Uskomaton kevät 2026

 
Ajattelin käyttää jonkinlaisesta lomastani (tekemäni isotöinen kirja on vielä kesken ja joudun työstämään sitä kesän aikana ja runnomaan sen kasaan elokuussa) aikaa siihen, että käyn läpi, mitä kaikkea tein viime keväänä. Lista on aikamoinen. Tuloksena oli unettomuutta ja ahdistusta, joiden takia olen käynyt lääkärissä (joka määräsi uniapneatestin; tuloksia odotellessa) ja aloittanut lyhytterapian. En tiedä, auttaako tällainen listaus, mutta toivon joka tapauksessa, että kukaan ei sano vähättelevästi: "Laiska töitään luettelee", varsinkin kun siinä mielestäni on kyse siitä, että puhutaan suunnitteilla olevista töistä, ei niistä joita on jo tehnyt - tai ehkä sananlaskua voisi muuttaa muotoon "leuhka töitään luettelee". Oli miten oli, olen nyt kesäkuussa alkanut taas nukkua normaalisti. En aina hyvin, mutta kuitenkin ilman unilääkettä enkä koe ahdistuksen tunteita. 

KEVÄÄN 2026 TYÖT

1) Kirjoitin suomalaisen fantasiakirjallisuuden historiaa useita kymmeniä sivuja. Kirjan alkuperäinen deadline oli tämän vuoden maaliskuussa, mutta jouduin siirtämään sitä moneen kertaan ja lopulta lähettämään sen kustantajalle keskeneräisenä ja lupaamaan, että loppu tulee elokuussa. Varmaan lähetän viimeiset sivut, kun painokoneita jo käynnistellään. Yritin ehdottaa jossain vaiheessa, että kirja päättyisi vuoteen 2000, mutta kustantaja ei suostunut tähän. 

2) Muokkasin Turun Sanomiin kirjoittamastani artikkelista pienen esseekirjasen Åbo cileäx!, joka käsittelee 1960- ja 1970-luvuilla erilaisissa kulttuurilehdissä ja antologioissa ilmestyneitä turkulaisten kirjoittajien runoja. Materiaalin olin kerännyt jo aiemmin saatuani TOP-säätiöltä apurahan "Turun runon vuosikymmenet" -työnimellä kulkeneeseen antologiaan, jolle en löytänyt sopivaa kustantajaa. Koska Åbo cileäx! tuli Helmivyöltä, taitoin ja oikoluin sen itse. 

3) Editoin, korjasin ja päivitin vuonna 2004 ilmestynyttä elokuvan historiaa käsittelevää teostani Valkoinen hehku, jonka julkaisi alun perin Vastapaino; uuden painoksen julkaisi Oppian. Kirjoitin uutta materiaalia useita kymmeniä sivuja, ja lisäksi kirjoitin uuden luvun elokuvan kehityskuluista 2000-luvulla. Olin alun perin luvannut tehdä päivitystyön jo aiemmin, mutta joutunut muiden töiden takia lykkäämään sitä. En osaa sanoa, oliko lykkäämisestä mitään varsinaista hyötyä, ja huomaan, että varsinkin uudessa 2000-lukua käsittelevässä osiossa on joitain puutteita, mikä johtuu nopeasta työskentelystä. 

4) Julkaisin kesäkuussa yli 20 vuotta tekeillä olleen kirjan Pulpografia 2, jossa käsittelen 1960-1990-luvuilla ilmestyneitä amerikkalaisia kioskidekkareita ja muita matalaotsaisia kirjoja. Olin vuosien varrella työstänyt kirjaa niin että olin lukenut kirjoja vessassa istuessani tai kissaa ulkoiluttaessani ja välillä täydentänyt tietoja. Viime hetkillä tein noin 15-tuntisen työpäivän, ja oikoluin taittoa junassa matkalla Helsinkiin ja kävin tekstin loppuun läpi vielä illalla kotona. Sain yhden lisäyksen lähdeluetteloon noin puoli kahdentoista aikaan yöllä. 

5) Julkaisin Helmivyön kautta useita kokoamiani kirjoja. Omiin teksteihin perustuu artikkelikokoelma Junia ja ruunulinnoja, jossa pääpaino on 1800-luvun ja 1900-luvun suomalaisella proosakirjallisuudella. Kyse oli Helmivyön kymmenvuotisjuhlakirjasta, ja kaikki tekstit olivat ilmestyneet Helmivyön kirjojen esipuheina. Muita kevään aikana kokoamiani kirjoja olivat vanhoja ja uusia lentosotanovelleja yhteen naittava Haaskalintu/Yölento (joka perustui kahteen keskeneräiseen projektiin, jotka keksin tehdä kääntökirjana; uutta materiaalia en tähän kirjaan etsinyt, mutta jouduin kyllä kopsaamaan yliopiston kirjastossa Reino Helismaan novellin, jota en kotoa löytänyt), Topeliuksen Ikuinen ylioppilas, jonka kokosin hetken päähänpistosta Gutenbergiin digitoiduista teksteistä, ja Olavi Karjaliinin Matin kolminkertainen kuolema, joka oli täydennetty uusintapainos Turbatorin julkaisemasta vihkosesta (siitä löytyi jopa vanha taitto, jota oli periaatteessa helppo täydentää, mutta tietenkin siinä tuli komplikaatioita, joihin ei ole nyt syytä mennä). Toimitustyö oli myös A. E. Ingmanin spefiromaanien yhteislaitos Hovilinnoja ja usvapatsaita, jossa käytetyt tekstit otin niin ikään Gutenbergista. Esipuheen otin keskeneräisestä fantasiahistoriastani (vaikka moni on sitä mieltä, että Ingmanin teokset ovat scifiä). Valkean käärmeen kruunu, johon kokosin 1800-luvun suomalaista protofantasiaa, oli tekeillä pitkään, mutta halusin saada sen kuitenkin valmiiksi ennen varsinaista historiateostani. 

6) Toimitin ja taitoin Helmivyölle seuraavat kirjat: Tapani Bagge: Rikosten pyörteissä, Nikkinen, Rantala ja Toivonen: Pedon vallassa, Tapio Niemi: Sointu vanhenee hitaasti, Voitto Ruohonen: Pahan kosketus ja M. G. Soikkeli: Mies joka ampui Joosua Nasaretilaisen. Monessakaan näissä ei ollut paljon toimittamista, ja osan parissa olin työskennellyt jo edellisenä syksynä. Oikoluin myös yhtä kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä, ja lisäksi kävin läpi skannaamaani vanhaa romaania, jonka uusintalaitos ilmestyy niin ikään syksyllä. Toimitin Mikko Kapasen ja Max Ryynäsen Kaiken maailman räppiä -kirjan, mutta sen taittoi Ville Manninen, jolle suuri kiitos.)

7) Jatkoin edelleen Leonard Clinen The Dark Chamber -romaanin suomentamista (tänä keväänä tosin editoin vain sitä osuutta, jonka olin jo kääntänyt). Olen työskennellyt periaatteella "kaksi kappaletta joka aamu ennen muita töitä". Toivon saavani tämän apurahoitetun homman valmiiksi ensi syksynä, tekstiä on jäljellä parikymmentä sivua - mutta teksti on kohtuuttoman vaikeaa, ja olen päättänyt, etten enää rupea tällaisiin hommiin. Toisaalta tämäkin apuraha tuli tarpeeseen vuonna 2022, enkä ole muutenkaan niitä, jotka jättävät jo aloitetut hommat kesken. 

8) Vedin taiteellisen johtajan ominaisuudessa Suomalaisen elokuvan festivaalin, jonka ohjelmistosuunnittelu oli tietenkin alkanut jo aiemmin viime syksynä. Kuten tällaisissa aina ilmeisesti käy, kommunikaatiokatkokset ja epäselvyydet organisaatiorakenteessa aiheuttivat ylimääräistä työtä ja vaivaa. Olin festivaalin viimeisen päivän aamuna niin väsynyt, että olin ruveta itkemään Facebookia selatessani. Festivaalin jälkeen pidin noin viikon loman, mikä oli tietenkin pois muista töistä. (Luin kyllä yhden kirjan, jota käsittelen Pulpografia 2:ssa.) 

9) Vedin kolme kertaa Kino Killassa leffavisan yhdessä Erika Rouskun kanssa. Ensimmäinen kerta jännitti niin paljon, että join liikaa alkoholia ja sain migreenikohtauksen. Lisäksi jalkani tulivat niin kipeiksi seisaaltaan juontamisesta, että niitä särki koko yön. Visan piti alkaa jo viime syksynä, mutta silloin päätin kiireiden takia, että se siirretään - en tiedä, oliko tästäkään siirtämisestä mitään hyötyä. 

10) Toimitin Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden. Se tarkoittaa juttujen tilaamista, oikolukua parissa eri vaiheessa ja taittajan ohjeistusta (onneksi on ulkopuolinen taittaja!). Lehden avustajat ovat hyviä eikä heidän jutuissaan onneksi ole paljon korjattavaa. En kirjoittanut tähän numeroon kuin muutaman sarjakuva- ja suoratoistoarvostelun sekä pääkirjoituksen. Tämä homma syntyy vapaaehtoispohjalta, mutta tuntuu edelleen melko mielekkäältä. 

11) Työskentelin Taiteen edistämiskeskuksen audiovisuaalisten taiteiden toimikunnassa ja luin useita satoja elokuva- ja tv-aiheisia apurahahakemuksia. Tästä hommasta olisi paljon sanottavaa, mutta työskentely ja keskustelut ovat luottamuksellisia. Lopetin työskentelyn tähän kevääseen enkä ole mukana Kuvin uudessa asiantuntijapankissa, vaikka sitä kautta luettavien hakemusten määrä olisi ollut huomattavasti pienempi. Olin sentään älynnyt jättäytyä pois festivaalien apurahalautakunnasta (se ei kai ole varsinainen lautakunta, mutta en muista oikeaa termiä, jota tämän yhteydessä käytettiin), jossa olin ollut viime vuoden keväänä. 

12) Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen hallituksen varapuheenjohtajana olin mukana uuden toiminnanjohtajan rekrytoinnissa, joka oli yllättävän hankala ja pitkä prosessi, kun hyviä hakijoita oli niin monta. Keskuksen toimintaan - joka on Kino Killan takia pitkässä muutoksessa - liittyi paljon muutakin, jonka takia oli useita kokouksia.

13) Toimin Lounais-Suomen kirjailijoiden hallituksen sihteerinä, ja jouduimme puheenjohtaja Frida Pessin kanssa asioimaan pankin kanssa saadaksemme tilinkäyttöoikeudet itsellemme, kun edellinen puheenjohtaja Harri Kumpulainen kuoli melko äkillisesti vajaa vuosi sitten. Kokouksia on ollut hyvin maltillisesti eivätkä yhdistyksen sometiedotukset ole vieneet kovin paljon työaikaa. 

14) Järjestin perinteiset syntymäpäiväbileet ja jaoin neljä Juri Nummelin -palkintoa. Lisäksi järjestin samalle päivälle Helmivyön kymmenvuotisjuhlaseminaarin, jossa oli kolme kirjallisuusaiheista keskustelua, joihin otin kaikkiin itse osaa. 

Lisäksi olin lähettänyt pitkään työstämäni romaanikäsikirjoituksen joulun alla kustantamoille, ja jännitin sen kohtaloa, varsinkin niinä hetkinä, jolloin valvoin yöllä. (Joistain kustantamoista käsikirjoitus tuli takaisin saman tien, joistain pitkällisen pohdinnan jälkeen, mutta mistään ei tosiaan tärpännyt, mikä tarkoittaa lisätöitä tekstin parissa.) Kaiken muun päälle jouduin ottamaan kantaa plagiointitapaukseen, joka koski Helmivyötä: Harri István Mäen pienoisromaani Pinkki knalli oli joulun alla paljastunut plagiaatiksi, ja (toisen tahon tekemät) lisätutkimukset paljastivat maaliskuussa, että myös pienoisromaanit Peilipatsas ja Loitsu olivat plagiaatteja. Poistin kaikki Helmivyön julkaisemat Mäen teokset myynnistä, vaikka osaan ei kohdistunutkaan plagiaattiepäilyjä, ja ilmoitin, etten enää voi julkaista hänen teoksiaan, koska luottamus on mennyt. Tähän tietysti liittyi kaikenlaista oheiskuohuntaa, kuten jonkun esittämä epäilys siitä, että Helmivyön toiminnassa olisi ollut jotain epäilyttävää, kun en heti julkistanut ensimmäistä plagiointitapausta ja tein sen vasta, kun Enostone ilmoitti vastaavasta tapauksesta.

En tiedä, miten tämä kaikki oli mahdollista, mutta niin vain oli. Myönnän auliisti, että olisin voinut rajata paremmin tai keskittyä johonkin näistä mainituista asioista. Sellainen on minulle kuitenkin vaikeaa. Osassa tapauksista - kuten Pulpografia 2:ssa - kyse oli siitä, että pitkään tekeillä olleet kirjat vain sattuivat valmistumaan tiettyyn aikaan, mutta osan tein nopeasti, melkein hetken päähänpistosta. Julkaisin Helmivyön kautta niin monia kirjoja, koska halusin saada puskuria sen varalta, etten saa uutta apurahaa. (Lisäksi halusin paljon uutta myytävää Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiville, ja panostus kannatti.) Olen nyt vajaat pari vuotta elänyt hyvin rahoitettuna, mutta en halunnut tilien olevan tyhjät, kun rahoitus päättyisi keväällä. Ja onnistuinkin tässä: uskon voivani elää Helmivyön tuloista tulleilla säästöillä loppuvuoden, vaikka uutta apurahaa ei tulisikaan. Nykyhallituksen meininki (ja muu maailmantilanne) on tosin sellainen, että on vaikea luottaa tulevaisuuteen. Fantasiahistoriani julkaisee Avain, joka ilmoitti pari viikkoa sitten lopettavansa syksyn jälkeen yleisen tietokirjallisuuden julkaisun ja keskittyvänsä vain selkokirjoihin sekä kirjastoalan opaskirjoihin. Syksyksi minulla ei ole ainakaan toistaiseksi apurahaa, ja olen miettinyt joitain vapaita kirjahankkeita, joita voisin työstää. En ole myöskään sopinut mistään tietokirjasta, jolla olisi deadline. Voisiko elää pelkillä Helmivyön tuloilla? Julkaisumäärien tai ainakin myynnin pitäisi lisääntyä tuplasti, jotta se olisi mahdollista. Tulevaisuus näyttää. 

Kriitikon kujanjuoksu (Kulttuurivihkoissa julkaistu essee)

Julkaisin viime vuonna koosteen vanhoja lehtikirjoituksiani
ryyditettynä muutamilla nuoruuden runoilla. Kansi: Ilkka Pesämaa ja JT Lindroos.

Kirjoitin viime vuonna pitkän esseemäisen jutun Kulttuurivihkojen kritiikkinumeroon, ja käsittelin siinä omaa uraani kaikenlaisen kritiikin - lähinnä elokuvien ja kirjojen - parissa. Jutun kaltainen valitushan on nykyään normaalia (ja joidenkin mielestä harhaanjohtavaa, koska kuulemma paikkoja kritiikille on), mutta kirjoitin jutussa avoimesti myös tekemistäni mokista ja harha-askelista. En ole aina ollut kovin hanakka tuomaan itseäni esille, mikä on kostautunut huonoina duuneina. Olen tähän juttua jonkin verran editoinut. 

Olen toisen polven ammattikirjoittaja. Isäni työskenteli melkein koko ikänsä samassa SKDL:n pienessä sanomalehdessä, porilaisessa Satakunnan Työssä. Hän kirjoitti lähinnä urheilujuttuja, mutta uutisoi myös kunnallispolitiikasta ja teki monenlaisia kolumneja sekä taittoi. Lisäksi hän teki elokuva-arvosteluja. 

Tästä alkaakin oma urani kulttuurijournalismin parissa. Kun olin noin 13, isäni alkoi raahata minua kunnallisiin elokuvaesityksiin ja patisteli elokuvakerhoon, vaikka kerhoissa ikäraja olikin 16. Ketään ei haitannut, kun rupesin käymään 14-vuotiaana Porin elokuvakerhossa, eikä sekään, että tuppauduin hallitukseenkin. Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa elokuva-arvosteluja, kun isäni oli ne kiireen vuoksi lopettanut. 

Tämä oli isäni idea. Hän koki, että Satakunnan Työnkin kaltaisen lehden pitää tarjota arvioita kulttuurista. Se oli itseisarvo. 

Nepotismia tai ei, ryhdyin hommaan. Syytökset sukulaisten suosimisesta (isoveljenikin näet kirjoitti lehteen) isä halusi tosin välttää sillä, että käyttäisin nimimerkkiä. Aiempina vuosikymmeninähän oli normaalia, että varsinkin kulttuuriarvioita tehdään nimimerkin takana, mutta eipä sitä 1980-luvulla enää juuri näkynyt. Olenkin ehkä viimeinen elokuvakriitikko Suomessa, joka ei ole esiintynyt omalla nimellään. Isä keksi nimimerkikseni Umberto D. Vittorio de Sican kuuluisan neorealistisen elokuvan mukaan – noloa on, että näin elokuvan ensimmäistä kertaa vasta 2020-luvulla, kun ostin siitä Blu-rayn. 

Ensimmäinen elokuva-arvioni ilmestyi maaliskuussa 1987. Se käsitteli Alex Coxin Sid & Nancy -elokuvaa, jota en olisi saanut oikeastaan mennä 14-vuotiaana edes katsomaan, koska se oli kielletty alle 18-vuotiailta. 

Kirjoitin Satakunnan Työhön parin vuoden ajan elokuva-arvioita, ja välillä laajensin satunnaisen kirja-arvion puolelle. Juttupalkkio oli muistaakseni sata markkaa liuskalta. Kun asuin kuitenkin vielä kotona, palkkiot olivat täysin omaa rahaani, jota käytin estottomasti divareissa kirjoihin. 

Aiemmin tämän vuoden keväällä [2025] sattuneesta syystä lueskelin 40 vuotta vanhoja juttujani ja hämmästyin sitä, kuinka kriittinen olin ollut. Jutuissa oli teinin nenäkkyyttä ja ne olivat paikoin hahmottomia, mutta silti tuo kriittisyys tuntui minusta hyvältä. Tunnistin itseni jutuista ja kaipasin nykyiseenkin tekemiseeni samanlaista asennetta. Ikääntyessään rauhoittuu väkisinkin – vain harvat pystyvät pitämään (tai haluavat pitää) yllä teinivuosiensa oppositioasennetta. 

Muutin Tampereelle vuonna 1990. Kesti jonkin aikaa että sain kerättyä uskallusta mennä kysymään muita töitä. Kävelin keväällä 1991 Hämeen Yhteistyön toimitukseen Tammelantorin takana ja suoraan päätoimittaja Pekka Puttosen huoneeseen. Hän sanoi lukeneensa juttujani Satakunnan Työstä ja pitäneensä niistä. Kättä päälle: rupesin kirjoittamaan elokuva-arvioita lehteen. Juttupalkkio pysyi muistaakseni samana. Kirjoittaisiko joku nykyään 20 euron liuskapalkalla? 

Hämeen Yhteistyön tilanne oli kuitenkin jo tässä kohtaa vaikea, kuten kaikkien vasemmistolehtien. Samana vuonna kun aloin kirjoittaa Hämeen Yhteistyöhön, demarien Kansan Lehti lakkautettiin. Hämeen Yhteistyössä pidettiin kriisipalavereita, mutta niin vain lehti lopetettiin lokakuussa 1992. Todennäköisesti kirjoitin myös viimeiseen numeroon. Pari vuotta myöhemmin Hämeen Yhteistyön raunioille perustettiin viikkolehti Pirkanmaan Yhteistyö, josta sain 400 markkaa kuukaudessa, kun kirjoitin lyhyet arviot kaikista Tampereen ensi-illoista. Sitä iloa kesti tosin vain reilun vuoden, kun lehti jo lakkautettiin. 

1990-luvun Aviiseista ei löydy netistä enää minkäänlaisia jälkiä,
tässä lehden todennäköisesti viimeinen logo.
Myöskään Satakunnan Työn tai Hämeen Yhteistyön vanhoja logoja ei löydy netistä. 

Ylioppilaskunnan Aviisiin kirjoitin myös monenlaista: puffitekstejä elokuvatapahtumista, joita olin osittain itse järjestämässä, kirja-arvioita, jonkinlaisia parodisia esseitä eri elämänilmiöistä ja lopulta pidempiä elokuvaesseitä. Väitin muun muassa, että katastrofielokuva Twisterin tornadot ovat ahnaita, kaiken nieleviä vaginoita, jotka uhkaavat pääparin ydinperheen muodostumista. Olin lukenut Robin Woodin Hollywood Vietnamista Reaganiin -suomennoksen ja imenyt siitä paljon vaikutteita. Eritoten Steven Spielberg oli hampaissani, ja kirjoitin moneen kertaan hänen elokuviensa konservatiivisesta ja aseksuaalisesta maailmankuvasta. Joissain jutuissa käytin hyväkseni yliopistolla oppimaani semanttista nelikenttää, jonka avulla kaivoin esille elokuvien piilomerkityksiä. Koetapa nyt päästä kirjoittamaan tällaisia johonkin lehteen. 

Ei kuitenkaan ollut ihme, että väsähdin jatkuvaan lehdistönäytöksissä ravaamiseen. Kun Pirkanmaan Yhteistyö lakkautettiin vuonna 1995, lopetin kokonaan ensi-ilta-arvioiden kirjoittamisen, ja keskityin Aviisin esseisiin ja puffeihin. 

Minun olisi pitänyt älytä Pirkanmaan Yhteistyön jälkeen kysellä töitä Aamulehdestä. En tiedä, miksen tehnyt niin. Palkkiot olivat varmasti isompia kuin Aviisin. Ehkä arvelin, että Aamulehdellä on jo riittämiin elokuvakriitikoita. Sinne kirjoittivat kuitenkin ainakin Reijo Noukka, joka oli käsittääkseni kuukausipalkkalainen, ja Antti Selkokari. Ehkä pelkäsin torjutuksi tulemista. Jos toimii pienemmissä piireissä, kuten vasemmistolaisissa puoluelehdissä, tulee helpommin hyväksytyksi. 

Aamulehteen pestautuminen olisi saattanut tarkoittaa sitä, etten olisi vuonna 1997 yliopistosta valmistuttuani muuttanut Turkuun. Menin siviilipalvelukseen Turun Ylioppilaslehteen ja sain melkein saman tien kaikenlaisia kontakteja turkulaisiin medioihin. 

Halusin kuitenkin päästä kirjoittamaan Helsingin Sanomiin. Kävin siellä kesätyöpaikkahaastattelussa vuonna 1998, mutta koska sivari jatkui vielä kesän loppuun, Hesarissa arveltiin, ettei minua voi palkata. Kulttuuriosaston johtaja Heikki Hellman sanoi kuitenkin, että olisi kiinnostunut rekrytoimaan minua kirjoittajaksi, mutta pilasin mahdollisuuteni tarjoamalla muutamaa epäajankohtaista juttua. En ollut vielä oppinut, että kritiikkikin on uutinen. Olen tosin koko ikäni taistellut tätä ajatusta vastaan ja kirjoittanut lopulta ehkä enemmän juttuja vanhoista kirjoista ja elokuvista. Joitain tekstejä sain läpi, kun keksin niihin ajankohtaisen näkökulman. Kirjoitin kovaksikeitetyn dekkarin kaanonin muutoksista jolloinkin vuonna 1999, mutta toista juttua samasta aiheesta en saanut läpi, ja Hellman totesi kolumniksi tarjoamastani jutusta, että se on friikkikamaa, liian erikoistuneen yleisön juttu. 

Kun en onnistunut kunnolla breikkaamaan Hesarissa, tarjosin juttuja Turun Sanomiin. Kimmo Lilja, joka tuolloin muistaakseni vastasi kirja-arvosteluista, osti heti laajan arvion kolmesta uudesta kovaksikeitetystä dekkarista. Kirjoitin lehteen sittemmin arvosteluja hyvin laajalla skaalalla, muistan esimerkiksi arvostelleeni H. K. Riikosen kirjoituskokoelman antiikin kulttuurista sekä G. J. Whitrowin Ajan historian, jossa oltiin todella lähellä fysiikan visaisimpia ongelmia. Nyttemminhän tällaista sekakriitikkoa, jolta syntyy juttu aiheesta kuin aiheesta, ei edes ole ammattikuntana, jokainen kirjoittaa vain tarkoin rajatuista aiheista. Se vähentää mahdollisuutta elättää itseään freelance-kriitikkona. 

Antti Majanderin aikana 2010-luvun alussa pääsin vielä kerran kirjoittamaan Helsingin Sanomiin kirja-arvioita. Kirjoitin edelleen aika paljon dekkareista, kuten Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä, jonka pituutta moitiskelin. Huomasin Facebookista naureskelua, että siitä tunnistaa todellisen kriitikon, kun tämä valittaa, että viihdyttävä kirja on liian pitkä. 

Kerran arvostelin erään tunnetun kotimaisen dekkaristin teoksen melko kriittisesti (ja lisäksi lyhyessä mitassa, mikä varmasti lisäsi palautteen kärkkäyttä), ja kirjailija suuttui niin pahanpäiväisesti, että hän soitteli koko päivän Hesarin kulttuuritoimitukseen valittaakseen kohtelustaan. Kuulin vuosia myöhemmin, että samainen kirjailija oli ollut yhteydessä myös muiden lehtien toimituksiin ja vaatinut, ettei minulle anneta töitä. Onneksi nykyään on sosiaalinen media, johon kirjailijat voivat purkaa vitutustaan. 

