Kävin puhumassa työstäni ja urastani Suomen tieteiskirjoittajat ry:n tapahtumassa Joktoconissa lauantaina 9.8. Puhuin otsikolla "Vaikea laji" (mikä viittaa tietenkin ammatillisiin muistelmiini), mutta esitelmää kirjoittaessani huomasin, että nimi olisi voinut olla myös "Helppo laji", koska päädyin puhumaan siitä, miten olen voinut tehdä ja julkaista niin paljon. Koetin kuitenkin kiinnittää huomion siihen, miten kirjoittamisen ja kustantamisen rakenteet ovat muuttumassa, vaikka myönsin myös, että koen välillä olevani kuin jonkinlainen viimeinen dinosaurus, jonka toimintakeinot alkavat olla rajoittuneet ja vanhanaikaiset. Tätä ehkä korosti se, että vain puhuin, en näyttänyt edes yhden yhtä diaa. Olisin piirtänyt tuon mainitsemani nelikentän, mutta paikalla ei ollut edes fläppitaulua. Paikan päällä mainitsin kustantamon nimen, josta puhuin hulluna ja ärsyttävänä, mutta tässä olen jostain häveliäisyydestä sen piilottanut. Kirjan ja kustantamon kyllä varmasti helposti keksii, kun selaa teosluetteloani. Mainitsin samassa yhteydessä myös, että myös kirjailijat voidaan jakaa saman nelikentän mukaisesti. Varmasti esitelmä muutenkin eli hetkessä, ja varsinkin On Suurten muinaisten aika -kirjasta kerroin laajemmin paikan päällä kuin mitä tässä kirjoitan, ja sama koskee myös esitelmän alkua.
Hyvää iltapäivää, hyvä yleisö,
nimeni on Juri Nummelin ja olen jossain määrin tullut tutuksi kirjailijana ja kustantajana. Minulla on Helmivyö-niminen pieni kustantamo, joka tekee kirjat tarvepainatteina.
Olen viime aikoina sanonut, että olen tehnyt lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden puolella voi tehdä: olen kirjoittanut tietokirjoja, olen kirjoittanut proosaa, olen kirjoittanut runoja, olen toimittanut novelliantologioita, olen toimittanut hakuteoksia ja artikkelikokoelmia, olen suomentanut, olen kustannustoimittanut kirjoja, olen kustantanut kirjoja. Alalla 60-luvun lopulta ollut Harri Kumpulainen eli nimimerkki Harri Erkki virnuili, että en ole vielä kirjoittanut musiikkinäytelmää. En ole itse asiassa kirjoittanut mitään näytelmää, mutta ehkä senkin aika tulee vielä. Kerran tosin kirjoitin prätkäjengille käsikirjoituksen elokuvaa varten, mutta he sanoivat, että se oli liian hieno, he eivät pystyisi sitä kuvaamaan.
Ilman väärää omakehua voin sanoa, että olen ollut julkaisemassa jollain tavalla yli kaksisataa teosta. Kansalliskirjaston Fennica-tietokannassa minulla on 230 tietuetta. Joihinkin kirjoihin olen kirjoittanut vain esipuheen, jotkut olen vain koonnut helposti saatavilla olevasta aineistosta enkä ole sitä millään lailla muuttanut, osaa olen tehnyt kaksikymmentä vuotta ja ylikin, osa on syntynyt parissa kolmessa viikossa jonkun muun tekemästä ideasta. Osan olen tehnyt niin että olen kirjoittanut joka päivä vähintään muutaman lauseen ja tehnyt taustatutkimusta aiheesta. Joskus on vaikea tietää, mikä näistä kaikista on ollut varsinaista päivätyötäni, koska saatan hyvinkin innostua tekemään kokonaisia päiviä jonkin sivuprojektin parissa enkä millään malttaisi palata tekeillä olevan päätyön pariin. Ehkä ne ovat tarpeellisia taukoja, jonkinlaisia lomia. Olen pitänyt kyllä oikeitakin lomia. Eräs ystäväni luuli joskus, että teen joka päivä töitä, mutta totuus on, että en ole vuosiin tehnyt viikonloppuisin töitä, ainakaan säännöllisesti ja pitkiä aikoja. Sama pätee kesälomiin: viime heinäkuu kului lähinnä vapaa-ajan asunnolla ulkona drinkki kädessä istuen enkä ajatellut töitä kuin ehkä puolikkaan työpäivän verran.
