Uusien teosten ehtymättömästä virrasta

kansi: Timo Numminen

Huomasin kirjoittaneeni apurahoja käsittelevän mielipidekirjoituksen, josta en ole enää ihan varma, onko se julkaistu jossain. Totean tekstissä, että tietokirjailijoiden apurahat ovat epätasa-arvoisesti pienempiä kuin muiden, "oikeampien" kirjailijoiden. Yleistä on, että apurahat ovat kahta tai kolmea tonnia, millä ei kovin laadukasta tai laajaa kirjaa välttämättä tehdä.

Olen kirjoittanut jutun ilmeisesti Kuukausiliitteen apurahakirjoitusten aikaan, koska siinä on tämmöinen kohta: "Inhoan kateutta, mutta on vaikea pidätellä itseään, kun lukee Helsingin Sanomista, että vajaan kymmenen vuoden aikana yhden kirjan julkaissut Arja Tiainen on saanut lähes 10 000 euroa apurahoja vuodessa, kun samana aikana olen julkaissut noin 30 teosta. Joinain vuosina en ole saanut ahkerasta hakemisesta huolimatta yhtään apurahaa."

Luvut ovat tosia, mutta silti huomasin naurahtavani. Eihän tuossa ole mitään järkeä! (Enkä ole edes laskenut tuohon mukaan kaikkea tekemääni, esimerkiksi proosaa tai pienimuotoisia omakustanteita.) En ainakaan saisi valittaa, että pienellä apurahalla ei saa kunnollista kirjaa tehtyä. Ehkä kirjani eivät olekaan kovin kummoisia.

Mutta ainakin niissä on monipuolisuutta! Tänä keväänä olen julkaissut kolme kirjaa: artikkelikokoelman, laajan antologian sekä toimitetun uudelleenjulkaisun. Niin tai oikeastaan kirjoja on neljä, sillä antologia on kaksiosainen...

Törmään koko ajan ihmettelyihin, miten tällainen on mahdollista. No, ensinnäkin artikkelikokoelma on koottu vanhoista, jo aiemmin ilmestyneistä teksteistä. Kyse on kirjasta Sotaa, sutinaa, seikkailua, jonka Avain julkaisi kömpelöhköllä alaotsikolla "Suomalaisesta kioskikirjallisuudesta". Siinä on eri yhteyksissä (pääsääntöisesti omassa Pulp-lehdessäni, mutta myös erilaisissa kirjoissa) ilmestyneistä teksteistä, joista kaikki eivät varmaankaan täytä artikkelin vaativaa määritelmää. Opuksen skaala on melko laaja ja käsittää kaikenlaista joulutarinoista vanhaan pornoon. Kirjaa on jo ihan mukavasti arvioitu esimerkiksi täällä. Mitään uutta esipuhetta ja pieniä jälkisanoja lukuun ottamatta en kirjaan tehnyt.

kansikuva: Anssi Rauhala

Toimitettu uudelleenjulkaisu taas oli legendaarisen Seppo Tuiskun Kujanjuoksu kuolemaan, joka oli aiemmin ilmestynyt vain Jerry Cottonin jatkosarjana vuonna 1978. Kirjan päähenkilö on amerikkalainen yksityisetsivä Jake Dakota, jonka piti alun perin seikkailla kokonaisessa omassa pokkarisarjassaan. Selitän tapauksen taustat esipuheessa. Kirjassa on myös neljä Tuiskun novellia eri vuosikymmeniltä sekä Tapani Baggen pieni muistelus työskentelystä Tuiskun alaisuudessa Cottonissa ja FinnWestissä. En tiedä, tavoittaako tämä(kään) kirja lukijoita kunnolla koskaan, mutta se on joka tapauksessa kiinnostava pala suomalaista kirjallisuudenhistoriaa ja ihan viihdyttävä pikku dekkari itsessäänkin.

Kolmas (vai kolmas ja neljäs?) kirja on sitten aikaisemminkin mainostamani Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta -kirjapari. Sitä tein laskujeni mukaan noin neljä vuotta - tai ehkä pikemminkin kolme ja puoli, sillä kirja oli valmis jo viime kesän alussa, mutta minusta riippumattomista syistä sen ilmestyminen viivästyi tähän kevääseen. Nyt se on valmiina ja kirjakaupoissa - ainakin joissain kirjakaupoissa, en ole varma, ovatko Suomalainen ja Akateeminen ottaneet tätä hyllyihinsä. Olin käsittävinäni, että kirjastotkin ovat vähän nihkeilleet opuksen suhteen. Olen avannut kirjan tekoprosessia aiemmin täällä, mutta sanottakoon tässä kuitenkin että tämäkin oli näitä projekteja, joita olen tehnyt muiden töiden ohessa. En ole siis yhtäkkiä rykäissyt sitä kasaan, vaan kyse on ollut pitkästä (ja osin raskaastakin) prosessista. (Jota olen sivumennen sanoen tehnyt kokonaan ilman apurahaa.)

Pakko todeta, että joitain omia lauseita lukiessani tuntuu kuin kirja olisi vain kertarykäisy. Oikeiston vihapuhetta -kirjan johdantoartikkeli esimerkiksi alkaa näin: "Suomen sisällissota on maan historian suurimpia, ellei suurimpia, tragedioita." Toivottavasti tällaiset nolot kohdat eivät kuitenkään estä lukijaa jatkamasta eteenpäin.

Pitikös minun sanoa jotain yleistä työtavoistani? "Missä välissä sää ehdit kaikki tekemään?" kysyi tänään Turkulaisen toimittaja. Selityksiä kai voisi olla useampia. Ensinnäkin on sellainen pää, joka kestää sen, että työpäivän aikana miettii useampaa eri projektia. En itse asiassa ehkä edes jaksaisi sellaista, että tekeillä olisi vain yksi homma. Kun joka päivä tekee kirjaa edes vähän, niin se valmistuu joskus väkisinkin. Toiseksi kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa. Joskus syntyy tietysti tuollaisia mokia kuin yllä siteerattu johdannon alkulause, mutta joskus tulee timangia kertaheitolla. Tavoite on luettavuus.

Kolmanneksi en usko loputtomaan briljanssin tai ihmeiden tavoitteluun tai intohimoiseen asenteeseen omaa työtä kohtaan, vaikka nykyinen työkulttuuri sellaisesta kohkaakin. Tärkeämpää on saada ajatuksia liikkeelle (sekä tietysti voita leivän päälle). Tällaisessa ammatissa on pakko olla itselleen armollinen ja hyväksyä keskinkertaisetkin tulokset, vaikka tätä ei kai pitäisi sanoa ääneen. Enkä nyt tarkoita, että tähtään keskinkertaiseen, tähtään riittävän hyvään. Tämä on joltain kustantajaltani saama neuvo, johon olen siitämisin uskonut. Luulisin, että koko ihmiskunta hyötyisi, jos kaikki uskoisivat samaan neuvoon.