keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2021

Kosti Koskisen hieno näyttely Rauman taidemuseossa


Kuten tiedetään, vetämäni pienkustantamo on juuri julkaissut raumalaisen kuvataiteilijan Kosti Koskisen (1905-1983) ainoaksi jääneen proosateoksen Ihmeellinen kuherruskuukausi. Se ilmestyi alun perin WSOY:n kustantamana vuonna 1930 ja oli yksi viimeisiä 1920-luvun kauhubuumin teoksia (sen jälkeen isoilta kustantamoilta tuli käytännössä vain Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, 1934). Koskisen kirja on ollut täysin unohdettu, osittain siksi, että se näyttää ja kuulostaa harmittomalta romanttiselta hupailulta eikä mikään itse teoksessa viittaa siihen, että se olisi kauhua tai edes jännitystä. Lisäksi arvelen, että teoksen painoksesta suuri osa on makuloitu, koska kirjaa ei ole myyty; siitä ei löydy edes yhtään aikalaisarvostelua Arvostelevan kirjaluettelon lyhyen tekstin lisäksi. Uudemmistakin arvioista yksi harvoja on bloggaaja Mikael Luovan kirjoitus täällä.  

Alkuperäinen kansi,
jossa on mahdollisesti 
Koskisen oma maalaus. 

Ilman Boris Hurttaa (jonka liian varhainen kuolema on ollut tämän kevään surullisimpia uutisia) kukaan ei tietäisi Kosti Koskisen ainoasta kirjasta mitään. (Tosin olisin itse todennäköisesti hänet nostanut esille kauhukirjallisuuden historiassani, koska aikeissani oli joka tapauksessa käydä läpi Arvostelevat kirjaluettelot.) Hurtta osti kirjan sattumalta, tietämättä siitä etukäteen mitään, ja ällistyttyään sen vahvoista ja absurdeista kauhujutuista kirjoitti siitä Porttiin artikkelin vuonna 2007. Sen ansiosta moni alan keräilijä on herännyt etsimään teosta, usein sitä kuitenkaan löytämättä (Planeetta-divarit on näköjään myynyt kirjan kahdellatoista eurolla saatuaan sen ns. Wernerin helmistä eli WSOY:n varaston inventaariotyhjennyksistä; tämän kuultuaan Hurtta sanoi, että hän olisi maksanut kirjasta epäröimättä sata euroa). 

Mutta kuten sanottu, teoksen uusi laitos helposti saatavilla mistä tahansa verkkokaupasta, esimerkiksi täältä. Books on Demandin verkkokaupan sivu löytyy täältä (jos haluaa tukea pienkustantajaa, ostaa BoD:sta, koska sitä kautta kustantaja saa enemmän provikkaa). Lisäksi uusintalaitoksessa on ylimääräisiä novelleja, neljä eri lehdissä 1920-luvulla julkaistua sekä yksi aiemmin julkaisematon. Juuri tällä tavalla tehtynä uusintalaitokset ovat yksi hienoimpia kustantamisen muotoja, ja olen todella onnellinen, että sain tehdä tämän juuri näin. Pari detaljia: uuden kannen on tehnyt raumalainen taiteilija Susanna Liikala ja kirja on vanhan mustaselkäisen Sapo-sarjan kirjan kokoinen. Harmillisesti tajusin vasta jälkeenpäin, että selänkin olisi voinut tehdä niin kuin vanhat mustaselkäiset: kirjailijan sukunimi kursivoidulla gemenalla ja teoksen nimi kursivoidulla versaalilla, kummatkin haalealla keltaisella. Toivottavasti idea välittyy näinkin! Kirjalle otettiin alaotsikko Koskisen arkistosta, alkuperäisellä teoksella kun ei ole selittävää otsikointia. 

Kosti Koskisen arkistosta, jota Rauman taidemuseo hallinnoi, löytyy tieto, että Koskinen lähetti Ihmeellisen kuherruskuukauden kustantaneelle WSOY:lle toisenkin novellikokoelman, nimeltään "Salaperäinen vainooja". Käsikirjoitus kävi WSOY:lla kaksi kertaa, mutta kummallakin kerralla se hylättiin. Mielessäni väijyy ajatus, että toisen novellikokoelman voisi rekonstruoida Koskisen arkistosta löytyvien tekstien perusteella. Olen aivan varma, että Koskinen olisi saanut kirjansa julkaistua, jos hän olisi lähettänyt sen jollekin muulle kustantajalle ja ehkä madaltanut omaa kynnystään. Varsinkin 1940-luvun lopulla Suomessa toimi toistakymmentä viihdekustantamoa, jotka julkaisivat kaiken, minkä käsiinsä saivat. (Lisäksi kaikki, mitä julkaistiin, myös meni kaupaksi - kansan tarve lukea viihdettä, unohtaa juuri loppunut toinen maailmansota, oli suuri.)  On sääli, että Koskinen ei syystä tai toisesta tullut tällaista ajatelleeksi. Tietysti edelleenkin on olemassa sitä ajattelua, että kun kerran on yhden kustantamon kirjailija, on pakko saada aina olla juuri sen kustantamon kirjailija (kustantamojen vaihtaminenhan on suosittujen kirjailijoiden kohdalla aiemmin ollut iso uutinen). 

Koskisen myöhäinen omakuva.

Koskinen oli kuitenkin tunnetuin nimenomaan kuvataiteilijana. Tiesin kyllä hänen nimensä jo ennen kuin Hurtta alkoi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta puhua, ja viittaan lyhyesti hänen kuvataiteeseensa Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjassani. Lisäksi olin lukenut Henna Paunun noin 15 vuotta sitten tekemän näyttelyn oheiskirjasen Väri elää varjossa ja käyttänyt sitä lähteenä. Siinä on monia kuvia Koskisen mainioista maalauksista ja muista töistä. (Paunun kirjanen löytyy ainakin täältä.)

Mutta en olisi arvannut, että Koskinen oli näin hieno ja kiinnostava taiteilija kuin mitä paljastuu Rauman taidemuseossa olevasta näyttelystä! Näyttely on tällä hetkellä koronan takia tietenkin kiinni, ja itsekin näin sen hiihtolomaviikolla viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä niin että olin varannut ajan etukäteen ja olin museon ainoa kävijä vanhahkon pariskunnan lisäksi (ja kiersimme myös näyttelyä eri aikaan). 

Koskiselle tyypillinen
Pohjankadun katunäkymä.
Näyttely on tehty huolellisesti ja ajatuksella, ja se piirtää hienon ja varmasti mahdollisimman täyden kuvan Koskisesta taiteilijana ja ihmisenä ja läpi käydään hänen kaikki tyylivaiheensa impressionimista, jälki-impressionismista ja ekspressionismista aina pop- ja dadahenkiseen kollaasiin. Museon intendentti Heta Kaisto ja muut museon työntekijät ovat tehneet suuren työn. 

Näyttelyssä ei nähdä pelkästään Koskisen töitä, vaan niitä kommentoivat tai täydentävät usean nykytaiteilijan tekemät uudet teokset - ja nekään eivät ole "pelkkää" kuvataidetta, vaan myös äänitaidetta (esimerkiksi raumalaisten taiteilijoiden yhdessä lukema "Kadunmiehen päiväkirja", jota Koskinen piti 1970-luvulla, tai Taavi Heikkilän kirjoittama uusi runo, joka on saanut innoitusta Koskisen tekemistä sana- ja asialistauksista). On todella sääli, jos museota ei voida maaliskuun jälkeen avata ja näyttely jää näkemättä - toukokuussa on kuitenkin varattu alkavaksi uusi näyttely. 

Koskisen kuvataide on näyttelyssä ryhmitelty eri osioihin ja sitä on rytmitetty otteilla Koskisen muusta toiminnasta. Hänen laajasta arkistostaan on nostettu esille kaikenlaista efemeraa: ostoskuitteja, todistuksia, pieniä nopeasti tehtyjä luonnoksia. Otteissa näkyy se, että Koskinen kamppaili elantonsa eteen: sen lisäksi, että hän teki kuvataidetta, hän toimi elokuvateatteri- ja ravintolamuusikkona ja kirjoitti lehtijuttuja, vielä myöhäisellä iällään (ilmeisesti saamatta julki mitään). Lisäksi hän toimi kuvataiteen opettajana. Koskinen myös maalasi sodan jälkeen kymmenittäin versioita Rauman Pohjankadun katumaisemasta: niitä oli helppo myydä paikallisille. 


