Turhanaikaista nippelitietoa, eli pulp-tilastoja

Uudessa kirjassani Pulpografia Britannica käsittelen noin kahdeksaakymmentä brittiläistä (eli englantilaista, skottilaista ja irlantilaista; walesilaisia ei taida olla joukossa) kirjailijaa, joiden rikosromaaneja on suomennettu kioskikirjasarjoissa tai vastaavissa halvoissa viihdelukemistoissa. Kirjassa on kaksi kolmannesta vähemmän hakusanoja kuin esikoisteoksessani Pulpografiassa (2000), jossa esittelin noin 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa. Kirjat ovat kuitenkin suurin piirtein samankokoisia. Osaltaan tämä selittyy sillä, että käsittelen uudessa kirjassa joitain kirjailijoita aika seikkaperäisesti, joitain jopa kymmenen sivun verran. Pulpografiassa jotkut hakusanat ovat muutaman lauseen mittaisia.

Se taas selittyy sillä, että Pulpografiassa on mukana kirjailijoita, joista ei tiedetä paljon mitään ja joilta on käännetty pelkkiä novelleja lukemistolehdissä, kuten Seikkailujen Maailmassa. Ei sellaisesta kauheasti tekstiä irtoa, lisäksi nimet eivät sano kenellekään paljon mitään. Seuraavassa saman sarjan kirjassa, amerikkalaisia länkkärikirjailijoita esittelevässä Kuudestilaukeavissa (2004) tein niin että mukana on vain muutamia (seitsemän tarkkaan ottaen) kirjailijoita, joilta ei ole käännetty romaaneja. Novellistit käsittelin erikseen pienipainoksisessa opuksessa, joka sai vitsikkään nimen Viidestilaukeavat.

Pulpografia Britannicassa taas on pieni liite, jossa on muutamia sellaisia kirjailijoita, joilta on käännetty pelkästään novelleja tai joilta on kovakantisten romaanien lisäksi julkaistu joitain novelleja. Mitään ylimääräistä novellistihakuteosta ei ole nyt luvassa.

Jäin kuitenkin miettimään, mikä oikeasti on amerikkalaisen ja englantilaisen käännöskirjallisuuden suhde kioskipokkareissa. Otin Pulpografian käteeni ja laskin tukkimiehen kirjanpidolla ne kirjailijat, joilta on romaaneja, ja ne, joilta on pelkkiä novelleja. Novellisteja oli enemmän, 165. Romaanisuomennoksia oli 133:lta kirjailijalta. (Saatoin laskea väärin, koska kirjan takakannessa väitetään, että hakusanoja on yli 300, tuostahan tulee vain 298, mutta suhde on kuitenkin riittävän oikea.) Jätin Pulpografiasta pois paljon kirjailijoita, joko asiantuntemattomuuttani, väärin perustein (nyt ottaisin mukaan esim. Ross Macdonaldin hänen kahden kioskipokkarikäännöksensä takia) tai viitseliäisyyden puutteessa. Veikkaisin, että täydellisessä laitoksessa, kaikki suomennetut kirjailijat mukaan lukien, romaanikäännöksiä olisi kahdeltasadalta kirjailijalta. (En usko, että suhdeluku juuri muuttuisi, vaikka mukaan otettaisiin sellaiset kirjailijat, joilta on tullut suomennoksia ainoastaan Book Studion julkaisemana. Nyt heidät on kummastakin kirjasta jätetty pois. Voisin joskus huvikseni tehdä listat...)

Pulpografia Britannicassa on kuitenkin mukana käytännössä kaikki brittikirjailijat, joilta on kioskikirjasuomennoksia. Se kertoo aika paljon Yhdysvaltain ylivoimasta kioskikirjamarkkinoilla. Menneinä vuosikymmeninä oli tapana paheksua Yhdysvaltain kulttuuri-imperialismia. Tuolloin ei varmastikaan ollut tarjolla oikeaa ja tarkkaa tietoa ylivoiman materiaalisista ulottuvuuksista - en muista, että Juhani Niemi teoksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa (1975) olisi juurikaan osannut kertoa käsittelemiensä kirjailijoiden oikeita kansallisuuksia tai nimiä salanimien takana. (Se ei heikennä pioneeriteoksen arvoa.)

En tiedä, mikä on suhde lännenkirjailijoissa tai muissa kioskipokkarilajeissa, mutta oletan, että suhde on samantyyppinen. Amerikkalainen kirjallisuus on todella jyrännyt näillä markkinoilla! Kotoperäinen kioskikirjallisuus pani hyvin vastaan Jerry Cottonilla, FinnWestillä ja muutamalla muulla sarjalla, mutta nimikemäärissä on varmaan jääty aika lailla jälkeen. (Todelliset myyntiluvut ovat tietysti asia erikseen, ja ellei Jukka Murtosaari ole niitä onnistunut kaivamaan syksyllä ilmestyvään teokseensa Kannen kuvitti..., joka kertoo kioskipokkarien kustannushistoriasta Suomessa, asia voi jäädä ikuisiksi ajoiksi pimentoon.)

