Kirjoitin Turun Sanomiin keväällä arvion englantilaisen Martin Edwardsin erinomaisesta kirjasta The Life of Crime, joka on jättimäinen, mutta erittäin sujuvasti luettava rikoskirjallisuuden historia. On häpeä, että tällaista kirjaa ei ole suomeksi jo julkaistu, vaikka suomalaisten sanotaan olevan rikoskirjallisuuden suurlukijoita. Koska Turun Sanomissa on maksumuuri, julkaisen jutun myös täällä. Kirja oli niin rikas, että harmitti änkeä sitä käsittelevä juttu 3 000 merkkiin, mutta minkäs teet. Olen palauttanut joitain poistoja tekstiin.
Kumpi on parempaa, vanha mukava arvoitusdekkari vai kovaksikeitetty toiminta?
Martin Edwards on kirjoittanut rikoskirjallisuuden uuden perushistorian ja antaa siitä aiempaa täydemmän kuvan. Edwardsin mukaan dekkarin ystävä voi pitää sekä vanhoista palapelidekkareista että armottomista kovaksikeitetyistä jännäreistä.
Dekkareita julkaistaan nykyään varmasti enemmän kuin koskaan. Kirjakaupat ja kirjastot täyttyvät uusista rikoskirjoista, ja lukuvinkkejä uusista teoksista jaetaan sosiaalisessa mediassa innokkaasti.
Mutta pitääkö kukaan enää huolta lajityypin historiasta? Tuntuu että paria poikkeusta lukuun ottamatta vain uudet kirjat ja kirjailijat kiinnostavat nykyisiä dekkarinlukijoita ja -kuuntelijoita.
Kokonaan tuntuu myös kadonneen ihmistyyppi, jollaisia suurissa ikäluokissa ja jonkin verran nuoremmissakin oli paljon: rikoskirjallisuuteen älyllisesti ja kriittisesti suuntautunut lukija ja kirjoittaja, joka näkee dekkarin mahdollisuutena tutkia ihmisyyttä ja yhteiskuntaa syvällisesti ja rehellisesti, usein rehellisemmin kuin niin sanottu korkeakirjallisuus. Suomen Dekkariseuraa ja sen Ruumiin kulttuuri -lehteä ei välttämättä enää 2020-luvulla perustettaisi.
Onneksi historiatietoisia lukijoita löytyy ainakin Englannista. Itsekin useita rikosromaaneja kirjoittanut Martin Edwards on viime aikoina kunnostautunut myös tietokirjailijana, ja hänen teoksensa The Golden Age of Murder (2015) oli perusteellinen perinteisen palapelidekkarin historia. Viime vuoden lopulla ilmestynyt, mammuttimainen mutta sujuvasti luettava The Life of Crime on rikoskirjallisuuden tasapainoinen historia, joka tarjoaa niin uusia näkemyksiä kuin hyviä knoppitietojakin.
Ylipäätään 2000-luvulla on nähty vahva perinteisten palapelidekkarien arvonnousu. 1920- ja 1930-luvuilla Amerikassa kehittyneen urbaanin kovaksikeitetyn dekkarin fanit olivat pitkään sitä mieltä, että yläluokan kartanoissa tapahtuvien murhamysteerien aika on ohi. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen, kuten todistavat Kenneth Branaghin ohjaamat uudet Agatha Christie -filmatisoinnit tai kanadalaisen Louise Pennyn teosten mieletön suosio. Pennyä ja Christietä yhdistääkin yksi seikka: kummatkin kirjoittavat myös yhteiskunnallisista asioista ja tekevät kuvaamistaan ihmisistä tarkkoja huomioita eivätkä vain tarjoile hengetöntä mysteerin ratkomista.
Martin Edwards ei selvästikään välitä tällaisista kuppikuntakiistoista. Palapelidekkareita puolustetaan usein sanomalla, että rikoskirjallisuuden kuuluu olla leppoisaa viihdettä, kun taas kovaksikeitettyjä dekkareita pidetään yhteiskunnallisesti kriittisinä ja realistisina.
