Juhlakirjoja tehdään nykyään entistä nuoremmille. Vajaa viikko sitten sellaisen sai 50 vuotta täyttänyt Shimo Suntila, turkulainen spefikirjallisuuden voimahahmo. En päässyt juhliin (jotka vaikuttavat olleen ikimuistoiset), mutta sain kutsun osallistua Shimon juhlakirjaan. Matti Järvisen toimittama teos ilmestyi Nysalorin kustantamana Petri Hiltusen hienolla kansikuvalla varustettuna. Suurin osa kirjan teksteistä on proosaa (lisäksi siinä on yksi, selvästi huolellisesti suunniteltu roolipeli, mutta en valitettavasti ymmärrä roolipeleistä juuri mitään), mutta oman kirjoitukseni hahmottelin pienenä esseenä, joka käsittelee Shimon toimintaa kirjankeräilijänä, kirjankeräilyä ylipäätään ja yhtä pientä osasta suomalaisen fantastisen kirjallisuuden historiassa. Ajattelin julkaista tekstin myös blogissa, ja kuten usein käy, huomasin muutamia ongelmia tekstissä vasta, kun luin sen painettuna; nämä ongelmat on alla olevaan korjattu. En ole kirjoittanut kaikkia viittauksia auki, ja tarjoankin vapaavalintaisen drinkin sille, joka tunnistaa, mihin viittaa maininta Jeesuksesta nykyajassa pikkukylän lippakioskilla.
Raimo S. Wallinin kafkalainen fantasia
Kuten hyvin tiedetään, Shimo Suntila on suurkollektöörien sukua. Oppinsa hän on saanut ennen kaikkea Boris Hurtalta, mutta myös Harri Haarikolta. Hurtalta Shimo on oppinut sen, että mitä yllättävimmissäkin kirjoissa voi olla jotain scifi-, fantasia- ja kauhukeräilijää kiinnostavaa. On tietysti keräilijän etu, jos tietää, että kokoelmaa ei koskaan saa täyteen -- aina voi löytyä jokin aiemmin tuntematon kirja, jossa on jotain näihin lajityyppeihin kuuluvaa, aina voi tulla vastaan jokin antologia, jonka yhdessä novellissa esiintyy ihmissusi tai aave tai Jeesus nykyajassa pikkukylän lippakioskilla.
Aina ei tietenkään onnistu. En tunne tarinan yksityiskohtia, mutta kerran Shimo luopui kasasta kirjoja, joista yhden hän oli arvatenkin ottanut talteen juuri tällä periaatteella: ei voi ikinä tietää, onko kirjan jokin luokiteltavissa scifiksi tai fantasiaksi. Shimo lähetti viestiä ja kysyi, halusinko tulla katsomaan poistokirjoja. Minun tiedetään kieltäytyneen ilmaisista kirjoista, mutta tässä kohtaa tähdet olivat oikein, joten polkaisin Shimon luo ylioppilaskylään. En enää muista, mitä muut kirjat olivat (olisiko seassa ollut jokin Wittgenstein), mutta jäin lukemaan Raimo S. Wallinin kirjan Matkan loppu (1967) takakansitekstiä. Kirja itse on ruma, julkaisijalleen Karistolle tyypillisesti, mutta vuosien etäisyys on tietysti tehnyt kannesta myös kiehtovan ja jopa kodikkaan. Tästä on suomalaisen kirjallisuuden marginalia tehty.
Risingshadowin mukaan teos sisältää scifinovellin "Insinööri". Siinä insinööri joutuu, ehkä jonkinlaisessa lähitulevaisuudessa, jumiin laboratorion yhteen huoneeseen eikä saa yhteyttä ulkopuolelle. Mies alkaa pelätä, että muun maailman on tuhonnut ydinsota tai vastaava katastrofi. Lopetus on monimielinen. Novellissa näkyy myös yksi Wallinin mahdollinen vaikutteenantaja, yksi henkilöistä on nimittäin nimeltään Nabokov. Jostain syystä Matkan loppua ei kuitenkaan löydy Jussi Vainikaisen ylläpitämästä mittavasta suomenkielisen scifin bibliografaista, mutta se saattaisi toimia pienenä lisänä suomalaisen scifin historiallisessa antologiassa. (Jo pelkkä uuden teoksen idea voi olla syy hankkia jokin kirja.)
Itseäni takakannessa kiinnitti kuitenkin huomiota lause: "Kokoelman päätyöksi kohoaa novelli Matkan loppu, jonka kafkamainen tunnelma saa aikaan tiheän, jäntevän muodon." Tämä on tietysti vanhentunutta kritiikin kieltä (puhuuko joku vielä "jäntevästä muodosta"?), jossa on omat ongelmansa (voiko tunnelma saada muodon aikaan? eikö muoto edellä tunnelmaa?), mutta jonka taitava kaappari (käyttääkseni Hurtan lanseeraamaa sanaa) tunnistaa mahdollisuudeksi fantasiaan. Tietysti pitää kysyä, tarkoittaako "kafkamainen" aina fantasiaa. Jotkut Kafkan tekstit ovat fantasiaa, mutta esimerkiksi Oikeusjuttu ei ole fantasiaa, vaikka romaanissa on fantastisia aineksia. (Toisaalta voi pohtia, muuttuvatko Kafkan teokset fantasiaksi, jos hänen jälkeensä tulleita ja häneen verrattuja kirjailijoita lukee fantasiana.)
