keskiviikkona, helmikuuta 16, 2022

Antti Peipon elokuvista: Kulttuurivihkojen dvd-arvostelu


Seuraava dvd-arvostelu julkaistiin viime vuoden puolella Kulttuurivihkoissa. Vihkot on klassikkojulkaisu, mutta juttujen näkyvyys varmaan aika pieni, joten jaetaan teksti vielä tänne. Arvostelu liittyi osittain siihen, että kirjoitin pyynnöstä Lähikuva-lehteen arvostelun laajasta ja hienosta Antti Peipon elokuvatuotantoa käsittelevästä kirjasta (juttu löytyy täältä - tai ainakin pitäisi löytyä, akateemisten nettijulkaisujen formaatit ovat minusta luvalla sanoen hankalakäyttöisiä), ja samalla sain kuulla, että Risto Jarva -seura on julkaisemassa dvd:tä Peipon tärkeimmistä lyhytelokuvista, joten pyysin senkin vielä arvosteltavaksi ja ehdotin juttua Kulttuurivihkoihin. (Kirjaa saa muuten ostaa täältä.) 

Elokuvathan ovat hienoja, Suomen mittakaavassa poikkeuksellisia, mutta erityisesti olen huomannut miettiväni Peipon viimeistä elokuvaa Valtakunnan sydän, jossa kuvataan järjestelyjunia VR:n varikolla Helsingissä. Se on kuvattu 1980-luvun lopulla, ja siinä nähdään höyryveturi, kuten jutun lopussa mainitsen. Se lienee tosiaan viimeisiä kertoja, kun (työ)ajossa oleva höyryveturi on Suomessa kuvattu filmille. Muutenkin koko lyhyt dokumentti tuntuu kuvaavan maailmaa, joka on peruuttamattomasti takanapäin: missä edes on enää sellaista inhimillistä hyörinää kuin tuossa elokuvassa, jossa kuvataan pakettien saapumista, käsittelyä, lähtemistä ja rahtaamista? Ehkä jossain postikeskuksessa, jossa sielläkin varmaan robotit tekevät ison osan töistä. Mutta keskeistä tässä ihmettelyssäni on myös se, millaisessa paikassa tuo nyt vähän rähjäiseltä näyttävä "valtakunnan sydän" on: kuvissa näkyy muun muassa eduskuntatalo. Ollaan aivan vallan ytimessä, silti kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät pyörät pyörimässä. Kaikki ei ole niin vimpan päälle, mutta silti homma toimii. Lievä unohtuneisuus tekee paikasta kiehtovamman kuin se ehkä muuten olisi. 

Tässä on toki sitäkin, että olen suuren osan elämästäni viettänyt juuri tuollaisissa paikoissa: tyhjentyneillä teollisuusalueilla, lakkautettuihin tehtaisiin tehdyissä kierrätyskeskuksissa, ratapihoilla, lakkautetuilla rataosuuksilla... Se on sekä nostalgiaa että surua siitä, että tällaisia paikkoja on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kävelen usein Turun ratapihan ylittävää Humalistonsiltaa ja mietin, että ratapihaa ei kohta enää ole. Jäljelle jää vain pari kolme henkilöliikenteen raidetta, kun Saku Koivun elämyskeskus rakentuu aseman päälle. No, ehkei suurin osa ihmisistä tavoita sitä surun tunnetta, jota koen tällaisissa paikoissa. "Pois vanhat rotiskot!" kuten maaherra Paavo Aitio sanoi kuullessaan, että nykyisen Hansa-korttelin tilalla olleita taloja oli alettu laittomasti purkaa. 


Uusi DVD-julkaisu paljastaa Antti Peipon olevan suomalaisen elokuvan visionäärejä


Suomalaisessa elokuvassa muodon kehittäjät ovat olleet harvassa. Fiktioelokuvan puolella heitä on ollut vähän, mutta dokumenttielokuvan puolella enemmän. Jo Aho-Soldanin dokumentit olivat usein modernimpia kuin ajan näytelmäelokuvat. Peter von Bagh, Lasse Naukkarinen ja Pirjo Honkasalo ovat osoittaneet, miten dokumenttielokuva voi taipua yhteiskunnallisten asioiden käsittelyyn. 

Tärkein innovaattori dokumenttielokuvan alalla on kuitenkin ollut Antti Peippo, jonka nimi taas on jäänyt suurelle yleisölle täysin tuntemattomaksi. Usein liikkumattomiin kuviin perustuvista essee-elokuvistaan tunnettu Peippo on ollut eräänlainen "tekijöiden tekijä", jonka muut elokuvantekijät ja kriitikot osaavat nostaa taiteenlajin kärkinimiin, mutta jonka teoksilla ei ole koskaan ollut laajaa levikkiä. Esimerkiksi Peipon yksi arvostetuimmista elokuvista, Suomenlinnan historiaa kuvaava Viapori (1973) on esitetty televisiossa vain kerran, vuonna 1981. Peipon toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva Sijainen oli vuoden 1989 festivaalivoittonsa jälkeen elokuvakerhosuosikki, mutta sen jälkeen sitä on ollut vaikeampi nähdä. Jos Elonetin tietoihin on uskominen, se on tullut televisiosta viimeksi vuonna 1991. 

