keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008

29.11.1995

Tänään tuntui siltä, että päivä menee pöydän alle. Eikös se ole oikea sanonta? Ensiksi en päässyt myöhästelyjeni takia katsomaan Polanskin uusinta - niin ja senkin takia, että yliopistolla oli niin pitkä ruokajono. (Onneksi oli hyviä jouluruokia - kuinka minä en niistä aikaisemmin ole pitänyt? Nyt niitä osaa melkein toivoa.) Sitten - minullahan oli nyt kaksi tuntia ylimääräistä aikaa - en oikein osannut tehdä mitään järkevää. Toisaalta - mitä järkevää minun sitten olisi pitänyt tehdä? Vastailin sähköpostiin, juttelin Markun kanssa niitä näitä (selaili laitoksella Mäyrän demonilisuria), sitten menin parturiin (jossa en tajunnut, että parturi jätti hiukseni liian pitkiksi: olisin halunnut aivan millisängen - seuraavaksi vetäissen kaikki pois). Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Saksan tunnilla tunsin taas kerran itseni hiukan tyhmäksi, kun pitää puhua tyttöjen kanssa asioista eikä osaa sanoa mitään: kuulostaa idiootilta, mielenkiinnottomalta typerykseltä. (Aloin sitäpaitsi hikoilla heti, kun piti alkaa keskustella. Minussa on vielä vanhoja oireita.) Ja vielä: porkkanalätyt epäonnistuivat tyystin. Niistä tuli paksuja ja hyvin vähän porkkanan makuisia. Liikaa joko maitoa tai munia, liian vähän jauhoja. Ja ne olivat liian isoja: pitäisi olla lettupannu ja tehdä pikkupikkuisia lettuja.

Kävin sitten katsomassa Punainen ruusu valkoinen ruusu -elokuvan. Erikoinen, mielenkiintoinen, hiukan liian pitkä: hillittyisyys ei aina ole elokuvalle sopiva ominaisuus. Minna osui sattumalta sisään ja tarjosinkin hänelle elokuvan. Titalle, joka tuli myöhemmin, ei kerrottu mitään. Sanoi jälkeenpäin, että tämä oli syksyn toinen elokuva hänelle. Ei hääviä elämää. Voiko televisio korvata elokuvat? (Katsooko T. televisiota?)

Oli puhetta, että tänään oltaisiin YO-talolla. Cool Sheiks kiinnostaisi kyllä: pääsisi tanssimaan. Mutta voinko olla varma, että siellä on tuttuja?

tiistaina, kesäkuuta 03, 2008

28.11.1995

Kirjoitan hirvittävän pitkiä muistiinpanoja kullekin päivälle. Päiväkirjan ihanne: sattuvia sanontoja, epätoivoisen lyhyitä, melkein mystisiä merkintöjä, pidempien, tärkeämpien ajatusten tynkiä, ei mitään loppuun asti kehiteltyä. Turhamaisuutta, joka paljastaa kirjoittajansa luonteenlaadun. Päiväkirjan tulisi olla peili, jota kirjoittaja pitää kasvojensa edessä ja joka jonkin taikatempun tavoin näkyy sellaisenaan lukijalle.

Kuulin juuri radiosta, että Biercen Saatanan sanakirja ilmestyy suomeksi. Vihdoinkin! Juuri kun ostin sen alkukielellä - toissapäivänä laitoin siihen jopa libriksen! Curses! Suomentaja Asmo Koste vieläpä julkaisee kirjan: ihailtavaa kansalaistoimintaa. Suunnitelmani Lovecraftin esseen suomentamisesta sai uutta potkua. Pitäisikö se ensiksi lukea?

Sain tänään Machereyn Verne-Defoe -esseen luettua. Miksi pitää kirjoittaa niin vaikeaselkoisesti? Tein samantien muistiinpanot Defoe-osasta ja se oli hankalaa enkä jaksa enää tarttua Tony Tanneriin, vaikka se oli alkuperäinen tarkoitukseni. [En tiedä, mihin liittyy "Tony Tanner", mutta kyse lienee jostakusta tutkijasta.]

Tälle päivälle en kirjoittanutkaan niin pitkästi.

Jokin asia käväisi mielessäni. Asioita käy mielessäni jatkuvasti. Pitääkö kaikesta kirjoittaa? Sherlock Holmes on selvimmin urbaaneja hahmoja 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa - ja kenties koko vuosisadan. Liioittelen. Pitäisi kirjoittaa artikkeli Holmesista, Burnettin Salaisesta puutarhasta ja ehkä jostain muusta kirjasta nimellä Holmes ja muita senaikuisia hahmoja. Mitä tapahtuu 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa? Mitäpä minun ei pitäisi kirjoittaa? [En muista enää, miksi Conan Doyle ja Burnettin lastenkirja liittyvät mielessäni yhteen. Kiehtova ajatus kylläkin.]

En ole vieläkään polttanut yhtään kynttilää, vaikka ne auttaisivat. Keittiön pöydällä on nyt pieni jalkalamppu: ehkä se korvaa kynttilät.