Edwardsin mukaan arvoitusdekkaritkin voivat kuvata yhteiskuntaa kriittisesti, varsinkin Christien ja Dorothy Sayersin tapauksessa, kun taas kovaksikeitetyissä dekkareissa on helposti romanttisia piirteitä. Esimerkiksi jälkimmäisestä hän mainitsee yksityisetsivä Philip Marlowen, joka on luojansa Raymond Chandlerin fantisoitu omakuva ja kaukana mistään todellisesta ihmishahmosta. Samalla kovaksikeitetty dekkari on helposti ollut naisvihamielistä, varsinkin niissä tarinoissa, joissa pahiksena on femme fatale.
Edwards kuitenkin pitää Chandleriakin ilmiömäisenä tyyliniekkana, joka oli lopulta myös huolellinen juonenrakentaja. Tämän huomaa viimeistään Pitkistä jäähyväisistä, kirjailijan toiseksi viimeisestä romaanista. Siinä ei ole lainkaan Syvän unen ja Näkemiin, kaunokaiseni -kirjan holtitonta tapahtumien vyörytystä.
The Life of Crimessa korostuu myös yksi dekkarin laji, joka on oikeastaan vasta viime vuosina noussut yhdeksi valtavirraksi: kotipiirin jännärit (englanniksi domestic suspense). Gillian Flynnin Kiltin tytön jalanjäljissä on viime vuosina kirjoitettu sadoittain rikosromaaneja, joiden pääosassa on tavallisten keskiluokkaisten naisten kotielämä, eivät yksityisetsivien tai huippuvakoojien vaaralliset seikkailut.
Edwards on poiminut kirjaansa kymmenittäin kiinnostavia esimerkkejä vastaavista kotipiirin jännäreistä jo 1900-luvun alkupuolelta. Suomeksi kirjastojen varastoista ja divareista löytyy esimerkiksi Celia Fremlinin ja Margaret Millarin dekkareita, mutta paljon on suomentamattakin, kuten lajityypin äidin Maria Belloc Lowndesin The Lodger (1913), josta Alfred Hitchcock teki läpimurtoelokuvansa Vuokralainen.
Edwardsin innostava ja tietoa täynnä oleva kirja olisi syytä sekin suomentaa.
Faktalaatikko:
Martin Edwards (s. 1955) on englantilainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 20 romaania ja useita kymmeniä antologioita vuodesta 1991 alkaen. Ei suomennoksia.
The Life of Crime on ehdolla Yhdysvaltain rikoskirjailijoiden yhdistyksen Edgar-palkinnon saajaksi vuonna 2023. (Huom! Kirja myös voitti palkinnon.)
Edwards nostaa The Life of Crimessa esille mm. ranskalaisia, italialaisia, eteläafrikkalaisia ja skandinaavisia dekkareita, mutta Suomi ei saa yhtään mainintaa.
PS. Julkaisin Facebookissa jutusta poistamiani kohtia, ja lisäsin tällaisen kommentin, joka mielestäni on syytä toistaa tässäkin:
Korostettakoon, että tuo "oli paljon" oli yksi syy siihen, miksi jätin kohdan pois, kun ei näitä tyyppejä ollut silloinkaan paljon, he vain olivat näkyviä (ja usein miehiä). Kohdassa tarkoitin siis Risto Hannulan ja Kyösti Salovaaran kaltaisia kovan luokan intellektuelleja, jollaisia eivät rikosromaanit enää tunnu kauheasti kiinnostavan. Tai nykyinen dekkari ei tarjoa heille samanlaista mahdollisuutta reflektioon kuin aiempina vuosikymmeninä. Varmasti tässä asiassa on monta puolta. Muualla maailmassa vastaavia ovat Englannissa Martin Edwards ja Yhdysvalloissa Sarah Weinman, jonka tekemisiä seuraan mielenkiinnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti