Synkkyyden voima, eli mitä on noir?

"Miksi synkkyys kiehtoo?" kysyy uusimman Parnasson kansi. Sisäsivuilla on Kari Hongiston kirjallinen essee filosofian ja kirjallisuuden synkistä alhoista, siteerataan Schopenhaueria ja Ciorania. Ja mikäs siinä: jälkimmäisen ajatuksessa siitä, että ainoastaan optimistit tekevät itsemurhia, on jotain osuvaa. Miksi ihminen, joka on jo valmistautunut henkisesti siihen, että kaikki menee pieleen, tappaisi itsensä?

Juttelin jokin aika sitten kirjailija Riku Korhosen kanssa. Olin lukenut Chandlerin Pitkät jäähyväiset, ensimmäistä kertaa alkukielellä. Kirja on masentunut ja masentava. Ei ihme, että Altmanin elokuvaversion lopussa Philip Marlowe ampuu ainoan ystävänsä, pettymys tämän toimintaan, petokseen, on ollut liian suuri. Marlowe, ainoa kunnollinen ihminen koko elokuvassa, on menneen maailman jäänne, jolla ei ole mitään sijaa uudessa maailmassa. Riku ei ollut koskaan lukenut kirjaa, vaikka oli nähnyt elokuvan. Sanoin: "Tykkäisit siitä, se on aika masentavaa luettavaa." Riku hymyili innostustaan peitellen ja sanoi sitten: "Mikähän synkissä kirjoissa niin vetoaa? Sellaisen lukeminen on ihmeen vahvistavaa."

En voinut kuin nyökytellä, sillä rakastan synkkiä ja lohduttomia kirjoja yli kaiken. Olen lukenut niitä koko ikäni. En koe silti olevani mitenkään synkkä ihminen enkä pidä itseäni pessimistinä tai ihmisvihaajana. Olen tehnyt kolme lasta ja uskon, että se kannatti. Mutta heitä (suurimmaksi osaksi) rakkaudella koko päivän silmäiltyäni saatan kuitenkin hyvillä mielin lukea jotain, jossa ihmiskunnalla ei ole mitään toivoa.

Ehkä juuri sen takia jaksankin seuraavana päivänä paremmin.

Eniten rakastamani kirjallisuudensuuntaus tottelee nimeä "noir". Se on kieltämättä häilyvä termi, jolle ei löydy pitävää määritelmää. Sitä voisikin hyvin verrata pornoon: tunnistan noirin kun näen sen. Omassa mielessäni noir on jotain sukua kovaksikeitetylle dekkarille sekä 1940-1950-lukujen film noirille, väljälle tyylilajille, jota harjoitettiin maailman eri maissa (ei siis pelkästään Hollywoodissa!) suurin piirtein samaan aikaan. Kumpikaan ehto ei kuitenkaan ole välttämätön. Noir on useimmiten lajityyppikirjallisuutta, mutta sen ei tarvitse olla sitäkään. Monet sanovat, että ensimmäiset noir-kirjat olivat Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Conradin Pimeyden sydän. (Kummastakin on kylläkin tehty tai yritetty tehdä film noir -henkisiä elokuvasovituksia.)

Conradin romaanissa eversti Kurtz sanoo kuollessaan: "Kauhu! Kauhu!" Se sopii varmasti kaikkien rakastamieni noir-kirjojen päähenkilöiden suuhun. Päähenkilö katsoo pimeyteen ja pimeys katsoo häneen takaisin. Tässä oikea noir eroaa hyvin paljon siitä muoti-noirista, josta kustantajat ja markkinointihenkilöt nykyään puhuvat. Lässytetään esimerkiksi Scandic Noirista, joka kuulostaa enemmän hotelliketjun sisustukselta kuin synkiltä dekkareilta. Noir ei ole sitä, että alkoholisoitunut komisario ottaa kiinni sarjamurhaajia. Oikea noir olisi sitä, että komisario sekoaisi sarjamurhaajaa jahdatessaan, uhraisi oman perheensä tai muita sivullisia päästäkseen pahikseen kiinni ja tuhoutuisi siinä sivussa.

Kyse ei kuitenkaan saisi olla pelkästä itsetarkoituksellisesta rankistelusta, vaikka sellainenkin voi toisinaan tyydyttää syvän sielun. Parnasson esseessä Kari Hongisto siteeraa ranskalaista kirjailijaa ja ajattelijaa Romain Rollandia, joka on kirjoittanut: "Matalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle tämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut huippunsa, se vaikuttaa vapauttavasti." Kun Charles Willefordin romaanin The Woman Chaser lopussa päähenkilö, lipevä sosiopaatti joka on samalla kirjan ainoa fiksu tyyppi, pukeutuu joulupukkiasuun ja polttaa käytettyjen autojen kauppansa, lukija tuntee olonsa todella vapautuneeksi ja uudistuneeksi.

Amerikkalainen rikoskirjailija Gar Anthony Haywood kirjoitti vastikään blogikirjoituksen aiheesta ja totesi, että noir-kirjailijan pitää olla kestävää lajia: hän kirjoittaa kirjoja, joissa hyvikset ovat yhtä kamalia kuin pahikset ja joissa ei voi olla onnellista loppua. Noir-kirjailija ei voi koskaan saada sellaisilla kirjoilla laajaa lukijakuntaa, saati tulla bestselleristiksi. Nykyään suosituissakin dekkareissa toki on synkeitä juttuja, vaikkapa lasten hyväksikäyttöä ja kidutusta, mutta kirjan loputtua maailma tuntuu palanneen raiteilleen, ainakin suurelta osin. Ainakin kaikki alkaa aina uudestaan kirjasarjan seuraavassa osassa ja komisariolla on jälleen alkoholiongelma.

Parhaat noir-romaanit saavat lukijan olemaan jatkuvasti epäonnistuvan luuserin tai hirviöksi paljastuvan hyviksen puolella. Eikö sheriffi Lou Ford olekin ainoa järkevä ihminen Jim Thompsonin kirjassa Tappaja sisälläni? Erinomaisesti onnistuu myös Jason Starr, jonka päähenkilö romaanissa Fake I.D. on sosiopaattinen baarimikko, joka osallistuu laukkakisahuijaukseen ja ajautuu syvälle petoksen ja itsepetoksen kierteeseen. Lukija tsemppaa häntä kuitenkin koko kirjan ajan, samalla vähän inhoten itseään. Noir-kirjan (tai -elokuvan) testi onkin tämä: miten lukija saadaan pitämään epämiellyttävästä päähenkilöstä, joka tekee epämiellyttäviä asioita? Noirin viehätyksen voisi ilmaista kuvailemalla kirjoja näin: tekee mieli kääntää katse pois, mutta ei pysty. (Jotkut noir-kirjailijat, kuten Brian Evenson, tosin pyrkivät kokonaan pois kaikenlaisesta samastumisesta. Suosittelen lämpimästi kirjaa The Open Curtain, jonka keskiössä on hulluksi tuleva mormoniteini.)

Juuri tämän vuoksi Philip Marlowe -tarinat eivät ole oikeaa noiria, vaikka monia Marlowe-filmatisointeja pidetäänkin film noirin lähtölaukauksina. Marlowe ei koskaan paljastu pahikseksi, ja vaikka hänessä on luuserin piirteitä, hän saa asiat järjestymään. Pitkät jäähyväiset tulee lähimmäksi noiria, mutta vaadittiin ikonoklasti Altman, että tarinasta tuli riittävän synkkä. (Hän vain vetää maton tarinan alta surman jälkeisessä lopetuksessa, jossa Marlowe soittaa minikokoisella huuliharpulla "Hooray for Hollywoodia". Siitä tulee olo, että Altman ei loppujen lopuksi uskalla olla kertomansa takana.)

Raymond Chandlerin kirjoja on pitänyt noirina pitkän linjan kirjoittaja ja kriitikko Kyösti Salovaara. Hän arvioi uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä toimittamani Kaikki valehtelevat -kirjan ja kirjoitti siitä vielä blogissaan. Kaikki valehtelevat on kokoelma uudehkoa amerikkalaista ja brittiläistä noiria, ja se on täynnä tylyjä rikosaiheisia novelleja, mutta on siellä muutakin: huumoria, parodiaa, melankoliaa, huolta ihmisen tilasta. (Kirjasta voi lukea enemmän täältä.) Silti Salovaara piti kirjaa nihilistisenä, se kun ei anna "maailmalle mahdollisuutta", kaikki on pelkästään kamalaa ja synkkää. Tätä nihilismiä hän piti mahdollisesti pelkkänä vitsinä, väärin tehtynä pastissina alkuperäisestä film noirista.

Olen aina arvostanut Salovaaraa. Luin hänen tekstejään jo 80-luvulla, kun tein Chandlerista esitelmää yläasteella - hänen esipuheensa löytyy Syvän unen uusintapainoksesta vuodelta 1986. Luin sen jokin aika sitten uudestaan, se on edelleen hyvä teksti. Mutta tätä noir-asiaa Salovaara ei tunnu oikein tuntevan. Hän ihmettelee esimerkiksi Kaikki valehtelevat -kirjan takakansiteksteissä ja esipuheessa käytettyä neonoir-sanaa, vaikka sitä on käytetty jo 80-luvulta saakka, vaikkapa David Lynchin elokuvien kohdalla. (Wikipedian listaus neonoir-elokuvista ei ole valitettavasti käyttökelpoinen, siellä on kaikenlaista perus-actionia Tappavasta aseesta alkaen.)

kansi: Jenni Jokiniemi

Salovaara olettaa, että jos puhuu noirista, puhuu samalla myös film noirista, vaikka asioilla ei ole välttämättä muuta yhteistä kuin nimi. Noir on irtaantunut film noirin perinteestä jo tovin aikaa sitten, vaikkapa sellaisissa elokuvissa kuin Cutter's Way ja Murhan sävel (eli Fingers). Charles Willefordin ja James Crumleyn kirjoillakaan ei juuri mitään tekemistä ole alkuperäisen film noirin kanssa. Päällekkäisyyttä tietysti on, kuten vaikkapa Chinatownissa, joka sekä hyödyntää vanhan film noirin tyyliä että luo tarinalle yksityisetsivästä uutta, synkempää sisältöä.

Sillä juuri siitä on kyse, synkästä sisällöstä. Jos elokuva tai kirja loppuu onnellisesti, se ei ole oikeaa noiria. Jos maailmalle antaa mahdollisuuden, se ei ole oikeaa noiria. Ja kuitenkin samalla juuri tämän peräänantamattomuus saa minut lukijana tuntemaan syvää tyydytystä. Se on jotain sukua kauhulle ja samalla jotain sukua tragedialle. Kuten Romain Rolland sanoi: mitä pidemmälle synkkyys etenee, sitä vapautuneempia tunnemme olevamme.

Tähän sopivat myös filosofi Schopenhauerin sanat, joita Kari Hongisto Parnasson jutussaan siteeraa: ihminen "rakastaa hätää, kärsimystä, kipua, pelkoa ja (...) pitkästymistä täynnä olevaa olemassaoloaan, jonka objektiivisesti tarkasteltuna tulisi olla hänelle vastenmielinen". Kuulostaa noir-kirjalta!

Tässä muuten vielä alan asiantuntijan, George Tuttlen hyvä ja tiivis kirjoitus aiheesta.