Kävin aiemmin viikolla katsomassa Turun Kinopalatsissa Peter von Baghin Muisteja, dokumentin Oulusta, Baghin synnyinkaupungista. En ollut sitä ensi-iltakierroksella nähnyt, joten nopeasti järjestetty muistoesitys tuli hyvään saumaan. Vaikka pakko sanoa, että tuntui irvokkaalta katsella elokuvan alkua odottaessa Finnkinon digitaalista omakehua, mainoksista puhumattakaan. Tästä näytöksestä olisi ne toivonut jätettävän pois.
Itse elokuva oli vahva elämys. Välittömästi sillä hetkellä kun kuulin Baghin tutun äänen, purskahdin itkuun. Samanlaisia purkauksia tuli pitkin elokuvaa, vaikkapa kohdassa, jossa Bagh vierailee vanhassa kotitalossaan ja näyttää sen tyhjiä nurkkia tai kun hän muistelee lyseon liikunnanopettajaansa, joka sanoi juoksun jälkeen: "Olitte kaikki yhtä hyviä." En muista aiemmin kenenkään julkisuuden henkilön kuoleman koskettaneen tällä tavalla. Oli kuin jotain tuttua ja turvallista olisi yhtäkkiä temmattu pois. Emme enää koskaan kuulisi tuota ääntä - tai ainakaan mitään uutta sen tuottamaa, aiemmat elokuvat ja radio- ja tv-ohjelmat toki jäävät.
Muisteja olisi ollut tietysti vahva elämys muutenkin, mutta en osaa hahmottaa, olisiko se iskenyt näin lujaa, jos olisin nähnyt sen jo ensi-illassa. En osaa myöskään sanoa, kumpi on parempi elokuva, tämä vai Helsinki, ikuisesti. Jälkimmäinen sai selkeämmin ylistävät arviot, osa kriitikoista tuntui pitävän Oulu-elokuvaa liian pienenä, vaikka se käytännössä kertoo menneestä, käytännössä tuhoutuneesta Suomen kaiken. Ehkä itkin juuri tätä tuhoa silmät punaisena näytöksen jälkeen vessassa, johon menin piiloon (kylläkin myös pissalle, koska olin tavoilleni uskollisena tullut teatteriin liian myöhään enkä ollut ehtinyt jonottaa vessaan).
En koskaan kunnolla tavannut Peter von Baghia, niin ihmeelliseltä kuin se ehkä tuntuukin. Sen ainoan kerran, kun kävin Sodankylmän elokuvafestivaalilla 21-vuotiaana, vaihdoin hänen kanssaan vain muutaman sanan esitettyäni pari kysymystä Gun Crazyn ohjaajalle Joseph Lewisille. Muistan myös ainakin kerran soittaneeni Baghille, mutta en ole varma, vastasiko hän vai puhuinko vain vastaajan kanssa. Kun hän oli vieraana suomalaisen elokuvan festivaalilla, jonka työryhmässä olen jo muutaman vuoden ollut, en uskaltautunut juttusille, syystä jota en tiedä. Olen vuosien varrella kirjoittanut joitain juttuja Filmihulluun, mutta en ole mielestäni koskaan asioinut suoraan Baghin kanssa.
Mutta Baghin merkitystä omalle elämälleni en voi kieltää. En ole aikuisiällä oikein koskaan ollut televisionkatsoja, joten minulle Bagh on ollut tärkeämpi kirjailijana, kirjoittajana, vaikka nykyään taitaa olla konsensus, että hän oli tärkein nimenomaan dokumentaristina, esseistisenä elokuvantekijänä, jollaista Suomessa ei ole toista.
Luin Elokuvan historian jo 80-luvulla lukioikäisenä, ilman sitä kirjaa tuskin olisin tässä. Isältäni saamat Filmihullun vuosikerrat ovat kuluneet ahkerassa selailussa. Katsoin usein Baghin esittelyjä ennen hänen valitsemiaan elämää suurempia elokuvia. (Eritoten muistan sen, miten suvereeni Bagh oli, kun häntä vertasi sittemmin elokuvia jollain toisella kanavalla esitelleeseen Tarmo Poussuun tai Mika Siltalaan. Olisiko kanava ollut HTV?) Elämää suuremmat elokuvat olikin ensimmäisiä elokuvakirjoja, jonka arvostelin - kirjoitin tuolloin Satakunnan Työhön, kolmipäiväiseen porilaiseen sanomalehteen.
Luin Elokuvan historian jo 80-luvulla lukioikäisenä, ilman sitä kirjaa tuskin olisin tässä. Isältäni saamat Filmihullun vuosikerrat ovat kuluneet ahkerassa selailussa. Katsoin usein Baghin esittelyjä ennen hänen valitsemiaan elämää suurempia elokuvia. (Eritoten muistan sen, miten suvereeni Bagh oli, kun häntä vertasi sittemmin elokuvia jollain toisella kanavalla esitelleeseen Tarmo Poussuun tai Mika Siltalaan. Olisiko kanava ollut HTV?) Elämää suuremmat elokuvat olikin ensimmäisiä elokuvakirjoja, jonka arvostelin - kirjoitin tuolloin Satakunnan Työhön, kolmipäiväiseen porilaiseen sanomalehteen.
Osa Baghin teoksista on minulta edelleen lukematta, mutta esimerkiksi pieni Junassa-kirja on erittäin sympaattinen ja tiiviinä esityksenä myös yksi tekijänsä parhaita kirjoja. Muistan myös, että juuri pienuutensa vuoksi Englantilainen elokuva kului käsissäni ahkerasti. Monet Baghin kirjoista ovat kuitenkin olleet ristiriitaisia lukukokemuksia: seassa on niin löysää heittelyä, jossa Bagh turvautuu vanhoihin fraaseihinsa (jokin "asettuu ristivalotukseen" tai on yksinkertaisesti "ehkä kaikkein paras selvitys" jostain asiasta), kuin innoittunutta ja erinomaista esseistiikkaakin. Tällainen oli esimerkiksi Lajien synty, jossa Bagh väittää, että lännenelokuva on amerikkalaisin lajityyppi, vaikka se on käytännössä syntynyt Euroopassa ja monet tunnetuimmista lännenelokuvista on tehty muualla kuin Yhdysvalloissa. Toisaalta jotkut kirjan yksittäiset tekstit, vaikkapa Reservoir Dogsista, ovat aivan loistavia.
Sen sijaan en koskaan ymmärtänyt, miksi Bagh koki asiakseen valittaa katkeroituneena esimerkiksi Turun yliopiston mediatutkimuksen oppisisällöistä tai elokuva-arkiston nimenmuutoksista tai elokuva-alan opiskelijoiden vähäisestä sivistyksestä. Ilmeisesti poikkeusyksilön luonteeseen kuuluu aina olettaa, että muutkin ovat poikkeusyksilöitä. Baghin oli selvästi vaikea myöntää, että hän oli käytännössä saanut kaiken, mitä Suomessa elokuvakirjoittamisen alalla on voinut saada. Eri asia on tietysti se, että elokuvakulttuuri tuntuu Suomessa madaltuneen trendikkään ja narsistisen hittien kyttäilyn ja varman päälle pelatun väsäilyn tasalle. Siitä kuuluukin huomauttaa, mutta ei se nyt turkulaisten mediatutkijoiden vika ole. Opiskelijoiden vähäinen sivistyskin on ymmärrettävää, eikös opiskelun tarkoitus ole juuri lisätä sivistystä? Uskon toisaalta vilpittömästi, että Bagh on ollut tähän tehtävään erinomainen ihminen. Monien Baghin tunteneiden tunteellisia Facebook-päivityksiä lukiessani olen ollut myös kateellinen siitä, etten itse tuntenut häntä.
Minun piti kertoa parista kerrasta, jolloin Baghin tekemiset hipaisivat omiani. Toinen on vaatimaton anekdootti. Baghin luottoleikkaaja Petteri Evilampi, hyvä ystäväni lukioajoilta, teki synttäribileitä varten uutta digikopiota vuonna 1989 tekemästämme kuvaamataidon lopputyöstä (!), Julmuuden ehdoilla -elokuvasta, ja Bagh sattui näkemään siitä pätkiä. Petteri kertoi hänen sanoneen: "Tuohan näyttää ihan oikealta elokuvalta." (Kuka tahansa voi tarkistaa väitteen oikeellisuuden katsomalla elokuvan täältä.)
Vakavampi kerta oli noin vuosi sitten, kun sovin turkulaisen kustantajan kanssa, että toimittaisin koosteen turkulaisen kriitikkolegendan Tapani Maskulan kootuista kritiikeistä vuosikymmenten varrelta. Yritin sanoa, että voin aloittaa työn saman tien, mutta sekä kustantaja että Maskula olivat sitä mieltä, että tarvitsen hommaan apurahan. Kustantaja ehdotti, että pyytäisin suositusta Baghilta. Sain hänen sähköpostinsa ja lähetin viestin. Vastaus tuli melkein saman tien: ilman muuta hän tekee suosituksen. Jostain syystä Bagh lähetti suosituksen myös minulle, vaikka yleensä apurahanhakijan ei ole soveliasta itse suosituksia nähdä.
Bagh kirjoitti suosituksessaan muun muassa näin:
Apurahaa ei kuitenkaan tullut, ja kirjahanke on edelleen jäissä. (Väitän että olisin tehnyt siitä jo melkein puolet, jos olisin vain aloittanut enkä jäänyt odottelemaan apurahapäätöksiä.)
