 |
| kansi: Samppa Ranta |
Sisällissodan ääniä on kirja, jonka kohdalla voin sanoa olevani etuoikeutettu. En ainakaan saa enää valittaa siitä, jos joku jossain sanoo saaneensa kustannussopimuksen baarin tiskillä tai ravintolan vessassa. Idea Sisällissodan ääniin nimittäin tuli keskustelussa Art Housen kustannuspäällikön Urpu Strellmanin kanssa Turun kirjamessujen humussa syksyllä 2016. Jos nyt oikein muistan, heitin vain, asiaa sen kummemmin miettimättä, että kun sisällissodasta kerran tulee sata vuotta, voisi koota kirjan, jossa on otteita sisällissotaan liittyvästä kaunokirjallisuudesta ja laittaa mausteeksi mukaan sitaatteja myös ajan lehtijutuista ja muistelmista. En muista, että olisin vastaavaa kirjaa aiemmin miettinyt.
Kirja kiinnosti Strellmania edelleen, ja lähetin hänelle tällaisen alustavan listan:
vasemmisto:
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kaarlo Uskela: Vainovuosilta, joku kertomus (muistaakseni kaikki sisällissotaa tavalla tai toisella) Lauri Luoto: otteita tai novelleja (tämä on näitä Markku Eskelisen esille nostamia kirjailijoita, aiemmin tiesin vain nimen)
Diktonius: Janne Kuutio (otteita, en tiedä Diktoniuksen perikunnasta)
Kaarlo Valli: otteita romaanista Leikeissä tai novelleja
oikeisto:
Eino Railo: novelleja sisällissodan aivan alusta
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (otteita jos on sisällissodasta)
Jalmari Kara (Kapteeni Teräs): otteita Suur-Isänmaasta
myöhempiä neutraaleja: Paavo Fossi: Hetkiä, kirjassa Kertomuksia, 1958 (tämä on oikeasti tosi hieno novelli, jossa kuvataan herkästi teloitustilannetta)
Tästä listasta aika vähän päätyi kuitenkaan lopulliseen kirjaan, ja tulin huomaamaan myös, että jotkut eivät olisi sopineet mukaan, sillä esimerkiksi Willman-Elorannan Vallankumouksen vyöryssä käsittelee vuoden 1905 yleislakkoa, ei sisällissotaa. Eino Railolta taas kirjaan valikoitui muita kuin novelleja (eikä hänellä varsinaisia sisällissotanovelleja olekaan).
Joka tapauksessa asia sovittiin ja Strellman lähetti minulle Sisällissodan äänien kustannussopimuksen. Täytyy myöntää, että olin vähän hämilläni, koska en ollut todellakaan varautunut tekemään tällaista kirjaa. Minulla oli jo tekeillä Sadan vuoden unet ja olin luvannut tehdä toiselle kustantamolle opuksen 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa - kaikki ilmestyisivät suurin piirtein samaan aikaan tai ainakin peräkkäin. En ole kuitenkaan koskaan osannut sanoa ei, joten rupesin hommiin.
Ensimmäiseksi kävin läpi sisällissotaan liittyvän aineiston, jota minulla oli Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta -kirjatuplasta. Sitä löytyi aika paljonkin, mutta osa jäi lopulta uudesta kirjasta pois. Osa aiemman kirjan teksteistä liittyi vuoden 1905 suurlakkoon tai sen jälkipuinteihin, osa on liikaa kiinni 1920- ja 1930-luvun äärioikeistolaisissa liikkeissä. Näistä teksteistä otin Sisällissodan ääniin kuitenkin Elias Simojoen vuonna 1923 pitämän puheen todisteena siitä, että sisällissota mahdollisti Suomessa äärioikeistolaisen retoriikan. Äärioikeiston puheessa pyrittiin ylittämään yhteiskunnallinen kahtiajako kutsumalla kaikki kansalaispiirit samaan kohtalonyhteyteen (tässä tapauksessa siis vastustamaan venäläisiä bolshevikkejä), unohtamaan yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat ja kaunat ja luomaan suuri yhtenäinen Suomi. Tämä kuulostaa varmasti monen mielestä hyvältä (siinä on myös hiukan ns. tolkun ihmisen diskurssia), mutta pitää muistaa, että tätä retoriikkaa harjoittivat (ja edelleen harjoittavat) natsit ja fasistit, tunnettuine seurauksineen.Seuraavaksi käänsin katseeni toiseen kirjalliseen lähteeseen, appiukolta jo vihapuhekirjoja tehdessäni saamaani Kansalaissota dokumentteina 1-2, jonka Hannu Soikkanen on koonnut vuosina 1967-1968. Siinä ei kaunokirjallisuutta juuri käytetä lähteenä tai dokumenttina (jonkin verran siinä on aiheeseen liittyviä runoja), vaan kirja on koottu enemmänkin virallisempien lähteiden varaan: sanomalehtijuttujen, päiväkirjojen, arkistoihin lahjoitettujen muistelmien, viranomaismerkintöjen, kuulustelupöytäkirjojen ja muiden. Soikkanen on myös varustanut kirjat pitkillä selostuksilla kustakin lähteestä. Kansalaissota dokumentteina on kiehtova opus, vaikkakin aika raskaslukuinen (enkä ole sitä lukenutkaan kannesta kanteen). Soikkasen kirjan voisi hyvin julkaista uudestaan (joskin luulen, että ikkuna sisällissotakirjojen suhteen sulkeutuu tämän vuoden aikana).
Kirjoitin kevään 2017 aikana puhtaaksi useita kymmeniä tekstejä Soikkasen kirjasta, mutta siinä vaiheessa, kun kirjaa todella ruvettiin kasaamaan, tekstejä jäi paljon pois. Osasta huomasin, että ne eivät kuitenkaan kuljeta sisällissodan tarinaa eteenpäin riittävän hyvin tai ilmeikkäästi tai ovat toistoa johonkin toiseen, ilmaisevampaan tekstiin nähden. Lisäksi mietin koko ajan, etten voi kaikkea ripata Soikkaselta (vaikka en tiedä, paljonko opusta on luettu ja tunnistaisiko tavallinen lukija kopsaukset). Minulla vain oli tuohon aikaan todella paljon muita töitä, ja Soikkaseen turvautuminen oli ollut jonkinlainen keino kuvitella, että teen samalla myös Sisällissodan ääniä. Minullahan on muutenkin tapana toimia niin, että teen useaa kirjaa samaan aikaan ja joskus ne kaikki valmistuvat, mutta olen joko alkanut vanhetessani hidastua tai työaika on muuten vähentynyt (perheen pienin vaatii tietysti enemmän huomiota kuin isompi lapsi).
Mutta sitten piti saada muut kirjat valmiiksi ja jätin Sisällissodan äänet odottamaan syksyä ja sitä että saisin keskittyä siihen rauhassa. (Samalla ajattelin, että jahka saan sisällissodan pois käsistäni, ehdin tehdä yhden toisen kirjan vielä ennen joulua. Vähänpä tiesin.)
Seuraavassa osassa: miten kirja tahkotaan kasaan parissa kuukaudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti