keskiviikkona, toukokuuta 04, 2022

Helmivyön päiväkirja 2021


Kulttuurivihkot oli reilu vuosi sitten tekemässä pienkustantamoaiheista teemanumeroa, ja ehdotin, että voisin pitää jonkin aikaa päiväkirjaa siitä, mitä kaikkea teen oman kustantamoni Helmivyön eteen. Päätoimittaja Elias Krohn piti ehdotuksesta, ja rupesin tekemään päiväkirjaa ja kirjasin ylös kaikenlaista hyvin arkipäiväistä, mitä Helmivyön kirjoihin liittyi, niin ideointia kuin käytännön toteutustakin. Mutta niin vain kävi, että välillä unohdin pitää päiväkirjaa (ajattelin että täydennän sitä jälkeenpäin sen perusteella, mitä muistan kirjojen tekemisestä), mutta lopulta kävi niin, että homma unohtui. Deadline meni eikä Kulttuurivihkojen päätoimittajakaan jutun perään kysellyt. 

En tiedä, kuinka hyvin tämä olisi toiminut lehdessä. Aika nopeasti kävi myös selväksi, ettei tämä olisi ollut aito päiväkirja (voiko keksitty päiväkirja olla koskaan aito?), vaan pikemminkin harkittuja tekstipätkiä, jotka on kirjoitettu lukija mielessä, ei vain itselle muistiinpanoiksi. Juttu myös alkaa keskeltä tapahtumia eikä pääty mihinkään - sitä olisi siis tarkemmin pitänyt rajata. 

Mutta ehkä tänne blogiin tämä sopii hyvin, myös muistutuksena Helmivyön toiminnasta. Sinänsä viime vuoden kevät oli erikoista aikaa, koska julkaisin silloin kustantamoni kautta hirveän määrän kirjoja. Olen kutsunut sitä "Helmivyön hulluksi kevääksi"; silloin monet pitkään tekeillä olleet kirjat vain lopulta valmistuivat. Syksyllä toiminta hiljeni, koska keskityin kirjoittamaan paria muuta kirjaa muille kustantamoille, mutta silti viime vuoden aikana ilmestyi peräti 29 kirjaa, mikä on yhden miehen kustantamolle aikamoinen määrä! Toki en ole itse tehnyt kirjojen kansia (paitsi viimevuotisista yhden, Juhani Ahon rautatietarinoiden koosteen, ja pidänkin kantta aika huonona ja anakronistisena), mutta ideoinnin, kustannustoimittamisen, taiton ja muun teen usein itse. (Reijo Valta on käytännössä aina taittanut itse toimittamansa tai kääntämänsä opukset, samoin Timo Ronkainen taittoi itse Tintistä Fogeliin -kirjansa sekä Makaroonikirjan.) 

Markkinointi jää tietysti aika vähäiseksi, mutta ainakin ennen inflaatiota ja Ukrainan sotaa sillä ei ollut kauheasti väliä - tänä keväänä on huomannut selvästi kirjamyynnin vähentyneen. Samaa ovat sanoneet muutkin pienkustantajat, mutta en tiedä, mikä on tilanne isoilla kustantamoilla tai kirjakaupoilla. Ilmeisesti verkkokauppa on hiljentynyt, ja Helmivyö taas ei ole pystynyt kunnolla panostamaan kivijalkakauppoihin (asia, johon aina vannon itsekseni, että kohta tulee muutos, samoin kuin siihen että Helmivyö viimeinkin saisi kunnon sivut). 


Helmivyön päiväkirja, kevät 2021


4.3.

Parhaat projektit ovat helpoimpia. Timo Ronkainen taittoi ja teki kannet kirjaan Tintistä Fogeliin, johon hän oli kerännyt joukon erilaisia sarjakuva-arvosteluja uransa varrelta. Sarjakuva-aiheiset kirjat kiinnostavat sen verran intensiivisesti pientä porukkaa, että tällainenkin kannattaa julkaista. 


8.3. 

Lainasin Gerstäckerin Kirouksen kirjastosta ja nyt huomaan, että minulla on sama kirja työpöytäni vieressä olevassa kasassa. [Liittyy tähän kirjaan.]


23.3.

Jälleen kerran käyn läpi skannattua tekstiä Kumpulaisen Seksikoulusta. Huomaa kyllä, että teksti on nopeasti kirjoitettua, kun yksityisetsivä kiroaa, ettei muistanut pyytää valokuvaa tytöstä, jota häntä on pyydetty etsimään, vaikka tämän luulisi olevan edellytys löytämiselle. Kohtaus myös esiintyy käytännössä kaikissa yksityisetsivädekkareissa, joissa etsitään jotakuta kadonnutta (eli noin kolmanneksessa yksityisetsivädekkareista). Toisaalta hyvä, että kirjoittaja on sen edes tässä kohtaa tajunnut. 

Lisäksi tein Ossi Kokon länkkäreihin alaviitteet loppuun. Eihän niitä ollutkaan kuin 127 kappaletta alle 60 sivun tekstissä. 

Sisällysluettelon tekemisen ja oikoluennan jätän huomiselle. 

Yritän vielä päivän viimeisenä työnä muuttaa Kumpulaisen Seksikoulua tekstiksi, mutta netin ilmaisohjelma menee joka kerta jumiin. 


25.3.

Sain viimeinkin Salme Setälän Arpalipun uusintapainoksen taiton valmiiksi. Kirja oli aikamoinen urakka muutenkin, jossa itse sähelsin koko ajan, hukkasin kirjasta yliopiston kirjastossa tekemäni valokopiot, sekoitin skannaukset toisen kirjan skannauksiin ja jouduin lopulta skannaamaan kymmeniä sivuja senkin jälkeen kun olin luullut jo koko kirjan selvittäneeni. Sitten lopulta huomasin, että kirja olisi koko ajan löytynyt kaupunginkirjastosta, josta olisin saanut sen kotilainaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... 

Odottelen enää Laura Honkasalon esipuhetta, sitten pitää tilata kirjaan kansi. 

Lehdessä luki Sofia Belórfiin liittyvän huijauskirjan yhteydessä, että nyt markkinoidaan jo joulun kirjoja. En ikinä Helmivöineni pääse tähän systeemiin kiinni. 

Tein listan Helmivyön keskeneräisistä kirjoista. Niitä tuli yhdeksän, enkä laskenut mukaan sellaisia kirjoja, jotka ovat passiivisessa teossa, ts. kirjoja, joita teen aina välillä, kun tulee joku sopiva teksti eteen. Näistä yksikään ei ole sellainen, jota voisin kuvitella näkeväni Prismassa. Ehkä Salme Setälän Arpalippu voisi juuri ja juuri toimia, samoin Elinan Makaroonikirja, mutta sekin on ollut sellainen savotta, että se ei olisi ehtinyt mihinkään joulumarkkinointiin. 


29.3. 

Sain muutettua loputkin skannaukset Kumpulaisen Seksikoulusta tekstiksi. Vielä pitää etsiä tikuilta ja muilta pari Kumpulaisen seksinovellia, joita myös tulee kirjaan mukaan. Ei jaksaisi käydä yliopiston kirjastossa etsiä niitä enempää, vaikka tietysti kirjasta tulisi parempi ja tuhdimpi mitä enemmän novelleja olisi mukana. Seksikoulu on itsessään tosi lyhyt teksti, vähän päälle 13 000 sanaa, alle sata tuhatta merkkiä. Se on siitä jännä vanha seksikirja, että siinä ei ole käytännössä lainkaan pakottamista, saati raiskauksia. Nähdäkseni kaikki seksiaktit kirjassa ovat konsensuaalisia. 



31.3.

En oikein keksinyt mitä tänään tekisi. Kävin läpi useita keskeneräisiä kirjoja ja tein niihin pieniä lisäyksiä, kuten panin sivunumerot ja tietosivujen tiedot paikalleen. Yhdelle kirjalle keksin nimen. Latasin Pulpografia Eroticaa varten kirjoituskonefontin (en ole kauhean haka tällaisissa hommissa, mutta onnistui lopulta) ja vaihdoin otsikoiden fontin. Olisin kirjoittanut Jalmari Hahlin Haoma ja Anahita -romaanin (1900) uusintapainoksen esipuheen, mutta Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista puuttui jostain syystä Valvoja-lehden vuosikerran toinen puolisko, jossa kirjasta olisi ollut ilmeisesti ainoa julkaistu arvostelu! 

Minna Canthin sadut tulivat viimeinkin eilen. Kansi on erittäin hieno, mutta en ole kovin tyytyväinen omaan taittooni, se näyttää vähän amatöörimäiseltä. Henri Joelan kuvat ovat hienot, vaikka hän ei ole ihmisten kuvaajana parhaimmillaan. Toki kuvat ovat täysin epäajanmukaiset. Silti en ymmärrä, miten kirjaa on myyty niin vähän. Voimassa ollut mainos ja Turun Sanomien iso juttu eivät nostaneet myyntimääriä käytännössä lainkaan. Ja on ihan kuin kirjastotkaan eivät tätä olisi tilanneet. Hyvä esimerkki jälleen siitä, että jos jokin ei myy, sitä ei kannata mainostaakaan. Pätee moniin Helmivyön kirjoista.  

Onkohan jossain joku kuvittaja, joka nyt harmittelee, ettei voi kuvittaa Canthin satuja, koska ne on nyt julkaistu? Itse ajattelen usein tällä tavalla, se on jonkinlaista kateutta. Sadut olivat kuitenkin vapaata riistaa useiden vuosikymmenien ajan, toki niitä ei moni tuntenut. 

Iltapäivällä makasin sohvalla ja luin seksipokkarin, josta kirjoitan Pulpografia Eroticaan. Innostuin samalla tekemään kirjaan liitteen, jossa luettelen omat suosikkini kirjassa käsitellyistä seksikirjoista. Älytöntä puuhaa, mutta hauskaa! 


?.4.

Kyse olikin jostain viiveestä, sillä Canthin satujen myyntimäärät ampaisivat käsittämättömään nousuun! Kirjoja on yhtäkkiä myyty useita kymmeniä kappaleita. 


15.4.

Rauman taidemuseo tilasi lisää Kosti Koskisen kirjaa. Valtava määrä! Pitänee opetella sähköinen laskutus - kun viimeksi laskutin heitä, en osannut tehdä sähköistä laskua ja sain erityisluvan laskuttaa kerran paperilaskulla. 

Sain viimeinkin tehtyä kustantamon sivuille tekstin Susu Petalin Kolmannesta painoksesta. Siihen Timo Ronkainen teki hienon kannen, vaikka se ei kovin hyvin keskustelekaan kirjan nimen kanssa, mutta tekijä itse halusi tällaisen nimen. Hyviä novelleja 90-luvun Reginasta, osoitus siitä, että sekin on ollut moni-ilmeisempi julkaisu kuin on yleensä tajuttu. 


22.4. 

Huomaan BoD:n verkkokauppaa katsoessani, että James Reasonerin yksityisetsiväromaani Texasin tuuli on nostettu erityisen suosittujen kirjojen joukkoon. Hienoa! Myyntimäärät ovat kylläkin melko pieniä, vaikka omalla mittapuullani kirja on menestys. Sen eteen nähty työ ei tunnu turhalta, ja varmasti tällainen kirja, joka on ilmestynyt alun perin jo 40 vuotta sitten, jatkaa olemassaoloaan vielä pitkään. 

Myös Hyvää yötä! -antologia tuli painosta. Se vaikuttaa oikein mainiolta, kirja jollaista tutkisin pitkään ja hartaasti, jos joku muu sellaisen tekisi. Facebookissa paljastuu, että Nastamuumion Asmo Koste on itsekin miettinyt vastaavan opuksen tekemistä. 



28.4. 

Ronkaisen Timo teki älyttömän hienon kannen Salme Setälän Arpalippuun! Todella tyylikäs 20-lukulainen art deco -pastissi. 

Kun julkistan sen Facebookissa, kuvan alla oleva keskustelu menee nopeasti siihen, että aletaan toivoa Yrjön Jammu-pakinoiden omnibus-laitosta. 


7.5. 

Huomaan sattumalta, että joku (jota en välttämättä tunne) on arvostellut blogiinsa toimittamani käännösantologiat Kaikki valehtelevat ja Ajokortti helvettiin, joista jälkimmäinen on Helmivyön kirja, yksi ekoja. Blogisti kirjoittaa: "Tarkkaan määritelty pituus pitää novellit tuoreina ja koko ajan liikkeessä, ilman turhaa löysäilyä tai kuvailua. Dialogia on paljon. Kaikki novellit edustavat rikoskirjallisuutta ja monet lähenevät julman tunnelmansa puolesta kauhua. Lyhyys on etuna myös siinä, ettei lukijan mielenkiinto pääse herpaantumaan vaikka kohdalle sattuisikin epämieluisa novelli."


11.5. 

