Kirppisreissu, heinäkuu 2026

Olimme perinteisellä pitkällä kirppisreissulla pari viikkoa sitten, ja kirjoitin siitä niin pitkän tekstin Facebookiin, että ajattelin julkaista sen myös täällä. Teksti olisi ollut omiaan Kirppismatkat-blogiin, mutta en enää jostain syystä pääse siihen käsiksi. Blogi on kyllä olemassa ja tekstit luettavissa. Matkoja unohtuneeseen Suomeen! Aloituskuvassa kaikki reissulla ostamani kirjat, elokuvat ja levyt plus pieni toimiva kasettimankka. 

Kirppisreissu Mellilä-Loimaa-Punkalaidun-Vammala-Siuro-Tampere-Kangasala-Orivesi-Ruovesi-Vilppula-Mänttä-Lyly, heinäkuu 2026

"Vaikutatte hyperaktiivisilta", vanha professorini Mikko Lehtonen sanoi meille, kun Tuulensuussa kerroimme, missä kaikkialla olimme käyneet. Elina sanoi, että kohta alkaa aika, jolloin istumme yhdeksän kuukautta työhuoneessa selät vastakkain emmekä tee muuta kuin töitä. Mutta kieltämättä emme eilen päättyneellä kirppisreissulla tavoitelleet mitään zen-hetkeä, eikä se olisi onnistunutkaan, kun jouduimme joko kuuntelemaan teinin valitusta ("koska lähdetään, täällä on tylsää") tai jättämäät hänet yksin autoon istumaan. Mene siinä sitten savusaunaan Purnussa. 

Mellilän hienossa meijerissä sijainnut kirppis.

Ja olihan koko reissu nimenomaan hyperaktiivinen. Turusta (jossa Elina oli ensiksi aamulla käynyt ajo-opettajan ominaisuudessa saattamassa vanhemman lapsemme toiseen inssiinsä, joka myös meni läpi!) ajoimme Mellilään. Mellilän keskusta on surullinen paikka, jossa on suurin piirtein enää vain pieni K-kauppa. Kyläyhdistyksen pitämä kirppis on hienossa meijerirakennuksessa, mutta kirpputorin valikoima ei päätä huimannut. Pari tuntemattomampaa dvd:tä ostin, samoin yhden Muumi-videon, kun lapsi sanoi, ettei meillä ole sitä. Elina löysi täältä vanhat korkkarit. Myynnissä olisi ollut hieno scifi-lautapeli, mutta sille oli pantu kova hinta: 150 euroa! 

Mellilän jälkeen ajoimme Loimaalle, joka on meille eräänlainen muistojen kaupunki: siellä sijaitsi koko eteläisen Suomen paras kirpputori, rakastettu ja kaivattu Katrilli. Se ajettiin alas yli kymmenen vuotta sitten, mutta puhumme siitä edelleen (ja siitä on teksti Muistojen kirpputoreissa). Loimaa tuntuu hiljentyneen entisestään niistä ajoista, jolloin Katrilli oli voimansa tunnossa, mutta kaikenlaista löytyi. Paras paikka oli SPR:n pieni kirppis myymälän ohessa. Ostin kasan vinyylejä euron kappale: Supremesia, blues- ja soul-kokoelmia, Four Topsia. Lapsi halusi myös, että otan mukaan neuvostoliittolaisen lastenlaulukokoelman, jossa on kaamea kansi, mutta tuskinpa sitä tulee kuunneltua. Lisäksi kasa dvd:itä tuli euron kappale, myös Simpsonsien neljä ekaa tuotantokautta, kun sarjaa en ole koskaan kunnolla katsonut. Myynnissä oli myös kahdella eurolla Philipsin kasettimankka, josta myyjät eivät tienneet, toimiiko se, mutta ajattelin ottaa riskin - ja kun kotona laitetta testasin, se toimi hyvin. Vastapäätä SPR:ää oli uskonnollinen KC-kirppis, josta löytyi, hämmentävää kyllä, uutta suomalaista klassista CD:nä: Jouni Kaipaista ja Kalevi Ahoa sekä pari kokoelmaa, joissa suomalaiset soittajat esittävät mm. Benjamin Britteniä. Nämä olivat vieläpä jossain vetolaatikossa eivätkä esillä. Etsivä löytää! (Kuuntelinkin jo Kaipaisen toista sinfoniaa ja hyvältä kuulostaa!) Kävimme myös Amalian aarreaitta -nimisellä hyllykirppiksellä, joka sijaitsi hämmentävässä tyhjässä kauppakeskuksessa. Täältä lapsi sai farkut (alkumatkasta hän jaksoi vielä tulla kiertämään kanssamme) ja minä 80-luvun no wave -kokoelman The Last Testament. Hyllykirppiksillä alkaa aina kyllästyttää nopeasti, vaikka kama olisi parempaakin. 

Loimaalla oli myös hyvä ja laatutietoinen osto- ja myyntiliike, josta emme tienneet entuudestaan. Hinnat olivat korkeita, mutta tavara oli hyvää: vanhoja peltimainoksia, kunnollisia keräilyastioita, laadukasta vinyyliä eikä pelkkää matkamuistomusaa. Valitettavasti budjetti määrää ja ostin vain The Legend of Hell House -leffan viidellä eurolla. (Katselin Bernard Rosen (Candyman) Snuff Movieta, mutta lukaisin nopeasti siitä arvosteluja ja jätin hyllyyn. Viisi euroa silläkin hintaa.) Loimaan kierrätyskeskuksella poikkesimme vielä, mutta se oli huonojen arvostelujensa mukainen: sekava, jotenkin likainen ja ylihintainen. Ostin pari suomalaista fantasiakirjaa 50 sentillä, mikä tietenkin on aivan sopiva hinta. Vaatteiden ilmaisrekissä ei ole paljon mitään kiinnostavaa, vaikka varmasti normcore-jengin kannattaisi ne käydä läpi - vanha urheilupusakka hiukan kiinnostaa, mutta se ei ole kokoa tai tyyliä, joka kävisi kenellekään perheestämme. 

Punkalaitumen mukana SPR:n kirppis.

Loimaalta piti kiirehtiä Punkalaitumelle, jonka SPR:n kirppis meni kiinni kahdelta. Onneksi myyjä oli rento ja sanoi, ettei hänellä ole mikään kiire kotiin. Ostimme punaisen maton eteiseen, ja lisäksi nappasin pari kirjaa, muun muassa Eeva Kilven koottujen runojen uuden laitoksen Perhonen  ylittää tien. Ostin täältä myös Kyttäkoulun kahelit -vhs:n, jo kolmannen kerran eläissäni... vielä on itse leffa korkkaamatta! Punkalaitumella oli myös mukava Myötätuuli-niminen kahvila, jonka tuolit olivat ehtaa postmodernismia. Myyjät eivät tienneet, mistä ne olivat peräisin, mutta oma veikkaus on esimerkiksi lopetettu pankkikonttori. Punkalaitumen keskusta oli vähän kivempi kuin vaikka Mellilässä (joka tietenkään ei ole enää oma kuntansa, mikä vaikuttaa asiaan), mutta kyllä minun käy näitä pieniä kuntia aina sääliksi. Punkalaitumella sai tosin kuulla mukavaa Etelä-Hämeen murretta, jota isänäitini puhui. 

Myötätuuli-kahvilan postmodernit tuolit.

Ja sitten Vammalaan eli Sastamalan keskukseen. Löytötuvasta nappasin ilmaislaarista kauhean määrän lastenkirjoja, joista osan tutkin nopeasti mahdollisen fantasiasisällön takia ja pistän sitten pois (osa oli selättömiä), mutta osa jää kyllä hyllyynkin. Vammalan iso kirppis oli tässä kohtaa jo uuvuttava enkä tainnut ostaa sieltä kuin jonkun kirjan tai leffan - kun tällaisessa paikassa, jossa käy vieläpä ekaa kertaa, on paljon kirjoja, niitä ei yksinkertaisesti jaksa selata kunnolla läpi. Ajoimme Vammalan jälkeen Siuroon, koska halusin käydä Tommi Musturin ja Tiina Lehikoisen Stuff-kaupassa. Kauppa on vanhassa myllyssä tai tehtaassa ja keskittyy filosofiaan ja taidesarjakuvaan. En oikein osaa ostaa jälkimmäistä, kun en tunne tekijöitä edes nimiltä, ja ostinkin pelkkää filosofiaa ja runoutta: Max Ryynäsen suomentaman Mario Perniolan Epäorgaanisen vetovoiman (aina kiinnostaa kun joku teoretisoi fetisismiä ja BDSM:ää) ja Juri Joensuun väikkärin suomalaisesta kokeellisesta kirjallisuudesta sekä käytettynä Teemu Mannisen Futuraman. Hieno paikka, ja olisi joskus hauska päästä myymään Siuro Symposiumiin eli painetun sanan markkinoille. Stuffin jälkeen söimme Siuron Koskibaarissa - hampurilaiset jälleen kerran, ihan hyvät mutta vaikeasti syötävät. Siuron kylätie on korkeuseroineen ja järvimaisemineen näkemisen arvoinen.

Ajoimme hampurilaisten jälkeen Tampereelle ja etsimme Härmälän leirintäalueen, jossa saimme nukkua ensimmäisen yön vanhanaikaisessa ja ankeassa mökissä. Vaikutti siltä että meillä ei ollut minkäänlaisia naapureita, kun kukaan ei halua oleilla vastaavissa olosuhteissa, joten yö olikin rauhallinen ja nukuimme hyvin lukuun ottamatta kuorsaavista vanhemmistaan kärsinyttä lasta. 

Kangasalan euron Proustit.

Aamulla matka jatkui kohti Kangasalaa, ja seuraamme liittyivät ystävämme Lotta ja hänen kaksospoikansa, joille kirppisreissut ovat tarjoilleet hauskoja muistoja. Ensimmäinen kohde oli valtava Pirkan kirpputorikeskus, joka oli uuvuttava, varsinkin kun todella monella pöydällä oli kaikenlaista Sheinistä ja Temusta tilattua roskaa. Jossain kassissa luki jotain tyyliin "DATE ATHERFATHT PARIS". Sellaista hienoa kamaa tyylikkäille rouville! Löysin Pirkasta kuitenkin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kaikki kirjat euron kappale. Samasta pöydästä löytyivät myös Gunter Grassin Minun Eurooppani, Eeva-Liisa Mannerin Orfiset laulut kansipaperein ja Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona. Viereiseltä pöydältä ostin muutaman blues- ja soul-cd:n, ja toiselta pöydältä (mietin, että se saattaisi olla jonkun tamperelaisen divarinpitäjän sivupiste) muutaman uudehkon sarjakuvan. Näihin ei oltu pantu hintaa tarralla, mikä on järkevää, sen verran harmittavat hyllykirppisten hintalaput, joita ei saa pois ilman mömmöjä. Kangasalta löytyi myös pieni uskonnollinen ViaDia-kirppis, josta ostin pari kirjaa ja leffaa sekä kasan vanhoja kortteja, joista saatan aina välillä onnistua. Tässäkin satsissa oli outoja Suomen kartta -aiheisia kortteja sekä pari erikoisempaa japanilaista korttia 80-luvulta. Katselin 60-luvun (ehkä hiili-?) piirrosta, jonka oli mahdollisesti tehnyt tamperelainen taiteilija Antti Ojala, mutta en sitten ostanut sitä, kun en voinut olla varma tekijästä. Työ sinänsä oli ihan hyvä. Kangasalla oli myös pieni ja täyteen ahdettu SPR:n myymälä, jossa oli kaksi ystävällistä myyjää. Ostin hetken mielijohteesta Suomen setelipainon satavuotisjuhlamerkkiarkin, mutta en tiedä, mitä sillä teen - olin ehkä herkistynyt, kun aiemmin päivällä oli tullut tieto siitä, että Ville Tietäväinen oli pärjännyt hyvin uusien eurosetelien kilpailussa. Elina osti Arabian 50-luvun voileipälautasen. Muutoin astiaostokset olivat aika vähissä, kun kaikesta osataan nyhtää, eikä löytöjä tee. 

Filmien kelauspöytä, jonka vierestä löytyi käyttöön filmiteippiä.

Kangasalta ajoimme Orivedelle, josta löytyi hieno Taisto-niminen työväenyhdistyksen pitämä kirpputori. Sieltä löysin, hämmentävää kyllä, vanhan filmien kelauspöydän. Lähetin siitä kuvan ystävälleni Ronille, joka on Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen hallituksen puheenjohtaja. Ajattelin, että kuva olisi vain hauska juttu, mutta Roni pyysikin minua tsekkaamaan, olisiko kelauspöydän oheiskamppeissa filmiteippiä. Se on kuulemma kallista, ja sitä aina tarvitaan Kino Killassa, jota mainittu elokuvakeskus pyörittää. Löysin teippiä kaksi ja puoli rullaa, ja sain ostettua ne erikseen, kun ensiksi selitin asiaa nuorelle myyjälle, joka sitten soitti isälleen. Erikoinen tapaus, joka jää kyllä mieleen. Muuta emme Taistosta tainneet ostaakaan, vaikka tavaraa oli paljon ja se oli hyvää. Huomiota kiinnitti myös Vastapainon osasto, josta sai uudehkoja kirjoja pienellä alennuksella - yksi Vastapainon työntekijä kuulemma asuu Orivedellä. 

Orikirppis lähellä Oriveden isoa maantieristeystä oli tuttu paikka aiemmalta kerralta, mutta emme innostuneet paljon mitään ostamaan. Yhtä diskolevyä kuuntelin YouTubesta, mutta vasta jonkin aikaa sitä kuunneltuani huomasin, että kansissa oli väärä levy. Orivedellä oli myös Tilkkutäkki-niminen hyllykirppis, joka oli lähinnä masentava. Otimme ilmaislaarista vanhan korkean grogilasin ja 80-lukuisen parmesaanin tarjoiluastian! Siitä tosin puuttui lusikka.

Parmesaaniastia, kuvattu kotona lusikan kanssa.

Orivedeltä ajoimme Ruovedelle, jossa emme tainneet ehtiä millekään kirppikselle. Ruoveden kuuluisaksi tulleessa kirjakaupassa Vinhassa olisi ollut kirjatapahtuma, jossa olisi ollut taatusti tuttuja, mutta emme jaksaneet mennä mukaan, vaan suorimme samaa tietä kaupan kautta Haapasaaren leirintäalueelle. Meillä oli kaksi pientä mökkiä, jotka olivat yhtä kulahtaneita kuin Härmälässäkin. Kukapa näissä majoittuisi, kun on hienot asuntoautot? Haapasaari Camping oli muutenkin yleisilmeeltään väsähtänyt, mutta tällainen sopii kirppisreissujen yhteyteen, kun paikat ovat muutenkin vähän sitä sun tätä. Aamulla Elina käväisi nopeasti yhdellä kirppiksellä S-marketin vieressä ja selvisi ostoksitta. 

Aamulla ajoimme Vilppulaan, jossa sympaattiseksi muistamamme Sinun-kirppis oli täysin pilattu: kaikki kiinnostava romu oli viety pois ja tilalla oli vain hyvin vähän tylsää tavaraa. Kysyin hintaa Henry Baconin Oopperan historialle, ja kun myyjä sanoi käytyään joltain muulta kysymässä sen hinnaksi kympin, totesin, ettei aihe kuitenkaan kiinnosta riittävästi. Elina löysi kirppikseltä törkeät farkkushortsit, jotka ovat jotain kiinalaista halpatuotantoa. Ei kovin innostava alku päivälle. 

Vilppulan Sinun-kirppis vaikutti ulospäin hauskalta,
mutta totuus oli toisenlainen.

Vilppulan jälkeen Mänttään, lapsuuden vanhoille huudeille. Äidin puoleinen mummulani oli Mäntässä, ja minulla on paikkaan pysyvä nostalginen suhde. Hienoa, että siellä on nykyään edes kesäisin jotain säpinää! Keskustassa oli ilmeisesti saman uskonnollisen yhteisön kirppis kuin Vilppulassakin, ja täällä oli enemmän tavaraa ja se oli maltillisemmin hinnoiteltu. Ostin muutaman kirjan ja Sam the Sham and the Pharaohsin lp:n sekä 70-luvun joulukokoelman, kun myyjä laski hintaa (Sam the Sham ei tosin toiminut, kun sitä lopulta kotona koetin). Mitään täysin välttämätöntä ei ollut joukossa. Huomiota kirppiksellä kiinnitti muun muassa typerryttävän tylsältä vaikuttava lautapeli Jokipeli. Joskus näitäkin tuli osteltua, mutta nykyään osaa olla järkevä. Mäntässä oli myös hyllykirppis Amandan aarteet, josta ostin vain yhden leffan. Muutama hieno opetustaulu oli myynnissä, ja jos asuisin Helsingissä, olisin ostanut hienon Väinö Ylisen (ei äitini sukua) öljymaalauksen Helsingin Senaatintorista. Mutta näillä on nykyään aina kovat hinnat, tämäkin muistaakseni 70 euroa. 

Mäntän kirkon edustan grillillä syödyn lounaan jälkeen suuntasimmekin jo taide-elämyksiin: kävimme Serlachius-museolla ja katsoimme Anish Kapoorin näyttelyn. Yritin lapselle selittää Kapoorin mustan värin ideaa, mutta teokset eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta, eikä myöskään valtava punainen möykky, jonka nimi on "Edeltäjä". Itse pidin Kapoorin teoksista, samoin kuin hänen rajuista maalauksistaan, joissa väriä oli roiskittu oikein kunnolla. Mutta kovin pitkään emme pystyneet Göstassa olemaan, kun teini valitti niin kovaa. Pekilonkin hiljaisen ja meditatiivisen näyttelyn jouduimme käymään läpi aika vauhdilla eikä teoksista jäänyt paljon mitään mieleen. Onneksi pressikorttilaisina ei ollut tuskaa siitä, että olisi maksanut näyttelyn pääsylipun. 

Göstan vessassa törmäsin sattumalta ystävääni Jariin, ja sovimme että voisimme nähdä illalla jahka olemme sukuloineet vanhassa mummulassani. Jari tulikin Mäntän klubille, josta olimme varanneet huoneen - keväällä tuntui olevan vielä rahaa -, ja söimme maukkaan ja tyylikkään illallisen alku- ja jälkiruokineen. Lapsellekin saatiin valkoisten pöytäliinojen paikassa tehtyä tavallinen burgeri. Ilmeestä päätellen laadukas naudanliha teki vaikutuksen. Kävimme Jarin kanssa vielä Kestikeitaassa, jossa oli kova ylisukupolvinen meno, asiakkaita oli ikähaarukassa 20-80. Kävelin öisen Mäntän halki klubille, mikä tuntui erikoiselta - mitähän äitini olisi sanonut? 

Mäntästä lähdimme seuraavana aamuna sen jälkeen, kun olimme käyneet Serlachiuksen pääkonttorissa katsomassa Anssi Kasitonnin mainion näyttelyn (näin ekaa kertaa agenttilyhärin Le Saboteur, joka oli mainio, mutta olisin halunnut varsinaiseen tarinaan hiukan enemmän käänteitä, vaikka toki ymmärrän, että näinkin action-elokuvan tekeminen on vaatinut paljon työtä ja uhrauksia). Viljami Heinosen rajut maalaukset tekivät meihin vaikutuksen, mutta harmillisesti emme kuitenkaan pystyneet kovin pitkään niitä tarkastelemaan. 

Mäntästä lähdimme kohti Tamperetta, mutta päätimme ajaa Purnun kautta, kun emme olleet koskaan siellä käyneet. Teimme koukkauksen ensiksi Lylyyn, kun maantien varressa oli kirppiskyltti. Lylyn tie oli mainio pikkutie, joka kulki järven rantaa. Kyläyhdistyksen pitämä hyllykirppis oli viimeistä päivää auki, mutta löysimme sieltä muutaman kirjan, lapselle uuden Ikea-rotan neljän edellisen lisäksi ja Elinalle vanhan kotimaisen prätkätakin vain kympillä! Takki ei ole ihan Elinan tyyliä, mutta eihän tällaista voinut mihinkään Lylyyn jättää. 

Lylyn aseman kirppis, jota olisi ehkä pitänyt penkoa tarkemmin. 

Lylyn vanhalla asemallakin oli kirppis, jonka yllä oli kyltti VIIHDE-ELEKTRONIIKKA-KODINKONEET. Kirppis olikin puoliksi alan kaupan jäämistön poistomyynti (en päässyt perille, oliko kauppa aina ollut asemalla, vai oliko varasto vain tuotu sinne) ja puoliksi kaikenlaista krääsää myyvä kirppis. Ostin kasan leffoja vielä muoveissa (olivat ilmeisesti olleet myynnissä kaupassa) sekä muutaman italodiskolevyn, jotka olivat ihan hyviä, kun niitä kotona kuuntelin. Lisäksi ostin elokuvasta mitään tietämättä vanhan vhs:n, joka paljastui Prom Night III:ksi eli kanadalaisen slasher-elokuvan temaattiseksi jatko-osaksi. Hauska paikka, ja elektroniikkapuolta olisi varmaan pitänyt tarkastella tarkemmin. Kaikenlaisia nauhoja oli, mutta ei valitettavasti vhs-nauhurin puhdistuskasettia. Lylykin on näitä kyliä, joissa ei ole enää mitään, lähin kauppa kuulemma 20 kilometrin päässä. Kyläyhdistyksen kirppis oli myös kahvio ja varmasti tärkeä kyläläisille. Tälläkin kirppiksellä oli joku, joka myi uusia Svartin levyjä, Joni Ekmania ja jazz-uusintapainoksia ja muuta. Näitä tulee vastaan yllättävän usein eri paikoissa Suomea. Samalla myyjällä oli myös vanhoja vinyylejä, kuten Rockyn soundtrack. 

Aimo Tukiaisen Keski-Porin kirkolle tekemän sankaripatsaan aihioita Purnussa.

Purnu oli upea elämys, sijainti oli hieno järven rannalla, vanhat puurakennukset olivat kauniita, atriumpiha uudempine rakennuksineen oli tyylikäs hyvällä minimalistisella tavalla. Purnun kesänäyttelyn teokset olivat lähestyttävämpiä ja helpompia kuin Pekilossa, mutta osin vaatimattomampia. Purnun perustajan Aimo Tukiaisen veistokset vanhassa aitassa olivat tilallisesti ja visuaalisesti upeita, mutta mielessä kävi, onko tämä paras tapa säilöä veistoksia ja niiden aihioita. Esillä oli myös Tukiaisen suunnittelemia mitaleita, ja huomasin miettiväni, että sellaiset olisivat hieno keräilykohde. Paikassa oli myös Tukiaisen rintakuvien vedoksia, ja minähän olen jo muutaman vuoden miettinyt, että jokin sellainen olisi hieno löytää, mutta tuntuisi ehkä oudolta, jos kotona olisi Einari Vehmas tuijottamassa joka päivä... Mutta en ole vielä nähnyt yhtään kunnollista rintakuvaa myynnissä missään! Jostain osto- ja myyntiliikkeestä sanottiinkin, ettei niitä juuri Suomessa liiku. 

Tampereelle ajaessa pysähdyimme vielä Eräjärven kivimuseossa, joka oli hauska paikka, esittelijä suulas ja lapsikin vähän innostui ja ostimme hänelle pari erikoisempaa kiveä. Tampereella menimme suoraan hotelliin, mutta lähdimme vielä Elinan kanssa kaupungin iltaan ja tapasimme vanhan professorini Mikko Lehtosen Tuulensuussa. Söimme myös hyvää bistroruokaa, itse söin elämäni ensimmäiset sammakonreidet. Paikka oli oikein viihtyisä rupattelevine tarjoilijoineen, enkä ihmettele, että se on Mikon kantapaikka. Tapasimme myös pari muuta kantista, joiden kanssa puhuttiin siitä, kuinka mainio paikka Tampere on. Tunnen aina olevani siellä kotonani. 

Seuraava päivä oli varattu Särkänniemelle. Harmiksemme satoi, mikä esti esimerkiksi Vauhtimadon toiminnan. Teini oli kuitenkin tässä vaiheessa jo ajanut uudessa vuoristoradassa eikä Vauhtimato kuulemma enää puhutellut. Kävimme muutamissa laitteissa ja tietenkin Näsinneulassa. Akvaario jaksaa aina kiinnostaa, samoin kotieläimet Koiramäessä. Mutta tämän jälkeen ajoimme vain suoraan Turkuun. Illalla väsytti ja uni maistui, vaikka omat ongelmansa tulikin siitä, että kissaan mökillä tarttunut punkki löytyi eläimestä irronneena lattialta täydessä lastissa. Poltimme sen tulitikuilla talomme portailla. 

Kirppisreissu oli oikein onnistunut, vaikka ostelimme lähinnä kirjoja ja elokuvia, eli minä vastasin pääasiassa kaikista ostoksista. Männävuosien hienoja mekkoja, vanhoja kenkiä tai astioita ei tunnu enää löytyvän millään. Miestenvaatteita en oikeastaan jaksa enää juuri selata. Paljon on muitakin tavararyhmiä, jotka ovat kirppiksiltä kadonneet, jopa niin paljon että puhuimme Elinan kanssa, että jos reissuihin ei liittyisi sosiaalista ulottuvuutta, kumpikaan meistä ei jaksaisi kiertää. Joskus yksinään jollain valtavalla hyllykirppiksellä tulee jopa vähän masentunut ja toivoton olo. Jatkuva uuden krääsän tuottaminen näkyy kirppiksillä koko ajan enemmän ja enemmän eikä se tunnu hyvältä. EU:n olisi pitänyt aiemmin puuttua Sheinin ja Temun toimintaan eikä kenenkään suomalaisen olisi pitänyt alkaa tilailemaan näistä mitään - eikä varsinkaan puolustella niitä ja väittää, että samaa kamaa suomalaisetkin kaupat myyvät.

Dvd:itä on ylitarjonnaksi asti, ja ne muuttuvat koko ajan enemmän ja enemmän ongelmajätteeksi, jota kirppikset saisivat heittää suoraan roskiin. Saas nähdä, pääsenkö enää järkevästi eroon omista leffoistani, kun keräilijät ja harrastajat haluavat enenevässä määrin vain Blu-ray- tai 4KHD-leffoja. Toki koetan pitää jotain linjaa ja laatua ostoksissani. Joskus tietysti mietin, olisiko järkevämpää ostaa yksi tai kaksi laadukasta julkaisua harvinaisista leffoista, eikä kolmeakymmentä dvd:tä euron kappale. (Kirjoissa näkyy myös se, miten niiden arvostus on vähentynyt: nykyään uudet kirjat päätyvät helpommin ja nopeammin kirppikselle euron hyllyyn. Vanhoja keräilytasoisia kirjojakin saattaa löytää nykyään hyvin halvalla. Tässä tietysti näkyy tiedon ja ymmärryksen muutos hyvin monin tavoin.)

Mutta oli miten oli, kyllähän tästä aika hyperaktiivinen kuva muodostuu! Ehkä se on myös luonnekysymys, en näe itseäni kovin pitkään istumassa missään savusaunassa ja tuijottamassa järvelle.

Reissuun onnistumiseen vaikutti myös sekin, ettemme törmänneet moneenkaan hulluun tai ahdistavaan kirppismyyjään. Hämäläiset ovat järjestään ilmeisesti mukavia. Tosin yhdellä kirppiksellä tavaroilla leikkiviä pikkupoikia ojennettiin minusta turhan tylysti, ja toisella kirppiksellä myyjä puhui niin kovaa, että hän vei kaiken ilmatilan. Varsinkin misofoninen Elina näytti kärsivältä. Ruokailuista emme ottaneet myöskään paineita, mutta aika monet hampurilaiset ja pizzat tuli lapselle tilattua, emmekä voineet vastaavia välttää täysin itsekään. Oli tervetullutta vaihtelua syödä hienommin ja paremmin Mäntän klubilla ja Tampereen Tuulensuussa!

Uskomaton kevät 2026

 
Ajattelin käyttää jonkinlaisesta lomastani (tekemäni isotöinen kirja on vielä kesken ja joudun työstämään sitä kesän aikana ja runnomaan sen kasaan elokuussa) aikaa siihen, että käyn läpi, mitä kaikkea tein viime keväänä. Lista on aikamoinen. Tuloksena oli unettomuutta ja ahdistusta, joiden takia olen käynyt lääkärissä (joka määräsi uniapneatestin; tuloksia odotellessa) ja aloittanut lyhytterapian. En tiedä, auttaako tällainen listaus, mutta toivon joka tapauksessa, että kukaan ei sano vähättelevästi: "Laiska töitään luettelee", varsinkin kun siinä mielestäni on kyse siitä, että puhutaan suunnitteilla olevista töistä, ei niistä joita on jo tehnyt - tai ehkä sananlaskua voisi muuttaa muotoon "leuhka töitään luettelee". Oli miten oli, olen nyt kesäkuussa alkanut taas nukkua normaalisti. En aina hyvin, mutta kuitenkin ilman unilääkettä enkä koe ahdistuksen tunteita. 

KEVÄÄN 2026 TYÖT

1) Kirjoitin suomalaisen fantasiakirjallisuuden historiaa useita kymmeniä sivuja. Kirjan alkuperäinen deadline oli tämän vuoden maaliskuussa, mutta jouduin siirtämään sitä moneen kertaan ja lopulta lähettämään sen kustantajalle keskeneräisenä ja lupaamaan, että loppu tulee elokuussa. Varmaan lähetän viimeiset sivut, kun painokoneita jo käynnistellään. Yritin ehdottaa jossain vaiheessa, että kirja päättyisi vuoteen 2000, mutta kustantaja ei suostunut tähän. 

2) Muokkasin Turun Sanomiin kirjoittamastani artikkelista pienen esseekirjasen Åbo cileäx!, joka käsittelee 1960- ja 1970-luvuilla erilaisissa kulttuurilehdissä ja antologioissa ilmestyneitä turkulaisten kirjoittajien runoja. Materiaalin olin kerännyt jo aiemmin saatuani TOP-säätiöltä apurahan "Turun runon vuosikymmenet" -työnimellä kulkeneeseen antologiaan, jolle en löytänyt sopivaa kustantajaa. Koska Åbo cileäx! tuli Helmivyöltä, taitoin ja oikoluin sen itse. 

3) Editoin, korjasin ja päivitin vuonna 2004 ilmestynyttä elokuvan historiaa käsittelevää teostani Valkoinen hehku, jonka julkaisi alun perin Vastapaino; uuden painoksen julkaisi Oppian. Kirjoitin uutta materiaalia useita kymmeniä sivuja, ja lisäksi kirjoitin uuden luvun elokuvan kehityskuluista 2000-luvulla. Olin alun perin luvannut tehdä päivitystyön jo aiemmin, mutta joutunut muiden töiden takia lykkäämään sitä. En osaa sanoa, oliko lykkäämisestä mitään varsinaista hyötyä, ja huomaan, että varsinkin uudessa 2000-lukua käsittelevässä osiossa on joitain puutteita, mikä johtuu nopeasta työskentelystä. 

4) Julkaisin kesäkuussa yli 20 vuotta tekeillä olleen kirjan Pulpografia 2, jossa käsittelen 1960-1990-luvuilla ilmestyneitä amerikkalaisia kioskidekkareita ja muita matalaotsaisia kirjoja. Olin vuosien varrella työstänyt kirjaa niin että olin lukenut kirjoja vessassa istuessani tai kissaa ulkoiluttaessani ja välillä täydentänyt tietoja. Viime hetkillä tein noin 15-tuntisen työpäivän, ja oikoluin taittoa junassa matkalla Helsinkiin ja kävin tekstin loppuun läpi vielä illalla kotona. Sain yhden lisäyksen lähdeluetteloon noin puoli kahdentoista aikaan yöllä. 

5) Julkaisin Helmivyön kautta useita kokoamiani kirjoja. Omiin teksteihin perustuu artikkelikokoelma Junia ja ruunulinnoja, jossa pääpaino on 1800-luvun ja 1900-luvun suomalaisella proosakirjallisuudella. Kyse oli Helmivyön kymmenvuotisjuhlakirjasta, ja kaikki tekstit olivat ilmestyneet Helmivyön kirjojen esipuheina. Muita kevään aikana kokoamiani kirjoja olivat vanhoja ja uusia lentosotanovelleja yhteen naittava Haaskalintu/Yölento (joka perustui kahteen keskeneräiseen projektiin, jotka keksin tehdä kääntökirjana; uutta materiaalia en tähän kirjaan etsinyt, mutta jouduin kyllä kopsaamaan yliopiston kirjastossa Reino Helismaan novellin, jota en kotoa löytänyt), Topeliuksen Ikuinen ylioppilas, jonka kokosin hetken päähänpistosta Gutenbergiin digitoiduista teksteistä, ja Olavi Karjaliinin Matin kolminkertainen kuolema, joka oli täydennetty uusintapainos Turbatorin julkaisemasta vihkosesta (siitä löytyi jopa vanha taitto, jota oli periaatteessa helppo täydentää, mutta tietenkin siinä tuli komplikaatioita, joihin ei ole nyt syytä mennä). Toimitustyö oli myös A. E. Ingmanin spefiromaanien yhteislaitos Hovilinnoja ja usvapatsaita, jossa käytetyt tekstit otin niin ikään Gutenbergista. Esipuheen otin keskeneräisestä fantasiahistoriastani (vaikka moni on sitä mieltä, että Ingmanin teokset ovat scifiä). Valkean käärmeen kruunu, johon kokosin 1800-luvun suomalaista protofantasiaa, oli tekeillä pitkään, mutta halusin saada sen kuitenkin valmiiksi ennen varsinaista historiateostani. 

6) Toimitin ja taitoin Helmivyölle seuraavat kirjat: Tapani Bagge: Rikosten pyörteissä, Nikkinen, Rantala ja Toivonen: Pedon vallassa, Tapio Niemi: Sointu vanhenee hitaasti, Voitto Ruohonen: Pahan kosketus ja M. G. Soikkeli: Mies joka ampui Joosua Nasaretilaisen. Monessakaan näissä ei ollut paljon toimittamista, ja osan parissa olin työskennellyt jo edellisenä syksynä. Oikoluin myös yhtä kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä, ja lisäksi kävin läpi skannaamaani vanhaa romaania, jonka uusintalaitos ilmestyy niin ikään syksyllä. Toimitin Mikko Kapasen ja Max Ryynäsen Kaiken maailman räppiä -kirjan, mutta sen taittoi Ville Manninen, jolle suuri kiitos.

7) Jatkoin edelleen Leonard Clinen The Dark Chamber -romaanin suomentamista (tänä keväänä tosin editoin vain sitä osuutta, jonka olin jo kääntänyt). Olen työskennellyt periaatteella "kaksi kappaletta joka aamu ennen muita töitä". Toivon saavani tämän apurahoitetun homman valmiiksi ensi syksynä, tekstiä on jäljellä parikymmentä sivua - mutta teksti on kohtuuttoman vaikeaa, ja olen päättänyt, etten enää rupea tällaisiin hommiin. Toisaalta tämäkin apuraha tuli tarpeeseen vuonna 2022, enkä ole muutenkaan niitä, jotka jättävät jo aloitetut hommat kesken. 

8) Vedin taiteellisen johtajan ominaisuudessa Suomalaisen elokuvan festivaalin, jonka ohjelmistosuunnittelu oli tietenkin alkanut jo aiemmin viime syksynä. Kuten tällaisissa aina ilmeisesti käy, kommunikaatiokatkokset ja epäselvyydet organisaatiorakenteessa aiheuttivat ylimääräistä työtä ja vaivaa. Olin festivaalin viimeisen päivän aamuna niin väsynyt, että olin ruveta itkemään Facebookia selatessani. Festivaalin jälkeen pidin noin viikon loman, mikä oli tietenkin pois muista töistä. (Luin kyllä yhden kirjan, jota käsittelen Pulpografia 2:ssa.) 

9) Vedin kolme kertaa Kino Killassa leffavisan yhdessä Erika Rouskun kanssa. Ensimmäinen kerta jännitti niin paljon, että join liikaa alkoholia ja sain migreenikohtauksen. Lisäksi jalkani tulivat niin kipeiksi seisaaltaan juontamisesta, että niitä särki koko yön. Visan piti alkaa jo viime syksynä, mutta silloin päätin kiireiden takia, että se siirretään - en tiedä, oliko tästäkään siirtämisestä mitään hyötyä. 

10) Toimitin Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden. Se tarkoittaa juttujen tilaamista, oikolukua parissa eri vaiheessa ja taittajan ohjeistusta (onneksi on ulkopuolinen taittaja!). Lehden avustajat ovat hyviä eikä heidän jutuissaan onneksi ole paljon korjattavaa. En kirjoittanut tähän numeroon kuin muutaman sarjakuva- ja suoratoistoarvostelun sekä pääkirjoituksen. Tämä homma syntyy vapaaehtoispohjalta, mutta tuntuu edelleen melko mielekkäältä. 

11) Työskentelin Taiteen edistämiskeskuksen audiovisuaalisten taiteiden toimikunnassa ja luin useita satoja elokuva- ja tv-aiheisia apurahahakemuksia. Tästä hommasta olisi paljon sanottavaa, mutta työskentely ja keskustelut ovat luottamuksellisia. Lopetin työskentelyn tähän kevääseen enkä ole mukana Kuvin uudessa asiantuntijapankissa, vaikka sitä kautta luettavien hakemusten määrä olisi ollut huomattavasti pienempi. Olin sentään älynnyt jättäytyä pois festivaalien apurahalautakunnasta (se ei kai ole varsinainen lautakunta, mutta en muista oikeaa termiä, jota tämän yhteydessä käytettiin), jossa olin ollut viime vuoden keväänä. 

12) Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen hallituksen varapuheenjohtajana olin mukana uuden toiminnanjohtajan rekrytoinnissa, joka oli yllättävän hankala ja pitkä prosessi, kun hyviä hakijoita oli niin monta. Keskuksen toimintaan - joka on Kino Killan takia pitkässä muutoksessa - liittyi paljon muutakin, jonka takia oli useita kokouksia.

13) Toimin Lounais-Suomen kirjailijoiden hallituksen sihteerinä, ja jouduimme puheenjohtaja Frida Pessin kanssa asioimaan pankin kanssa saadaksemme tilinkäyttöoikeudet itsellemme, kun edellinen puheenjohtaja Harri Kumpulainen kuoli melko äkillisesti vajaa vuosi sitten. Kokouksia on ollut hyvin maltillisesti eivätkä yhdistyksen sometiedotukset ole vieneet kovin paljon työaikaa. 

14) Järjestin perinteiset syntymäpäiväbileet ja jaoin neljä Juri Nummelin -palkintoa. Lisäksi järjestin samalle päivälle Helmivyön kymmenvuotisjuhlaseminaarin, jossa oli kolme kirjallisuusaiheista keskustelua, joihin otin kaikkiin itse osaa. 

Lisäksi olin lähettänyt pitkään työstämäni romaanikäsikirjoituksen joulun alla kustantamoille, ja jännitin sen kohtaloa, varsinkin niinä hetkinä, jolloin valvoin yöllä. (Joistain kustantamoista käsikirjoitus tuli takaisin saman tien, joistain pitkällisen pohdinnan jälkeen, mutta mistään ei tosiaan tärpännyt, mikä tarkoittaa lisätöitä tekstin parissa.) Kaiken muun päälle jouduin ottamaan kantaa plagiointitapaukseen, joka koski Helmivyötä: Harri István Mäen pienoisromaani Pinkki knalli oli joulun alla paljastunut plagiaatiksi, ja (toisen tahon tekemät) lisätutkimukset paljastivat maaliskuussa, että myös pienoisromaanit Peilipatsas ja Loitsu olivat plagiaatteja. Poistin kaikki Helmivyön julkaisemat Mäen teokset myynnistä, vaikka osaan ei kohdistunutkaan plagiaattiepäilyjä, ja ilmoitin, etten enää voi julkaista hänen teoksiaan, koska luottamus on mennyt. Tähän tietysti liittyi kaikenlaista oheiskuohuntaa, kuten jonkun esittämä epäilys siitä, että Helmivyön toiminnassa olisi ollut jotain epäilyttävää, kun en heti julkistanut ensimmäistä plagiointitapausta ja tein sen vasta, kun Enostone ilmoitti vastaavasta tapauksesta.

En tiedä, miten tämä kaikki oli mahdollista, mutta niin vain oli. Myönnän auliisti, että olisin voinut rajata paremmin tai keskittyä johonkin näistä mainituista asioista. Sellainen on minulle kuitenkin vaikeaa. Osassa tapauksista - kuten Pulpografia 2:ssa - kyse oli siitä, että pitkään tekeillä olleet kirjat vain sattuivat valmistumaan tiettyyn aikaan, mutta osan tein nopeasti, melkein hetken päähänpistosta. Julkaisin Helmivyön kautta näin paljon kirjoja, koska halusin saada puskuria sen varalta, etten saa uutta apurahaa. (Lisäksi halusin paljon uutta myytävää Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiville, ja panostus kannatti.) Olen nyt vajaat pari vuotta elänyt hyvin rahoitettuna, mutta en halunnut tilien olevan tyhjät, kun rahoitus päättyisi keväällä. Ja onnistuinkin tässä: uskon voivani elää Helmivyön tuloista tulleilla säästöillä loppuvuoden, vaikka uutta apurahaa ei tulisikaan. Nykyhallituksen meininki (ja muu maailmantilanne) on tosin sellainen, että on vaikea luottaa tulevaisuuteen. Fantasiahistoriani julkaisee Avain, joka ilmoitti pari viikkoa sitten lopettavansa tulevan syksyn jälkeen yleisen tietokirjallisuuden julkaisun ja keskittyvänsä vain selkokirjoihin sekä kirjastoalan opaskirjoihin. Syksyksi minulla ei ole ainakaan toistaiseksi apurahaa, ja olen miettinyt joitain vapaita kirjahankkeita, joita voisin työstää. En ole myöskään sopinut mistään tietokirjasta, jolla olisi deadline. Voisiko elää pelkillä Helmivyön tuloilla? Julkaisumäärien tai ainakin myynnin pitäisi lisääntyä tuplasti, jotta se olisi mahdollista. Tulevaisuus näyttää. 

Kriitikon kujanjuoksu (Kulttuurivihkoissa julkaistu essee)

Julkaisin viime vuonna koosteen vanhoja lehtikirjoituksiani
ryyditettynä muutamilla nuoruuden runoilla. Kansi: Ilkka Pesämaa ja JT Lindroos.

Kirjoitin viime vuonna pitkän esseemäisen jutun Kulttuurivihkojen kritiikkinumeroon, ja käsittelin siinä omaa uraani kaikenlaisen kritiikin - lähinnä elokuvien ja kirjojen - parissa. Jutun kaltainen valitushan on nykyään normaalia (ja joidenkin mielestä harhaanjohtavaa, koska kuulemma paikkoja kritiikille on), mutta kirjoitin jutussa avoimesti myös tekemistäni mokista ja harha-askelista. En ole aina ollut kovin hanakka tuomaan itseäni esille, mikä on kostautunut huonoina duuneina. Olen tähän juttua jonkin verran editoinut. 

Olen toisen polven ammattikirjoittaja. Isäni työskenteli melkein koko ikänsä samassa SKDL:n pienessä sanomalehdessä, porilaisessa Satakunnan Työssä. Hän kirjoitti lähinnä urheilujuttuja, mutta uutisoi myös kunnallispolitiikasta ja teki monenlaisia kolumneja sekä taittoi. Lisäksi hän teki elokuva-arvosteluja. 

Tästä alkaakin oma urani kulttuurijournalismin parissa. Kun olin noin 13, isäni alkoi raahata minua kunnallisiin elokuvaesityksiin ja patisteli elokuvakerhoon, vaikka kerhoissa ikäraja olikin 16. Ketään ei haitannut, kun rupesin käymään 14-vuotiaana Porin elokuvakerhossa, eikä sekään, että tuppauduin hallitukseenkin. Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa elokuva-arvosteluja, kun isäni oli ne kiireen vuoksi lopettanut. 

Tämä oli isäni idea. Hän koki, että Satakunnan Työnkin kaltaisen lehden pitää tarjota arvioita kulttuurista. Se oli itseisarvo. 

Nepotismia tai ei, ryhdyin hommaan. Syytökset sukulaisten suosimisesta (isoveljenikin näet kirjoitti lehteen) isä halusi tosin välttää sillä, että käyttäisin nimimerkkiä. Aiempina vuosikymmeninähän oli normaalia, että varsinkin kulttuuriarvioita tehdään nimimerkin takana, mutta eipä sitä 1980-luvulla enää juuri näkynyt. Olenkin ehkä viimeinen elokuvakriitikko Suomessa, joka ei ole esiintynyt omalla nimellään. Isä keksi nimimerkikseni Umberto D. Vittorio de Sican kuuluisan neorealistisen elokuvan mukaan – noloa on, että näin elokuvan ensimmäistä kertaa vasta 2020-luvulla, kun ostin siitä Blu-rayn. 

Ensimmäinen elokuva-arvioni ilmestyi maaliskuussa 1987. Se käsitteli Alex Coxin Sid & Nancy -elokuvaa, jota en olisi saanut oikeastaan mennä 14-vuotiaana edes katsomaan, koska se oli kielletty alle 18-vuotiailta. 

Kirjoitin Satakunnan Työhön parin vuoden ajan elokuva-arvioita, ja välillä laajensin satunnaisen kirja-arvion puolelle. Juttupalkkio oli muistaakseni sata markkaa liuskalta. Kun asuin kuitenkin vielä kotona, palkkiot olivat täysin omaa rahaani, jota käytin estottomasti divareissa kirjoihin. 

Aiemmin tämän vuoden keväällä [2025] sattuneesta syystä lueskelin 40 vuotta vanhoja juttujani ja hämmästyin sitä, kuinka kriittinen olin ollut. Jutuissa oli teinin nenäkkyyttä ja ne olivat paikoin hahmottomia, mutta silti tuo kriittisyys tuntui minusta hyvältä. Tunnistin itseni jutuista ja kaipasin nykyiseenkin tekemiseeni samanlaista asennetta. Ikääntyessään rauhoittuu väkisinkin – vain harvat pystyvät pitämään (tai haluavat pitää) yllä teinivuosiensa oppositioasennetta. 

Muutin Tampereelle vuonna 1990. Kesti jonkin aikaa että sain kerättyä uskallusta mennä kysymään muita töitä. Kävelin keväällä 1991 Hämeen Yhteistyön toimitukseen Tammelantorin takana ja suoraan päätoimittaja Pekka Puttosen huoneeseen. Hän sanoi lukeneensa juttujani Satakunnan Työstä ja pitäneensä niistä. Kättä päälle: rupesin kirjoittamaan elokuva-arvioita lehteen. Juttupalkkio pysyi muistaakseni samana. Kirjoittaisiko joku nykyään 20 euron liuskapalkalla? 

Hämeen Yhteistyön tilanne oli kuitenkin jo tässä kohtaa vaikea, kuten kaikkien vasemmistolehtien. Samana vuonna kun aloin kirjoittaa Hämeen Yhteistyöhön, demarien Kansan Lehti lakkautettiin. Hämeen Yhteistyössä pidettiin kriisipalavereita, mutta niin vain lehti lopetettiin lokakuussa 1992. Todennäköisesti kirjoitin myös viimeiseen numeroon. Pari vuotta myöhemmin Hämeen Yhteistyön raunioille perustettiin viikkolehti Pirkanmaan Yhteistyö, josta sain 400 markkaa kuukaudessa, kun kirjoitin lyhyet arviot kaikista Tampereen ensi-illoista. Sitä iloa kesti tosin vain reilun vuoden, kun lehti jo lakkautettiin. 

1990-luvun Aviiseista ei löydy netistä enää minkäänlaisia jälkiä,
tässä lehden todennäköisesti viimeinen logo.
Myöskään Satakunnan Työn tai Hämeen Yhteistyön vanhoja logoja ei löydy netistä. 

Ylioppilaskunnan Aviisiin kirjoitin myös monenlaista: puffitekstejä elokuvatapahtumista, joita olin osittain itse järjestämässä, kirja-arvioita, jonkinlaisia parodisia esseitä eri elämänilmiöistä ja lopulta pidempiä elokuvaesseitä. Väitin muun muassa, että katastrofielokuva Twisterin tornadot ovat ahnaita, kaiken nieleviä vaginoita, jotka uhkaavat pääparin ydinperheen muodostumista. Olin lukenut Robin Woodin Hollywood Vietnamista Reaganiin -suomennoksen ja imenyt siitä paljon vaikutteita. Eritoten Steven Spielberg oli hampaissani, ja kirjoitin moneen kertaan hänen elokuviensa konservatiivisesta ja aseksuaalisesta maailmankuvasta. Joissain jutuissa käytin hyväkseni yliopistolla oppimaani semanttista nelikenttää, jonka avulla kaivoin esille elokuvien piilomerkityksiä. Koetapa nyt päästä kirjoittamaan tällaisia johonkin lehteen. 

Ei kuitenkaan ollut ihme, että väsähdin jatkuvaan lehdistönäytöksissä ravaamiseen. Kun Pirkanmaan Yhteistyö lakkautettiin vuonna 1995, lopetin kokonaan ensi-ilta-arvioiden kirjoittamisen, ja keskityin Aviisin esseisiin ja puffeihin. 

Minun olisi pitänyt älytä Pirkanmaan Yhteistyön jälkeen kysellä töitä Aamulehdestä. En tiedä, miksen tehnyt niin. Palkkiot olivat varmasti isompia kuin Aviisin. Ehkä arvelin, että Aamulehdellä on jo riittämiin elokuvakriitikoita. Sinne kirjoittivat kuitenkin ainakin Reijo Noukka, joka oli käsittääkseni kuukausipalkkalainen, ja Antti Selkokari. Ehkä pelkäsin torjutuksi tulemista. Jos toimii pienemmissä piireissä, kuten vasemmistolaisissa puoluelehdissä, tulee helpommin hyväksytyksi. 

Aamulehteen pestautuminen olisi saattanut tarkoittaa sitä, etten olisi vuonna 1997 yliopistosta valmistuttuani muuttanut Turkuun. Menin siviilipalvelukseen Turun Ylioppilaslehteen ja sain melkein saman tien kaikenlaisia kontakteja turkulaisiin medioihin. 

Halusin kuitenkin päästä kirjoittamaan Helsingin Sanomiin. Kävin siellä kesätyöpaikkahaastattelussa vuonna 1998, mutta koska sivari jatkui vielä kesän loppuun, Hesarissa arveltiin, ettei minua voi palkata. Kulttuuriosaston johtaja Heikki Hellman sanoi kuitenkin, että olisi kiinnostunut rekrytoimaan minua kirjoittajaksi, mutta pilasin mahdollisuuteni tarjoamalla muutamaa epäajankohtaista juttua. En ollut vielä oppinut, että kritiikkikin on uutinen. Olen tosin koko ikäni taistellut tätä ajatusta vastaan ja kirjoittanut lopulta ehkä enemmän juttuja vanhoista kirjoista ja elokuvista. Joitain tekstejä sain läpi, kun keksin niihin ajankohtaisen näkökulman. Kirjoitin kovaksikeitetyn dekkarin kaanonin muutoksista jolloinkin vuonna 1999, mutta toista juttua samasta aiheesta en saanut läpi, ja Hellman totesi kolumniksi tarjoamastani jutusta, että se on friikkikamaa, liian erikoistuneen yleisön juttu. 

Kun en onnistunut kunnolla breikkaamaan Hesarissa, tarjosin juttuja Turun Sanomiin. Kimmo Lilja, joka tuolloin muistaakseni vastasi kirja-arvosteluista, osti heti laajan arvion kolmesta uudesta kovaksikeitetystä dekkarista. Kirjoitin lehteen sittemmin arvosteluja hyvin laajalla skaalalla, muistan esimerkiksi arvostelleeni H. K. Riikosen kirjoituskokoelman antiikin kulttuurista sekä G. J. Whitrowin Ajan historian, jossa oltiin todella lähellä fysiikan visaisimpia ongelmia. Nyttemminhän tällaista sekakriitikkoa, jolta syntyy juttu aiheesta kuin aiheesta, ei edes ole ammattikuntana, jokainen kirjoittaa vain tarkoin rajatuista aiheista. Se vähentää mahdollisuutta elättää itseään freelance-kriitikkona. 

Antti Majanderin aikana 2010-luvun alussa pääsin vielä kerran kirjoittamaan Helsingin Sanomiin kirja-arvioita. Kirjoitin edelleen aika paljon dekkareista, kuten Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä, jonka pituutta moitiskelin. Huomasin Facebookista naureskelua, että siitä tunnistaa todellisen kriitikon, kun tämä valittaa, että viihdyttävä kirja on liian pitkä. 

Kerran arvostelin erään tunnetun kotimaisen dekkaristin teoksen melko kriittisesti (ja lisäksi lyhyessä mitassa, mikä varmasti lisäsi palautteen kärkkäyttä), ja kirjailija suuttui niin pahanpäiväisesti, että hän soitteli koko päivän Hesarin kulttuuritoimitukseen valittaakseen kohtelustaan. Kuulin vuosia myöhemmin, että samainen kirjailija oli ollut yhteydessä myös muiden lehtien toimituksiin ja vaatinut, ettei minulle anneta töitä. Onneksi nykyään on sosiaalinen media, johon kirjailijat voivat purkaa vitutustaan. 

Keskityin jossain vaiheessa tekemään kirjoja, usein vanhasta kirjallisuudesta, eikä aikaa free-kirjoittamiselle jäänyt. Samalla aloin huomata, että olin pudonnut uuden kaunokirjallisuuden kelkasta. En tiedä, montako kirjaa minun pitäisi lukea, että todella tietäisin, millaisia muutoksia proosa on käynyt läpi. Sen verran piti päivittää osaamista, että pystyin sanomaan jotain autofiktiosta, kun kirjoitin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyttä historiaa (2020). Ja siinäkin oli kyse vain kotimaisesta kirjallisuudesta, vielä pitäisi ottaa haltuun koko maailman kirjallisuus! Puhumattakaan siitä, että pitäisi tuntea naisten, muunsukupuolisten, transsukupuolisten, rodullistettujen ja muiden vähemmistöjen kirjallisuus. Tämäkin vaikeuttaa freelance-kriitikoiden työtä, ennen riitti kun tunsi valkoisten mieskirjailijoiden tuotantoa. Jotkut ovat ratkaisseet asian niin että jättävät sen osaamisensa ulkopuolelle. 

Elokuvien suhteen en ole aivan niin pahasti pudonnut kyydistä kuin kirjallisuuden, mutta elokuva-arvosteluja on vielä vaikeampi päästä kirjoittamaan niin että siitä on edes auttavaksi elannoksi. Kun muutama tuttavani perusti Sylvi-verkkolehden (jota sanottiin "valtavirrasta poikkeavaksi naistenlehdeksi"), ilmoittauduin mukaan tekemään juuri leffa-arvioita, vaikka niistä ei maksettu mitään. Kirjoitinkin arvioita parin vuoden ajan vain siitä ilosta, että sain käydä pressinäytöksissä. Koetin Sylvin tekstien avulla päästä kirjoittamaan Hesariin, mutta kuulemma uusia leffakriitikoita ei oltu rekrytoimassa – minkä jälkeen niitä on tietysti rekrytoitu useita. Kriitikon ura perustuu siihen, että on oikeaan aikaan liikkeellä. Paljon on kyse sattumasta. 

Sylvi on kuitenkin viimeinen kerta, kun olen säännöllisesti elokuva-arvioita kirjoittanut. Kirjoitin samoihin aikoihin pari satunnaista arviota Filmihulluun, mutta pienet liksat eivät innostaneet. Tuntuu olevan se ja sama, saako jostain 30 euroa liuskalta vai ei, varsinkin kun Filmihullu odottaa saavansa pitkän ja perustellun kritiikin. Voisipa johonkin kirjoittaa maksua vastaan alle 1500 merkin rykäisyjä. Jossain vaiheessa minulle sanottiin Hesarista, että tällaiset lyhyet nostot ovat nouseva formaatti. Nykyäänhän ihmiset kokisivat tulleensa petetyiksi, jos klikkauksen takana on vain puolen liuskan pätkä. (LISÄYS 3.6.: Nythän Filmihullu on kulttuurilehtien tukien vähentyessä lakkautusuhan alla. Näin se käy.)

Enää en tee kritiikkejä käytännössä lainkaan. Kaikki aika menee omien kirjojen tekemisessä ja oman pienkustantamon pyörittämisessä. Apurahat ja kustantamon tulot elättävät. 

Lisäksi lehtiä on kaatunut oikealta ja vasemmalta. Satakunnan Työ, josta urani alkoi 40 vuotta sitten, lakkasi viimein 2010-luvulla oltuaan hetken nettilehti (varma merkki siitä, että loppu on lähellä), Aamulehden Valo-liite, johon sain tehtyä kulttuuriaiheisia höpöjuttuja muutaman vuoden ajan, lakkasi niin ikään 2010-luvun alussa. Pitkään avustamani Vihreä Lanka lakkasi vuonna 2019, mutta sitä oli vuosien ajan tehty niin että kaikki jutut olivat toimituksen käsialaa, ulkoa ei ostettu mitään. 

Vuonna 2025 olisi vaikea keksiä lehtiä, joihin saisi koko ajan tehtyä kritiikkiä niin että tehdyn työn ja tuloksen määrä kohtaisivat millään järjellisellä tavalla. Monet paikallislehdetkin käyttävät omistajatahojensa mediatalojen kiertäviä arvioita. Kiiltomatoon olen tehnyt joitain kirja-arvioita. Laskin joskus lukeneeni jotain kirjaa viitenä päivänä, kirjoittaneeni juttua yhtenä päivänä ja editoineeni seitsemäntenä – juttupalkkio: sata euroa. Joistain lehdistä saisi varmasti vielä vähemmän. Joistain jutuista saa kirjan, mutta nykyään kustantajat lähettävät mieluummin pdf:n. Musa-arvostelijat saavat kuuntelulinkin. Elokuvista sentään järjestetään pressinäytöksiä, mutta kuinkahan kauan vielä? 

Epävarmuutta on pakko sietää entistäkin enemmän. Koko ura tuntuukin jonkinlaiselta kujanjuoksulta: on aina ollut pakko keksiä uusia tulonlähteitä, vaikka ne olisivat jatkuvasti olleet huonompia kuin edelliset. Joistain duuneista ei ole voinut päästää irti, vaikka niistä saisikin huonon korvauksen tai ne veisivät liikaa aikaa – ei näet voi tietää, saako niiden tilalle jotain. Onneksi vaimollakin on tuloja. 

Kuten sanoin, olen toisen polven kirjoittaja. Opin isältäni, että kirjoittaminen on kunniallinen ammatti, mutta hänellä oli koko ikänsä vakituiset tulot. Sellaisesta olen voinut vain haaveilla. 

Jatkuuko perinne? Vanhin lapseni opiskelee luovaa kirjoittamista yliopistossa ja mitä ilmeisimmin haaveilee jonkinlaisesta urasta kirjoittamisen parissa. Minusta ei ole ollut oikein apua. Muutamia juttuja lapseni on tehnyt yliopiston tai ylioppilaskunnan julkaisuihin ja kerran eläinsuojeluyhdistyksen lehteen, mutta samanlaista uraa kuin minulla on ollut ei ole enää mahdollista tehdä. Nykyään suositaan muunlaisia medioita. Tekoälyn vallattua maailman muistelemme joskus haikeana tubettamisen kulta-aikoja, jolloin oli mahdollista elättää itsensä tekemällä influensserihommia. 

Olisiko joku 2020-luvulla enää niin uhkarohkea, että yrittäisi elättää itsensä kirjoittamalla kulttuurijournalismia? Miten se olisi mahdollista? 

Toimintani omakustantajana ja pienkustantajana

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään ja nytkin pitäisi tehdä ihan kaikkea muuta, mutta olin joka tapauksessa ajatellut julkaista blogissa muutama viikko sitten Suomen tietokirjailijoiden koulutuksessa pitämäni esityksen siitä, miten olen toiminut omien teosteni kustantajana. En ole aivan varma, täyttääkö Helmivyön toiminta omakustanteen raamit (ja problematisoin asiaa tekstissä), mutta tämä pointti jäi esityksessä melkein kokonaan käsittelemättä. Sanoin myös jo kättelyssä, etten tiedä, onko puhumastani mitään iloa, koska en ole varma, voinko suositella kenellekään sitä, mitä olen itse tehnyt, mutta saamastani myönteisestä palautteesta päätellen jutusta oli ainakin iloa ja viihdettä. Juttua säesti vähän sekava Powerpoint-esitys (työelämätaitojani pitäisi päivittää), tässä mukana siis sen kuvia. Lopun osuus oikeista tekemistäni omakustanteista jäi lopulta aikataulusyistä pois. Tekstihän on myös liian pitkä ja liian tarkka, mutta se lienee itselleni tyypillistä. 

Hyvää iltapäivää, hyvä yleisö, olen Juri Nummelin, ja olen turkulainen tietokirjailija tai oikeastaan pelkkä kirjailija, koska olen julkaissut myös proosaa (ja julkaisen toivottavasti vielä lisää) sekä kustantaja. Minua pyydettiin puhumaan tänne omakustanteiden tekemisestä, mutta jäin miettimään, ovatko kirjat, joista on tarkoitukseni puhua, kuitenkaan omakustanteita vai kenties jotain muuta. 

Minulla on joka tapauksessa pitkä kokemus kaikenlaisten omakustanteiden tekemisestä. Vuonna 1987, yläasteikäisenä, perustin Blinkity Blankin, A5-kokoisen lehden, jossa julkaisin omia runojani ja vaihtelevasti myös muiden. Lehdessä alkoi ilmestyä juttujani unohdetuista runoilijoista, mikä sitten kumuloitui ensiksi juttusarjaksi Kulttuurivihkoihin, lopulta kirjaksi Unohdetut kirjailijat, jonka Kirjastopalvelu julkaisi 2007 (niitä tuli lopulta toinen, ja vuonna 2018 tein kirjoista yhdistetyn laitoksen). Tämä kertoo siitä, että kaikkea kannattaa tehdä! Ja kaikkea kannattaa aina kantaa mukanaan, vaikka monet hyvinvointioppaat sanovatkin, että menneisyydestä kannattaa päästää irti. 

Tein runolehteäni kymmenen vuoden ajan, koko opiskeluajan, niin että se lopulta ilmestyi kaksi kertaa vuodessa, ja opiskelujen loppuessa lakkautin lehden. Tein opiskeluaikana myös joitain satunnaisia omakustanteita, joista kuvassa yksi. Se oli kooste synttäribileissäni luettuja juhlapuheita ja muita, kun olin täyttänyt 23. 

En ole koskaan varsinaisesti pyrkinyt runoilijaksi muutamaa lehdissä julkaistua runoa lukuun ottamatta, ja 90-00-luvun vaihteessa elätin itseäni (tai ainakin yritin elättää) vapaana toimittajana. Vuonna 2000 ilmestyi esikoisteokseni Pulpografia, jonka synnyttämissä aalloissa olen lillunut vuosikausia sen jälkeenkin. Olen tehnyt kirjalle jo neljä jatko-osaa, ja toivon voivani tänä kesänä julkaista viidennen. Kaksi näistä jatko-osista on kaupallisen kustantajan tekemiä, joskin toisesta tehtiin todella pieni painos, ja yhden olen julkaissut itse ja yhden julkaisu hoidettiin yhdistyksen kautta. Viides tulee omakustanteena, mutta aiheesta kohta lisää. Mutta luulen, että sen jälkeen alkaa tulla mitta täyteen kioskikirjallisuuden tutkijana - paitsi että on yksi keskeneräinen hanke, joka tekisi kuitenkin mieli saattaa loppuun... 

Sanotaan karkeasti, että vuodet 2005-2015 olivat hyvää aikaa, jolloin monet eri kustantajat julkaisivat kirjahankkeitani. Tein paljon novelliantologioita Turbatorille, jonka vetäjälle Harri Kumpulaiselle menivät monenlaiset hullutkin ideat läpi ja hän jopa maksoi niistä, hyvin vähän ja välillä myöhässä ja joskus osittain pimeästikin, mutta maksoi silti. Isommatkin kustantajat julkaisivat toimittamiani antologioita, kuten Teos ja Jalava.  Tietokirjojakin sai tehtyä: BTJ Kirjastopalvelu julkaisi muutaman toimittamani kirjallisuushakuteoksen, Vastapaino taas elokuvan historiaa kartoittavan Valkoisen hehkun. Saimme tehtyä vaimoni kanssa hauskoja pikkukirjoja Nemolle (harvinaisia etunimiä) ja Atenalle (Pieni talkkunakirja). Vaikutti että tämähän voi olla kannattavaa hommaa. Vuonna 2013 tein Mikko Laaksosen kanssa kiitetyn ja paljon myydyn Turun seudun arkkitehtuurioppaan; sen jälkeen Mikko on käyttänyt kirjoittamaani aineistoa omissa arkkitehtuurikirjoissaan, joita on syntynyt useita, ja Mikko olisi mielestäni hyvä ehdokas STIK:n tietokirjailijapalkinnon saajaksi. 

Vuoden 2015 puolella homma alkoi kuitenkin jo tyrehtyä, vaikka olenkin sen jälkeen tehnyt vielä paljon kirjoja esimerkiksi Avaimelle - josta on tosin sanottu, että elokuva- ja kirja-aiheiset kirjat eivät myy ja toinen sarjakuva-aiheinen tietokirja, jota ehdotin, tyrmättiin kättelyssä liian marginaalisena. Turbatorin toiminta alkoi luisua alamäkeen ja viimeisestä sinne tekemästäni antologiasta sain pienen palkkion (muistaakseni 600 e) pari kuukautta myöhässä. 

Vuonna 2015 perustin muutaman tuttavani kanssa tietokirjakustantamon, joka toimi Kirjan talo -osuuskunnan alla. Tarkkeen ensimmäiset kirjat olivat oma Animaatioelokuvan lyhyt historia ja rikoskirjailija Tapani Baggen artikkelikokoelma Vaaran viehätys. Kirjoja myytiin ihan kohtuullisesti, ja julkaisimme pari kolme muutakin kirjaa, mutta emme missään vaiheessa pystyneet maksamaan minkäänlaisia palkkoja itsellemme tai tekijöille eli touhussa ei ollut mitään järkeä. 

Seuraavaa vuotta 2016 olen kuvannut masentavaksi ja ahdistavaksi vuodeksi, jolloin mikään ei sujunut. Olin tehnyt hullun lailla suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (ja pyörittänyt Tarketta), jonka Avain julkaisi ja maksoi tietenkin jonkin ennakon. Se oli ainoa palkallinen työ koko keväänä, muistaakseni jotain hiukan yli tuhat euroa. Turbatorilta sain kyllä myös nuo muutamat sataset. Apurahoja ei tullut. Kesä sinniteltiin vaimon tulojen turvin, mikä ahdisti. Joitain lehtijuttuja sain tehtyä, mutta hyvin pieniä summiahan niistä saa - esimerkiksi hyvästä ja perusteellisesta kirja-arvostelusta Kiiltomatoon saa sata euroa. 

Tarke ei ollut aivan sitä, mitä olisin halunnut tehdä. Hommasta ei tullut rahaa eikä toiminta ollut niin ketterää kuin olisin halunnut. Tilauksia tuli yksitellen eikä meillä ollut asiaa Kirjavälityksen Kirjaväylään, josta kirjat olisivat liikkuneet ilman omaa panostamme. Irrottauduin Tarkkeen toiminnasta (se lakkasi melkein saman tien sen jälkeen kun olin lähtenyt siitä, joskin nettisivut ovat edelleen olemassa ja kaksi kirjaa tilattavissa Books on Demandin kautta) ja rupesin perustamaan omaa kustantamoa. Olin päättänyt jo kättelyssä, että se julkaisisi kirjat vain tarvepainatteina. En halunnut painattaa isoja pinoja kirjoja, joita ei sitten myytäisi, ja lisäksi halusin, ettei minun tarvitsisi niitä kirjoja olla koko ajan postittelemassa. Runoilija Leevi Lehdon perustama Ntamo oli tässä hyvänä esimerkkinä, ja Lehdon uhmakkuus esimerkiksi siinä, että hän ei ikinä kävisi missään tilaisuudessa myymässä, oli tärkeä esikuva. Niin kuin aina esikuvien kanssa käy, olen joutunut tinkimään omista ehdoistani. 

Joka tapauksessa keskeinen idea oli se, että joku muu hoitaa myynnin kirjastoihin ja kirjakauppoihin (jos ne sattuisivat niihin päätymään). Saksalaisella Books on Demandilla on järjestelmä, jossa kirjat ilmoitetaan automaattisesti Kirjavälityksen (en haluaisi käyttää nykyistä nimeä Storiaa) tietokantaan ja josta kirjastot ja kirjakaupat voivat ne tilata ilman että minuun on kukaan yhteydessä. Samalla minun ei myöskään tarvitse niihin tiedottaa mitään. Tämä on vapauttanut toimimaan eri tavalla kuin kustantamot yleensä: minun ei tarvitse tietää etukäteen, mitä kunakin kautena julkaisen, vaan voin päättää sen lennosta, jos jokin kirja tulee valmiiksi tai vaikka saan päähäni, että julkaisenkin jonkin kirjan. Tänä keväänä varsinkin olen tehnyt muutamia kirjoja niin että olen saanut idean ja nopeasti toteuttanut sen. Ne eivät olleet tietokirjoja, joten ei niistä sen enempää. 

Toisaalta monet luottavat siihen, että ennakkomarkkinointi myy kirjoja tehokkaasti, mutta en kuitenkaan tiedota kirjoista kirjakaupoille muutenkaan enkä saisi niitä niihin esille, niin en ole jaksanut nähdä vaivaa. Luulen että ero myytyjen kirjojen määrässä on muutamia, korkeintaan kymmenen. Olen myös pitänyt sopimuksessa kohtaa, jonka mukaan tekijä saa ostaa kirjaansa 50 prosentin alennuksella, mutta se ei ole edellytys sopimuksen synnylle (toki se on joskus auttanut), ts. Helmivyö ei ole palvelukustantamo, vaikka kirjamyynnin vähentyessä olen välillä miettinyt, että voisi entistä enemmän ottaa ihmisiltä rahat pois, mutta ehkä omatuntoni ei kestäisi sitä

Markkinointiin on tietenkin tarvittu nettisivu. Olen alusta alkaen käyttänyt Bloggerin ilmaispohjaa, ja nettisivuja on joskus sanottu pelkäksi blogiksi. Se alkoi jossain vaiheessa vaivata, ja kyselin aina välillä joltain tuttavalta, olisiko heistä apua siihen, että Bloggerin sivu saataisiin jonkin domainin alle. Maksoin muutaman vuoden ajan jopa jollekin domainhotellille kympin vuodessa osoitteesta, jota en saanut käyttöön. Tuttavista ei lopulta ollut apua. Viime vuonna lopulta maksoin turkulaiselle alan firmalle jotain 60 e verran siitä, että kustantamohelmivyo.blogspot.com muuttui muotoon kustantamohelmivyo.fi. Firman tyyppi sanoi, että homma ei ollut helppo, vaikka hän on ammattilainen. Sivut ovat käytännössä edelleen samat, ja osaan tehdä nopeasti Bloggerilla uudelle kirjalle sivun. 

