällä tontilla on kuulemma puutarha, viereisellä tontilla ruohotarha. Mummeli kertoo tupakan käheyttämällä äänellä, että hän asuu Ruotsissa ja on töissä isossa tavaratalossa ja aina kun kuninkaalliset tulevat ostoksille, vaativat saada asioida hänen kanssaan, sillä hän on sellainen hupsu. Kirppismyymälä on samalla upea kotimuseo, joka on täynnä eriaikaista roinaa. Paikka on kiehtova, mutta jossain vaiheessa iskee kammo, että mummelista ei pääse eroon. Toivotteli uudestaan käymään.

7) Vaasa on komeampi kaupunki kuin sen koko tuntuisi edellyttävän. Rakennukset ovat isoja, muhkeita, näyttäviä. Pohjalaista näyttämisen halua tässäkin? Vaasan Kuntsi on erinomainen moderni taidemuseo. Hämmentävää on sekin, että vaasalaisella liikemiehellä on ollut niin upea suomalaisen modernin taiteen kokoelma. Samalla herää halu itsekin ruveta taiteen keräilijäksi - pari Eero Nelimarkkaa mahtuisi meillekin, puhumattakaan Mauno Haartmanin puuveistoksista tai Risto Vilhusen pop-henkisistä installaatioista. Hämmentävintä Vaasassa on kuitenkin, että sen kirppikset ovat niin vaatimattomia.

8) Isokyrön keskiaikainen kirkko päihittää Lappväärtin komean kirkon mennen tullen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta tällaisessa paikassa voin saada pienen käsityksen siitä, miltä tuntuu pyhä. Lisäksi keskiaikaiset seinämaalaukset osoittavat, että sarjakuvan historia on hyvin pitkä.

9) Närpiössä en haluaisi viettää enää aikaani, vaikka siellä onkin hyvä pizzeria. Kirkon luona oleva absurdi tallien rivi (150 tallia!) todistaa jälleen kerran pohjalaisuudesta.

10) Kokkola osoitti ennen kaikkea sen, että ennen vanhaan seutukeskukset olivat vauraita paikkoja, joissa asui hyvinvoivia porvareita. Nyt tuosta vauraudesta on jäljellä vain rippeitä siellä täällä. Parasta Kokkolassa oli kuitenkin ruotsalaisen Sia-jätskivalmistajan kioski, josta sai suola-kinuski -jäätelöä.

PS. Kuinka moni tunnistaa otsikon viittauksen? Sanottakoon sen verran, että se on kirjallinen.

Kevyt kesäpostaus: Jumalten tuhon leikkisä arvio

Romaanini Jumalten tuho ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta suomalaiseen kirjalliseen kenttään. Sitä on myyty todella vähän ja arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, osaksi ylistäviä, osaksi armotta lyttääviä. Olen koettanut tässä opetella tulemaan tämän kanssa toimeen ja olla tekemättä siitä liian suurta numeroa. 

Tässä kuitenkin erittäin myönteinen arvio kirjasta sitaatteineen (joista kaikkiin en ole kielellisesti kauhean tyytyväinen, mutta en nyt rupea niitä korjailemaankaan). Juttu ilmestyi pienessä kirjasessa, jonka kokosin vaimoni ja minun yhteisten 80-vuotisjuhlien kunniaksi. 50 kappaleen painoksena ilmestynyt kirja on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus (sikäli kuin tulevaisuudessa keräilyharvinaisuuksia on; tästä aiheesta ehkä myöhemmin). Arvion kirjoitti opiskeluajan toverini ja hyvä ystäväni, nykyään Joensuun yliopistossa vaikuttava kirjallisuudentutkija Markku Lehtimäki, joka tietysti on jossain määrin jäävi arvioimaan Jumalten tuhoa (isommassa mediassa asia olisi ollutkin ongelma, mutta ei esimerkiksi Tiedonantajassa), mutta en malta kuitenkaan olla postaamatta Markun tekstiä tänne, varsinkin kun olen juuri lähdössä reissuun ja takaraivossa nakuttaa lomasta huolimatta ajatus, että blogiakin pitää päivittää. 

Markku Lehtimäki 
Jumalten tuho – vai lajityyppien?

Juri Nummelinin tähänastisen fiktiivisen tuotannon pääteoksessa Jumalten tuho (2012) kovaksikeitetty pulp-fiktio ja realistinen arkikuvaus kohtaavat apokalyptisen fantasian ja maagisen realismin. Tarinassa on tajunnallisia irtiottoja moneen lähtöön: on kuin suomalaisen salapoliisiromaanin velvoittava perintö yhdistyisi kansainvälisen korkeakirjallisuuden vaatimuksiin ja populaariviihteen konventioihin. Näin ollen romaanin leikkaukset ajasta, paikasta ja todellisuudesta toiseen ovat yllättäviä, rajujakin.
Ottakaamme esimerkiksi tämän muotoaan ja tarkoitustaan etsivän romaanin kolme aloitusta:

Somero, Suomi, 20.4.1918
Hengitys höyrysi paksuna kylmässä ja kosteassa aamuilmassa. Sanden ei ollut nukkunut kahteen yöhön, mutta häntä ei väsyttänyt – vielä. (7)

Vatikaani, 20.4.1928
Kardinaali Lucarelli kääntyi ja iski viestin tuonutta miestä pitkällä veitsellä vatsaan. Kun mies oli kaatunut kuolleena lattialle vatsaansa pidellen, kardinaali puhdisti veitsen miehen kaapuun ja työnsi sen takaisin kävelykeppinsä sisälle. Sitten hän häipyi ovesta. (13)

Forssa, Suomi, 21.4.1928
Tanner ei halunnut herätä. Hän halusi jäädä sänkyyn makaamaan. Hänellä oli päällään puvun housut ja valkoinen paita edellisillalta. Hän oli repäissyt olkaimet olkapäiltä alas, mutta housut olivat vielä jalassa. Kengistä oikea oli jäänyt lattialle, toinen oli vielä jalassa. (14)

Ja kenties vielä yksi aloitus, jotta saisimme kokonaiskuvan Jumalten tuhon laaja-alaisesta rekisteristä: ”Lucifer ajatteli mielellään olevansa maailman hallitsija. Ainoa ja oikea. Jahvea ei kiinnostanut mikään, mitä Maan päällä tapahtui, ihmisillä kun oli vapaa tahto valita Jeesus Kristus” (21).
Mitä lukijan olisi pääteltävä näistä aloituksista? Sisällissodan traumat, Dan Brown -henkinen Vatikaanin valtapeli, forssalaisen poliisin krapulainen herääminen väärällä jalalla pelastamaan maailmaa, jonka Helvetin voimat panevat uuteen uskoon Kristuksen kaksoisveljineen ja lentävine Abaddon-tappajineen, joka on hahmona jo puhdasta Bulgakovia – Nummelin vaatii lukijaltaan paljon, pyytäen häntä nielemään ilolla mielikuvituksellisen keitoksen.
Jumalten tuho ei – onneksi – ole kuitenkaan raskaan wagneriaanista Götterdämmerungia tai Valkyyrioiden ratsastusta. Se on pikemminkin leikittelevä, uusia mielleyhtymiä rakenteleva ajatuskoe. Tarinamaailman paikoin suorasukainen uskonnollinen herja saattaa oudoksuttaa vakavamielistä lukijaa, mutta toisaalta Nummelinin kierrättämä katolinen kuvasto ja sen uudelleentulkinta sensuelleine Neitsyt Marioineen ja kompastelevine Kristuksineen on täyttä Buñuelia. Romaanin teologinen taso hepreankielisiä nimiä myöten on kyllä tarkkaan tutkittua.
Jumalten tuhon voimallisin herja kohdistuu kuitenkin uskomukseen lajityyppien puhtaudesta. Kukapa lähtökohtaisesti oivaltaisi, että tunnelmallisen, historiaa huokuvan Forssa-kuvauksen, dekkariromaaneista tutun napakan dialogin, kiemuraisen salaliittojuonen sekä ilmestyskirjamaisen draaman höysteenä olisi splatteria, joka muistuttaa Peter Jacksonin huonoa makua parhaimmillaan? Sillä katso:

Tanner raivasi ulko-oven edessä olevan pöydän alas ja tunkeutui ulos pihamaalle. Hän juoksi enkelin luokse ja käänsi tämän ympäri. Enkelin rintakehä oli revennyt ja kaikki sisällä ollut oli valunut ulos. Tappaja oli repinyt enkelin rinnan auki sapelikynsillään. (…)
Tanner käänsi aseen Salomaan joukkoja vastaan ja painoi liipaisinta. Aseesta lähti nopeassa sarjassa hohtavia luoteja. Salomaan miehet räjähtivät, ja ilmassa lensi verta ja lihanpaloja. (190)

Niin räjähtävät genrerajatkin Nummelin uskaliaassa mutta täsmällisessä ja tarkkavaistoisessa käsittelyssä.
Kaiken jylyn ja tuhon jälkeen palataan seesteiseen todellisuuteen – vaan mitä on todellisuus? ”Tanner katseli eilisillan jälkiä saastaisessa asunnossaan. Pottu pontikkaa, muutama pilsneri, kaikki tyhjinä. Yksi sitruunasooda” (233). Yksi asia on kuitenkin selvää ja kirkasta kuin vesi tässä erinomaisen viihdyttävässä ja kekseliäässä romaanissa: sympaattisen Tannerin seikkailuja lukisi mielellään lisääkin.
Lopussa siteerataan todenperäistä salapoliisikertomusta tammikuulta 1929: ”Kauheat hirviömurhat Forssassa! Murhaaja repi ihmisten sydämet rinnasta ja söi ne!” (234). Itse en ole käynyt Forssassa enkä aio tämän tositarinan perusteella siellä koskaan käydäkään.
Juri Nummelin: Jumalten tuho. Pikku-idis 2012.