Keskityin jossain vaiheessa tekemään kirjoja, usein vanhasta kirjallisuudesta, eikä aikaa free-kirjoittamiselle jäänyt. Samalla aloin huomata, että olin pudonnut uuden kaunokirjallisuuden kelkasta. En tiedä, montako kirjaa minun pitäisi lukea, että todella tietäisin, millaisia muutoksia proosa on käynyt läpi. Sen verran piti päivittää osaamista, että pystyin sanomaan jotain autofiktiosta, kun kirjoitin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyttä historiaa (2020). Ja siinäkin oli kyse vain kotimaisesta kirjallisuudesta, vielä pitäisi ottaa haltuun koko maailman kirjallisuus! Puhumattakaan siitä, että pitäisi tuntea naisten, muunsukupuolisten, transsukupuolisten, rodullistettujen ja muiden vähemmistöjen kirjallisuus. Tämäkin vaikeuttaa freelance-kriitikoiden työtä, ennen riitti kun tunsi valkoisten mieskirjailijoiden tuotantoa. Jotkut ovat ratkaisseet asian niin että jättävät sen osaamisensa ulkopuolelle. 

Elokuvien suhteen en ole aivan niin pahasti pudonnut kyydistä kuin kirjallisuuden, mutta elokuva-arvosteluja on vielä vaikeampi päästä kirjoittamaan niin että siitä on edes auttavaksi elannoksi. Kun muutama tuttavani perusti Sylvi-verkkolehden (jota sanottiin "valtavirrasta poikkeavaksi naistenlehdeksi"), ilmoittauduin mukaan tekemään juuri leffa-arvioita, vaikka niistä ei maksettu mitään. Kirjoitinkin arvioita parin vuoden ajan vain siitä ilosta, että sain käydä pressinäytöksissä. Koetin Sylvin tekstien avulla päästä kirjoittamaan Hesariin, mutta kuulemma uusia leffakriitikoita ei oltu rekrytoimassa – minkä jälkeen niitä on tietysti rekrytoitu useita. Kriitikon ura perustuu siihen, että on oikeaan aikaan liikkeellä. Paljon on kyse sattumasta. 

Sylvi on kuitenkin viimeinen kerta, kun olen säännöllisesti elokuva-arvioita kirjoittanut. Kirjoitin samoihin aikoihin pari satunnaista arviota Filmihulluun, mutta pienet liksat eivät innostaneet. Tuntuu olevan se ja sama, saako jostain 30 euroa liuskalta vai ei, varsinkin kun Filmihullu odottaa saavansa pitkän ja perustellun kritiikin. Voisipa johonkin kirjoittaa maksua vastaan alle 1500 merkin rykäisyjä. Jossain vaiheessa minulle sanottiin Hesarista, että tällaiset lyhyet nostot ovat nouseva formaatti. Nykyäänhän ihmiset kokisivat tulleensa petetyiksi, jos klikkauksen takana on vain puolen liuskan pätkä. (LISÄYS 3.6.: Nythän Filmihullu on kulttuurilehtien tukien vähentyessä lakkautusuhan alla. Näin se käy.)

Enää en tee kritiikkejä käytännössä lainkaan. Kaikki aika menee omien kirjojen tekemisessä ja oman pienkustantamon pyörittämisessä. Apurahat ja kustantamon tulot elättävät. 

Lisäksi lehtiä on kaatunut oikealta ja vasemmalta. Satakunnan Työ, josta urani alkoi 40 vuotta sitten, lakkasi viimein 2010-luvulla oltuaan hetken nettilehti (varma merkki siitä, että loppu on lähellä), Aamulehden Valo-liite, johon sain tehtyä kulttuuriaiheisia höpöjuttuja muutaman vuoden ajan, lakkasi niin ikään 2010-luvun alussa. Pitkään avustamani Vihreä Lanka lakkasi vuonna 2019, mutta sitä oli vuosien ajan tehty niin että kaikki jutut olivat toimituksen käsialaa, ulkoa ei ostettu mitään. 

Vuonna 2025 olisi vaikea keksiä lehtiä, joihin saisi koko ajan tehtyä kritiikkiä niin että tehdyn työn ja tuloksen määrä kohtaisivat millään järjellisellä tavalla. Monet paikallislehdetkin käyttävät omistajatahojensa mediatalojen kiertäviä arvioita. Kiiltomatoon olen tehnyt joitain kirja-arvioita. Laskin joskus lukeneeni jotain kirjaa viitenä päivänä, kirjoittaneeni juttua yhtenä päivänä ja editoineeni seitsemäntenä – juttupalkkio: sata euroa. Joistain lehdistä saisi varmasti vielä vähemmän. Joistain jutuista saa kirjan, mutta nykyään kustantajat lähettävät mieluummin pdf:n. Musa-arvostelijat saavat kuuntelulinkin. Elokuvista sentään järjestetään pressinäytöksiä, mutta kuinkahan kauan vielä? 

Epävarmuutta on pakko sietää entistäkin enemmän. Koko ura tuntuukin jonkinlaiselta kujanjuoksulta: on aina ollut pakko keksiä uusia tulonlähteitä, vaikka ne olisivat jatkuvasti olleet huonompia kuin edelliset. Joistain duuneista ei ole voinut päästää irti, vaikka niistä saisikin huonon korvauksen tai ne veisivät liikaa aikaa – ei näet voi tietää, saako niiden tilalle jotain. Onneksi vaimollakin on tuloja. 

Kuten sanoin, olen toisen polven kirjoittaja. Opin isältäni, että kirjoittaminen on kunniallinen ammatti, mutta hänellä oli koko ikänsä vakituiset tulot. Sellaisesta olen voinut vain haaveilla. 

Jatkuuko perinne? Vanhin lapseni opiskelee luovaa kirjoittamista yliopistossa ja mitä ilmeisimmin haaveilee jonkinlaisesta urasta kirjoittamisen parissa. Minusta ei ole ollut oikein apua. Muutamia juttuja lapseni on tehnyt yliopiston tai ylioppilaskunnan julkaisuihin ja kerran eläinsuojeluyhdistyksen lehteen, mutta samanlaista uraa kuin minulla on ollut ei ole enää mahdollista tehdä. Nykyään suositaan muunlaisia medioita. Tekoälyn vallattua maailman muistelemme joskus haikeana tubettamisen kulta-aikoja, jolloin oli mahdollista elättää itsensä tekemällä influensserihommia. 

Olisiko joku 2020-luvulla enää niin uhkarohkea, että yrittäisi elättää itsensä kirjoittamalla kulttuurijournalismia? Miten se olisi mahdollista? 

Toimintani omakustantajana ja pienkustantajana

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään ja nytkin pitäisi tehdä ihan kaikkea muuta, mutta olin joka tapauksessa ajatellut julkaista blogissa muutama viikko sitten Suomen tietokirjailijoiden koulutuksessa pitämäni esityksen siitä, miten olen toiminut omien teosteni kustantajana. En ole aivan varma, täyttääkö Helmivyön toiminta omakustanteen raamit (ja problematisoin asiaa tekstissä), mutta tämä pointti jäi esityksessä melkein kokonaan käsittelemättä. Sanoin myös jo kättelyssä, etten tiedä, onko puhumastani mitään iloa, koska en ole varma, voinko suositella kenellekään sitä, mitä olen itse tehnyt, mutta saamastani myönteisestä palautteesta päätellen jutusta oli ainakin iloa ja viihdettä. Juttua säesti vähän sekava Powerpoint-esitys (työelämätaitojani pitäisi päivittää), tässä mukana siis sen kuvia. Lopun osuus oikeista tekemistäni omakustanteista jäi lopulta aikataulusyistä pois. Tekstihän on myös liian pitkä ja liian tarkka, mutta se lienee itselleni tyypillistä. 

Hyvää iltapäivää, hyvä yleisö, olen Juri Nummelin, ja olen turkulainen tietokirjailija tai oikeastaan pelkkä kirjailija, koska olen julkaissut myös proosaa (ja julkaisen toivottavasti vielä lisää) sekä kustantaja. Minua pyydettiin puhumaan tänne omakustanteiden tekemisestä, mutta jäin miettimään, ovatko kirjat, joista on tarkoitukseni puhua, kuitenkaan omakustanteita vai kenties jotain muuta. 

Minulla on joka tapauksessa pitkä kokemus kaikenlaisten omakustanteiden tekemisestä. Vuonna 1987, yläasteikäisenä, perustin Blinkity Blankin, A5-kokoisen lehden, jossa julkaisin omia runojani ja vaihtelevasti myös muiden. Lehdessä alkoi ilmestyä juttujani unohdetuista runoilijoista, mikä sitten kumuloitui ensiksi juttusarjaksi Kulttuurivihkoihin, lopulta kirjaksi Unohdetut kirjailijat, jonka Kirjastopalvelu julkaisi 2007 (niitä tuli lopulta toinen, ja vuonna 2018 tein kirjoista yhdistetyn laitoksen). Tämä kertoo siitä, että kaikkea kannattaa tehdä! Ja kaikkea kannattaa aina kantaa mukanaan, vaikka monet hyvinvointioppaat sanovatkin, että menneisyydestä kannattaa päästää irti. 

Tein runolehteäni kymmenen vuoden ajan, koko opiskeluajan, niin että se lopulta ilmestyi kaksi kertaa vuodessa, ja opiskelujen loppuessa lakkautin lehden. Tein opiskeluaikana myös joitain satunnaisia omakustanteita, joista kuvassa yksi. Se oli kooste synttäribileissäni luettuja juhlapuheita ja muita, kun olin täyttänyt 23. 

En ole koskaan varsinaisesti pyrkinyt runoilijaksi muutamaa lehdissä julkaistua runoa lukuun ottamatta, ja 90-00-luvun vaihteessa elätin itseäni (tai ainakin yritin elättää) vapaana toimittajana. Vuonna 2000 ilmestyi esikoisteokseni Pulpografia, jonka synnyttämissä aalloissa olen lillunut vuosikausia sen jälkeenkin. Olen tehnyt kirjalle jo neljä jatko-osaa, ja toivon voivani tänä kesänä julkaista viidennen. Kaksi näistä jatko-osista on kaupallisen kustantajan tekemiä, joskin toisesta tehtiin todella pieni painos, ja yhden olen julkaissut itse ja yhden julkaisu hoidettiin yhdistyksen kautta. Viides tulee omakustanteena, mutta aiheesta kohta lisää. Mutta luulen, että sen jälkeen alkaa tulla mitta täyteen kioskikirjallisuuden tutkijana - paitsi että on yksi keskeneräinen hanke, joka tekisi kuitenkin mieli saattaa loppuun... 

Sanotaan karkeasti, että vuodet 2005-2015 olivat hyvää aikaa, jolloin monet eri kustantajat julkaisivat kirjahankkeitani. Tein paljon novelliantologioita Turbatorille, jonka vetäjälle Harri Kumpulaiselle menivät monenlaiset hullutkin ideat läpi ja hän jopa maksoi niistä, hyvin vähän ja välillä myöhässä ja joskus osittain pimeästikin, mutta maksoi silti. Isommatkin kustantajat julkaisivat toimittamiani antologioita, kuten Teos ja Jalava.  Tietokirjojakin sai tehtyä: BTJ Kirjastopalvelu julkaisi muutaman toimittamani kirjallisuushakuteoksen, Vastapaino taas elokuvan historiaa kartoittavan Valkoisen hehkun. Saimme tehtyä vaimoni kanssa hauskoja pikkukirjoja Nemolle (harvinaisia etunimiä) ja Atenalle (Pieni talkkunakirja). Vaikutti että tämähän voi olla kannattavaa hommaa. Vuonna 2013 tein Mikko Laaksosen kanssa kiitetyn ja paljon myydyn Turun seudun arkkitehtuurioppaan; sen jälkeen Mikko on käyttänyt kirjoittamaani aineistoa omissa arkkitehtuurikirjoissaan, joita on syntynyt useita, ja Mikko olisi mielestäni hyvä ehdokas STIK:n tietokirjailijapalkinnon saajaksi. 

Vuoden 2015 puolella homma alkoi kuitenkin jo tyrehtyä, vaikka olenkin sen jälkeen tehnyt vielä paljon kirjoja esimerkiksi Avaimelle - josta on tosin sanottu, että elokuva- ja kirja-aiheiset kirjat eivät myy ja toinen sarjakuva-aiheinen tietokirja, jota ehdotin, tyrmättiin kättelyssä liian marginaalisena. Turbatorin toiminta alkoi luisua alamäkeen ja viimeisestä sinne tekemästäni antologiasta sain pienen palkkion (muistaakseni 600 e) pari kuukautta myöhässä. 

Vuonna 2015 perustin muutaman tuttavani kanssa tietokirjakustantamon, joka toimi Kirjan talo -osuuskunnan alla. Tarkkeen ensimmäiset kirjat olivat oma Animaatioelokuvan lyhyt historia ja rikoskirjailija Tapani Baggen artikkelikokoelma Vaaran viehätys. Kirjoja myytiin ihan kohtuullisesti, ja julkaisimme pari kolme muutakin kirjaa, mutta emme missään vaiheessa pystyneet maksamaan minkäänlaisia palkkoja itsellemme tai tekijöille eli touhussa ei ollut mitään järkeä. 

Seuraavaa vuotta 2016 olen kuvannut masentavaksi ja ahdistavaksi vuodeksi, jolloin mikään ei sujunut. Olin tehnyt hullun lailla suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (ja pyörittänyt Tarketta), jonka Avain julkaisi ja maksoi tietenkin jonkin ennakon. Se oli ainoa palkallinen työ koko keväänä, muistaakseni jotain hiukan yli tuhat euroa. Turbatorilta sain kyllä myös nuo muutamat sataset. Apurahoja ei tullut. Kesä sinniteltiin vaimon tulojen turvin, mikä ahdisti. Joitain lehtijuttuja sain tehtyä, mutta hyvin pieniä summiahan niistä saa - esimerkiksi hyvästä ja perusteellisesta kirja-arvostelusta Kiiltomatoon saa sata euroa. 

Tarke ei ollut aivan sitä, mitä olisin halunnut tehdä. Hommasta ei tullut rahaa eikä toiminta ollut niin ketterää kuin olisin halunnut. Tilauksia tuli yksitellen eikä meillä ollut asiaa Kirjavälityksen Kirjaväylään, josta kirjat olisivat liikkuneet ilman omaa panostamme. Irrottauduin Tarkkeen toiminnasta (se lakkasi melkein saman tien sen jälkeen kun olin lähtenyt siitä, joskin nettisivut ovat edelleen olemassa ja kaksi kirjaa tilattavissa Books on Demandin kautta) ja rupesin perustamaan omaa kustantamoa. Olin päättänyt jo kättelyssä, että se julkaisisi kirjat vain tarvepainatteina. En halunnut painattaa isoja pinoja kirjoja, joita ei sitten myytäisi, ja lisäksi halusin, ettei minun tarvitsisi niitä kirjoja olla koko ajan postittelemassa. Runoilija Leevi Lehdon perustama Ntamo oli tässä hyvänä esimerkkinä, ja Lehdon uhmakkuus esimerkiksi siinä, että hän ei ikinä kävisi missään tilaisuudessa myymässä, oli tärkeä esikuva. Niin kuin aina esikuvien kanssa käy, olen joutunut tinkimään omista ehdoistani. 

Joka tapauksessa keskeinen idea oli se, että joku muu hoitaa myynnin kirjastoihin ja kirjakauppoihin (jos ne sattuisivat niihin päätymään). Saksalaisella Books on Demandilla on järjestelmä, jossa kirjat ilmoitetaan automaattisesti Kirjavälityksen (en haluaisi käyttää nykyistä nimeä Storiaa) tietokantaan ja josta kirjastot ja kirjakaupat voivat ne tilata ilman että minuun on kukaan yhteydessä. Samalla minun ei myöskään tarvitse niihin tiedottaa mitään. Tämä on vapauttanut toimimaan eri tavalla kuin kustantamot yleensä: minun ei tarvitse tietää etukäteen, mitä kunakin kautena julkaisen, vaan voin päättää sen lennosta, jos jokin kirja tulee valmiiksi tai vaikka saan päähäni, että julkaisenkin jonkin kirjan. Tänä keväänä varsinkin olen tehnyt muutamia kirjoja niin että olen saanut idean ja nopeasti toteuttanut sen. Ne eivät olleet tietokirjoja, joten ei niistä sen enempää. 

Toisaalta monet luottavat siihen, että ennakkomarkkinointi myy kirjoja tehokkaasti, mutta en kuitenkaan tiedota kirjoista kirjakaupoille muutenkaan enkä saisi niitä niihin esille, niin en ole jaksanut nähdä vaivaa. Luulen että ero myytyjen kirjojen määrässä on muutamia, korkeintaan kymmenen. Olen myös pitänyt sopimuksessa kohtaa, jonka mukaan tekijä saa ostaa kirjaansa 50 prosentin alennuksella, mutta se ei ole edellytys sopimuksen synnylle (toki se on joskus auttanut), ts. Helmivyö ei ole palvelukustantamo, vaikka kirjamyynnin vähentyessä olen välillä miettinyt, että voisi entistä enemmän ottaa ihmisiltä rahat pois, mutta ehkä omatuntoni ei kestäisi sitä

Markkinointiin on tietenkin tarvittu nettisivu. Olen alusta alkaen käyttänyt Bloggerin ilmaispohjaa, ja nettisivuja on joskus sanottu pelkäksi blogiksi. Se alkoi jossain vaiheessa vaivata, ja kyselin aina välillä joltain tuttavalta, olisiko heistä apua siihen, että Bloggerin sivu saataisiin jonkin domainin alle. Maksoin muutaman vuoden ajan jopa jollekin domainhotellille kympin vuodessa osoitteesta, jota en saanut käyttöön. Tuttavista ei lopulta ollut apua. Viime vuonna lopulta maksoin turkulaiselle alan firmalle jotain 60 e verran siitä, että kustantamohelmivyo.blogspot.com muuttui muotoon kustantamohelmivyo.fi. Firman tyyppi sanoi, että homma ei ollut helppo, vaikka hän on ammattilainen. Sivut ovat käytännössä edelleen samat, ja osaan tehdä nopeasti Bloggerilla uudelle kirjalle sivun. 

Mitä taas tulee siihen, että joistain ehdoistani jouduin lopulta tinkimään: olen huomannut, että monet ostavat kirjat mielellään suoraan kustantajalta, ja se oli minusta sen verran rasittavaa, että joskus ilmoitin, etten tee sitä enää, mutta olen senkin päätökseni joutunut pyörtämään, varsinkin kun Books on Demandin saksalainen nettikauppa on hankala, ja siihen joutuu kirjautumaan, mitä ei muissa verkkokaupoissa enää tapaa. 

Takaisin Helmivyön historiaan: Perustin toiminimen, ja otin nimeksi Helmivyön, muistaakseni Julius Krohnin keksimän sanan, joka tarkoittaa antologiaa. Värväsin kansigraafikoiksi pari tuttuani, tuolloin Amerikassa asuvan J.T. Lindroosin, joka oli pyörittänyt siellä omaa kustantamoa, ja sarjakuvavaikuttaja Timo Ronkaisen, jotka ovat kummatkin nopeita ja hoksaavia graafikoita. Varsinkin J.T:n nopeutta jaksan hämmästellä vuodesta toiseen. Yleensä en kehtaa sanoa, mitä heille maksan kansista, mutta onneksi J.T. on Suomeen muutettuaan löytänyt muitakin, paremmin maksavia töitä - ja silti ehtii tehdä töitä Helmivyölle! Yleensä hyväksyn ensimmäisen luonnoksen, koska en pysty teettämään pieniä korjauksia lukuun ottamatta uusia kansia. Toki joitain mietitään vähän pidempään. Noin ylipäätään sanoisin, että omakustanteen tekijän ei kannata itse tehdä kirjojen kansia, vaan mahdollisuuksien mukaan pyytää jotakuta muuta tekemään ne. 

Kesän 2016 lopussa ilmestyivät Kustantamo Helmivyön ensimmäiset kirjat. Kaksi oli kokonaan omia hankkeitani, jotka olivat olleet menossa yhdelle kustantamolle, jonka toiminnasta en olisi saanut rahaa, ja yksi oli jännitysromaanin käsikirjoitus, jonka olin tuttavalta saanut. (Sekin on pidempi juttu, mutta ei mennä nyt siihen.) Sittemmin olen julkaissut kymmenen vuoden aikana noin kaksisataa kirjaa eli kaksikymmentä vuodessa! Jotkut monen henkilön kustantamotkaan eivät pääse samaan, mitä joku voi tietysti pitää etunakin. Olen ajatellut, että tarvepainatteet ovat ekologisia, kun kirjoja ei painateta turhan päiten, mutta ovathan kirjat jatkuvasti BoD:n palvelimella, mihin menee sähköä ja vettä. Olen miettinyt, että joitain vanhempia kirjoja voisi poistaa valikoimasta, mutta en ole jaksanut ruveta siihen. Olen myös ajatellut, että tasainen kirjojen vuo tuo enemmän tuloja, mutta tässä mallissa ei tietenkään lasketa omalle ajalle kuluja. Olen työskennellyt enimmäkseen niin että työstän aina muutamaa kirjaa joka työpäivä, esimerkiksi taittaminen sujuu hyvin niin että sitä tekee vartista puoleen tuntiin joka päivä. Sillä tavalla kirja tulee jossain vaiheessa valmiiksi ilman että sen eteen on stressannut. Toisaalta näin kirjoissa voi joskus kestääkin.  

Olen Helmivyön kautta julkaissut sekä omia tietoteoksiani että omaa proosaani, mutta paljon myös muiden kirjoja, niin tietoteoksia kuin proosaa. Olen nyttemmin ilmoittanut, että en ota vastaan tilaamattomia proosakäsikirjoituksia, mutta niitä tulee silti, ja käytännössä hylkään ne aina kättelyssä. Näihin töihin on aina mennyt liikaa aikaa tuottoon nähden, ja osa on ollut valitettavan ikäviä tapauksia, joissa olen joutunut vastahankaan kirjailijan kanssa. Mutta se ei nyt kuulu tähän. 

Miten olen kirjat tehnyt? Minulla oli joitain muita projekteja varten tuttavaltani saamani piratoitu Pagemaker 7, jota olen opetellut käyttämään 90-luvun lopulla työkkärin graafisen alan ATK-kurssilla - oikeasti hyödyllinen työkkärin kurssi! Lisäksi latasin kuvankäsittelyä varten ilmaisohjelman PhotoFiltren, joka on köyhän miehen Photoshop-kopio, mutta niin vain silläkin on pärjätty. Koneen vaihtaminen tulee eteen, ja olen miettinyt, ottaisinko Adoben lisenssin, mutta toisaalta sain toiselta tutulta linkin, mistä saa ladattua piratoidun taitto-ohjelman. En ole vielä tutustunut asiaan, koska vanha läppäri vielä jotenkuten pelittää. 

Mitä olen sitten julkaissut? Omien, lähinnä populaarikirjallisuutta ja elokuvaa käsittelevien kirjojeni lisäksi olen tehnyt edelleen erilaisia novelliantologioita, niin uusista kuin vanhoistakin novelleista, ja lisäksi olen tehnyt joitain uudelleenjulkaisuja, joista erityisen ylpeä olen raumalaisen Kosti Koskisen kauhunovellikokoelmasta Ihmeellinen kuherruskuukausi, jonka julkaisusta sovin Rauman taidemuseon kanssa. Olen myös julkaissut uusiksi 1800-luvun suomenkielistä proosaa, kuten Jaakko Juteinia ja Pietari Hannikaista. Lisäksi olen julkaissut muiden tekemiä tietokirjoja esim. sarjakuvasta sekä uutta proosaa, josta olen tosin viime aikoina luopunut. Helmivyöllä ei ole varsinaisesti omaa linjaa, ja eräs kirjoittaja lähestyikin sanoen, ettei pystynyt päättelemään, mikä se linja olisi, mutta tarjoaa käsikirjoitusta kuitenkin. 

Helmivyö tuottaa minulle rahaa. Pää on pysynyt pinnalla niinäkin vuosina, kun ei ole tullut apurahaa. Toimeentulo on ollut niukkaa, mutta sitä on ollut. Olen ollut nyt pitkään eri apurahoilla, viimeksi Koneen säätiön rahalla, joka, niin kuin kaikki tietävät, on kuin apurahanhakijoiden Graalin malja. Olen pystynyt säästämään Helmivyön rahoja koko tämän ajan ja toivon pärjääväni loppuvuoden niillä siinäkin tapauksessa, että apurahaa ei tule. Tämä tietysti vaatii sitä, että keksin ja pystyn toteuttamaan kirjoja - mutta tästä ei ole pelkoa, koska ideoita on enemmän kuin ehdin tehdä. Lisäksi olen viime aikoina saanut Helmivyölle useita hyviä elokuva-aiheisia käsikirjoituksia - paljonhan elokuvakirjoja ei myydä, mutta teen tällaista kulttuurityötä mielelläni, koska olen kuitenkin kasvanut elokuvan ja elokuvakirjojen parissa.  

Mutta en halua julkaista kirjojani vain Helmivyön kautta. Apurahahakemuksissa näyttää hölmöltä, jos kaikkien viiden viime vuoden aikana julkaissut kustantamo on Helmivyö. Joskus saatan skipata niitä, jotta pääsen panemaan listaan jonkun kaupallisen kustantajan julkaiseman teoksen. Olen ajatellut ylipäätään niin, että tärkeimmät kirjani pyrin saamaan julki jonkin muun kustantamon kautta ja Helmivyö toimii eräänlaisena varmistajana sille, että mitään ei jää pöytälaatikkoon. Joskus olen arvellut, että joku muu kustantamo voisi julkaista jonkin käsikirjoitukseni, mutta maksamatta minulle ennakkoa tai edes rojalteja. Helmivyön kautta voin saada melkein mistä tahansa kirjasta edes jotain, vielä en ole onnistunut julkaisemaan kirjaa, jota ei olisi myyty lainkaan. Mutta sen verran pitää sanoa, että painettujen kirjojen myynti on pudonnut puoleen sinä aikana, kun olen Helmivyötä pyörittänyt. Lisäksi nykyhallituksen poistama vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen poistaminen merkitsi Helmivyölle parin tuhannen euron lovea vuotuisiin tuloihin. Haluaisin kovasti, että tuki tulisi takaisin. 

Seuraavassa käyn läpi joitain omia tietoteoksani, joita olen julkaissut Helmivyön kautta. 

- ekat omat tietokirjat, jotka julkaisin Helmivyön kautta, olivat Epämiellyttäviä päähenkilöitä, johon olin koonnut kirjoituksiani amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista, ja Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, johon kokosin tekstejäni erilaisista kirjallisuuden lajityypeistä, käytännössä dekkareista, länkkäreistä ja kauhusta. Näissä on esipuheita, arvosteluja, artikkeleita ja niin edelleen. Olin koettanut jälkimmäiselle kirjalle löytää kustantajaa mm. Avaimesta ja Faroksesta. Näistä Avain oli kuitenkin julkaissut vuonna 2014 samanlaisen artikkelikokoelman Sotaa, sutinaa, seikkailuja, jossa tekstit käsittelevät vain suomalaista kioski- tai lukemistolehtikirjallisuutta. Kukaan ei kuitenkaan lämmennyt hankkeelle, joten päätin julkaista kirjan itse

Idea tällaisten kirjojen tekemiseen tuli Tapani Baggen Vaaran viehätyksestä, jota olin ollut julkaisemassa Tarkkeen kautta, niin kuin äsken selitin. Tapanille idea oli tullut amerikkalaiselta rikoskirjailijalta Donald Westlakelta, jonka kirjoittamista käsitteleviä esseitä julkaistiin postuumisti omana kokoelmanaan. Olemme Tapanin kanssa tehneet näitä sittemminkin, ja olen Helmivyön kautta julkaissut Tapanilta jo kaksi muuta artikkelikokoelmaa; kolmas on juuri ilmestynyt. Vaimo joskus kysyi: "Miten niitä sun vanhoja juttuja riittää edelleen?" Tapanin kirjoja näistä aiheista myydään enemmän kuin minun. 

- näitä tällä tavalla tehtyjä kirjoja ovat mm. Lisää sotaa, sutinaa ja seikkailuja ja Erotiikan lisälehtiä, johon kokosin kirjallista pornografiaa käsitteleviä kirjoituksiani, sekä Etäisten laaksojen kirjat (2024), johon keräsin lännenkirjallisuutta käsitteleviä kirjoituksia, joskin tein suuren osan jutuista varta vasten, ne vain ilmestyivät ensiksi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä

Omien teosten uusintapainokset ovat hyvä tapa pitää esillä omakustanteina, varsinkin tarvepainatteina, jolloin niitä voi tilata milloin vain. Backlistiä on monella tekijällä, ja useasti kirjoja on pidetty myynnissä vain vähän aikaa. Pitää vain muistaa, ettei painoon voi lähettää alkuperäistä taittoa, vaikka se vedoksena olisikin tallessa, koska alkuperäinen kustantaja omistaa oikeudet taittoon.  Yleensä kannattaa myös editoida tekstiä vielä kerran ja mahdollisuuksien mukaan täydentää sitä, jotta uusintapainos kannattaa hankkia. 

- Unohdettuja kirjailijoita: yhdistetty ja korjattu uusintalaitos kahdesta BTJ Kirjastopalvelun julkaisemasta kirjasta (jostain syystä tutkijat viittaavat tämän korjatun laitoksen sijasta vanhempiin laitoksiin, mutta en tiedä, mitä sille voi tehdä)

- Muurahaisesta Muksikseen: uusintapainos epäonnistuneesta ja liian nopeasti tehdystä kirjasta, jonka näkyvyys oli suurin piirtein nolla prosenttia ja jota kustantaja myi euron kappale messuilla (mutta en lopulta itse saanut ostaa makuloitavia kirjoja samaan hintaan, vaan piti maksaa kaksi euroa plus postikulut); tästä tuli mielestäni hyvä kirja, jossa on paljon tietoa, jota ei muuten suomen kielellä ole saatavilla; aihehan on monessa mielessä marginaalinen: elokuvakirjat eivät yleensä kiinnosta ostavaa yleisöä, animaatioelokuva kiinnostaa vain pientä osaa niistä, joita elokuvakirjat yleensä kiinnostavat, ja lisäksi kyse on poliittisesti arkaluontoisesta neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä elokuvasta; pyrin tietysti tarkkaan kertomaan, että kyse ei ole mistään nostalgisesta tai putinisesta puolustelusta, vaan suhtaudun kriittisesti Neuvostoliiton  kommunistiseen järjestelmään ja putinistiseen nykyhallintoon; toisaalta tuon esille sen ristiriidan, että niin tuhoisa järjestelmä pystyi mahdollistamaan todella laajan upean ja taiteellisesti riippumattoman animaatiotuotannon

Älyttömiä ideoita: 

- Tähtien kirja (2018): älytön idea koota omat Facebookissa ilmestyneet elokuva-arvioni, joiden skaala vaihtelee vitseistä ja aforismin omaisista tiivistyksistä pitkähköihin esseisiin, mutta olen joka tapauksessa tekemässä kirjalle jatko-osaa; eikö muka sosiaalista mediaa tule tallentaa myös painettuun sanaan? 

- Kolmensadan vuoden yksinäisyys (2020): vuonna 1997 valmistunut yksinäisyyden historiaa käsittelevä graduni, jonka muuttamista kirjaksi olin pyöritellyt vuosien ajan, mutta tehnyt siitä vain sähkökirjan, jota on myyty yhteensä ehkä viisi kappaletta; jo tässä vaiheessa poistin tekstistä alaviitteitä ja muutenkin tein siitä enemmän populaaria tietotekstiä; koronan alkaessa päätin julkaista tekstin myös painettuna kirjana, mutta en jaksanut nähdä vielä vaivaa, että olisin käynyt lähteet uudestaan läpi ja korjannut sitaatit (paristakin lähdetekstistä oli tullut uusia suomennoksia), koska pelkäsin, että olisin sitten joutunut käymään koko homman läpi ja ehkä olisi pitänyt muuttaa tutkimustuloksiakin 

Pulpografian jatko-osia:

- Pulpografia Erotica (2021): pitkään jatkuneen selvitystyön kirja, joka ilmestyi 21 vuotta esikoisteokseni jälkeen, vaikka oli ollut teossa siitä asti; käsittelen kirjassa sellaisia amerikkalaisia kioskipokkareita, joissa pääpaino on seksissä tai pornografiassa ja jotka ovat ilmestyneet suomeksi erilaisissa pokkarisarjoissa; tässä on kaikista kirjoistani ehkä eniten sellaista tietoa, jota ei ole Wikipediassa tai missään muussa kirjassa, ainakaan suomeksi, ja luulen, että osa tiedosta on sellaista, jota ei ole kirjan kansiin painettu englanniksikaan; aihe on monin tavoin marginaalinen ja vaatii erityistä mielenlaatua tai ajattelutapaa, että tästä kiinnostuu, mutta sanotaanko näin että itse olisin todella kiinnostunut kirjasta, jos sen olisi tehnyt joku muu (hän olisi kuitenkin tehnyt sen omasta mielestäni jotenkin puutteellisesti)

- omalla tavallaan Pulpografian jatko-osa on myös Viidestilaukeavat, joka on täydennysosa vuonna 2005 julkaistulle kirjalle Kuudestilaukeavat, jossa esittelen Pulpografiasta tutulla tavalla amerikkalaisia kioskikirjailijoita; Viidestilaukeavien ekan painoksen julkaisi Suomen Länkkäriseura ja tähän Helmivyön laitokseen korjasin ja täydensin tekstiä ja taitoin sen uudestaan

- Vaikea laji (2024) ja Onneksi vaimollakin on tuloja (2025): omaelämäkerrallinen kirjapari, jotka tein samalla tavalla kuin aiemmin mainitut artikkelikokoelmat Kovaa kyytiä ja kaunokaisia ja muut: keräsin jo julkaistuja tekstejä, esipuheita, blogikirjoituksia, lehdissä julkaistuja esseitä ja muisteluja ja niin edelleen; Vaikea laji käsittelee enemmän työtäni ja keskittyy kirjoihin, Onneksi vaimollakin on tuloja kertoo henkilökohtaisesta elämästä. ja siinä on esimerkiksi henkilöprofiilit vanhemmistani, muisteluja asumisesta lähiössä, kuvauksia puuhailustani elokuvakerhojen ja -festivaalien parissa ja niin edelleen; kahdesta kirjasta Vaikea laji on selvästi kiinnostanut lukijoita enemmän kuin henkilökohtainen Onneksi vaimollakin on tuloja, vaikka Turun Sanomien arvostelussaan Veijo Hietala arveli, että minulla on paljon faneja; kirjassa on myös osio, johon olen kerännyt hylättyjä apurahahakemuksia ja kirjaideoita, mitä jotkut ovat ihmetelleet, en tiedä miksi, koska itsestäni tuo on kirjan kiinnostavimpia osioita

- olen julkaissut myös pidempiä esseitä, jotka olisivat liian pitkiä jossain lehdessä julkaistavaksi, näihin olen saanut apurahoja esimerkiksi Suomen arvostelijain liitolta; yhdessä käsittelin Rasmus Nalle -sarjakuvaa, sen historiaa ja suhdettani siihen, toisessa, Kahden tulen välissä -nimisessä esseessä, käsittelin Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaania ja sen konteksteja lukematta itse kirjaa 

 

Mutta en tiedä, ovatko Helmivyön kirjat omakustanteita. Niissä ei ole kyllä minkäänlaista julkaisukynnystä paitsi oma harkintani. Joskus sekin on pettänyt, ja olen joskus julkaissut Helmivyön kirjoina sellaisia, joita olen alun perin suunnitellut joksikin kavereille myytäviksi vitsikkäisiksi kirjoiksi - sellainen on esim. Huonoimmat novellini, joka ilmestyi muutama vuosi sitten, käytännössä aluksi vitsinä, mutta sitten se puolivahingossa päätyi julkiseksi kirjaksi  

Toisaalta tilannetta voisi verrata siihen, että Paavo Haavikko julkaisi runonsa WSOY:n kautta, mutta proosansa, näytelmänsä ja pamflettinsa hän julkaisi oman kustantamon, Art Housen kautta. Olivatko ne Haavikon omakustanteita? En tunne julkaisuprosessia tietenkään. Kukaan ei myöskään puuttunut siihen, kun Yrjö Jäntti pani johtamansa WSOY:n julkaisemaan valtavan Suomen sana -kirjasarjan, joka oli vain hänen henkilökohtainen päähänpistonsa, Suomen historian kallein ns. vanity press -hanke. Jossain vaiheessa Helmivyölle kokoamistani antologioista muodostuu yhtä laaja hanke, jossa on kilokaupalla unohdettua suomalaista kirjallisuutta. 

Oli miten oli, olen tehnyt paljon myös pieniä omakustannekirjasia ja vihkoja, joilla ei useinkaan ole isbn-tunnusta. Näitä voi kutsua pienpainatteiksi - jostain on päähäni tarttunut myös ajatus siitä, että näitä voisi kutsua myös galleriatason julkaisuiksi, aivan kuin jonkin näyttelyn oheislukemistoksi. 

Näissä pikkukirjasissa on ollut usein jotain ihan muuta kuin tietopuolista aineistoa tai edes proosaa, kuten löydettyä runoutta tai vanhoja blogeissa tai Facebookissa julkaistuja asukuvia. Osassa on ollut muualla käyttämättä jäänyttä aineistoa, kuten kirjasessa Poistoja kauhukirjasta, jonka tein, kun olin ottanut talteen poistamiani tekstinpätkiä vuonna 2020 ilmestyneestä kauhuhistoriastani Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Tosin kirja ei ole kovin käyttökelpoinen, koska siitä ei käy ilmi, miksi tekstit on otettu pois; toisaalta sen painosmäärä oli vain kymmenen. Kerran tein perheelle joululahjaksi perheen sanontoja keräävän kirjasen Kiviä ja kakkaa, jota tosin painoin kymmenen kappaletta eli siitä riitti muutama ylimääräinen kappale tuotantoni kerääjille. 

Seuraavassa joitain jollain tavalla tärkeitä omakustanteita, joissa on tietopuolista sisältöä. Joissain on isbn-tunnus, kuten Elokuvan aakkosilla. Valitettavasti kaikista ei löydy kuvaa. 