Miten tämä kaikki on mahdollista? Myin jokin aika sitten julkaisemiani kirjoja eräälle tuttavalle, joka on kova keräilemään kaikenlaisia kirjoja. Hän selaili viime marraskuussa ilmestynyttä kirjaani Etäisten laaksojen kirjat, jossa kirjoitan amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, ja ihmetteli, miten ehdin tutustumaan niin paljon kaikenlaiseen. Sanoin, että sehän on vain työtäni. Olisin voinut kyllä myös sanoa, että Etäisten laaksojen kirjojen artikkeleista suurin osa on kirjoitettu viimeisen viiden vuoden aikana, ei yhtenä rykäyksenä. Osa kirjan teksteistä on myös vanhempia, kun olen kaivanut esille samasta aihepiiristä tekemiäni artikkeleita. Lisäksi kirjan pohjana olevaan artikkelisarjaan tuli aikoinaan pieni apuraha, joka tosin meni saman tien kevytmieliseen elämään, koska se maksettiin kesän alussa - artikkelisarja ja kirja tulivat sitten valmiiksi muun työn ohessa. Varmasti järkevämpiäkin tapoja on ansaita elantonsa.
Joka tapauksessa hyvin vähän kirjoittamaani on jäänyt pöytälaatikkoon, tällä hetkellä käytännössä vain yksi rikosromaanin käsikirjoitus, jos en laske mukaan toisen romaanin käsikirjoitusta, mutta se ei ole vielä valmis. Olen tosin tehnyt sitä kohta viidentoista vuoden ajan. Tuon toisen kirjoitin parin viikon aikana jonkinlaisessa kuumeessa, mutta aivan julkaisukelpoista tekstiä se ei ole ja romaani ehkä jääkin pöytälaatikkoon, vaikka oma draivinsa siinä onkin.
Mistä sitten on kyse? Ainakin kymmensormijärjestelmän melko hyvästä hallinnasta. Kävin yläasteella kirjoituskonetunneilla ja sinnikkäästi näpyttelin kirjainyhdistelmiä tyyliin ASDF ASDF ASDF. Tästä on ollut ehkä enemmän apua kuin mistään muusta yläasteella oppimastani. Olen kirjoittanut joitain lehtiin tekemiäni kolumneja alle puolessa tunnissa, joskus jopa viidessätoista minuutissa idean saatuani. Joskus huomaan, että lyhyen tekstin teemat ja rakenne ovat ikään kuin olemassa jo valmiina päässäni, vaikka en ole tehnyt minkäänlaisia muistiinpanoja tai edes pohtinut, mistä tekstissä voisi viime kädessä olla kyse. Sormilla tuntuu olevan suora yhteys aivoihin eivätkä ajatukset kulje minkään muun kautta. Tämä tietysti osaltaan liittyy siihen, että olen ollut kiinnostunut niin sanotusta pulp- eli kioskikirjallisuudesta, toisin sanoen kirjallisuudesta, jota kaikenkarvaiset senttarit eli rahasta kirjoittavat ovat suoltaneet usean tuhannen sanan päivävauhtia useinkaan pysähtymättä miettimään, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuisi. Olen aina ihaillut esimerkiksi Barry Malzbergia, joka kertoi kirjoittaneensa nuorena miehenä 60 000 sanan mittaisen seksiromaanin vuorokaudessa ja vieläpä myyneensä sen kustantajalle. Toki tässä puhutaan jonkinlaisella hällä väliä -asenteella toimivasta kioskikustantamosta (kaikki julkaistaan), mutta saavutus on silti uskomaton. Koetin itse kerran samanlaista menetelmää. Sain kirjoitettua noin 17 000 sanaa kahdessatoista tunnissa ja olin fyysisesti aivan poikki, alaselkä tuli kipeäksi, jalat ja maha kramppasivat ja hikoilin kuin hellemöykyssä. En olisi seuraavana päivänä pystynyt kirjoittamaan kuin korkeintaan lyhyitä tekstiviestejä. "Ok." "Kiitti."