Mitä taas tulee siihen, että joistain ehdoistani jouduin lopulta tinkimään: olen huomannut, että monet ostavat kirjat mielellään suoraan kustantajalta, ja se oli minusta sen verran rasittavaa, että joskus ilmoitin, etten tee sitä enää, mutta olen senkin päätökseni joutunut pyörtämään, varsinkin kun Books on Demandin saksalainen nettikauppa on hankala, ja siihen joutuu kirjautumaan, mitä ei muissa verkkokaupoissa enää tapaa. 

Takaisin Helmivyön historiaan: Perustin toiminimen, ja otin nimeksi Helmivyön, muistaakseni Julius Krohnin keksimän sanan, joka tarkoittaa antologiaa. Värväsin kansigraafikoiksi pari tuttuani, tuolloin Amerikassa asuvan J.T. Lindroosin, joka oli pyörittänyt siellä omaa kustantamoa, ja sarjakuvavaikuttaja Timo Ronkaisen, jotka ovat kummatkin nopeita ja hoksaavia graafikoita. Varsinkin J.T:n nopeutta jaksan hämmästellä vuodesta toiseen. Yleensä en kehtaa sanoa, mitä heille maksan kansista, mutta onneksi J.T. on Suomeen muutettuaan löytänyt muitakin, paremmin maksavia töitä - ja silti ehtii tehdä töitä Helmivyölle! Yleensä hyväksyn ensimmäisen luonnoksen, koska en pysty teettämään pieniä korjauksia lukuun ottamatta uusia kansia. Toki joitain mietitään vähän pidempään. Noin ylipäätään sanoisin, että omakustanteen tekijän ei kannata itse tehdä kirjojen kansia, vaan mahdollisuuksien mukaan pyytää jotakuta muuta tekemään ne. 

Kesän 2016 lopussa ilmestyivät Kustantamo Helmivyön ensimmäiset kirjat. Kaksi oli kokonaan omia hankkeitani, jotka olivat olleet menossa yhdelle kustantamolle, jonka toiminnasta en olisi saanut rahaa, ja yksi oli jännitysromaanin käsikirjoitus, jonka olin tuttavalta saanut. (Sekin on pidempi juttu, mutta ei mennä nyt siihen.) Sittemmin olen julkaissut kymmenen vuoden aikana noin kaksisataa kirjaa eli kaksikymmentä vuodessa! Jotkut monen henkilön kustantamotkaan eivät pääse samaan, mitä joku voi tietysti pitää etunakin. Olen ajatellut, että tarvepainatteet ovat ekologisia, kun kirjoja ei painateta turhan päiten, mutta ovathan kirjat jatkuvasti BoD:n palvelimella, mihin menee sähköä ja vettä. Olen miettinyt, että joitain vanhempia kirjoja voisi poistaa valikoimasta, mutta en ole jaksanut ruveta siihen. Olen myös ajatellut, että tasainen kirjojen vuo tuo enemmän tuloja, mutta tässä mallissa ei tietenkään lasketa omalle ajalle kuluja. Olen työskennellyt enimmäkseen niin että työstän aina muutamaa kirjaa joka työpäivä, esimerkiksi taittaminen sujuu hyvin niin että sitä tekee vartista puoleen tuntiin joka päivä. Sillä tavalla kirja tulee jossain vaiheessa valmiiksi ilman että sen eteen on stressannut. Toisaalta näin kirjoissa voi joskus kestääkin.  

Olen Helmivyön kautta julkaissut sekä omia tietoteoksiani että omaa proosaani, mutta paljon myös muiden kirjoja, niin tietoteoksia kuin proosaa. Olen nyttemmin ilmoittanut, että en ota vastaan tilaamattomia proosakäsikirjoituksia, mutta niitä tulee silti, ja käytännössä hylkään ne aina kättelyssä. Näihin töihin on aina mennyt liikaa aikaa tuottoon nähden, ja osa on ollut valitettavan ikäviä tapauksia, joissa olen joutunut vastahankaan kirjailijan kanssa. Mutta se ei nyt kuulu tähän. 

Miten olen kirjat tehnyt? Minulla oli joitain muita projekteja varten tuttavaltani saamani piratoitu Pagemaker 7, jota olen opetellut käyttämään 90-luvun lopulla työkkärin graafisen alan ATK-kurssilla - oikeasti hyödyllinen työkkärin kurssi! Lisäksi latasin kuvankäsittelyä varten ilmaisohjelman PhotoFiltren, joka on köyhän miehen Photoshop-kopio, mutta niin vain silläkin on pärjätty. Koneen vaihtaminen tulee eteen, ja olen miettinyt, ottaisinko Adoben lisenssin, mutta toisaalta sain toiselta tutulta linkin, mistä saa ladattua piratoidun taitto-ohjelman. En ole vielä tutustunut asiaan, koska vanha läppäri vielä jotenkuten pelittää. 

Mitä olen sitten julkaissut? Omien, lähinnä populaarikirjallisuutta ja elokuvaa käsittelevien kirjojeni lisäksi olen tehnyt edelleen erilaisia novelliantologioita, niin uusista kuin vanhoistakin novelleista, ja lisäksi olen tehnyt joitain uudelleenjulkaisuja, joista erityisen ylpeä olen raumalaisen Kosti Koskisen kauhunovellikokoelmasta Ihmeellinen kuherruskuukausi, jonka julkaisusta sovin Rauman taidemuseon kanssa. Olen myös julkaissut uusiksi 1800-luvun suomenkielistä proosaa, kuten Jaakko Juteinia ja Pietari Hannikaista. Lisäksi olen julkaissut muiden tekemiä tietokirjoja esim. sarjakuvasta sekä uutta proosaa, josta olen tosin viime aikoina luopunut. Helmivyöllä ei ole varsinaisesti omaa linjaa, ja eräs kirjoittaja lähestyikin sanoen, ettei pystynyt päättelemään, mikä se linja olisi, mutta tarjoaa käsikirjoitusta kuitenkin. 

Helmivyö tuottaa minulle rahaa. Pää on pysynyt pinnalla niinäkin vuosina, kun ei ole tullut apurahaa. Toimeentulo on ollut niukkaa, mutta sitä on ollut. Olen ollut nyt pitkään eri apurahoilla, viimeksi Koneen säätiön rahalla, joka, niin kuin kaikki tietävät, on kuin apurahanhakijoiden Graalin malja. Olen pystynyt säästämään Helmivyön rahoja koko tämän ajan ja toivon pärjääväni loppuvuoden niillä siinäkin tapauksessa, että apurahaa ei tule. Tämä tietysti vaatii sitä, että keksin ja pystyn toteuttamaan kirjoja - mutta tästä ei ole pelkoa, koska ideoita on enemmän kuin ehdin tehdä. Lisäksi olen viime aikoina saanut Helmivyölle useita hyviä elokuva-aiheisia käsikirjoituksia - paljonhan elokuvakirjoja ei myydä, mutta teen tällaista kulttuurityötä mielelläni, koska olen kuitenkin kasvanut elokuvan ja elokuvakirjojen parissa.  

Mutta en halua julkaista kirjojani vain Helmivyön kautta. Apurahahakemuksissa näyttää hölmöltä, jos kaikkien viiden viime vuoden aikana julkaissut kustantamo on Helmivyö. Joskus saatan skipata niitä, jotta pääsen panemaan listaan jonkun kaupallisen kustantajan julkaiseman teoksen. Olen ajatellut ylipäätään niin, että tärkeimmät kirjani pyrin saamaan julki jonkin muun kustantamon kautta ja Helmivyö toimii eräänlaisena varmistajana sille, että mitään ei jää pöytälaatikkoon. Joskus olen arvellut, että joku muu kustantamo voisi julkaista jonkin käsikirjoitukseni, mutta maksamatta minulle ennakkoa tai edes rojalteja. Helmivyön kautta voin saada melkein mistä tahansa kirjasta edes jotain, vielä en ole onnistunut julkaisemaan kirjaa, jota ei olisi myyty lainkaan. Mutta sen verran pitää sanoa, että painettujen kirjojen myynti on pudonnut puoleen sinä aikana, kun olen Helmivyötä pyörittänyt. Lisäksi nykyhallituksen poistama vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen poistaminen merkitsi Helmivyölle parin tuhannen euron lovea vuotuisiin tuloihin. Haluaisin kovasti, että tuki tulisi takaisin. 

Seuraavassa käyn läpi joitain omia tietoteoksani, joita olen julkaissut Helmivyön kautta. 

- ekat omat tietokirjat, jotka julkaisin Helmivyön kautta, olivat Epämiellyttäviä päähenkilöitä, johon olin koonnut kirjoituksiani amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista, ja Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, johon kokosin tekstejäni erilaisista kirjallisuuden lajityypeistä, käytännössä dekkareista, länkkäreistä ja kauhusta. Näissä on esipuheita, arvosteluja, artikkeleita ja niin edelleen. Olin koettanut jälkimmäiselle kirjalle löytää kustantajaa mm. Avaimesta ja Faroksesta. Näistä Avain oli kuitenkin julkaissut vuonna 2014 samanlaisen artikkelikokoelman Sotaa, sutinaa, seikkailuja, jossa tekstit käsittelevät vain suomalaista kioski- tai lukemistolehtikirjallisuutta. Kukaan ei kuitenkaan lämmennyt hankkeelle, joten päätin julkaista kirjan itse

Idea tällaisten kirjojen tekemiseen tuli Tapani Baggen Vaaran viehätyksestä, jota olin ollut julkaisemassa Tarkkeen kautta, niin kuin äsken selitin. Tapanille idea oli tullut amerikkalaiselta rikoskirjailijalta Donald Westlakelta, jonka kirjoittamista käsitteleviä esseitä julkaistiin postuumisti omana kokoelmanaan. Olemme Tapanin kanssa tehneet näitä sittemminkin, ja olen Helmivyön kautta julkaissut Tapanilta jo kaksi muuta artikkelikokoelmaa; kolmas on juuri ilmestynyt. Vaimo joskus kysyi: "Miten niitä sun vanhoja juttuja riittää edelleen?" Tapanin kirjoja näistä aiheista myydään enemmän kuin minun. 

- näitä tällä tavalla tehtyjä kirjoja ovat mm. Lisää sotaa, sutinaa ja seikkailuja ja Erotiikan lisälehtiä, johon kokosin kirjallista pornografiaa käsitteleviä kirjoituksiani, sekä Etäisten laaksojen kirjat (2024), johon keräsin lännenkirjallisuutta käsitteleviä kirjoituksia, joskin tein suuren osan jutuista varta vasten, ne vain ilmestyivät ensiksi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä

Omien teosten uusintapainokset ovat hyvä tapa pitää esillä omakustanteina, varsinkin tarvepainatteina, jolloin niitä voi tilata milloin vain. Backlistiä on monella tekijällä, ja useasti kirjoja on pidetty myynnissä vain vähän aikaa. Pitää vain muistaa, ettei painoon voi lähettää alkuperäistä taittoa, vaikka se vedoksena olisikin tallessa, koska alkuperäinen kustantaja omistaa oikeudet taittoon.  Yleensä kannattaa myös editoida tekstiä vielä kerran ja mahdollisuuksien mukaan täydentää sitä, jotta uusintapainos kannattaa hankkia. 

- Unohdettuja kirjailijoita: yhdistetty ja korjattu uusintalaitos kahdesta BTJ Kirjastopalvelun julkaisemasta kirjasta (jostain syystä tutkijat viittaavat tämän korjatun laitoksen sijasta vanhempiin laitoksiin, mutta en tiedä, mitä sille voi tehdä)

- Muurahaisesta Muksikseen: uusintapainos epäonnistuneesta ja liian nopeasti tehdystä kirjasta, jonka näkyvyys oli suurin piirtein nolla prosenttia ja jota kustantaja myi euron kappale messuilla (mutta en lopulta itse saanut ostaa makuloitavia kirjoja samaan hintaan, vaan piti maksaa kaksi euroa plus postikulut); tästä tuli mielestäni hyvä kirja, jossa on paljon tietoa, jota ei muuten suomen kielellä ole saatavilla; aihehan on monessa mielessä marginaalinen: elokuvakirjat eivät yleensä kiinnosta ostavaa yleisöä, animaatioelokuva kiinnostaa vain pientä osaa niistä, joita elokuvakirjat yleensä kiinnostavat, ja lisäksi kyse on poliittisesti arkaluontoisesta neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä elokuvasta; pyrin tietysti tarkkaan kertomaan, että kyse ei ole mistään nostalgisesta tai putinisesta puolustelusta, vaan suhtaudun kriittisesti Neuvostoliiton  kommunistiseen järjestelmään ja putinistiseen nykyhallintoon; toisaalta tuon esille sen ristiriidan, että niin tuhoisa järjestelmä pystyi mahdollistamaan todella laajan upean ja taiteellisesti riippumattoman animaatiotuotannon

Älyttömiä ideoita: 

- Tähtien kirja (2018): älytön idea koota omat Facebookissa ilmestyneet elokuva-arvioni, joiden skaala vaihtelee vitseistä ja aforismin omaisista tiivistyksistä pitkähköihin esseisiin, mutta olen joka tapauksessa tekemässä kirjalle jatko-osaa; eikö muka sosiaalista mediaa tule tallentaa myös painettuun sanaan? 

- Kolmensadan vuoden yksinäisyys (2020): vuonna 1997 valmistunut yksinäisyyden historiaa käsittelevä graduni, jonka muuttamista kirjaksi olin pyöritellyt vuosien ajan, mutta tehnyt siitä vain sähkökirjan, jota on myyty yhteensä ehkä viisi kappaletta; jo tässä vaiheessa poistin tekstistä alaviitteitä ja muutenkin tein siitä enemmän populaaria tietotekstiä; koronan alkaessa päätin julkaista tekstin myös painettuna kirjana, mutta en jaksanut nähdä vielä vaivaa, että olisin käynyt lähteet uudestaan läpi ja korjannut sitaatit (paristakin lähdetekstistä oli tullut uusia suomennoksia), koska pelkäsin, että olisin sitten joutunut käymään koko homman läpi ja ehkä olisi pitänyt muuttaa tutkimustuloksiakin 

Pulpografian jatko-osia:

- Pulpografia Erotica (2021): pitkään jatkuneen selvitystyön kirja, joka ilmestyi 21 vuotta esikoisteokseni jälkeen, vaikka oli ollut teossa siitä asti; käsittelen kirjassa sellaisia amerikkalaisia kioskipokkareita, joissa pääpaino on seksissä tai pornografiassa ja jotka ovat ilmestyneet suomeksi erilaisissa pokkarisarjoissa; tässä on kaikista kirjoistani ehkä eniten sellaista tietoa, jota ei ole Wikipediassa tai missään muussa kirjassa, ainakaan suomeksi, ja luulen, että osa tiedosta on sellaista, jota ei ole kirjan kansiin painettu englanniksikaan; aihe on monin tavoin marginaalinen ja vaatii erityistä mielenlaatua tai ajattelutapaa, että tästä kiinnostuu, mutta sanotaanko näin että itse olisin todella kiinnostunut kirjasta, jos sen olisi tehnyt joku muu (hän olisi kuitenkin tehnyt sen omasta mielestäni jotenkin puutteellisesti)

- omalla tavallaan Pulpografian jatko-osa on myös Viidestilaukeavat, joka on täydennysosa vuonna 2005 julkaistulle kirjalle Kuudestilaukeavat, jossa esittelen Pulpografiasta tutulla tavalla amerikkalaisia kioskikirjailijoita; Viidestilaukeavien ekan painoksen julkaisi Suomen Länkkäriseura ja tähän Helmivyön laitokseen korjasin ja täydensin tekstiä ja taitoin sen uudestaan

- Vaikea laji (2024) ja Onneksi vaimollakin on tuloja (2025): omaelämäkerrallinen kirjapari, jotka tein samalla tavalla kuin aiemmin mainitut artikkelikokoelmat Kovaa kyytiä ja kaunokaisia ja muut: keräsin jo julkaistuja tekstejä, esipuheita, blogikirjoituksia, lehdissä julkaistuja esseitä ja muisteluja ja niin edelleen; Vaikea laji käsittelee enemmän työtäni ja keskittyy kirjoihin, Onneksi vaimollakin on tuloja kertoo henkilökohtaisesta elämästä. ja siinä on esimerkiksi henkilöprofiilit vanhemmistani, muisteluja asumisesta lähiössä, kuvauksia puuhailustani elokuvakerhojen ja -festivaalien parissa ja niin edelleen; kahdesta kirjasta Vaikea laji on selvästi kiinnostanut lukijoita enemmän kuin henkilökohtainen Onneksi vaimollakin on tuloja, vaikka Turun Sanomien arvostelussaan Veijo Hietala arveli, että minulla on paljon faneja; kirjassa on myös osio, johon olen kerännyt hylättyjä apurahahakemuksia ja kirjaideoita, mitä jotkut ovat ihmetelleet, en tiedä miksi, koska itsestäni tuo on kirjan kiinnostavimpia osioita

- olen julkaissut myös pidempiä esseitä, jotka olisivat liian pitkiä jossain lehdessä julkaistavaksi, näihin olen saanut apurahoja esimerkiksi Suomen arvostelijain liitolta; yhdessä käsittelin Rasmus Nalle -sarjakuvaa, sen historiaa ja suhdettani siihen, toisessa, Kahden tulen välissä -nimisessä esseessä, käsittelin Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaania ja sen konteksteja lukematta itse kirjaa 

 

Mutta en tiedä, ovatko Helmivyön kirjat omakustanteita. Niissä ei ole kyllä minkäänlaista julkaisukynnystä paitsi oma harkintani. Joskus sekin on pettänyt, ja olen joskus julkaissut Helmivyön kirjoina sellaisia, joita olen alun perin suunnitellut joksikin kavereille myytäviksi vitsikkäisiksi kirjoiksi - sellainen on esim. Huonoimmat novellini, joka ilmestyi muutama vuosi sitten, käytännössä aluksi vitsinä, mutta sitten se puolivahingossa päätyi julkiseksi kirjaksi  

Toisaalta tilannetta voisi verrata siihen, että Paavo Haavikko julkaisi runonsa WSOY:n kautta, mutta proosansa, näytelmänsä ja pamflettinsa hän julkaisi oman kustantamon, Art Housen kautta. Olivatko ne Haavikon omakustanteita? En tunne julkaisuprosessia tietenkään. Kukaan ei myöskään puuttunut siihen, kun Yrjö Jäntti pani johtamansa WSOY:n julkaisemaan valtavan Suomen sana -kirjasarjan, joka oli vain hänen henkilökohtainen päähänpistonsa, Suomen historian kallein ns. vanity press -hanke. Jossain vaiheessa Helmivyölle kokoamistani antologioista muodostuu yhtä laaja hanke, jossa on kilokaupalla unohdettua suomalaista kirjallisuutta. 

Oli miten oli, olen tehnyt paljon myös pieniä omakustannekirjasia ja vihkoja, joilla ei useinkaan ole isbn-tunnusta. Näitä voi kutsua pienpainatteiksi - jostain on päähäni tarttunut myös ajatus siitä, että näitä voisi kutsua myös galleriatason julkaisuiksi, aivan kuin jonkin näyttelyn oheislukemistoksi. 

Näissä pikkukirjasissa on ollut usein jotain ihan muuta kuin tietopuolista aineistoa tai edes proosaa, kuten löydettyä runoutta tai vanhoja blogeissa tai Facebookissa julkaistuja asukuvia. Osassa on ollut muualla käyttämättä jäänyttä aineistoa, kuten kirjasessa Poistoja kauhukirjasta, jonka tein, kun olin ottanut talteen poistamiani tekstinpätkiä vuonna 2020 ilmestyneestä kauhuhistoriastani Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Tosin kirja ei ole kovin käyttökelpoinen, koska siitä ei käy ilmi, miksi tekstit on otettu pois; toisaalta sen painosmäärä oli vain kymmenen. Kerran tein perheelle joululahjaksi perheen sanontoja keräävän kirjasen Kiviä ja kakkaa, jota tosin painoin kymmenen kappaletta eli siitä riitti muutama ylimääräinen kappale tuotantoni kerääjille. 

Seuraavassa joitain jollain tavalla tärkeitä omakustanteita, joissa on tietopuolista sisältöä. Joissain on isbn-tunnus, kuten Elokuvan aakkosilla. Valitettavasti kaikista ei löydy kuvaa. 

- Nummelin on Nummelin: tein jo 90-luvulla pienen vihkosen (nykyään sanottaisiin zine), jossa kerroin kavereitteni kanssa 80-luvulla tekemistäni elokuvista; teksti on mukana viime vuonna ilmestyneessä Onneksi vaimollakin on tuloja -kirjassa, johon  keräsin omaelämäkerrallisia tekstejä

- vastaava on Muisto kääpiökuninkaasta, jossa kirjoitin graduuni liittyen Hipsuvarvas autiolla saarella -kirjasta, joka oli ensimmäinen itse lukemani kirja joskus 70-luvun puolivälin tienoilla; tämäkin teksti on mukana mainitussa omaelämäkertakirjassa; nämä ovat kummatkin vuodelta 1997

- Ihmeen tuntua: pikkukirjanen, johon olin kerännyt tietoa 1930-1940-luvuilla Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa julkaistuista scifinovelleista; tieto on nyt tarkasteltuna puutteellista ja osin väärääkin, kun lähteitä ei tuolloin ollut olemassa tai käsilläni, mutta en ole aiheesta myöskään tehnyt toista opusta, osittain siksi että se laajenisi kohtuuttomasti, tiedostot ovat kyllä olemassa: kirjalla on kyllä älyttömän pitkä alaotsikko, mutta en tiedä, miten saman informaation olisi muutoin välittänyt; nyt antaisin sille alaotsikoksi "Tieteisnovelleja lukemistolehdistä", koska samantyyppinen alaotsikko oli myös kirjalla Viidestilaukeavat, jossa käsittelen "Länkkärinovelleja lukemistolehdistä"; tämä edeltää noin puolella vuodella varsinaista esikoisteostani Pulpografia, jonka tekemisestä se syntyi

- Elokuvan aakkosia (2015): pieniä tekstejä, joita luin ollessani Kinoklubi-nimisen tv-ohjelman kolumnisti tai pakinoitsija, eräänlainen Turun kirjeenvaihtaja; tämä oli aikaa, kun tein joka uutenavuotena pienen kirjasen, joskus runoja, joskus sähkökirjoja (traditio katkesi viime vuonna, kun oli muuta puuhaa) 

- Muutamia sanoja Porista: 50-vuotislahjaksi itselleni tekemä vihkonen, jossa on kolme kirjoitusta kotikaupungistani Porista; samana vuonna sain myös itselleni tehdyn juhlakirjan, ja pystyin joistain vahingossa näkemistäni vihjeistä päättelemään että sellainen on tulossa, joten saatoin tehdä itselleni vain tällaisen vaatimattoman painatteen

- Bagatelleja: viime vuonna synttärikirjakseni tekemä vihkonen, jossa on elokuva-arvosteluja ajalta, jolloin olin 14-20-vuotias sekä muutamia runoja ja yksi novelli