Pulpografia Erotica meni painoon! Noin 20 vuoden työ on viimeinkin ohi. Sanoin Facebookissa, että kun Kosmoksen Mikko Aarnen mukaan jokaisen Kosmoksen kirjan jälkeen maailma on vähän parempi paikka, niin tämän ilmestymisen jälkeen maailma on vähän pahempi paikka. Sen verran ärjyä on vanhojen seksipokkarien kuva maailmasta ja ihmisten välisistä suhteista. Välillä mietin, tulinko liiaksi hehkuttaneeksi tunkkaisia ja niljaisia kirjoja. Camp-henki tulee minulta luonnostaan, mutta samalla myös koetan arvostaa kirjoja teoksina sekä ajankuvina. 

Saa nähdä. Veikkaan, että kovin laajaa lukijakuntaa teos ei löydä. Ville Manninen teki sille kyllä tosi hienon kannen. 

Samana päivänä saataville verkkokauppoihin tulee myös Edgar Rice Burroughsin Caspak-sarjan toinen kirja, Ajan unohtamat ihmiset. Sarjan lievästi huono myynti on yllättänyt, mutta sitä menisi paremmin, jos sitä olisi kivijalkakaupassa myynnissä. 



12.5. 

Verkkokauppoihin tulivat saataville Salme Setälän Arpalippu ja Ville Hännisen essee Täyteen mittaan. Jälkimmäinen syntyi, kun chattasimme Villen kanssa valokuvasta, jossa Tapio Tapiovaara, Elvi Sinervo ja muutama muu katselee Raoul Palmgrenin uutta kirjaa Maksim Gorki. Tuli ilmi, että Villellä on kirja hyllyssään, mutta hän ei ole lukenut sitä. Olen joskus aiemminkin miettinyt kirjaa, jossa kirjoittaisi niistä kirjoista, jotka on hankkinut jostain syystä, mutta joita ei koskaan tule lukeneeksi tai millään muullakaan tavalla käyttäneeksi, ja nyt heitin, että voisi aloittaa Helmivyön esseesarjan, jonka Ville avaa Palmgrenia ja Maksim Gorkia käsittelevällä esseellä. Ja tuli hieno teksti! 

Vielä pitäisi saada esseesarjaan lisää tekstejä, itse päätin kirjoittaa Tuulen viemästä. Joku arveli, että vinoilen sille muutaman kymmenen sivun verran kirjaa koskaan lukematta, mutta tästä ei ole kyse. Hahmottelin, että voin käsitellä ainakin naiskirjailijuutta, historiallisen romaanin historiaa, amerikkalaisen kirjallisuuden historiaa ja omaa suhdettani siihen, ja ylipäätään sitä, miksi joku unohtuu, mutta joku taas ei. Mutta tuleeko kahdesta kirjasta sarja? [Sain Tuulen viemää -esseeseen pienen apurahankin, mutta vielä en ole tekstiä kirjoittanut.]


18.5. 

Käsittämättömästi koko ajan tökkinyt Elinan Makaroonikirja oikoluettu! 


19.5. 

Kuriiri tuo Salme Setälän Arpalipun. Timo Ronkaisen kansi toimii erityisen hyvin pienessä koossa. 


24.5. 

Kulttuuritoimitus julkaisi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta neljän tähden arvostelun! Kirjoittaja Aleksi Leskinen vertaa Koskista David Lynchiin ja William S. Burroughsiin! Toivottavasti tällä nyt on myynnillisesti jotain merkitystä, vaikka vanha totuushan on, että vain Hesarin arvostelu voi nostaa myyntiä. 

Samana päivänä tulee myös uusia kirjoja: Walkean miehen kosto, vuonna 2019 kuolleen Ossi Kokon toimitteita 1800-luvun länkkärisuomennoksista, Punasydän, jonka kokosin itse 1900-luvun alkupuolen lännentarinoista, ja Edgar Rice Burroughsin Ajan unohtamat ihmiset, joka on toinen osa Caspak-trilogiaan. Sitä on myyty yllättävän vähän, olisi tämäkin pitänyt saada marketeihin ja muualle. 


27.5. 

Pulpografia Erotica tuli! Tietysti heti löydän kirjasta kirjoitus- ja muita virheitä. 



3.6. 

Makaroonikirja meni viimeinkin painoon! Aivan käsittämättömän vaikeaa, kun painon systeemi kerta toisensa jälkeen herjasi, että fonttia ei voi käyttää, vaikka luulisi fonttien kulkevan pdf:n mukana. Ja taittaja nimenomaan tarkisti, että ne on upotettu tiedostoon. Sovittiinkin jossain vaiheessa, että taittaja muuttaa tekstit vektorigrafiikaksi, ettei fonttia tarvitsisi vaihtaa ja tekstiä juoksuttaa uudestaan. Tämä ilmeisesti toimi. Nyt kirja tarvitsee vain kannet, toivottavasti niiden kanssa ei tule mitään ongelmia. 


4.6. 

Makaroonikirjan kannet solahtivat painoon suht ongelmitta, mutta kirjasta tuli niin kallis, että sitä tuskin paljon myydään: 32 euroa. Tästä saadaan ns. hyvitysmaksuina noin kaksi ja puoli euroa per myyty kirja. Tämä lienee tyypillisesti kirja, joka kannattaa kustantaa, jos sitä myydään marketeihin ja muualle useita tuhansia kappaleita. No, Elinan saama apuraha varmasti tuli silloin tarpeeseen, ja kirjakin on oikein kiva. 

Joku kysyi Facebookissa, tarjottiinko kirjaa isoille kustantajille, kun idea on kuitenkin hyvä. Elina vastasi: "Ei yritetty. Hopeapeilin joulun aikoinaan saama torjuva vastaanotto kustantajilta ei kannustanut toista kertaa yrittämään myydä ei-kaupallista genrehybridiä (kulttuurihistoria ja käytännön tietokirja samassa paketissa). Vaikka hyvä ja hauska kirja tämä on, tiedän kun olen lukenut!" Arvelen, että isot kustantamot olisivat vain torjuneet kirjan tai sitten sitä olisi pitänyt muuttaa niin paljon, että Elinan alkuperäinen idea ei olisi välittynyt. 


15.6. 

Jalmari Hahlin Haoma ja Anahita tuli. Esipuhe on muuten hyvä, mutta jälleen kerran samaa toistoa kuin teksteissäni aina: samassa virkkeessä peräkkäin "kuitenkin" ja "kuitenkaan". Pitäisikö joskus ostaa oikolukijan palveluita? 


16.6.

Sain viimeinkin tehtyä Pulpografia Eroticalle sivun kustantamon sivuille. Tarjosin sitä yhdessä Facebook-ryhmässä tutuille 15 euron hintaan. Neljä tilausta tarttui haaviin. Verkkokaupan kautta sitä on myyty 17 kappaletta. Kaukana ollaan niistä ajoista, kun ekasta Pulpografiasta (2000) pääsi jopa aamutelkkariin! 

Yhtään arvostelukappalepyyntöä ei ole tullut. Sen sijaan Voiman Tuomas Rantanen kysyi, haluanko mainostaa kirjaa. Otin mainoksen, vaikka en usko siitä olevan juuri hyötyä. 


PS. Kirjojen kannet Timo Ronkainen, J.T. Lindroos ja Ville Manninen. Helmivyön logo J.T. Lindroos. 

keskiviikkona, helmikuuta 16, 2022

Antti Peipon elokuvista: Kulttuurivihkojen dvd-arvostelu


Seuraava dvd-arvostelu julkaistiin viime vuoden puolella Kulttuurivihkoissa. Vihkot on klassikkojulkaisu, mutta juttujen näkyvyys varmaan aika pieni, joten jaetaan teksti vielä tänne. Arvostelu liittyi osittain siihen, että kirjoitin pyynnöstä Lähikuva-lehteen arvostelun laajasta ja hienosta Antti Peipon elokuvatuotantoa käsittelevästä kirjasta (juttu löytyy täältä - tai ainakin pitäisi löytyä, akateemisten nettijulkaisujen formaatit ovat minusta luvalla sanoen hankalakäyttöisiä), ja samalla sain kuulla, että Risto Jarva -seura on julkaisemassa dvd:tä Peipon tärkeimmistä lyhytelokuvista, joten pyysin senkin vielä arvosteltavaksi ja ehdotin juttua Kulttuurivihkoihin. (Kirjaa saa muuten ostaa täältä.) 

Elokuvathan ovat hienoja, Suomen mittakaavassa poikkeuksellisia, mutta erityisesti olen huomannut miettiväni Peipon viimeistä elokuvaa Valtakunnan sydän, jossa kuvataan järjestelyjunia VR:n varikolla Helsingissä. Se on kuvattu 1980-luvun lopulla, ja siinä nähdään höyryveturi, kuten jutun lopussa mainitsen. Se lienee tosiaan viimeisiä kertoja, kun (työ)ajossa oleva höyryveturi on Suomessa kuvattu filmille. Muutenkin koko lyhyt dokumentti tuntuu kuvaavan maailmaa, joka on peruuttamattomasti takanapäin: missä edes on enää sellaista inhimillistä hyörinää kuin tuossa elokuvassa, jossa kuvataan pakettien saapumista, käsittelyä, lähtemistä ja rahtaamista? Ehkä jossain postikeskuksessa, jossa sielläkin varmaan robotit tekevät ison osan töistä. Mutta keskeistä tässä ihmettelyssäni on myös se, millaisessa paikassa tuo nyt vähän rähjäiseltä näyttävä "valtakunnan sydän" on: kuvissa näkyy muun muassa eduskuntatalo. Ollaan aivan vallan ytimessä, silti kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät pyörät pyörimässä. Kaikki ei ole niin vimpan päälle, mutta silti homma toimii. Lievä unohtuneisuus tekee paikasta kiehtovamman kuin se ehkä muuten olisi. 

Tässä on toki sitäkin, että olen suuren osan elämästäni viettänyt juuri tuollaisissa paikoissa: tyhjentyneillä teollisuusalueilla, lakkautettuihin tehtaisiin tehdyissä kierrätyskeskuksissa, ratapihoilla, lakkautetuilla rataosuuksilla... Se on sekä nostalgiaa että surua siitä, että tällaisia paikkoja on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kävelen usein Turun ratapihan ylittävää Humalistonsiltaa ja mietin, että ratapihaa ei kohta enää ole. Jäljelle jää vain pari kolme henkilöliikenteen raidetta, kun Saku Koivun elämyskeskus rakentuu aseman päälle. No, ehkei suurin osa ihmisistä tavoita sitä surun tunnetta, jota koen tällaisissa paikoissa. "Pois vanhat rotiskot!" kuten maaherra Paavo Aitio sanoi kuullessaan, että nykyisen Hansa-korttelin tilalla olleita taloja oli alettu laittomasti purkaa. 


Uusi DVD-julkaisu paljastaa Antti Peipon olevan suomalaisen elokuvan visionäärejä


Suomalaisessa elokuvassa muodon kehittäjät ovat olleet harvassa. Fiktioelokuvan puolella heitä on ollut vähän, mutta dokumenttielokuvan puolella enemmän. Jo Aho-Soldanin dokumentit olivat usein modernimpia kuin ajan näytelmäelokuvat. Peter von Bagh, Lasse Naukkarinen ja Pirjo Honkasalo ovat osoittaneet, miten dokumenttielokuva voi taipua yhteiskunnallisten asioiden käsittelyyn. 

Tärkein innovaattori dokumenttielokuvan alalla on kuitenkin ollut Antti Peippo, jonka nimi taas on jäänyt suurelle yleisölle täysin tuntemattomaksi. Usein liikkumattomiin kuviin perustuvista essee-elokuvistaan tunnettu Peippo on ollut eräänlainen "tekijöiden tekijä", jonka muut elokuvantekijät ja kriitikot osaavat nostaa taiteenlajin kärkinimiin, mutta jonka teoksilla ei ole koskaan ollut laajaa levikkiä. Esimerkiksi Peipon yksi arvostetuimmista elokuvista, Suomenlinnan historiaa kuvaava Viapori (1973) on esitetty televisiossa vain kerran, vuonna 1981. Peipon toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva Sijainen oli vuoden 1989 festivaalivoittonsa jälkeen elokuvakerhosuosikki, mutta sen jälkeen sitä on ollut vaikeampi nähdä. Jos Elonetin tietoihin on uskominen, se on tullut televisiosta viimeksi vuonna 1991. 

Peippoa tekee tunnetummaksi Risto Jarva -seuran ja Aalto ARTS Booksin viime vuoden keväällä julkaisema artikkelikokoelma Dokumenttielokuvan suuri tuntematon sekä syksyllä ilmestynyt DVD, joka kokoaa yhteen Peipon keskeiset dokumentit. 

Dokumenttielokuvan suuri tuntematon on laadukkaasti tehty laaja kokonaisuus, joka kattaa lähes koko Peipon elokuvatuotannon. Kirjassa tarkastellaan dokumenttin lisäksi Peipon ainoaa näytelmäelokuvaa Ihmemiestä (1979). Myös Peipon tunteneet ihmiset pääsevät ääneen, ja Peipon omiakin tekstejä on tarjolla.

VLMedian julkaisema DVD Antti Peipon lyhytelokuvia tarjoaa kuitenkin konkreettisempaa todistusaineistoa Peipon lahjakkuudesta. Hänen ohjaamansa lyhyet dokumentit aina Viaporista Sijaiseen ja Valtakunnan sydämeen (kummatkin 1989) muodostavat komean sarjan, jollaista ei ole Suomessa kukaan muu tehnyt. 

