keskiviikkona, syyskuuta 02, 2015

Osattiin sitä ennenkin keksiä sukunimiä

Helsingin Sanomissa oli jokin aika sitten juttu uusista sukunimistä, joita ihmiset ovat ottaneet itselleen joko mennessään naimisiin ja halunneensa ottaa uuden, yhteisen nimen tai erotessaan ja halutessaan aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jutussa esiintyy esimerkiksi nimi Lumirotko, ja lisäksi siinä sanotaan, että ”sukunimen keksiminen on Suomessa uusi, kasvava ilmiö”.

Varmasti se on kasvava ilmiö, mutta uudesta ilmiöstä tuskin voi puhua.

Olen lueskellut joutohetkinäni viime aikoina kirjaa, jonka nimi on Suuri kansalaishakemisto. Kolmiosainen kirja on julkaistu 1960-luvun lopulla ilmeisesti niin, että jos on halunnut nimensä ja tietonsa kirjaan, on samalla lupautunut ostamaan kaikki kolme osaa. Saman tyyppisiä matrikkelihuijauksia oli paljonkin 1960-luvulla, ja ilmeisesti osittain niiden takia syntyi kuluttajansuojalaki – osallisuuksia kirjoihin myivät ovelta ovelle -kauppiaat, jotka eivät aina malttaneet kertoa koko diilin sisältöä.

Löysin taloyhtiön roskiksesta Suuresta kansalaishakemistosta osat kaksi ja kolme, ja olen kerännyt niistä outoja ja erikoisia etu- ja sukunimiä sekä niiden yhdistelmiä. Tämä varmasti kuulostaa aika nörtiltä puuhalta, mutta tapa on jäänyt siitä, kun teimme aikoinaan vaimon kanssa muutaman kirjan harvinaisista etunimistä. Lisäksi vanhojen nimien lueskelu antaa historiallista perspektiiviä. Nykyäänhän on tapana hiukan paheksuen naureskella lapsille annetuille individualistisille nimiyhdistelmille, mutta ennen sitä vasta osattiinkin! Mitähän nettikeskustelijat sanoisivat nimistä Armas Ensi-Aarre, Mertsi Lyylikki, Tröste Percy Gordon ja Yrjö Pellervo Pohjan-Rusko? (Viimeksi mainitussa Pohjan-Rusko on siis kolmas etunimi, ei sukunimi; ko. ihmisen veljelläkin oli sama nimi kolmantena etunimenään).

Historiallista perspektiiviä saa myös tähän sukunimiasiaan, sillä hakusanoissa ilmoitetaan myös ihmisten alkuperäiset sukunimet. Larja on alun perin ollut Lönnqvist, Larjontie Lund, Larkas Lindberg, Larjomaa Lindroos, Laurema Laurell, Nuorviita Nylund, Nuotio Nyholm, Nuotiomaa Nyström, Saanila Smalén, Salmenkylä Husgafvel, Suitiala Stigell, Östi Österlund ja niin edelleen. Osa tällä tavalla muodostetuista nimistä on sittemmin kadonnut, niiden kantajia on ehkä ollut vain mies ja hänen puolisonsa, jotka eivät sitten välttämättä ole saaneet lapsia, jotka olisivat kantaneet sukunimeä. (Muistutan muuten elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksen nimestä. Hänhän oli alun perin Broman, mutta vaihtoi sukunimensä innostuttuaan Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoista ja nelikätisestä miekkamiehestä Tars Tarkaksesta. Sukunimi on sittemmin kadonnut, Tarkaksen tytär on jonkun muun niminen.)

Suurin osa näistä vaihdetuista nimistä on alun perin ruotsinkielisiä. Melkein kaikki sukunimet on vaihdettu 1920- ja 1930-luvuilla (poikkeuksia toki on), jolloin Suomessa pyrittiin itsenäistymisen jälkeen ja nationalistisissa haaveissa pääsemään eroon kaikista ruotsalaisuuden jäänteistä. Tämä selittää aikakauden innon suomentaa sukunimi. Kaikki tällä tavalla keksityt sukunimet eivät tunnu enää järkeviltä, miksi esimerkiksi Östi olisi parempi tai suomalaisempi kuin Österlund? Nylundin tilalle tullut Nuorviita taas tuntuu keinotekoiselta. Joissain nimissä taas on käytetty hiukan väkinäisen tuntuisia suomalaisia päätteitä, kuten (käsittääkseni Lönnrotin keksimää) mo/mö-päätettä (Lautamo, ent. Lindberg) tai päätettä ma/mä (Oksama, ent. Oksman). Omalla tavallaan monet näistä nimistä ovat kuitenkin hienoja ja sointuvia.

Samantyyppistä nimenvaihtokulttuuria nähtiin tai ainakin tyrkytettiin sodan aikaan, jolloin valloitetun Karjalan asukkaita kehotettiin vaihtamaan sukunimenä suomalaisemmaksi. Meillä on kirjahyllyssä vaimoni vaarin peruja oleva Itäkarjalaisten nimiopas (Suomalaisuuden liitto 1942), jonka on Hannes Teppo koonnut. Teppohan teki sittemmin tärkeää työtä Kustaa Vilkunan kanssa nykyaikaisen nimilain kehittelyssä sodan jälkeen. Itäkarjalaisten nimiopaskin oli osa nimien modernisointityötä, joka jatkui vuoden 1949 nimilaissa, sillä teoksessa kehotetaan esimerkiksi siihen, että samaan sukuun kuuluvilla olisi sama sukunimi. Muutamia esimerkkejä Tepon keksimistä uusista sukunimistä: Lietsalmi, Lohjamo, Lylypää, Mervanen, Viertävä, Viesma, Virpimaa, Yrjönen, Öyrämö. Jos olisi vielä innokkaampi kuin minä, tarkistaisi Väestörekisterikeskuksen sivuilta, moniko Tepon ehdotuksista todella päätyi käyttöön.

Tepon teoksen lopussa on myös lista etunimistä, joilla vanhat karjalaiset vai venäläiset nimet tulisi korvata. Tässä muutamia esimerkkejä: Aamo, Ehvo, Herasto, Immo, Kaaro, Kivo, Lavo ja Miiro miehille, Ahri, Aula, Helä, Joutsikki, Kirkas, Sandra (ei kovin suomalaiskansallinen!), Vallikki ja Ylikki naisille. On seassa toki järkeviä ja tavallisiakin nimiehdotuksia, mutta kovin on hämmentävää lukea nimilistaa, jossa ehdotetaan Vsevolodin tilalle Vesiliitoa tai naisen nimeksi Mimerkkiä. Toki muinaissuomalaisen haltiattaren nimen, joka yleisemmin tunnetaan muodossa Mielikki, tulisi kelvata kenelle tahansa.

PS. Yhdessä kohtaa Suuri kansalaishakemisto on tarjonnut hyvät naurut. Kuka kukin on -teosten tapaan siinä on voinut ilmoittaa myös harrastuksensa. Säveltäjä Erkki Salmenhaaran harrastuksia olivat alkoholi ja autoilu.

Ei kommentteja: