sunnuntaina, tammikuuta 18, 2015

Kari Peitsamo ja tiiviyden kauneudesta

Kirjoitin joskus aiemmin siitä, miksi romaanien - ja samalla biisien - tulisi mielestäni olla lyhyitä ja napakoita. En tiedä, onnistuinko vakuuttamaan ketään, mutta asia nousi mieleeni äsken, kun kuuntelin tiskatessa vanhaa kasettia, jossa oli Kari Peitsamon ensimmäinen levy Jatsin syvin olemus vuodelta 1977.

Olen aina rakastanut Peitsamon musiikkia, ja olin itse asiassa juuri jutuissa kustantajan kanssa, joka ehdotti, että tekisin Peitsamosta kirjan vuodelle 2017, kun tämä täyttää 60. Suhtaudun hankkeeseen ehkä hiukan epäröiden, paristakin syystä: minun pitäisi haastatella Peitsamoa enkä ole oikein koskaan tullut sinuksi haastattelujen kanssa, lisäksi en ole koskaan kunnolla kirjoittanut musiikista.

Huomasin Jatsin syvintä olemusta kuunnellessani, että toivoisin biisien jatkuvan pidempään, nehän ovat levyllä korkeintaan kaksiminuuttisia. Peitsamo heittelee helpon tuntuisesti hienoja melodioita ja tarttuvia riffejä (esimerkiksi kelpaa "Tuhatkauno", joka kulkee kuin jyrä), jotka puhuttelevat minua, osuvat siihen kohtaan aivoja, jossa näistä asioista nautitaan. Mutta silti ne lopetetaan aina kesken kaiken, nautinnolta viedään pohja. Kuuntelija haluaa väkisinkin lisää ja näin palaa biiseihin, kun biisin loppuessa on tunne, että voisipa tässä nautinnossa olla vielä pitkään. Siinä yhdistyy sekä kunnianosoitus popsäveltämisen vanhoille perinteille (mikään ennen vuotta -66 sävelletty ei juuri ole kahta ja puolta minuuttia pidempi) että jonkinlainen avantgardistinen välinpitämättömyys siitä, mitä kuulija haluaa. Nykyäänhän ennemmin jatketaan tietyn kuvion tai kertosäkeen veivausta - itseäni sellainen kyllästyttää hyvin nopeasti enkä ymmärrä, miksi jotkut haluavat että kertosäettä toistetaan biisin lopussa parin minuutin ajan, kitarasooloista puhumattakaan. (Poikkeuksena tässä on tanssimusiikki: puhdas eläimellinen rytmi saa puolestani jatkua loputtomiin.)

Peitsamon riffit ja melodiat eivät tyhjene kertakuunteluun tai edes toistuviin kuunteluihin, vaikka ne ovat hyvin yksinkertaisia ja helposti laulettavia (Peitsamo on harvoja artisteja, jonka biisejä osaisin laulaa ulkoa tunnistettavasti). Siinä on tietysti niiden kauneus, ja Peitsamo on itsekin haastatteluissa puhunut siitä, miten hän haluaa kiteyttää kaiken mahdollisimman yksinkertaiseksi biisiksi (olenkin päätellyt, että esimerkiksi Skootterin hiukan tylsä boogierock oli pohjimmiltaan jonkinlainen käsitetaiteellinen performanssi - samoin muuten arvelen, että Peitsamon nykyinen hämmentävä twiittailu salaliitoista ja Kristuksesta on osa jotain epäselvää performanssia).