Suomenlinnan väkivaltaista historiaa kuvaava Viapori nojasi vielä kertojan ääneen, mutta seuraavissa elokuvissaan Peippo luopui selostuksen käytöstä. Sellainen on esimerkiksi Graniittipoika (1979), joka on rakennettu kuville Wäinö Aaltosen lasta kuvaavan sankaripatsaasta. Mykkä, ilmeetön poika toimii itsenäisen Suomen verisen historian todistajana. Puheettomassa elokuvassa on valtavaa voimaa, mutta samalla se ei alistu helpoille tulkinnoille. Saman tyyppinen teos on Seinien silmät (1981), jonka perustana ovat TK-mies Niilo Helanderin talvisodan aikaisia Helsingin pommituksia kuvaavat filmit. Helanderin kuvien rinnalla elokuvassa näytetään pommitusten jälkiä Helsingin katukuvassa. 

Peipon tunnetuin elokuva Sijainen on häikäisevästi aikaansa edellä ollut henkilökohtainen dokumentti, joka kertoo Peipon vaikeasta suhteesta perheeseensä, sodassa kuolleen isäänsä, ankaraan äitiinsä ja mahdollisesti itsemurhan tehneeseen isoveljeensä. Elokuvan työnimi oli "Lapsi joka ei koskaan hymyillyt", ja sen taustalla oli terapia, jossa Peippo kävi. Psykologi Martti Siiralan kädenjälki on Sijaisessa merkittävä, sillä elokuva edustaa Siiralan kehittämää sosiaalipatologiaa, sitä miten ihminen on aina yhteisönsä osa ja kantaa psyykessään yhteisönsä historiaa. Sijainen laajeneekin yksilön trauman kuvauksesta koko itsenäisen Suomen historiaksi. Peipon perhe ei kohtaa tragedioitaan yksin, vaan he edustavat koko Suomen tarinaa ja kaikkia suomalaisia perheitä, joita 1900-luvun sodat koskettivat. 

Samantyyppisiä aiheita on myös psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin tekemiin muistiinpanoihin perustuvassa Kolmessa salaisuudessa (1984), jonka hurjat kuvat näyttävät eri aikoina mielenterveysongelmiin esimerkiksi sodassa ajautuneiden ihmisten kuvataidetta.  Ulkopuolisuutta käsittelee myös tsaarin upseerin Timirjasewin ottamiin valokuviin perustuva Sivullisena Suomessa (1983). Timirjasewin ottamat kuvat ovat upeita ja ne tulisi digitoida tai saattaa kirjan muotoon. Ratsastus Aasian halki (1987) perustuu sekin tsaarin armeijan upseerin valokuviin, sen pohjalla ovat nimittäin Mannerheimin Kiinan-matkalla ottamat kuvat. Elokuva on muita Peipon elokuvia vähemmän henkilökohtainen, mutta hienosti sekin välittää tunnetta historiasta, todella tapahtuneesta.  

DVD:n viimeinen elokuva oli samalla Peipon viimeinen. Hän ohjasi Valtakunnan sydäntä (1989) ollessaan jo sairaalassa syövän takia. Se eroaa muista Peipon dokumenteista siinä, että sen kaikki kuvat on kuvattu elokuvaa varten. "Valtakunnan sydän" on VR:n varikko Helsingin ytimessä, nuhjuinen ja ruohottunut alue eduskuntatalon ja Finlandia-talon kupeessa. Hienosti valohämyä hyödyntäen kuvattu pieni elokuva osoittaa, että tällainenkin alue on oleellinen Suomelle. Lisäksi se on varmasti viimeisiä tallenteita, joissa Suomessa liikkuu höyryveturi muutenkin kuin nostalgiamatkalla.

tiistaina, helmikuuta 08, 2022

Nukahtaminen elokuvissa

Saatanatango.

Kirjoitin Helsingin Sanomiin jokin aika sitten pienen yleisönosastokirjoituksen, kun kulttuurisivuilla ollut kolumni puhutteli minua - siinä toimittaja paljasti, että häntä alkaa aina näytelmissä ja elokuvissa nukuttaa eikä hän voi sille mitään. Olen "kärsinyt" samasta viasta melkein koko ikäni, ja nyttemmin olen alkanut oppia, ettei sitä kannata yrittää vastustaa, vaan parasta on torkahtaa hetkeksi. Herättyään voi jatkaa elokuvaa virkein mielin. 

Pakko sanoa, ettei aina tämä onnistu: viime syksynä näin valkokankaalla japanilaisen mykkäelokuvan Kurutta ippeiji (englanniksi tunnettu nimellä A Page of Madness), ja nukuin sen läpi, tajuamatta oikein mistään mitään missään vaiheessa. Parasta on, jos nukahtelun voi kokonaan välttää, esimerkiksi ottamalla nokoset ennen elokuvaa tai menemällä sellaiseen näytökseen, jolloin ei ole nukahtamisen vaaraa (aamukymmeneltä tai iltakahdeksalta ovat parhaat ajat). Eilen maanantaina KAVI:n Turun sarjassa nähty Punaiset kengät (Michael Powell ja Emeric Pressburger, 1948) oli sellainen: en kokenut missään kohtaa nukahtamisen tarvetta ja elokuva sentään kesti yli kaksi tuntia! Olinkin kotona torkahtanut hetkeksi ennen lähtöä esitykseen. Pakko vielä todeta, että nukahdan harvoin kotona television ääreen, ja silloinkin kyse on siitä, että on myöhä ilta ja pitäisi mennä nukkumaan. Cinénarkolepsia koskee ainoastaan teatterissa katsottuja elokuvia! 

Kirjoitukseni julkaistiin Hesarissa viime lauantaina. Siitä oli poistettu yksi lause (se, jossa puhutaan pilkkimisestä) ja siinä oli käynyt niin, että yksi piste lähti samalla. Painetussa versiossa oli otsikkona "Elokuvissa nukkuminen rentouttaa", mutta nettiversiossa otsikko oli vähän klikkimäinen "En voi mitään sille, että nukahtelen elokuvissa", aivan kuin paikalle olisi haluttu lukijoita, joita kiinnostaa pakonomainen nukahtelu tai muu sairaus. Minua vähän vaivaa, että Hesarissa on toimittajia, joiden työpäivästä menee pitkiä aikoja siihen, että he miettivät vetäviä otsikoita. En näe mitään syytä, miksi alkuperäistä otsikkoani ei olisi voinut käyttää. Alla joka tapauksessa tekstini. 


Elokuva kutsuu nukkumaan

Kiitos Riitta Koivurannalle mainiosta kolumnista (30.1.2022), joka käsitteli nukahtamista elokuvissa, konserteissa ja näytelmissä. Olen itse niitä, jotka nukahtelevat elokuvissa, enkä tosiaan voi asialle aina mitään, aivan samoin kuin Koivuranta kuvailee. Varsinkin työpäivän ja päivällisen jälkeen voi olla todella turhauttavaa yrittää pysyä elokuvissa hereillä, ja olenkin ottanut sen tavan, että mieluummin nukahdan viideksi tai kymmeneksi minuutiksi kuin yritän turhaan pysytellä hereillä. Silloin yleensä vain pilkin puoli tuntia enkä silti jaksa seurata loppuelokuvaa. 

Monet nauravat elokuvissa nukkujalle, mutta kyse lienee erilaisesta fysiikasta: jotkut vain eivät nukahda. Itse joskus oikein nautin elokuvissa nukkumisesta ja tiedän, miten se voi rentouttaa: pimeä sali, mukava penkki, josta ei voi nousta, kukaan ympärilläni ei puhu eikä vaadi huomiota, ei voi ajatella työasioita tai ihmissuhdesotkuja... Aina penkinkään ei tarvitse olla niin mukava. 

Joskus elokuva on sen verran tylsä, että alkaa nukuttaa. Nukahdin esimerkiksi Christopher Nolanin mahtipontisen Tenetin lopputaistelun aikana. Jotkut elokuvat kuitenkin suorastaan kutsuvat nukkumaan. Olemme ystävieni kanssa puhuneet erityisestä nukahtamisen koulukunnasta, johon kuuluvat ainakin Andrei Tarkovski, Victor Erice, Abbas Kiarostami ja Apichatpong Weerasethakul. Viime syksynä näin valkokankaalta Béla Tarrin yli seitsentuntisen mestariteoksen Saatanatango, ja olin onnellinen, kun elokuvan esittelijä sanoi, että Tarrin mukaan on täysin suotavaa ottaa nokoset elokuvan aikana. Nukahdin kaksi kertaa, muun ajan seurasin elokuvaa täysin herkeämättä ja valppaana. 


Jos aihe kiinnostaa enemmän, tässä lisää tutustuttavaa: Tytti Rantasen mainio pieni essee "Unelias Orionissa: cinénarkoleptikon tunnustuksia" sekä Topias Tiheäsalon radioessee "Nukahtamisen koulukunta". Siinä mainitaan minutkin, tosin nimeämättä. Tässä myös unitutkijan elokuva-aiheinen kirjoitus, jossa siteerataan Rantasta. 

PS. Paikalla olleet huomauttivat, että elokuvan esittelijä ei sanonut, että Béla Tarrin mukaan Saatanatangon aikana saa nukahtaa, vaan sen sanoi yksi katsojista, joka istui vieressäni. Hän kertoi olleensa Sodankylän leffafestareilla, kun Tarr oli siellä vieraana ja sanoi tuolloin nukahtamisen sallivan kommentin. Pahoittelut väärästä informaatiosta, jota vieläpä tuli jaettua maan valtalehden sivuilla! 

PS2. Niin ja vielä Hesarissa kommentoineelle Ullalle: itse en tiettääkseni kuorsaa elokuvissa. On käynyt useammankin kerran, että olen kertonut elokuvan jälkeen nukahtaneeni, mutta vierustoverini on sanonut, ettei huomannut sitä. Tämä on taitolaji, jota kannattaa kehittää! 

keskiviikkona, helmikuuta 02, 2022

Äitini Raija Ylinen (1946-2021)


Äitini Raija Ylisen hautajaisia vietettiin viime viikon perjantaina. Häntä ei siunattu, sillä äitini ei ollut kuulunut kirkkoon yli 50 vuoteen eikä esimerkiksi minua ole kastettu. Tilaisuus pidettiin kuitenkin Porin hautausmaan siunauskappelin pienessä huoneessa, joka oli kaunis ja harmoninen tila. Paikalla olimme vain minä perheineni sekä isoveljeni kahden lapsensa kanssa. Puhujana oli papin virasta eronnut Pekka Aalto. Lyhyissä muistosanoissa kerroimme isoveljeni kanssa siitä, miten kutsuimme äitiämme Juskaksi, emmekä äidiksi (isäämme sanomme Matiksi), 60-lukulaisten tasa-arvoperiaatteiden mukaisesti: kukaan ei ole auktoriteetti. Juska-nimitys oli tullut siitä, että äiti kirjoitti 1960-luvulla juttuja turkulaiseen Uusi Päivä -sanomalehteen nimimerkillä Raijuska. 

Äiti oli päätynyt Turkuun Mäntästä Vaasan kautta. Mäntässä hän oli syntynyt vuonna 1946 Serlachius-tehtaan työntekijöiden perheeseen, ja hänellä oli yksi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Äitini perhe asui ruutukaavaan rakennetulla Tammikankaan alueella, joka oli vielä 1980-luvun alussa kuin minikaupunki kauppoineen, kioskeineen ja parturi-kampaamoineen. Lähellä olivat myös uimaranta ja seurakuntakeskus. Tammikangas oli minulle ja isoveljelleni jonkinlainen idylli, jonne äiti meidät aina välillä lähetti. Usein kuljimme lättähatulla Porista Haapamäelle, josta pappa meidät autolla haki. Olimme kaikki kolme mukana myös lättähatun viimeisellä reissulla vuonna 1981 – olimme ainoat matkustajat, jotka jatkoivat matkaa Haapamäelle saakka. 

Äiti lähti ylioppilaaksi tultuaan Vaasaan ja opiskeli siellä itsensä ylioppilasmerkonomiksi. Hän ei sen jälkeen kuitenkaan jatkanut opintojaan. Niin kauan kuin painettuja puhelinluetteloja tehtiin, hän oli aina sen sivuilla "yo. merkon".  Jatko-opintojen puutteeseen saattoi vaikuttaa perinteinen syy: naisten koulutusta ei perheissä pidetty niin tärkeänä. 

Äiti oli hetken aikaa töissä myös Vaasassa Mustasaaren sairaalassa, joka nykyään tunnetaan Vanhan Vaasan sairaalana. Äitiä alkoivat tällöin kiinnostaa vankien ja mielisairaiden olot. Hänellä oli loppuun asti hyllyssään Marraskuun liikkeen pamfletti Vaatteet pois ja aatteet (1969), ja hänen valokuviaan setviessäni löysin kuvan Kakolan sairaalan ankeasta sellistä. Äiti sanoi, että oli tehnyt aiheesta lehtijutun – ja säilyttänyt kuvaa 50 vuotta! Yleensä äiti halusi päästä kaikesta ylimääräisestä tavarasta eroon, jopa niin että hän hävitti minun tai isoveljeni tavaroita kysymättä meiltä ensiksi. 

