sunnuntaina, toukokuuta 04, 2014

Suvivirrestä ja pakottavista traditioista

Diego Velázquez: Ristiinnaulittu Kristus
Viemme kissamme ulos yhdestä kolmeen kertaan päivässä. Se on sen päivien suurinta huvia nukkumisen ja syömisen ohella. Ei sillä taida oikein muuta ollakaan. Kissa kiertää kerrostalotakapihamme aina samalla tavalla, ensiksi vähän kieritään maassa, sitten mennään pihan oikeaa sivustaa puille, joita vähän raavitaan, sitten mennään puiden sivuitse roskalaatikolle, jossa ehkä haistellaan maata, ja sitten käydään tutkimassa, onko pihan nurkassa olevassa rottien pesässä (!) mitään. Joskus pihan nurkassa voi nähdä pikkulintuja ja oravankin. Sitten kierretään taas pihan nurkkia kiertäen takaisin kotiovelle.

Kissalle on selvästi jotain merkitystä sillä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Toisto luo tuttuutta, turvallisuutta.

Samaa sanovat monet ihmisetkin. Toisto luo tuttuutta, turvallisuutta. Elämä tuntuu paremmalta kun asiat toistuvat samalla tavalla, kun aina tehdään niin kuin on aina tehty. Eronneelle ihmisellekin sanotaan, että elämä tuntuu paremmalta kun on käynyt läpi parit perinteiset vuotuisjuhlat ja huomannut, että asiat sujuvat sittenkin.

Oletan, että tämä on juuri perustelu sille, että Suvivirsi, kerta toisensa jälkeen, nousee sellaisella raivolla otsikoihin. Ihmiset lähettävät vihapostia virkamiehelle, joka järkevästi pohtii, että uskonnolliset tilaisuudet asettavat ihmisiä kouluissa ja päiväkodeissa eriarvoiseen asemaan.

Olen toisen (tai mahdollisesti jopa kolmannen) polven uskonnoton. Minua ei ole edes kastettu. Kävin tosin koulun uskontotunneilla kahdeksannelle luokalle, kunnes yläasteella havahduttiin järjestämään minulle elämänkatsomustieteen opetusta. En voisi kyllin kiittää, oli kuin olisi astunut pimeydestä ja ahdistuksesta valoon. Minun ei kuitenkaan tulisi mieleeni tuputtaa omaa uskonnottomuuttani muille tai alkaa ylipäätään selittää, että uskonnottomuus on järkevämpi tapa suhtautua maailmaan. Olen jonkin aikaa miettinyt, tosin täysin niin sanotulta mutupohjalta, että uskonto – tai ylipäätään kokemus pyhästä – on jotain, mitä jotkut ihmiset eivät syystä tai toisesta vain voi kokea. Ehkä voi puhua jostain temperamenttityypistä, johon uskonnolliset ajatukset tai tunteet eivät päde. Tai sitten voi puhua persoonallisuushäiriöstä. Tunnen monia luunkovia ateisteja, jotka ovat väsyttävän johdonmukaisia jonkinlaiseen autistisuuteen asti. Vaikka toinen ei millään tajua, että rationaalisuuden pitäisi olla maailman ja ajattelun perusta, samaa asiaa jankutetaan loputtomiin. Ei ihme, että uskovaisten ja ateistien väliset keskustelut eivät johda mihinkään, paitsi sivusta seuraavien kyllästymiseen.

Mutta jotta ateismia tai uskonnottomuutta voisi sanoa persoonallisuushäiriöksi, pitäisi ensiksi määritellä uskonnollinen luonne "oikeaksi" tai "terveeksi". Sitä emme kai voi tehdä. Mutta jotain puuttuu, ainakin itseltäni. En pysty ymmärtämään, mitä uskonnolliseen tunteeseen liittyy, ja koen itseni sen suhteen vajavaiseksi. Joskus taas koen nuo toiset – uskovaiset siis – oudoiksi tai vääränlaisiksi. Miten tahansa asiaa ajattelenkin, en saa siitä mitään otetta – enkä toisaalta voi väittää, että kauheasti kiinnostaisikaan. En voi ymmärtää, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat "jumalasta". Kristinuskon Jumala tuntuu yhtä oudolta ja hyödyttömältä konstruktiolta kuin antiikin Kreikan jumalat. (Sanotaan tietysti että uskominen Jumalaan ei ole välttämättä uskonnon kovinta ydintä, että tärkeämpiä ovat juuri nämä perinteet. En taaskaan ymmärrä, mitä merkitystä niillä on, jos niiden takana ei ole suurempaa merkitystä.)

On tietysti joitain asioita, joista saan jonkinlaisen oivalluksen siitä, mitä on pyhä. Yksi niistä on Andrei Tarkovskin Peili. Olen jossain sanonut, että se on ainoita taideteoksia, joista uskonnoton voi oppia, miltä tuntuvat sellaiset asiat kuin pyhä, armo, usko jumaluuteen. Elokuvaa ei tarvitse lähestyä uskonnollisena kertomuksena, mutta sellainen se sisimmässään kuitenkin on. Sen katsominen on minulle(kin) uskonnollinen kokemus ja se tuntuu puhdistavalta. Elokuvan poistaminen maailmanpiiristä tuntuisi ahdistavalta, Suvivirttä tuskin jäisin kaipaamaan, vaikka myönnän, että siinä on melodisesti joitain kauniita kohtia.

Mutta niin kuin en tunne tarvitsevani uskontoa mihinkään, en myöskään tunne tarvitsevani asioiden toistumista sellaisenaan että tuntisin oloni turvalliseksi. Mitä ihmeen merkitystä sillä on kenellekään, että joka kevät lauletaan sama laulu? Eikö se nyt käy ajan mittaan tylsäksi? Eikö olisi hienompaa, että joka kevät laulettaisiin jokin uusi hieno laulu? En oikein tiedä, asia ei tunnu kovin kiinnostavalta tai tärkeältä. Pidän suuresti juhlista, mutta minusta on hauskaa, jos ne ovat edes pikkaisen erilaisia joka kerta. En voi sanoa edes ymmärtäväni sitä ajatusta, että jouluna pitää syödä aina samat ruoat (saati katsoa joka joulu Samu Sirkan joulutervehdys). Huomaan törmääväni tähän joka vuosi ja niin vain kinkku joka vuosi joulupöytään katetaan. Se on kuulemma hyvää. Miksei sitä sitten voisi paistaa vaikka juhannuksena? (Olen usein miettinyt, että tekisin tästä päivityksen Facebookiin ja pyytäisin ihmisiä avoimesti kertomaan, mitä he saavat siitä, että asioita tehdään vuodesta toiseen samalla tavalla ("joulu ei tule ilman Auran sinappia"), mutta en ole uskaltanut, koska olen pelännyt, että moni suuttuu luullessaan, että ivaan heitä.)

Vai onko kyse siitä, että näistä toistoista – traditioista – muodostuu kulttuuri? Eikö meillä olisi kulttuuria ilman niitä? Tuntuu oudolta ajatella, että se riippuisi näin pienistä asioista. Vai onko kyse siitä, että jatkuvasti muuttuvan nykyajan keskellä ei ole enää kuin muutama sisällöltään vaatimaton perinne, joista pidämme kiinni kuin veden varaan joutunut veneen reunasta? "Kaikki pysyvä haihtuu ilmaan", kirjoittivat Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissa 1800-luvun puolivälissä – nykyään tuskin voi mitään enää edes sanoa pysyväksi, kaikki haihtuu ilmaan jo ennen kuin niistä voisi tulla mitään pysyvää. Onko Suvivirsi-keskustelu vain oire jostain syvemmästä puutoksesta, syvästi koettavan ja velvoittavan kulttuurin puutoksesta?

Vai onko kyse vain siitä, etten itse ymmärrä Suvivirttä ja joulukinkkua?

3 kommenttia:

Tommi Uschanov kirjoitti...

Max Weber sanoi olevansa religiös unmusikalisch, "uskonnollisesti epämusikaalinen". Tämä on tälle ilmiölle ytimekkäin ja havainnollisin ilmaisu, johon olen itse törmännyt.

Itse toistoille ei-epämusikaalisena ihmisenä sanoisin, että minusta toiston kaipuussa ei ole kyse mistään ajallisesti äskettäisestä ilmiöstä, joka liittyisi modernisaatioon. Toisto vain yksinkertaisesti tuottaa ihmisille psykologista tyydytystä – mutta ei kaikille ihmisille lainkaan yhtä paljon. (Aivan kuten kaikki ihmiset eivät vaikkapa kutia yhtä paljon yhtä voimakkaasta kutituksesta. Ilman että ero selittyisi sillä, että toiset ihmiset "saavat kutiamisesta jotain" – vrt. halusi kysyä ihmisiltä, "mitä he saavat siitä, että asioita tehdään vuodesta toiseen samalla tavalla".)

Kysymys ei myöskään ole kulttuurista siinä mielessä, että toistuvaan tapahtumaan täytyisi aina osallistua jotenkin kollektiivin jäsenenä. Kun Wittgenstein asui Dublinissa, hän lounasti aina samassa kahvilassa ja tilasi aina mustan kahvin ja munakkaan. Jonkin ajan kuluttua ne alettiin tuoda hänelle ilman että hänen tarvitsi ensin edes tilata niitä. Tämä tyydytti häntä suuresti, ja hän sanoi, että jo yksin siitä syystä hänen kannatti käydä juuri tuossa kahvilassa. Kahvin ja munakkaan laadusta hän sen sijaan ei sanonut mitään, joten se ei ilmeisesti noussut mitenkään muiden yläpuolelle. Mutta tietenkään hän ei järjestänyt mitään suvivirsikampanjaan rinnastuvaa kampanjaa, jossa olisi vaatinut, että kaikkien täytyy tilata aina samaa – saati että kaikkien täytyisi tilata aina samaa kuin hän tilaa ja vielä samassa paikassakin kuin hän.

