perjantaina, maaliskuuta 24, 2023

Kaikki on elokuvaa: kirjan tarina


Äskettäin ilmestyi uusin kirjani, Kaikki on elokuvaa. Kulttuurivihkojen kustantamopuolen julkaisema opus on kokoelma suomalaisia elokuva-aiheisia runoja 1920-luvulta tähän päivään saakka. Kirjassa on myös pitkä johdantoartikkelini, joka minusta vaikuttaa oikein hyvältä - lukisin itse sellaista tekstiä mielelläni! Tässä linkki kustantajan sivuille, alempana on kuva sisällysluettelon ensimmäisestä sivusta. 

Kirjan valmistushistoria on todella pitkä, mahdollisesti pisin millään kirjallani. Tamperelainen legenda Raimo "Rake" Silius oli koonnut Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteyteen suomalaisten elokuvarunojen näyttelyn, ja jo silloin sain idean, että tästä voisi syntyä kokonainen kirjakin. Kysyin Rakelta lupaa käyttää hänen löytöjään, ja nappasin ylös kaikki hänen löytämänsä esimerkit, paitsi yhtä, jota ei ollut julkaistu ilmeisesti missään; muistan runosta vain sen, että se oli tehty pelkästään elokuvien nimistä. En ole varma, minä vuonna tämä on tapahtunut, mutta se voi olla jo 1990-luvun loppua. Ilmeisesti jo tässä vaiheessa keksin muitakin esimerkkejä aiheesta. Oletan saaneeni vinkkejä ystävältäni Simo Kuusiselta, jolla on sangen laaja suomalaisen runouden kokoelma. Simon vaikutusta ainakin on se, että mukana on työväenrunoilijana tunnetun Karin Almin hieno runo "Kolme laulua rakkaudelle", koska Almia käsittelimme yhdessä Kulttuurivihkoihin tekemässämme juttusarjassa "Pieniä laulajia" (josta tuli myöhemmin kirjani Unohdetut kirjailijat, 2007). Runo on tietääkseni julkaistu vain vasemmistolaisen Kirjallisuuslehden sivuilla vuonna 1935.  


Lisäksi ostin tässä vaiheessa Akateemisen alennusmyynnistä (tämä oli aikaa, jolloin niistä pystyi oikeasti tekemään löytöjä) parillakymmenellä markalla elokuvatutkija Philip Frenchin kokoaman kirjan The Faber Book of Movie Versen, jonka kansi oli repeytynyt, mutta jossa oli erittäin hyvä johdantoteksti. 

Oletan, että lähestyin 2000-luvun alussa kustantajia idealla; tässä vaiheessa käsikirjoituksen on täytynyt olla jo jonkin verran laajempi kuin mitä Raken alkuperäinen näyttely oli. Muistan, että Likestä vastattiin, että idea on ihan hyvä, mutta seuraavaan sähköpostiini ei enää vastattu. Saatoin lähestyä myös jotakin muuta kustantamoa, mutta tuossa vaiheessa verkostoni eivät olleet vielä kovin laajat. Vuonna 2011 olen postannut tähän samaan blogiin kokoelmaideasta runoja ja lyhyesti kuvaillut ideaa ja sen toteutusta (mutta en ole näköjään oikein uskonut ideaan). Kaikkia runoja en näköjään vielä tuolloin ollut kirjoittanut puhtaaksi, esimerkiksi Waltarin lyhyt runo "Filmi" on kyllä mukana valmiissa kirjassa, kiitos perikuntaa edustavan Joel Elstelän. 

Vuonna 2013 olen jutellut kirjaideasta Leevi Lehdon kanssa kirjamessuilla ja hän oli siitä kiinnostunut. Kaksi vuotta myöhemmin olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen Leeville (ja välissä kysynyt kommenttia aiheesta Tapani Baggelta, joka kehotti toimeentumaan asiassa). Tuossa vaiheessa kirjoitin ilmeisesti pitkän johdantoartikkelin, jossa viittasin hyvin paljon The Faber Book of Movie Verse -kirjaan ja sen esipuheeseen. Muistan näihin aikoihin saaneeni hyviä vinkkejä teemaan sopivista runoista myös elokuvatutkija Tommi Römpötiltä, joka harrastaa runoutta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka toinen samaan aikaan ehdottamani kirja (vanhojen pulp-novellien kokoelma Kuutamohulluus) ilmestyikin Ntamolta. Juttelin muutama vuosi myöhemmin elokuvarunoista myös Ntamon uuden vetäjän Jarkko S. Tuusvuoren kanssa, mutta hän ei innostunut. 

Olen näköjään myös Aviadorin Vesa Tompurin kanssa jutellut hankkeesta vuonna 2019, mutta vaikka hän oli kiinnostunut, hän ei palannut asiaan. Tommi Parkon kanssa juttelin aiheesta myös, kun hän sanoi kokoilleensa varsinaissuomalaisen runouden antologiaa, mutta tähän hän sanoi, että keskittyy kuitenkin käännösrunouteen. (En tiedä, mitä varsinaissuomalaisen runouden antologialle on tapahtunut, ilmestynyt se ei ainakaan ole.)

Sisällysluettelon eka sivu.
Julkaisutiedot ovat runojen yhteydessä. 

Ehdotin aiheeseen vähän kyllästyneenä johdantoartikkelin julkaisemista omana tekstinään Kulttuurivihkoissa lehden päätoimittajalle Elias Krohnille syksyllä 2020. Elias kelpuutti jutun, mutta sanoi, että voisi katsoa kirjaakin, jolloin lähetin tietysti käsikirjoituksen näytille. Elias vastasi ensiksi, etteivät lähde antologian julkaisemiseen, kun kirjoittajia on niin paljon ja jokaiselta pitäisi erikseen saada julkaisulupa, mutta lupasin auttaa siinä hommassa. Se oli ehkä taikasana, koska Elias ilmoitti, että Kulttuurivihkot voi kirjan julkaista. Ajattelin, että voihan koettaa, ei olisi kiva, jos tehty työ olisi turhaa. Kuitenkin joitain käsikirjoituksen runoilijoita tai heidän perikuntiaan tunsin, tiesin että pystyn aloittamaan helposti. 

Tein tätä hommaa niin että olen aina työpäivän aluksi koettanut etsiä jonkun runoilijan tai perikunnan edustajan yhteystiedot ja lähettänyt viestin ja kysynyt, onko mahdollista ottaa ko. tekijän runoa tai runoja tällaiseen antologiaan. Melkein kaikki suostuivat, osa pienen suostuttelun jälkeen. Osa kieltäytyi, osa sanoi, että asia pitäisi hoitaa Sanaston kanssa. Kaikkien perikuntaa en löytänyt enkä minkäänlaista tietoa siitä, kuka perikuntaa edustaa. Mutta pois jäi vain hyvin harva runo, ja joitain näistä tai osia niistä pystyin upottamaan uuteen versioon esipuheesta. Kirjan nimi tuli Jorma Kaparin runosta, joka liittyy Werner Herzogiin, mutta valitettavasti Kaparin perikuntaa ei löytynyt, joten runo esiintyy kirjassa vain esipuheessa. 

Olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen 6.10.2022, mutta siihen tuli vielä yksi lisäys, kun Tarmo Maneliuksen tyttäreltä tuli kirje, jossa oli Maneliuksen vapisevalla käsialalla kirjoitettu julkaisulupa - hän oli ehtinyt kuollakin sen jälkeen, kun olin puhunut hänen tyttärensä kanssa puhelimessa, ja olin luopunut toivosta, että runoa saisi enää kirjaan mukaan! 

Eli näin kauan voi kestää kirjan saaminen valmiiksi! Jos ajatellaan, että Raken kokoama näyttely Tampereella on ollut vaikka vuonna 1999, niin ideasta valmiiksi kirjaksi meni 24 vuotta (melkein neljännesvuosisata...). En tiedä, mitä tämä kertoo minusta, puhumattakaan siitä, että tein kirjan täysin ilman palkkiota tai apurahaa. Toimitettaviin teoksiin ei oikein kukaan anna tukea, joten en sellaista edes hakenut (tai jos hain, en muista hakeneeni, mutta ainakaan en ole sellaista koskaan saanut). Lainauskorvauksistakaan ei juuri mitään tule, koska ne lasketaan tällaisissa tapauksissa jyvitettynä kirjan eri tekijöiden kesken... Toisin sanoen ei mitään järkeä koko hankkeessa, mutta tulipa tehtyä! Kaikki on elokuvaa jatkaa omalla tavallaan kahden aiemman runoantologiani, Titaanien laulun ja Titaanien koston, jalanjäljissä, ja minulla on idea kahteen muuhunkin runoantologiaan, toiseen jopa apuraha (mutta ei kustantajaa, jälleen kerran). (Tässä kuvaus Titaanien laulun tekemisestä.) 


Kaikki on elokuvaa vaikuttaa joka tapauksessa mielestäni oikein mainiolta, idea on hyvä ja Suomessa omintakeinen ja tekstit kiinnostavia. Mukana on tunnettuja runoilijoita, kuten Jyrki Pellinen ja Ville Hytönen (joka luki Facebookissa hankkeestani ja lähetti vinkin omista, muun muassa Teuvo Tulioon kytkeytyvistä runoistaan), mutta myös unohdettuja ja pienilevikkisiä kirjailijoita, kuten Leksa Vossi ja Pekka Ruissalo. Naisia on valitettavan vähän, mutta ilmeisesti naisrunoilijat ovat yleensäkin ottaen kirjoittaneet elokuvasta vähemmän kuin miehet - syytä tähän en tiedä, ehkä ainakin naisten vähäisempi tarve namedroppingiin (elokuvasta on vaikea kirjoittaa, jos ei koko ajan heittele Satyajit Rayn tai Orson Wellesin kaltaisia nimiä). Mutta tietenkään kaikkia elokuva-aiheisia runoja en tähän ole voinut ottaa mukaan enkä tiedä niitä kaikkia, joten "miksei mukana ole sitä-ja-sitä?" -tyyppiset kysymykset tuntuvat jo etukäteen turhilta ja ikäviltä. Joka tapauksessa kirja on samalla jonkinlainen läpileikkaus suomenkielisen modernistisen runon historiaan, kun tekstejä on usealta eri vuosikymmeneltä erityyppisiltä kirjoittajilta. 

Joidenkin runojen kohdalla mietin, olisiko lukijalle pitänyt selittää, miten ne liittyvät elokuvaan. Kuinka moni tietää, mihin liittyy Liisa Heikkerön runo "(yksityisalue)"? Sen neljässä vähäeleisessä rivissä mikään ei viittaa filmiin tai elokuvallisuuteen. Niissä ollaan kuitenkin meri- ja saaristomaisemissa, ja lukijan pitää itse tunnistaa yhteys Yksityisalueeseen, Maunu Kurkvaaran tunnettuun elokuvaan, yhteen ensimmäisistä kotimaisen uuden aallon merkkiteoksista, joka sijoittuu nimenomaan saaristomaisemiin. Vastaavia on muitakin, mutta toivon, että ne innostavat lukijaa itse selvittämään runojen yhteyksiä seitsemänteen taiteeseen.

