Harri Kumpulainen, kustannusalan viimeisiä suuria eksentrikkoja

 

Harri joskus 2020-luvun alussa. En tiedä kuvan ottajaa. 

Kustantaja, toimittaja, kirjailija, sanoittaja ja levytuottaja Harri Kumpulainen kuoli viime viikon perjantaina sairaalassa nopeasti edenneeseen sairauteen. Hän oli 77. 

Oli suoranainen ihme, että Harri oli vielä elossa – mies poltti röökiä ketjussa ja joi suhteellisen paljon viinaa vielä viimeisinä vuosinaan. Olin aina ajatellut, että hän kuolee heti kun lopettaa työnteon, mutta näköjään hän ei ehtinyt sitäkään tehdä, vaan lähti todennäköisesti työpöydän äärestä sairaalaan, jossa lopulta teki päätöksen, ettei hoitoja jatketa. 

Harri oli kustannusalan viimeisiä legendaarisia hörhöjä, niin sanottu hullu kustantaja aiemmin esittelemässäni nelikentässä. Parhaimmillaan hän oli myös mukava kustantaja, mutta välillä myös ärsyttävä. Järkevää hänestä ei saanut millään. Joitain ideoitani hän ei julkaissut, mutta muutoin aika älyttömiä ideoita meni läpi pelkän läpänheiton perusteella – tällaisia olivat esimerkiksi Paavo Väyrystä ja Cthulhu-mytologiaa naittava On Suurten muinaisten aika tai pornoantologia Tuska ja hurmio, jonka tein, kun Harri sanoi, ettei tavallinen erotiikka myy (hirveän näköinen, mutta sisällöltään minusta hauska Asentoja), joten pitää siis julkaista sadomasopornoa. 

Eivät Harrin omatkaan ideat aina kauhean järkeviä olleet – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että hän välttämättä halusi julkaista ystävänsä säveltäjä Matti Rag Paanasen aforismeja kymmenenä isokokoisena kirjana? Jokaista painettiin tietääkseni vain 80 kappaletta, joten kirjoilla ei mitenkään voinut päästä edes omilleen. Kun Harrille Facebookissa ehdotettiin, että kirjoista voisi tehdä pienemmän laitoksen, johon kokoaisi parhaat mietelmät (ilmoittauduin vapaaehtoiseksi), hän tyrmäsi ajatuksen täysin, Ragin kaikki mietelmät piti julkaista nimenomaan tällä tavalla. EDIT: Rag Paanasen aforismeja julkaistiin siis kymmenenä eri kirjana, ei viitenä, kuten tässä aiemmin kirjoitettiin.

Kun tutustuin Harriin vuoden 2006 paikkeilla, en ollut mielestäni hänestä koskaan kuullutkaan. Oli hämmentävä saada sähköpostia, jossa lähettäjä kertoi julkaisseensa scifinovelleja jo 1960-luvun lopusta alkaen. Missä niitä muka oli voinut julkaista? (En ollut juurikaan seurannut scifi-fanzineita, joissa, varsinkin Portissa, olisin todennäköisesti törmännyt Harrin käyttämään nimimerkkiin Harri Erkki. Hän oli koko uransa käyttänyt nimen eri muunnelmia, esimerkiksi Cocktail-lehteen oli syntynyt novelleja nimellä Harry Erichs.)

Harri oli jostain bongannut Isku-nimisen lehden, jonka olin perustanut pari vuotta aiemmin. Se oli käytännössä fanzine, jossa ilmestyi uusia ja vanhoja rikosnovelleja, sekä käännöksiä että alkuperäisiä kotimaisia tekstejä. Harri halusi jutella aiheesta enemmän, hänellä oli kustannusideoita ja kokemusta tällaisen toiminnan suhteen. Sovimme tapaamisen Humalistonkadun Aurinkoiseen, ja muistelen että silloin oli todella kylmä syksyinen päivä. Ensimmäinen asia, minkä Harri minulle sanoi, oli: "Missä helvetissä se ilmastonmuutos viipyy?" 

En Harrin tavattuani ja hänen kanssa muutamaan kertaan keskusteltuani ollut millään uskoa, että hänen juttunsa olivat tosia. Hän oli todellakin julkaissut paljon scifinovelleja 60-luvulta alkaen, ensimmäiset Koti-Posti-lehdessä vuodesta 1967 alkaen – toisin sanoen hän oli saanut niistä rahaa! En muista, kysyinkö koskaan, paljonko niistä maksettiin. Harri julkaisi sittemmin oman ensimmäisen novellinsa "Paluu häntään" kirjassaan Pitkä jauntti. 

Näyttelyjuliste, taattua Turbator-tyyliä. 

Mutta ne jutut! Kaikkia en välttämättä voi edes kertoa eteenpäin... Mutta Harri kertoi urastaan muun muassa sellaisen täräyttävän seikan, että hän toimitti 1970-luvulla Isojen poikien kuvaristikot -lehteä. Sellaista ei löytynyt netistä eikä edes Kansalliskirjaston Fennica-tietokannasta, joten ajattelin, että Harri vain veti minua höplästä. Myöhemmin, kun kokosimme Turun kirjamessuille Länsirannikon pulp -nimisen näyttelyn (jonka näyttelyjuliste minulla edelleen on), hän toi lehtiä jopa näytille – eli kyse oli kuin olikin oikeasta julkaisusta! Ja lehti oli nimensä veroinen: tavanomaisten ristikkojen välissä oli kuvia alastomista naisista. Lisäksi lehdissä saattoi olla Harrin novelleja, en ole varma. Hänellä oli tapana täyttää lehtiensä aukkopaikkoja omilla teksteillään. Näissäkin oli usein paljon hyviä tekstejä, kuten Vappu-Vippu-huumorilehdessä vuonna 1980 ollut aikamatkustustarina "Kellari" (julkaisin sen uudestaan Iskussa vuonna 2010). 

Harriin tutustuttuani suunnittelin, että tekisin hänestä pitkän haastattelujutun. Tarjosinkin sellaista Kuukausiliitteeseen, jossa ideaa pidettiin mielenkiintoisena, mutta kuulemma vanhojen miesten haastatteluja on niin paljon etteivät he tarttuneet tarjoukseen. Olisi varmasti löytynyt joku muukin lehti, mutta ilmeisesti minulla oli muita töitä niin paljon etten pohtinut asiaa sen pidempään. Nyt harmittaa, sillä paljon jäi taltioimatta. Osa Harrin kertomista jutuista on jo häipynyt muististani tai ne ovat vain epämääräisiä mielikuvia. 

Joka tapauksessa keskustelumme etenivät niin pitkälle, että  päätimme ryhtyä tekemään yhdessä kirjoja. Ilmeisesti Harri oli jo kuitenkin pitkään miettinyt, että ryhtyisi kustantamaan kirjoja ja nimenomaan genrekirjallisuuden antologioita ja yksittäisten kirjoittajien kokoelmia m-sarjan nimellä (en ole tästä aivan varma, mutta oletan, että Harrilla vain oli käyttämätön logo, josta hän sitten keksi sarjan nimen). 

Harri perusti aputoiminimen Turbatorin Pelipeitto-firmalleen, joka oli keskittynyt julkaisemaan Rakennussanomat-nimistä lehteä. Sen hän oli ostanut 80-luvun puolivälissä. Turbator tarkoittaa häirikköä ("masturbator" itsehäirikköä), ja Harri sanoikin, että hän haluaa olla kustannusmaailman häirikkö ja julkaista novelleja, kun isoja kustantamoita kiinnostavat vain romaanit. (Enää eivät kiinnosta nekään.) Harri mietti aina välillä, että tekisimme myös kioskijakeluun tarkoitettua lehteä, mutta ehkä onneksi hän ei pannut rahojaan tällaiseen – vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin lehtipisteissä nähtiin Karkkilan pahamaineisen Karprintin Rikoscocktail-lehteä (johon käsittääkseni kirjoittivat pakon edessä firman riistämät toimitusharjoittelijat). 

Harrilla oli selvästi valmiita ideoita jo mielessään, ja yksitellen niitä toteutinkin, kuten kokoelman raisiolaisen merikapteenin Veikko Hannuniemen novelleja sekä erätarinoiden antologian (olen edelleen ylpeä Outoja jälkiä -kirjasta, vaikka en tiedä metsästämisestä mitään). Harri toteutti ohessa omia kirjojaan ja ideoitaan, joissa painottui scifi. Saattoi olla Harrin ajatus koota turkulaisten kirjoittajien rikosnovelleja. Viides testamentti syntyi kevääksi 2007. Aiheesta teki jopa Turun Sanomat jutun! Kirjassa on mukana vanhoja novelleja, muun muassa Aake Jermolta, joka oli turkulaisen Uuden Auran toimittaja 1940-luvulla, Totti Karpelalta ja Pirkko Arhipalta. Nimensä kirja sai Markku Soikkelin hämärästä rikosnovellin tapaisesta. Uusia juttuja oli muun muassa Boris Hurtalta ja kaveriltani Sami Myllymäeltä, jota pidin lupaavana kirjoittajana.

Jatkoa tuli. En muista, kumpi meistä ehdotti, että voisimme julkaista turkulaisen Harry Etelän eli Aimo Viherluodon kauhunovelleja – olin joka tapauksessa niihin törmännyt lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaisemaa Seikkailujen Maailmaa tutkiessani. Harri pystyi kertomaan paljon kiinnostavia anekdootteja Viherluodon veljeksistä, joista Pentin hän oli tuntenutkin ja kuullut häneltä juttuja jo 50-luvulla kuolleesta Aimosta. Etelän Kauhujen salakammio tuli samalla kertaa Harrin oman scifinovellikokoelman Pitkän jauntin kanssa. Julkkarit pidettiin Turun yliopiston silloin vielä pitämässä kirjakaupassa Kerttulinkadulla. Samoihin aikoihin tulivat myös Boris Hurtan ja M. G. Soikkelin novellien kokoelmat, ja Hurttaa Harri julkaisikin paljon. Ilman Harrin toimintaa Hurtan novellit olisivat ehkä jääneet scififanzineiden sivuille. (Heidän piti yhdessä kirjoittaa jokin kirja salanimellä Harri Hurtta.) 

Näin joka tapauksessa heti, että kirjoissa oli ongelmia. Harri ymmärsi taiteen ja kuvituksen päälle, ja hän osti mm. Jukka Murtosaarelta hienoja klassiseen pokkarityyliin tehtyjä kuvituksia, mutta kirjojen ulkoasusta hän ei tajunnut paljon mitään – tai ei ainakaan osannut tuoda tätä näkyville mitenkään. En tiedä, tekikö Harri kannet itse, mutta hänellä tai hänen graafikollaan oli joka tapauksessa tapana panna vain kuva laatikkoon kannen yläosaan ja kirjoittaa tekstit alle, vaikka esimerkiksi Murtosaari aina jätti kuviin tilaa teksteille. Kansien värit olivat myös karmeita. En ihmetellyt, ettei kirjoja juurikaan myyty, mistä Harri aina muisti valittaa. Vika ei ollut yksinomaan minun, vaikka jotkut kirjaideani aika epäkaupallisia olivatkin. Kirsti Ellilä ainakin oli järkyttynyt omien novelliensa valikoiman vaaleanpunaisesta kannesta. Petri Laineen scifinovellien kokoelmassa Murtosaaren piirtämä kuva on väärinpäin. Olin paikalla Turun kirjamessuilla, kun Petri Salin näki Jäätynyt Kokytos -kirjansa ensimmäisen kerran. Harri oli pannut kanteen jossain näyttelyssä ottamansa kuvan, josta ei kunnolla saanut selvää, mitä siinä oli, ei ainakaan mitään itse kirjaan liittyvää. Petri mutisi epäselvästi: "Se on tosi hieno", vaikka näki, että hän olisi halunnut vajota meren mutaan. (Tämä ei estänyt Harria ja Petriä jatkamasta yhteistyötä: ilmestyi vielä toinen novellivalikoma Kolmaskymmeneskolmas simpanssi sekä mainio rikosromaani Toinen nainen, jonka käytännössä tilasin Petriltä. Siinä on Mika Myyryn mainio EC-sarjakuvien tyylinen kansi.) 

Eivät ensimmäisten kirjojen sisäsivut olleet yleensä sen parempia. Fontit olivat rumia, yleensä Times New Romania, ja palstat mitä sattuu. Lisäksi ongelmia tuli siitä, että minulla on ollut aina tapana, etten tietokoneella kirjoittaessani käytä sisennyksiä, mutta Harrin käyttämä taittaja ei jostain syystä osannut tehdä taitossa automaattisia sisennyksiä, vaan läiski sattumanvaraisia kappalevälejä eri kohtiin ajatuksena ilmeisesti rytmittää tekstiä (jossain kohtaa rupesinkin lisäämään sisennyksiä Harrille menneisiin käsikirjoituksiin). Tapani Bagge taas käyttää sisennyksiä, ja hänen novellikokoelmansa Ammattimies näyttääkin tässä mielessä paremmalta. Turbatorin kirjoissa luki aina "Sivunvalmistus: PH-Peisti", mutta en koskaan tavannut tätä taittajaa. 

Turun Sanomien Kimmo Lilja selaili joskus Turbatorin uutuuksia kirjamessuilla ja kysyi minulta epätoivoisen näköisenä, voinko tehdä kirjojen ulkoasulle jotain. Rupesinkin jossain vaiheessa taittamaan omat kirjani, ja vaikka en tuolloin ollut millään tavalla ammattilainen (enkä ole sitä vieläkään), kirjojen luettavuus parani huomattavasti. Ongelmia aiheutti myös se, että Harri painatti Turbatorin kirjat niin että niitä on vaikea lukea, kun ne eivät aukea kunnolla, ja jos sivut vääntää reippaasti auki, liimaus pettää ja kirja hajoaa. Jos tästä huomautti Harrille, hän saattoi suutahtaa tai kuitata asian sytyttämällä tupakan ja sanomalla, ettei sillä ole mitään väliä. Aidon eksentrikon tunnistaakin siitä, että hän voi olla kokonaan pihalla joistain asioista. 

En välittänyt. Oli töitä, joista maksettiin ja joita halusin tehdä. Olin aina halunnut koota vanhoista novelleista antologioita, pelastaa unohdettuja kirjailijoita ja nostaa kiinnostavia lukemistolehtien kirjoittajien esiin. Ihailin vastaavaa työtä tekeviä englantilaisia ja amerikkalaisia tekijöitä, kuten Mike Ashleya tai Maxim Jakubowskia. 

Harri ei kylläkään maksanut paljon: muistaakseni sain Viidennestä testamentista ja Kauhujen salakammiosta 700 tai 750 e per kirja, myöhemmin kun taitoin omat kirjani, saatoin saada tuhat euroa. Muistaakseni eniten sain Tuskasta ja hurmiosta, josta nettosin peräti 1500 e, jos oikein muistan. Eipä sitäkään juuri myyty, vaikka sen idea nimenomaan oli, että sadomasoporno myisi. Typerän (itseni kirjoittaman) takakansitekstin takia SM-yhteisökin hylki kirjaa, vaikka kävimme peräti alan bileissä mainostamassa sitä eri kirjoittajien kanssa. 

Harri saattoi myös välillä tehdä kirjoihin muutoksia viime hetkillä. Kokosin melko viitseliäästi eri kirjoittajien kanssa antologian, jossa marsalkka Mannerheim seikkailee steampunkhenkisesti eri vuosikymmenillä. Nimeksi piti tulla Mannerheimin salainen elämä, mutta painoon se päätyi kuitenkin tylsällä nimellä Mannerheimin seikkailut. Voisi tietysti julkaista kirjan nyt uudestaan oikealla, enemmän spefiin ja steampunkiin viittaavalla nimellä. 

Harrin palkkioihinkin saattoi välillä liittyä jotain filunkipelin tuntua. Kerran hän maksoi jostain tekemästäni kirjasta niin että hän sanoi saaneensa juuri rahaa ja antoi minulle käteisenä jonkin summan, tyyliin 140 euroa, ja myöhemmin loput eli vaikkapa 560 euroa (mistä sitten pidätettiin verot). En aina tiennyt, mitä tällaisista tempauksista tuli ajatella. Harri valitti usein raha-asioista, mutta samalla hän oli todella höveli. Jonkin kirjan julkkarien jälkeen hän vei minut ja jonkun kolmannen syömään ja matkalla mukaan tarttunut vaimoni sai myös lounaan -- kerrankin joku sai ilmaisen lounaan! (Ellei sitten ajattele, että avioliitto minun kanssani on lounaasta langennut maksu.) 

Harrin bisnekset alkoivat yskiä 2010-luvun puoliväliä tultaessa. Olin tehnyt kirjan Kirottu kaupunki, jonka oli tarkoitus toimia oheislukemistona kirjoittamalleni suomalaisen lännenkirjallisuuden historialle (Wild West Finlandin julkaisi Avain 2016), mutta sain siitä Harrin lupaamat 500 e (toimitustyö plus taitto) vasta kuukausia jälkeenpäin. Tuo vuosi 2016 olikin masentava ja ahdistava vuosi, kun en saanut apurahoja eikä ollut maksavia työkeikkoja, ja vaikutti siltä, että Turbatorinkin vauhti hidastuu, pelkäsin itse asiassa, että Harrin firma menee konkurssiin. Kirottu kaupunki jäikin viimeiseksi m-sarjan kirjaksi. Harri kyllä julkaisi joitain satunnaisia kirjoja senkin jälkeen, mutta harvakseltaan eikä osa niistä ollut itsestäni millään lailla kiinnostavia. Tosin Harrin itsensä kirjoittamat kirjat Kalle, joka on muistelmatyyppinen essee kirjailija Kaarlo Isotalosta, ja Pieni tyttökirja, jossa Harri muistelee lapsuutensa Kärsämäen ihastuksiaan, olivat sympaattisia, vaikka jälkimmäinen hiukan liikkuikin lähellä kiusallista. Joka tapauksessa Kärsämäen sodanjälkeisen historian voi melkein rekonstruoida Harrin kirjoitusten perusteella, hän myös toimitti aiheeseen liittyviä tietopuolisempia opuksia. 

Kärsämäkeen (ja Harrin itseensä) liittyy myös mainio "spekulatiivinen faktio" Mahdollinen elämä, jossa Harri kuvittelee Sulo "Runkku" Rundgrenin elämäntarinan. Runkku on löytynyt vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjenvessasta. Tarina kertonee paljon Harrista itsestään, sillä sekä hän että Runkku halusivat väkisin olla marginaalissa ja kirjoittaa kioskiviihdettä ja iskelmäsanoituksia salanimellä. Kerran Harri kertoi minulle tarjonneensa tekstejä Karistolle, jossa oli tuolloin ollut Erno Paasilinna kustannuspäällikkönä. Tämä oli hylännyt Harrin tekstit. En tiedä, minkälaisia tekstejä Harri oli Karistolle lähettänyt, mutta ehkä tässä on kyse jostain avainkokemuksesta, jonka jälkeen on ollut helppoa – tai välttämätöntä – sanoa hyvästit kirjalliselle eliitille ja tehdä vain sitä, mitä itse haluaa. (Jännää että hylkääjänä oli juuri Paasilinna, joka itse halusi aina esiintyä eliitinvastaisena.)  

Harri oli joka tapauksessa parhaimmillaan erinomainen kirjoittaja, jonka teksteissä oli yllättäviä havaintoja ja kytköksiä, ja esimerkiksi hänen Turku-pakinansa, joita ilmestyi pikkuruisina kirjoina Kui mul kukki? ja Trumppurumpetti, ovat oikeasti todella hauskoja. Nauran harvoin ääneen kirjaa lukiessani (ja lähtökohtaisesti inhoan murrepakinoita), mutta näitä lukiessani nauroin – samalla tavalla kuin Harrin juttuja kuunnellessani. Muistelen aina välillä yhtä hänen vanhaa tarinaansa, jonka mukaan hän oli joidenkin ystäviensä kanssa veneilemässä. Viinaa kului, ja miehet sammuivat kannelle paatin jatkaessa menoaan – ja heräsivät seuraavan kerran Tukholman saaristossa! Veneilyjuttuja on Harrin mainiossa pikkukirjassa Meri kutsuu (2011), jossa on myös hänen itsensä tekemä piirros kannessa, mainio sekin. 

Harri oli kuitenkin laiska editoimaan tekstiä (taas tapaamme aidon eksentrikon). Muistan joitain käsikirjoituksia, joita hän lähetti minulle, joko omiin lehtiini tai antologioihin, joita toimitin muille kustantajille, ja ihmettelen edelleen, miksi ne olivat niin sotkuisia. Jossain tekstissä saattoi olla yhtäkkiä ilman syytä kymmenen kappaleenvaihtoa. Sama sotkuisuus vaivaa myös yhtä Harrin viimeisistä kirjoista, Harri Erkin nimellä julkaistua esseekokoelmaa Scifistä (2021), jonka oikoluku jättää kevyesti sanottuna toivomisen varaa. Scifikriitikkona Harri oli kuitenkin työteliäs ja kriittinen, ja hän vaati muiden kirjoilta laatua. Ehkä voisi koota hänen kritiikkiensä valikoiman? 

Jollain tavalla tekisi mieli vielä tehdä kunniaa merkittävälle miehelle. Olimme niin läheisiä, että saatoimme jopa riidellä. Olin tehnyt jonkin virheen yhden kirjan taitossa eikä Harri saanut minua juuri sillä hetkellä kiinni, kun kirjan piti mennä painoon. Kun soitin hänelle takaisin, sanoin että kyse on pienestä mokasta, jonka korjaan parissa minuutissa, jahka vain pääsen kotiin, mutta tämä ei tietenkään kelvannut hänelle, vaan hän oli jo pyytänyt jotakuta muuta tekemään korjauksen. Puhelu kävelykadulla meni aikamoiseksi puolin ja toisin huutamiseksi. Kaikesta huolimatta tuntuu, että joitain kirjojani Harri julkaisi jonkinlaisen kiitollisuuden velassa, kuten pienoisromaanini Haamun (2013). En usko että sitä paljon myytiin, mutta Harri maksoi minulle siitä jopa 200 euron ennakon! Itse tein jollain kierolla tavalla kunniaa julkaistessani Helmivyön kautta uudestaan Harrin viikonlopun aikana kirjoittaman seksidekkarin Seksikoulun. Hän halusi, että se julkaistaan nimellä Harri B. Erkki, jotta lukijalle käy selväksi, että kyse on B-luokan kamasta.  

Somejakoja varten sensuroitu kansi. Timo Ronkainen suunnitteli uusintapainoksen ulkoasun vanhaa Cocktail-sarjaa mukaillen, kuva löytyi Cocktail-lehdestä. 

Oli miten oli: ilman Harria en olisi sitä mitä olen. Olen ikuisesti kiitollinen niistä töistä, joita sain hänelle tehdä. Ilman niitä en olisi päässyt toimittamaan antologioita isommille kustantajille. Ne hommat kuivuivat lopulta kasaan, mutta niillä eli kuitenkin joidenkin vuosien tai kuukausien ajan, ja sen takia kai töitä tehdään. Oman kustantamoni Helmivyön voi nähdä osittain Turbatorin jatkeena, ja jotkut Helmivyön kautta julkaisemani omat hankkeet ovat sellaisia, joita en ehtinyt Harrille tehdä tai jotka Harri hylkäsi (hän piti esimerkiksi ajatusta Matti Kid Hytösen Formula-tarinoista tylsänä). 

Palautinkin Harrille osan kunniasta myöntämällä hänelle vuonna 2024 yhden ensimmäisistä nimeäni kantavista palkinnoista. Kun vein plakaattia hänelle, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: "Mitä vittua nyt taas?" Tämä kertoo myös jotain Harrista ihmisenä. 

Yhtä ihmistä ei saa yhteen kirjoitukseen. Toisaalta, kuten Nietzsche käsittääkseni sanoi, jos ihmisestä kuulee kaksi tai kolme anekdoottia, voi jo kertoa, millainen hän on. Harrin kohdalla anekdooteista ei ole pulaa. Viimeinen asia, jonka kuulin hänen sanovan (tai oikeastaan asia selostettiin minulle Harrin poistuttua), oli kesällä Lounais-Suomen kirjailijoiden (jossa Harri oli pitkään puheenjohtajana [tästäkin olisi paljon kirjoitettavaa]) kesätapaamisessa, josta hän lähti katsomaan Ranskan ympäriajoa ja sanoi lähtiessään: "Suomessa pitäisi järjestää suomalaisille sopiva kisa, ämpärin ympäriajo." Tämän jälkeen vaihdoin Harrin kanssa enää vain pari satunnaista sähköpostia. Kuulin Harrin kuolemasta yöllä kahdelta, kun tulin baarista ja sain vielä päähäni tsekata viestit. 

Olin jo ennen Harrin kuolinuutista miettinyt, että kirjoittaisin hänestä samanlaisen omakohtaisen esseen kuin hän oli tehnyt Kaarlo Isotalosta. Olisiko kirjan nimi KUMPULAINEN? Ehkä sellaiseen saisi merkittävästä miehestä enemmän kuin yhteen blogikirjoitukseen mahtuu. (Ja ehkä siinä voisi kertoa niitä juttuja, joita tässä ei voinut mainita.)