Yksi edellytys tällaiselle työskentelylle on myös se, että kriteerit eivät saa olla liian tiukat. Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen tai siihen, että olisi paras versio itsestään - todennäköisesti en edes saisi itsestäni tämän parempaa irti.
Joskus tällainen asenne tuottaa ongelmia. Ei ole välttämättä mahdollisuutta tai resursseja tarkistaa tekstejä, kun ne jo pitää lähettää kustantajalle. Tämän vuoden keväällä ilmestyi kirjani Hiiriä ja hirviöitä, joka on animaatioelokuvan historia. Se oli kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen kirjan täydennetty laitos, jonka toinen kustantaja tilasi - kirjoitin uuden version ilman apurahaa reilun kuukauden aikana, jälleen kerran jonkinlaisen kuumeen vallassa, ja huomasin sitten vasta kirjan ilmestyttyä, että kuvailen yhtä ja samaa asiaa parin sivun sisällä ja kummallakin kerralla eri tavalla! Voin tietysti aina syyttää kustantajaa, joka ei tehnyt perinteistä kustannustoimitusta juuri lainkaan. Lisäksi sain kirjasta 750 euroa (plus rojaltit), mikä ei tietenkään houkutellut kauhean huolelliseen työskentelyyn. (Huom! Tässä kohtaa oli aiemmin virhe, joka oli tyystin omaa syytäni: sain kirjasta isomman palkkion kuin tässä alun perin sanoin, ja siihen lasketaan päälle rojaltit.)
En toisin sanoen ole perfektionisti millään muotoa. Pikemminkin imperfektionisti. Jokin olisi voinut olla täydellistä, mutta ei nyt sattuneesta syystä ollut. Tämän ei ole tarkoitus kuulostaa siltä, että suhtautuisin virheisiin ja mokiin kevyesti, saatan pikemminkin masentua niistä ja harmitella niitä pitkänkin aikaa. Tähän ehkä auttaisivat toisenlaiset työskentelyolosuhteet, mutta niiden toistaiseksi puuttuessa en voi kuin kohautella käsiäni ja sanoa: "Tarvitsin ne seitsemänsataa."
Selvää joka tapauksessa on, että mitään inspiraatiota ei todellakaan jäädä odottamaan. Kirjoitetaan ja työstetään kirjoja silloinkin kuin ei huvita. Kaiken voi korjata jälkeenpäin. Tosin kulunut heinäkuu osoitti sen, että tämäkään tapa työskennellä ei toimi kaikissa olosuhteissa. Kuka olisi pystynyt kirjoittamaan edes väkisin 30 asteen helteessä? Entä kymmenen vuoden päästä 35 tai 40 asteen helteessä? Tulevia kirjailijaresidenssejä suunniteltaessa pitäisikin ottaa huomioon se, että parhaiten tekstiä syntyy reilussa 20 asteessa - toisin sanoen ilmastointiin ja jäähdytykseen pitää varautua hyvissä ajoin.
Onko tässä kaikki? Tällaisen tuotteliaisuuden takana ovat tietenkin myös rakenteet, ja ne ovat olleet koko urani ajan murroksessa. Kulttuuriala on tietysti aina murroksessa eikä mikään koskaan ole kovin hyvin, mutta voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ennen asiat todellakin olivat paremmin. Otetaan vaikka vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjastoille kohdennettu tuki, jonka turvin kirjastot saattoivat ostaa useampia kappaleita laadukasta kirjallisuutta, joka ei myyntilistoilla juhli. Tiedän omasta kokemuksesta, että tuki saattoi tarkoittaa useita kymmeniä kappaleita myytyä kirjaa per nimike. Kun tuki poistettiin 2023, se näkyi saman tien: sain useita tyrmäyksiä kustantajilta ideoistani. Hetkeksi jopa valahdin masennukseen ja ahdistukseen, kun pelkäsin, että urani oli tässä. Kukaan ei enää julkaise kirjojani. Kaikenlaista on tietenkin tapahtunut sen jälkeen, varsinkin Koneen säätiön apuraha, jolla olen tällä hetkellä, mutta tuolloin tuntui kuin matto olisi kiskaistu alta, vaikka kuinka olisi ajatellut, että kustantajat ovat vain varovaisia ja tunnustelevat, miten asiat lähtevät uudessa järjestelmässä lutviutumaan. En usko, että lähtevät. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat joka tapauksessa niin rajussa murroksessa tällä hetkellä, että koen olevani kuin yksi viimeisistä dinosauruksista. Jotkut ovat sitä mieltä, että nyt todella kirjoitetaan kiinnostavaa ja laadukasta kirjallisuutta, mutta kirjallisuus tarvitsee myös taloudelliset kivijalat. Laadukas kirjallisuus itsessään ei elätä ketään, tarvitaan myös lukijat, kirjastot, kirjakaupat, media, joka kirjoittaa kirjoista, ja niin edelleen.
