Arto "Aksu" Jokinen

Kuva: Kitta Hautasaari

Kuten kaikki tietävät, tänä vuonna on kuollut lukematon määrä tunnettuja ja vaikutusvaltaisia ihmisiä monilta elämän eri aloilta. (Onneksi Jerry Lewis vielä elää.) Kaikkien kuolinilmoitusta en ole itsekään jaksanut jakaa Facebook-seinälläni, vaikka muuten olen tullut tunnetuksi tunnettujen ja vähemmän tunnettujenkin vainajien bongailijana.

Tänä vuonna on kuollut myös kollegoita sekä henkilökohtaisia tuttuja ja ystäviä. Elokuussa kuoli kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä Jukka "Murtsi" Murtosaari, jonka kanssa olin pitänyt yhteyttä vuosien ajan, vaikka hän asui Portugalissa eikä käyttänyt sähköpostia tai mitään muutakaan uuden maailman systeemiä. Olen soimannut itseäni, että viime vaiheessa jätin Jukan kirjeeseen vastaamatta, ehkä osittain sen takia, että hän oli omaan kriittiseen tapaansa soimannut erästä kirjaani. Murtsilta jäi kesken mittava tietoteos suomalaisissa kioskipokkareissa käytetyistä kuvituksista; kustantaja on minua pyytänyt editoimaan sen loppuun, jos se Murtsin jäämistöstä vielä löytyy. (Vielä ei ole kuulunut mitään.)

Toinen henkilökohtainen ystävä, joka on tänä vuonna kuollut, on Arto Jokinen, joka tunnettiin paremmin nimillä Aksu tai Axu. Ilmeisesti vain hänen äitinsä kutsui häntä Artoksi. Hänet tunnettiin myös burleski- tai manlesque-esiintyjänä Mia Li Moonina. Parhaiten hänet tiedettiin miestutkijana, kuten todistaa tämä Miestutkimuksen seuran Facebook-postaus.

Olin viime lauantaina Tampereella pienimuotoisessa tilaisuudessa, jossa Aksua muisteltiin. Yhdessä ystäväni Jari Ahon kanssa kokosimme Aksulle pienen muistokirjan, ja olimme kutsuneet sen kirjoittajia viettämään iltaa. Paikalla oli lähinnä Aksun opiskeluaikojen tuttavia, ja monet muistelivat Aksun jääräpäisyyttä ja ristiriitaisuutta tavalla, joka kertoi, että hän oli heille hyvin, hyvin läheinen ihminen (ja samalla myös valtavan raskas).

Samalla saatoin itse todeta, että en loppujen lopuksi tuntenut Aksua - tai Axua, niin kuin hänen nimensä kirjassa useimmiten kirjoitetaan - kauhean hyvin. Suuresta osasta ihmisten kertomia asioita minulla ei ollut mitään käsitystä. Tiemme olivat erkaantuneet 90-luvun lopulla, kun olin muuttanut pois Tampereelta enkä tehnyt jatko-opintoja. Tiemme kohtasivat myöhemmin, melkein ohimennen, toisenlaisissa piireissä, jotka Aksulle tosin olivat olennainen osa hänen tutkimuksiaan. Samalla kun hän teoretisoi ristiinpukeutumista kirjoituksissaan, hän myös teki teorioista totta esityksissään - joista en koskaan nähnyt yhtäkään. Samaa tosin sanoivat monet Tampereella tapaamani Aksun paremmin tunteneet.

Emme ehkä olleet Aksun kanssa syvällisiä ystäviä, mutta minua liikutti tavattomasti se, miten kiitollisesti ihmiset ottivat vastaan vaatimattoman panokseni muistokirjan tekemisessä. Ehkä muistokirja osaltaan pitää hänen elämäntyötään elossa.

Samaa tekee myös M.G. Soikkeli, joka on editoinut Aksun keskenjäänyttä väitöskirjaa julkaisukuntoon yleisenä maskuliinisutta käsittelevänä tietokirjana. Soikkeli on kirjoittanut blogissaan työstään useaan otteeseen - kyse on kiehtovasta ja kerroksellisesta katsauksesta siitä, millaisia vaiheita kirjan valmistumisessa voi olla.