Itsellänikin on lyhyyden ja tiiviyden ihanteissa opettelemista, vaikka aina aiheesta saarnaan: Lovecraft-aiheisessa pienoisromaanissani Haamussa yritin tiivistä ilmaisua, mutta muutamat harvat lukijat ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt. Jumalten tuho on aika lyhyt romaani (reilu 200 sivua), mutta siinäkin on liikaa ja liian pitkiä kohtauksia, sama monissa novelleissani. Mikael X. Messin Varsinais-Suomi -kvartetin kirjoissa on kyllä hyvää pyrkimystä sellaiseen tiiviyteen, josta itse pidän. Mutta aika kaukana nekin ovat siitä, miten helposti ja vaivattomasti Peitsamo pystyy härnäämään kuulijaa ja janoamaan lisää. Sillä juuri siitä kai on kyse: mistä tätä saa lisää, miten pääsen takaisin samaan tilaan? Peitsamo samaan aikaan vieraannuttaa kuulijan nautinnosta että saa tämän haluamaan lisää. Se jos mikä on neroutta.

2 kommenttia:

Tommi Uschanov kirjoitti...

Tämä "popsäveltämisen vanhoja perinteitä" koskeva kohta jäi vaivaamaan, ja muistin sen nyt uudestaan. Saivartelevana ja huumorintajuttomana empiristinä päädyin laskemaan Billboardin pop-singlelistaykkösten keskimääräisen keston kultakin 1950–60-luvun vuodelta:

1950 - 2:55
1951 - 2:47
1952 - 2:51
1953 - 2:57
1954 - 2:51
1955 - 2:34
1956 - 2:29
1957 - 2:23
1958 - 2:26
1959 - 2:28
1960 - 2:42
1961 - 2:27
1962 - 2:30
1963 - 2:24
1964 - 2:33
1965 - 2:44
1966 - 2:48
1967 - 2:50
1968 - 3:15
1969 - 3:18

Tämä toki koskee vain Yhdysvaltain popmarkkinoita. Ja tietenkin on mahdollista, että tarkoitamme "vanhoilla perinteillä" eri asioita ja että tarkoitit itse vain niitä nuorisomusiikin perinteitä, jotka alkoivat rock 'n' rollin noususta noin vuonna 1955. Mutta kuten näkyy, pitemmän aikavälin tarkastelussa se merkitsi vain hetkellistä notkahdusta hittien keskikestossa, joka sitten noin vuonna 1965 lähti uudestaan nopeaan nousuun. Ja jopa kymmenvuotiskaudella 1955–64 hittien keskikesto oli, sekunnilleen, se kaksi ja puoli minuuttia.

Populaarikulttuuria koskevassa kollektiivisessa muistissa ehkä vain ovat valikoituneet kunkin kulttuurikauden stereotyyppisiksi "paraatiesimerkeiksi" joko poikkeuksellisen lyhyet (Bill Haleyn "Rock Around the Clock", 2:08) tai pitkät levytykset (Dylanin "Like a Rolling Stone", 6:00) riippuen siitä, mielletäänkö puheena olevan ajan olleen lyhyiden vai pitkien kappaleiden aikaa. Kukaan ei sen sijaan luultavasti miellä esimerkiksi The Tornadosin "Telstaria", 3:14, "huomiotaherättävän pitkäksi vuodelle 1962" (tai vaikka The Box Topsin "The Letteriä", 1:58, "merkillepantavan lyhyeksi vuodelle 1967"...)?

Juri Nummelin kirjoitti...

Jep, olet selvästi oikeassa! Tämä oli minulta tyypillistä blogilässytystä, mutta olisi riittänyt, jos olisi sanonut, että mikään ennen vuotta -66 sävelletty ei juuri kestä yli kolmea minuuttia (tai edes sitä, niin kuin listastasi huomaa). Toisaalta se olisi vienyt pontta ajatukselta, koska kolme minuuttia pitkä biisi on minusta jo hiukan pitkä. Ehkä omassa mielessäni se 2:30 on riittävä! (Eikös ole punk-ajalta periytyvä fraasi: "Jos et voi sanoa sitä kahdessa minuutissa, älä sano sitä.")

Mutta ero siihen, kuinka pitkiä biisit ovat nykyään, on kyllä huomattava. Nytkään en tosin jaksa tehdä empiiristä aineistohakua, mutta tämä on erittäin vahva mutu-tuntuma :)