Puhumattakaan apurahoista. Niitäkin Suomen sinimusta hallitus pyrkii vähentämään. Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken kautta myönnettävää rahoitusta on jo vähennetty, ja yliopistollista tutkimusta rahoittavan Suomen Akatemian työskentelyn autonomisuuteen on puututtu ministeritasolta, mikä kertoo siitä, kuinka paljon kyseiset poliitikot ymmärtävät tieteen tekemisestä. Taiteen tekemisestä ymmärtävät vielä vähemmän, jos mahdollista.
Samaan pyrkivät lukuisat nettikommentoijat, jotka valittavat vaikkapa Koneen säätiön tuesta Elokapinalle tai muille ympäristökatastrofista puhuville tahoille. Ne asettuvat samaan janaan kuin tekotaidetta suoltaville punaviiniä kittaaville mukataiteijoille syydettävät apurahat, joita toiset taiteilijat myöntävät kavereilleen. Olisi kiinnostava kuulla, keiden niitä apurahoja sitten näin pienessä maassa pitäisi myöntää - naapurin taksikuskilla varmasti voisi olla jotain kiinnostavaa sanottavaa esimerkiksi suomalaisen fantasiakirjallisuuden historiasta, jota yritän taas alkaa työstää kesäloman jälkeen. Joka tapauksessa uskon, että viime aikoina käyty keskustelu tulee näkymään apurahahankkeissa suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin korostumisena - ellei näy jo. Ainakaan ei kannata tutkia kynsisalonkeja afrikkalaisessa intersektionaalisessa feministikirjallisuudessa. Itse olen viime aikoina keskittynyt pääosin kotimaiseen kirjallisuuteen, joten ehkä minun ei aivan vielä tarvitse paeta maasta.
Yksi oleellinen rakenne ovat tietenkin kustantajat. Ilman niitä ei ole kirjallisuutta. Voisi tietysti sanoa Margaret Thatcheria mukaillen, että ei ole kirjallisuutta, on vain kirjailijoita. Nykyään jokainen voi julkaista kirjansa itse, mutta sitä seuraava kaaos olisi hallitsematon. Kukaan ei enää tietäisi, mitä joku on julkaissut. Suurten ja keskisuurten kustantamojen toiminnassa on paljon kritisoitavaa, mutta ilman niitä meillä ei olisi mitään. Ja lisäksi voin sanoa, että ne myös maksavat paremmin. Tämä ei valitettavasti päde kaikkiin keskisuuriin kustantamoihin, joiden maksutavoista onkin mediassa ollut viime kuukausina jonkin verran paljastusjuttuja. Tosin juttelin juuri parin kirjailijan kanssa, joiden kustantaja oli juuri tällainen keskisuuren kustantamo, joka oli julkisuudessa maksuvaikeuksistaan. Kysyin, olivatko he saaneet rahojaan. Kumpikin nauroi ja kysyi: "Mitä rahoja?" Toinen oli runoilija, toinen novellisti.
Itselläni on ollut onni saada työskennellä hyvin monenlaisten kustantajien kanssa. Olen itse asiassa sanonut, että minulla voi olla kustantajien Suomen ennätys. En ole nyt pariin vuoteen lukua tarkistanut, mutta vuonna 2022 eri kustantajia, jotka teoksiani ovat julkaisseet, oli 31. Kilpakumppaninani on Hämeenlinnan ihme Tapani Bagge, jolla samoihin aikoihin oli itse asiassa 32 kustantajaa, mutta en ole hänenkään tilannettaan tarkistanut.