Peippoa tekee tunnetummaksi Risto Jarva -seuran ja Aalto ARTS Booksin viime vuoden keväällä julkaisema artikkelikokoelma Dokumenttielokuvan suuri tuntematon sekä syksyllä ilmestynyt DVD, joka kokoaa yhteen Peipon keskeiset dokumentit. 

Dokumenttielokuvan suuri tuntematon on laadukkaasti tehty laaja kokonaisuus, joka kattaa lähes koko Peipon elokuvatuotannon. Kirjassa tarkastellaan dokumenttin lisäksi Peipon ainoaa näytelmäelokuvaa Ihmemiestä (1979). Myös Peipon tunteneet ihmiset pääsevät ääneen, ja Peipon omiakin tekstejä on tarjolla.

VLMedian julkaisema DVD Antti Peipon lyhytelokuvia tarjoaa kuitenkin konkreettisempaa todistusaineistoa Peipon lahjakkuudesta. Hänen ohjaamansa lyhyet dokumentit aina Viaporista Sijaiseen ja Valtakunnan sydämeen (kummatkin 1989) muodostavat komean sarjan, jollaista ei ole Suomessa kukaan muu tehnyt. 

Suomenlinnan väkivaltaista historiaa kuvaava Viapori nojasi vielä kertojan ääneen, mutta seuraavissa elokuvissaan Peippo luopui selostuksen käytöstä. Sellainen on esimerkiksi Graniittipoika (1979), joka on rakennettu kuville Wäinö Aaltosen lasta kuvaavan sankaripatsaasta. Mykkä, ilmeetön poika toimii itsenäisen Suomen verisen historian todistajana. Puheettomassa elokuvassa on valtavaa voimaa, mutta samalla se ei alistu helpoille tulkinnoille. Saman tyyppinen teos on Seinien silmät (1981), jonka perustana ovat TK-mies Niilo Helanderin talvisodan aikaisia Helsingin pommituksia kuvaavat filmit. Helanderin kuvien rinnalla elokuvassa näytetään pommitusten jälkiä Helsingin katukuvassa. 

Peipon tunnetuin elokuva Sijainen on häikäisevästi aikaansa edellä ollut henkilökohtainen dokumentti, joka kertoo Peipon vaikeasta suhteesta perheeseensä, sodassa kuolleen isäänsä, ankaraan äitiinsä ja mahdollisesti itsemurhan tehneeseen isoveljeensä. Elokuvan työnimi oli "Lapsi joka ei koskaan hymyillyt", ja sen taustalla oli terapia, jossa Peippo kävi. Psykologi Martti Siiralan kädenjälki on Sijaisessa merkittävä, sillä elokuva edustaa Siiralan kehittämää sosiaalipatologiaa, sitä miten ihminen on aina yhteisönsä osa ja kantaa psyykessään yhteisönsä historiaa. Sijainen laajeneekin yksilön trauman kuvauksesta koko itsenäisen Suomen historiaksi. Peipon perhe ei kohtaa tragedioitaan yksin, vaan he edustavat koko Suomen tarinaa ja kaikkia suomalaisia perheitä, joita 1900-luvun sodat koskettivat. 

Samantyyppisiä aiheita on myös psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin tekemiin muistiinpanoihin perustuvassa Kolmessa salaisuudessa (1984), jonka hurjat kuvat näyttävät eri aikoina mielenterveysongelmiin esimerkiksi sodassa ajautuneiden ihmisten kuvataidetta.  Ulkopuolisuutta käsittelee myös tsaarin upseerin Timirjasewin ottamiin valokuviin perustuva Sivullisena Suomessa (1983). Timirjasewin ottamat kuvat ovat upeita ja ne tulisi digitoida tai saattaa kirjan muotoon. Ratsastus Aasian halki (1987) perustuu sekin tsaarin armeijan upseerin valokuviin, sen pohjalla ovat nimittäin Mannerheimin Kiinan-matkalla ottamat kuvat. Elokuva on muita Peipon elokuvia vähemmän henkilökohtainen, mutta hienosti sekin välittää tunnetta historiasta, todella tapahtuneesta.  

DVD:n viimeinen elokuva oli samalla Peipon viimeinen. Hän ohjasi Valtakunnan sydäntä (1989) ollessaan jo sairaalassa syövän takia. Se eroaa muista Peipon dokumenteista siinä, että sen kaikki kuvat on kuvattu elokuvaa varten. "Valtakunnan sydän" on VR:n varikko Helsingin ytimessä, nuhjuinen ja ruohottunut alue eduskuntatalon ja Finlandia-talon kupeessa. Hienosti valohämyä hyödyntäen kuvattu pieni elokuva osoittaa, että tällainenkin alue on oleellinen Suomelle. Lisäksi se on varmasti viimeisiä tallenteita, joissa Suomessa liikkuu höyryveturi muutenkin kuin nostalgiamatkalla.

Ei kommentteja: