Tekstini Shimo Suntilan 50-vuotisjuhlakirjaan

Juhlakirjoja tehdään nykyään entistä nuoremmille. Vajaa viikko sitten sellaisen sai 50 vuotta täyttänyt Shimo Suntila, turkulainen spefikirjallisuuden voimahahmo. En päässyt juhliin (jotka vaikuttavat olleen ikimuistoiset), mutta sain kutsun osallistua Shimon juhlakirjaan. Matti Järvisen toimittama teos ilmestyi Nysalorin kustantamana Petri Hiltusen hienolla kansikuvalla varustettuna. Suurin osa kirjan teksteistä on proosaa (lisäksi siinä on yksi, selvästi huolellisesti suunniteltu roolipeli, mutta en valitettavasti ymmärrä roolipeleistä juuri mitään), mutta oman kirjoitukseni hahmottelin pienenä esseenä, joka käsittelee Shimon toimintaa kirjankeräilijänä, kirjankeräilyä ylipäätään ja yhtä pientä osasta suomalaisen fantastisen kirjallisuuden historiassa. Ajattelin julkaista tekstin myös blogissa, ja kuten usein käy, huomasin muutamia ongelmia tekstissä vasta, kun luin sen painettuna; nämä ongelmat on alla olevaan korjattu. En ole kirjoittanut kaikkia viittauksia auki, ja tarjoankin vapaavalintaisen drinkin sille, joka tunnistaa, mihin viittaa maininta Jeesuksesta nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 

Raimo S. Wallinin kafkalainen fantasia

Kuten hyvin tiedetään, Shimo Suntila on suurkollektöörien sukua. Oppinsa hän on saanut ennen kaikkea Boris Hurtalta, mutta myös Harri Haarikolta. Hurtalta Shimo on oppinut sen, että mitä yllättävimmissäkin kirjoissa voi olla jotain scifi-, fantasia- ja kauhukeräilijää kiinnostavaa. On tietysti keräilijän etu, jos tietää, että kokoelmaa ei koskaan saa täyteen --  aina voi löytyä jokin aiemmin tuntematon kirja, jossa on jotain näihin lajityyppeihin kuuluvaa, aina voi tulla vastaan jokin antologia, jonka yhdessä novellissa esiintyy ihmissusi tai aave tai Jeesus nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 

Aina ei tietenkään onnistu. En tunne tarinan yksityiskohtia, mutta kerran Shimo luopui kasasta kirjoja, joista yhden hän oli arvatenkin ottanut talteen juuri tällä periaatteella: ei voi ikinä tietää, onko kirjan jokin luokiteltavissa scifiksi tai fantasiaksi. Shimo lähetti viestiä ja kysyi, halusinko tulla katsomaan poistokirjoja. Minun tiedetään kieltäytyneen ilmaisista kirjoista, mutta tässä kohtaa tähdet olivat oikein, joten polkaisin Shimon luo ylioppilaskylään. En enää muista, mitä muut kirjat olivat (olisiko seassa ollut jokin Wittgenstein), mutta jäin lukemaan Raimo S. Wallinin kirjan Matkan loppu (1967) takakansitekstiä. Kirja itse on ruma, julkaisijalleen Karistolle tyypillisesti, mutta vuosien etäisyys on tietysti tehnyt kannesta myös kiehtovan ja jopa kodikkaan. Tästä on suomalaisen kirjallisuuden marginalia tehty. 

Risingshadowin mukaan teos sisältää scifinovellin "Insinööri". Siinä insinööri joutuu, ehkä jonkinlaisessa lähitulevaisuudessa, jumiin laboratorion yhteen huoneeseen eikä saa yhteyttä ulkopuolelle. Mies alkaa pelätä, että muun maailman on tuhonnut ydinsota tai vastaava katastrofi. Lopetus on monimielinen. Novellissa näkyy myös yksi Wallinin mahdollinen vaikutteenantaja, yksi henkilöistä on nimittäin nimeltään Nabokov. Jostain syystä Matkan loppua ei kuitenkaan löydy Jussi Vainikaisen ylläpitämästä mittavasta suomenkielisen scifin bibliografaista, mutta se saattaisi toimia pienenä lisänä suomalaisen scifin historiallisessa antologiassa. (Jo pelkkä uuden teoksen idea voi olla syy hankkia jokin kirja.) 

Itseäni takakannessa kiinnitti kuitenkin huomiota lause: "Kokoelman päätyöksi kohoaa novelli Matkan loppu, jonka kafkamainen tunnelma saa aikaan tiheän, jäntevän muodon." Tämä on tietysti vanhentunutta kritiikin kieltä (puhuuko joku vielä "jäntevästä muodosta"?), jossa on omat ongelmansa (voiko tunnelma saada muodon aikaan? eikö muoto edellä tunnelmaa?), mutta jonka taitava kaappari (käyttääkseni Hurtan lanseeraamaa sanaa) tunnistaa mahdollisuudeksi fantasiaan. Tietysti pitää kysyä, tarkoittaako "kafkamainen" aina fantasiaa. Jotkut Kafkan tekstit ovat fantasiaa, mutta esimerkiksi Oikeusjuttu ei ole fantasiaa, vaikka romaanissa on fantastisia aineksia. (Toisaalta voi pohtia, muuttuvatko Kafkan teokset fantasiaksi, jos hänen jälkeensä tulleita ja häneen verrattuja kirjailijoita lukee fantasiana.) 

Matkan loppu -kirjan niminovelli ei mielestäni kuitenkaan ole erityisen jäntevä tai voimakas. Sen alussa syntyy vaikutelma jäntevyydestä, ylipäätään hyvästä lauseesta ja paikan tunnusta, mutta lopulta tarina kuitenkin haarautuu (käyttääkseni borgeslaista termiä) liikaa. Wallin upottaa novellinsa juoneen muistumia miehen ja vaimon käymistä keskusteluista sekä miehen työpaikallaan kohtaamista vaikeuksista. Vaikuttaa siltä kuin nämä olisivat vaikuttaneet siihen, miten mies hankalassa tilanteessa käyttäytyy. 

Mikä tämä hankala tilanne siis on? Tarina alkaa, kun mies myöhästyy vieraalla paikkakunnalla junasta. Asemarakennus on auki, mutta junanlähettäjä sanoo, että juna vain sattui lähtemään minuuttia ilmoitettua aiemmin. Samana päivänä ei myöskään enää lähde junia. Miksi junanlähettäjä antoi junan lähteä minuuttia aiemmin? Koska kukaan ei ole koskaan aiemmin noussut asemalta junaan eikä tuntunut järkevältä odottaa kauempaa. 

Minäkertojana toimivan miehen on pakko ehtiä seuraavana aamuna kokoukseen eikä paikkakunnalta pääse pois kuin junalla, joten hän keksii ratkaisuksi, että lähtee kävelemään kiskoja pitkin. Hän on kuitenkin harrastanut kiskokävelyä lapsena, vaikka ei ollut siinä koskaan erityisen hyvä. 

Ideahan nimenomaan on kafkalainen: päähenkilön elämää hankaloittaa jokin absurdi asia, jollaista hän -- tai kukaan muukaan -- ei olisi osannut odottaa. 

Tässä kohtaa tarinaa alkaa jo tulla muistumia miehen muusta elämästä; ne on sisennetty omiksi kappaleikseen. Ne tuntuvat turhilta, mutta ilmeisesti Wallinilla on ollut mielessä ajatus siitä, miten junasta myöhästyminen ja kiskoilla käveleminen ovat metaforia suomalaisen miehen surkeasta elämästä ja siitä, miten hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Katkelmissa käydään läpi muun muassa sitä, miten äiti kohteli miestä lapsena, tai pelleilyä koulun uskontotunnilla. Osan katkelmista olisi voinut upottaa suoraan kerrontaan, kuten maininnan miehen äidin keinutuolista, jonka mies on tuonut kotiin vaimon vastusteluista huolimatta. Paljastuu myös, että mies on ollut sodassa. 

Kiinnostavampaa olisi ollut vain seurata miehen kulkua pitkin rataa. Fantasia-ainekset lisääntyvät, kun mies tulee esimerkiksi kohtaan, jossa kiskot muodostavat yllättäen harjanteen, jota junan ei kuuluisi pystyä ylittämään. Mies yrittää siloittaa harjannetta, mutta ei tietenkään onnistu, ja jatkaa matkaansa. Myöhemmin rata kaartaa jyrkemmin kuin olisi periaatteessa mahdollista. Kohta mies löytääkin radan varrelta suistuneen junan ja sen kuolleet matkustajat. Hän lähtee eteenpäin arvellen, että pelastusjuna tulee kohta. Lopetus on ehkä ennalta-arvattava, mutta siinä on jotain samaa kuin "Insinööri"-novellissa, kuin Wallin ei olisi halunnut antaa miespäähenkilöilleen mahdollisuutta vapahdukseen. 

Ilmeisesti Shimo ei pitänyt "Insinööriä" riittävän scifistisenä tai "Matkan loppua" riittävän fantastisena, koska luopui kirjasta (mielestäni kyse ei ollut kaksoiskappaleesta, jotka ovat tietysti suurkollektöörille ikuinen ongelma). Tai sitten kirja vain ei ollut hänelle riittävän hyvä (mikä ei toisaalta ole todelliselle keräilijälle kriteeri). Hannu Mäkelä kirjoittikin kirjasta tylyn arvion Arvostelevaan kirjaluetteloon: "Wallin kirjoittaa sovinnaisen perinteellisesti, vaikka kokeekin käyttää 'modernistisia' aiheita. Vaikutelma on laimea, tavallinen." Ei kuulosta fantasialta, mutta toisaalta suomalainen fantasia ei olekaan aina ollut hurjaa tai epätavallista. Laimea ja tavallinen voi hyvinkin kuvata kotimaisen fantasiakirjallisuuden suurta traditiota, ja sikäli Wallinilla olisi siinä paikka, mahdollista historiateosta ajatellen. 

Nyt pitäisi vielä päättää, pidänkö Wallinin Matkan lopun itse. En noin 10 000 kirjan kokoelmasta huolimatta pidä itseäni keräilijänä Shimon mielessä, mutta, kuten huomataan, määritelmät ovat liukuvia. En ole keräilijä, mutta en pysty kovin helposti luopumaan jo hankituista kirjoista; Shimo on keräilijä, mutta pystyy luopumaan hankkimistaan kirjoista. Nyt pitäisi enää tietää, oliko Hurtalla Raimo S. Wallinin Matkan loppua hyllyssään. 

Kaikki on elokuvaa: kirjan tarina

Äskettäin ilmestyi uusin kirjani, Kaikki on elokuvaa. Kulttuurivihkojen kustantamopuolen julkaisema opus on kokoelma suomalaisia elokuva-aiheisia runoja 1920-luvulta tähän päivään saakka. Kirjassa on myös pitkä johdantoartikkelini, joka minusta vaikuttaa oikein hyvältä - lukisin itse sellaista tekstiä mielelläni! Tässä linkki kustantajan sivuille, alempana on kuva sisällysluettelon ensimmäisestä sivusta. 

Kirjan valmistushistoria on todella pitkä, mahdollisesti pisin millään kirjallani. Tamperelainen legenda Raimo "Rake" Silius oli koonnut Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteyteen suomalaisten elokuvarunojen näyttelyn, ja jo silloin sain idean, että tästä voisi syntyä kokonainen kirjakin. Kysyin Rakelta lupaa käyttää hänen löytöjään, ja nappasin ylös kaikki hänen löytämänsä esimerkit, paitsi yhtä, jota ei ollut julkaistu ilmeisesti missään; muistan runosta vain sen, että se oli tehty pelkästään elokuvien nimistä. En ole varma, minä vuonna tämä on tapahtunut, mutta se voi olla jo 1990-luvun loppua. Ilmeisesti jo tässä vaiheessa keksin muitakin esimerkkejä aiheesta. Oletan saaneeni vinkkejä ystävältäni Simo Kuusiselta, jolla on sangen laaja suomalaisen runouden kokoelma. Simon vaikutusta ainakin on se, että mukana on työväenrunoilijana tunnetun Karin Almin hieno runo "Kolme laulua rakkaudelle", koska Almia käsittelimme yhdessä Kulttuurivihkoihin tekemässämme juttusarjassa "Pieniä laulajia" (josta tuli myöhemmin kirjani Unohdetut kirjailijat, 2007). Runo on tietääkseni julkaistu vain vasemmistolaisen Kirjallisuuslehden sivuilla vuonna 1935.  

Lisäksi ostin tässä vaiheessa Akateemisen alennusmyynnistä (tämä oli aikaa, jolloin niistä pystyi oikeasti tekemään löytöjä) parillakymmenellä markalla elokuvatutkija Philip Frenchin kokoaman kirjan The Faber Book of Movie Versen, jonka kansi oli repeytynyt, mutta jossa oli erittäin hyvä johdantoteksti. 

Oletan, että lähestyin 2000-luvun alussa kustantajia idealla; tässä vaiheessa käsikirjoituksen on täytynyt olla jo jonkin verran laajempi kuin mitä Raken alkuperäinen näyttely oli. Muistan, että Likestä vastattiin, että idea on ihan hyvä, mutta seuraavaan sähköpostiini ei enää vastattu. Saatoin lähestyä myös jotakin muuta kustantamoa, mutta tuossa vaiheessa verkostoni eivät olleet vielä kovin laajat. Vuonna 2011 olen postannut tähän samaan blogiin kokoelmaideasta runoja ja lyhyesti kuvaillut ideaa ja sen toteutusta (mutta en ole näköjään oikein uskonut ideaan). Kaikkia runoja en näköjään vielä tuolloin ollut kirjoittanut puhtaaksi, esimerkiksi Waltarin lyhyt runo "Filmi" on kyllä mukana valmiissa kirjassa, kiitos perikuntaa edustavan Joel Elstelän. 

Vuonna 2013 olen jutellut kirjaideasta Leevi Lehdon kanssa kirjamessuilla ja hän oli siitä kiinnostunut. Kaksi vuotta myöhemmin olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen Leeville (ja välissä kysynyt kommenttia aiheesta Tapani Baggelta, joka kehotti toimeentumaan asiassa). Tuossa vaiheessa kirjoitin ilmeisesti pitkän johdantoartikkelin, jossa viittasin hyvin paljon The Faber Book of Movie Verse -kirjaan ja sen esipuheeseen. Muistan näihin aikoihin saaneeni hyviä vinkkejä teemaan sopivista runoista myös elokuvatutkija Tommi Römpötiltä, joka harrastaa runoutta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka toinen samaan aikaan ehdottamani kirja (vanhojen pulp-novellien kokoelma Kuutamohulluus) ilmestyikin Ntamolta. Juttelin muutama vuosi myöhemmin elokuvarunoista myös Ntamon uuden vetäjän Jarkko S. Tuusvuoren kanssa, mutta hän ei innostunut. 

Olen näköjään myös Aviadorin Vesa Tompurin kanssa jutellut hankkeesta vuonna 2019, mutta vaikka hän oli kiinnostunut, hän ei palannut asiaan. Tommi Parkon kanssa juttelin aiheesta myös, kun hän sanoi kokoilleensa varsinaissuomalaisen runouden antologiaa, mutta tähän hän sanoi, että keskittyy kuitenkin käännösrunouteen. (En tiedä, mitä varsinaissuomalaisen runouden antologialle on tapahtunut, ilmestynyt se ei ainakaan ole.)

Sisällysluettelon eka sivu.
Julkaisutiedot ovat runojen yhteydessä. 

Ehdotin aiheeseen vähän kyllästyneenä johdantoartikkelin julkaisemista omana tekstinään Kulttuurivihkoissa lehden päätoimittajalle Elias Krohnille syksyllä 2020. Elias kelpuutti jutun, mutta sanoi, että voisi katsoa kirjaakin, jolloin lähetin tietysti käsikirjoituksen näytille. Elias vastasi ensiksi, etteivät lähde antologian julkaisemiseen, kun kirjoittajia on niin paljon ja jokaiselta pitäisi erikseen saada julkaisulupa, mutta lupasin auttaa siinä hommassa. Se oli ehkä taikasana, koska Elias ilmoitti, että Kulttuurivihkot voi kirjan julkaista. Ajattelin, että voihan koettaa, ei olisi kiva, jos tehty työ olisi turhaa. Kuitenkin joitain käsikirjoituksen runoilijoita tai heidän perikuntiaan tunsin, tiesin että pystyn aloittamaan helposti. 

Tein tätä hommaa niin että olen aina työpäivän aluksi koettanut etsiä jonkun runoilijan tai perikunnan edustajan yhteystiedot ja lähettänyt viestin ja kysynyt, onko mahdollista ottaa ko. tekijän runoa tai runoja tällaiseen antologiaan. Melkein kaikki suostuivat, osa pienen suostuttelun jälkeen. Osa kieltäytyi, osa sanoi, että asia pitäisi hoitaa Sanaston kanssa. Kaikkien perikuntaa en löytänyt enkä minkäänlaista tietoa siitä, kuka perikuntaa edustaa. Mutta pois jäi vain hyvin harva runo, ja joitain näistä tai osia niistä pystyin upottamaan uuteen versioon esipuheesta. Kirjan nimi tuli Jorma Kaparin runosta, joka liittyy Werner Herzogiin, mutta valitettavasti Kaparin perikuntaa ei löytynyt, joten runo esiintyy kirjassa vain esipuheessa. 

Olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen 6.10.2022, mutta siihen tuli vielä yksi lisäys, kun Tarmo Maneliuksen tyttäreltä tuli kirje, jossa oli Maneliuksen vapisevalla käsialalla kirjoitettu julkaisulupa - hän oli ehtinyt kuollakin sen jälkeen, kun olin puhunut hänen tyttärensä kanssa puhelimessa, ja olin luopunut toivosta, että runoa saisi enää kirjaan mukaan! 

Eli näin kauan voi kestää kirjan saaminen valmiiksi! Jos ajatellaan, että Raken kokoama näyttely Tampereella on ollut vaikka vuonna 1999, niin ideasta valmiiksi kirjaksi meni 24 vuotta (melkein neljännesvuosisata...). En tiedä, mitä tämä kertoo minusta, puhumattakaan siitä, että tein kirjan täysin ilman palkkiota tai apurahaa. Toimitettaviin teoksiin ei oikein kukaan anna tukea, joten en sellaista edes hakenut (tai jos hain, en muista hakeneeni, mutta ainakaan en ole sellaista koskaan saanut). Lainauskorvauksistakaan ei juuri mitään tule, koska ne lasketaan tällaisissa tapauksissa jyvitettynä kirjan eri tekijöiden kesken... Toisin sanoen ei mitään järkeä koko hankkeessa, mutta tulipa tehtyä! Kaikki on elokuvaa jatkaa omalla tavallaan kahden aiemman runoantologiani, Titaanien laulun ja Titaanien koston, jalanjäljissä, ja minulla on idea kahteen muuhunkin runoantologiaan, toiseen jopa apuraha (mutta ei kustantajaa, jälleen kerran). (Tässä kuvaus Titaanien laulun tekemisestä.) 

Kaikki on elokuvaa vaikuttaa joka tapauksessa mielestäni oikein mainiolta, idea on hyvä ja Suomessa omintakeinen ja tekstit kiinnostavia. Mukana on tunnettuja runoilijoita, kuten Jyrki Pellinen ja Ville Hytönen (joka luki Facebookissa hankkeestani ja lähetti vinkin omista, muun muassa Teuvo Tulioon kytkeytyvistä runoistaan), mutta myös unohdettuja ja pienilevikkisiä kirjailijoita, kuten Leksa Vossi ja Pekka Ruissalo. Naisia on valitettavan vähän, mutta ilmeisesti naisrunoilijat ovat yleensäkin ottaen kirjoittaneet elokuvasta vähemmän kuin miehet - syytä tähän en tiedä, ehkä ainakin naisten vähäisempi tarve namedroppingiin (elokuvasta on vaikea kirjoittaa, jos ei koko ajan heittele Satyajit Rayn tai Orson Wellesin kaltaisia nimiä). Mutta tietenkään kaikkia elokuva-aiheisia runoja en tähän ole voinut ottaa mukaan enkä tiedä niitä kaikkia, joten "miksei mukana ole sitä-ja-sitä?" -tyyppiset kysymykset tuntuvat jo etukäteen turhilta ja ikäviltä. Joka tapauksessa kirja on samalla jonkinlainen läpileikkaus suomenkielisen modernistisen runon historiaan, kun tekstejä on usealta eri vuosikymmeneltä erityyppisiltä kirjoittajilta. 

Joidenkin runojen kohdalla mietin, olisiko lukijalle pitänyt selittää, miten ne liittyvät elokuvaan. Kuinka moni tietää, mihin liittyy Liisa Heikkerön runo "(yksityisalue)"? Sen neljässä vähäeleisessä rivissä mikään ei viittaa filmiin tai elokuvallisuuteen. Niissä ollaan kuitenkin meri- ja saaristomaisemissa, ja lukijan pitää itse tunnistaa yhteys Yksityisalueeseen, Maunu Kurkvaaran tunnettuun elokuvaan, yhteen ensimmäisistä kotimaisen uuden aallon merkkiteoksista, joka sijoittuu nimenomaan saaristomaisemiin. Vastaavia on muitakin, mutta toivon, että ne innostavat lukijaa itse selvittämään runojen yhteyksiä seitsemänteen taiteeseen.