Viime lauantaihin liittyy muutakin kerroksellisuutta. Samalla, kun olin Tampereella, päätin lähteä käymään Nekalassa, jossa asuin vuoden 1992-1997, Erätiellä kaksikerroksisen puukerrostalon kivijalassa olevassa asunnossa, joka lienee ollut kauppa. Kämppä oli silloin outo, siinä oli kylmä takahuone, jossa asunnon vessa oli. Suihkussa kävin taloyhtiön saunassa, johon menin kylmän kellarikäytävän kautta. Jo asuminen katutasossa isojen ikkunoiden takana saattoi olla jännittävää. Minulla oli iso kirjahylly, joka näkyi kadulle, ja kerran, kun lähdin kotoa, naapuritalon isännät kysyivät: "Miten kauppa kävi?" Kesti pitkään ennen kuin tajusin, että he luulivat minun pitävän kämpässä divaria.

Muun kaupunkilomailun ohessa hyppäsin keskustorilla bussiin ja lähdin käymään Nekalassa. Koputin entisen asuntoni oveen, mutta kukaan ei vastannut. Naapuritalon isäntä - saattoi hyvinkin olla sama mies kuin 20 vuotta sitten - huusi: "Ei siellä ole ketään kotona!" Luuli minua varmaankin Jehovan todistajaksi (pitäisi ehkä pukeutua nuorekkaammin). Kurkin sen verran ikkunoista sisälle, että näin asunnon muuttuneen täysin. Hyvä niin - tuskinpa kukaan haluaisi enää asua samanlaisissa olosuhteissa.

Jostain syystä näen vanhasta asunnosta aika ajoin unia. Niissä minulla on siellä vielä jotain tavaraa, jota en ole siirtänyt pois nykyiseen asuntooni. Varmasti tällainen uni kertoo joistain käsittelemättömistä asioista tai yksinkertaisesti kaipuusta palata nuoruuden maisemiin. Asuin Tampereella ikävuodet 18-25 eikä varmasti ole ihme, että juuri noina vuosina tapahtuneet asiat ovat ihmiselle merkittäviä.

Samalla unissa näkyy ehkä se, että koen asioiden jääneen kesken. Pienimuotoinen kokoontumisemme Aksun muistoksi saattoi vahvistaa käsitystä: opiskeluaikojen ystävyys, syvempien ihmissuhteiden muodostaminen, ylipäätään koko kaupunkiin ja sen atmosfääriin tutustuminen olivat jääneet puolitiehen. Kun kävelin Nekalasta takaisin keskustaan, huomasin, että Viinikan kirkon sisäpihan portti oli auki. Päätin käydä katsomassa, miltä siellä näyttää, ja tajusin, etten ollut tehnyt sitä kertaakaan koko sinä melkein viiden vuoden aikana, jolloin Nekalassa asuin.

***

Aksun muistokirja ei ole tarkoitettu yleiseen myyntiin, mutta sitä voi kysellä minulta (sähköposti löytyy blogin kuvauksesta, voi myös laittaa kommentin).

Pari huomiota Markku Eskelisen teoksesta Raukoilla rajoilla

Kansi: Markus Pyörälä

Arvostelin Kiiltomato-verkkolehteen Markku Eskelisen keskustelua (ja vähän raivoakin) herättäneen kirjan Raukoilla rajoilla, jossa Eskelinen käsittelee Suomen kirjallisuuden historiaa railakkaasti, vanhentuneita näkemyksiä tuulettaen ja unohdettuja kirjailijoita tai virtauksia esille nostaen. Pidin kirjasta enkä ollut siitä ollenkaan niin tuohtunut kuin enemmän vakiintuneita näkemyksiä edustavat historioitsijat ja kriitikot (lehdissä kirjasta ovat kirjoittaneet nimenomaan tutkijat: Jyrki Nummi Helsingin Sanomissa, Juhani Sipilä Parnassossa). Ymmärrän ylipäätään vastarinta-asennetta, sitä että ei ajattele ja toimi niin kuin muut, ja vaikka Eskelisessä omat vaikeasti nieltävät piirteensä onkin, tervehdin Raukoilla rajoilla -teoksen julkaisua ilolla. Eskelinen ilmeisesti hyväksyi arvioni, koska mainitsi sen myönteisesti blogissaan, jossa on myös jatkanut teoksensa teemoja.