Äiti 60-luvun lopulla. 

Vaasan jälkeen äiti lähti Turkuun ja asui Jarrumiehenkadulla puutalossa, samassa korttelissa, jossa Paavo Nurmen asunto on säilytetty museokunnossa. Äiti oli töissä SKDL:n Uusi Päivä -sanomalehdessä, ja lehden historiikista voi bongata äidistä kivan kuvan muun toimituksen seurassa. Toimituksessa hän tapasi myös isäni Matti Nummelinin, joka oli tullut Forssasta töihin samaan lehteen. Äiti kertoi joskus, että kun hän kävi isän luona ensimmäistä kertaa, tämä yritti keittää makaroneja paputölkin tomaattiliemessä. En tiedä, oliko kyse samasta asunnosta, mutta isä on kertonut asuneensa Puutorin varrella samassa kämpässä teatterimies Arvi Auvisen kanssa. Myöhemmin isä ja äiti asuivat Eerikinkadun päässä olevassa korkeassa kerrostalossa. Muistelen kuulleeni, että he asuivat alivuokralaisina Lehdistö-nimisen ihmisen asunnossa – toisin sanoen kaksi toimittajaa näin ilmoitti ammatinsa jo kättelyssä. 

2000- ja 2010-luvulla merkittäväksi työnantajakseni muodostuneen Turbatorin kustantaja Harri Kumpulainen väitti tavanneensa isäni ja äitini Turun Amnestyn tilaisuudessa Humalistonkadulla 60-luvun lopulla. Se on täysin mahdollista, varsinkin isäni on ollut mies, joka on ängennyt mukaan kaikenlaiseen toimintaan. Kotipaikkakunnallaan Forssassahan hän oli perustanut elokuvakerhon 1960-luvun puolivälissä. 

Isä ja äiti muuttivat Raumalle vuonna 1969, kun isä oli saanut työpaikan porilaisen Satakunnan Työn aluetoimittajana; aluetoimitus oli käsittääkseni jossain päin Vanhaa Raumaa. Isoveljeni syntyi joulupäivänä 1969. Perhe asui alivuokralaisena puutalossa lähellä Rauman vesitornia. Minäkin synnyin Raumalla, keväällä 1972. Olen käsittänyt, että isäni ja isoveljeni asuivat tällöin jo Porissa, josta isä oli saanut paremman työpaikan Satakunnan Työn varsinaisesta toimituksesta. Äiti ja minä tulimme sitten perässä. Monet luulevat, että olen syntynyt Porissa, mutta olen aina ylpeästi ilmoittanut, että olen syntynyt Raumalla, enkä ole voinut käsittää kahden kaupungin välistä typerää pottuilukisaa. 

Porissa asuimme Pormestarinluodon lähiössä, joka oli rakennettu ilman kaavaa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Talojen summittainen asettelu on tehnyt alueesta lopulta ilmavan, mutta aluksi, puuttomana ja pensaattomana, se oli varmasti ankea paikka. Äiti ja isä olivatkin mukana asukasyhdistystoiminnassa. Äiti kokosi Pormestarilainen-nimistä asukaslehteä. Se oli kaksipuolinen A4, jossa oli ilmoituksia yhdistyksen toiminnasta ja paikallisten yritysten mainoksia. Jaoimme sitä isoveljen ja jonkun kaverinkin kanssa Pormestarinluodon eri taloissa. En tiedä, onko näitä lehtiä säilynyt missään, en usko äitini niitä säilyttäneen. 

Vuonna 1978 pitkän riitelyjen täyttämän kauden jälkeen vanhempani kuitenkin erosivat. En ole aivan varma, minkälainen huoltajuussopimus tuolloin tehtiin, mutta olen nähnyt isääni hyvin paljon eronkin jälkeen eikä meillä ole ollut minkäänlaista katkosta suhteessamme. Äidille ero ja sen jälkeiset pitkät työttömyysjaksot eivät sen sijaan tehneet hyvää, ja hänellä oli mielenterveysongelmia, joiden luonne ei pienelle pojalle auennut. Ei meiltä kuitenkaan koskaan mitään puuttunut. Äiti teki aina ruokaa viikonloppuisin ja lomalla, vaikka koulupäivinä söimme kotona iltaisin vain voileipiä. Äiti teki usein iltapalaksi lämpimiä voileipiä tai lämmitti lihapiirakoita (pidin enemmän siivilässä höyryttämällä kuin uunissa lämmitetyistä), luistelemasta tullessa saimme kaakaota ja juustovoileipiä. Lauantaisin saatettiin hakea kioskilta paketti kallista jäätelöä tai irtokarkkeja (tosin usein vain markalla tai kahdella).  


Äiti 80-luvun lopulla, todennäköisesti Pori Jazzeilla. Pahoittelut huonosta kuvasta.

Voi olla, että näissä ruokamuistoissa näkyy se, että äiti pääsi jossain vaiheessa 1980-lukua töihin, ensiksi oikeustalolle, sitten kaupungintalolle, muistaakseni apulaiskaupunginjohtajan sihteeriksi. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen äiti kouluttautui graafiselle alalle ja opetteli käyttämään alan uusia laitteita, niin sanottuja valoladontalaitteita. Hän perusti oman yhden naisen firman, Mittelin ("mitteli" on 16 pisteen kirjasinkoko). Hän teki ladontaa alihankkijana porilaisille painoille ja oli käsittääkseni hyvin työllistetty ja arvostettu. 80-luvun loppu olikin hyvää aikaa, jota usein muistelen lämmöllä. Äiti myös seurusteli tuolloin, viimeisen kerran eläissään. 


Äiti teki myös grafiikalta hyvin pelkistettyjä julisteita ja ohjelmavihkojen kansia Porin elokuvakerholle, jossa olin alkanut huseerata vuonna 1986, vaikka olin tuolloin alle 16-vuotias eivätkä Suomen elokuvakerhojen liiton sääntöjen mukaan alle 16-vuotiaat voineet liittyä kerhojen jäseniksi. Äidin firma oli Finlaysonin isossa tehdasrakennuksessa, joka oli muutamia vuosia aiemmin sattuneen tulipalon jälkeen jäänyt osittain käyttämättömäksi. Nykyään se on yliopistokeskus ja mitä kaikkea muuta vielä (pahimmin palaneen osan päälle on rakennettu ostoskeskus), mutta 80-luvun lopulla tehdasrakennus oli yhdistelmä yksittäisiä pieniä firmoja ja valtavia tyhjiä halleja. Yhdessä hallissa kävimme ystäväni Sami Sippolan kanssa nauhoittamassa bändimme Ex Cathedran kasetteja: lausuin runoja ja Sami soitti saksofonia. Äiti myös kannusti tällaiseen toimintaan, ja hän jaksoi aina ihastella, jos oli tehnyt jotain taiteellista. Kun vuonna 1987 perustin runolehti Blinkity Blankin, äiti teki minulle syntymäpäivälahjaksi parikymmentä erilaista lehden nimiötä. 

Toiseksi viimeinen Blinkity Blank vuodelta 1996 tai 1997.
Tässä pääsin vielä käyttämään yhtä äidin tekemistä nimiöistä. 

Kun kymmenen vuotta myöhemmin ajoin pääni kaljuksi, äiti pelkäsi, että minua luullaan skinheadiksi, ja kehui samaan hengenvetoon porilaissyntyisen tv-juontajan Jussi-Pekka Rantasen lainehtivaa puolipitkää tukkaa. Äidin miesihanteisiin kuului myös Charles Bronson. Muistan, kun rupesin telkkarista katsomaan jotain Bronsonin tähdittämää länkkäriä ja äiti tuli ihastelemaan: "Onpas hyvännäköinen mies!" Mutta ei hän sitten itse elokuvaa jaksanut seurata. Toisen kerran katselin videolta isäni telkkarista nauhoittamaa pornoaiheista dokumenttia Tuote: nainen, ja seksikohtauksen ollessa päällä  äitini tuli sisään parvekkeelta ja huudahti: "Mitä sää oikein katsot?!" Tuntui nololta selittää, että kyse oli feministisestä dokkarista. En tiedä, uskoiko äiti minua.

Muutin Tampereelle vuonna 1990, isoveljeni asui Helsingissä, jossa hän oli töissä Kansan Uutisissa. Samaan aikaan Mittelin työt alkoivat loppua. Äiti ei suostunut opettelemaan alalle nopeasti tulleiden tietokoneiden käyttöä ja piti niillä tehtyjä töitä huonoina – mikä varmasti oli tottakin, valoladontalaitteilla tuli todella siistiä jälkeä. Samaan aikaan äidin terveys alkoi reistailla: hän sai ladontahommista tulehduksen olkavarteensa, jota myös hoidettiin väärin. Käsi ei koskaan tullut entiselleen. Äiti ehti kuitenkin vielä tehdä pieniä mainoksia elokuvakerho Monroelle, jota olin alkanut vetää Tampereelle muutettuani. En ole tosin aivan varma, käytettiinkö mainoksia lopulta. Viimeisiä töitään äiti teki niin että valoladontalaitteet ja niiden tulostin olivat hänen vessassaan. 

Töiden loppumista ja käsivarteen liittyviä ongelmia seurasi jokin, minkä olen tulkinnut masennukseksi. Äidistä tuli etäinen ja lopulta erakoitunut. Hän ei jaksanut pitää suhteita yllä, ja hänen luonaan käydessään ei välttämättä vaihtanut kuin muutamia lauseita. Viimeiseen asti äiti kuitenkin huolehti lapsistaan ja tarjosi rahaa, vaikka olin pärjännyt, ainakin jotenkuten, omalla työlläni jo 2000-luvun alusta saakka. Huolehtimisen kääntöpuolena näkyi selvästi pelko siitä, että rahani loppuvat ja kuolen nälkään. Se näkyi myös pienenä huomautteluna esimerkiksi siitä, ettei minusta ollut tullut kirjallisuuden professoria niin kuin eräästä opiskelukaveristani.

Äiti oli tupakoinut 1960-luvulta saakka. Isä oli lopettanut tupakoinnin jo 1970-luvun alussa (vedettyään sitä ennen kaksi askia päivässä), kun hän oli lukenut aiheesta jutun, jossa oli varoitettu tupakanpolton epäterveellisyydestä. Isä kertoi, että he yrittivät yhdessä lopettaa, mutta äiti ei ollut siihen lopulta pystynyt. Isoveljeni jatkoi äidin painostamista ja lupasi muistaakseni maksaa tuhat markkaa, jos äiti lopettaa tupakoinnin. Tupakoinnin lisäksi äidin terveyttä heikensi ylipaino, jota yritettiin 80-luvun alussa hoitaa laihdutusleikkauksella. Isoveljen kanssa tekemässämme kaitaelokuvassa on väliteksti: EPÄTERVEELLISIÄ ELÄMÄNTAPOJA, minkä jälkeen nähdään äiti tupakoimassa parvekkeella. Tällaisen "sketsin" tekeminen kaduttaa minua syvästi, se oli käytännössä kiusaamista.

Äiti onneksi pääsi tupakasta eroon joskus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolella. Hän sai tämän ansiosta varmasti useita vuosia lisäaikaa. Hänen jaksamisensa oli tullut vuosi vuodelta heikommaksi eikä hän jaksanut esimerkiksi koskaan hoitaa poikaamme Kautoa, vaikka tämän isosiskoa Ottiliaa hän oli usein hoitanut, joskaan ei aina kovin mielellään eikä pitkiä aikoja. Ottilia kolmesta lapsestani oli kuitenkin varmasti äidille kaikkein läheisin. Louna, joka tätä kirjoitettaessa on seitsemän, ei oppinut muodostamaan oikein minkäänlaista tunnesidettä äitiini, mutta teimme silti vaimoni Elinan kanssa Lounan kuvista vuosikirjoja valokuvapalvelun kautta ja annoimme niitä joululahjoiksi. Kävimme melko säännöllisesti äitiä katsomassa, mutta äiti saattoi myös estellä meitä sanomalla, että tulkaa vasta myöhemmin, sitten kun on kesällä hyvä ilma. 

Äiti kaatui ensimmäisen kerran syyskuussa 2020. Hän mursi olkapäänsä ja joutui sairaalaan. Sain tiedon tästä, kun vetämäni Suomalaisen elokuvan festivaali oli käynnissä. Päätin kuitenkin, että hoidan festivaalin loppun asti ja lähden Poriin vasta viikonlopun jälkeen. Maanantaiaamuna nousin bussiin ja kirjoitin Facebookissa, että väsyttää ja itkettää. Äidiltä löytyi sairaalassa tutkimusten yhteydessä myös patti toisesta rinnasta. Kysyin äidiltä, eikö hän sitä ollut huomannut. Oli kuulemma, mutta ei vain ollut kertonut lääkärille. 