Sain kirjan tekijänkappaleet itselleni samana päivänä, jolloin Hesarin kritiikistä alkanut Kiira Korpi -keissi otti aina vain kuumempia kierroksia. En sitä oikein jaksanut kommentoida, mutta kannattaa huomata, että edelleen on ihmisiä, jotka suhtautuvat runouteen vakavasti ja että on vielä kustantajia, jotka sitä julkaisevat. Kaikki ei ole menetetty, vaikka siltä joskus tuntuu. Ikävää tietysti, että yksi sangen vaatimattomalta vaikuttava julkkisteos imee hetkeksi lähes kaiken kirjallisen julkisuuden ja että samassa supussa ovat sekä Helsingin Sanomat että Otava sekä sosiaalinen media, jossa lähes kaikki alan ihmiset kokivat velvollisuudekseen sanoa aiheesta jotain. 

Oli miten oli, olen onnellinen, että kirja on tehty ja valmis ja tilattavissa! Tässä vielä kerran linkki Kulttuurivihkojen sivulle. 

Huomioita Mika Taanilan Film Reader -näyttelystä

Aboa Vetus Ars Novan näyttelyamanuenssi Niina Tanskanen pyysi minua vetämään yleisöopastuksen Mika Taanilan näyttelyyn Film Reader. Suostuin tietysti, koska en kovin helposti osaa sanoa "ei", ja museo oli joka tapauksessa maksamassa pienen palkkion hommasta. Kuitenkin jotain tiedän Taanilan urasta, koska hän oli Suomalaisen elokuvan festivaalin vieraana muutamia vuosia sitten, ja olen ollut hänen monista töistään innoissani, ennen kaikkea pitkästä elokuvasta Mannerlaatta, joka on tehty kokonaan ilman kameraa. Yleisöäkin oli, joskin tunsin paikallaolijoista 75 prosenttia. 

Kirjoitin muistiinpanoja Taanilan teoksista eilen 1.3. ollutta opastusta varten, ja ajattelin julkaista ne täällä, koska tuskin teen niistä mitään artikkelia. Siihen tietotaitoni ei ehkä riittäisi. Paikan päällä improvisoin joitain lisähuomioita ja kommentteja, mutta niitä en enää tähän tekstiin liittänyt, ja sama koskee myös opastusta seuranneen Niina Tanskasen lisähuomautuksia ja tarkennuksia. Näyttely on joka tapauksessa mainio ja suosittelen sitä lämpimästi; se näkyy olevan auki enää tämän kuukauden, joten kannattaa kiirehtiä! 

Huomioita Mika Taanilan töistä 

laajemmin näyttelystä aluksi: 

- ajatuksena varmasti se, miten elokuvan ja kirjallisuuden väliset suhteet voidaan toteuttaa väärin: näyttelyssä Mika runtelee esimerkiksi fyysisiä elokuvakirjoja tai valmistelee elokuvan esityskuntoon niin ettei siitä voi käytännössä nähdä mitään

- Film Readerhan tarkoittaa esimerkiksi opaskirjaa jonkin ohjaajan tuotantoon, mutta se tarkoittaa myös lukupäätä, joka on oleellinen osa esittämiseen liittyvää teknologiaa, sitä ilman emme saa videosta kuvaa tai kasetista ääntä

- näyttelyssä Mika Taanila lukee elokuvia eri tavalla kuin ne on tarkoitettu hahmotettavaksi

- tässäkin kohtaa varmasti näkyy ajatus, joka toistuu näyttelyssä pyörivässä Erkki Kurenniemi -dokumentissa: taide on teknologian käyttämistä väärin, ja vain käyttämällä teknologiaa väärin voimme varmistaa, ettei teknologia hallitse meitä

- Taanila tässä näyttelyssä osoittaa, millä eri tavoilla elokuvaan liittyvää teknologiaa voi käyttää väärin: kaikki teokset liittyvät elokuvaan tai ovat elokuvaa, mutta eivät kuitenkaan ole elokuvaa siinä mielessä kuin se yleensä ajatellaan

- olen ottanut tähän opastukseen myös ideoita siitä, että Mika on kuratoinut esimerkiksi Oberhausenin filmijuhlille lyhytelokuvakatsauksia teemalla "film without film", elokuva ilman elokuvaa tai filmi ilman filmiä

- näyttelyn teoksissa näkyy myös ajatus siitä, että on olemassa the ideas of absent imagery, meditating with the blank screen and addressing the obscure mind-sets what I like to call “memory triggers”.

Muisti (2022)

- ensimmäisenä työ, joka valmistui kuulemma samaan aikaan kun näyttelyä ripustettiin: sivuja elokuva-aiheisesta kirjasta, jotka Taanila on leikannut irti ja asettanut siistiin riviin

- kirjassa on kysymyksiä elokuvista, joilla testataan, mitä katsoja niistä muistaa

- kysymyksissä on vähän leffavisan tyyliä, ehkä tällä teoksella Taanila on halunnut kuvata sitä, miten leffavisa toteuttaa "film without film" -ajatusta: elokuvista puhutaan intohimoisesti, mutta itse elokuvaa ei ole käsillä tai saatavilla

- teos olisi voinut hyötyä paremmasta valaistuksesta, mutta ehkä näin se tulee vielä salaperäisemmäksi, kun mitään ei näe, elokuva ei koskaan avaudu kunnolla, vaan se jää aina hämärään

Epäonnistunut tyhjyys. Paikka (2021)

- videoteos on tehty lämpökameralla, joka tallentaa Kruunuvuorenrannan rakennustyömaata

- käsikirjoittajana on Harry Salmenniemi, joka on viime vuosina noussut yhdeksi arvostetuimmista nykykirjailijoista, hän on jonkinlainen postmodernistinen tai jopa postpostmodernistinen nykyaikaa tallentava ja kommentoiva tekijä, joka pelaa tarkoituksellisen tyhjillä lauseilla, joissa ei tunnu olevan mitään selvää ajatusta, mutta jotka kuitenkin kuvaavat 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten elämää ja ajan henkeä, Zeitgeistia, tätä tyyliä jotkut ovat kuvanneet, tosin vain yksityisissä keskusteluissa, tekotaiteelliseksi

- Salmenniemen kanssa Mika Taanila on tehnyt myös elokuvan Mannerlaatta, joka aiemmin täällä näyttelyssä nähtiinkin

- tässä siitä sitaatti: ”Nyt makaan hotellissa valveilla, / tajuissani. ǀ Kun ajattelen matkaani, / on kuin muistaisin sen.”

- Salmenniemi on ollut tekemässä käsikirjoituksia muihinkin elokuviin, näiden lisäksi hän on tehnyt kässärin ainakin Kalle Nion elokuvaan Yön, joka esitettiin viime vuonna Mäntän kuvataideviikoilla, se näytettiin romahtaneelta kankaalta penkeiltä, joilla ei oikein voinut istua

Epäonnistunut tyhjyys. Aika (2021)

- tämä teos on tehty videoeditointiohjelmiston siirtymäefektien avulla, toisin sanoen esimerkiksi häivytysten eli feidausten avulla

- tämäkin on Salmenniemen kirjoittama

Ihminen ja tiede (2011)

- tässä on hyvä esimerkki siitä, miten Taanila käyttää teknologiaa väärin: teos on kokonaisuudessaan muistaakseni Yleisradion roskiksesta löytynyt 16 millin kela, jolla on Nobel-palkittujen tiedemiesten keskusteluja esittelevän tv-ohjelman suomenkielinen tekstitys, kuvia kelalla ei siis ole, pelkkää tekstiä, mikä luo kiinnostavan sillan Taanilan myöhempään pitkään elokuvaan Mannerlaatta, jossa on myös pitkiä jaksoja pelkkää tekstiä

- teos on muistutus siitä, miten arkaaiselta vanha tv-esitysten teknologia voi nykyään tuntua

- teos analysoi myös sitä, miten nopeaa ja jatkuvasti tulvivaa informaatiota pystyy käsittelemään

- ainoa mahdollisuus on astua riittävän kauas informaatiosta, ts. vasta kun projektori pysähtyy, voi huokaista

My Silence (2013)

- tämä on todennäköisesti näyttelyn laajin ja kunnianhimoisin teos, jos ei kokonaisia elokuvia lasketa mukaan

- teoksessa Mika on leikannut pois Louis Mallen elokuvasta Ilta Andren kanssa kaikki ne pätkät, joissa joku sanoo jotain, lisäksi "uusi" käsikirjoitus on luettavissa näyttelytilan seinillä

- elokuvan pituus on alun perin ollut 106 minuuttia, leikatun videoteoksen pituus 12 minuuttia 45 sekuntia

- taas käytetään teknologiaa väärin: Ilta Andren kanssa perustuu pelkästään puheelle, elokuvassa kaksi miestä keskustelee illallisen ääressä mitä monenlaisimmista asioista, mystiikasta, historiasta, teatterista, ihmisen roolista maan päällä

- olen itse kutsunut elokuvaa diipin baariselittämisen ensyklopediaksi, toinen miehistä on etulyöntiasemassa toiseen ja hän onkin teatteriohjaaja ja teatterinohjaaja, joka on ohjannut toisen miehen kirjoittamia näytelmiä, mutta tämä ei ole saanut kirjoitettua pitkään aikaan mitään

- Mikan teos kommentoi tai ilkikurisesti kritisoi myös puheen ylivaltaa elokuvassa, jonka pitäisi monen mukaan olla ensisijaisesti visuaalinen taidemuoto: puhetta tulee yhden elokuvan aikana noin 90 prosenttia ajasta! 

- teoksen käsikirjoituksesta on valmistunut myös kirja, josta on siis kaikki dialogi pyyhitty pois. Jäljellä ovat vain henkilöiden nimet ennen repliikkiä ja toiminnan kuvaukset. Kirja on yhtä pitkä kuin alkuperäinen kirjaversio, jossa oli julkaistu elokuvan käsikirjoitus toiminnan kuvauksineen

- kirjan julkaisi Antti Nylénin pyörittämä taidekirjakustantamo Bokeh 100 kpl painoksena ja voin harmikseni sanoa, etten onnistunut kirjaa ostamaan, eikä sitä ole kokoelmiinsa näköjään hankkinut myöskään Turun kaupunginkirjasto tai näköjään mikään mukaan kirjasto 

- ehkä tämä sopii Taanilan ja Nylénin eetokseen, jossa teknologian lisäksi käytetään väärin myös kirjastolaitosta ja perinteistä kirjallisuuden maailmaa

Mustavalkoisia elokuvia (2013) 

- Väkivaltaisesti hajotettuja elokuvatallenteita esittävä sarja

- Taanila on itse kuvannut teosten tekemistä haastattelussa näin: 

"Niiden idea oli eräänlainen muistipeli. Valitsin hyllystäni VHS-kasetteja, joilla oli mustavalkoisia elokuvia. Koetin palauttaa mieleen niiden juonia, tarinoita ja tapahtumia. Useimmista muistin irrallisia kohtauksia, joistain vain musiikin tai näyttelijöiden kasvoja. Keksin projektin, jossa tuhosin näitä kasetteja yksitellen käyttämällä kuhunkin kasettiin metodia tai työkalua, jonka muistin – tai luulin muistavani – itse elokuvasta. Niinpä räjäytin Kiss Me Deadlyn uudenvuoden raketeilla, sulatin Häxanin avotulella, poltin Rooma – avoimen kaupungin liekinheittimellä, hakkasin paljain käsin Faster Pussycat, Kill! Kill!:in ja niin edelleen. Myös ampumarata West Shooters Club tuli tutuksi. He auttoivat minua ystävällisesti sessioissa, jotka vaativat käsiaseita tai haulikon. Keräsin sitten kasettien jämät kenkälaatikoihin ja vedostin niistä fotogrammeja suoraan paperille pimiössä."

- tässä nähdään mm. Häxan, Strait-Jacket (jossa muistaakseni tapetaan kirveellä), Kid Speed, joka lienee jokin mykkäkomedia eli ehkä kasetin päältä on ajettu autolla, The Incredible Shrinking Man (kasettia oli kuumennettu mikrossa, jotta siitä oli saatu elokuvan atomipilveä muistuttavaa pölyä), Honeymoon Killers, Silmät ilman kasvoja

Film Reader (2017)

- näissä teoksissa Taanila on käsitellyt elokuva-aiheisia kirjoja, joita hän on saanut ilmaiseksi muistaakseni KAVI:n eli Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kirjaston poistohyllystä 

- mukana on klassisia elokuvakirjoja, kuten Baghin Paljastava silmä, tai ylipäätään klassista elokuvakulttuuria käsitteleviä elokuvia, kuten Marlene Dietrichin elämäkerta

- joissain tapauksissa, kuten Peter Gidalin Materialist Filmin tapauksessa, Taanila on kristallisoinut kirjassa käsiteltävän elokuvan, ohjaajan tai tyylin keskeisen idean, mutta pääsääntöisesti tässä jälleen käytetään teknologiaa väärin, kirjathan kuuluisi lukea; kirjat myös leikattu, kuten elokuvaa leikataan

- yksittäiset teokset ovat kuitenkin myös visuaalisesti kauniita

- mukana on myös yksi laaja elokuvahakuteos, jollaiset olivat aikoinaan yleisiä, kun helppoa tietoa ei muualta löytynyt: englantilaisen Leslie Halliwellin kokoama hakuteos, josta Taanila - tai kuulemma hänen poikansa! - on leikannut pois kaikki elokuvien nimet ja jäljellä ovat vain elokuvien juonikuviot, jotka näin näyttäytyvät erikoisessa, jopa surrealistisessa valossa

- uuden teoksen perusteella voisi pitää leffavisaa: tunnista elokuva juonisynopsiksen ja arvion perusteella

- Halliwelliahan kritisoitiin jo eläessään siitä, että hän arvosti eniten vanhaa Hollywood-elokuvaa ja varsinkin modernistinen elokuva jäi hänelle vieraaksi, olisi jännittävä kuulla, mitä hän sanoisi tällaisesta teoksesta

Maltan risti 

- tässä on todellinen film without film, sillä filmikelaan ja projektoriin perustuva teos on poistettu, koska sen toiminta oli epävarmaa filmin katkeillessa kuulemma päivittäin

- kyse oli 16 millin filmikelasta, joka pyöri projektorissa niin että siinä oli liikkeentunnistin, ja projektorista oli poistettu suljin, joka saa aikaan sen, että kuvat muodostavat mielikuvan liikkeestä, eli kun suljin oli poistettu, kankaalla eli seinässä näkyi vain epäselvää värillistä puuroa, josta ei erottunut mikään

- kun astui riittävän kauas projektorista, se lakkasi pyörimästä, jolloin saattoi nähdä ohikiitävän hetken ajan pysäytyskuvassa jonkin elokuvan ruudun

- kyse oli amerikkalaisen John Cassavetesin elokuvasta Love Streams, eli toisin sanoen kun Mika Taanila oli poistanut projektorista sulkimen, kankaalla alkoi näkyä suoranainen virta tai vuo eikä yksittäisiä kuvia, joista syntyy liikkeen vaikutelma

- sulkimen toinen nimi on Maltan risti ja sen patentoi vuonna 1900 saksalainen Oskar Messter, ja se muodostaa yhden pohjan maailmanlaajuiselle salaliitolle Theodore Roszakin romaanissa Flicker eli "välke"

Reflection of Fear (2021)

- samainen suljin on pääosassa myös teoksessa Reflection of Fear

- tässä strobon välke imitoi suljinta ja yhdestä liikkumattomasta kuvasta saadaan aikaan liikkeen vaikutelma

- katsoja on ikään kuin projektorin sisällä 

- still-kuva on ilmeisesti William Frakerin elokuvasta Reflection of Fear, pääosissa Sondra Locke ja Robert Shaw

Tulevaisuus ei ole entisensä (2002)

- vuonna 2002 valmistunut dokumentti keksijä Erkki Kurenniemestä, joka on kehitellyt 1960-luvulta alkaen tietokoneisiin perustuvaa musiikkia ja tehnyt omia kokeellisia elokuviaan ja ollut mm. tekemässä M. A. Nummiselle Sähkökvartetti-nimistä laitetta

- Taanilan elokuvista yksi perinteisimpiä, mutta sisältönsä puolesta ei mitenkään tavanomainen 

- posthumanistinen elokuva: Kurenniemi toivoo, että fyysiset ruumiit lakkaavat olemasta, sielu on kuolematon software, ruumis on kuolevainen hardware

- posthumanismi = film without film, ajatus elokuvasta riittää, ei tarvita kokonaista elokuvaa

- kertooko tämän elokuvan perinteisyys siitä, että Taanila on siirtynyt tuotannossaan poispäin humanistisesta elokuvasta ja muu näyttely edustaa posthumanismia, ts. elokuvaa ilman elokuvaa? 

- Tulevaisuus tehty noin 90-prosenttisesti arkistomateriaalista, uutta ovat vain kuvat Kurenniemestä ajelemassa autollaan öisessä Helsingissä ja katsomassa omaa televisiotaan ja vanhoja videoitaan = sekin on melkein elokuva ilman elokuvaa (Taanilahan on toisaalla kuvannut, että elokuvan tekeminen ilman kameraa on monotonisuudessaan viehättävää)

- myös elektroninen musiikki on musiikkia ilman musiikkia, sillä se on softwarea, soittimilla soitettu musiikki on fyysistä, hardwarea

- elokuvassa esiintyy myös lohdullinen ajatus: niin kauan kuin voimme käyttää teknologiaa väärin, teknologia ei voi hallita meitä -> ajankohtainen ajatus keinoälyn aikakaudella, meidän on ikään kuin pakko käyttää keinoälyä väärin ja juksata sitä

- Kurenniemi haaveilee, että hänen tulevaisuuteen suuntautuva videokirjeensä (jossa on muutama tyyppi joko kännissä tai aineissa) nähdään kokonaan vuonna 2048, kuinka moni meistä aikoo olla todistamassa sitä? 

- aiemmin samalla paikalla on esitetty Taanilan ja Harry Salmenniemen elokuvaa Mannerlaatta, joka on todellinen posthumanistinen elokuva, se on tehty kokonaan ilman kameraa, pelkästään kopiokoneella kopioimalla erilaisia matkustamiseen liittyviä visuaalisia materiaaleja sekä Salmenniemen tekstiä, joka taas käsittelee matkustamiseen liittyvää paikattomuuden ja ruumiittomuuden tunnetta, ts. kaksi elokuvaa kertovat vahvasti Taanilan tuotannon siirtymisestä kohti posthumanismia

- elokuvakamera = ihmisen silmä, posthumanistinen elokuva tehdään ilman kameraa

- varta vasten kuvattava elokuva on hardwarea, found film on softwarea

uusimpia fotogrammeja ja ilmivedoksia

- Sisäkuvia-sarjan (2021) teoksissa valoherkän paperin päällä on liikuteltu elokuvantekijän välineistöä. 

- Ulkokuvia -sarjan (2021) ilmivedokset ovat tuntikausia kestävän valotuksen tuloksia.

- tällaisissa teoksissa tekotapa on tärkeämpi kuin visuaalinen lopputulos

Puhdistusnauhat (2015)

- imuroitaessa syntyneitä ääniä käsittävä ja manipuloiva nauhateos

- vanhentunut teknologia, jota jälleen käytetään väärin

Kiila: Verbranntes Land (2002)

- kyse lienee näyttelyn vanhimmasta teoksesta, jos ei Kurenniemi-dokkaria lasketa

- Kiila-yhtyeen biisi; Kiila oli ulvilalaisten kaverusten Niko-Matti Ahden ja Sami Sänpäkkilän yhteinen kokeellisen musiikin projekti, jossa on yhdistelty erilaisia vaikutteita 

- Sänpäkkilä perusti myöhemmin levy-yhtiö Fonal Recordsin ja on tehnyt paljon erilaisia musiikkivideoita ja erilaisia elokuva- ja videoprojekteja

- kummatkin projektit olivat osa 2000-luvun alussa noussutta kokeellisen kevyen musiikin (jos näin nyt voi sanoa, kyse ei kuitenkaan konserttimusiikista eikä esim. jazzista) ja videotaiteen buumia

- videona toimii täydellinen found object tai objet trouvee eli ns. readymade, valistuskäyttöön tehty vhs-kasetti siitä, miten vhs-kasetti toimii ja miten se huononee kopioitaessa kasetilta toiselle

- vaikutelma on koominen, mutta tarkkaan harkitun oloinen, aivan kuin Taanila olisi oikeasti tehnyt videon juuri näin, vaikka hän on vain yhdistänyt valmiin kasetin ja biisin, vaikutelma on kuin olisi tehty alun perinkin videotaidetta, vaikka oikeasti vasta Taanila on tehnyt opastusvideosta videotaidetta

- lisäksi kuvaan tulee myös koomisia pätkiä vanhoista mainoksista tai niiden kuvauksista

- vaikutelma on paikoitellen myös uhkaava, kun äänimaisema muuttuu aggressiivisemmaksi ja videolla näkyy esim. kuva siitä, milloin videon lähettämä signaali on hyvä, milloin huono

- vaikutelman koomisuus liittyy myös siihen, että vhs-kuva on 2020-luvulla oikeasti jo todella huonon näköinen, ja silti sitä esitellään kuin se olisi kehityksen kärkeä -- niin kuin se tietysti olikin, mutta ajat muuttuvat

- vhs-kuva näyttää tietysti nykyään myös kotikutoiselta ja jotenkin käppäiseltä, joten se voi vedota tekstuuriltaan sellaisiin nykykatsojiin, jotka ovat kyllästyneet elokuvateatterien ja suoratoiston digitaaliseen sileyteen

- jos teoksen haluaa nähdä kokonaan, se löytyy netistä osana laajempaa kokonaisuutta Fonal Recordsin nettisivuilta Contemporaries

Synttärikirja, osa 2: Opus necesse est

Tein itselleni pienen 50-vuotissynttärikirjan (ks. edellinen postaus), mutta osasin aavistaa, että minulle myös tehdään sellainen. Perhepiirissä on koottu useita eri juhlakirjoja puolin ja toisin, ja lisäksi ystävilleni Ville Hänniselle ja Vesa Kataistolle on tehty juhlakirjat. Olisi tuntunut suorastaan rikollisen väärältä, jos en olisi saanut omaa. Ehkä siksi en ollut niin yllättyneen näköinen kuin olisi kuulunut, kun Turun Dynamossa ("Dynkyssä") pidetyissä synttärijuhlissani juhlakirja julkistettiin. Kirja on joka tapauksessa hieno, ja sen Ilpo Koskelan tekemä kansikuva (jossa tosin näytän hiukan Ali Jahangirilta) on kehyksissä työpöytäni yläpuolella. Kansikuvaa käytettiin myös juhlapaikassa tarjolla olleissa kuohuviinipulloissa. Kirjan toimittivat vaimoni Elina Teerijoki sekä mainitut Vesa ja Ville, ja siihen kirjoittivat ja piirsivät monet ystäväni ja tuttavani. Kustantajaksi on merkitty Kähärin kartano, ja kustantamon logo on mainio karikatyyri kissastamme Lilith Hiiskusta. 

Juhlakirjan nimi on Opus necesse est eli "Teos on välttämätön". Alkuperäinen latinankielinen fraasi jatkuu: "mutta elämä ei" ("vivere non"). Varmasti vaikutan työnarkomaanilta, mutta olen varsinkin viime vuosina koettanut antaa painoa myös vapaa-ajalle, siinä ehkä välillä huonosti onnistuen. Nimi on kuitenkin osuva, koska olen usein ilmoittanut arvostavani vastausta, jonka marxilainen teoreetikko Georg Lukács antoi tuotantonsa laajuutta ihmettelevälle haastattelijalle: "Minulla ei ole yksityiselämää." Ehkä muokkaan itsekin kaikesta mitä puuhailen osan omaa työtäni, mikä osaltaan voi selittää tuotteliaisuuttani. 

Ville Hänninen kuvailee kieltämättä sekavaa tuotantoani. 

Opus necesse est ei ole pelkästään tekstiä, kuten juhlakirjat usein ovat. Tässä on mukana myös aseemisia (ts. merkittömiä) runoja (by Karri Kokko), karikatyyreja sekä fiktiivisiä kirjankansia ja mainoksia. Lisäksi on sanaristikko! Myös takasivuilla olevat kantapaikkojeni Dynamon ja Sarjakuvakaupan mainokset ovat hienoja visuaalisia elementtejä - kiitos niistäkin! 

Nostan esille Ville Hännisen laveasti maalailevan ja Marxiakin siteeraavan esseen tuotannostani, vaimoni Elinan kirjoituksen yhteisestä kirpputoriharrastuksestamme ja siihen liittyvästä tunteiden ja esineiden arkeologiasta, ja Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen runolliseksi yltyvän kuvauksen minusta. Myös opiskelu- ja elokuvakerhoaikojen ystäväni Markku Lehtimäen kirjoitus pitkien tv- ja suoratoistosarjojen kerronnasta vakuutti; teksti lienee pätkä Markun tulevaa tutkimusta, ryyditettynä alussa ja lopussa tulevilla anekdooteilla yhteisistä puuhistamme. Mutta erityisesti liikutuin siitä, että Elina oli saanut mukaan myös lapseni, joista varsinkin vanhempi tyttäreni Ottilia kirjoitti kauniisti siitä, miten olemme onnistuneet antamaan kuvan, että keski-ikäinen ei ole välttämättä tylsimys. 

Myös humoristiset  jutut toimivat, varsinkin Vesa Sisätön (fiktiivinen) kuvailu siitä, miten hän metsästää ahvenanmaalaista erotiikkaa käsittelevää kirjaani, jota on painettu kolme kappaletta. Tahtoo! Tapani Bagge ja Vesa Kataisto taas parodioivat lempeästi omia kirjahankkeitani. 

Timo Tekri Niemen piirtämä kuvitteellinen sarjakuvakirjan kansi. 

Kiitos vielä kaikille juhlakirjaani osallistuneille, arvostan suuresti! Tähän postaukseen ei mahtunut paljon kuvia kirjasta, mutta jotain kuitenkin. Alla on vielä ystäväni Lotta Sonnisen juhlissa pitämä puhe, siinäkin näkyvät muutamat elämääni oleellisesti kuuluvat asiat. Sen jälkeen tulee vielä aloitus Elinan tekstistä "Muistojen kirpputorit"; olemme pitkään puhuneet, että tämän niminen kirja tulisi tehdä. 

Dynamossa 14.5.2022

Rakas ystäväni Juri, arvoisa juhlakansa –

vai pitäisikö ehkä sittenkin sanoa: jurvoisa kahla-ansa! Jontä es puma tähe tyystyisikin kokkanaan munansaannoksista? No, ehkä ei kuitenkaan. Mutta Juria ja minua yhdistää paitsi kiinnostus etunimiin ja kiintymys Elinaan myös rakkaus sananmuunnoksiin ja muihin älyttömiin tapoihin siirrellä sanoja ja katsoa minne ne vievät. Juri vain on vienyt tämänkin taitonsa ja taipumuksensa huomattavasti keskivertoa pidemmälle. Hän ei ole mikään tavujen pyörittelijä vaan rakettimaisten ideoiden räjäyttäjä.

Juri kuulee metelissä musiikkia, näkee sattumanvaraisesti sinkoilevassa informaatiotulvassa kirjaidean (tai viisi) ja löytää pölyisen kirppisryönäröykkiön keskeltä vintage-aarteen. Hänen ajattelunsa ei kulje myötävirtaan, mutta ei myöskään mihinkään niin laimeaan ja itsestään selvään vaihtoehtoon kuin ”vastavirtaan”. Ihmiset, jotka mielellään kertovat olevansa jotenkin epätavallisia, ovat useimmiten todella tavallisia. Jurilla on kiinnostavampaakin kerrottavaa, vähintään ei siis hai -vitsi kypsymässä kaljun alla.

Puoli vuosisataa on pitkä ja lyhyt aika. Siinä ajassa Aurinko on vaeltanut omalla kiertoradallaan galaksissa 346 miljardin kilometrin matkan, mutta ehtinyt kulkea vasta reilun viidesmiljoonasosan koko kierroksestaan. Porin rannikolla maa on kohonnut 50 vuodessa arviolta 30 senttiä, mutta samaan aikaan merenpinta maapallolla on noussut 13,5 senttiä. Suomalaisille on suotu sinä aikana 51 Miss Suomea, 44 olympiakultamitalistia, kaksi Nobelin palkintoa ja miehenkorkuinen pino Nummelianaa. Muille listan kohdille ei voi taata jatkoa, mutta viimeksi mainittu lienee vasta alkua.

Aloitin tämän puheen laatimisen googlaamalla numeron 50. Opin, että se on kuusikulmiopyramidiluku ja että titaani-50 on titaanin vakaa isotooppi (itse olet titaaninvakaa isotooppi!). Mutta lisäksi opin, että luku 50 on epätotientti.

Mikä mahtaa olla totientti? Onko se Tolkienin puupaimen, jolla on tissutteluongelma? Vai jokin lähetyskirppiksen uumenista kierähtänyt analogisen ajan talouskapine? Jotain yksitotista ja mahdollisesti mutkalle vääntynyttä se selvästi on, ja sitä sinä, Juri, et ole. Olet siis epätotientti, eli siis viisikymmentä. Lahjaksi saat kaikki maailman kummalliset sanat. Jäämme odottamaan, mihin ne vievät.

Saanen kohottaa maljan ja toivottaa syvää pyntymähäivää!

Lotta

Synttärikirja, osa 1: Muutamia sanoja Porista

Synttäkirjan kannen teki J.T. Lindroos
Kulttuurivihkoissa olleen kuvan perusteella. 

Kuten olen blogissa moneen kertaan kertonut, täytin keväällä 50. Perheen perinteisiin kuuluvat juhlakirjat: olen tehnyt itselleni ja vaimolleni useita, ja lisäksi teimme ystävällemme Lotta Sonniselle hääkirjan noin 15 vuotta sitten. Lisäksi vaimoni on aiemmin tehnyt minulle ainakin 30-vuotiskirjan. Tämä vuosi ei ollut poikkeus: tein itselleni pienen synttärikirjan, ja lisäksi sain vaimoni toimittaman juhlakirjan, jossa on useita hienoja tekstejä ja kuvia sekä yksi sanaristikko, jossa on minuun liittyviä sanoja. 