Matkan loppu -kirjan niminovelli ei mielestäni kuitenkaan ole erityisen jäntevä tai voimakas. Sen alussa syntyy vaikutelma jäntevyydestä, ylipäätään hyvästä lauseesta ja paikan tunnusta, mutta lopulta tarina kuitenkin haarautuu (käyttääkseni borgeslaista termiä) liikaa. Wallin upottaa novellinsa juoneen muistumia miehen ja vaimon käymistä keskusteluista sekä miehen työpaikallaan kohtaamista vaikeuksista. Vaikuttaa siltä kuin nämä olisivat vaikuttaneet siihen, miten mies hankalassa tilanteessa käyttäytyy.
Mikä tämä hankala tilanne siis on? Tarina alkaa, kun mies myöhästyy vieraalla paikkakunnalla junasta. Asemarakennus on auki, mutta junanlähettäjä sanoo, että juna vain sattui lähtemään minuuttia ilmoitettua aiemmin. Samana päivänä ei myöskään enää lähde junia. Miksi junanlähettäjä antoi junan lähteä minuuttia aiemmin? Koska kukaan ei ole koskaan aiemmin noussut asemalta junaan eikä tuntunut järkevältä odottaa kauempaa.
Minäkertojana toimivan miehen on pakko ehtiä seuraavana aamuna kokoukseen eikä paikkakunnalta pääse pois kuin junalla, joten hän keksii ratkaisuksi, että lähtee kävelemään kiskoja pitkin. Hän on kuitenkin harrastanut kiskokävelyä lapsena, vaikka ei ollut siinä koskaan erityisen hyvä.
Ideahan nimenomaan on kafkalainen: päähenkilön elämää hankaloittaa jokin absurdi asia, jollaista hän -- tai kukaan muukaan -- ei olisi osannut odottaa.
Tässä kohtaa tarinaa alkaa jo tulla muistumia miehen muusta elämästä; ne on sisennetty omiksi kappaleikseen. Ne tuntuvat turhilta, mutta ilmeisesti Wallinilla on ollut mielessä ajatus siitä, miten junasta myöhästyminen ja kiskoilla käveleminen ovat metaforia suomalaisen miehen surkeasta elämästä ja siitä, miten hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Katkelmissa käydään läpi muun muassa sitä, miten äiti kohteli miestä lapsena, tai pelleilyä koulun uskontotunnilla. Osan katkelmista olisi voinut upottaa suoraan kerrontaan, kuten maininnan miehen äidin keinutuolista, jonka mies on tuonut kotiin vaimon vastusteluista huolimatta. Paljastuu myös, että mies on ollut sodassa.
Kiinnostavampaa olisi ollut vain seurata miehen kulkua pitkin rataa. Fantasia-ainekset lisääntyvät, kun mies tulee esimerkiksi kohtaan, jossa kiskot muodostavat yllättäen harjanteen, jota junan ei kuuluisi pystyä ylittämään. Mies yrittää siloittaa harjannetta, mutta ei tietenkään onnistu, ja jatkaa matkaansa. Myöhemmin rata kaartaa jyrkemmin kuin olisi periaatteessa mahdollista. Kohta mies löytääkin radan varrelta suistuneen junan ja sen kuolleet matkustajat. Hän lähtee eteenpäin arvellen, että pelastusjuna tulee kohta. Lopetus on ehkä ennalta-arvattava, mutta siinä on jotain samaa kuin "Insinööri"-novellissa, kuin Wallin ei olisi halunnut antaa miespäähenkilöilleen mahdollisuutta vapahdukseen.
Ilmeisesti Shimo ei pitänyt "Insinööriä" riittävän scifistisenä tai "Matkan loppua" riittävän fantastisena, koska luopui kirjasta (mielestäni kyse ei ollut kaksoiskappaleesta, jotka ovat tietysti suurkollektöörille ikuinen ongelma). Tai sitten kirja vain ei ollut hänelle riittävän hyvä (mikä ei toisaalta ole todelliselle keräilijälle kriteeri). Hannu Mäkelä kirjoittikin kirjasta tylyn arvion Arvostelevaan kirjaluetteloon: "Wallin kirjoittaa sovinnaisen perinteellisesti, vaikka kokeekin käyttää 'modernistisia' aiheita. Vaikutelma on laimea, tavallinen." Ei kuulosta fantasialta, mutta toisaalta suomalainen fantasia ei olekaan aina ollut hurjaa tai epätavallista. Laimea ja tavallinen voi hyvinkin kuvata kotimaisen fantasiakirjallisuuden suurta traditiota, ja sikäli Wallinilla olisi siinä paikka, mahdollista historiateosta ajatellen.
Nyt pitäisi vielä päättää, pidänkö Wallinin Matkan lopun itse. En noin 10 000 kirjan kokoelmasta huolimatta pidä itseäni keräilijänä Shimon mielessä, mutta, kuten huomataan, määritelmät ovat liukuvia. En ole keräilijä, mutta en pysty kovin helposti luopumaan jo hankituista kirjoista; Shimo on keräilijä, mutta pystyy luopumaan hankkimistaan kirjoista. Nyt pitäisi enää tietää, oliko Hurtalla Raimo S. Wallinin Matkan loppua hyllyssään.