Minusta suvivirsikampanja ei siis ole mikään yritys pelastaa jotkin luhistuvat "vanhat kunnon" kulttuuriset merkitykset Marxin ja Engelsin kuvaamassa kurimusmaisen modernissa maailmassa. Se on yritys pelastaa toiston tuoma psykologinen tyydytyksen tunne, joka on ylihistoriallinen ja joka on täten ollut ihmisille tärkeä aikojen alusta saakka. "Ikimuistoinen perinnehän" voidaan tunnetusti polkaista tyhjästä jopa muutamassa vuodessa. Monilla suomalaisilla esimerkiksi on todella elävän tuntuisia valemuistoja siitä, kuinka he ovat 40 tai 50 vuotta katsoneet Tuntemattoman sotilaan televisiosta joka itsenäisyyspäivä, vaikka se on todellisuudessa näytetty siellä joka itsenäisyyspäivä vasta vuodesta 2000 alkaen. Toistumisen aiheuttamassa tyydytyksessä tärkeää on toistumisen tunne, ja sen rinnalla on sivuseikka jopa se, onko toistumista todella tapahtunut "ikimuistoisista ajoista" vai vasta jokin naurettavan lyhyt aika, kuten 10 tai 15 vuotta.

Kristinusko, luterilaisuus, suomalaisuus, itse suvivirsi jne. ovat täten suvivirsikeskustelussa aivan pelkkä red herring, koska sama kuvio toistuisi jonkin muun kohdalla, vaikka suvivirttä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Samainen Wittgenstein kirjoitti, että jos kysytään, miksi jokin alkuperäiskansa palvoo jumalanaan tammea, niin vastaus on: siksi, että tämän kansan synnyinseudulla kasvaa tammia (eikä esimerkiksi mäntyjä tai koivuja). Jos suomalaiset palvovat jumalanaan suvivirttä, niin selitys on sama eli se, että palvottavaksi on tarjolla suvivirsi (eikä "Auld Lang Syne", tai vaikka "Wait Till The Sun Shines Nellie", sata vuotta vanha iskelmä, joka New Yorkin pörssissä lauletaan vuosittain).

jurinummelin kirjoitti...

Tommi: kiitos todella hienosta kommentista! Tässä on ollut kaikenlaista enkä ole ehtinyt vastaamaan - enkä ole oikein ehtinyt edes miettiä, mitä vastaisin. Lähinnä jäin miettimään sitä, että voi olla, että olen jämähtänyt 90-luvulla yliopistoissa opetettuun kulttuurintutkimukseen ja ajatukseen, ettei ole mitään ylihistoriallista, että kaikella on aina jotkin tietyt, ajasta toiseen vaihtuvat syyt. Ehkä se on vanhentunut tai jo syntyessään väärä ajatus - tai sitten on asioita, jotka tosiaan ylittävät historian.

Jäin itsekin miettimään jälkeenpäin, että tuo lopun arvailuni jostain syvällisen kulttuurin puutteesta kuulostaa joltain hännikäisläisyydeltä. Ikään kuin kauheasti itse kaipaisin syvällisyyttä kulttuuriini.

Tänään Hesarin tiedesivuilla julkaistiin tämmöinen kolumni:

http://www.hs.fi/tiede/Jumalattomallekin+jokin+on+pyh%C3%A4%C3%A4/a1399802906897

Samaa asiaahan Björkholm sivuaa kuin minäkin, mutta - ihan riippumatta siitä mitä sanoin syvällisen kulttuurin puutteesta - jotenkin ei kiinnosta edes ajatus jostain matkasta, jonka elämän aikana tekee. Aikansa voisi käyttää paremminkin kuin miettimällä elämälleen jotain merkitystä. Eikös George Orwell sanonut, että ihmiset voivat olla onnellisia vain jos eivät mieti, että onnellisuus on elämän tarkoitus? Eikö samalla tavalla voisi ajatella, että elämälleen voi saavuttaa tarkoituksen vain sanomalla, ettei tarkoitusta tarvitse olla? (Ajatukseni harhailee, mistä varmaan huomaa, etten kovin pitkälle ole päässyt omalla matkallani.)

jurinummelin kirjoitti...

Totean tosin sellaisen ylihistoriallisen henkilökohtaisen ilmiön, että pidän suuresti musiikista, jossa toistuu tietty rytmillinen kuvio, esimerkiksi Philip Glassin elokuvamusiikista tai räyhärokista, jossa toistetaan samaa riffiä loputtomiin. Esimerkiksi Johnny Winterin "Frankenstein" menee täysin pilalle kun Winter alkaa soittaa sooloa, pelkkä riffi riittäisi minusta ainakin viiden minuutin biisiin. Uudemmista vastaava on esim. Goatin "Run To Your Mama".