- Nummelin on Nummelin: tein jo 90-luvulla pienen vihkosen (nykyään sanottaisiin zine), jossa kerroin kavereitteni kanssa 80-luvulla tekemistäni elokuvista; teksti on mukana viime vuonna ilmestyneessä Onneksi vaimollakin on tuloja -kirjassa, johon  keräsin omaelämäkerrallisia tekstejä

- vastaava on Muisto kääpiökuninkaasta, jossa kirjoitin graduuni liittyen Hipsuvarvas autiolla saarella -kirjasta, joka oli ensimmäinen itse lukemani kirja joskus 70-luvun puolivälin tienoilla; tämäkin teksti on mukana mainitussa omaelämäkertakirjassa; nämä ovat kummatkin vuodelta 1997

- Ihmeen tuntua: pikkukirjanen, johon olin kerännyt tietoa 1930-1940-luvuilla Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa julkaistuista scifinovelleista; tieto on nyt tarkasteltuna puutteellista ja osin väärääkin, kun lähteitä ei tuolloin ollut olemassa tai käsilläni, mutta en ole aiheesta myöskään tehnyt toista opusta, osittain siksi että se laajenisi kohtuuttomasti, tiedostot ovat kyllä olemassa: kirjalla on kyllä älyttömän pitkä alaotsikko, mutta en tiedä, miten saman informaation olisi muutoin välittänyt; nyt antaisin sille alaotsikoksi "Tieteisnovelleja lukemistolehdistä", koska samantyyppinen alaotsikko oli myös kirjalla Viidestilaukeavat, jossa käsittelen "Länkkärinovelleja lukemistolehdistä"; tämä edeltää noin puolella vuodella varsinaista esikoisteostani Pulpografia, jonka tekemisestä se syntyi

- Elokuvan aakkosia (2015): pieniä tekstejä, joita luin ollessani Kinoklubi-nimisen tv-ohjelman kolumnisti tai pakinoitsija, eräänlainen Turun kirjeenvaihtaja; tämä oli aikaa, kun tein joka uutenavuotena pienen kirjasen, joskus runoja, joskus sähkökirjoja (traditio katkesi viime vuonna, kun oli muuta puuhaa) 

- Muutamia sanoja Porista: 50-vuotislahjaksi itselleni tekemä vihkonen, jossa on kolme kirjoitusta kotikaupungistani Porista; samana vuonna sain myös itselleni tehdyn juhlakirjan, ja pystyin joistain vahingossa näkemistäni vihjeistä päättelemään että sellainen on tulossa, joten saatoin tehdä itselleni vain tällaisen vaatimattoman painatteen

- Bagatelleja: viime vuonna synttärikirjakseni tekemä vihkonen, jossa on elokuva-arvosteluja ajalta, jolloin olin 14-20-vuotias sekä muutamia runoja ja yksi novelli 

Jani Virta: Rakkauden kouraisemat

Kuvakaappaus videolta.

Tuttavani, taiteilija ja runoilija Jani Virta pyysi minulta alustustekstiä YouTubessa julkaistulle saippuaoopperoiden henkeä tavoittelevalle elokuvasarjalleen, jonka esitys tänä viikonloppuna oli osa Space 81 -galleriassa järjestettyä Jani Petteri Virta Film Festivalia (olisi ehkä voinut julkaista tämän etukäteen, joku olisi saattanut lähteä paikan päälle katsomaan teoksia). Oletan, että Jani on vain lukenut tekstin paikan päällä eikä siitä tehty minkäänlaista monistettakaan, joten kyse on aidosta julkaisemattomasta tekstistä. Rakkauden kouraisemien avausjakso löytyy YouTubesta täältä. 

Jani Virta, liikkumaton liikuttaja

Muistelen, että jossain 1980-luvun suomalaisessa sketsiohjelmassa oli vanhojen suomalaisten maalaismelodraamojen pilaversio nimeltä "Vilja tuleentuu". Ehkä se oli Hepskukkuussa, sitä ainakin tiedän katsoneeni. 

Sen muistan, etten oikein ymmärtänyt näkemästäni mitään, koska olin niin vähän nähnyt suomalaisia maalaismelodraamoja. Silti (tai juuri siksi) pilaversio on jäänyt mieleeni, ainakin epämääräisten mielikuvien tasolla. 

On mahdollista kuvitella ihminen, joka ei ole nähnyt yhtään saippuaoopperaa, mutta on nähnyt useita pilaversioita niistä. 

Kuinka moni oli nähnyt aitoja amerikkalaisia saippuaoopperoita ennen kuin Kupla tuli Suomeen? Muistan että sarjan ensimmäinen jakso jäi näkemättä, koska Lake Placidin talviolympialaisten avajaiset tulivat samaan aikaan, ja isoveljeni kanssa päätimme katsoa mieluummin ne. Joka tapauksessa Suomessa ei ollut juuri esitetty mitään sarjaa, jolle Kupla irvaili. Suuri osa pilailun kohteista jäi varmasti tajuamatta. 

Hyvin moni on nähnyt David Lynchin käänteentekevän Twin Peaksin. Sen ensimmäisellä kaudella seurattiin tv:stä sarjaa, jonka nimi oli Invitation to Love. Sitä nähtiin muutamassa jaksossa muutamien yhteensä reilun kuudentoista minuutin ajan. Tahallisen kömpelöt tarinat keskittyivät luksuskerrostalon asukkaiden sekavaan elämään. En muista, olinko tuossa vaiheessa eli keväällä 1991 nähnyt vieläkään yhtään oikeaa saippuaoopperan jaksoa. 

Kauniit ja rohkeat on ilmeisesti ollut ensimmäinen aito amerikkalainen saippuaooppera, jota Suomessa on näytetty televisiossa. Muistan, että tyttöystäväni katseli sitä joka iltapäivä, kun tulin (itselleni poikkeuksellisesti) töistä neljän viiden aikaan. Otin melkein aina nokoset sarjan aikana enkä ole ehkä vieläkään nähnyt yhtään kokonaista Kaunarien jaksoa. 

Saippuaoopperoille on helppo nauraa. Parodioijat ajattelevat, että ivailu käy käden käänteessä: dialogi on älytöntä, näyttelijät yrittävät liikaa lukiessaan paperinmakuisia repliikkejään, juonenkäänteet ovat epäuskottavia, kaikki on vaalean- tai kirkkaanpunaista, miehillä on jykevät leukaperät. (Ronn Moss on muuten ilmoittanut tekevänsä lännenelokuvaa. Harvalla rajaseutujen miehellä on ollut varaa teettää yhtä miehekästä leukalinjaa.) 

Mutta koettakaapa itse tehdä tv-sarjaa, josta tulee joka päivä tai joka viikko uusi jakso ja jota ihmiset jaksavat seurata vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen! Sujuva typeryys on oma ammattitaidon lajinsa. (Ja muistakaa, että klassinen romaanikirjallisuus sisältää aivan yhtä epäuskottavia juonenkäänteitä. Oliver Goldsmithin Wakefieldin kirkkoherra anyone?) 

Onneksi Jani Virta ei ole lähtenyt helpon parodian tielle Rakkauden kouraisemat -sarjassaan, vaikka hellän pilailun kohteet ovatkin itsestäänselviä, jo alkaen reunoista pyöristetystä kuvaruudusta, joka vie ajatukset saippuaoopperoiden alkulähteelle, 1950- ja 1960-lukujen amerikkalaiseen televisioon. Uudempaa kerrostumaa on Mika Marttion vaporwave-tyylinen musiikki, jollainen mistä tahansa B- tai C-luokan saippuaoopperasta löytyy. (Samalla juuri musiikin käyttö tuo sarjan heti uuteen kontekstiin ja lakkaa viittaamasta saippuoihin.) 

Itsestäänselvyyksiä Virta välttelee muun muassa kirjallisuusviittauksilla. Salatuissa elämissä ei taatusti ole puhuttu Eila Kivikk'ahosta. Ylipäätään dialogin paperinmakuisuus korostuu siinä, miten vähän eri jaksojen keskustelut toisiinsa liittyvät. Välillä on kuin luettaisiin jonkinlaista runoutta, joka on ehkä sukua 2000-luvun alun flarfille. Rakkauden kouraisemat on ylipäätään sukua Anneli Nygrénin videoteoksille, joissa fanikulttuurin ja saippuaoopperoiden konventiot läpivalaistaan. 

Syvempiäkin teemoja Rakkauden kouraisemista löytyy. Virta näyttelee itse kaikki sarjan hahmot, minkä lisäksi hänet nähdään usein peilikuvana: ihmisen identiteetti on saippuaoopperoissa vain toisten heijastumaa, jokainen on kuin toisensa kaksoisolento. Samalla Virta ilmoittaa alkuteksteissä olevansa sarjan "luoja" ("created by" on amerikkalaisessa tv-maailmassa varmasti ihailluin fraasi). Hän on sarjan sisältämän universumin "prime mover", liikkumaton liikuttaja, jota ilman ei olisi mitään muutakaan ja johon muiden toiminta ei vaikuta. Näin Virta voi todellakin tehdä maailmassaan mitä haluaa.  

Turkulaisten kustantamojen lyhyttä historiaa

Pidin Turun kirjamessuilla pari viikkoa sitten parinkymmenen minuutin esitelmän turkulaisten kustantamojen historiasta. Aihe oli vain heitto Lounais-Suomen kirjailijoiden kokouksessa, jossa puhuttiin messuohjelmasta, mutta niin vain se meni messuorganisaatiossa läpi. Aiheesta ei ole nähdäkseni minkäänlaista tietoteosta, mutta käytin hyväkseni esimerkiksi Jouko Grönholmin  Turun Sanomiin kirjoittamaa juttusarjaa, josta varsinkin Auran kohdalla napsin suoranaisia sitaatteja. En ole niitä tässä versiossa kirjoittanut uusiksi omaksi tekstikseni, vaan olen merkinnyt kohdat, joissa siteeraan Grönholmia. Muutenkaan mistään syväluotauksesta ei kannata puhua eikä teksti jäsenny ihan kokonaiseksi artikkeliksikaan, mutta blogikontekstissa se ehkä puolustaa paikkaansa. Minun piti alun perin aloittaa jo 1700- ja 1800-luvuilta, mutta aikapulassa päätin, että aloitan suoraan 1900-luvulta, jolloin voi ehkä muutenkin varsinaisesti puhua modernista kustannustoiminnasta tai ainakin pienkustantamoista, joista tässä kaiken aikaa käytännössä on kyse, ehkä Sammakkoa lukuun ottamatta. Tekstistä varmasti puuttuu myös monia kustantamoita (ainakin yliopiston Kirja-Aurora tulee nyt tätä postausta tehdessä mieleen), mutta kuten sanottu, tarkoitus ei ollut pyrkiä kattavuuteen. Esitelmää pitäessäni myös hyppäsin joidenkin esimerkkien yli. Kuuntelemassa ollut Kari J. Kettula sanoi, että tästä pitäisi ehdottomasti tehdä jotain laajempaa. Saapa nähdä, ainakin jonkin apurahan tällaiseen varmasti saisi. 

Varsinaiset kirjankustantamot 1900-luvulla

1900-luvun alussa ei Turussa toiminut kustantamoja, vaikka pieniä kustantamoita muuten oli pitkin Suomea, yksi isoimmista eli Karistokin toimi Hämeenlinnassa ja Otto Andersinin kustantamo Porissa. Tampereella, Turun iänikuisella kilpakumppanilla, on myös ollut omia kustantamojaan, ja huokean viihteen alalla toimi esimerkiksi Isak Julin, jota voi verrata Porin Andersiniin. Myöhemmin Tampereen ehkä tärkeimpänä kustantamona on humanistis-yhteiskunnallinen tiedekustantamo Vastapaino, mutta myös muita. Lähimmäs yleiskustantamoa Tampere on päässyt Semicillä, tämä kun julkaisi paljon sarjakuvia 1980-2000-luvuilla. Tampereesta on tullut myös merkittävä spefikustantamo Vaskikirjojen ja osittain kirjailijoiden oman osuuskunnan Osuuskumman myötä.  

Aura

Ensimmäisenä varsinaisena kirjankustantamona Turussa voidaan pitää vuonna 1942 perustettua Auraa, joka toimi Yliopistonkatu 25:n hienossa uusrenessanssitalossa. 

Aura on "perustettu ja toimii Turussa "Suomen kirjallisen kulttuurin, kirjapainotaidon ja kustannustoiminnan vanhalla ja perinteistä rikkaalla syntymäseudulla". Nostalgisena väikkyvän liikemerkin A-kirjain tarkoittaa kustannusosakeyhtiö Auraa, joka toimi Turussa kahdeksisen vuotta 1940-luvulla (Jouko Grönholm).

Asiaa oli ilmeisesti pohdittu jo 1920-luvulla, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin asia eteni niin pitkälle, että vuonna 1942 kustannusliike todella perustettiin. 

"Auran taustavoimiin kuului sekä akateemisia vaikuttajia - esimerkiksi professori Einar W. Juva - että kirja-alan ammattilaisia, varsinkin Yrjö Korte. Kirjailija Harri Raitis sanoo eräässä artikkelissaan (Suomen Turun numerossa 3/2000), että alkuvaiheessaan Auralla oli mitä kiintein yhteys Turun yliopistoon, sillä osakeyhtiön perustivat samat henkilöt, jotka muodostivat yliopiston talousvaliokunnan. Kustantamon keskeisin voimatekijä oli kauppaneuvos Aapo Laurén." "Yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja Arvo Viljanti oli myös Varsinais-Suomen maakuntaliiton perustaja ja sihteeri." (sitaatit Jouko Grönholm)

Aura julkaisi elinaikanaan peräti 300 kirjaa eikä sitä voi pitää minään pienkustantamona, ja sen kustannusohjelma oli kunnianhimoinen. Lisäksi kustantamolla oli ohjelmassaan hittejä, kuten ruotsalaisen Vilhelm Mobergin romaanin Ratsasta tänä yönä!, jota oli sota-aikana tarjottu Otavalle, mutta siellä romaania ei katsottu syystä tai toisesta hyvällä, joten kustannusoikeudet menivät Auralle. (Otava kyllä otti kirjasta myöhemmin uusintapainoksia, 

Aura myös julkaisi ensimmäisen kirjamittaisen Franz Kafka -suomennoksen, nimittäin Oikeusjutun vuonna 1945, suomentaja Aukusti Simojoki. Jos Kafkan raskas proosa heikottaa, kannattaa ehkä kääntyä Simojoen suomennoksen puoleen, sitä on tyylillisesti helpotettu huomattavasti. Auran Oikeusjuttu edelsi novellikokoelmaa Nälkätaiteilija melkein 15 vuodella! (Tästä käännöksestä on otettu useita painoksia, vaikka se ei nähdäkseni ole uskollinen Kafkan tyylille, viimeisin vuonna 2024. Käännöksen oikeudet ovat jossain vaiheessa menneet WSOY:lle, en tiedä millä diilillä.)

Lisäksi Aura julkaisi Eeva-Liisa Mannerin esikoiskokoelman Mustaa ja punaista vuonna 1944. Se on toki hyvin erilainen kuin Mannerin myöhemmät runokokoelmat, mutta ei voi tietää, vaikka runoilijan ura olisi katkennut ilman ensimmäistä kustantajaansa. Samalla siinä Manner käsittelee samanlaisia teemoja kuin runoudessaan myöhemminkin, kuten lapsuutta Viipurissa. Lisäksi siinä ilmestyi Mannerin suomennoksia esimerkiksi Hermann Hessen runoista.

Aura oli merkittävä myös siinä mielessä, että tuleva Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo työskenteli Aurassa kustannustoimittajana vuoden verran alle kolmikymppisenä. 

Auran tarina päättyi 1950-luvun alkuun taloudellisista syistä. 

Armo Hormia. (Lähde: Wikipedia.)

Tajo

Tajon perusti Armo Hormia, legendaarinen kulttuurihahmo, joka oli pappissuvusta ja jonka veli Osmo Hormia oli kirjallisuudentutkija. Armo Hormia oli psykiatri, ja Turun yliopiston hermo- ja mielitautien klinikan apulaisylilääkärinä 1956-61 ja vuodesta 1961 Turun vankimielisairaalan ylilääkärinä. Hän toimi myös Turun Mielenterveysseuran puheenjohtajana, mistä syntyi uuden kustantamon ensimmäinen kirja. 

Tajon perustamisesta on sanottu, että 1960-luvulle tultaessa kaupungin kulttuuripiirejä oli alkanut harmittaa, että kaupungissa ei ole kustantamoita, niin kuin Helsingissä ja Tampereella. Mielestäni tämä liittyy siihen, että turkulaiset eivät ole muutenkaan kovin hanakoita toimimaan yhdessä. Turkulaiset ovat koti-ihmisiä, niin kuin Otro Kontturi sanoi 60-luvun alussa dokumenttielokuvassa Kolmen kaupungin kasvot. 

On sanottu, että Tajon toimitilat Uudenmaankadulla olivat 1960-luvun alkupuoliskolla merkittävä kohtaamispaikka. Kustantamon kirjallisena johtajana  oli Turun Ylioppilaslehden kriitikkona tunnettu Pekka Kapari. Armo Hormia julkaisi tai julkaisutti Tajolla myös omia kirjojaan, kuten seuraavat:

Ihmisen ongelmia Turun mielenterveysseuran julkaisuja 2. Omakustanne, Turku 1962

Tunnetko itsesi? Turun mielenterveysseuran julkaisuja 3. Tajo, Turku 1963

Älä pelkää. Turun mielenterveysseuran julkaisuja 4. Tajo, Turku 1963

Suomen Turku = Åbo. Valokuvat, suunnittelu ja taitto Matti Uusi-Honko. Kuvatekstit Armo Hormia. Tajo, Turku 1964

Uusi omatunto. Tajo, Turku 1964. 

Kustantamon toiminta painottui hyvään kaunokirjallisuuteen, mm. Allen Ginsbergin runoista koottu kokoelma Kuolema van Goghin korvalle, Ilja Ehrenburgin Julio Jurenito ja eteläamerikkalaisen runouden antologia Näin ihminen vastaa. Tajo oivalsi kustannusohjelmassaan jo silloin, että ranskalainen J. M. G. Le Clézio tultaisiin kruunaamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla syksyllä 2008, koska julkaisi vuonna 1965 romaanin Raportti Aatamista Olli-Matti Ronimuksen suomennoksena. Yllättävä veto oli myös kauhukirjailija Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa, joka tuli samassa Nykyromaaneja-sarjassa vuonna 1964. Ilmeisesti nykykirjallisuus ei kuitenkaan lukijoita niin kiinnostanut, koska sarja jäi kolmeen teokseen. Samanlaiset ongelmat ovat kohdanneet kulttuuritietoisia pienkustantamoita sittemminkin. 

Ginsbergin runo "Huuto", joka luettiin Yleisradiossa, nostatti eduskuntakeskustelun, ja Tajo julkaisi "Huudosta" myös pienen vihkopainoksen jaettavaksi kansanedustajille ja kriitikoille, mutta sitä ei päästetty kirjakauppamyyntiin. Julkaisuohjelmassa oli niin turkulaisia murrepakinoita kuin poliittista historiaakin. Edellistä edusti esimerkiksi Allan Aarnion Seissi ja karjufläski, jossa on nuoren Ismo Kajanderin tekemä kansi, jälkimmäistä puolestaan Keijo Korhonen mm. kirjalla Linjoja puoleltatoista vuosisadalta. Rahaa Tajo sai julkaisemalla pieninä sievinä lahjakirjoina amerikkalaisen Joan Walsh Anglundin pikkuruisia lastenkirjoja, joissa on toivoa ja rauhallisuutta korostavia pieniä mietelauseita ja söpöjä kuvituksia. Näitä suomensi Armo Hormia itse salanimellä Lahja Kömi. 

Tajon ja Hormian glooriaa heikentää huomattavasti se, että vuosikymmeniä myöhemmin Hormian puoliso Aiju von Schöneman kirjoitti muistelmissaan Hormian pahoinpidelleen häntä useita kertoja avioliiton aikana. Murroskausina muutosta ajavat ihmiset ovat usein itse hulluja ja syypäitä moneen. Tuula-Liina Varis kirjoitti muistelmissaan Hormiasta näin: 

Armo ei pidä minusta enkä minä hänestä. Tai minä pelkään häntä. Hän tuntuu arvaamattomalta kuin villieläin tai mielipuoli; kuin voisi yhtäkkiä tehdä ihan mitä tahansa. Armo esiintyy meille koppavasti kuin Pentti olisi elänyt suuren osan elämäänsä hänen kustannuksellaan. Juovuksissa hän riehuu kuin hunni. Junassa kotimatkalla ihmettelen ääneen, miten Pentti voi pitää koko ajan vinoilevaa, röyhkeää ja kännissä täysin tolkutonta Hormiaa ystävänään. Olen herännyt yöllä siihen, että Armo istuu sänkyni päässä ja puristelee molemmin käsin rintojani. Rupean kiljumaan ja repimään Penttiä hereille. Pentti käskee Armon painua helvettiin. Pentti sanoo, että Armo on poikkeuksellisen älykäs. Se kompensoi kaikki ne hölmöilyt ja jopa ne osin kyseenalaiset keinot, joilla hän hankki rahansa.

Tajon viimeiset kirjat ilmestyivät vuonna 1970, ne olivat laajat kokoelmat Parantava nauru ja Venäläinen nauru. Jälkimmäistä kirjaa ei varmaan moni tällä hetkellä kuvittelisi lukevansa. 

Cultura

Tajon jälkeen kesti pitkään ennen kuin alalle tuli säännöllisemmin toimivia kustantamoita, toisin sanoen turkulaisten koti-ihmismäisyys jälleen kerran lisääntyi. Täällä kyllä nähtiin sellaisia marginaalisia ilmiöitä kuin naantalilais-turkulaisen uusnatsin ja mystikon Pekka Siitoimen melko laajakin kustannustoiminta sekä Cocktail-nimellä ilmestynyt seksilehti ja sen kylkiäisenä julkaistu seksipokkarisarja, jonka melkein kaikki kirjat olivat käännöskirjoja, joko englannista tai tanskasta suomennettuja. Sarjassa ilmestyi myös turkulaisen Harri Kumpulaisen - joka kuoli melko vastikään melkein 80-vuotiaana - kirjoittama Ryhmäseksiä, jonka hän oli tehnyt omien sanojensa mukaan viikonlopun aikana ja myynyt kustantamolle, joka julkaisi sen väärällä nimellä ja amerikkalaisen kirjailijan salanimellä. 

Kesti 1980-luvun loppuun ennen kuin kaupungissa alkoi taas tapahtua. Ensimmäinen kustantamo, joka julkaisi useampia kuin yhden tai muutaman kirjan, oli käytännössä vasta vuonna 1990 Turussa perustettu ja täällä jonkin aikaa toiminut Cultura, jonka perustivat nuortenkirjailija ja kirjastonhoitaja Kari Vaijärvi ja Turun kirjamessujen legendaarinen perustaja ja pitkäikäinen toiminnanjohtaja Kari J. Kettula. Vaijärven omien kirjojen lisäksi Cultura julkaisi mm. Kettulan esseitä nimellä Katsoja kiipeää näyttämölle. Cultura julkaisi kirjastoalan pamfletteja ja tutkimuksia sekä useita lasten- ja nuortenkirjoja, sekä esimerkiksi Mirva Saukkolan väitöskirjan nuortenkirjallisuudesta. Kiinnostavimpia Culturan kirjoista voivat olla J. K. Ihalaisen varhaiset teokset, kuten Jättiläisten maa: vendien ja vandaalien muinaishistoria, joka ilmestyi vuonna 1995. Sittemmin Cultura on muuttanut Espooseen ja elänyt hiljaiselämää viimeiset 10-15 vuotta.

1990-luvulla alkoi muutenkin tapahtua. Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen perustivat runousyhdistys Nihil Interitin vuonna 1993, ja se alkoi seuraavana vuonna julkaista edelleen ilmestyvää runolehteä Tuli & Savua. Nihil Interit julkaisi myös varsinkin alkuvuosinaan useita runokirjoja, kuten Seppo Lahtisen Hampaan. Yhdistyksen ja lehden tekijät ovat kuin suomalaisen runouden kuka kukin on: 

Markus Jääskeläinen 1993-1996

Ilkka Koponen 1996-1997

Tuomo Karhu 1998-2000

Johanna Venho 2000

Rita Dahl ja Janna Kantola 2001-2002

Leevi Lehto 2002-2003

Miia Toivio 2003-2006

Teemu Manninen 2006-2007

Harry Salmenniemi 2007-2008

Henriikka Tavi ja Mikael Brygger 2008-2010

Kristian Blomberg ja Mikael Brygger 2010-2013

Pauli Tapio, Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2013-2014

Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2014-2015

Anna Tomi ja Vesa Rantama 2016-2017

Juha-Pekka Kilpiö 2018-

Sammakko

Culturaa isompi ja tärkeämpi on Sammakko, joka perustettiin vuonna 1996. Sammakosta on sittemmin tullut yksi Suomen tärkeimpiä kustantamoita, joka julkaisee laatukirjallisuutta monella alalla, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Sen oma kauppa Humalistonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa on tärkeä turkulainen kohtaamispaikka. 

Aika näyttää, mitä kaupalle tarkoittaa rautatieaseman lopullinen siirtyminen Logomon kohdalle, koska asema tarkoitti taajaa jalankulkua Humalistonkatua pitkin, mikä taas on pitänyt sen virkeänä kauppakatuna. Sehän on nyt jo osittain tyhjentynyt liikennejärjestelyjen ansiosta.  

Joka tapauksessa Sammakon ensimmäiset kirjat ilmestyivät vuonna 1996. Kustantaja, aiemmin yhden runokokoelman Hammas julkaissut Seppo Lahtinen on kertonut, että hän ei ensimmäistä kirjaa tehdessään tiennyt edes, että kirjoissa pitää olla ISBN-tunnus. Kustantamon ensimmäinen kirja oli Lahtisen vanhan suosikin, amerikkalaisen runoilijan Charles Bukowskin käännösvalikoima Rakkaus on koira helvetistä, ja sen ensipainoksesta näkee, että maasta pienikin ponnistaa.

 

(Tämä ei mielestäni ole ensipainos, joka on ankeamman näköinen.)