Yhden asian muuten unohdin nolosti Pulpografia Britannican esipuheesta. Kiitoksia olisi ehdottomasti pitänyt lähettää myös Ruumiin kulttuuri -lehdelle ja sen päätoimittajalle Keijo Kettuselle, jossa ilmestyi useita nyt uuteen kirjaan päätyneitä tekstejä. Anteeksi unohdus!

Kesäkuun pakollinen postaus, eli Pulpografia Britannica ulkona

Minulla on näköjään blogikirjoittamisessa rutiini: kirjoitan tekstin kerran kuukaudessa ja aina uusi teksti käsittelee uutta kirjaani. Viimeksi kirjoitin Titaanien laulu -runoantologiasta, nyt kirjoitan Pulpografia Britannicasta, joka tuli painosta aiemmin tällä viikolla.

Kuten kirjan nimestä huomaa, se on jatkoa esikoisteokselleni Pulpografialle, joka ilmestyi Dekkariseuran julkaisemana jouluaatonaattona 2000. Pulpografiassa käsittelin yli 300 amerikkalaista kioskidekkaristia, tässä käsittelen vajaata sataa brittiläistä kioskidekkaristia, toisin sanoen sellaisia kirjailijoita, joiden rikos- tai jännitysromaaneja on suomeksi ilmestynyt kioskipokkareina tai vastaavissa formaateissa. Mukana on sellaisia klassikoita kuin Eric Ambler, James Hadley Chase, Peter Cheyney ja Peter O'Donnell, mutta myös unohdettuja kirjailijoita kuin Kenneth Royce ja Angus Ross. Lisäksi kirjassa käsitellään laajasti Hank Jason- ja Sexton Blake -kirjasarjoja. 

Kun Pulpografia ilmestyi, työtoverini Turun Ylioppilaslehdessä, Tero Kartastenpää sanoi, että se on muistin nautinnollinen oksennus paperille. Pulpografia Britannica on samanlainen opus: tarkoista listauksista ja bibliografisista oikaisuista raskas hakuteos, jossa on kuitenkin – ainakin omasta mielestäni – sen verran kulttuurihistoriallinen ja esseistinenkin ote, että se kestää myös varsinaista lukemista. Näistä kirjailijoista ei suomeksi enää tarvitse kirjoittaa. 

Kirjan tekeminen ei ollut aivan yksinkertaista. Kirjoitin ensimmäiset sanat siihen jo Pulpografiaa tehdessäni yli 15 vuotta sitten. Muistan, että luulin erästä Paul Denver -nimistä senttaria amerikkalaiseksi, ja jouduin poistamaan hänet Pulpografian käsikirjoituksesta myöhemmin. Lisäksi kirjoittelin Peter Cheyneytä käsittelevää hakusanaa ennen kuin olin lopullisesti päättänyt, etten käsittele Pulpografiassa brittiläisiä kirjailijoita. Osa tuolloin sorvatuista lauseista lienee lopullisessakin kirjassa. 

Mistään suoraviivaisesta projektista ei voi todellakaan puhua. Luin vuosien varrella aina välillä joitain aiheeseen liittyviä kirjoja, mutta huomasin, että monet, kuten Peter Cheyney, eivät minua lainkaan puhuttele. Muistan myös aloittaneeni jotain Sexton Blakea ja miettineeni ahdistuneena: "Näistäkö minun pitää tosiaan kirjoittaa?" Edelleen minusta tuntuu, että brittiläinen kioskidekkari – ja ehkäpä brittiläinen dekkari ylipäätään – on amerikkalaista versiotaan vähäverisempää. Pidän amerikkalaisesta suoruudesta (ja ehkä sentimentaalisuudestakin) loppujen lopuksi paljon enemmän. (Huomaan saman ilmiön elokuvienkin kohdalla, samoin musiikin. Kuuntelen koska tahansa mieluummin Sonicsia ja Dead Kennedysiä kuin Rolling Stonesia ja Sex Pistolsia. Tämä on jotain, mistä minun on pitänyt kirjoittaa pitkään.) Mutta brittiläisessä kioskidekkarissa on silti paljon kirjailijoita, joiden teoksista pidän: Stephen Frances, jonka elämä ja tuotanto ovat loputtoman kiehtovia, mainitut Ambler, Royce ja Ross, Jack Trevor Story, Hugh C. Rae (joka kirjoitti myös nimellä Robert Crawford), Bill Knox, Jack Higgins, jonka monia varhaisteoksia julkaistiin Suomessa pokkareina, H. L. Lawrence ja niin edelleen. 

Projekti venyi ja vanui, vaikka sain siihen apurahankin vuonna 2006 (kiitosta vain, Suomen kulttuurirahasto! Pitääkö vielä tehdä erikseen selvitys?). Vuonna 2004 oli lisäksi ilmestynyt Pulpografian ensimmäinen jatko-osa, amerikkalaisista kioskilänkkäreistä kertova hakuteos Kuudestilaukeavat (sekä sen jatko-osa Viidestilaukeavat, jossa käsittelen sellaisia länkkärikirjailijoita, joilta on julkaistu vain novelleja lukemistolehdissä – näköjään teen kirjoja periaatteella "parempi kertoa liikaa kuin liian vähän"), jonka tekeminen pani Pulpografia Britannican tauolle. Sekin lannisti, että en löytänyt uudelle kirjalle enää kustantajaa. Dekkariseurassa ei ollut kiinnostusta uuden kirjan julkaisuun. Juttelin myös Desuran Marko Homeen kanssa, joka kyllä auliisti myönsi tykkäävänsä vanhojen kioskipokkarien estetiikasta, mutta arveli, ettei saisi kirjasta kannattavaa. 

Silti tein kirjan! Viime vuoden syksyllä päätin, että nyt tai ei koskaan. Minulla oli muista kirjoitustöistä tullut sen verran ylimääräistä rahaa, että pystyin tarttumaan tähän projektiin melkein täysipäiväisesti. Samallahan tein toki myös Titaanien laulua, mutta se ei ollut muutamaa rykäisyä lukuun ottamatta kovinkaan vaativa projekti. (Talvella 2014 rupesin tosin tekemään kahta muuta kirjaa, mutta se on vain tätä minun normaalia hulluuttani.) Rahat pääsivät kyllä pahasti loppumaan, varsinkin kun yksi apuraha, jota olin pitänyt varmana, ei tullutkaan. 

On pakko myöntää, että oikaisin monessa kohtaa. Monesta kirjasta kirjoitin vain selailun perusteella – näin esimerkiksi useasta Sexton Blakesta on tarjolla vain lyhyt juoniselostus, ei varsinaista kriittistä arviota. Joistain kirjoista löytyi riittävästi juoniselostusta netistä. Viimeisinä työpäivinä istuin yliopiston kirjaston väistötiloissa Jusleniassa (turkulaiset tietävät, että tämä ei välttämättä ole mikään nautinto) ja selasin kymmeniä kioskipokkareita, joita en ollut joko onnistunut löytämään divareista tai jotka olin hukannut vuosien varrella. Samalla koetin koko ajan miettiä, keitä kirjailijoita vielä otan mukaan tai jätän pois – lisää tuli koko ajan mukaan, mutta samalla tiukensin kriteerejä, jätin lopulta pois esimerkiksi David Humen (ei siis sitä filosofia!), joka tunnetaan Cardby-poliisitarinoistaan. Aikarajaukseksi tuli 1944–1992, vaikka tuo vuoden 1944 esimerkki, täysin unohdettu kirjailija Gerald Verner, olisi melkein voinut jäädä poiskin. Häneltä käännetyt kirjat olivat kuitenkin sen verran harvinaisia eikä häntä mainita juuri missään hakuteoksessa, joten ajattelin, että menköön nyt. 

Olin tässä vaiheessa jo täysin valmis julkaisemaan kirjan itse. Näytin käsikirjoitusta Avaimen Tiina Aallolle, joka totesi sen vaikuttavan hyvin tehdyltä, mutta totesi, ettei se sovi kustannusohjelmaan. Näin olin arvellutkin. Ehdin jo lähettää BTJ:lle ja Kirjavälitykselle tiedot kirjasta omakustanteena, kun Turbatorin Harri Kumpulainen ehdotti, että hän voisi kirjan julkaista niin että voin itse myydä kirjaa ja tilittää myydyistä hänelle omakustannusosan (minkä lisäksi hän tietenkin kauppaa sitä normaaliin tapaan kirjastoihin ja kirjakauppoihin). Kaipasi Turbatorille jotain hyvää tietokirjaa, vaikka sanoi suoraan, ettei usko tätä juuri myytävän. Kiitos, Harri, miehen teko! (Kirjaa saa tilata minulta 15 euron kappalehintaan plus mielellään postikulut! Kommenttia alle tai sähköpostia: juri.nummelin@gmail.com.) 

Upean kannen teki alun perin pro bono -periaatteella Ville Manninen, joka loppujen lopuksi sai työstään jopa palkkion (tästäkin kiitos Harrille!). 

Lupaan kirjan esipuheessa, että käännettyä kioskikirjallisuutta esittelevässä teossarjassa ilmestyvät seuraavaksi brittiläisiä kioskilänkkäreitä esittelevä teos sekä kioskierotiikkaa esittelevä teos (jonka nimi on tietenkin Pulpografia Erotica). En tiedä, kuinka kauan nämä kiinnostavat ketään. Alkuperäisen Pulpografian ilmestyessä olin aamu-tv:ssä haastateltavana, puhuin aiheesta useassa radio-ohjelmassa ja olin muutamissa lehdissäkin, nyt mediaa ei kauheasti tunnu kiinnostavan. Kioskikirjallisuus, pulp – tai oikeastaan ironinen camp-suhtautuminen siihen – oli tietysti vuosituhannen vaihteessa vielä uutta ja kiinnostavaa, nyt se on jo aivan passé. Itse pyrin suhtautumaan aiheeseen jollain muulla tavalla kuin campina. Huonokin kirja voi olla kiinnostavaa kirjallisuuden- tai kulttuurihistoriaa. Hyvä kirja taas on hyvä kirja.