Olen itsekin ollut kiinnostunut unohdetuista kirjailijoista ja sellaisista virtauksista kirjallisuudessa, jotka eivät ole olleet tutkimuksen kiintopisteinä. Kuten olen tässä blogissa moneen kertaan mainostanut, tein 2009 teosparin nimeltä Unohdetut kirjailijat 1-2, joita seurasi vuotta myöhemmin Unohdettu Waltari, jossa koetin nostaa esille Waltaria nimenomaan kauhu- ja seikkailukirjailijana (olen edelleen sitä mieltä, että Sinuhe egyptiläinen on parhaimmillaan seikkailukirjana, loppupuolen filosofinen sepustus on minusta vähän tylsää ja ennalta-arvattavaa).

Kaarlo Bergbom

Eskelisen kirjaa lukiessani huomasin useaan otteeseen, että hän kirjoittaa samoista kirjailijoista ja teoksista kuin minäkin. Ensimmäinen, joka silmiini osui, oli Kaarlo Bergbom, jonka Raamattu-aiheisen novellin - jonka voi hyvin lukea myös eksoottisena fantasiatarinana - "Belsazar" olen julkaissut Seikkailukertomuksia-lehdessä vuonna 2007. Novelli on ollut kaiken aikaa mukana suunnitelmassa koota suomalaisia Raamattu-aiheisia tarinoita yksiin kansiin, mutta siinä menee vielä tovi.

Olen joskus laajempaa Bergbom-uudelleenjulkaisua jollekin kustantajalle ehdottanutkin, mutta nyt Eskelisen kirjan innoittamana rupesin työstämään omalle kustantamolleni Helmivyölle kokoelmaa Bergbomin proosatuotannosta - novelleja on vain neljä, joten mitään isoa opusta siitä ei tule. Eskelisen kehaisema "Julian" on tosiaan selväpiirteinen psykologinen taidenovelli, joka voisi hyvin olla mannereurooppalaisen kirjailijan tekemä. Sikäli tuntuu oudolta, että Bergbomin proosatuotantoa ei ole yli sataan vuoteen julkaistu uudestaan (kootut kirjoitukset ilmestyi kaksiosaisena laitoksena vuonna 1907) - Eskelistä seuraten voisi väittää, että Bergbomin novellit on haluttu pimittää, jotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kanonisoitu asema voidaan säilyttää.

Mika Waltarin Kuolleen silmien (josta ehkä myöhemmin lisää) kohdalla Eskelinen mainitsee myös H. Ahtelan eli Einar Reuterin omakustanteena ilmestyneen novellikokoelman Dégénéré (1918), jossa kuvataan sielullisesti järkkyneitä ihmisiä heidän omasta näkökulmastaan. Kirja on umpiharvinainen ja itse olen lukenut sen Turun yliopiston kirjaston lukusalissa, ja olen kirjoittanut siitä pienen artikkelin - ehkä Eskelinenkin on lukenut sen. Dégénéréstä on ollut parin vuoden ajan tekeillä uusintalaitos, johon on alustava lupakin H. Ahtelan perikunnalta - toivottavasti hanke vielä toteutuu! Waltari ja Ahtela ovat Eskelisellä osa suomalaisen kauhukirjallisuuden ohutta ja katkonaista historiaa, jota olen itsekin hahmotellut hiukan laajemmin Hallusinatsioneja-novellikokoelmassa; sille on ollut tekeillä jatko-osa, mutta tovi siinäkin vielä kestää.

H. Ahtelan novellikokoelma.
Tuntuu uskomattomalta, että
kuvataiteilija Ahtela on
tehnyt omalle kirjalleen näin
ruman kannen.  

Toisen maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden kohdalla Eskelinen käsittelee Ville Paakonmaan romaania Taivas kuvastuu veteen (1956) esimerkkinä teoksesta, joka ei sovi aikansa kirjallisiin virtauksiin, sillä se tuntuisi keskustelevan enemmänkin Pietari Päivärinnan ja muiden kansankirjailijoiden kanssa. Romaanin ankara kuvaus huutolaispojan kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ei toki olisi voinut ilmestyä 1800-luvun lopulla. Paakonmaa on mukana teoksessani Unohdetut kirjailijat 2, mutta sitä tehdessäni en tiennyt, että Paakonmaa oli jatkuvasti yrittänyt saada tekemiään romaanikäsikirjoituksia julki siinä onnistumatta. Vuonna 2013 kävin Kesälahdella - Paakonmaan synnyinseudulla - puhumassa kirjailijasta ja sain käsiini Kesälahden kulttuuriseuran julkaiseman teoksen Häät kahdelle, joka oli yksi näistä julkaisemattomista romaanikäsikirjoituksista. Omaelämäkerrallisessa, epätoivoisen kirjailijan elämästä kertovassa teoksessa paljastuu, että Taivas kuvastuu veteen ei tosiaankaan ollut omaelämäkerrallinen, vaan "ainoastaan" kuviteltu. Se ei vähennä romaanin arvoa. Paakonmaan 49 julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta asettavat hänet jossain määrin samaan asemaan kuin Maiju Lassila ja Hans Selo, joiden hylättyjä tekstejä Eskelinen teoksessaan käsittelee. Paakonmaan omakustanneromaani Bileamin aasi (1972) on muuten yksi 1960- ja 1970-luvun vaihteen kollaasiromaaneja - ei onnistunut ehkä millään muotoa, mutta kiinnostava yhtäkaikki.

