Erona Wild West Finlandissa olevaan tekstiin nähden on ainakin se, että kuvailen tässä pidempään ja tarkempaan Sierranuevan sulotar -romaanin juonta. En ole Simo Penttilän tuotannon ystävä, mutta jatkuvasti huomaan, että juuri hänen kirjansa saattavat olla suomalaisille rakkaimpia länkkäreitä. Ehkä tässä näkyy se, etten osaa suhtautua lukemistokirjallisuuteen(kaan) nostalgisesti. Samaten suhtaudun elokuvaan varmasti jonkun mielestä tarpeettoman kriittisesti. Tärkeänä lähteenä alla olevassa tekstissä toimi muuten Petri Poikuksen mainio artikkeli, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten Ruudinsavu-lehdessä.
Simo Penttilä: Sierranuevan sulotar (1934)
Suomessa on aina kirjoitettu paljon lännenkirjallisuutta. Asialla ovat olleet usein Pohjois-Amerikassa elämäänsä viettäneet siirtolaiset, mutta moni poikien seikkailukirjoja tehnyt kirjailija teki myös länkkäreitä. Yksi keskeisiä suomalaisia lännenkirjailijoita on ollut Simo Penttilä, oikealta nimeltään Uuno Hirvonen (1898–1971). Suurin osa hänen tuotannostaan sijoittuu Pohjois-Amerikkaan. Penttilän tuotannolla on ystäviä vielä 2000-luvullakin, varsinkin myöhemmin kirjoitetulla Arizona-sarjalla, jonka pääosassa on salaperäinen kostaja Punavyö.
Uuno Hirvonen oli varsinaiselta ammatiltaan toimittaja, mutta hän loi silti mittavan tuotannon viihdekirjailijana. Hirvonen oli Uusi Suomi -lehdessä ensiksi toimittajana vuosina 1919–1923, sitten toimitussihteerinä 1923–1937 ja lopulta toimituspäällikkönä 1937–1958. Hirvonen julkaisi ensimmäiset teoksensa omalla nimellään (Tienristeyksessä, 1918; Gyldenbrookien kunnia, 1918) sekä salanimellä Artturi Koskensalpa (Kadonneet miekankannattimet, 1922). Simo Penttilän nimellä hän julkaisi romaanin Ecuadorin konsuli vuonna 1921. Suomalaisen rikosromaanin historian kirjoittanut Timo Kukkola kuvailee tarinaa "rennon tyylinsä perusteella paremminkin seikkailu- kuin rikosromaaniksi".
Myöhemmin Simo Penttilänä Hirvonen keskittyi seikkailukirjallisuuteen, ja vasta 1950-luvulla hän kokeili uudestaan rikoskirjallisuutta. Monet Penttilän nimellä ilmestyneistä kirjoista sijoittuvat Pohjois- tai Keski-Amerikkaan. Penttilän lännentuotantoon kuuluvat tai ainakin sitä sivuavat hänen kertomuksensa kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilästä. Heikkilä teki ensiesiintymisensä vuonna 1925 Suomen Kuvalehdessä, johon päätoimittaja L. M. Viherjuuri oli pyytänyt Penttilää kirjoittamaan jännitysjuttusarjaa. Penttilä vastasi, ettei Suomen Kuvalehteen voi kirjoittaa Suomeen sijoittuvia jännitysjuttuja ja päätti sijoittaa sankarinsa Meksikoon. Tarinat koottiin myöhemmin kirjoiksi.
Sarjan ensimmäinen teos Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä ja naiset ilmestyi vuonna 1928. Se oli arvostelumenestys, ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että Penttilä edusti "aivan omalaatuista, terävän mielikuvituksen ja miehekkäälle vauhdille rakentuvan kerronnan alaa".
T. J. A. Heikkilä on Raudussa syntynyt kappalaisen poika, joka on käynyt Markovillan sotakorkeakoulun Viipurissa ja lähtenyt Meksikoon 1920-luvulla. Syytä maastamuuttoon ei tarinoissa kerrota, mutta Heikkilä joka tapauksessa rekrytoidaan Meksikon armeijaan, kun hän nappaa kiinni erään kapinoitsijan. Ensiksi hänestä tehdään eversti, mutta kun hän estää Meksikon presidentin murhayrityksen, hänestä tehdään kenraaliluutnantti. Hänestä tulee lopulta Meksikon Yhdysvaltojen III armeijakunnan komentaja ja Sonoran sotilaspiirin kuvernööri. Hän toimii suoraan Meksikon presidentin käskyvallan alaisena. Heikkilä saa lopulta lempinimen "Sonoran uni", koska on hän on poistanut päiviltä eli "nukuttanut" tuhansia konnia.
Lähtökohta on epäuskottava, ja epäuskottavuutta lisää se, että Heikkilä seurustelee niin sulavasti hienostelevien meksikolaisten keskellä – uskottavalta ei nimenomaan tunnu, että suomalainen sopeutuisi Meksikon hienostunutta käytöstä korostavaan hovikulttuuriin. Tosin tarinoissa myös korostetaan Heikkilän turhamaisuutta ja halua pukeutua näyttävästi ja aina etiketin mukaisesti tai jopa yli. Heikkilä muistuttaa monella tavoin toista aikakauden tunnettua dandya, Mannerheimia.
Toisaalta Penttilän tarinat kuuluvat 1920-luvulla Suomessa yleistyneeseen parodisen seikkailukirjallisuuden perinteeseen. Parodia Heikkilä-tarinoiden tapauksessa kohdistuu vanhempiin, yleensä käännöksenä ilmestyneisiin seikkailukertomuksiin, joskin Penttilä tuo omiin tarinoihinsa myös hienostuneisuutta. Parodisia elementtejä ovat esimerkiksi Heikkilän saamat kunniamerkit: Kultainen Puuma, Sierranuevan Salamanterin suurristi, Venezuelan Vihreä risti. Heikkilä on myös Tortugan tasavallan kenraalikapteeni ja Yhdysvaltain 428:nnen jalkaväkirykmentin kunniakomentaja. Parodian kohteet kuitenkin katosivat sarjan jatkuessa historian hämäriin, ja parodia itsekin tuntui tarinoista häviävän ja jäljelle jäi rasittava itseihailu. On sanottu, että Simo Penttilä samastui vahvasti omaan luomukseensa. Penttilä seurusteli upseerien kanssa aktiivisesti, ja myöhempien aikojen haastattelija kuvasi häntä sanoen: "Sean Connery on James Bond. Simo Penttilä on T. J. A. Heikkilä."
Tarinoissa on kuitenkin paikoitellen realismia – tai ehkä se on väärä sana, sen verran epäuskottavia tapahtumat ovat, varsinkin toistuessaan lähes samankaltaisina koko ajan. Penttilä piti kuitenkin huolta siitä, että tapahtumapaikat on kuvattu oikein. Hän luki Meksikoa käsittelevää kirjallisuutta ja kirjoitti Sonoran kartta edessään, ja tarinoissa viitataan oikeisiin paikkoihin. Kun Penttilä myöhemmin kävi Meksikossa, hän sanoi haastattelijalle olleensa siellä kuin kotonaan. "Hän tunsi Mexico Cityn kadut ja hotellien nimet, käveli erehtymättä eri osoitteisiin", kirjoittaa haastattelija. Samalla Penttilä viittaili oikeisiin henkilöihin, esimerkiksi Meksikon lukuisiin presidentteihin, jotka vaihtuvat tarinoissa sitä mukaa kuin he todellisuudessakin vaihtuivat. Samalla Penttilän tarinoista syntyy vaikutelma, että kaikki kuvernöörit sekä koko Meksikon upseerikunta, Heikkilää ja tämän läheisimpiä apulaisia lukuun ottamatta, on korruptoitunutta ja vallanhaluista, aina valmiina vallankaappaukseen.
Heikkilä-tarinat poikkeavat perinteisestä lännengenrestä siinä, että ne sijoittuvat kirjoittamisajankohtaan, nykyaikaan. Aikakausi myös elää, vaikka Heikkilä itse ei vanhenekaan. 1920-luvulla kirjoitetut kirjat sijoittuvat 1920-luvulle, vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Sierranuevan sulotar eletään vuotta 1933, sodan jälkeen kirjoitetussa kirjassa Kuka tuntee naiset? (1947) kuvataan sodanjälkeistä maailmaa ja niin edelleen.
Penttilän tyyli tuntuu nykyään luettuna työläältä, mutta ajan intellektuellit ihailivat sitä ja arvostivat Penttilän korkealle omassa lajissaan. On jopa puhuttu pienestä Penttilä-kultista. Kuka tahansa ei ollut kykenevä lukemaan Penttilää. Vielä vuonna 1947 Vilho Suomi innostui Arvostelevassa kirjaluettelossa toteamaan Kuka tuntee naiset? -kirjasta näin: "Kirjailijan tyyli [on] älykkäästi iloittelevaa ja ironisoivaa, jopa siinä määrin, että lukijalta täytyy edellyttää verraten hyvää yleissivistystä, jotta ihmisten ja yhteiskunnan heikkouksilla ja naurettavuuksilla leikittelevä pilanteko löytäisi perille." Samalla Penttilän tyyli on vanhentunut.
Sierranuevan sulotar (1934) kärsii samoista piirteistä. Penttilä ei koskaan oikein kunnolla kuvaa toimintakohtauksia, vaan niihin vain viitataan, usein sangen elliptisesti, joskus pelkän replikoinnin avulla. Kirjaa lukiessa ei pääse syntymään sellaista lähes ruumiillista suhdetta, joka parhaissa jännitys- ja seikkailuromaaneissa voi syntyä. Romaanissa Sierranuevan sulotar on täynnä konnia, kansainvälisiä seikkailijoita ja palkkasotureita, mutta kovin vaaralliselta paikalta se ei koskaan tunnu.
Romaanin alussa Meksikon presidentti lähettää Heikkilän Keski-Amerikkaan Sierranuevan tasavaltaan salamyhkäistä tehtävää suorittamaan. Pienen maan presidentti kuvittelee olevansa "uusi Simon Bolivar", mutta keskittyy pitämään luonnonrikkauksia itsellään. Heikkilä ottaa mukaansa apurinsa Silvion ja intiaanioppaan Tlacan, ja saapuessaan perille he esiintyvät amerikkalaisina arkeologeina. Pian Heikkilä ja kumppanit törmäävät vallankaappausta havittelevan entisen presidentin joukkoihin sekä suomalaiseen "juoppoon ja juonittelijaan" Toivo Taavetti Torkkaan. Heikkilä ei olisi Heikkilä, ellei hän tapaisi myös kaunista naista, doña Camillaa. Tämän isä markiisi don Ramiro on kansan suosiossa ja Heikkilä kumppaneineen päättää auttaa häntä saamaan vallan Sierranuevan tasavallassa. Seuraa monenlaisia seikkailuja ja paljastumisia ja pakenemisia. Juoni on monipolvinen ja sekava eikä Penttilä juuri auta lukijaa. Lopussa käänteet tulevat loputtoman pitkissä repliikeissä, ja suomalainen juoppokin paljastuu kansainväliseksi palkkasoturiksi Cameroniksi (ihmeen hyvin hän puhuu suomea!).
Jorma Nortimo: Herra ja ylhäisyys (1944)
Simo Penttilän luomus kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä pääsi myös valkokankaalle. Vuonna 1944 ensi-iltaan tuli Jorma Nortimon ohjaama elokuva Herra ja ylhäisyys, jossa pääosaa esitti Tauno Palo. Suomalaisittain poikkeuksellisen lavastuksen suunnitteli nimimerkki Roy eli Tapio Vilpponen, joka oli myöhemminkin kiinnostunut Meksikoon sijoittuvista seikkailuista, sillä hän kirjoitti vuodesta 1958 alkaen omaa El Zorro -sarjaansa. Elokuvan lavastukset kiinnittivät huomiota jo omana aikanaan, esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin arvostelija totesi, että elokuvassa "on käytetty oikein ulkolaisia, tarkemmin sanoen amerikkalaisia mittasuhteita". Elokuva kuvattiin Nummelan hiekkakuopilla, jonne rakennettiin vaivoja säästelemättä meksikolainen kaupunki. Herran ja ylhäisyyden tekeminen maksoikin yli 400 000 markkaa, mikä teki siitä poikkeuksellisen kalliin elokuvan. Se oli kuitenkin valmistumisvuotensa toiseksi suosituin kotimainen ensi-ilta (Dynamiittityttö oli suositumpi).
Elokuva pohjautuu Penttilän romaaniin Sierranuevan sulotar, joka oli ilmestynyt vuosikymmen aiemmin. Vuonna 1945 eli vain vuosi elokuvan jälkeen Penttilän novelleista julkaistiin kooste, jolla on sama nimi kuin elokuvalla. Elokuva on uskollinen romaanille Penttilän dialogia myöten ja niinpä se on myös yhtä sekava. T. J. A. Heikkilää esittää Tauno Palo ja doña Camillaa Regina Linnanheimo, joka ainakin silmiä siristäen käy keskiamerikkalaisesta markiisin tyttärestä. Penttilän tarinoissa tosin sikäläiset kaunottaret ovat aina huomattavan vaaleita, mikä kielii tietynlaisista asenteista.
Herran ja ylhäisyyden arvioissa elokuvaa käsiteltiin seikkailuelokuvana, ja sellaisena se onkin luontevampi nähdä kuin länkkärinä, varsinkin kun tarina sijoittuu Keski-Amerikkaan Heikkilä-tarinoiden normaalin miljöön, Meksikon sijasta. Tarinassa on yllättävän vähän länkkäreille tyypillisiä elementtejä, ratsastelua on melko vähän, lännenelokuville tyypillisiä maisemia ei ole juuri lainkaan, suurelta osin ollaan sisätiloissa.