Nyt jälkeenpäin tulee olo, että Bagh kirjoitti tuossa itsestään. Miehissä on kieltämättä jotain samaa, vaikka he ovat käsittääkseni olleet riidoissakin elokuvakerholiikeaikoinaan. He ovat täysin samaa sukupolvea, kummatkin vahvasti vasemmistolaisia. Tapani Maskula on Baghia kaksi vuotta vanhempi. Näin Baghin viime vuonna Helsingin kirjamessuilla ja hätkähdin, kuinka huonoon kuntoon hän oli päässyt sairasteltuaan pitkään. Maskula sen sijaan vaikuttaa edelleen energiseltä, hänhän on eläkkeelle jäätyään kirjoittanut myös kolme romaania ja aloittanut avustajasuhteen Elitistiin (myönnän olleeni junailemassa avustajuutta).
Kumpaakin yhdistää kuitenkin syvä rakkaus elokuvaan ja kummatkin varmasti myöntävät ajatuksen, että syvimmät filmihullut ovat usein myös syvästi pessimistisiä ihmisiä, mutta jollain perustavalla tavalla kummatkin ovat myös hyvin erilaisia suhteessaan elokuvaan. Toinen hakee dialektiikan avulla synteesiä tai jopa utopiaa, toinen hakee synteesiä korkeintaan amerikkalaisen B-elokuvan historiasta, mutta ennen kaikkea päämääränä ovat hyvät elokuvat ja hyvät elokuvantekijät. Maskula tosin puhui vanhan kotimaisen elokuvan puolesta jo pitkään ennen Baghin omaa kääntymystä. (Miehiä yhdistää myös se, ettei kumpikaan tunnu oikein piittaavan animaatioelokuvista. Maskula ei useinkaan Turun Sanomien tv-arvioissaan nostanut esille piirrettyjä, ja Baghin muutaman sivun animaatiokatsaus Elokuvan historiassahan on huhujen mukaan Timo Aarnialan kirjoittama.)
Kumpaakin yhdistää kuitenkin syvä rakkaus elokuvaan ja kummatkin varmasti myöntävät ajatuksen, että syvimmät filmihullut ovat usein myös syvästi pessimistisiä ihmisiä, mutta jollain perustavalla tavalla kummatkin ovat myös hyvin erilaisia suhteessaan elokuvaan. Toinen hakee dialektiikan avulla synteesiä tai jopa utopiaa, toinen hakee synteesiä korkeintaan amerikkalaisen B-elokuvan historiasta, mutta ennen kaikkea päämääränä ovat hyvät elokuvat ja hyvät elokuvantekijät. Maskula tosin puhui vanhan kotimaisen elokuvan puolesta jo pitkään ennen Baghin omaa kääntymystä. (Miehiä yhdistää myös se, ettei kumpikaan tunnu oikein piittaavan animaatioelokuvista. Maskula ei useinkaan Turun Sanomien tv-arvioissaan nostanut esille piirrettyjä, ja Baghin muutaman sivun animaatiokatsaus Elokuvan historiassahan on huhujen mukaan Timo Aarnialan kirjoittama.)
Mutta miehissä on yksi oleellinen ero. Bagh keskittyi suurelta osin vanhaan elokuvaan ja myönsi, ettei aina ymmärrä uusia elokuvia. Maskula ymmärtää ja katsoo koko ajan myös uutta elokuvaa. Seuraan Maskulan Facebook-seinää ja huomasin, että hän oli IMDb:ssä antanut Nicolas Winding Refnin Only God Forgives -elokuvalle kahdeksan tähteä kymmenestä. Se jos mikä on elokuva, josta olisi vaikea uskoa Baghin innostuvan. Tiedän kyllä myös, että Maskula ei innostunut Winding Refnin Drivesta - ja juuri tästähän Bagh oli Kalle Kinnuselle sanonut, ettei päässyt siitä oikeastaan lainkaan perille.
Ehkä juuri tästä oli kyse. Joskus maailma muuttuu niin peruuttamattomasti, että parhaimmatkaan meistä eivät enää ymmärrä sitä. Bagh kuoli juuri siinä kohdassa, jossa hänen uransa oli täydellistynyt. Muistot ovat osa meitä ja me olemme koko ajan matkalla muistoihimme vai mitenkäs Baghin varhaisen lyhytelokuvan Pockpicketin motto menikään? Bagh kuoli saappaat jalassa siinä kohdassa, jolloin hän oli muistonsa saavuttanut. Muisteja ei olisi voinut valmistua aiemmin eikä myöhemmin: siinä nimenomaan muistot (tai "muistit", jonkinlaiset anekdootinomaiset, mutta olennaisen kertovat pienet asiat) saavuttavat käsinkosketeltavuuden, joka antaa elokuvalle samalla ikään kuin neljännen, haptisen ulottuvuuden. Sen suurempaa testamenttia on vaikea kuvitella kenenkään elokuvantekijän onnistuvan tekemään.