1960-luvun romaaneista Eskelinen mainitsee Erkki Wessmanin Odotuksen (1966), jota myös käsittelin Unohdetuissa kirjailijoissa. Se on raju ja lukijaa hämäävä teos miehestä, joka odottaa vaimoaan, jotta voisi tappaa tämän. Kirjassa on mahdollisesti useita eri kertojia ja joka tapauksessa kaikki, mitä siinä sanotaan, voi olla valetta tai kuvitelmaa. Ei ihme, että tällainen kirja on vedonnut kirjallisista peleistä nauttivaan Eskeliseen. Odotuskin on kirja, jonka uudelleenjulkaisua olen pohtinut - ja yhden pienkustantajan kanssa siitä jopa keskustellut -, mutta teos ilmestyi nyt uudestaan osana Eskelisen tekemää valikoimaa unohdettuja romaaneja, jonka Ntamo on julkaissut. Odotus löytyy Ntamon verkkokaupasta täältä.

Jos oikein muistan, Eskelinen mainitsee ohimennen myös Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only yhtenä Hans Selon linjan jatkajana, mutta koska kirjassa ei ole hakemistoa (pohdin tätä puutetta arvostelussani), en jaksa etsiä, muistanko oikein. Merenheimostakin on oma artikkelinsa Unohdetut kirjailijat 2:ssa. Jotta teokseeni sai romaanista sitaatteja, ne piti skannata, koska Merenheimo ei välitä perinteisestä romaanitaitosta.

Teoksiani ei ole Raukoilla rajoilla -teoksen lähdeluettelossa. Jossain vaiheessa ihmettelin, miten on mahdollista, että Eskelinen on onnistunut löytämään niin monta samaa kirjaa kuin minäkin eikä viittaa missään vaiheessa minun teksteihini, mutta uskomattomammalta tuntuu, että hän olisi jättänyt tahallaan viittaukset tekemättä. Mainitut ovat kuitenkin teoksia, joita ei standardihistorioissa mainita. Toki eri lukijat voivat löytää samat kirjat toisistaan riippumatta enkä oleta, että tässä on kyse mistään plagioinnista, mutta lukija ei voine syyttää minua siitä, että yhteensattuma on silmiini osunut ja jäänyt jollain tasolla vaivaamaan.

PS. Olen täällä blogissa pariin kertaan mainostanut, että loppuunmyydyt Unohdetut kirjailijat 1-2 sekä Unohdettu Waltari ilmestyisivät uusintapainoksina Ntamolta. Leevi Lehdon sairastelun myötä hanke siirtyy omalle Helmivyölleni; lupaan ilmoittaa, jahka teokset ovat saatavilla. On itse asiassa jännä huomata, että teoksille olisi nykyään enemmän kysyntää kuin vajaa kymmenen vuotta sitten, jolloin ne ilmestyivät.

Ankea vuosi 2016: henkilökohtainen tilitys

Kirjoitin noin vuosi sitten ahdistuksesta, joka minuun oli iskenyt, kun nykymaailma Sipilöineen, Soineineen, suomalaisine natseineen ja muineen oli alkanut tuntua liian raskaalta. Lupasin lyhyessä jatkopostauksessa, että tuleva vuosi eli vuosi 2016 olisi "rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään".

Onko lupaukseni pitänyt?

Alkuvuosi meni, kun tein laajaa teostani Wild West Finland eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa. Yli 400-sivuinen kirja ei vilahtanut aivan täysin ohitse, mutta arvostelut eivät olleet kovin myönteisiä - Helsingin Sanomiin kirjoittanut Matti Mäkelä tuntui kyllästyneeltä, kun en ruokkinut riittävästi hänen nostalgiaansa, Etelä-Saimaaseen kirjoittanut Eeva Kurki kirjoitti löperöstä kielenhuollosta, mikä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta. Totta kyllä, kirja syntyi lopulta melko kuumeisessa tahdissa: ensiksi pieni lapsemme oli kotona ja hoidimme häntä vaimon kanssa vuorotellen niin että toinen pystyi silloin tekemään omia töitään, lopputalvesta 2016 lapsi meni puistoon kolmeksi tunniksi päivässä, joka sitten piti käyttää tehokkaasti. En ehkä siinä vaiheessa pystynyt riittävästi panostamaan kirjan viimeistelyyn.

Tällainen on tietysti aina puolustelua, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että sain kirjan valmiiksi. Olisi nimittäin saattanut käydä huonosti, jos minun olisi pitänyt sitä vielä kesä ja alkusyksy tehdä. Minulta nimittäin loppuivat rahat. Apuraha, jonka olin saanut kirjan tekemiseen, oli loppunut jo keväällä, kustantajalta saamani pienehkö palkkio kului melkein saman tien yleisiin menoihin ja laskuihin, enkä ollut jaksanut tai ehtinyt tehdä minkäänlaisia free-hommia kirjaa viimeistellessäni. Ja kun sain Wild West Finlandin painokuntoon, halusin ehdottomasti pitää lomaa. Pidin lomaa aivan liian kauan enkä älynnyt ruveta hommiin. Odottelin apurahapäätöksiä, mutta kesän alussa tuli tieto, että en saanut apurahaa, johon olin panostanut. En myöskään saanut eräältä toiselta kustantajaltani sovittua palkkiota kirjasta, joka ilmestyi alkukesällä, koska kustantaja alkoi olla taloudellisissa vaikeuksissa - sain rahat vasta reilusti kesän jälkeen. En ole sen jälkeen enää mainitulle kustantajalle töitä tehnyt. (Mietin, että kustantajan nimen sanominen olisi epäreilua, mutta toisaalta tällainen vihjailukin tuntuu hölmöltä. Ehkä jätän tässä kohtaa kuitenkin paljastamatta.)

Sain kesä-heinäkuun vaihteessa hiukan taskurahaa, kun olin myymässä Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Mutta nekin rahat loppuivat nopeasti. Tytär oli vielä kotona eikä hoidossa - olimme sopineet vaimon kanssa, että lapsi menisi tarhaan syyskuun alussa -, joten mahdollisuudet tehdä töitä olivat vähissä. Jossain vaiheessa elokuuta kaivoin esille kustantajien katalogeja ja katselin kirjoja, joista voisin kirjoittaa, ja lähetin juttuehdotuksia eri lehtiin. Pari juttua myinkin pieneen hintaan, Kritiikin Uutisiin lupasin kirjoittaa kirjasta, jota päätoimittaja ehdotti. Lisäksi muistin pienipalkkioisen jutun, josta ei ollut maksettu (eikä kyllä julkaistukaan, vaikka näin oli sovittu; juttu tulee myöhemmin sopivaan teemanumeroon), ja onneksi oli myös yksi talvella hoidettu keikka, josta luvattu palkkio oli unohdettu maksaa. Tuli tarpeeseen juuri nyt.

Erityinen kiitos kuuluu Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvelle, jonka kanssa sovin neljän kirjan arvostelusta - ne olivat kaikki jämiä, joita muut Kiiltomadon avustajat eivät olleet halunneet, mutta joukossa oli kuitenkin kiinnostaviakin teoksia, kuten Olli-Pekka Tennilän hieno runokirja Ontto harmaa (arvosteluni siitä täällä). Kiiltomadon jutut pitivät pääni veden pinnalla, vaikka palkkiot pieniä ovatkin. Lisäksi sain myytyä artikkelin ja kirja-arvostelun Parnassoon, ja lopulta tuli eteen myös vuosi aiemmin lupaamani luentokeikka Oulun elokuvakeskuksessa. Ruumiin kulttuuriinkin olin luvannut tehdä jutun Joe R. Lansdalesta, ja sen deadlineksi tuli lopulta kesän loppu. Palasin myös avustamaan Turun Sanomia sen jälkeen, kun en ollut onnistunut myymään yhtään juttua Helsingin Sanomiin ainakaan vuoteen eikä sieltä ollut pyydetty minulta yhtään juttua. Turun Sanomien palkkiot ovat pieniä Hesarin palkkioihin verrattuna, mutta minkäs teet.

Tämä varmasti kuulostaa siltä, että töitä oli paljon, mutta kaikissa oli kyse kuitenkin pienistä summista ja keikoista, joissa palkan ja työn määrä eivät kohtaa järkevästi. Myöhemmin syksyllä KaksPlussaan kirjoittamani juttu isyydestäni oli jo rahakkaampi keikka eikä artikkelin kirjoittaminen ollut ihan niin suuren työn takana kuin vaikkapa katsaus Joe Lansdalen koko tuotantoon.

Jossain vaiheessa sovimme vaimon kanssa, etten osallistu yhteisiin kuluihin, en maksanut esimerkiksi omaa osuuttani asuntolainan lyhennyksistä. Kaupassa tietysti kävin aina kun minulla rahaa oli, mutta ostin usein halvinta mahdollista (ja Lidlin euron suihkusaippuasta sain ihottumaa). Jossain vaiheessa vaimo ehdotti itse, että maksaisi uudet silmälasini, jotka olin ehtinyt hankkia vuoden alussa, kun vielä luulin, että asiat olivat hyvin. (Tässä vaiheessa oli tullut myös sellainen takaisku, että yksi kustantajistani ilmoitti maksaneensa minulle erään toisen kirjailijan palkkioita, joten jouduin maksamaan rahoja takaisin melko tuntuvan summan. Summat eivät olleet olleet niin isoja, että hälytyskellot olisivat soineet.) Olin joutunut turvautumaan erämaksusysteemiin, joka paljastui jonkinlaiseksi pikavipiksi, ja summan maksaminen oudosti tulevissa erissä alkoi ärsyttää niin paljon, että avauduin asiasta vaimolle, vaikka aluksi olin koettanut pitää homman salassa ja vain maksella summia pois. Vaimo maksoi loppusumman kerralla, mistä suuri kiitos, mutta tilanne alkoi kuitenkin minua hävettää. En tiedä, miksi - en ole koskaan elätellyt kuvitelmaa, että juuri minun pitäisi huolehtia perheen elannosta, mutta silti oli olo, etten pystyisi elättämään edes itseäni. Jossain vaiheessa syksyä luin juttua asunnottomuudesta ja asunnottomien asuntolasta, ja kuvittelin itseni siihen tilanteeseen ja sitä, miten pärjäisin viidakon kaltaisissa olosuhteissa. Se kertoo jotain siitä, millaisissa tunnelmissa olin.

Yksi Helmivyön
ensimmäisistä kirjoista.

Olin tosin jo kesällä ruvennut yhteen hankkeeseen, josta olin suunnitellut pientä pelastusta talouteeni. Minulle lienee tyypillistä, että pienet tulovirrat riittävät, kun ne vain ovat suhteellisen tasaisia. Perustin nimittäin kustantamon, Helmivyön, joka julkaisee tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan sitä mukaan kuin niitä tilataan. Minulla oli kolme valmista kirjaa, jotka lopulta julkaisin syyskuun puolivälissä pitkällisen byrokraattisen selvittelyn jälkeen. (Olen tainnut jossain sanoakin, että eniten vaikeuksia yrityksen perustamisessa aiheuttivat yksityiset tahot, julkiset tahot toimivat nopeasti ja tehokkaasti.) Rahaa kustantamon vielä pienimuotoisesta toiminnasta ei ole kuitenkaan vielä tullut. (Edit: väitin tässä aiemmin, että sitä olisi tullut, mutta tänään katsoin tiliäni, Books-on-Demand ei ole vielä tilittänyt myyntituloja.)