Äidin jaksaminen heikkeni pitkään ja jossain vaiheessa hän ei jaksanut käydä edes kaupassa, vaikka kaupassa käymisestä oli tullut vierailujeni vakiotapa. Äiti kaatui uudestaan syksyllä 2021, jälleen kerran samaan aikaan Suomalaisen elokuvan festivaalin kanssa. Sairaalaolon aikana tehtiin viimein päätös, että äiti pääsisi palvelutaloon. Kun kävimme siellä ensimmäisen kerran Elinan kanssa lokakuussa 2021, äiti istui pyörätuolissa ja vaikutti pitkästä aikaa hyväntuuliselta ja reippaalta. Olen miettinyt, että hänen oikea minänsä pilkahti silloin erakoituneen pinnan alta, se sama joka näkyy setäni kuvaamassa kaitafilmissä jostain vuoden 1970 paikkeilta. 

Äidin olo kuitenkin heikkeni nopeasti ja kun myöhemmin kävimme häntä katsomassa hän oli aina vuoteenomana. Kerran hoitaja kuitenkin kertoi äidin osallistuneen yhteislauluun. Viimeisellä vierailullamme 16.12. kävimme ostamassa äidille peilin, hän kun ei ollut nähnyt itseään pitkään aikaan. Hän katsoi itseään peilistä ja sanoi: "Olempa mää vanhentunut, hyvänen aika!" Ja hetken päästä: "Kuoleva ihminen." 

Jonain toisena kertana hän sanoi, ettei olisi ikinä halunnut muuttaa Poriin. Siellä hän kuitenkin asui 50 vuotta, samassa lähiöasunnossa. 

Meidän piti käydä lasten kanssa katsomassa mummua heti joulunpyhien jälkeen, mutta niin vain kävi, että koko perhe sai koronatartunnan. Ehkä huonoimman olon päivän aamuna 27.12. palvelutalon hoitaja soitti ja kertoi, että äiti oli löytynyt aamulla kuolleena. Hän oli kuollut rauhassa nukkuessaan. Ajatus, että äiti ei ollut joutunut kärsimään kivuista pidempään, tietysti lohdutti, mutta en voi olla miettimättä, mitä olisin hänelle vielä sanonut tai mitä olisin häneltä kysynyt, mitä lapsenlapset olisivat hänelle sanoneet tai olisiko äitini edes enää tunnistanut heitä. Koronan vuoksi en voinut olla paikalla edes silloin, kun äiti siirrettiin palvelutalosta ruumishuoneelle. Kun lopulta sain soitetuksi hautaustoimistoon, kuulin, etten voi enää äitiä nähdä. 

Isoveljeni sanoi hautajaisissa perheellemme ominaisesti: "Hyvästi, Juska", minä taas sanoin, että tekee mieli käyttää sanaa "äiti". Se tuntui oikeammalta kuoleman edessä. Hyvästi, äiti.  

PS. Tekstiä on hiukan päivitetty 2.2.2022 n. klo 19. Lisäksi haluan esittää kiitoksen äidin serkulle Raisalle, jolta sain tarkistettua pari asiaa. 

keskiviikkona, tammikuuta 26, 2022

Animaationäytöksen esittely



Jotain muuta hakiessani törmäsin koneella tällaiseen animaatioelokuvan historiaa käsittelevään tiedostoon, joka oli vuodelta 2013. Se on jonkin luennon teksti niin että lopussa luetellaan elokuvat, jotka luennon aikana oli tarkoitus katsoa. En vain tiedä, mistä luennosta tässä on ollut kyse. Olen luennoinut animaatioelokuvasta eri paikoissa eri aikoina, mutta en keksi, missä olen juuri tällaisen luennon pitänyt. Mahdollisesti kyse on ollut Turun nuorisokeskuksessa Wimmassa pidetystä luennosta, jota seurasi noin kaksi ihmistä, mutta en muista, että olisin näin tarkkaan puhunut nimenomaan vanhasta Hollywood-animaatiosta. Asia ei ehkä koskaan enää selviä. Joka tapauksessa mainitut elokuvat linkkeinä tekstin perässä. Kaikkia ei enää löytynyt. 

Tässä näytöksessä näkyy monia varhaisen animaatielokuvan läpikäymiä muutoksia. Ensinnäkin nähdään se, että vielä 1940-luvullakin tehtiin mustavalkoisia animaatioita, vaikka ensimmäiset kokonaan värilliset elokuvat valmistuivat jo 1930-luvulla, esimerkiksi Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli monivärielokuva. Mustavalkoinen elokuva tässä näytöksessä on vielä vuonna 1942 valmistunut länkkäriparodia Daffy Duckaroo, jossa Daffy Duck eli Repe Sorsa metsästää itselleen nuorta intiaaninaista. 

Toiseksi nähdään esimerkkejä varhaisen animaation lajityypeistä ja tyylilajeista. Musiikki on aina ollut merkittävä osa animaatiota, minkä huomaa edelleen vaikkapa Disney-elokuvista, jotka usein rakentuvat musiikin ympärille. Mutta näissä lyhyissä elokuvissa useat on rakennettu yhden tietyn kappaleen ympärille. Tällainen on esimerkiksi Fleischerin veljesten Minnie the Moocher vuodelta 1932, jonka teemabiisinä on jazzlaulaja Cab Callowayn samanniminen biisi. Elokuvan pääosassa on yksi varhaisemman Hollywood-animaation tärkeimmistä tähdistä, edelleen tunnettu muoti-ikoni Betty Boop, jonka vanhemmat nähdään tässä elokuvassa ilmeisesti ainoata kertaa. Bettyn vanhemmat ovat saksalaisia, mahdollisesti juutalaisia, missä näkyy tekijöiden Max ja Dave Fleischerin omat etniset juuret. 

Musiikin ympärille rakentuu myös kimaran unohdetuimman tekijän, Rudolf Isingin Red-Headed Baby, jossa ainoastaan ajan hittibiisi kertoo, että pääosan nukella todella on punainen tukka. 

Betty Boopissa ja Red-Headed Babyssa näkyy myös se, että ollaan ajassa ennen Hollywoodin koventunutta sensuurikoodistoa, ns. Hays Codea. Jälkimmäisessä elokuvassa nukke on melkein räikeän seksuaalinen valtavine maalattuine suineen, Betty Boop taas nähdään lyhyessä hameessaan ja aina näkyvillä olevine sukkanauhoineen. 

Betty Boop nähdään myös elokuvassa Poor Cinderella, joka on tehty 16 vuotta ennen Disneyn tunnetumpaa Tuhkimoa. Elokuvasta voi koettaa bongata Disneyn filmistä tuttuja kohtauksia. Toisaalta tämä kertoo myös siitä, että vanhat ja tunnetut sadut olivat suosittuja filmattavia. Sadut myös koettiin vapaaksi riistaksi, joiden käytöstä ei tarvinnut maksaa kirjoittajille. Disney varsinkin on ominut sadut vahvasti hallinnoiduksi omaisuudekseen. Kiinnittäkää huomiota siihen, että kahden elokuvan välissä Fleischerin veljekset olivat jo vaihtaneet värilliseen filmiin. Myöhemmin Fleischerit tulivat tunnetuiksi Kippari-Kalle-animaatioistaan sekä Teräsmies-elokuvistaan, joiden jyrkät kuvakulmat ja synkät sävyt ovat kuin film noir -elokuvista. 

Suosittu vanhojen animaatioiden lajityyppi oli myös jonkinlainen julkkisparodiaelokuva, jossa nähdään useita ajan filmitähtiä ja mahdollisesti muitakin tunnettuja henkilöitä pöljissä yhteyksissä. Tätä lajityyppiä tässä näytöksessä edustaa Tex Averyn tekemä Hollywood Steps Out, jossa nähdään mm. Clark Gable, Greta Garbo ja Suomessa melko tuntemattomat koomikot Three Stooges. 

Melkein kaikki näytöksen elokuvat edustavat myös vanhan animaatioelokuvan vakiopituutta, kuutta seitsemää minuuttia. Näitä elokuvia nähtiin varsinaisten elokuvien alkukuvina. Poikkeuksena on näytöksen viimeinen elokuva, niinikään Fleischer-veljesten tekemä Kippari Kalle -elokuva vuodelta 1937, joka on noin 17 minuuttia pitkä. 

Animaatioelokuvia ei olisi pystynyt tässä mittakaavassa tekemään, jos niille ei olisi ollut tehokasta levitysjärjestelmää, ja tällainen alkukuvasysteemi oli varmasti paras mahdollinen. Se mahdollisti lopulta satojen eri animaatioelokuvien tekemisen. Eri studiot ostivat elokuvat eri animaatiotekijöiltä ja näin ala myös työllisti paljon lahjakkaita ihmisiä, jotka onnistuivat tekemään useita klassikoita. Disneykin oli alun alkaen riippuvainen levittäjistä, ensiksi United Artistsista, sitten RKO:sta, ennen kuin yhtiö alkoi levittää omia elokuviaan itse. 

Vielä yksi kehityskulku, joka kannattaa panna merkille: varhaisemmat animaatioelokuvat perustuivat yksittäisiin tarinoihin tai lauluihin, joiden ympärille keksittiin jonkinlainen tarina. Betty Boopista ja muutamasta muusta hahmosta lähtien elokuvantekijät alkoivat kehitellä vakiintuneita sankareita, jotka toistuvat elokuvasta toiseen ja joilla on suhteellisen pysyvät luonteet ja tavat toimia. Tällä tavalla animaatiohahmotkin kuvastavat studiosysteemin vakiintumista: Väiski Vemmelsääri, Aku Ankka ja monet muut ovat kuin studioiden vakiotähtiä, joille maksettiin kuukausipalkkaa ja joiden elokuvia pystyttiin mainostamaan heidän omilla kuvillaan. 

 Yksi näistä vakiotähdistä oli Repe Sorsa eli Daffy Duck. Ja omasta mielestäni paras näytöksen elokuvista on toiseksi viimeisenä nähtävä Yankee Doodle Daffy vuodelta 1943, jossa Repe Sorsa on pääosassa. Elokuva on mieletöntä koomisen ajoituksen juhlaa. Elokuva on samalla ääninäyttelyn juhlaa, Repe Sorsan hysteerisen pelleilyn, Putte Possun änkytyksen ja pikkuisen sorsanpojan komean lauluäänen teki yksi ja ainoa mies, Mel Blanc. Elokuvan ohjasi Friz Freleng, mies monien mestarillisten animaatioiden takana. Elokuvassa näkyvät myös monenlaiset kehityskulut: värien vakiintuminen animaatioelokuviin, tietynlaisen anarkistiseksi sanotun tai ainakin absurdin huumorin käyttö, pilailu konventioiden kustannuksella. 

Tex Avery: Hollywood Steps Out (1941) (huom! linkissä on väärä kuvasuhde)
Norm McCabe: Daffy Duckaroo (1942) (huom! linkissä väärä kuvasuhde)
Friz Freleng: Yankee Doodle Daffy (1943) (tämä kannattaa todellakin katsoa!)
Dave Fleischer: Popeye the Sailor Meets Ali Baba's Forty Thieves (1937) (tässäkin väärä kuvasuhde)

keskiviikkona, syyskuuta 22, 2021

Kirjastot, tekijyys, perustulo


Seuraava teksti ilmestyi keväällä 2021 julkaistussa kirjassa Kirjastot ja kaupallisuus, jonka julkaisi (näköjään vakikustantamokseni tullut) Oppian, Tuomas Kilven toimittamana (tai oikeastaan kokoamana). Tuomas pyysi minulta omakohtaista juttua, jossa olisi tietoa siteeksi, ja sellainen jutusta tuli, ehkä jonkinlaisessa esseemäisessä muodossa, jossa ei ole tarkoituskaan pysytellä yhdessä asiassa. Otsikko ei ehkä kauhean hyvin vastaa sisältöä.

Jutussa tosin unohdin äänikirjat, jotka ovat varmasti palauttaneet lukemista enemmän osaksi arkipäivää. Muutoin en osaa nähdä äänikirjoissa mitään hyvää, vaikka ne joillekin kirjailijoille ovat tuoneet mahdollisuuden uudenlaiseen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen (ja ne ehkä lähestyvät sellaista vanhaa viihdekirjoittamisen muotoa, jossa ensiksi kirjoitetaan lehteen novelli tai jatkokertomus, joka sitten myöhemmin laajennetaan romaaniksi). Niihin liittyvä tulonmuodostus on erittäin ongelmallinen, ja äänikirjojen suosiminen sysää joitain kirjailijoita vielä vähän lisää marginaaliin. Lisäksi pelkään, että ne muokkaavat kirjallisuutta helpompaan ja yksinkertaisempaan suuntaan - se on tietysti yksi tapa saada kirjoille uusia lukijoita, joita hienot koukerot eivät kiinnosta. Myönnän, että asenteeni on paradoksaalinen: tutkin vanhaa viihdekirjallisuutta ja intoilen siitä, mutta silti peräänkuulutan vaikeutta ja haastavuutta kirjallisuuteen. Toki vaadin laatua myös halvalta viihdekirjallisuudelta, ja pidän itse eniten niistä kioskikirjoista, joiden suhde henkilöihin on monimielinen. 

En ole kovin tyytyväinen tekstin lopetukseen, vaikka se onkin jonkinlainen nostattava credo. Se on ehkä vähän väkinäinen ja lisäksi yritys nostaa omia tekemisiään jotenkin mainosmaisesti. Mutta en nyt ruvennut tätä blogiversiota varten keksimään uuttakaan lopetusta. 


Kirjastosuhteeni on kärsinyt, mitä enemmän olen työkseni kirjoittanut kirjallisuudesta. Lapsena ja teininä ja vielä nuorena aikuisena yliopistoaikoinani vaeltelin kirjastoissa hyllyjen välissä ja poimin kaikenlaista, mikä vähänkin kiinnostavalta näytti. Nykyään teen lähinnä täsmäiskuja: joko menen suoraan hyllylle hakemaan sen, minkä tarvitsen, tai sitten tilaan tarvitsemani kirjan varastosta. Usein käytän Turun yliopiston kirjastoa, jossa vapaakappalekirjastona on paljon outoa ja erikoista.

Yksi haahuilun tapa minulla edelleen on: katselen usein uutuushyllystä pienkustantamoiden kirjoja. Kiinnostaa, mitä marginaaleissa tapahtuu, mitä uusia kustantamoita tai muita toimijoita on olemassa, minkä näköisiä ovat uudet omakustanteet, minkälaisia vanhoja teoksia on nostettu uusintajulkaisun arvoisiksi. Suurin osa kirjoista toki jää lainaamatta, mutta jokin käsitys uusista kirjoista näinkin syntyy. 

Samalla saatan nostaa esille joitain oman pienkustantamoni Helmivyön kirjoja, jos niitä on uutuushyllyyn päätynyt. Vedän kirjoja hiukan hyllystä esiin tai jätän rivin ensimmäiseksi – josko joku sattuisi lainaamaan. Monet kollegat ovat kertoneet tekevänsä samaa kirjakaupassa: hiplaavat omia kirjojaan ja jättävät niitä tarkoituksella pinojen päällimmäisiksi. Melkein kaikilla on tunne siitä, että omat kirjat eivät saa riittävästi julkisuutta. 

Nykyään kaikki kirjojen saama julkisuus tuppaakin kasautumaan parillekymmenelle tekijälle ja nimikkeelle. Finlandia-palkinto ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto jättävät melkein kaikki muut palkinnot alleen, syövät muilta ilmatilan. Samalla mediassa perinteisten kirja-arvostelujen määrä vähenee vähenemistään ja uusista kirjoista kirjoitetaan usein tekijöiden oman elämäntarinan kautta. Tarinallisuus on tärkeämpää kuin kriittinen arvio. Samalla tuntuu, että vähälevikkisten kirjojen esiin nostamiseksi perustetut kritiikkijulkaisut, kuten Kiiltomato, arvioivat suurin piirtein samoja kirjoja, jotka muutenkin jo nousevat esille. Sama tuntuu olevan kirjablogeissa, joiden pitäjät ehkä tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita kirjoista, joista kaikki muutkin sillä hetkellä puhuvat. Ja tottahan se on – jos joku perustaisi sivuston, jolla on tarkoitus kirjoittaa unohdetuista tai vähän tunnetuista kirjoista, kukaan ei lukisi sitä. 

Ja kirjathan todella unohtuvat melkein saman tien. Toinen hylly, jota kirjastoissa usein katselen, on poistohylly. Jos käyn toisella paikkakunnalla ja on aikaa, poikkean kirjastossa tsekkaamassa poistohyllyt tai -kärryt. Joillain paikkakunnilla on erilliset huoneet, joihin poistokirjat on järjestetty. Tosin poistohyllyjenkin kiinnostavuus on vähentynyt, kun kirjastot ovat lähes koko maassa poistaneet varastoistaan kaikki oikeasti vanhat kirjat. Poistohyllyt täyttyvät muutaman vuoden vanhoista jännäreistä. Huomaan usein, etten ole missään vaiheessa edes pannut merkille, että sellaisia on ilmestynyt. Ehkä ei ole kukaan muukaan. Kirjat saattavat olla valtavia järkäleitä, 600-sivuisia maailmoja syleileviä rikos- ja ihmissuhderomaaneja, mutta poistohyllyyn joutuessaan ne ovat enää vain kierrätysjätettä. 

Siitä tulee tietty surullinen olo. Eikö kukaan näitäkään enää halua lukea? 

Toki juuri näiden mittavien bestsellerien kohdalla näkyy nykyinen kirjastohankintojen vinoutuma: ostetaan suuri määrä kirjoja, joita varataan paljon, mutta joiden lukuikä jää vähäiseksi. Divareissa tiedetään, että kukaan ei halua ostaa pari vuotta sitten suosittua kirjaa. Se pitää hankkia ja lukea saman tien, vielä kun se on uusi, vielä kun se on puheenaihe. (Tämä on yksi syy siihen, miksi ihmiset kokevat, että divarit eivät enää osta kirjoja, kun he yrittävät myydä niihin muutaman vuoden takaisia suosikkeja tai niiden pokkaripainoksia.) 

Vinoutuman ongelmat eivät jää tähän. Samalla, kun kirjastot satsaavat suosittuihin kirjoihin, ne jättävät hankkimatta pienilevikkisiä kirjoja. 

Yksittäisten kirjojen myyntiluvut ovat nykyään todella pieniä. Aiemmin kirjastoihin saattoi luottaa, ja eräs kustantamoalalla pitkään työskennellyt kertoi, että 1980-luvulla melkein mitä tahansa kirjaa myytiin 3 000 kappaletta. 

Muutos on ollut hidas, mutta musertava. Aikoinaan 1990-luvulla oli uutinen, kun uutta unkarilaista käännösromaania oli myyty vain muutama sata kappaletta, vaikka se sai paljon julkisuutta lehdistössä. Muutama sata kappaletta on uusi normaali, usein myös painosmäärä, joka jostain uutuuskirjasta otetaan. Muutama sata?! Pari vuosi sitten taas eräs useita kehuttujakin teoksia julkaissut runoilija kertoi, että hänen runokokoelmaansa oli myyty neljä kappaletta, eikä siitä tehty minkäänlaista uutista. Oman kustantamoni Helmivyön kirjoja myydään paristakymmenestä reiluun sataan, jotkut harvat nousevat pariinsataankin. Kirjastot lienevät vähiten myyvien kirjojen ainoita ostajia.

Tekijät (ja lukijat) usein syyttävät sitä, ettei kirjoja saa kirjakaupoista, joissa keskitytään muutamaan kymmeneen hyvin myyvään nimikkeeseen ja oheistilpehööriin. Kirjakauppojen myyjät osaavat enää vain katsoa koneelta, että kirjaa voi tilata. Melkein kuka tahansa voi tehdä saman kotoa omalta koneeltaan. 

Tähän sanotaan, että kirjaa pitää päästä hiplaamaan, että voi tehdä ostopäätöksen. Se on tietysti totta, mutta nyt käsi sydämelle: ostaisitko itse kahdella- tai kolmellakymmenellä eurolla itsellesi tuntemattoman tekijän runokokoelman, jos se osuisi silmiisi Suomalaisessa kirjakaupassa? Savukeitaan harjoittama messuhinnoittelu (kaksi euroa, viisi euroa, kymmenen euroa) on voinut olla tällaisten teosten pelastus, mutta enää ei ole Savukeidasta eikä korona-aikana messujakaan. 

Hiplauksen korostaminen ostopäätöksessä lienee jokin tekosyy sille, että lukeminen ei kiinnosta. Mieluummin selaa kännykkää tai katsoo Netflixiä. Hiplausta korostaa myös se, että kirjat ovat nykyään niin herkullisen näköisiä, kirkkaita värejä ja ihania käsin tekstatun näköisiä fontteja. Kaukana ovat ajat, jolloin Kosti Antikaisen ja Martti Mykkäsen brutalistisella kollaasityylillä myytiin tuhansittain kirjoja. 

Vähäisiä myyntilukuja kauhistellaan myös sanomalla, että kirjallisuudenhan pitäisi opettaa ihmisille empatiaa, miksi kukaan ei lue? Näinä vihapuheen, salaliittoteorioiden ja valtaan ympäri maailmaa nousseen äärioikeiston aikoina lukeminenhan olisi mitä parasta ajanvietettä, mutta totuus lienee, että lukemista tällä tavalla fetissoimalla ei saada mitään aikaan. Aiemmin kirjoja myytiin niin paljon, koska ihmisillä ei ollut muuta tekemistä. Luppoaika täytettiin lukemisella, nykyään sama luppoaika täyttyy somella, tosi-tv:llä tai suoratoistojen sisällöillä, jotka eivät lopu, vaikka ottaisi asiakseen katsoa joka päivä kymmenen tuntia kolmen vuoden ajan. Lukemisen hienoutta ei pitäisi tuputtaa, vaan se pitäisi uudestaan tehdä arkipäiväiseksi. Pahaa vain pelkään, että se ei ole enää mahdollista – kukapa poistaisi sosiaalisen median tai suoratoiston maailmasta? 

Ehkä harhailen aiheesta toiseen, mutta pyrin tähän: pienkustantajan ja vähälevikkisen kirjailijan paras turva on kirjasto. Tai ainakin sen tulisi olla, niin kuin se on aina aiemmin ollut. Olen kateellisena kuunnellut juttuja Norjan systeemistä, jossa valtio ostaa laadukkaita teoksia useisiin kirjastoihin normaalien kirjastohankintojen lisäksi. Joskus luulin, että valtio ostaisi kaikkia julkaistuja kirjoja yhden kappaleen, mutta valitettavasti se ei pitänyt paikkansa. Sellainen systeemi tarkoittaisi Suomessa joka tapauksessa yli 700 myytyä kirjaa per nimike! 

Oli miten oli, parinkin 1980-luvun jälkeen iskeneen laman jäljiltä Suomesta on kadonnut satoja pieniä kirjastoja. Vielä 2000-luvullakin on lakkautettu sata kirjastoa. Osa on lakkautettu kuntaliitosten myötä, mutta nekin liittyvät vähentyneisiin julkisiin varoihin, kun köyhtyneet pienet kunnat ovat halunneet liittyä isompiin. Suomi ei tietenkään ole yhtä rikas kuin öljyvaltio Norja, mutta silti voi kysyä, onko näin laaja lakkauttaminen ollut tarpeellista. Kun kirjasto on kerran lakkautettu, ei sitä enää koskaan perusteta uudestaan, puhumattakaan siitä, että rahahanoja kiristävälle austerity-politiikalle ei julkisuudessa esitetty riittävästi vaihtoehtoja. 

Kirjastojen lakkauttaminen ei ole ainoa syy, mikä kirjamyyntiä hillitsee. Toinen syy on kirjastojen varausten maksuttomuus. Tätä pidetään luonnollisesti lukijoiden keskuudessa hyvänä ilmiönä, mutta samalla se merkitsee sitä, että tiettyjen alueiden kirjastot tekevät yhteishankintoja, jolloin yhtä kirjaa saatetaankin hankkia vain yksi tai kaksi kappaletta. Niitä sitten kierrätetään eri kuntien kirjastojen tai lähikirjastojen kesken. Tämä merkitsee useilla kymmenilläkin kappaleilla pienempiä kirjastotilauksia. 

Kirjastojen lakkauttaminen tai väheneminen ei tietenkään ole vain kustantamoiden tai kirjailijoiden ongelma. Se on iso ongelma myös syrjäseuduille tai ylipäätään pienille kunnille. Monissa kunnissa ainoa kirjasto on kaukana eikä todellakaan saavutettavissa. Kirjastopalvelut eivät ole tasa-arvoisia kansalaisten kesken. 

Ennen oli toisin. Mökkeilemme Kemiönsaaren Kiilan kylässä, jossa on vajaa sata asukasta. Tuntuu uskomattomalta, että siellä oli vielä 1980-luvulla oma kirjasto. Samassa rakennuksessa oli myös posti, joita ei kohta ole enää missään isossakaan kaupungissa. Koskeekohan sama kehitys kohta myös kirjastoja? Tai ehkä ne muuttuvat maksullisiksi, niin kuin Sauli Niinistön muistetaan pohdiskelleen. 

Maksullisia kirjastoja on tosin ollut maailman sivu. Yhdysvalloissa ja Englannissa ne olivat merkittävä lisä maksuttomien julkisten kirjastojen lisäksi, ja monet viihteeseen keskittyneet kustantamot ja kirjailijat, kuten Barbara Cartland, julkaisivat nimenomaan maksullisten kirjastojen markkinoille. Paljonkohan Cartlandin kirjoja myytäisiin tänä päivänä? Ja saisiko hänkin kustantajaltaan viestin, että nyt kirjasi makuloidaan, mutta saisit ostaa niitä viisi euroa kappale, montako pannaan? 

Vitsailut sikseen: olisiko kirjastojen maksullisuus ratkaisu? Tuskin enää 2020-luvulla, ihmiset silti käyttäisivät muita viihteen muotoja. Onhan Facebook "ilmainen". Poliittisesti idea ei saisi kannatusta kuin kokoomuksen äärilaidalta ja perussuomalaisilta, joille julkisten kirjastojen kaltainen instituutio on pelkkää luksustoimintaa, niin kuin työttömyysturvakin. 