Itselleni tekemä synttärikirja on nimeltään Muutamia sanoja Porista, ja siinä on kolme vanhaa tekstiä, joissa kuvaan kotikaupunkiani. Kaksi teksteistä on enemmän esseistisiä, ja yksi on tietopuolinen, Satakunnan Työhön tehty juttu Porin funkisarkkitehtuurista. Ensimmäinen teksti "Pellavapää vesibussissa" taas on sarja impressioita, joissa muistelen lapsuuttani Pormestarinluodon lähiössä, ja toinen syntyi Kulttuurivihkoihin 90-luvun lopussa, kun päätoimittaja Tuomas Kilpi suunnitteli pikkukaupunkinumeroa. Näistä teksteistä "Pellavapää vesibussissa" löytyy aiemmin julkaistuna blogista täältä ja Porin funkistaloja käsittelevä juttu taas täältä. Kulttuurivihkojen juttua en ole blogissa julkaissut, koska minulle ei ole jäänyt siitä talteen sähköistä kopiota; kirjaa varten etsin sen yliopiston kirjaston kokoelmista. Muutin tekstiä hiukan, koska se tuntui osittain vieraalta. Toisaalta se on 25 vuotta vanha, olisi outoa, jos se ei tuntuisi edes jonkin verran vieraalta. Koska kirjaan oli jäädä yksi tyhjä sivu, kokosin loppuun listan aiemmista juhlakirjoista. Tämä on huumoria, joka ei varmaankaan kovin monelle aukea. 

Tässä ensiksi kirjasen esipuhe, sen jälkeen seuraa Kulttuurivihkoissa ilmestynyt juttu. Osittain esipuhe toistaa tässä jo sanottua. Juhlakirjaluettelo tulee vielä lopuksi perässä. 

Lukijalle

Kuten monet tietävät, olen kotoisin Porista. Se ei ole aivan sataprosenttisesti totta, sillä olen syntynyt Raumalla, mutta en siellä juuri ehtinyt asua, kun muutimme saman tien isompaan Poriin. Sen jälkeen olen asunut Tampereella ja Turussa (ja lisäksi viettänyt pitkiä aikoja Mikkelin kupeessa sekä kuukauden Vaasassa). 

Kuten kaikilla porilaisilla, suhteeni kotikaupunkiini on vähintäänkin traumaattinen. On ollut aikoja, jolloin en ole siellä halunnut käydä ja visiitit kaupunkiin ovat olleet tylsiä tai jopa raskaita. Porilainen kaupunkikulttuuri on viime vuosina myös muuttunut tylsemmäksi, kun sieltä ovat kadonneet divarit ja kirpparit (isoja hyllykirppiksiä lukuun ottamatta, mutta ne eivät ole kaupunkikulttuuria). Toisaalta Pori on yliopisto-opiskelijoiden myötä muuttunut kulttuuriystävällisemmäksi ja vapaammaksi (mistä esimerkkinä hieno Pori Film Festival). Pori on myös kaunis kaupunki, ja perheen kanssa siellä lomaillessa tajusin, että se on erinomainen pyöräilykaupunki. 

Kun aloin suunnitella 50-vuotispäiviäni, tajusin, että olen kirjoittanut Porista tekstejä pienen synttärikirjan verran. Kirjasen avaavan tekstin tein asuinlähiöni Pormestarinluodon asukaslehteen Porkkanan Raasteisiin, mutta äitini oli sitä mieltä, että se on liian surullinen siinä julkaistavaksi. Joka tapauksessa kävin Porissa taittamassa lehteä pientä palkkiota vastaan parin vuoden ajan 1990-luvun lopulla. 

"Kolme haikeaa ristiriitaa" taas ilmestyi, kun Vihkojen päätoimittaja Tuomas Kilpi yritti tehdä pikkukaupunkiaiheista teemanumeroa, mutta muistaakseni tuo oli ainoa kokonaisuuteen tehty juttu, joka sitten näyttäytyi lehdessä varmasti aika orpona. Teksti edustaa myös tuolloin vielä päällä ollutta kevyttä bartheslaista vaihetta, jossa pyrittiin fragmentaarisuuteen ja henkevään esseistisyyteen - en tietenkään tiedä, kuinka henkevältä 25-vuotiaan teksti enää vaikuttaa. Olen tekstiä tähän muuttanut, kun en kaikkea kirjoittamaani enää voinut allekirjoittaa. Olin esimerkiksi käyttänyt Pori-suhteestani sanaa "viha", joka nyt tuntuu täysin ylimitoitetulta. Kirjasen viimeinen teksti on ilmestynyt Satakunnan Työssä ja liittyy aikaan, jolloin kirjoitin jonkin verran muutenkin arkkitehtuurista. 

Tästä puuttuu arvostelu Porin arkkitehtuurikartasta, joka julkaistiin parisenkymmentä vuotta sitten. Satakunnan Työhön tekemäni jutun oheen tein pienen kyselyn tutuille heidän suosikkirakennuksistaan. Juttua en omista arkistoistani kuitenkaan enää löytynyt. Olen pitkään suunnitellut Porin arkkitehtuuriopasta, mutta hanke lienee lopullisesti kuopattu. 

Omistan kirjasen äidilleni Raija Yliselle, joka kuoli 27.12.2021 pitkälle edenneeseen rintasyöpään. 

***

Kolme haikeaa ristiriitaa eli pikkukaupunkimuistelmia

Kun muutin pois Porista ja lähdin opiskelemaan Tampereelle, sain jatkuvasti kuulla puhuvani Porin murretta. Puuttui loppuhenkonen: en sanonut ‘hernekkeitto’, vaan ‘hernekeitto’. Tämä oli toistuva vitsinvaihe: “Tervetuloa syömään hernekeittoa lääketieteelliseen tiedekuntaan sadetaki päällä!” En aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, sittemmin, kun olin jo asunut monta vuotta pois kotikaupungistani, ymmärsin eron porilaisten ja muiden suomalaisten puheessa. “Ahaa! he sanovat tosiaan ‘hernekeitto’ ja se kuulostaa totta vie oudolta”, mietin itsekseni. 

En ole syntynyt Porissa, vaan Raumalla, jossa tosin ehdin asua vain muutaman kuukauden, kun jo muutimme Poriin vuonna 1972. Esiinnyn pienenä, erittäin söpönä pellava- ja pyöreäpäisenä ja hymyilevänä vauvana kaitafilmeissä, joita kuvattiin rakenteilla olleessa Pormestarinluodon lähiössä. Kammottava paikka, vaikkakin se tietysti synnyttää nostalgisia tunteita aina kun siellä käyn (tämä on pikkukaupungissa asuneiden ensimmäinen ristiriita: asua paikassa, joka on typerä ja ahdistava, mutta joka on silti koti). Asuin Pormestarinluodossa 18 vuotta. 

Porin ja Rauman voi näin asettaa kätevästi rinnakkain. Pori on kolme kertaa suurempi kuin Rauma (Porissa on n. 77 000 asukasta, Raumalla n. 25 000 [huom. vuonna 1997]), mutta Rauma vaikuttaa silti enemmän kaupungilta. Syy on mittakaavan: Pori on kahden, ellei yhden kadun varaan rakennettu, Rauman keskusta leviää laajemmalle ja käsittää Vanhan Rauman puutaloalueen. Tietysti on niin, että Porissa on enemmän kaikkea. Siellä on parempi tarjonta niin elokuvien kuin teatterin (jopa Turkat ovat kirjoittaneet Poriin näytelmiä), niin museoelämän kuin divaritarjonnankin alalla. Porissa on myös enemmän kauppoja ja sinne pääsee junalla (Tampere-Rauma-henkilöliikenne lopetettiin samaan aikaan kuin lättähatutkin eli 1988). Olisinko raumalaisena kuitenkin onnellisempi? 

Jossain matkailuesitteessä selitettiin pari vuotta sitten, että Helsingissä, Turussa ja Imatrallakin voi tuntea olevansa ulkomailla, mutta Tampereella ei. Tampereella en olekaan koskaan saanut sellaista tunnelmaa (kävin siellä sentään montakin kertaa ennen kuin muutin sinne), jollaisen olen saanut kerran Raumalla: outouden, vierauden, muukalaisuuden tunteen, johon sekoittuu löytämisen tunnetta (kohdallani tämä liittyy usein siihen, mitä kirjoja löydän paikallisista divareista). Helsinki on tähän liian iso, koska sen hahmottaminen vaatii enemmän kuin yhden päivän vierailun. Tunteen saa paremmin pienemmissä kaupungissa ja olen ollut iloinen kokiessani sen Forssassa, Mikkelissä, Kankaanpäässä, Vammalassa (jossa tunne tosin katoaa nopeasti), Joensuussa, Oulussa, Kemissä, Lahdessa, Raahessa ja — niin, Raumalla. Porissa — luonnollisestikaan — en voi saada tällaista tunnetta ja siksi minun on vaikea sitä rakastaa.  

Poria kohtaan tuntemani tunne on enemmänkin ihmetyksen ja kaunan sekoitus. Se on myös ruumiillinen tunne: tunnen kotikaupunkini ruumiissani. Osaisin kulkea siellä silmät kiinni, antaen jalkojen viedä. Olen lukenut Arthur Rimbaudin suomennosvalikoiman Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä Porin kadulla kävellen: Rimbaud on muuttunut osaksi ruumistani. Porin mittakaava on muuttunut mielessäni makrokosmokseksi, jota ruumiini heijastaa mikrokosmoksena. Siksi olin niin häkeltynyt ja itkun partaalla, kun pääsin kesällä 1996 vierailemaan yhdellä Porin korkeimmista paikoista eli vesitornin huipulla: Pori, jonka sieltä näin, olikin erilainen kuin minkä ruumiini oli hahmottanut. Tunteessa sekoittuivat niin suuttumus sitä kohtaan, etten ollut tajunnut, millainen kotikaupunkini todella on, kuin nostalgia sitä kohtaan, etten asu siellä enää enkä voi hahmottaa sitä enää toisella tavalla. 

Pori ei enää vaikuttanut pikkukaupungilta vesitornin huipulta katsottuna. Monien mielestä se kuitenkin on sitä. Kun kerron, että siellä on liki 80 000 asukasta, ihmiset näyttävät äimistyneiltä. Monet sanovat: “Luulin että ennemminkin 25 000.” Pori näyttää siis Rauman kokoiselta kaupungilta. Sen keskusta on liian ahtaalle keskittynyt ja liian matalasti rakennettu — kukaan ei tiedä, millaisia suunnattomia lähiöitä leviää Porin laitamilla. Mainitussa Pormestarinluodossa asuu yksistään yli 5000 ihmistä. 

Henkisesti Pori on edelleen pikkukaupunki: ahdasmielinen, sisäänpäinkääntynyt, perässäkulkeva. Kaupungin traditiot ovat käsittämättömiä ulkopuolisille (ja minullekin ne ovat jo muuttuneet sellaisiksi). Monien on vaikea käsittää, miksi Porista pitäisi edes sanoa mitään (on sellaisiakin, jotka eivät tiedä, missä se on, näin esimerkiksi taannoinen parturini, joka luuli että kyseessä on jokin pikkupaikka). Porin kulttuuri on Suomen väkivaltaisinta: jääkiekko on runnovaa, painonnosto ja nyrkkeily ovat suosittuja, elokuvaohjelmisto on koko maan kovinta (eniten K18-elokuvia, paitsi ei paradoksaalisesti Reservoir Dogsia). 

Mietin toisinaan, olisiko Pori erilainen kaupunki, jos olisin jäänyt sinne asumaan. (Miten kaupungin ilmapiiri muuttuu, kun joku — yksi — ihminen muuttaa sieltä pois?) Olisin melko varmasti puuhastellut siellä paljon kaikenlaisen kulttuurin — elokuvan, musiikin, kirjallisuuden — parissa: millaisia jälkiä olisin jättänyt Porin elämään? Millaisia jälkiä en jättänyt Porin elämään, kun muutin sieltä pois? Tämä on pikkukaupungissa asuneiden toinen ristiriita: samanaikaiset huono omatunto ja hyvä mieli siitä, että muutti pois. Voisinko muuttaa takaisin? (Jokin aika sitten huomasin, että melkein 90 neliön jugendasunnon Porin kauniista Etelärannasta olisi saanut 500 000 markalla, kun vastaava jossain Turussa maksaisi ainakin miljoonan.) Ei tule mitään: kerran poissa, aina poissa. 

Pikkukaupungin ajatukseen ja mytologiaan kuuluu se, että sen pettää. Ihminen muuttaa pois ja jättää taakseen ystävänsä (jotka alkavat näyttäytyä häviäjiksi), sukulaisensa ja tutut paikat. Porin kohdalla tämä mytologia sai joltisensakin koomisia muotoja Veturimiehet heiluttaa -elokuvassa: Pori oli henkisen pysähtyneisyyden ja häviämisen representaatio (mitä se tietysti on myös todellisuuden tasolla). Elokuvan kaupunki olisi tietysti voinut olla mikä tahansa Rovaniemestä Tammisaareen, mutta mytologian kannalta oli erityisen merkityksellistä, että kaupunki oli Pori: kaupunki, jonka olemassaoloa parturini ei tiennyt, kaupunki, jonka tunnetuin kesäjuhla väittää olevansa jazzfestivaali mutta ei sitä ole, kaupunki, jonka asukasmäärää ihmiset luulevat kahdella kolmanneksella pienemmäksi, kaupunki, jonne menevät rautatieyhteydet halutaan lakkauttaa. Suomen suurin kaupunki, jossa ei ole yliopistoa (jos Espoo ja Vantaa luetaan Helsinkiin), kaupunki, jossa on muualla tuntematon oikealta tulevan päälleajo-oikeus. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Pori on kielteisten kuvausten kertymä. Näistä kuvauksista muihin kaupunkeihin muuttaneet porilaiset ovat ylpeitä. Tämä on pikkukaupunkiuden kolmas ja tärkein ristiriita: viha ei koskaan peitä alleen ylpeyttä kotikaupungistaan. 

(Kulttuurivihkot 1/1997.)

10 vuotta sitten tehdyssä synttärikirjassa oli 40 minuun liittyvää asiaa tai kuvaa.
Kansikuvan olin piirtänyt itse lasta viihdyttääkseni. 

Aiempia juhlakirjoja

30 – mies kuin unelma. Toim. Elina Teerijoki. 2002. 

Elina ja Juri 60 vuotta. 2004.

Nummeliniana: Juri Nummelinin alustava bibliografia. 2011. Huom! Tehty 10-vuotistaiteilijajuhliin. 

Juri: 40 asiaa. 2012.

Juri ja Elina 80 vuotta. 2013.

Keski-ikäinen androgyyni. 45 asukuvaa. 2017. 

Muista myös: 

Elina Teerijoki: Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta vuosilta 1997–2004. Toim. Juri Nummelin. 2004. 

40 – nainen kuin unelma. Toim. Juri Nummelin. 2014.

Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä ja muita eläviä kuvia

Kahdessa aiemmassa postauksessa kirjoitin musiikista ja muista äänistä, joita olin teini-ikäisenä tekemässä. Toinen taiteenmuoto, jota koetin ikävuosina 15-18 harjoittaa, oli elokuva. Kuten varmaan kaikki tätä blogia tietävät (vieläkö on ihmisiä, jotka lukevat jotain blogia?), elokuva on elämäni kolmen tai neljän tärkeimmän asian joukossa. Minulle olisi periaatteessa voinut aueta aivan toisenlainen ura elokuvan parissa: käsikirjoittajana tai ehkä jopa ohjaajana. Se olisi vaatinut ainakin osaksi erilaisen urapolun ja rohkeutta hakea alan kouluihin, mutta mikään ei tietenkään ole täysin poissuljettua, vaikka olenkin jo 50. Yhtä ideaa mielessäni pyörittelen... 

Ensimmäiset elokuvat, joissa esiinnyin, olivat arkisia kaitafilmitallennuksia, joita setäni Jukka ja isäni Matti tekivät 1970-luvun alussa. Olen näissä pätkissä pienenä vauvana äitini sylissä tai hänen työntämissään vaunuissa, kuvissa näkyy Pormestarinluodon tuolloin vielä uutta ja ankeaa lähiötä, jota rakennettiin käsittääkseni ilman minkäänlaista kaavaa. 

Neuvostoliittolainen kaitafilmikamera oli Jukan, mutta hän antoi sen minulle ja isoveljelleni jossain vaiheessa 80-lukua, kun oli ostanut uudemman mallin. Kuvasimme joitain hassutteluja joskus 80-luvun alussa, mutta emme sen kummempaa. Yläasteella tai lukion ekalla (eli vuosina 1986-1987; en ole enää varma) sain päähäni, että tekisin yhdessä kaverini Teron kanssa kokonaisen elokuvan. Sen nimeksi tuli Tappajan kosto, ja siinä Tero esittää kaksoisroolia, ensiksi jotain satunnaista tyyppiä, toiseksi tappajaa, joka jostain syystä on hänen perässään. Tero ei juuri osannut näytellä ja hän purskahti kuvissa usein nauramaan, ja lisäksi hänen liikehdintänsä oli paikoin todella koomista eikä aina hyvällä tavalla. Muutama hyvä kohtaus elokuvaan sisältyi, vaikka siinä myös sää teki tepposet: kahden kuvauspäivän välillä satoi lunta. Teimme sitten välitekstin: "Ja sitten tuli talvi." Rajussa kohtauksessa Tero pakenee seitsenkerroksisen kerrostalon katolle ja hyppää siellä olevan huoltorakennuksen päältä varsinaiselle katolle ja kierähtää sivuun. Mietin aina välillä tätä kohtausta ja sitä, miten se olisi voinut mennä pieleen pahan kerran. Neuvostovalmisteinen kamera oli hankalakäyttöinen, objektiivi ei ollut samassa kohdassa kuin reikä, jonka läpi kuvaaja katsoo. En vieläkään tiedä, miten kameraa olisi pitänyt käyttää, että olisi saanut kuvan täsmälleen sen asian, jota haluaa kuvata. 

Vuosi pari tuosta eteenpäin rupesimme tekemään elokuvia jo hiukan vakavammin. Olin ystäväni Arttu Mannisen kanssa jutellut pitkään hänen joistain ideoistaan; hän oli jo aiemmin ystäviensä  Antti Huittisen ja Simo Saarisen kanssa tehnyt sangen mainion kaitafilmin Luolamiehen vuosi (1985 tai 1986), joka oli poikkeuksellisen huolellisesti ja kunnianhimoisesti tehty ollakseen lukion kuvaamataidon lopputyö. Artulla ja minulla oli idea laajasta lähitulevaisuuteen sijoittuvasta elokuvasta, jonka nimi olisi ollut Plaid Runner, alaotsikoltaan Manttelinperijät. Siinä USA on miehittänyt Suomen vuonna 1992 (!), ja amerikansuomalainen sotilas Simo tulee Suomeen miehittäjänä ja törmää sukujuuriinsa, joita edustavat oudot sieniä viljelevät puolivillit. Elokuvaan saatiin jopa Porin kaupungin kulttuurilautakunnan apurahaa, muistaakseni 2000 mk, ja sitä kuvasi puoliammattilainen Jere Kuusinen. Elokuva jäi kuitenkin kesken, kun aiheesta tuli jotain riitaa ja Jerekin muutti pois Porista. Viimeistelimme elokuvan jonkinlaiseen kuntoon Porin videopajalla 1987 tai 1988. Huonosti nauhoitettu ja epäselvästi leikattu Plaid Runner kannattaa katsoa kokeellisena elokuvana, joka käsittelee ihmisen muistia ja sen ongelmia. Aina välillä mietin, että käyttämättä jääneistä pätkistä voisi saada jotain aikaiseksi... Vuosia myöhemmin tein huvikseni pienen kirjasen, johon olin kirjoittanut jonkinlaisen proosaversion elokuvasta. Käytin siinä enemmänkin sellaisia ideoita, jotka eivät olleet päässeet elokuvaan asti. Plaid Runnerin lisäksi teimme myös parin minuutin sekoilun Häiriintynyttä toimintaa, jossa tapellaan potkukelkan omistuksesta. 

Plaid Runner -vihkoseni asiaansopimaton kansi.

Arttu muutti vuonna 1987 opiskelemaan Tampereelle, mutta minä rupesin tekemään toisen ystäväni, Petteri Evilammen kanssa muita elokuvia. Artun kanssa tehdyistä elokuvista meille tarttui näyttelijäksi mainio ja karismaattinen Simo, joka oli noihin aikoihin skinhead-punkkari ja lauloi Terve Päänahka -nimisessä hc-bändissä. Hän oli mukana niin puoli-improvisoiden tehdyssä länkkärissä Ponantsa (1988), dystopiassa Kohtauksia eräästä kuolemasta (1989) kuin historiallisessa seikkailussa Julmuuden ehdoillakin (1989). Kaikki tehtiin kuvaamataidon lopputöiksi, ja numeroni nousi kasista kymppiin ilman että piirsin käytännössä mitään koko vuonna, sanoin vain aina tekeväni käsikirjoitusta. 

Näistä Ponantsa on ollut minusta oikeasti hauskaa sekoilua, vaikka ehkä välillä vähän hidastempoista, kuten tällaiset usein tapaavat olla. Jotkut repliikit ovat kuolemattomia, kuten "Why the hell you put kill to my ass?" tai "You pay me well, I kill!" Elokuvassa käytettiin John Zornin Morricone-tulkintoja musiikkina. Kohtauksia eräästä kuolemasta taas perustui Artun ideaan siitä, että mies tulee Suomeen Ruotsin-laivalta ja huomaa, että kaikki suomalaiset ovat kadonneet tai kuolleet. Kalliolta hän löytää pienen hiiren ja tapahtuu jotain salaperäistä, minkä takia hän alkaa paeta. Matkallaan hän törmää venäläisen sotilaan (Simo) ja lopulta kuolee oudoissa olosuhteissa. Minä näyttelen pääosaa enkä varmasti ole täysin vakuuttava. Ehkä elokuvassa on jotain ennakointia myöhempien vuosien selittämättömistä art house -kauhuleffoista... 

Julmuuden ehdoilla (näitä väännösnimiä oli oikeasti hauska keksiä, vaikka hölmöiltähän ne nyt tuntuvat) taas kertoi Suur-Suomi-intoilijoista, jotka kaksistaan terrorisoivat maaseutua jossain Venäjän puoleisessa Karjalassa 1920-luvun alussa. Satakuntalaisia taitavat olla myös karjalaiset, puhutusta murteesta päätellen. Aika kunnianhimoisesti tehdyn elokuvan voi katsoa täällä (ja täällä; tämä on jostain syystä kahdessa osassa). Tässä on jotain samaa kuin myöhemmin tekemissäni proosateoksissa: päähenkilöt ovat kusipäitä, jotka lopussa kuolevat ja aiheuttavat samalla muutamien sivullisten kuoleman. Mitähän se kertoo minusta tai ympäristöstä, jossa olen kasvanut? Myös elokuvan alun turkkalainen mässäily on erikoista katsottavaa, vaikka enemmän revittelyä siinä saisi olla. Edelleen oikeasti pidän lopusta ja sen lohduttomuudesta. 

Julmuuden ehdoilla jäi joka tapauksessa elokuvaurani huipentumaksi, sillä sen jälkeen elokuvantekeminen jäin. Tosin sain 90-luvun lopussa Jukka-sedältä myös uudemman kaitafilmikameran, ja sillä kuvasin Artun kanssa Paneliassa olevaa hylättyä turvetyömaata, jonne oli unohtunut vanhoja työkoneita ja metsän keskelle myös kapearaiteista rataa. Siitä ei tullut kovin hyvää pätkää enkä ole keksinyt filmille mitään käyttöä. Olin kuvannut liikaa kävellessäni enkä ollut tajunnut, ettei se näytä lopullisessa kuvassa hyvältä. Muutamaa kohtausta voisi käyttää ehkä jossain unenomaisessa musavideossa tai vastaavassa.  

Miksi kirjoitan tästä? Koska sain 50-vuotisjuhlieni kunniaksi teetettyä koosteen kaikenlaisista kaitafilmikatkelmista: sen nimi on Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä. "Elokuvan" tekemisessä auttoi oleellisesti Antti Aittokoski, mistä kiitos. Koosteen voi katsoa postauksen alusta, mutta myös täältä; se on äänetön, aivan viimeistä minuuttia lukuun ottamatta. 

Ensimmäiseksi koosteessa nähdään Jukka-sedän kuvaamia kaitafilmejä, joissa ollaan Pormestarinluodossa talvella 1972-1973 (isäni alussa käynnistelee autoa), sitten ollaan Porin torilla isoveljen ja äidin kanssa ja sen jälkeen pari vuotta myöhemmin pihalla leikkimässä, sitten tulee 80-luvun alussa (ehkä 1982-1983) kuvattua sekoilua, jossa olen isäni kanssa Porin urheilupuistossa puuhailemassa erilaisten urheilulajien parissa. Sitten nähdään vuonna 1987 Jere Kuusisen kuvaamaa harjoittelupätkää kaitafilmikameralla, jolla kuvattiin Plaid Runneria, soitan muun muassa jonkinlaista shamaanirumpua ja esitän kännistä. Lopussa tulee käyttämättä jääneitä pätkiä Plaid Runnerista, joissa kuulee hyvin kaurismäkeläistä dialogia, jos vain saa äänestä selvää. Lopputekstien alla nähtävän pätkän piti olla osa Plaid Runnerin loppukohtausta, jossa amerikkalaiset sotilaat ovat saamassa Simon esittämän kapinallisen kiinni. Näyttävä kalusto oli lainassa Artun tuntemalta sotaharrastajalta Matti Sävikarilta.  

Kooste sai ensi-iltansa 50-vuotisjuhlillani 14.5. Siellä piti esittää Kohtauksia eräästä kuolemasta, mutta olen jo muutama vuosi sitten kadottanut siitä tehdyn dvd:n, ja toivoin, että ystäväni Petteri, joka sen kuvasi, äänitti ja leikkasi, olisi tehnyt siitä uuden version, mutta hänkään ei löytänyt sitä mistään! Vanhoilla videonauhoilla elokuvan materiaali kuitenkin edelleen on, ehkä joudumme leikkaamaan sen uudestaan. Samalla kadonneella dvd:llä olivat myös yllä mainituista Luolamiehen vuosi, Tappajan kosto, Plaid Runner, Häiriintynyttä toimintaa ja Ponantsa, mikä surettaa minua suuresti. Kannattaa aina tehdä varmuuskopiot! 

PS. Olen muuten aiemmin kirjoittanut samasta aiheesta jo täällä. Teksti on vanha ja näkemykset ja näkökulmat ehkä erilaisia. 

PS2. En ole tässä maininnut mitään elokuvista, joita tein pikkuveljeni Matiaksen kanssa. Niistä on tosin tuossa yllä olevassa linkissä jotain. Lisäksi olisin voinut mainita hassun kaitafilmin Drag ja Frank menopäällä, jonka isoveljeni teki luokkatovereidensa kanssa. Pelastin teknisesti täysin epäonnistuneen elokuvan Porin lyseon lukion kuvaamataidon opettajan "arkistosta" eli kaitafilmejä täynnä olevasta laatikosta. Senkin digitoin, mutta sekin oli kadonneella dvd:llä. Toivottavasti se vielä jostain löytyy. 

Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 2

Edellisessä postauksessa kirjoitin enemmän rockiin liittyvistä puuhailuistani, vaikka ko. musiikki ei varmasti aina ollut oikeaa rockia. Tässä postauksessa kerron toisenlaisista äänikokeiluista, jotka ehkä lähestyvät jollain tavalla jazzia, mutta myös sittemmin suosituksi tullutta spoken wordia. Sellaisesta asiasta ei kukaan puhunut 1980-luvulla, jolloin olin lukiolaispoika, mutta niin vain sitä tulimme tehneeksi ystäväni Sami Sippolan kanssa. Meillä oli eräänlainen yhtye, jonka nimi oli Ex Cathedra; nimi tarkoittaa sitä kun paavi puhuu katederilta eli jutuissa on vähän jumalallinen meininki. Olin löytänyt fraasin muistaakseni vanhasta sivistyssanakirjasta, jota muutenkin selailin noihin aikoihin. Idea oli, että minä lausun runoja ja Sami soittaa saksofonia taustalla. Sami oli jo tuolloin kova fonisti, sittemminhän hän on tehnyt hienoa työtä tamperelaisten jazz-, rock- ja iskelmäbändien luottosoittajana sekä Black Motorin ja Hot Herosin tunteikkaana, mutta kaikkea sentimentaalisuutta kaihtavana nokkamiehenä. 

Ex Cathedra ei koskaan esiintynyt (paitsi vuosia myöhemmin minun ja vaimoni häissä). Kerran kuitenkin nauhoitimme kirjoittamiani ja kirjoista löytämiäni runoja Porin Puuvillatehtaan tyhjässä tehdassalissa: minä lausuin, Sami improvisoi taustalla. Vuosi on ollut todennäköisesti 1988, mutta varma en voi olla. Kasetti on kulkenut mukanani kaikki nämä vuodet (tietenkin, koska säilytän lähes kaiken), ja olen siihen jossain vaiheessa tehnyt myös kansikuvan, jossa minä olen vasemmalla. En ole varma, onko kuva jo 80-luvun lopulta vai olenko tehnyt sen joskus myöhemmin. En muista, että kasettia olisi tuoreeltaan soitettu kenellekään, vaikka tunsimmekin paljon kaikenlaisia muusikoita ja muita, joita ääni kiinnosti. (Tässä muuten vanha teksti, jossa käyn läpi sitä, mitä kaikkea Porissa 80-luvun lopulla puuhailin eri porukoiden kanssa. Onkohan jollain tallella tekstissä mainittu vihko?)  

Ex Cathedran kasetti on nyt joka tapauksessa digitoitu ja kuunneltavissa Soundcloudissa täällä. Nauhoitus alkaa huonosti, mutta minuutin jälkeen alkaa toimia paremmin. Runoista osa on tosiaan omiani, osa on muiden kirjoittamia, mukana on esimerkiksi unkarilaista László Nagya, jota olin tuolloin lukenut (mitä, ettekö te lukeneet unkarilaista nykyrunoutta 16-vuotiaana?). Pitkä runo, jossa valitan siitä, kuinka tympeitä ihmiset ovat (kai kaikki 16-vuotiaat teiniälyköt ovat myös misantrooppeja?), on omaa käsialaa. 

Tätä kuunnellessani mietin, että turhaan hyljeksin ajatusta näyttelemisestä ammattina, vaikka olinkin ollut yläasteella ja vielä lukiossakin näytelmäkerhossa (yläasteella katastrofaalisin seurauksin, mutta en tiedä, muistaako asiaa kukaan muu kuin minä, lukiossa ei taidettu saada yhtään projektia valmiiksi). Aivan hyvin juuri tällaista hommaa olisi voinut tehdä enemmänkin. Runoutta baareihin! Yleisemminhän ajatus tuli Suomeen vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Meillä oli Samin ja yhteisen ystävämme Matti Laitisen kanssa myös idea kolmen miehen runoprojektiksi, jossa Matti olisi muistaakseni soittanut bongoja. Sen nimi olisi ollut Arne Mattsson & Funktionalistit, ja tein äidiltä perimilläni Letraseteillä meille jonkinlaisen julisteenkin. Haaveilimme, että voisimme esiintyä vaikka Kankaanpään torilla, mutta hommasta ei lopulta tullut mitään. Harmi sinänsä, yleensä olen sitä mieltä että kaikki ideat kannattaa toteuttaa. (Sikäli tuntuu oudolta, ettemme koskaan ängenneet esiintymään mihinkään runoinemme ja jazzeinemme. Ehkä meitä jännitti.)  

Ekassa linkissä on valtaosa Ex Cathedran nauhoituksesta, mutta tässä vielä pieni häntä, joka oli tallennettu kasetin B-puolelle. En digitoitaessa älynnyt, että ne olisi voinut yhdistää yhdeksi tiedostoksi.