Apurahahakemuksia tein sinnikkäästi, hain sellaisiltakin tahoilta, joilta en ollut aiemmin hakenut. Minulla on kirjahanke, jonka olen sopinut jo pitkän aikaa sitten, ja käsikirjoituksen deadline on ensi kevään lopussa. Sen lisäksi keksin myös muita hankkeita, joita voisin tehdä, kuten käännöksiä. Se, että minun piti tehdä pienipalkkioisia free-hommia, esti koko alkusyksyn paneutumasta kirjaani, jonka kuitenkin tulisi olla keskeinen työni tällä hetkellä. Tämä tietysti ahdisti vielä lisää, vaikka toki kirjaani aina välillä palasin. En totisesti tiennyt, mitä tekisin, jos apurahoja ei tulisi - ja tässä kohtaa sattui erittäin paljon, kun tapasin vanhan ystäväni loppukesällä, joka sanoi, että olen rasittava, kun katkeroituneena valitan apurahoista Facebookissa, aivan kuin jollain Koneen säätiöllä olisi velvollisuus tukea minua, "kun olen Juri Nummelin". Tiesin, että pärjäisin tovin Sanasto-korvauksilla, jotka maksetaan marraskuun lopussa, sekä veronpalautuksilla, jotka tänä vuonna tosin olivat pienemmät kuin yleensä, mutta kevät olisi arvoitus, samanlainen sekoitus hätäaputöitä ja epätoivoista kirjantekoa - plus Helmivyön kirjojen tekemistä, suunnittelua, toteutusta, taittoa.

Sitten 23.10. Kordelinin säätiöltä tuli ilmoitus, että he myöntävät minulle 5000 euron apurahan kirjaani, joka käsittelee suomalaisen elokuvan kirjallisuusfilmatisointeja. Olin Facebookissa jo huomannut, että ihmiset ovat saaneet ilmoituksia Kordelinilta, ja mietin, uskallanko avata sähköpostin. Vaimo oli juuri silloin toisessa huoneessa ja kiljuin hänelle saaneeni apurahan. Juoksin eteiseen ja halasin vaimoa ja rupesin samalla hetkellä itkemään. Vaikka uutinen oli tietenkin myönteinen, se tuntui juuri sillä hetkellä korostavan sitä, kuinka olen ollut ja tulen olemaan toisten armoilla. Kordelinin säätiön apurahailmoituksessa oli mukana tieto, että hakijoista kuusi prosenttia sai apurahan - apurahan saaminen alkaa olla jo melkein sattumankauppaa eikä riipu hyvästä hakemuksesta tai perustellusta hankkeesta. On nimittäin vaikea uskoa, että kaikki loput 94 prosenttia hakemuksista olisivat huonoja.

Joka tapauksessa olin selvinnyt, kevät olisi pelastettu. Jatkoa pitäisi taas katsoa myöhemmin. Toinen hakemus veti vesiperän, mutta myöhemmin tuli ilmoitus, että sain toiseen hankkeeseen apurahaa Suomen arvostelijoiden liitolta. Vaimo kysyi ilmoituksen äärellä: "Alkaako jo helpottaa?" Totisesti alkaa, mutta samalla mietin koko ajan tulevaisuutta: kuinka kauan jaksan tällaista epävarmuutta ja stressiä? Kuinka kauan jaksan tehdä 100 euron tai 120 euron tai 150 euron kirja-arvosteluja paikatakseni kirjailijan pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja? Joku tietysti sanoisi tässä kohtaa, että aina voi tehdä paremmin palkattuja duuneja, mutta siinä kohtaa minulle tulee jokin mentaalinen muuri, johon lyön pääni. Mitä ne muka olisivat, minun taidoillani ja tiedoillani? Saattaisin tuloillani elää juuri ja juuri, jos valitsisin pienemmän asunnon jossain Turun lähiössä tai keskustan laitamilla. Onneksi on apurahoja, mutta oma ahdistavuutensa niihinkin liittyy. (Keksin yhden ratkaisun, mutta tämä hallitus tuskin tekee sellaista perustuloratkaisua, että sillä kukaan silpputöitä tekevä tai freelancer pärjää. Lisänä rikka rokassa tietenkin.)

Niin, pitikö lupaukseni? Onko 2016 ollut eteenpäin katsomisen rohkea vuosi? Yllä olevasta voinee päätellä. On helvetin vaikeaa olla rohkea ja katsoa eteenpäin, kun tulot ovat 300 euroa kuussa.

Toki vuoteen on kuulunut myös Helmivyön perustaminen, mutta perustin sen vain paikatakseni muita väheneviä tuloja, saadakseni julkaistua kirjoja, joita en ole saanut myytyä muille kustantajille tai jotka aiemmin olisivat menneet esimerkiksi Turbatorille tai Savukeitaalle. Toki sana on kiirinyt ja olen saanut jo lukuisia käsikirjoitusehdokkaita. Ideoita omiksi kirjahankkeiksi minulla toki on, paljonkin.

Ehkä vuosi 2017 on eteenpäin katsomisen rohkea vuosi.