Todella hieno olikin huone, johon oli koottu Koskisen tekemiä Rauma-aiheita, näkymiä kaupungilta, satamasta ja tehtaista. Värikylläisten ja impressionististen taulujen taustalla oli vahvalla sinisellä maalattu seinä, joka korosti maalauksia upeasti. Koskisen muotokuvia oli myös yksi seinällinen, ja niissäkin on oma kiinnostava tunnelmansa, vaikka ne eivät selvästikään olleet parasta Koskista (ja häntä ilmeisesti kritisoitiinkin siitä, etteivät hänen muotokuvansa ole kovin näköisiä). 

Varhainen värikokeilu. 

Pidin tavattomasti myös museon yläkerrassa olevista suurista, värikylläisistä töistä. Näistä esimerkiksi 1960-luvun alussa seurakunnalle tehty, mutta lunastamatta jäänyt "Exodus" oli erityisen hieno. (Tässä Instagramissa postaamani kuvasarja siitä.) Harmi, että Rauman kaupunginkirjastolle samoihin aikoihin tehtyä seinämaalausta ei saatu näyttelyyn; se on kuulemma jossain kaupungin varastossa. 


Erityisen kiinnostavia olivat 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt kollaasit, jotka lievästä 1920-lukulaisuudestaan huolimatta osoittivat, että Koskinen oli vielä vanhoillakin päivillään halukas uudistumaan. Työt sykkivät synkkää tunnelmaa ja kertovat, että taiteilija oli kiinnostunut makaabereista aiheista koko ikänsä. Esimerkiksi "Kummitustalo" (1970) olisi hyvin voinut toimia Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen kansikuvana! 

Kummitustalo (1970).

Jännittävän hetken koin, kun kävin näyttelyn jälkeen Vanhan Rauman läheisellä Torin Kymppi -kirppiksellä ja siellä oli myytävänä yksi Koskisen kollaasi! Se oli tosin jo varattu jollekulle, ja ehkä sen hinta olisi omalle budjettille ollut liian korkea, joskin teos oli melko huonossa kunnossa. (Kuva ohessa.) Satun muuten tietämään, että taidemuseon näyttelyssä on yksi työ, joka ostettiin museolle kirppikseltä viime syksynä, mikä kertoo siitä, että paljon kiinnostavaa taidehistoriaa on edelleen piilossa ihmisten kodeissa ja varastoissa ja päätyy myyntiin jos on päätyäkseen. 


Minut luonnollisesti mainittiin näyttelyn kiitoksissa, kun toimitin ja julkaisin Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen (sitä on myynnissä museossa), mutta erittäin kaunis teko oli omistaa näyttely Boris Hurtalle, jonka tapaturminen kuolema tapahtui vain vähän ennen näyttelyn aukeamista helmikuussa.


1 kommentti:

Tommi Uschanov kirjoitti...

Kommentoin tapani mukaan puolen vuoden viiveellä, mutta kuitenkin. Kansalliskirjaston lehtidigitoinnit ovat viime vuosina edenneet vauhdilla aikajanaa eteenpäin, ja niinpä Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta löytyy niistä aikalaisarvosteluja peräti toistakymmentä: Länsi-Suomi 10.10.1930, Kannaksen Lehti 14.10.1930, Turun Sanomat 17.10.1930, Suomen Sosialidemokraatti 21.10.1930, Satakuntalainen 25.10.1930, Helsingin Sanomat 26.10.1930, Lalli 28.10.1930, Ruovesi 29.10.1930, Satakunnan Kansa 9.11.1930, Uusi Aura 3.12.1930, Naisten ääni 21/1930, sekä Toveritar-lehden sisällysluettelo, josta ilmenee että numerossa 1–2/1931 on ollut arvostelu, mutta ko. sivu puuttuu digitoidusta kappaleesta tätä numeroa.

Siitä vaan perehtymään, 1930-luvun lehdet kun vielä ovat olleet avoimessa verkossa tämän vuoden alusta lähtien. Kyllä tämä alkaa näyttää siltä, että monet vakiintuneinakin pidetyt bibliografiset totuudet menevät uusiksi, kunhan tämä projekti joskus saadaan päätökseen. Itsekin vuonna 2003 julkaisemani Wittgenstein ja Suomi -bibliografia alkaa näyttää osittain ihan hevoskärryajan touhulta, vaikka sain siihen sentään melkein 400 kohdetta ja toistasataa arviota päälle.