Joka tapauksessa joukkoon on mahtunut monenlaista. Kerran keksin, että kustantajat voi jakaa nelikenttään: hullu - järkevä / ärsyttävä - mukava. Harva on kaikkea, tosin minusta on sanottu, että kaikkea löytyy.
Harva on myöskään järkevä ja mukava - jos sellaisen kustantajan löydätte, siitä kannattaa pitää kiinni kynsin hampain. Tosin parhaat kustantajat ovat samaan aikaan hulluja ja mukavia. Näihin voisin hyvin laskea jo aiemmin mainitsemani Harri Kumpulaisen, joka pyöritti - ja käytännössä pyörittää edelleen - Turbator-nimistä kustantamoa, jolle työskentelin monen vuoden ajan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja 2010-luvun alkupuoliskolla. Harrille menivät läpi älyttömimmätkin ideat, kuten vuonna 2012 ilmestynyt On Suurten Muinaisten aika, jossa paljastetaan Paavo Väyrysen yhteydet Lovecraftin muinaisiin jumaluuksiin. Kirja valmistui kolmessa viikossa sen jälkeen, kun Niko Aslak Peltonen ja pari muuta kaveria olivat saaneet idean baarissa. Kirja olisi valmistunut nopeammin, jos ei olisi ollut joulua välissä. Kun ehdotin ideaa Kumpulaiselle, hän sanoi vain: "Tehdään niin päästään vittuilemaan."
Tein Turbatorille parikymmentä erilaista antologiaa, ja Harri julkaisi, ehkä kiitollisuudesta, myös rikosnovellien kokoelmani Pakastetun poliisin tapaus sekä pienoisromaanini Haamu. Niitä on varmaan myyty vähemmän kuin toimittamiani antologioita.
Harrin kanssa työskentely oli myös raskasta, sillä kaikesta älykkyydestään huolimatta Harrilla oli aika erikoiset käsitykset siitä, miltä kirjojen tulee näyttää ja tuntua. Rupesin jossain vaiheessa taittamaan itse kirjani - nykyään en tosin pysty katsomaan näitä kirjoja miettimättä, mitä oikein ajattelin - ja tilasin myös kansia tuntemiltani kuvittajilta. Tämä tietysti lisäsi työmäärääni, mutta kyllä Harri saattoi maksaa satasen tai pari ylimääräistä näistä hommista.
Jos Harri oli hullu ja mukava, niin toisessa ääripäässä oli eräs kustantaja, jolle tein yhden pienen toimitustyön tunnetun suomalaisen pilakuvittajan vanhoista novelleista. Kustantamon, jolla oli jonkin vanhan tuttavuuden pohjalta yhteys tähän kuvittajaan ja tämän perikuntaan, pyrki koko ajan poistamaan nimeni kirjasta, kuten kirjoittamalla esipuheeni uudestaan, mihin en tietenkään suostunut. Kirjasta yritettiin myös maksaa tarjoamalla minulle kuvittajan pilapiirrosta. Onnistuin torjumaan idean ja sain sieltä lopulta 500 euroa korvaukseksi työstäni. Tulihan se silloin tarpeeseen, mutta homma sai uusia kierroksia, kun kuulin tutultani pari viikkoa sitten, että kyseisestä kustantamosta oli ilmestynyt historiikki. Siinä mainitaan kyllä toimittamani kirja, mutta minua ei sanota missään, vaan annetaan ymmärtää, että kustantaja ja kuvittajan tytär olivat kahdestaan sen tehneet!
Onneksi on ollut järkeviä ja mukaviakin kustantajia. Yksi on ollut Jalavassa ja Art Housessa työskennellyt Urpu Strellman, joka valitettavasti meni muutamaksi vuodeksi agentuurien puolelle töihin. Nyt hän on palannut töihin ostamalla Jalavan ja Art Housen, mutta tilanteet ovat muuttuneet radikaalisti muutamien vuosien aikana, enkä tällä hetkellä tiedä, saammeko aikaiseksi yhteisiä projekteja.
Toisin sanoen tarvitaan kaikenlaisia kustantajia. Tarvitaan hulluja ja ärsyttäviä kustantajia, tarvitaan mukavia ja järkeviä kustantajia - mutta kustantaja ei saa olla myöskään liian järkevä, koska silloin päätöksiä ohjaavat markkinoiden rautaiset lait ja paljon kiinnostavia kirjoja jää kustantamatta. Tässä kohtaa tietenkin astuvat mukaan pienet kustantajat, osuuskunnat ja muut vastaavat pienet ja jopa mikrotason toimijat. Yksi sellainen on oma Helmivyöni, jonka perustin vuonna 2016 kyllästyttyäni siihen, että joka vuosi ei tule apurahoja, joista toimeentuloni on kuitenkin paljolti riippuvainen. Olenkin pystynyt rahoittamaan apurahattomina vuosina elämiseni Helmivyöstä tulevilla tuloilla, vaikka moni ilmoittikin kustantamoa perustaessani, että menetän vain rahani ja tulen hulluksi. Keskeinen idea on ollut työskennellä vain tarvepainatteiden kanssa, toisin sanoen kirjoja ei tilata valmiiksi varastoon ja sitten toivota, että joku myös ostaa niitä.
Olen myös ajatellut, että tarvepainatteet ovat ekologisia. Ei painateta kirjoja turhaan. Toisaalta niitä kuljetetaan sitten mahdollisesti yksittäinkin paketteina lukijoille, ja lisäksi kirjat ovat koko ajan painotalon palvelimella odottamassa tulevansa ostetuksi. Olen miettinyt, että joitain vanhimpia nimikkeitä voisi poistaa myynnistä, mutta toisaalta niin sanottu pitkä häntä pitää minua leivän syrjässä kiinni. Olen joskus sanonut, että heti kun tulee perustulo, vähennän työtäni ja lopetan ainakin kaikenlaiset välityökirjat, joita Helmivyön kautta olen tehnyt. Uskon, että perustulo tekisi hyvää kaikille, myös maapallolle.
Oli miten oli, Helmivyönkin toimintaa uhkaavat kuitenkin samat asiat kuin muitakin kustantamoja: painettujen kirjojen ostaminen vähenee, kirjastojen ostot vähenevät, kirjat saavat jatkuvasti vähemmän näkyvyyttä - samaan aikaan kun niitä julkaistaan enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Yksittäisen kirjan saama näkyvyys voi olla hyvin hyvin pientä, vaikka se olisi kuinka laadukkaasti tehty. Olen vähentänyt tekemääni työtä ilmoittamalla, etten ota enää vastaan tilaamattomia proosakäsikirjoituksia, ja olen koettanut keskittyä tietokirjaprojekteihin, mutta oma työnsä niissäkin on - joissain jopa enemmän kuin proosassa. Olen ollut huomaavinani, että suurten ja keskisuurten kustantamojen keskittyessä takuuvarmoihin kirjoihin minulle on lähetetty entistä enemmän käsikirjoituksia. Varsinkin elokuva-aiheisia kirjoja olen saanut viime aikoina käsiini, ja esimerkiksi viime keväänä julkaistu Lauri Piispan kirja Eisenstein, jossa hän siis käsittelee tunnettua neuvostoliittolaista ohjaajaa, on laadultaan yksi Helmivyön parhaita.
Onko tästä kaikesta jotain opittavaa? Keskeinen asia on se, että rakenteita pitää olla, ja kaikkiin on viime vuosina kohdistunut pahoja iskuja, osin lukijoiden itsensä hyväksymänä, kuten äänikirjojen suosio todistaa, tekoälypelleilystä puhumattakaan. Toinen tärkeä asia on se, että pitää puuhata kaikenlaista. Pitää olla valmis työskentelemään alueilla, jotka eivät ole täysin omia. Olen kirjoittanut ja toimittanut satoja kirjoja, osan mukavuusalueeni ulkopuolelta - en tarkoita, että niissä syntyi ihmeitä, vaan että niistä sai rahaa eikä rahan tärkeyttä voi kyllin korostaa.
Kiitos.
OIKAISU: Hiiriä ja hirviöitä -kirjasta sain ennakon, en pelkkää kertakorvausta.