Sain kirjan tekijänkappaleet itselleni samana päivänä, jolloin Hesarin kritiikistä alkanut Kiira Korpi -keissi otti aina vain kuumempia kierroksia. En sitä oikein jaksanut kommentoida, mutta kannattaa huomata, että edelleen on ihmisiä, jotka suhtautuvat runouteen vakavasti ja että on vielä kustantajia, jotka sitä julkaisevat. Kaikki ei ole menetetty, vaikka siltä joskus tuntuu. Ikävää tietysti, että yksi sangen vaatimattomalta vaikuttava julkkisteos imee hetkeksi lähes kaiken kirjallisen julkisuuden ja että samassa supussa ovat sekä Helsingin Sanomat että Otava sekä sosiaalinen media, jossa lähes kaikki alan ihmiset kokivat velvollisuudekseen sanoa aiheesta jotain. 

Oli miten oli, olen onnellinen, että kirja on tehty ja valmis ja tilattavissa! Tässä vielä kerran linkki Kulttuurivihkojen sivulle. 

torstaina, maaliskuuta 02, 2023

Huomioita Mika Taanilan Film Reader -näyttelystä


Aboa Vetus Ars Novan näyttelyamanuenssi Niina Tanskanen pyysi minua vetämään yleisöopastuksen Mika Taanilan näyttelyyn Film Reader. Suostuin tietysti, koska en kovin helposti osaa sanoa "ei", ja museo oli joka tapauksessa maksamassa pienen palkkion hommasta. Kuitenkin jotain tiedän Taanilan urasta, koska hän oli Suomalaisen elokuvan festivaalin vieraana muutamia vuosia sitten, ja olen ollut hänen monista töistään innoissani, ennen kaikkea pitkästä elokuvasta Mannerlaatta, joka on tehty kokonaan ilman kameraa. Yleisöäkin oli, joskin tunsin paikallaolijoista 75 prosenttia. 

Kirjoitin muistiinpanoja Taanilan teoksista eilen 1.3. ollutta opastusta varten, ja ajattelin julkaista ne täällä, koska tuskin teen niistä mitään artikkelia. Siihen tietotaitoni ei ehkä riittäisi. Paikan päällä improvisoin joitain lisähuomioita ja kommentteja, mutta niitä en enää tähän tekstiin liittänyt, ja sama koskee myös opastusta seuranneen Niina Tanskasen lisähuomautuksia ja tarkennuksia. Näyttely on joka tapauksessa mainio ja suosittelen sitä lämpimästi; se näkyy olevan auki enää tämän kuukauden, joten kannattaa kiirehtiä! 


Huomioita Mika Taanilan töistä 


laajemmin näyttelystä aluksi: 

- ajatuksena varmasti se, miten elokuvan ja kirjallisuuden väliset suhteet voidaan toteuttaa väärin: näyttelyssä Mika runtelee esimerkiksi fyysisiä elokuvakirjoja tai valmistelee elokuvan esityskuntoon niin ettei siitä voi käytännössä nähdä mitään

- Film Readerhan tarkoittaa esimerkiksi opaskirjaa jonkin ohjaajan tuotantoon, mutta se tarkoittaa myös lukupäätä, joka on oleellinen osa esittämiseen liittyvää teknologiaa, sitä ilman emme saa videosta kuvaa tai kasetista ääntä

- näyttelyssä Mika Taanila lukee elokuvia eri tavalla kuin ne on tarkoitettu hahmotettavaksi

- tässäkin kohtaa varmasti näkyy ajatus, joka toistuu näyttelyssä pyörivässä Erkki Kurenniemi -dokumentissa: taide on teknologian käyttämistä väärin, ja vain käyttämällä teknologiaa väärin voimme varmistaa, ettei teknologia hallitse meitä

- Taanila tässä näyttelyssä osoittaa, millä eri tavoilla elokuvaan liittyvää teknologiaa voi käyttää väärin: kaikki teokset liittyvät elokuvaan tai ovat elokuvaa, mutta eivät kuitenkaan ole elokuvaa siinä mielessä kuin se yleensä ajatellaan

- olen ottanut tähän opastukseen myös ideoita siitä, että Mika on kuratoinut esimerkiksi Oberhausenin filmijuhlille lyhytelokuvakatsauksia teemalla "film without film", elokuva ilman elokuvaa tai filmi ilman filmiä

- näyttelyn teoksissa näkyy myös ajatus siitä, että on olemassa the ideas of absent imagery, meditating with the blank screen and addressing the obscure mind-sets what I like to call “memory triggers”.


Muisti (2022)

- ensimmäisenä työ, joka valmistui kuulemma samaan aikaan kun näyttelyä ripustettiin: sivuja elokuva-aiheisesta kirjasta, jotka Taanila on leikannut irti ja asettanut siistiin riviin

- kirjassa on kysymyksiä elokuvista, joilla testataan, mitä katsoja niistä muistaa

- kysymyksissä on vähän leffavisan tyyliä, ehkä tällä teoksella Taanila on halunnut kuvata sitä, miten leffavisa toteuttaa "film without film" -ajatusta: elokuvista puhutaan intohimoisesti, mutta itse elokuvaa ei ole käsillä tai saatavilla

- teos olisi voinut hyötyä paremmasta valaistuksesta, mutta ehkä näin se tulee vielä salaperäisemmäksi, kun mitään ei näe, elokuva ei koskaan avaudu kunnolla, vaan se jää aina hämärään


Epäonnistunut tyhjyys. Paikka (2021)

- videoteos on tehty lämpökameralla, joka tallentaa Kruunuvuorenrannan rakennustyömaata

- käsikirjoittajana on Harry Salmenniemi, joka on viime vuosina noussut yhdeksi arvostetuimmista nykykirjailijoista, hän on jonkinlainen postmodernistinen tai jopa postpostmodernistinen nykyaikaa tallentava ja kommentoiva tekijä, joka pelaa tarkoituksellisen tyhjillä lauseilla, joissa ei tunnu olevan mitään selvää ajatusta, mutta jotka kuitenkin kuvaavat 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten elämää ja ajan henkeä, Zeitgeistia, tätä tyyliä jotkut ovat kuvanneet, tosin vain yksityisissä keskusteluissa, tekotaiteelliseksi

- Salmenniemen kanssa Mika Taanila on tehnyt myös elokuvan Mannerlaatta, joka aiemmin täällä näyttelyssä nähtiinkin

- tässä siitä sitaatti: ”Nyt makaan hotellissa valveilla, / tajuissani. ǀ Kun ajattelen matkaani, / on kuin muistaisin sen.”

- Salmenniemi on ollut tekemässä käsikirjoituksia muihinkin elokuviin, näiden lisäksi hän on tehnyt kässärin ainakin Kalle Nion elokuvaan Yön, joka esitettiin viime vuonna Mäntän kuvataideviikoilla, se näytettiin romahtaneelta kankaalta penkeiltä, joilla ei oikein voinut istua


Epäonnistunut tyhjyys. Aika (2021)

- tämä teos on tehty videoeditointiohjelmiston siirtymäefektien avulla, toisin sanoen esimerkiksi häivytysten eli feidausten avulla

- tämäkin on Salmenniemen kirjoittama


Ihminen ja tiede (2011)

- tässä on hyvä esimerkki siitä, miten Taanila käyttää teknologiaa väärin: teos on kokonaisuudessaan muistaakseni Yleisradion roskiksesta löytynyt 16 millin kela, jolla on Nobel-palkittujen tiedemiesten keskusteluja esittelevän tv-ohjelman suomenkielinen tekstitys, kuvia kelalla ei siis ole, pelkkää tekstiä, mikä luo kiinnostavan sillan Taanilan myöhempään pitkään elokuvaan Mannerlaatta, jossa on myös pitkiä jaksoja pelkkää tekstiä

- teos on muistutus siitä, miten arkaaiselta vanha tv-esitysten teknologia voi nykyään tuntua

- teos analysoi myös sitä, miten nopeaa ja jatkuvasti tulvivaa informaatiota pystyy käsittelemään

- ainoa mahdollisuus on astua riittävän kauas informaatiosta, ts. vasta kun projektori pysähtyy, voi huokaista


My Silence (2013)

- tämä on todennäköisesti näyttelyn laajin ja kunnianhimoisin teos, jos ei kokonaisia elokuvia lasketa mukaan

- teoksessa Mika on leikannut pois Louis Mallen elokuvasta Ilta Andren kanssa kaikki ne pätkät, joissa joku sanoo jotain, lisäksi "uusi" käsikirjoitus on luettavissa näyttelytilan seinillä

- elokuvan pituus on alun perin ollut 106 minuuttia, leikatun videoteoksen pituus 12 minuuttia 45 sekuntia

- taas käytetään teknologiaa väärin: Ilta Andren kanssa perustuu pelkästään puheelle, elokuvassa kaksi miestä keskustelee illallisen ääressä mitä monenlaisimmista asioista, mystiikasta, historiasta, teatterista, ihmisen roolista maan päällä

- olen itse kutsunut elokuvaa diipin baariselittämisen ensyklopediaksi, toinen miehistä on etulyöntiasemassa toiseen ja hän onkin teatteriohjaaja ja teatterinohjaaja, joka on ohjannut toisen miehen kirjoittamia näytelmiä, mutta tämä ei ole saanut kirjoitettua pitkään aikaan mitään

- Mikan teos kommentoi tai ilkikurisesti kritisoi myös puheen ylivaltaa elokuvassa, jonka pitäisi monen mukaan olla ensisijaisesti visuaalinen taidemuoto: puhetta tulee yhden elokuvan aikana noin 90 prosenttia ajasta! 

- teoksen käsikirjoituksesta on valmistunut myös kirja, josta on siis kaikki dialogi pyyhitty pois. Jäljellä ovat vain henkilöiden nimet ennen repliikkiä ja toiminnan kuvaukset. Kirja on yhtä pitkä kuin alkuperäinen kirjaversio, jossa oli julkaistu elokuvan käsikirjoitus toiminnan kuvauksineen

- kirjan julkaisi Antti Nylénin pyörittämä taidekirjakustantamo Bokeh 100 kpl painoksena ja voin harmikseni sanoa, etten onnistunut kirjaa ostamaan, eikä sitä ole kokoelmiinsa näköjään hankkinut myöskään Turun kaupunginkirjasto tai näköjään mikään mukaan kirjasto 

- ehkä tämä sopii Taanilan ja Nylénin eetokseen, jossa teknologian lisäksi käytetään väärin myös kirjastolaitosta ja perinteistä kirjallisuuden maailmaa


Mustavalkoisia elokuvia (2013) 

- Väkivaltaisesti hajotettuja elokuvatallenteita esittävä sarja

- Taanila on itse kuvannut teosten tekemistä haastattelussa näin: 

"Niiden idea oli eräänlainen muistipeli. Valitsin hyllystäni VHS-kasetteja, joilla oli mustavalkoisia elokuvia. Koetin palauttaa mieleen niiden juonia, tarinoita ja tapahtumia. Useimmista muistin irrallisia kohtauksia, joistain vain musiikin tai näyttelijöiden kasvoja. Keksin projektin, jossa tuhosin näitä kasetteja yksitellen käyttämällä kuhunkin kasettiin metodia tai työkalua, jonka muistin – tai luulin muistavani – itse elokuvasta. Niinpä räjäytin Kiss Me Deadlyn uudenvuoden raketeilla, sulatin Häxanin avotulella, poltin Rooma – avoimen kaupungin liekinheittimellä, hakkasin paljain käsin Faster Pussycat, Kill! Kill!:in ja niin edelleen. Myös ampumarata West Shooters Club tuli tutuksi. He auttoivat minua ystävällisesti sessioissa, jotka vaativat käsiaseita tai haulikon. Keräsin sitten kasettien jämät kenkälaatikoihin ja vedostin niistä fotogrammeja suoraan paperille pimiössä."

- tässä nähdään mm. Häxan, Strait-Jacket (jossa muistaakseni tapetaan kirveellä), Kid Speed, joka lienee jokin mykkäkomedia eli ehkä kasetin päältä on ajettu autolla, The Incredible Shrinking Man (kasettia oli kuumennettu mikrossa, jotta siitä oli saatu elokuvan atomipilveä muistuttavaa pölyä), Honeymoon Killers, Silmät ilman kasvoja


Film Reader (2017)

- näissä teoksissa Taanila on käsitellyt elokuva-aiheisia kirjoja, joita hän on saanut ilmaiseksi muistaakseni KAVI:n eli Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kirjaston poistohyllystä 

- mukana on klassisia elokuvakirjoja, kuten Baghin Paljastava silmä, tai ylipäätään klassista elokuvakulttuuria käsitteleviä elokuvia, kuten Marlene Dietrichin elämäkerta

- joissain tapauksissa, kuten Peter Gidalin Materialist Filmin tapauksessa, Taanila on kristallisoinut kirjassa käsiteltävän elokuvan, ohjaajan tai tyylin keskeisen idean, mutta pääsääntöisesti tässä jälleen käytetään teknologiaa väärin, kirjathan kuuluisi lukea; kirjat myös leikattu, kuten elokuvaa leikataan

- yksittäiset teokset ovat kuitenkin myös visuaalisesti kauniita

- mukana on myös yksi laaja elokuvahakuteos, jollaiset olivat aikoinaan yleisiä, kun helppoa tietoa ei muualta löytynyt: englantilaisen Leslie Halliwellin kokoama hakuteos, josta Taanila - tai kuulemma hänen poikansa! - on leikannut pois kaikki elokuvien nimet ja jäljellä ovat vain elokuvien juonikuviot, jotka näin näyttäytyvät erikoisessa, jopa surrealistisessa valossa

- uuden teoksen perusteella voisi pitää leffavisaa: tunnista elokuva juonisynopsiksen ja arvion perusteella

- Halliwelliahan kritisoitiin jo eläessään siitä, että hän arvosti eniten vanhaa Hollywood-elokuvaa ja varsinkin modernistinen elokuva jäi hänelle vieraaksi, olisi jännittävä kuulla, mitä hän sanoisi tällaisesta teoksesta


Maltan risti 

- tässä on todellinen film without film, sillä filmikelaan ja projektoriin perustuva teos on poistettu, koska sen toiminta oli epävarmaa filmin katkeillessa kuulemma päivittäin

- kyse oli 16 millin filmikelasta, joka pyöri projektorissa niin että siinä oli liikkeentunnistin, ja projektorista oli poistettu suljin, joka saa aikaan sen, että kuvat muodostavat mielikuvan liikkeestä, eli kun suljin oli poistettu, kankaalla eli seinässä näkyi vain epäselvää värillistä puuroa, josta ei erottunut mikään

- kun astui riittävän kauas projektorista, se lakkasi pyörimästä, jolloin saattoi nähdä ohikiitävän hetken ajan pysäytyskuvassa jonkin elokuvan ruudun

- kyse oli amerikkalaisen John Cassavetesin elokuvasta Love Streams, eli toisin sanoen kun Mika Taanila oli poistanut projektorista sulkimen, kankaalla alkoi näkyä suoranainen virta tai vuo eikä yksittäisiä kuvia, joista syntyy liikkeen vaikutelma

- sulkimen toinen nimi on Maltan risti ja sen patentoi vuonna 1900 saksalainen Oskar Messter, ja se muodostaa yhden pohjan maailmanlaajuiselle salaliitolle Theodore Roszakin romaanissa Flicker eli "välke"


Reflection of Fear (2021)

- samainen suljin on pääosassa myös teoksessa Reflection of Fear

- tässä strobon välke imitoi suljinta ja yhdestä liikkumattomasta kuvasta saadaan aikaan liikkeen vaikutelma

- katsoja on ikään kuin projektorin sisällä 

- still-kuva on ilmeisesti William Frakerin elokuvasta Reflection of Fear, pääosissa Sondra Locke ja Robert Shaw


Tulevaisuus ei ole entisensä (2002)

- vuonna 2002 valmistunut dokumentti keksijä Erkki Kurenniemestä, joka on kehitellyt 1960-luvulta alkaen tietokoneisiin perustuvaa musiikkia ja tehnyt omia kokeellisia elokuviaan ja ollut mm. tekemässä M. A. Nummiselle Sähkökvartetti-nimistä laitetta

- Taanilan elokuvista yksi perinteisimpiä, mutta sisältönsä puolesta ei mitenkään tavanomainen 

- posthumanistinen elokuva: Kurenniemi toivoo, että fyysiset ruumiit lakkaavat olemasta, sielu on kuolematon software, ruumis on kuolevainen hardware

- posthumanismi = film without film, ajatus elokuvasta riittää, ei tarvita kokonaista elokuvaa

- kertooko tämän elokuvan perinteisyys siitä, että Taanila on siirtynyt tuotannossaan poispäin humanistisesta elokuvasta ja muu näyttely edustaa posthumanismia, ts. elokuvaa ilman elokuvaa? 

- Tulevaisuus tehty noin 90-prosenttisesti arkistomateriaalista, uutta ovat vain kuvat Kurenniemestä ajelemassa autollaan öisessä Helsingissä ja katsomassa omaa televisiotaan ja vanhoja videoitaan = sekin on melkein elokuva ilman elokuvaa (Taanilahan on toisaalla kuvannut, että elokuvan tekeminen ilman kameraa on monotonisuudessaan viehättävää)

- myös elektroninen musiikki on musiikkia ilman musiikkia, sillä se on softwarea, soittimilla soitettu musiikki on fyysistä, hardwarea

- elokuvassa esiintyy myös lohdullinen ajatus: niin kauan kuin voimme käyttää teknologiaa väärin, teknologia ei voi hallita meitä -> ajankohtainen ajatus keinoälyn aikakaudella, meidän on ikään kuin pakko käyttää keinoälyä väärin ja juksata sitä

- Kurenniemi haaveilee, että hänen tulevaisuuteen suuntautuva videokirjeensä (jossa on muutama tyyppi joko kännissä tai aineissa) nähdään kokonaan vuonna 2048, kuinka moni meistä aikoo olla todistamassa sitä? 

- aiemmin samalla paikalla on esitetty Taanilan ja Harry Salmenniemen elokuvaa Mannerlaatta, joka on todellinen posthumanistinen elokuva, se on tehty kokonaan ilman kameraa, pelkästään kopiokoneella kopioimalla erilaisia matkustamiseen liittyviä visuaalisia materiaaleja sekä Salmenniemen tekstiä, joka taas käsittelee matkustamiseen liittyvää paikattomuuden ja ruumiittomuuden tunnetta, ts. kaksi elokuvaa kertovat vahvasti Taanilan tuotannon siirtymisestä kohti posthumanismia

- elokuvakamera = ihmisen silmä, posthumanistinen elokuva tehdään ilman kameraa

- varta vasten kuvattava elokuva on hardwarea, found film on softwarea


uusimpia fotogrammeja ja ilmivedoksia

- Sisäkuvia-sarjan (2021) teoksissa valoherkän paperin päällä on liikuteltu elokuvantekijän välineistöä. 

- Ulkokuvia -sarjan (2021) ilmivedokset ovat tuntikausia kestävän valotuksen tuloksia.

- tällaisissa teoksissa tekotapa on tärkeämpi kuin visuaalinen lopputulos


Puhdistusnauhat (2015)

- imuroitaessa syntyneitä ääniä käsittävä ja manipuloiva nauhateos

- vanhentunut teknologia, jota jälleen käytetään väärin


Kiila: Verbranntes Land (2002)

- kyse lienee näyttelyn vanhimmasta teoksesta, jos ei Kurenniemi-dokkaria lasketa

- Kiila-yhtyeen biisi; Kiila oli ulvilalaisten kaverusten Niko-Matti Ahden ja Sami Sänpäkkilän yhteinen kokeellisen musiikin projekti, jossa on yhdistelty erilaisia vaikutteita 

- Sänpäkkilä perusti myöhemmin levy-yhtiö Fonal Recordsin ja on tehnyt paljon erilaisia musiikkivideoita ja erilaisia elokuva- ja videoprojekteja

- kummatkin projektit olivat osa 2000-luvun alussa noussutta kokeellisen kevyen musiikin (jos näin nyt voi sanoa, kyse ei kuitenkaan konserttimusiikista eikä esim. jazzista) ja videotaiteen buumia

- videona toimii täydellinen found object tai objet trouvee eli ns. readymade, valistuskäyttöön tehty vhs-kasetti siitä, miten vhs-kasetti toimii ja miten se huononee kopioitaessa kasetilta toiselle

- vaikutelma on koominen, mutta tarkkaan harkitun oloinen, aivan kuin Taanila olisi oikeasti tehnyt videon juuri näin, vaikka hän on vain yhdistänyt valmiin kasetin ja biisin, vaikutelma on kuin olisi tehty alun perinkin videotaidetta, vaikka oikeasti vasta Taanila on tehnyt opastusvideosta videotaidetta

- lisäksi kuvaan tulee myös koomisia pätkiä vanhoista mainoksista tai niiden kuvauksista

- vaikutelma on paikoitellen myös uhkaava, kun äänimaisema muuttuu aggressiivisemmaksi ja videolla näkyy esim. kuva siitä, milloin videon lähettämä signaali on hyvä, milloin huono

- vaikutelman koomisuus liittyy myös siihen, että vhs-kuva on 2020-luvulla oikeasti jo todella huonon näköinen, ja silti sitä esitellään kuin se olisi kehityksen kärkeä -- niin kuin se tietysti olikin, mutta ajat muuttuvat

- vhs-kuva näyttää tietysti nykyään myös kotikutoiselta ja jotenkin käppäiseltä, joten se voi vedota tekstuuriltaan sellaisiin nykykatsojiin, jotka ovat kyllästyneet elokuvateatterien ja suoratoiston digitaaliseen sileyteen

- jos teoksen haluaa nähdä kokonaan, se löytyy netistä osana laajempaa kokonaisuutta Fonal Recordsin nettisivuilta Contemporaries


maanantaina, elokuuta 08, 2022

Synttärikirja, osa 2: Opus necesse est


Tein itselleni pienen 50-vuotissynttärikirjan (ks. edellinen postaus), mutta osasin aavistaa, että minulle myös tehdään sellainen. Perhepiirissä on koottu useita eri juhlakirjoja puolin ja toisin, ja lisäksi ystävilleni Ville Hänniselle ja Vesa Kataistolle on tehty juhlakirjat. Olisi tuntunut suorastaan rikollisen väärältä, jos en olisi saanut omaa. Ehkä siksi en ollut niin yllättyneen näköinen kuin olisi kuulunut, kun Turun Dynamossa ("Dynkyssä") pidetyissä synttärijuhlissani juhlakirja julkistettiin. Kirja on joka tapauksessa hieno, ja sen Ilpo Koskelan tekemä kansikuva (jossa tosin näytän hiukan Ali Jahangirilta) on kehyksissä työpöytäni yläpuolella. Kansikuvaa käytettiin myös juhlapaikassa tarjolla olleissa kuohuviinipulloissa. Kirjan toimittivat vaimoni Elina Teerijoki sekä mainitut Vesa ja Ville, ja siihen kirjoittivat ja piirsivät monet ystäväni ja tuttavani. Kustantajaksi on merkitty Kähärin kartano, ja kustantamon logo on mainio karikatyyri kissastamme Lilith Hiiskusta. 


Juhlakirjan nimi on Opus necesse est eli "Teos on välttämätön". Alkuperäinen latinankielinen fraasi jatkuu: "mutta elämä ei" ("vivere non"). Varmasti vaikutan työnarkomaanilta, mutta olen varsinkin viime vuosina koettanut antaa painoa myös vapaa-ajalle, siinä ehkä välillä huonosti onnistuen. Nimi on kuitenkin osuva, koska olen usein ilmoittanut arvostavani vastausta, jonka marxilainen teoreetikko Georg Lukács antoi tuotantonsa laajuutta ihmettelevälle haastattelijalle: "Minulla ei ole yksityiselämää." Ehkä muokkaan itsekin kaikesta mitä puuhailen osan omaa työtäni, mikä osaltaan voi selittää tuotteliaisuuttani. 

Ville Hänninen kuvailee kieltämättä sekavaa tuotantoani. 

Opus necesse est
ei ole pelkästään tekstiä, kuten juhlakirjat usein ovat. Tässä on mukana myös aseemisia (ts. merkittömiä) runoja (by Karri Kokko), karikatyyreja sekä fiktiivisiä kirjankansia ja mainoksia. Lisäksi on sanaristikko! Myös takasivuilla olevat kantapaikkojeni Dynamon ja Sarjakuvakaupan mainokset ovat hienoja visuaalisia elementtejä - kiitos niistäkin! 

Nostan esille Ville Hännisen laveasti maalailevan ja Marxiakin siteeraavan esseen tuotannostani, vaimoni Elinan kirjoituksen yhteisestä kirpputoriharrastuksestamme ja siihen liittyvästä tunteiden ja esineiden arkeologiasta, ja Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen runolliseksi yltyvän kuvauksen minusta. Myös opiskelu- ja elokuvakerhoaikojen ystäväni Markku Lehtimäen kirjoitus pitkien tv- ja suoratoistosarjojen kerronnasta vakuutti; teksti lienee pätkä Markun tulevaa tutkimusta, ryyditettynä alussa ja lopussa tulevilla anekdooteilla yhteisistä puuhistamme. Mutta erityisesti liikutuin siitä, että Elina oli saanut mukaan myös lapseni, joista varsinkin vanhempi tyttäreni Ottilia kirjoitti kauniisti siitä, miten olemme onnistuneet antamaan kuvan, että keski-ikäinen ei ole välttämättä tylsimys. 


Myös humoristiset  jutut toimivat, varsinkin Vesa Sisätön (fiktiivinen) kuvailu siitä, miten hän metsästää ahvenanmaalaista erotiikkaa käsittelevää kirjaani, jota on painettu kolme kappaletta. Tahtoo! Tapani Bagge ja Vesa Kataisto taas parodioivat lempeästi omia kirjahankkeitani. 

Timo Tekri Niemen piirtämä kuvitteellinen sarjakuvakirjan kansi. 

Kiitos vielä kaikille juhlakirjaani osallistuneille, arvostan suuresti! Tähän postaukseen ei mahtunut paljon kuvia kirjasta, mutta jotain kuitenkin. Alla on vielä ystäväni Lotta Sonnisen juhlissa pitämä puhe, siinäkin näkyvät muutamat elämääni oleellisesti kuuluvat asiat. Sen jälkeen tulee vielä aloitus Elinan tekstistä "Muistojen kirpputorit"; olemme pitkään puhuneet, että tämän niminen kirja tulisi tehdä. 

Dynamossa 14.5.2022

Rakas ystäväni Juri, arvoisa juhlakansa –

vai pitäisikö ehkä sittenkin sanoa: jurvoisa kahla-ansa! Jontä es puma tähe tyystyisikin kokkanaan munansaannoksista? No, ehkä ei kuitenkaan. Mutta Juria ja minua yhdistää paitsi kiinnostus etunimiin ja kiintymys Elinaan myös rakkaus sananmuunnoksiin ja muihin älyttömiin tapoihin siirrellä sanoja ja katsoa minne ne vievät. Juri vain on vienyt tämänkin taitonsa ja taipumuksensa huomattavasti keskivertoa pidemmälle. Hän ei ole mikään tavujen pyörittelijä vaan rakettimaisten ideoiden räjäyttäjä.

Juri kuulee metelissä musiikkia, näkee sattumanvaraisesti sinkoilevassa informaatiotulvassa kirjaidean (tai viisi) ja löytää pölyisen kirppisryönäröykkiön keskeltä vintage-aarteen. Hänen ajattelunsa ei kulje myötävirtaan, mutta ei myöskään mihinkään niin laimeaan ja itsestään selvään vaihtoehtoon kuin ”vastavirtaan”. Ihmiset, jotka mielellään kertovat olevansa jotenkin epätavallisia, ovat useimmiten todella tavallisia. Jurilla on kiinnostavampaakin kerrottavaa, vähintään ei siis hai -vitsi kypsymässä kaljun alla.

Puoli vuosisataa on pitkä ja lyhyt aika. Siinä ajassa Aurinko on vaeltanut omalla kiertoradallaan galaksissa 346 miljardin kilometrin matkan, mutta ehtinyt kulkea vasta reilun viidesmiljoonasosan koko kierroksestaan. Porin rannikolla maa on kohonnut 50 vuodessa arviolta 30 senttiä, mutta samaan aikaan merenpinta maapallolla on noussut 13,5 senttiä. Suomalaisille on suotu sinä aikana 51 Miss Suomea, 44 olympiakultamitalistia, kaksi Nobelin palkintoa ja miehenkorkuinen pino Nummelianaa. Muille listan kohdille ei voi taata jatkoa, mutta viimeksi mainittu lienee vasta alkua.

Aloitin tämän puheen laatimisen googlaamalla numeron 50. Opin, että se on kuusikulmiopyramidiluku ja että titaani-50 on titaanin vakaa isotooppi (itse olet titaaninvakaa isotooppi!). Mutta lisäksi opin, että luku 50 on epätotientti.

Mikä mahtaa olla totientti? Onko se Tolkienin puupaimen, jolla on tissutteluongelma? Vai jokin lähetyskirppiksen uumenista kierähtänyt analogisen ajan talouskapine? Jotain yksitotista ja mahdollisesti mutkalle vääntynyttä se selvästi on, ja sitä sinä, Juri, et ole. Olet siis epätotientti, eli siis viisikymmentä. Lahjaksi saat kaikki maailman kummalliset sanat. Jäämme odottamaan, mihin ne vievät.

Saanen kohottaa maljan ja toivottaa syvää pyntymähäivää!

Lotta



maanantaina, elokuuta 01, 2022

Synttärikirja, osa 1: Muutamia sanoja Porista

Synttäkirjan kannen teki J.T. Lindroos
Kulttuurivihkoissa olleen kuvan perusteella. 

Kuten olen blogissa moneen kertaan kertonut, täytin keväällä 50. Perheen perinteisiin kuuluvat juhlakirjat: olen tehnyt itselleni ja vaimolleni useita, ja lisäksi teimme ystävällemme Lotta Sonniselle hääkirjan noin 15 vuotta sitten. Lisäksi vaimoni on aiemmin tehnyt minulle ainakin 30-vuotiskirjan. Tämä vuosi ei ollut poikkeus: tein itselleni pienen synttärikirjan, ja lisäksi sain vaimoni toimittaman juhlakirjan, jossa on useita hienoja tekstejä ja kuvia sekä yksi sanaristikko, jossa on minuun liittyviä sanoja. 

Itselleni tekemä synttärikirja on nimeltään Muutamia sanoja Porista, ja siinä on kolme vanhaa tekstiä, joissa kuvaan kotikaupunkiani. Kaksi teksteistä on enemmän esseistisiä, ja yksi on tietopuolinen, Satakunnan Työhön tehty juttu Porin funkisarkkitehtuurista. Ensimmäinen teksti "Pellavapää vesibussissa" taas on sarja impressioita, joissa muistelen lapsuuttani Pormestarinluodon lähiössä, ja toinen syntyi Kulttuurivihkoihin 90-luvun lopussa, kun päätoimittaja Tuomas Kilpi suunnitteli pikkukaupunkinumeroa. Näistä teksteistä "Pellavapää vesibussissa" löytyy aiemmin julkaistuna blogista täältä ja Porin funkistaloja käsittelevä juttu taas täältä. Kulttuurivihkojen juttua en ole blogissa julkaissut, koska minulle ei ole jäänyt siitä talteen sähköistä kopiota; kirjaa varten etsin sen yliopiston kirjaston kokoelmista. Muutin tekstiä hiukan, koska se tuntui osittain vieraalta. Toisaalta se on 25 vuotta vanha, olisi outoa, jos se ei tuntuisi edes jonkin verran vieraalta. Koska kirjaan oli jäädä yksi tyhjä sivu, kokosin loppuun listan aiemmista juhlakirjoista. Tämä on huumoria, joka ei varmaankaan kovin monelle aukea. 

Tässä ensiksi kirjasen esipuhe, sen jälkeen seuraa Kulttuurivihkoissa ilmestynyt juttu. Osittain esipuhe toistaa tässä jo sanottua. Juhlakirjaluettelo tulee vielä lopuksi perässä. 


Lukijalle


Kuten monet tietävät, olen kotoisin Porista. Se ei ole aivan sataprosenttisesti totta, sillä olen syntynyt Raumalla, mutta en siellä juuri ehtinyt asua, kun muutimme saman tien isompaan Poriin. Sen jälkeen olen asunut Tampereella ja Turussa (ja lisäksi viettänyt pitkiä aikoja Mikkelin kupeessa sekä kuukauden Vaasassa). 

Kuten kaikilla porilaisilla, suhteeni kotikaupunkiini on vähintäänkin traumaattinen. On ollut aikoja, jolloin en ole siellä halunnut käydä ja visiitit kaupunkiin ovat olleet tylsiä tai jopa raskaita. Porilainen kaupunkikulttuuri on viime vuosina myös muuttunut tylsemmäksi, kun sieltä ovat kadonneet divarit ja kirpparit (isoja hyllykirppiksiä lukuun ottamatta, mutta ne eivät ole kaupunkikulttuuria). Toisaalta Pori on yliopisto-opiskelijoiden myötä muuttunut kulttuuriystävällisemmäksi ja vapaammaksi (mistä esimerkkinä hieno Pori Film Festival). Pori on myös kaunis kaupunki, ja perheen kanssa siellä lomaillessa tajusin, että se on erinomainen pyöräilykaupunki. 

Kun aloin suunnitella 50-vuotispäiviäni, tajusin, että olen kirjoittanut Porista tekstejä pienen synttärikirjan verran. Kirjasen avaavan tekstin tein asuinlähiöni Pormestarinluodon asukaslehteen Porkkanan Raasteisiin, mutta äitini oli sitä mieltä, että se on liian surullinen siinä julkaistavaksi. Joka tapauksessa kävin Porissa taittamassa lehteä pientä palkkiota vastaan parin vuoden ajan 1990-luvun lopulla. 

"Kolme haikeaa ristiriitaa" taas ilmestyi, kun Vihkojen päätoimittaja Tuomas Kilpi yritti tehdä pikkukaupunkiaiheista teemanumeroa, mutta muistaakseni tuo oli ainoa kokonaisuuteen tehty juttu, joka sitten näyttäytyi lehdessä varmasti aika orpona. Teksti edustaa myös tuolloin vielä päällä ollutta kevyttä bartheslaista vaihetta, jossa pyrittiin fragmentaarisuuteen ja henkevään esseistisyyteen - en tietenkään tiedä, kuinka henkevältä 25-vuotiaan teksti enää vaikuttaa. Olen tekstiä tähän muuttanut, kun en kaikkea kirjoittamaani enää voinut allekirjoittaa. Olin esimerkiksi käyttänyt Pori-suhteestani sanaa "viha", joka nyt tuntuu täysin ylimitoitetulta. Kirjasen viimeinen teksti on ilmestynyt Satakunnan Työssä ja liittyy aikaan, jolloin kirjoitin jonkin verran muutenkin arkkitehtuurista. 

Tästä puuttuu arvostelu Porin arkkitehtuurikartasta, joka julkaistiin parisenkymmentä vuotta sitten. Satakunnan Työhön tekemäni jutun oheen tein pienen kyselyn tutuille heidän suosikkirakennuksistaan. Juttua en omista arkistoistani kuitenkaan enää löytynyt. Olen pitkään suunnitellut Porin arkkitehtuuriopasta, mutta hanke lienee lopullisesti kuopattu. 

Omistan kirjasen äidilleni Raija Yliselle, joka kuoli 27.12.2021 pitkälle edenneeseen rintasyöpään. 


***


Kolme haikeaa ristiriitaa eli pikkukaupunkimuistelmia


Kun muutin pois Porista ja lähdin opiskelemaan Tampereelle, sain jatkuvasti kuulla puhuvani Porin murretta. Puuttui loppuhenkonen: en sanonut ‘hernekkeitto’, vaan ‘hernekeitto’. Tämä oli toistuva vitsinvaihe: “Tervetuloa syömään hernekeittoa lääketieteelliseen tiedekuntaan sadetaki päällä!” En aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, sittemmin, kun olin jo asunut monta vuotta pois kotikaupungistani, ymmärsin eron porilaisten ja muiden suomalaisten puheessa. “Ahaa! he sanovat tosiaan ‘hernekeitto’ ja se kuulostaa totta vie oudolta”, mietin itsekseni. 

En ole syntynyt Porissa, vaan Raumalla, jossa tosin ehdin asua vain muutaman kuukauden, kun jo muutimme Poriin vuonna 1972. Esiinnyn pienenä, erittäin söpönä pellava- ja pyöreäpäisenä ja hymyilevänä vauvana kaitafilmeissä, joita kuvattiin rakenteilla olleessa Pormestarinluodon lähiössä. Kammottava paikka, vaikkakin se tietysti synnyttää nostalgisia tunteita aina kun siellä käyn (tämä on pikkukaupungissa asuneiden ensimmäinen ristiriita: asua paikassa, joka on typerä ja ahdistava, mutta joka on silti koti). Asuin Pormestarinluodossa 18 vuotta. 

Porin ja Rauman voi näin asettaa kätevästi rinnakkain. Pori on kolme kertaa suurempi kuin Rauma (Porissa on n. 77 000 asukasta, Raumalla n. 25 000 [huom. vuonna 1997]), mutta Rauma vaikuttaa silti enemmän kaupungilta. Syy on mittakaavan: Pori on kahden, ellei yhden kadun varaan rakennettu, Rauman keskusta leviää laajemmalle ja käsittää Vanhan Rauman puutaloalueen. Tietysti on niin, että Porissa on enemmän kaikkea. Siellä on parempi tarjonta niin elokuvien kuin teatterin (jopa Turkat ovat kirjoittaneet Poriin näytelmiä), niin museoelämän kuin divaritarjonnankin alalla. Porissa on myös enemmän kauppoja ja sinne pääsee junalla (Tampere-Rauma-henkilöliikenne lopetettiin samaan aikaan kuin lättähatutkin eli 1988). Olisinko raumalaisena kuitenkin onnellisempi? 

Jossain matkailuesitteessä selitettiin pari vuotta sitten, että Helsingissä, Turussa ja Imatrallakin voi tuntea olevansa ulkomailla, mutta Tampereella ei. Tampereella en olekaan koskaan saanut sellaista tunnelmaa (kävin siellä sentään montakin kertaa ennen kuin muutin sinne), jollaisen olen saanut kerran Raumalla: outouden, vierauden, muukalaisuuden tunteen, johon sekoittuu löytämisen tunnetta (kohdallani tämä liittyy usein siihen, mitä kirjoja löydän paikallisista divareista). Helsinki on tähän liian iso, koska sen hahmottaminen vaatii enemmän kuin yhden päivän vierailun. Tunteen saa paremmin pienemmissä kaupungissa ja olen ollut iloinen kokiessani sen Forssassa, Mikkelissä, Kankaanpäässä, Vammalassa (jossa tunne tosin katoaa nopeasti), Joensuussa, Oulussa, Kemissä, Lahdessa, Raahessa ja — niin, Raumalla. Porissa — luonnollisestikaan — en voi saada tällaista tunnetta ja siksi minun on vaikea sitä rakastaa.  

Poria kohtaan tuntemani tunne on enemmänkin ihmetyksen ja kaunan sekoitus. Se on myös ruumiillinen tunne: tunnen kotikaupunkini ruumiissani. Osaisin kulkea siellä silmät kiinni, antaen jalkojen viedä. Olen lukenut Arthur Rimbaudin suomennosvalikoiman Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä Porin kadulla kävellen: Rimbaud on muuttunut osaksi ruumistani. Porin mittakaava on muuttunut mielessäni makrokosmokseksi, jota ruumiini heijastaa mikrokosmoksena. Siksi olin niin häkeltynyt ja itkun partaalla, kun pääsin kesällä 1996 vierailemaan yhdellä Porin korkeimmista paikoista eli vesitornin huipulla: Pori, jonka sieltä näin, olikin erilainen kuin minkä ruumiini oli hahmottanut. Tunteessa sekoittuivat niin suuttumus sitä kohtaan, etten ollut tajunnut, millainen kotikaupunkini todella on, kuin nostalgia sitä kohtaan, etten asu siellä enää enkä voi hahmottaa sitä enää toisella tavalla. 

Pori ei enää vaikuttanut pikkukaupungilta vesitornin huipulta katsottuna. Monien mielestä se kuitenkin on sitä. Kun kerron, että siellä on liki 80 000 asukasta, ihmiset näyttävät äimistyneiltä. Monet sanovat: “Luulin että ennemminkin 25 000.” Pori näyttää siis Rauman kokoiselta kaupungilta. Sen keskusta on liian ahtaalle keskittynyt ja liian matalasti rakennettu — kukaan ei tiedä, millaisia suunnattomia lähiöitä leviää Porin laitamilla. Mainitussa Pormestarinluodossa asuu yksistään yli 5000 ihmistä. 

Henkisesti Pori on edelleen pikkukaupunki: ahdasmielinen, sisäänpäinkääntynyt, perässäkulkeva. Kaupungin traditiot ovat käsittämättömiä ulkopuolisille (ja minullekin ne ovat jo muuttuneet sellaisiksi). Monien on vaikea käsittää, miksi Porista pitäisi edes sanoa mitään (on sellaisiakin, jotka eivät tiedä, missä se on, näin esimerkiksi taannoinen parturini, joka luuli että kyseessä on jokin pikkupaikka). Porin kulttuuri on Suomen väkivaltaisinta: jääkiekko on runnovaa, painonnosto ja nyrkkeily ovat suosittuja, elokuvaohjelmisto on koko maan kovinta (eniten K18-elokuvia, paitsi ei paradoksaalisesti Reservoir Dogsia). 

Mietin toisinaan, olisiko Pori erilainen kaupunki, jos olisin jäänyt sinne asumaan. (Miten kaupungin ilmapiiri muuttuu, kun joku — yksi — ihminen muuttaa sieltä pois?) Olisin melko varmasti puuhastellut siellä paljon kaikenlaisen kulttuurin — elokuvan, musiikin, kirjallisuuden — parissa: millaisia jälkiä olisin jättänyt Porin elämään? Millaisia jälkiä en jättänyt Porin elämään, kun muutin sieltä pois? Tämä on pikkukaupungissa asuneiden toinen ristiriita: samanaikaiset huono omatunto ja hyvä mieli siitä, että muutti pois. Voisinko muuttaa takaisin? (Jokin aika sitten huomasin, että melkein 90 neliön jugendasunnon Porin kauniista Etelärannasta olisi saanut 500 000 markalla, kun vastaava jossain Turussa maksaisi ainakin miljoonan.) Ei tule mitään: kerran poissa, aina poissa. 

Pikkukaupungin ajatukseen ja mytologiaan kuuluu se, että sen pettää. Ihminen muuttaa pois ja jättää taakseen ystävänsä (jotka alkavat näyttäytyä häviäjiksi), sukulaisensa ja tutut paikat. Porin kohdalla tämä mytologia sai joltisensakin koomisia muotoja Veturimiehet heiluttaa -elokuvassa: Pori oli henkisen pysähtyneisyyden ja häviämisen representaatio (mitä se tietysti on myös todellisuuden tasolla). Elokuvan kaupunki olisi tietysti voinut olla mikä tahansa Rovaniemestä Tammisaareen, mutta mytologian kannalta oli erityisen merkityksellistä, että kaupunki oli Pori: kaupunki, jonka olemassaoloa parturini ei tiennyt, kaupunki, jonka tunnetuin kesäjuhla väittää olevansa jazzfestivaali mutta ei sitä ole, kaupunki, jonka asukasmäärää ihmiset luulevat kahdella kolmanneksella pienemmäksi, kaupunki, jonne menevät rautatieyhteydet halutaan lakkauttaa. Suomen suurin kaupunki, jossa ei ole yliopistoa (jos Espoo ja Vantaa luetaan Helsinkiin), kaupunki, jossa on muualla tuntematon oikealta tulevan päälleajo-oikeus. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Pori on kielteisten kuvausten kertymä. Näistä kuvauksista muihin kaupunkeihin muuttaneet porilaiset ovat ylpeitä. Tämä on pikkukaupunkiuden kolmas ja tärkein ristiriita: viha ei koskaan peitä alleen ylpeyttä kotikaupungistaan. 

(Kulttuurivihkot 1/1997.)

10 vuotta sitten tehdyssä synttärikirjassa oli 40 minuun liittyvää asiaa tai kuvaa.
Kansikuvan olin piirtänyt itse lasta viihdyttääkseni. 

Aiempia juhlakirjoja


30 – mies kuin unelma. Toim. Elina Teerijoki. 2002. 

Elina ja Juri 60 vuotta. 2004.

Nummeliniana: Juri Nummelinin alustava bibliografia. 2011. Huom! Tehty 10-vuotistaiteilijajuhliin. 

Juri: 40 asiaa. 2012.

Juri ja Elina 80 vuotta. 2013.

Keski-ikäinen androgyyni. 45 asukuvaa. 2017. 


Muista myös: 

Elina Teerijoki: Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta vuosilta 1997–2004. Toim. Juri Nummelin. 2004. 

40 – nainen kuin unelma. Toim. Juri Nummelin. 2014.


maanantaina, kesäkuuta 20, 2022

Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä ja muita eläviä kuvia


Kahdessa aiemmassa postauksessa kirjoitin musiikista ja muista äänistä, joita olin teini-ikäisenä tekemässä. Toinen taiteenmuoto, jota koetin ikävuosina 15-18 harjoittaa, oli elokuva. Kuten varmaan kaikki tätä blogia tietävät (vieläkö on ihmisiä, jotka lukevat jotain blogia?), elokuva on elämäni kolmen tai neljän tärkeimmän asian joukossa. Minulle olisi periaatteessa voinut aueta aivan toisenlainen ura elokuvan parissa: käsikirjoittajana tai ehkä jopa ohjaajana. Se olisi vaatinut ainakin osaksi erilaisen urapolun ja rohkeutta hakea alan kouluihin, mutta mikään ei tietenkään ole täysin poissuljettua, vaikka olenkin jo 50. Yhtä ideaa mielessäni pyörittelen... 

Ensimmäiset elokuvat, joissa esiinnyin, olivat arkisia kaitafilmitallennuksia, joita setäni Jukka ja isäni Matti tekivät 1970-luvun alussa. Olen näissä pätkissä pienenä vauvana äitini sylissä tai hänen työntämissään vaunuissa, kuvissa näkyy Pormestarinluodon tuolloin vielä uutta ja ankeaa lähiötä, jota rakennettiin käsittääkseni ilman minkäänlaista kaavaa. 

Neuvostoliittolainen kaitafilmikamera oli Jukan, mutta hän antoi sen minulle ja isoveljelleni jossain vaiheessa 80-lukua, kun oli ostanut uudemman mallin. Kuvasimme joitain hassutteluja joskus 80-luvun alussa, mutta emme sen kummempaa. Yläasteella tai lukion ekalla (eli vuosina 1986-1987; en ole enää varma) sain päähäni, että tekisin yhdessä kaverini Teron kanssa kokonaisen elokuvan. Sen nimeksi tuli Tappajan kosto, ja siinä Tero esittää kaksoisroolia, ensiksi jotain satunnaista tyyppiä, toiseksi tappajaa, joka jostain syystä on hänen perässään. Tero ei juuri osannut näytellä ja hän purskahti kuvissa usein nauramaan, ja lisäksi hänen liikehdintänsä oli paikoin todella koomista eikä aina hyvällä tavalla. Muutama hyvä kohtaus elokuvaan sisältyi, vaikka siinä myös sää teki tepposet: kahden kuvauspäivän välillä satoi lunta. Teimme sitten välitekstin: "Ja sitten tuli talvi." Rajussa kohtauksessa Tero pakenee seitsenkerroksisen kerrostalon katolle ja hyppää siellä olevan huoltorakennuksen päältä varsinaiselle katolle ja kierähtää sivuun. Mietin aina välillä tätä kohtausta ja sitä, miten se olisi voinut mennä pieleen pahan kerran. Neuvostovalmisteinen kamera oli hankalakäyttöinen, objektiivi ei ollut samassa kohdassa kuin reikä, jonka läpi kuvaaja katsoo. En vieläkään tiedä, miten kameraa olisi pitänyt käyttää, että olisi saanut kuvan täsmälleen sen asian, jota haluaa kuvata. 

Vuosi pari tuosta eteenpäin rupesimme tekemään elokuvia jo hiukan vakavammin. Olin ystäväni Arttu Mannisen kanssa jutellut pitkään hänen joistain ideoistaan; hän oli jo aiemmin ystäviensä  Antti Huittisen ja Simo Saarisen kanssa tehnyt sangen mainion kaitafilmin Luolamiehen vuosi (1985 tai 1986), joka oli poikkeuksellisen huolellisesti ja kunnianhimoisesti tehty ollakseen lukion kuvaamataidon lopputyö. Artulla ja minulla oli idea laajasta lähitulevaisuuteen sijoittuvasta elokuvasta, jonka nimi olisi ollut Plaid Runner, alaotsikoltaan Manttelinperijät. Siinä USA on miehittänyt Suomen vuonna 1992 (!), ja amerikansuomalainen sotilas Simo tulee Suomeen miehittäjänä ja törmää sukujuuriinsa, joita edustavat oudot sieniä viljelevät puolivillit. Elokuvaan saatiin jopa Porin kaupungin kulttuurilautakunnan apurahaa, muistaakseni 2000 mk, ja sitä kuvasi puoliammattilainen Jere Kuusinen. Elokuva jäi kuitenkin kesken, kun aiheesta tuli jotain riitaa ja Jerekin muutti pois Porista. Viimeistelimme elokuvan jonkinlaiseen kuntoon Porin videopajalla 1987 tai 1988. Huonosti nauhoitettu ja epäselvästi leikattu Plaid Runner kannattaa katsoa kokeellisena elokuvana, joka käsittelee ihmisen muistia ja sen ongelmia. Aina välillä mietin, että käyttämättä jääneistä pätkistä voisi saada jotain aikaiseksi... Vuosia myöhemmin tein huvikseni pienen kirjasen, johon olin kirjoittanut jonkinlaisen proosaversion elokuvasta. Käytin siinä enemmänkin sellaisia ideoita, jotka eivät olleet päässeet elokuvaan asti. Plaid Runnerin lisäksi teimme myös parin minuutin sekoilun Häiriintynyttä toimintaa, jossa tapellaan potkukelkan omistuksesta. 

Plaid Runner -vihkoseni asiaansopimaton kansi.

Arttu muutti vuonna 1987 opiskelemaan Tampereelle, mutta minä rupesin tekemään toisen ystäväni, Petteri Evilammen kanssa muita elokuvia. Artun kanssa tehdyistä elokuvista meille tarttui näyttelijäksi mainio ja karismaattinen Simo, joka oli noihin aikoihin skinhead-punkkari ja lauloi Terve Päänahka -nimisessä hc-bändissä. Hän oli mukana niin puoli-improvisoiden tehdyssä länkkärissä Ponantsa (1988), dystopiassa Kohtauksia eräästä kuolemasta (1989) kuin historiallisessa seikkailussa Julmuuden ehdoillakin (1989). Kaikki tehtiin kuvaamataidon lopputöiksi, ja numeroni nousi kasista kymppiin ilman että piirsin käytännössä mitään koko vuonna, sanoin vain aina tekeväni käsikirjoitusta. 

Näistä Ponantsa on ollut minusta oikeasti hauskaa sekoilua, vaikka ehkä välillä vähän hidastempoista, kuten tällaiset usein tapaavat olla. Jotkut repliikit ovat kuolemattomia, kuten "Why the hell you put kill to my ass?" tai "You pay me well, I kill!" Elokuvassa käytettiin John Zornin Morricone-tulkintoja musiikkina. Kohtauksia eräästä kuolemasta taas perustui Artun ideaan siitä, että mies tulee Suomeen Ruotsin-laivalta ja huomaa, että kaikki suomalaiset ovat kadonneet tai kuolleet. Kalliolta hän löytää pienen hiiren ja tapahtuu jotain salaperäistä, minkä takia hän alkaa paeta. Matkallaan hän törmää venäläisen sotilaan (Simo) ja lopulta kuolee oudoissa olosuhteissa. Minä näyttelen pääosaa enkä varmasti ole täysin vakuuttava. Ehkä elokuvassa on jotain ennakointia myöhempien vuosien selittämättömistä art house -kauhuleffoista... 

Julmuuden ehdoilla (näitä väännösnimiä oli oikeasti hauska keksiä, vaikka hölmöiltähän ne nyt tuntuvat) taas kertoi Suur-Suomi-intoilijoista, jotka kaksistaan terrorisoivat maaseutua jossain Venäjän puoleisessa Karjalassa 1920-luvun alussa. Satakuntalaisia taitavat olla myös karjalaiset, puhutusta murteesta päätellen. Aika kunnianhimoisesti tehdyn elokuvan voi katsoa täällä (ja täällä; tämä on jostain syystä kahdessa osassa). Tässä on jotain samaa kuin myöhemmin tekemissäni proosateoksissa: päähenkilöt ovat kusipäitä, jotka lopussa kuolevat ja aiheuttavat samalla muutamien sivullisten kuoleman. Mitähän se kertoo minusta tai ympäristöstä, jossa olen kasvanut? Myös elokuvan alun turkkalainen mässäily on erikoista katsottavaa, vaikka enemmän revittelyä siinä saisi olla. Edelleen oikeasti pidän lopusta ja sen lohduttomuudesta. 