Sammakko on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä yleiskustantamoista Suomessa, joka julkaisee paljon kauno- ja tietokirjallisuutta. Sammakko on myös päässyt eroon ensimmäisten kirjojen amatöörimäisestä ulkoasusta, ja kirjojen ilmettä on kehitetty tarkasti. Kustantamon katalogista on vaikea ja turhaakin nostaa esille joitain tiettyjä kirjoja, mutta mainitaan esimerkiksi Panu Savolaisen ja Aleks Talven hieno opus Arkkitehtuurimme vuosituhannet, joka sai viime vuonna vuoden historiateos -palkinnon. Kustantamo on tehnyt erityistä työtä amerikkalaisen beat-kirjallisuuden saattamisessa suomeksi, ja esimerkiksi Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin ilmeisesti kaikki proosateokset ovat olleet koko ajan saatavilla Sammakon kautta. 

Enostone, Faros, Savukeidas

Sammakko veti perässään myös muita kustantamoja, ja aika oli muutenkin otollinen pienkustantamoille. Kirjallisuus näytti kiinnostavan, ja tämä oli myös niin sanotun Turun runoliikkeen aikaa, jolloin nimenomaan täältä näytti nousevan kiinnostavia runoilijoita, kuten Tapani Kinnunen, Juha Kulmala ja Kari Aartoma. Naisrunoilijoita olivat mm. Pauliina Haasjoki, Jenni Haukio ja Reetta Niemelä. Toisaalta samaan aikaan esim. Nihil Interitin toiminta alkoi siirtyä Helsinkiin. 

Myös painaminen tuli halvemmaksi. Kustantamot rupesivat painattamaan kirjoja ulkomailla, eniten ehkä Baltian maissa, joissa kustannukset ovat halpoja ja kirjojen toimitus myös edullista. Halvan painattamisen perässä mentiin välillä jopa niin kauas kuin Intiaan, ja kustantaja sai pelätä, kaappaavatko Adeninlahden somalialaiset merirosvot konttialuksen, joka kirjoja Suomeen kuljetti. 

Yksi ensimmäisiä Sammakon perässä tulleita kustantamoja oli Enostone, jonka Vesa Niinikangas ja Matti Juhani Särkkä perustivat vuonna 1999. Enostone julkaisi runoutta ja paljon paikallisia kirjailijoita, kuten Särkän omia teoksia. Myös Juhani Branderin ensimmäiset teokset ilmestyivät Enostonelta. Enostone siirtyi vuonna 2015 Vesan pojalle Kallelle, joka on luotsannut kustantamoa vaikeina aikoina ja julkaissut mm. nobelistirunoilija Louise Glückiä. Enostone tosin joutui julkisuuteen, kun kävi ilmi, ettei se ollut pystynyt maksamaan tekijöille rojalteja teosten myynnistä. Kallen aikana Enostone on tosin siirtynyt pääkaupunkiseudulle eikä sikäli enää kuulu tähän esitykseen.

Turkulaisen kustantamisen suurimpia menestystarinoita monessakin mielessä on ollut Savukeidas, jonka nuori runoilija Ville Hytönen perusti kaverinsa Erno Selänteen kanssa vuonna 2001. Se aloitti tietenkin runoilla, mutta laajensi nopeasti esseistiikkaan, klassikkokäännöksiin ja vastaaviin kulttuuritekoihin. Kustantamo tuli tunnetuksi siitä, että kirjoja myytiin halvalla kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa, ja kahden, viiden ja kymmenen euron kirjat tekivätkin kauppansa. Myyntipaikat olivat vilkkaita, ja monet kirjailijat ja muut alan toimijat hengailivat paikalla, koska Hytösestä ja Selänteeltä saattoi saada viinilasillisen tai maustettua vodkaa. Itse olen kokenut yhden elämäni pahimmista migreeneistä, kun erehdyin juomaan juuri tällaista maustettua vodkaa, jota Ville Hytönen oli tuonut jostain entisestä Neuvostoliiton tasavallasta. 

Savukeitaan toiminnassa oli mielestäni paljon kritisoitavaa. Kirjat olivat halvan näköisiä ja niitä oli hankala lukea, kun ne saattoivat ratketa liimauksistaan, jos ne avasi niin että näki kaiken tekstin. Kustantamo ei myöskään maksanut tekijöille kovin paljon, käytännössä kaikki palkkiot olivat alle alalla totuttujen. Esimerkiksi esseisti Antti Nylén, joka on varmasti yksi tärkeimpiä 2000-luvulla debytoineita suomalaisia kirjailijoita, on kirjoittanut saaneensa parhaimmillaan tuhansia kappaleita myyneistä esseekokoelmistaan "ropoja". Savukeitaan aloittamat toimintatavat ovat joka tapauksessa nousseet alalla uudeksi standardiksi. 

Joka tapauksessa Savukeidas sai ennakkoluulottomasta, rohkeasta ja laadukkaasta kustannustoiminnasta Nuori Voima -palkinnon vuonna 2006. Ja onhan Savukeitaan lista komea: Nylénin lisäksi he julkaisivat muun muassa Virginia Woolfia, James Joycea, Stephané Mallarmea, Cesar Vallejoa, suomalaisen kokeellisen runouden kummisetää Leevi Lehtoa, englantilaista kauhuromantiikkaa, ja niin edelleen. He olivat myös nyttemmin muusta tunnetun Jenni Haukion ensimmäinen (ja hänen omien runojensa suhteen ainoa) kustantaja. Kirjoja tuli nähdäkseni yhteensä reilu 300. Savukeitaan merkitys 2000-luvun alun Suomen mentaaliseen maisemaan on ollut valtava, myös huonossa mielessä, koska Savukeitaan esseisteihin kuului aluksi esimerkiksi Timo Hännikäinen, joka näin sai näkyvän kanavan kansallis-konservatiivisille näkemyksilleen, jotka sittemmin kovenivat suoranaiseksi fasismiksi. 

Savukeidas lopetti toimintansa vuonna 2018. Lopettaminen alkoi varaston tyhjentämisellä, ja kustantamon kerrotaan myyneen viikossa 20 000 kirjaa. Itseltäni jäi saamatta toimittamaani satukirjaa Vuoripeikkoja yksi laatikollinen, koska sitä ei saatu kaivettua joissa muiden kirjojen alta. Hytönen sanoi julkisuudessa, etteivät koskaan maksaneet palkkaa itselleen. 

Muita kustantamoita

Muita 2000-luvun alussa perustettuja turkulaisia kustantamoita ovat olleet kulttuurihistorian tutkijan Hannu Salmen perustama Faros-kustannus (2002), historian, arkeologian ja kulttuurialan tietokirjoja julkaiseva Sigillum (2006) ja Turun sarjakuvakauppaan kytkeytyvä Zum Teufel, joka on julkaissut eniten sarjakuvaa, mutta jonkin verran myös muuta, kuten toimittamani kokoelman Susikoira Roi -vitsejä. Zum Teufel on perustettu vuonna 2005, ja se on varmasti yksi tärkeimmistä suomalaisista sarjakuvakustantajista nykyään. Zum Teufelin alamerkki oli Lempo Kustannus, jonka kautta tuli mm. Petri Hiltusen Kalkkaro-lännensarjakuvaa.

 

Toimittaja-kirjailija Harri Kumpulainen perusti vuonna 2007 Turbatorin, jolle itse tein parikymmentä kirjoja vajaan kymmenen vuoden aikana. Toimitin Harrille antologioita, joissa oli joko uusia tai vanhoja novelleja jossain tietyssä lajityypissä eli dekkareita, kauhua, länkkäreitä, erätarinoita, joulunovelleja ja niin edelleen. Oudoin ja muistettavin kirja lienee ollut On Suurten muinaisten aika, jossa oli Paavo Väyrys -aiheisia kauhunovelleja. Enemmän Turbator tietenkin julkaisi muita kirjoja, esim. Kumpulaisen omia scifinovellikokoelmia ja Boris Hurtan kauhunovelleja ja muuta, myös Turkuun ja Turun historiaan liittyvää kirjallisuutta. (Tätä ei lukenut tässä alun perin, mutta vaikka työskentelin Turbatorille, niin olen ensimmäisenä sanomassa, että kustantamon toiminnassa oli paljon kritisoitavaa niin kirjojen ulkoasun kuin palkkioidenkin suhteen.) 

Kaikenlaista toimintaa on ollut sittemmin jatkuvasti. Fabriikki Kustannus vaikuttaa toimineen vain muutaman vuoden 2010-luvun lopulla, vaikka se julkaisi kiinnostavia käännöskirjoja kielialueilta, joita ei muuten täällä juuri huomattaisi. Samalla se julkaisi ensimmäisen ja edelleen ainoan Shirley Jackson -suomennoksen Me olemme aina asuneet linnassa. Fabriikkia veti suomentaja Laura Vesanto, joka samalla käänsi suuren osan kustantamon kirjoista. Runoilija Tommi Parkko perusti vuonna 2019 Kustantamo Parkon, joka julkaisee käännösrunouden klassikoita, kuten Dylan Thomasia ja Apollinairea. 

Tarke julkaisi mm. Anton Montin esikoisteoksen,
joka käsitteli kiinnostavasti Italian sodanjälkeistä fasismia.
Monti on sittemmin julkaissut useita teoksia samantyyppisistä aiheista. 

Pienempiä projektiluontoisia kustantamoita ovat viime vuosina olleet mm. Kaarna Kustannus ja Kustantamo Kita. Itse olin kymmenisen vuotta sitten perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä Kustantamo Tarketta, jonka piti julkaista tietokirjoja, mutta se lopetettiin, kun huomattiin, ettei toiminnasta pysty tosiaan maksamaan kenellekään palkkaa eikä kenelläkään ollut myöskään aikaa ja kiinnostusta kiertää maata erilaisissa tapahtumissa Savukeitaan tapaan. 

Timo Ronkaisen kansikuva ammatillisiin muistelmiini, 
jotka julkaisin Helmivyön kautta. 

Vuonna 2016 perustin Helmivyö-nimisen kustantamon, joka julkaisee pelkästään niin sanottuja tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan vain kun niitä tilataan. Näin toiminnan kulut ovat mahdollisimman pienet, kun ei tarvitse painaa kirjoja esim. kolmeasataa tai tuhatta kappaletta, joista saa myytyä vain pienen osan. Olen Helmivyön kautta julkaissut omia projektejani, kuten edelleen kaikenlaisia novelliantologioita, tai vanhojen loppuunmyytyjen kirjojeni uusintapainoksia, usein korjattuna tai täydennettynä, sekä itseäni kiinnostavia tietokirjoja, kuten Lauri Piispan erinomaisen elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä käsittelevän teoksen. Elokuvakirjoja on muutenkin lähiaikoina tulossa, kuten Jari Mäkilän teos Turun elokuvateatterien historiasta. Mutta näkyvyys ja myynti ovat vähäisiä, niin kuin suurimmalla osalla kirjoja nykyään muutenkin. 

Lopuksi

Onko Turussa ollut laajaa yleiskustantamoa vai ovatko turkulaiset kustantamot olleet aina marginaalisia kulttuurikustantamoita? Aura pyrki laaja-alaiseksi taloksi 1940-luvulla, ja Sammakko on sellaiseksi tullut, tosin vahvalla kulttuuripainotuksella. Savukeitaan kirjoista suurin osa oli loppujen lopuksi aika marginaalisia, ja kirjojen ulkoasu sai ne osittain pysymäänkin marginaalin puolella. Turussa ei ole myöskään ollut sellaisia viihteeseen keskittyviä kustantamoja kuin Hämeenlinnassa 1940- ja 1950-luvuilla toiminut Nide.  

En tiedä, mistä tämä johtuu, vaikka tietysti kaiken elämän keskittyminen Helsinkiin on yksi syy. Tampereellakaan ei ole Otavaa tai WSOY:ta vastaavaa kustantamoa ollut. Arvelen, että kyse on ainakin osittain normaalista turkulaisesta pidättyväisyydestä ja siitä, että täällä ei ole kuitenkaan uskallettu haastaa muuta maata paitsi puheiden tasolla. Samahan näkyy edelleen esim. rautatieasemaa ja matkakeskusta koskevassa keskustelussa ja toiminnassa. Onneksi täältä on kuitenkin löytynyt Ville Hytösen, Harri Kumpulaisen, Hannu Salmen ja Seppo Lahtisen kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä. 

PS. Loppuun vielä listaus aiempien vuosisatojen kustantamoista, joista en kuitenkaan puhunut, mutta joista keräsin pientä listaa, mukana myös lähdeteoksia ja yksi linkkikin: 

- Johan Winter

- Merckell, Henric Christopher (kirjapaino, Turku, 1706-1730) 

Johannes Gezelius vanhemman perustama kirjapaino. Gezeliusten kirjapaino. Suomen kuninkaallinen kirjapaino virallisesti vuodesta 1680.

- Frenckellin kirjapaino: https://www.ts.fi/puheenvuorot/1074335534

- J. W. Lillja  (29. elokuuta 1817 Dragsfjärd – 18. helmikuuta 1878 Turku): J. W. Lillja 1817-1878 : kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi

- Gustaf Vilhelm Wilén (26. heinäkuuta 1835 Turku – 3. tammikuuta 1919 Turku)

EDIT: korjattu Kari J. Kettula Culturan toiseksi perustajaksi, ja lisäksi korjattu kohtaa Savukeitaan Hytöselle ja Selänteelle maksamista palkoista.