Mikä siis avuksi? Jos sanoo, että yhteiskunnan tulisi ohjata enemmän varoja kirjastojen kirjahankintoihin, tulee samalla sanoneeksi, että kirjastojen satsaukset nykymuotoiseen yhteisöllisyyteen (yleisön käytössä olevat tietokoneet, istuskeluportaat, jotka on varustettu latauspisteillä, vuokralaitteet ja niin edelleen) ovat turhia. 

En minä niillä kyllä mitään tee, sanoo postmodernin individualismin oppinut keski-ikäinen mies. Kyynisenä hetkenä kysyn, kannatanko perustuloa vain sen takia, että saisin sitä itse. Pakottaudun ajattelemaan, että siitä olisi hyötyä myös massoille, joukolle. 

Toisaalta olen ehkä jo luovuttanut. Olen useita kertoja sanonut itselleni, että aktiiviuraani on jäljellä enää 15–20 vuotta, voin hyvin keskittyä siihen, että teen kirjoja koko ajan ikääntyvälle ja hupenevalle lukijakunnalle. Hyvä vain, että heillekin riittää luettavaa, ei minun tarvitse välittää itseäni nuoremmista.

Tietysti elättelen mielikuvaa, että joku parikymppinen älykönalku vaeltelee jossain kirjastossa ja törmää kirjaani Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia ja lukee siitä pitkän version Leonard Clinen Jumalan päähän kirjoittamastani esipuheesta. Ehkä hän lainaa tekstin innoittamana romaanin, jonka suomensin tuskalla ja vaivalla. Ehkä juuri sillä hetkellä kirja löytää viimeinkin lukijansa. Ehkä sen hetken ansiosta kirjan tekeminen ei lopultakaan ollut turhaa.  

perjantaina, syyskuuta 17, 2021

Huippuhetkiä elokuva-arkiston Turun sarjassa

Tämä on aito julkaisematon teksti. Turkulainen ylioppilaskunnan elokuvakerho suunnitteli pari vuotta sitten aloittavansa uudestaan Zoom-nimisen paikallisten elokuvakerhojen yhteisen lehden, ja koska asia oli tuolloin ajankohtainen, lupasin kirjoittaa muisteluksen siitä, millaista oli hoitaa elokuva-arkiston (sittemmin KAVA ja KAVI) maakuntasarjaa Turussa 16 vuoden ajan. Olin kirjoittanut asiasta jo aiemminkin ja vieläpä saman julkaisijan, Kinokoplan juhlakirjaan, mutta tämä teksti syntyi vähän erilaisilla painotuksilla. Mutta niin vain Zoom jäi tekemättä, ilmeisesti koplalaisten muiden kiireiden takia, eikä juttua enää kannattaisi julkaista, sillä maakuntasarjaa ovat vetäneet Roni Grén ja Johannes Juva hyvällä menestyksellä jo parin vuoden ajan. 


Huippuhetkiä elokuva-arkiston maakuntasarjassa


Ystäväni Manu Haapalainen pyysi minua puolestaan hoitamaan Suomen elokuva-arkiston Turun sarjaa keväällä 2003, sillä hän oli muuttamassa pois kaupungista. 

Sarjat elivät vaihtelevaa elämää. Nimi vaihtui ensiksi Suomen elokuva-arkistosta (SEA) Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA) ja sitten Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI), joka on nykyinen nimi. Esityspaikkana oli ensiksi Diana Humalistonkadulla, sitten Kino Thalia, sitten Finnkinon Julia, sitten puoliksi Domino ja Finnkinon Kinopalatsi yhden kauden ajan, sitten Puutarhakadun auditorio, jonka Pekka Nummelin (ei sukua) käytännössä yksin rakensi, ja lopulta Logomon Move 2. Sinne näytökset ovat myös jämähtäneet. Move 2 (tunnetaan myös nimellä Kino-sali) on teknisesti hyvä, mutta tunnelmaltaan surkea sali, johon katsojat eivät aina jaksa lähteä, koska se on kaukana keskustasta eikä sen lähelle ole noussut kuin kerrostaloja. 

Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että olen hommassa ikuisesti, mutta lopetin sarjan hoitamisen kuitenkin keväällä 2019. (Valitsin tosin vielä syksyn 2019 elokuvat.) Aloin kokea työn liian raskaaksi ja otin vähentyneet katsojamäärät henkilökohtaisesti. Samaan aikaan koin muutenkin lievää uupumusta, ja otin varoituksen vakavasti ja vähensin muitakin töitäni. 

Vuosiin on kuitenkin sisältynyt huima määrä hienoja kokemuksia ja onnistumisia. Alla olevaan listaukseen ei luonnollisestikaan ole mahtunut kaikkia. Mukana myös muutama epäonnisempi näytös. 

 


Kevät 2003

Teuvo Tulion Sensuelaa ei ollut esitetty Turussa ensi-iltakierroksella, sillä sitä nähtiin uutena vain Kemissä, Kuopiossa ja Pieksämäellä. Kun Tulion kuoleman jälkeen elokuvat tulivat uudestaan julkisuuteen, kyselin SEA:sta Sensuelaa Turkuun. Sitä ei kuulemma saisi esittää yksinään, vaan ainoastaan osana muuta Tulio-sarjaa. Vetosin siihen, että Turussa pidettävillä Suomalaisen elokuvan festivaalilla oli juuri esitetty laaja valikoima Tulion elokuvia, ja sain kuin sainkin Sensuelan arkiston sarjaan. Kaupungin ensi-iltaesitystä oli todistamassa muun muassa kriitikkolegenda Tapani Maskula, joka ei elokuvaa ollut ymmärrettävästi nähnyt, niin paljon kuin hän Tuliosta muuten onkin aina pitänyt. 

Esityksessä paikalla oli yhtä elokuvan miespääosaa esittänyt Mauritz Åkerman, monien turkulaisten tuntema legendaarinen hahmo. En tiedä, mitä Åkerman ajatteli oudon sekavaa ja kuumeista elokuvaa katsoessaan ja katsojien naurunremahduksia kuunnellessaan. 


Syksy 2003

Koneenkäyttäjä kertoi juuri ennen Sergei Eisensteinin Vanhaa ja uutta -elokuvan esitystä, että kopio on täysin mykkä. Tiedon olisi pitänyt lukea julisteessa, sillä kokonaan äänettömän elokuvan katsominen on minusta kidutusta. Soitin nopeasti Dianan kassalta kokeellisen musiikin parissa työskennelleelle Roope Eroselle, jonka tiesin olevan tulossa näytökseen, ja pyysin häntä ottamaan levyjä mukaan. 

Roope toi mukanaan Pekka Airaksisen akustisen Samsa Trion levyn vuodelta 1972 ja saksalaisen kokeellisen Limbus 4 -yhtyeen levyn. Sanoin, että kokeillaan Airaksista. Musiikki toimi yllättävän hyvin, mutta siinä vaiheessa, kun levy loppui, koneenkäyttäjä pani soimaan Limbus 4:n levyn, mutta se ei toiminut millään tavalla. Säntäsin konehuoneeseen ja käskin laittaa uudestaan Airaksisen soimaan. Muistelen jonkun katsomossa jupisseen, että olisi mieluummin katsonut kokonaan mykän esityksen. 


Syksy 2004

Kokeellisella musiikilla säestetyt näytökset jatkuivat, mutta livenä, kun turkulaisten improvisaatiomuusikoiden monijäseninen Käenpesä-yhtye esitti musiikkia Dziga Vertovin Mies ja elokuvakameran taustalla. Säestys lähti kunnolla käyntiin vasta noin varttitunnin kohdalla. Silloin elokuvassa on kohtaus, jossa kamera lepää kiskoilla ja se napataan pois vasta lähestyvän junan ollessa kohdalla, ja tuntui että bändi pääsi juuri siinä kohdassa irti jostain alkukankeudesta. Yhtyeen esiintymispalkkio oli juoma per pää. 

Monet säestetyt näytökset arkiston Turun sarjassa ovat olleet ainakin osittain improvisoituja. Topias Tiheäsalon ja Jaakko Tolvin säestämä Ajomies on jäänyt mieleen yhtenä hienoimmista.


Kevät 2006

Orionissa Helsingissä näytettiin sarja amerikkalaisia 1960-luvun seksielokuvia, karkealle mustavalkofilmille kuvattuja yksinkertaisia huijaus- ja väkivaltadraamoja, joissa oli siteeksi tirkistelyä ja alastomuutta. Sain päähäni, että näitä elokuvia voisi tuoda Turkuunkin, mutta halusin, etteivät ne olisi osa perussarjaa. Kolme elokuvaa esitettiin sarjan päätteeksi erikoisnäytöksissä, joihin ei paljonkaan yleisöä tullut. Olisiko käynyt peräti niin että jokaisessa näytöksessä oli aina vähemmän kuin edellisessä oli ollut? 

Kiinnostavimmat pätkät olivat Warner Rosen Seksipaholainen (1965) ja Barry Mahonin Olin mies (1967). Ensin mainitun filmikopio on ilmeisesti maailman ainoa, ja sitä myös välillä lainataan ulkomaille. Kopion kunto oli kuitenkin ainoa positiivinen asia koko umpisurkeassa ja tylsässä elokuvassa. Toisaalta onnistuin korjaamaan elokuvaan liittyviä väärinkäsityksiä IMDb:ssä, johon sitä oli kuvailtu pelkän harhaanjohtavan trailerin perusteella. 

Olin mies taas kertoo suomalaissyntyisestä Kim Kansasista, joka tulee Helsinkiin teettämään sukupuolenkorjausleikkausta. Epäsensitiivinen ja typerästi tissejä tarjoileva elokuva onnistuu välillä hämmentävästi tavoittamaan jotain sukupuolidysforiasta. Tapani Maskula kertoi kuulleensa Suomessakin ensi-illan aikaan vierailleelta Kim Kansasilta ensimmäistä kertaa juttuja Ed Woodista ja tämän järjestämistä bileistä. 

EDIT: elokuva-arkiston ja KAVI:n monia näytössarjoja kuratoinut Antti Suonio oli sitä mieltä, että Seksipaholaisen kopiota ei ole lainattu ulkomaille. En enää muista, mistä käsitykseni on syntynyt. Lisäksi elokuvasta on sittemmin löytynyt sekä 16-millinen kopio (joka on tosin keräilijällä, ei missään julkisessa arkistossa) että loppukohtaus, joka on julkaistukin Something Weird -firman dvd:llä bonuksena.


Syksy 2006

Turussa järjestettävällä runoviikolla piti esittää kaksi lyhytelokuvaa runoilijoiden säestämänä – muistaakseni mukana oli ainakin Mikko Myllylahti (joka on sittemmin niittänyt mainetta muun muassa Hymyilevän miehen käsikirjoittajana). Tällainen esitys oli järjestetty aiemmin Helsingissä, elokuvat olivat René Clairin avantgardistinen iloittelu Entr'acte sekä pätkä Jehovan todistajien tuottamaa pseudodokumenttia The Photo-drama of Creation. Kun ennen näytöstä huomattiin, että filmejä ei voisi Thaliassa esittää oikealla esitysnopeudella (16 kuvaa per sekunti), runoilijat kieltäytyivät säestämästä niitä – mikä ymmärrettävää onkin, koska tekstit oli mitoitettu oikeaan nopeuteen. Elokuvat katsottiin sitten ilman mitään ääntä. 



Toisessa erikoisnäytöksessä saatiin rekonstruktio Lumière-veljesten ensimmäisestä elokuvaesityksestä vuonna 1896. Kuten tällaisissa aina käy, näytökseen tuli ihmisiä, joita ei koskaan näkynyt muissa arkiston näytöksissä. Muistan nuorehkon pariskunnan, joka riiteli aiheesta: nainen ei olisi halunnut tulla katsomaan Lumièrea, mutta mies vaati: "Sentään maailman ensimmäinen elokuvaesitys!" Kovin paljon katsojia ei loppujen lopuksi tullut.

Näytös tehtiin lisäksi niin että katsottiin puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen arkiston Juha Kindberg alusti, ja sitten taas puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen alustus, ja niin edelleen. Jossain kohtaa joku yleisöstä huudahti: "Eikö näitä voisi katsoa kerralla putkeen ja sitten olisi selostus?" Lyhyet filmit olivat kaikki kuitenkin omilla keloillaan. Mistään menestyksestä ei voi siis puhua, vaikka Kindbergin jutut sinänsä kiinnostavia olivatkin – nyt ainakin tiedän, että yleisimmin esitetty "Juna saapuu asemalle" ei ole se oikea ensimmäinen "Juna saapuu asemalle". Eri asia sitten on, erottaisinko versiot toisistaan. 


Syksy 2007

David Lynch Eraserheadin esitykseen kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. Parille viimeiselle nostin Thalian aulasta nojatuoleja portaille. Sarjan toinen Lynch, Twin Peaks -elokuva Tuli, kulje kanssani sai paljon vähemmän katsojia, mutta kymmenen vuotta myöhemmin, juuri kun legendaarisen tv-sarjan kolmas kausi oli alkanut, se veti Move 2:n lähes täyteen.