Herra ja ylhäisyys -elokuvassa on samaa vikaa kuin Penttilän teksteissäkin: siinä puhutaan toiminnasta, joka on tulossa tai jo tapahtunut, mutta itseään toimintaa ei useinkaan näytetä. Monet Penttilän novelleistahan alkavat vasta siinä vaiheessa, kun Heikkilä on jo pannut pahikset telkien taakse tai tappanut, niin kuin hänen tapansa usein on. Paikoitellen Herra ja ylhäisyys -elokuvassa ei edes tunnu siltä että Heikkilä olisi puheidensa veroinen sankari, kun hän ei juuri sankaruuttaan osoita, ainoastaan puhuu siitä. Jorma Nortimo myös ohjaa dialogipainotteisesti, ja siirtymät kohtauksesta toiseen ovat staattisia.
Dialogipainotteisuutta korostaa myös se, että Simo Penttilä toimi itse elokuvan käsikirjoittajana eikä selvästikään ole malttanut karsia itselleen tyypillistä nokkelaa replikointia. Pitkät sanailut hidastavat elokuvaa ja tekevät sen lopulta sekavaksi, mistä huomautti esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin kriitikko T. A. Hän kirjoitti: "Filmikertomuksesta puuttuu juonta eteenpäin kuljettava johtolanka, joka sitoisi tapahtumasarjat toisiinsa kiinteästi määrättyyn kulminaatiopisteeseen kehittyväksi aiheeksi. Nyt voisi alku- ja loppukohtauksen väliin mahdutettu monikirjavainen tapahtumasarja alkaa yhtä hyvin lopusta kuin alusta." Samaa totesi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi. Uuden Suomen kriitikko S. S. tosin totesi: "Herra ja ylhäisyys onkin lähinnä verrattavissa loisteliaaseen oopperaan, jossa itse juonen punainen lanka lopulta on sivuseikka, ja päähuomio kiintyy yksityisiin tilanteisiin sekä tietenkin ulkonaiseen silmänruokaan." (Erikoista on, että S. S. lienee ollut Salama Simonen eli Simo Penttilän toimittajavaimo!) Selvänäköinen on ollut Aamulehden O. V-hl:n huomio, jonka mukaan Penttilän kirjat eivät ole elokuvallisia, koska tarinoista puuttuu "seikkailun rytmi ja jännitys" ja kaikki huomio kiinnittyy tyyliin.
 |
| Herran ja ylhäisyyden seikkailijoita: Reino Valkama Cameronina (vas.), Tauno Palo Heikkilänä ja ohjaaja Jorma Nortimo Heikkilän assistenttina |
Kuvauksena Keski-Amerikasta Herran ja ylhäisyyden Meksiko on toivottoman stereotyyppinen: lähes kaikilla henkilöillä on päässään valtava sombrero ja jokainen hokee "carambaa" joka toisessa lauseessa. Espanjankielisiä nimiä pudotellaan rituaalinomaisesti joka käänteessä, ilmeisesti luomassa humoristista vaikutelmaa. Penttilä itse arvosti univormuja, mikä selittää sen, että Heikkilä ja muut pukeutuvat koko ajan näyttäviin paraatipukuihin. Elokuvan "el presidente" ja tämän vasallit ovat koomisia pahiksia isoine viiksineen ja typerine hattuineen.
Penttilän monet suosikkiteemat näkyvät elokuvassa. Lopussa näytetään esimerkkiä siitä, miten oikeutta tehdään: nopeasti ja armotta ja usein ilman kunnollista oikeudenkäyntiä. Viranomainenkin voi ottaa lain omiin käsiinsä. Pääosassa on kuitenkin Heikkilän ruumiillistama miesihanne: naisia kaadetaan vasemmalta ja oikealta, mutta miehen sydän kuuluu armeijalle ja valtiolle. Heikkilä ei tietenkään pääse puhumaan isänmaasta, Meksikossa kun on. Toisaalta näin Penttilä pääsee näyttämään, että suomalainen mies päihittää kaikkien muitten maitten miehet.
Herra ja ylhäisyys oli kuitenkin ensimmäinen suomalainen lännenelokuvaksi laskettava tuotanto, joka viitoitti tietä myöhemmillekin filmeille. Esimerkiksi Spede Pasasen ja Vesa-Matti Loirin Hirttämättömät (1971) kuvattiin samanlaisissa ympäristöissä, Porvoon hiekkakuopilla, tosin lähes ilman lavastusta. Herraa ja ylhäisyyttä sekä Hirttämättömiä yhdistää myös se, että kummassakaan ei paljon ratsastella. 