Julmuuden ehdoilla jäi joka tapauksessa elokuvaurani huipentumaksi, sillä sen jälkeen elokuvantekeminen jäin. Tosin sain 90-luvun lopussa Jukka-sedältä myös uudemman kaitafilmikameran, ja sillä kuvasin Artun kanssa Paneliassa olevaa hylättyä turvetyömaata, jonne oli unohtunut vanhoja työkoneita ja metsän keskelle myös kapearaiteista rataa. Siitä ei tullut kovin hyvää pätkää enkä ole keksinyt filmille mitään käyttöä. Olin kuvannut liikaa kävellessäni enkä ollut tajunnut, ettei se näytä lopullisessa kuvassa hyvältä. Muutamaa kohtausta voisi käyttää ehkä jossain unenomaisessa musavideossa tai vastaavassa.  

Miksi kirjoitan tästä? Koska sain 50-vuotisjuhlieni kunniaksi teetettyä koosteen kaikenlaisista kaitafilmikatkelmista: sen nimi on Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä. "Elokuvan" tekemisessä auttoi oleellisesti Antti Aittokoski, mistä kiitos. Koosteen voi katsoa postauksen alusta, mutta myös täältä; se on äänetön, aivan viimeistä minuuttia lukuun ottamatta. 

Ensimmäiseksi koosteessa nähdään Jukka-sedän kuvaamia kaitafilmejä, joissa ollaan Pormestarinluodossa talvella 1972-1973 (isäni alussa käynnistelee autoa), sitten ollaan Porin torilla isoveljen ja äidin kanssa ja sen jälkeen pari vuotta myöhemmin pihalla leikkimässä, sitten tulee 80-luvun alussa (ehkä 1982-1983) kuvattua sekoilua, jossa olen isäni kanssa Porin urheilupuistossa puuhailemassa erilaisten urheilulajien parissa. Sitten nähdään vuonna 1987 Jere Kuusisen kuvaamaa harjoittelupätkää kaitafilmikameralla, jolla kuvattiin Plaid Runneria, soitan muun muassa jonkinlaista shamaanirumpua ja esitän kännistä. Lopussa tulee käyttämättä jääneitä pätkiä Plaid Runnerista, joissa kuulee hyvin kaurismäkeläistä dialogia, jos vain saa äänestä selvää. Lopputekstien alla nähtävän pätkän piti olla osa Plaid Runnerin loppukohtausta, jossa amerikkalaiset sotilaat ovat saamassa Simon esittämän kapinallisen kiinni. Näyttävä kalusto oli lainassa Artun tuntemalta sotaharrastajalta Matti Sävikarilta.  

Kooste sai ensi-iltansa 50-vuotisjuhlillani 14.5. Siellä piti esittää Kohtauksia eräästä kuolemasta, mutta olen jo muutama vuosi sitten kadottanut siitä tehdyn dvd:n, ja toivoin, että ystäväni Petteri, joka sen kuvasi, äänitti ja leikkasi, olisi tehnyt siitä uuden version, mutta hänkään ei löytänyt sitä mistään! Vanhoilla videonauhoilla elokuvan materiaali kuitenkin edelleen on, ehkä joudumme leikkaamaan sen uudestaan. Samalla kadonneella dvd:llä olivat myös yllä mainituista Luolamiehen vuosi, Tappajan kosto, Plaid Runner, Häiriintynyttä toimintaa ja Ponantsa, mikä surettaa minua suuresti. Kannattaa aina tehdä varmuuskopiot! 

PS. Olen muuten aiemmin kirjoittanut samasta aiheesta jo täällä. Teksti on vanha ja näkemykset ja näkökulmat ehkä erilaisia. 

PS2. En ole tässä maininnut mitään elokuvista, joita tein pikkuveljeni Matiaksen kanssa. Niistä on tosin tuossa yllä olevassa linkissä jotain. Lisäksi olisin voinut mainita hassun kaitafilmin Drag ja Frank menopäällä, jonka isoveljeni teki luokkatovereidensa kanssa. Pelastin teknisesti täysin epäonnistuneen elokuvan Porin lyseon lukion kuvaamataidon opettajan "arkistosta" eli kaitafilmejä täynnä olevasta laatikosta. Senkin digitoin, mutta sekin oli kadonneella dvd:llä. Toivottavasti se vielä jostain löytyy. 

keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2022

Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 2


Edellisessä postauksessa kirjoitin enemmän rockiin liittyvistä puuhailuistani, vaikka ko. musiikki ei varmasti aina ollut oikeaa rockia. Tässä postauksessa kerron toisenlaisista äänikokeiluista, jotka ehkä lähestyvät jollain tavalla jazzia, mutta myös sittemmin suosituksi tullutta spoken wordia. Sellaisesta asiasta ei kukaan puhunut 1980-luvulla, jolloin olin lukiolaispoika, mutta niin vain sitä tulimme tehneeksi ystäväni Sami Sippolan kanssa. Meillä oli eräänlainen yhtye, jonka nimi oli Ex Cathedra; nimi tarkoittaa sitä kun paavi puhuu katederilta eli jutuissa on vähän jumalallinen meininki. Olin löytänyt fraasin muistaakseni vanhasta sivistyssanakirjasta, jota muutenkin selailin noihin aikoihin. Idea oli, että minä lausun runoja ja Sami soittaa saksofonia taustalla. Sami oli jo tuolloin kova fonisti, sittemminhän hän on tehnyt hienoa työtä tamperelaisten jazz-, rock- ja iskelmäbändien luottosoittajana sekä Black Motorin ja Hot Herosin tunteikkaana, mutta kaikkea sentimentaalisuutta kaihtavana nokkamiehenä. 

Ex Cathedra ei koskaan esiintynyt (paitsi vuosia myöhemmin minun ja vaimoni häissä). Kerran kuitenkin nauhoitimme kirjoittamiani ja kirjoista löytämiäni runoja Porin Puuvillatehtaan tyhjässä tehdassalissa: minä lausuin, Sami improvisoi taustalla. Vuosi on ollut todennäköisesti 1988, mutta varma en voi olla. Kasetti on kulkenut mukanani kaikki nämä vuodet (tietenkin, koska säilytän lähes kaiken), ja olen siihen jossain vaiheessa tehnyt myös kansikuvan, jossa minä olen vasemmalla. En ole varma, onko kuva jo 80-luvun lopulta vai olenko tehnyt sen joskus myöhemmin. En muista, että kasettia olisi tuoreeltaan soitettu kenellekään, vaikka tunsimmekin paljon kaikenlaisia muusikoita ja muita, joita ääni kiinnosti. (Tässä muuten vanha teksti, jossa käyn läpi sitä, mitä kaikkea Porissa 80-luvun lopulla puuhailin eri porukoiden kanssa. Onkohan jollain tallella tekstissä mainittu vihko?)  

Ex Cathedran kasetti on nyt joka tapauksessa digitoitu ja kuunneltavissa Soundcloudissa täällä. Nauhoitus alkaa huonosti, mutta minuutin jälkeen alkaa toimia paremmin. Runoista osa on tosiaan omiani, osa on muiden kirjoittamia, mukana on esimerkiksi unkarilaista László Nagya, jota olin tuolloin lukenut (mitä, ettekö te lukeneet unkarilaista nykyrunoutta 16-vuotiaana?). Pitkä runo, jossa valitan siitä, kuinka tympeitä ihmiset ovat (kai kaikki 16-vuotiaat teiniälyköt ovat myös misantrooppeja?), on omaa käsialaa. 

Tätä kuunnellessani mietin, että turhaan hyljeksin ajatusta näyttelemisestä ammattina, vaikka olinkin ollut yläasteella ja vielä lukiossakin näytelmäkerhossa (yläasteella katastrofaalisin seurauksin, mutta en tiedä, muistaako asiaa kukaan muu kuin minä, lukiossa ei taidettu saada yhtään projektia valmiiksi). Aivan hyvin juuri tällaista hommaa olisi voinut tehdä enemmänkin. Runoutta baareihin! Yleisemminhän ajatus tuli Suomeen vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Meillä oli Samin ja yhteisen ystävämme Matti Laitisen kanssa myös idea kolmen miehen runoprojektiksi, jossa Matti olisi muistaakseni soittanut bongoja. Sen nimi olisi ollut Arne Mattsson & Funktionalistit, ja tein äidiltä perimilläni Letraseteillä meille jonkinlaisen julisteenkin. Haaveilimme, että voisimme esiintyä vaikka Kankaanpään torilla, mutta hommasta ei lopulta tullut mitään. Harmi sinänsä, yleensä olen sitä mieltä että kaikki ideat kannattaa toteuttaa. (Sikäli tuntuu oudolta, ettemme koskaan ängenneet esiintymään mihinkään runoinemme ja jazzeinemme. Ehkä meitä jännitti.)  

Ekassa linkissä on valtaosa Ex Cathedran nauhoituksesta, mutta tässä vielä pieni häntä, joka oli tallennettu kasetin B-puolelle. En digitoitaessa älynnyt, että ne olisi voinut yhdistää yhdeksi tiedostoksi. 

lauantaina, toukokuuta 28, 2022

Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 1


Täytin toukokuussa 50. Järjestin synttäribileetkin, jonne tein oman pienen juhlakirjan Muutamia sanoja Porista (siitä myöhemmin lisää) ja lisäksi vaimoni Elina Teerijoki toimitti ystävieni Ville Hännisen ja Vesa Kataiston kanssa minulle juhlakirjan Opus necesse est ("Teos on välttämätön"), josta ehkä myös myöhemmin lisää. Juhlistin tasavuosia myös musiikillisesti tai vähintään äänellisesti, auditiviisesti. Kaivoin nimittäin esille vanhan C-kasetin, jossa oli valikoima musiikkia, jota olin joko itse tehnyt tai johon minulla oli jonkinlainen vaikutussuhde, olin esimerkiksi tehnyt biisiin sanat. Digitoin kasetin ja siirsin näin syntyneet tiedostoon Soundcloudiin, johon olen vuosien varrella ladannut muutaman uudenkin biisin (en tiedä, mitä satunnainen ihminen saa irti tällaisesta antimusiikista, mutta on sitä oudompaakin ITE- tai outsider-musiikkia tehty). Tässä linkki koko Soundcloud-profiiliini. 

Ensiksi muistelmat omaan runolehteeni liittyvästä kasettijulkaisusta, jota en kovin monella usko enää olevan. Tein niitä muistaakseni kymmenen kappaletta kaikenlaisille kirpparien ilmaislaareista löytyneille kaseteille, ja voi olla, että ne ovat vain aikojen saatossa tuhoutuneet tai muuttuneet muuten kuuntelukelvottomiksi. Omakaan kasettini ei aivan parasta laatua ollut, mutta digitoijan mukaan ei myöskään surkeimmasta päästä. Tässä linkki kokonaisuuteen, jonka kesto on vähän alle 18 minuuttia. Osa biiseistä on tiukan tulkinnan mukaan copyrightin alaisia, mutta toivottavasti kukaan ei loukkaannu. 


Soundcloud-profiilini kuva on otettu 
kymmenisen vuotta sitten naapuritalosta, 
jossa oli joku remontti ja suojalevyyn oli piirretty
tuollainen kuva, joka mielestäni muistutti minua. 

Blinkity Blank Sound Supplement 1987-1990

Tein vuosina 1987-1997 runolehteä Blinkity Blankia. Se ilmestyi pääsääntöisesti kaksi kertaa vuodessa painoksen ollessa yleensä noin 50, mutta tein lehdelle myös lisänumeroita, joiden painosmäärä oli mitä tahansa kolmesta kymmeneen tai viiteentoista. Osa lisänumeroista oli usein myös eri formaatissa kuin emolehti. Lisäksi osa niistä oli temaattisia, kuten 1990-luvun alussa tekemäni rock-numero, joka oli muistaakseni 10,5 (eli se ilmestyi vakinumeroiden 10 ja 11 välissä; vuodesta en ole varma). Numeroon olin koonnut joitain tekstejäni, joilla oli jotain tekemistä rockin tai muun musiikin kanssa, siinä oli esimerkiksi kirjoituskoneella tehty jonkinlainen konkreettinen runo, jonka sisältö koostui lähinnä bändien nimistä, sekä jonkinlainen yritys rap-lyriikaksi. Lehden kannessa oli härskisti kopsattu Serge Clercin bändiaiheinen kuva. 

Vielä erityisemmäksi rock-numeron teki se, että sen kanssa sai Blinkity Blank Sound Supplementin. Siihen olin koonnut kaksitoista biisiä, joiden kanssa minulla oli ollut jotain tekemistä. Olin tehnyt omaa musiikkia nimellä Yuri ja nauhoittanut erilaisia biisejä kasetille muutaman vuoden ajan. Osa niistä oli jonkinlaista akustista punkia, jota soitin joltain kaverilta saamallani vähän rikkinäisellä kitaralla. En yleensä hakenut biiseihin sen kummempaa rakennetta, mutta välillä koetin sellaistakin, esimerkiksi "Boppin' Dylan" on sellainen, siinä on kertosäe ja väliosakin. 

Yhden biisin tein niin, että olin nauhoittanut kasetille toiselta mankalta (tai mahdollisesti korvalappustereoiden kuulokkeista, joita pidin lähellä mikrofonia) Evelyn Thomasin diskoklassikon "High Energyn" pitkän rumpubreikin ja toistin sitä samalla menetelmällä niin että minulla oli usean minuutin mittainen biisi. Jostain syystä tämän taustan päälle luin monotonisella äänellä Bob Dylanin "Union Sundownin". Rallienglanniksi menee välillä, mutta ehkä se on osa jonkinlaisen kömpelön rap-biisin mahdollista viehätystä. Minulla vaikuttaa olevan jonkinlainen mania Bob Dylanista, mutta todellisuudessa hänen musiikkinsa on ollut minulle aina vähän yhdentekevää. 

Saatoin jaella joitain harvoja biisejä kavereilleni, lähinnä Matti Laitiselle, mutta myös Junnu Hirvoselle, Pentti Dassumille ja muutamille muille. Dassumin Pena piti ainakin "Aurinkolasifunk"-nimisestä biisistä, joka ei tosin ole mukana tällä koosteella. Lähetin biisejäni myös Rumban demopalstalle, mutta siellä lähinnä naureskeltiin minulle ja kasetin mukana lähettämälleni tekotaiteelliselle saatekirjeelle. Kun rinnakkaisluokan kovat rockjannut näkivät kuvani Rumbassa, he halusivat kuulla biisejä, ja sitten niille naureskeltiin yhdessä kuvistunnilla. Kaverini Tero, joka oli tuolla luokalla, tuntui olevan sitä mieltä, että maineeni on mennyttä. Yuri-nimellä tehtyjä soolobiisejä tällä koosteella on viisi, niistä kaksi viimeistä ovat muutaman sekunnin rykäisyjä.  

Runolehteni rocknumeron kannessa
oli tämä Clercin kuva mustavalkoisena. 

Omien Yuri-nimellä tehtyjen biisien lisäksi meillä oli kahdeksan vuotta nuoremman pikkuveljeni Matiaksen kanssa bändi National Panasonic Boys, joka teki lähinnä lelusoittimilla improvisoituja ja täysin hajoavia biisejä; tässä on niistä kolme, joista "Kova meininki päällä" oli muistaakseni aivan ensimmäinen nauhoittamamme biisi. Ei sitä biisistä tietenkään kuule, mutta siinä on tuolloisen suosikkibändini Screaming Blue Messiahsin vaikutusta. Bändimme nimi tuli siitä, että ensimmäiset biisit nauhoitettiin National Panasonic -nimisellä mankalla. Matias on sittemmin jatkanut muusikon uralla: serkkumme Juhon kanssa perustettu The Demars on kulttiklassikko, ja Matias soittaa nykyään stoner-bändi JetBlackissa. Myös Demarsissa laulanut Juho on tehnyt musiikillista uraa.

Minulla oli joitain muitakin bändiprojetkeja. Yksi oli The Screaming Blue Chekhovs, jossa toisella luokalla ollut Matti Laitinen soitti kitaraa ja minä lauloin. "Mutaiset vedet" Blinkity Blankin koosteella on ainoasta nauhoitussessiostamme; se tuntuu jatkavan oman biisini "Hoochie Koochie Manin" tematiikkaa. (En tosin tiedä, saako kukaan sanoista selvää, itse tietysti muistan mitä niissä lauletaan. Jussi Hakulinen sanoi, että "Mutaiset vedet" kuulostaa siltä kuin laulaisin "saat multa seppeleen".) 

Riihikedon lukion kulttuuripäivillä (en ole varma vuodesta, voi olla 1989) taas esiintyi improvisoiva metallibändi, jonka typerä nimi oli Nazi-Petteri and the Lions. Minä soitin rumpuja, Junnu Hirvonen kitaraa ja Petteri Evilampi lauloi - tai enemmänkin kirkui. Välillä kitara katoaa kokonaan, sillä Junnulta irtosi kitaran piuha, ja kun hän sai sen takaisin, Petteri ja minä olimme jo lopettaneet "soittamisen" - ja soolonsa lopuksi Junnu kaatui esiintymislavan lattialle, mikä tietysti yleisöä huvitti. Puolentoista minuutin keikka oli muutenkin mieletön suksee, mutta muut kulttuuripäiville perustamamme bändit, kuten Folkfaarao, eivät varauksetonta suosiota nauttineet. Virityspilliorkesteri Pitchpipe Brothers taisi saada jonkun kunniamaininnan, mutta tämä oli taatusti täysin sooloa soittaneen Matti Laitisen ansiota. Näistä muista bändeistä ei tietääkseni ole olemassa tallenteita.  

Matilla olikin useita eri bändejä, joista tässä esiintyy kaksi. Valitettavasti en muista, mikä oli hänen ja rumpuja soittavan Timo Puttosen projektin nimi, mutta he olivat tehneet "Boppin' Dylanista" mainion slovariversion. Kun Matti perusti Twangsville-nimisen bändin, tein heille älyttömän sanoituksen "Immanuel Kant Blues", jossa kuulu filosofi matkustaa Kuuhun ja tapaa siellä marsilaisen, jolla ei ole jalkoja. Matti teki sanoituksista toimivan funkrockin, joka kuulostaa hiukan Red Hot Chili Peppersiltä, joka tuolloin oli lukion poikien keskuudessa iso hitti. 

Twangsville nauhoitti biisin, kun bändi voitti studioaikaa Porin lukioiden välisessä bändikilpailussa. Samasta kilpailusta muistan parhaiten Dassumin Penan ja Simo Saarisen (ja jonkun kolmannen, ehkä Tatsi Laxströmin) Countryside Mafian, jonka todella kova rockralli keskeytyi äkisti, kun rumpalina ollut Simo lopetti soiton ja huusi: "Auh, kädet maitohapoilla!" Penahan perusti sittemmin omaperäisen taide-hc-bändin Deep Turtlen ja on myöhemmin tehnyt noisea nimellä Umpio. 

Takaisin Twangsvilleen. Saksofonissa oli myöhemmin Black Motorista ja Hot Herosista tuttu Sami Sippola, bassossa kaverimme Kimmo Aho ja rummuissa sittemmin näyttelijänä tunnetuksi tullut Matti Hakulinen. Matti soitti kitaraa ja lauloi. En tiedä, paljonko demoa lähetettiin levy-yhtiöille, mutta veikkaan, että olen ainoa - tai ainakin harvoja - joka on nauhan säilyttänyt. Matin myöhempi bändi 12 Gauge soitti "Immanuel Kant Bluesia" 1990-luvun alussa jossain Kirjurinluodossa järjestetyssä rocktapahtumassa. Matti soitti myös Jussi Hakulisen kanssa perustetussa Kolmannessa Konstaapelissa, joka oli eräänlainen Circlen esimuoto. 

Valitettavasti Blinkity Blank Sound Supplementissa joidenkin biisien äänentaso on aika huono, sillä biisejä on siirretty välillä kasetilta kasetille. Volat täysille! (Huom! Teen tätä päivitystä mökillä, jossa en pääse käsiksi kaikkiin arkistoihini, ja saatan hyvinkin lisätä tähän kuvia, jahka olemme taas Turussa.) 

Seuraavassa postauksessa luvassa Ex Cathedra! 


Blinkity Blank Sound Supplement (koottu 1991-1992)

Yuri: Boppin' Dylan

Yuri: Hoochie Koochie Man

Yuri: Union Sundown (Bob Dylan -cover!)

Yuri: Meat Meat Meat

Yuri: Exaggerate

National Panasonic Boys: Raju meininki päällä

National Panasonic Boys: Rähjäiset pojat suistomaalta

National Panasonic Boys: Taten piikki

Nazi-Petteri and the Lions: keikka Riihikedon lukion kulttuuripäivillä 1989 tai 1990

The Screaming Blue Chekhovs: Mutaiset vedet

Matti Laitinen ja Timo Puttonen (bändin nimi unohtunut): Boppin' Dylan

Twangsville: Immanuel Kant Blues (sanat Juri Nummelin)