Syksy 2008

Jean Eustachen nelituntinen Äiti ja huora esitettiin Juliassa niin, että kahden tunnin kohdalla oli tauko. Thalian kioski oli poikkeuksellisesti auki, jotta yleisö sai hakea välipalaa. Teosta ensi kertaa katsoessani tajusin, että Peter von Bagh oli käsittänyt sen täysin väärin kirjoittaessaan Elokuvan historiassa, että Eustachen kuvaamat nuoret haikailevat vuoden 1968 tuntoja – hehän pikemminkin nauravat niille! Ei ihme, että Äiti ja huora on ollut löperöille liberaaleille ilkkuvan esseistin Antti Nylénin suosikkielokuvia. 


Kevät 2009

Pitkään jatkunut Walerian Borowczykin elokuvien sarja päättyi vuoden 1977 La Margeen, jonka pääosissa nähdään kaksi pornoelokuvien vakionimeä, Sylvia Kristel ja Joe Dallesandro. Joku oli kysynyt aiemmin jossain yhteydessä: "Mikäs se tämä Borowczyk oikein on?" Käytin sitten tilaisuuden hyväkseni ja koetin ennen elokuvaa esittää teorian, että Borowczyk käyttää erotiikkaa katsojien esteettiseen vieraannuttamiseen. En tiedä, onko näkemyksessä järkeä, mutta silloin se tuntui sopivalta. 

Borowczykiä näytettiin tosin vielä kerran keväällä 2015, kun erikseen pyysin, että periaatteessa esityskieltoon asetettu kopio Tri Jekyllin naisista saataisiin näyttää Turussa uudestaan (aiemmin se oli esitetty keväällä 2007), kun tiesin, että siihen oli Night Visions -festivaalia varten palautettu sensuurin poistot. 

Borowczykin lisäksi arkiston sarjassa on näytetty lähes kaikki saatavilla olleet Luis Buñuelin elokuvat, joista yllättävimpiä on ollut kova toimintadraama Neitsytsaari

EDIT: Antti Suonio sanoi, että sensuurin poistot oli palautettu Jekyllin naisiin jo 2000-luvun alussa, jolloin Turussa on näytetty kaksi kertaa sama kopio. Väärinkäsitykseni johtui ilmeisesti siitä, että elokuvan esitystä Night Visionsissa, jossa Udo Kier oli vieraana, mainostettiin juuri palautetuilla poistoilla. 


Kevät 2010 

Omituinen kahdeksan elokuvan sarja, joka esitettiin puoliksi Dominossa, puoliksi Kinopalatsin ysisalissa, jossa vielä oli filmikone. Sarja oli nimittäin heitetty ulos Juliasta, koska hotelli oli halunnut laajentaa Finnkinon pienen kompleksiteatterin tilalle. Dominon omaperäinen omistaja Monica Shideler sanoi, että hän ei mainosta muita teattereita tiloissaan, joten hänelle painettiin erikseen yksi kappale julistetta, jossa mainittiin vain Dominossa esitettävät elokuvat. Parhaiten tynkäsarjasta ovat jääneet mieleeni John Hustonin uskomattoman hieno Muistot ja Georges Franjun Silmät ilman kasvoja, joka teki vaikutuksen lyhennettynä ja ruotsiksi tekstitettynä versionakin. 


Syksy 2010

Puutarhakadun auditorion ensimmäisen sarjan viimeisenä elokuvana näytettiin Manuel Octavio Gómezin Ensimmäinen machete-taistelu. En tiennyt kuubalaisesta elokuvasta etukäteen oikein muuta kuin että Peter von Bagh mainitsee sen Elokuvan historiassaan, jota olin selaillut erittäin paljon teini-ikäisenä. Ensimmäinen machete-taistelu paljastui hienosti tehdyksi kokeiluksi, jossa kuvitellaan, että elokuva on taiteenlajina keksitty jo 1800-luvun puolivälissä ja elokuva on tehty kuin se olisi 1860-luvun uutisfilmi. Katsojia oli muistaakseni kolmetoista, vaikka elokuva oli varmasti yksi kuudentoista vuoteni hienoimpia. 


Syksy 2011 

Kaksi erikoista elokuvaa, jotka ovat jääneet mieleen eroottisina ja aistillisina: Lucio Fulcin sarjamurhaajakuvaus The New York Ripper ja Carl Th. Dreyerin Vihan päivä. Al Adamsonin Dracula vs. Frankenstein taas nauratti käsittämättömällä sekoilullaan. 


Kevät 2012 

Leonard Kastlen Kuherruskuukausimurhaajat paljastui kulttimaineensa veroiseksi: "luotaantyöntävän raikas, ihanan vapaa kaikesta samaistumisesta elokuvan henkilöihin", kirjoitin Facebookissa, jossa muutoinkin arvostelin lähes kaikki arkiston sarjassa näkemäni elokuvat. Alberto De Martinon Sylkevä Magnum taas antoi aiheen kysyä: voiko elokuva olla hyvä, vaikka se on täysin idioottimainen? Sylkevässä Magnumissa on maailman kovin takaa-ajokohtaus, jonka ainoa syy on se, että poliisi saisi kysyä yhden, melkein merkityksettömän kysymyksen takaa-ajettavalta. 


Syksy 2012 

Ensimmäinen sarja kaupungin ja rakennusliike Hartelan omistamassa Logomossa ja sen Move 2:ssa. Ehkä uutuudenviehätys veti katsojia paikalle. Tarkovskin Peilistä jäi katsojia ylitse, itse katsoin elokuvaa ensiksi konehuoneesta, sitten loput portailla istuen, kun en pystynyt jättämään suosikkielokuvaani väliin. Näytös oli teknisesti epäonnistunut, valot menivät päälle ja pois itsekseen, ilmastointi ei toiminut ja yläpenkeillä tuli todella kuuma, Logomon pääsalin kuulutukset kuuluivat näytöksen päälle. Citizen Kanekin veti melkein täyden salin, ja syystä – onhan se maailman paras elokuva! 

 

Kevät 2014 

Philip Ridleyn ysäriklassikko The Reflecting Skin oli vuosien varrella muuttunut kadonneeksi elokuvaksi, jota ei ollut melkein kahteenkymmeneen vuoteen esitetty televisiossa. Sitä ei myöskään ollut helposti saatavana dvd:nä eikä blu-rayna. Se oli niin unohdettu elokuva, että minua parikymmentä vuotta nuorempi vakikävijä kysyi näytöksen alussa: "Niin, eikö tämä ole jonkinlainen kuriositeetti?" Yli 70 katsojaa sai kuitenkin todistaa, että elokuva ei ollut tippaakaan vanhentunut, pikemminkin päinvastoin. 


Kevät 2015 

Inoshiro Hondan Hirviöt uhkaavat maailmaa todisti, että umpipöljä camp-viihde voi parhaimmillaan tuntua elämää uudistavalta voimalta. Yhdentoista eri hirviön ensemble-elokuva riemastutti katsojia aivan eri tavalla kuin vakavissaan tehdyt ihmisluonnetta tutkailevat komediat. 


Syksy 2015 

KAVI:sta tuli käsky, että jokaisessa maakuntasarjassa pitää olla vähintään yksi kotimainen elokuva. Jukka Virtasen ohjaama metafiktiivinen Spede-iloittelu Pähkähullu Suomi tuntui hyvältä idealta, mutta samaa mieltä oli vain noin 20 katsojaa, enkä itsekään muuttunut Spede-faniksi. Myöhemmin surullisenkuuluisa Naisen logiikka oli yksi toivotuimpia elokuvia, kun Turkuunkin kiiri tieto, että se oli Orionissa esitetty. 

Kotimaisten pakkofilmien valinta sarjaan on ollut vaikeaa, mutta onneksi myöhemmin löytyi esimerkiksi Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä, joka oli The Reflecting Skinin tavoin muuttunut kadonneeksi elokuvaksi eikä ollut nähtävillä kuin vhs:nä. Keväällä 2018 ilman konkurssipesän lupaa esitetty elokuva on sittemmin löytänyt tiensä myös Ylelle ja osoittautunut kestäväksi klassikoksi. 

 


Syksy 2017 

Viktor Tregubovitshin ja Edvin Laineen Lenin-aiheisen Luottamuksen esittäminen lähellä Suomen satavuotisjuhlia vaikutti aluksi hyvältä idealta, mutta uneliasta ja poliittisesti mielenkiinnotontakin elokuvaa tuli katsomaan vain tusinan verran ihmisiä. En voi syyttää poisjääneitä mistään. Näytös oli ehkä myös piikki KAVI:n johdolle sarjan suomalaisista pakkopullista. 


Syksy 2018

Turkulainen kriitikko Tapani Maskula oli useaan otteeseen maininnut Peter Kassin elokuvan Ruoho nousee jälleen (Time of the Heathen, 1962), josta ei tahtonut löytyä mitään tietoa. Maskula oli yhdistänyt elokuvan 1950- ja 1960-lukujen vaihteen amerikkalaiseen indie-elokuvan buumiin (Cassavetes, Irving Lerner, Fred Coe jne.) ja sanonut, että haluaisi nähdä sen uudestaan. Olin pyörittänyt joitain Maskulan valintoja vuosina 2013 ja 2014, mutta Kassin elokuva oli jäänyt jostain syystä väliin. Kun toimitin Maskulan kritiikkejä kirjaksi vuonna 2018 (Intohimosta elokuvaan), asia nousi uudestaan mieleen ja kysyin elokuvaa KAVI:sta. Vaikutti siltä, että elokuvaa ei ollut esitetty filmiltä missään päin maailmaa kymmeniin vuosiin. Ehkä harvinaisin elokuva, joka kaudellani on esitetty? 

Ruoho nousee jälleen paljastui lopulta erittäin vahvaksi mustavalkoiseksi elokuvaksi, jossa yksinkertaisen trillerijuonen keskelle ilmestyy melkein yhtäkkiä kokeellinen värijakso. Sen oli toteuttanut elokuvan kuvaajana ja leikkajana toiminut Ed Emshwiller, joka tunnetaan omistakin kokeellisista töistään. Tapani Maskula antoi elokuvalle Twitterissä neljä tähteä. Kirjoitin rasismin ja militarismin vastaisesta elokuvasta englanninkieliseen blogiini, ja sain kommentoijaksi muun muassa Emshwillerin tyttären, joka kertoi, että hänen isänsä töistä olisi tulossa iso retrospektiivinen näyttely. Toivottavasti siellä nähdään myös Ruoho nousee jälleen!  (Edit: tätä blogiin postaessani huomaan, että retrospektiivissä ei ilmeisesti ole näytetty Ruoho nousee jälleen -elokuvaa.)

EDIT: Antti Suonio piti Seksipaholaista harvinaisempana elokuvana kuin Ruoho nousee jälleen -elokuvaa, koska Ruohosta on kopio esimerkiksi Ruotsin elokuva-arkistossa, kun taas Seksipaholaisesta ei ole kopioita muualla (paitsi se yksityisen keräilijän 16-millinen). Riippumatta tällaisista finesseistä Ruoho nousee jälleen on paljon kiinnostavampi elokuva kuin Seksipaholainen. 


Kevät 2019

Peckinpahin Hurjasta joukosta (syksy 2017) innostuneena päätin, että joka sarjassa pitää olla tästä lähin yksi lännenelokuva. Keväällä 2018 nähtiin Rio Bravo, syksyllä taas Hyvät, pahat ja rumat. Kummatkin vetivät erittäin hyvin katsojia, molemmissa näytöksissä oli paikalla myös isän ja pojan muodostamia pariskuntia verestämässä yhteisiä muistoja. 

Viimeisen kauteni viimeisenä elokuvana nähtiin Tonino Valeriin Nimeni on Nobody, johon Sergio Leone oli tehnyt alkuperäistarinan ja ohjannut joitain jaksoja. En ollut nähnyt elokuvaa aiemmin enkä näin ollen tiennyt, että sen keskeinen teema on sukupolvenvaihdos. Terence Hillin esittämä nuori pyssysankari sanoo Henry Fondan esittämälle konkarille: "Sinun kaltaisesi miehen pitää lähteä komeasti."  


PS. Muita sykähdyttäneitä elokuvia: Solntsevan Runoelma merestä, Zurlinin Black Jesus, Klimovin Jäähyväiset Matjoralle ja Tule ja katso, Buñuelin Humiseva harju, Friedkinin Kovaotteiset miehet, Vardan Onni on olla nainen, Andrzej Munkin Kierosilmäinen onni, Luigi Cozzin Avaruussota, Paradzhanovin Menneitten sukupolvien varjot, Elaine Mayn Mikey & Nicky, von Trottan Sisarukset, Shepitkon Nousu, Ferrerin Kaupungin kaunein tyttö, Hyytiäisen MP, Wellmanin Kuolemantuomiopaikka, Cormanin Kiihotus, Fullerin Shokkikäytävä, Terence Daviesin Rakkaat muistot ja Päivä painuu mailleen, Tobackin Murhan sävel, Hellmanin Hän ampui ensin... Tämä voisi olla vaikka maailman parhaiden elokuvien lista!