Irmari Rantamala: Martva 3

Martva 3 päättää Helmivyön sarjan, jossa on julkaistu uudelleenladottuina ja painettuna Irmari Rantamalan laaja Harhama-sarja. Sarjan kolmannessa osassa päähenkilö Oolavi harhautuu rikoksen teille ja osallistuu pankkiryöstöön Harhaman kirjoittaman kirjan ja Paholaisen houkuttelemana. Osa teoksesta on kirjoitettu runomuotoon, ja Martvaa voikin pitää yhtenä ensimmäisistä suomalaisista säeromaaneista.

Martva on ollut unohdettu teos, vaikka sitä edeltäneestä Harhamasta on kirjoitettu tutkimuksia sivutolkulla. Romaanisarja on ollut saatavana sähkökirjana, mutta Helmivyön laitos on ensimmäinen painettu uusintajulkaisu. Teoksessa on Juri Nummelinin lyhyt esipuhe.

Irmari Rantamala (1868-1918) tunnetaan paremmin nimellä Maiju Lassila, mutta hänen oikea nimensä oli Algoth (tai Algot) Untola, alun perin Tietäväinen. Kameleonttimainen hahmo aloitti kokeellisena symbolistina, mutta hänen tunnetuimmat teoksensa edustavat hirtehistä maalais- ja köyhälistökuvausta. Työmies-lehden päätoimittajana työskennellyt Untola ammuttiin sisällissodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa.

Pehmeäkantinen, 262 sivua, ISBN 9789527469699. Kansi: Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 23,90 € (plus postikulut). Saatavana myös mm. Adlibriksen verkkokaupoissa. 

Kirjoitus urinaaleista

Tuttavani kuvataiteilija Eero Merimaa kyseli viime vuoden puolella, haluaisinko kirjoittaa esipuheen pieneen kirjaseen, jota hän suunnitteli ottamistaan urinaalikuvista. Pohdin jonkin aikaa, mitä sanottavaa minulla muka olisi aiheesta, mutta lopulta muistin erään tapauksen 90-luvun Tampereelta, ja kirjoitin tekstin lopulta hyvin nopeasti, vain urinaalien historiaa netistä lyhyesti tsekattuani. Eero ainakin piti tekstistä paljon. Kirjaa painettiin tietääkseni 25 kappaletta, mutta tässä joka tapauksessa esipuheeni. (Olen tähän hiukan editoinut tekstiä.)

Vaaralliset urinaalit

"Onko pojalla komea kulli?" 

Tämä oli ensimmäinen, mitä kuulin, kun 90-luvulla Tampereella asuessani kävin Kyttälänkadun Mixeissä Taiteiden yönä. Olimme olleet liikkeellä jo jonkin aikaa, ja sisään mennessäni oli pakko päästä kuselle ja mennä urinaalille. Vanhempi mies kumartui saman tien ylleni ja yritti kurkistella kaluni kokoa. Ei ilmeisesti tehnyt vaikutusta, koska hän poistui yrittämättä sen enempää iskeä minua. 

Mikä on miehekkäämpää kuin se, että tulee kyselemään toiselta mieheltä, löytyykö isoa kalua? Jos olisin mennyt koppiin, olisin vain vetänyt oven kiinni ja saanut olla rauhassa. Urinaalit ovat suorastaan julkisia: missään muualla ei saa esitellä kaluaan. 

Urinaalit onkin kehitetty miesten tarpeisiin, naiset eivät niitä voi anatomisista syistä käyttää. On tietysti jotain seksististä siinä, että miehille on kehitetty oma vessatyyppi, mutta naisille ei. Miehiä aina paapotaan. 

Urinaali on vanha keksintö, mutta ne yleistyivät, kun teollistuminen eteni, ja raakaa työtä tekeville tehdastyöläisille piti keksiä nopea tapa käydä kusella. Edustaako urinaali siis kapitalismia? Jos työmiehellä olisi aikaa, voisi käydä rauhassa pytyllä ja päättää, istuuko mieluummin kuin kusee seisaaltaan, puhumattakaan siitä että saisi olla itsekseen. Johtajilla ei taatusti ollut toimistoissaan urinaaleja. Miettiköhän Marcel Duchamp tätä tuodessaan urinaalin taidenäyttelyyn? Toiko hän urinaalien kapitalismin näkyville? Ehkä joku näyttelyn kävijä ei ollut koskaan nähnyt urinaalia, vaan käynyt aina kunnollisessa vessassa. 

Tehtaissa ei enää tehdä rankkoja töitä, joiden lomassa vessassa pitäisi pystyä nopeasti pistäytymään. Kehityksen päätepisteenä on se, että kauppojen tarvittaessa töihin tulevat myyjät ja kuriirit pitävät vaippoja. Alaluokat eivät siis kohta tarvitse vessoja lainkaan. 

Urinaalit ovatkin keskiluokkaistuneet. Niitä ei tarvittaisi, mutta ne ovat jääneet elämään julkisten tilojen vessoissa. Eivät kaikki miehet niitä pysty käyttämään, heitä jännittää, jos joku mahdollisesti katselee vierestä. 

Nykyään urinaalit ovatkin tylsempiä. Niiden huuhteluun ei käytetä enää edes vettä, ja niitä pidetään mainostamisen arvoisina paikkoina, tosin melkein kaikissa näkemissäni vain mainostetaan mahdollisuutta mainostaa. Monessa paikassa toisten kalujen kurkkiminen on tehty vaikeammaksi, ja urinaalit on erotettu toisistaan väliseinällä. 

Urinaalin muodon pitäisi estää pissatippojen putoaminen lattialle. Tosin nykyiset urinaalit ovat huonosti suunniteltuja, sillä niiden edessä näkee jatkuvasti kuivunutta virtsaa. Ehkä se johtuu väestön ikääntymisestä tai siitä, että urinaalit ovat monessa paikassa kauhean matalalla ja roiskumisen vaara on suurempi. Hirveintä on käydä uimahallin tai maauimalan vessassa, jossa ei tiedä, onko neste lattialla lainehtivaa kusta vai vettä uimarien jaloista.

Rajummissa paikoissa on edelleen vielä yhteisurinaali, yleensä metallinen astia, jonka ääressä miehet seisovat vierekkäin. Vastaavia kusilaareja oli usein kouluissa, joissa joutui samaan riviin kiusaajien ja muiden epämääräisten ainesten kanssa. Yksi ystäväni sanoikin, ettei koskaan käynyt koulussa vessassa. 

Yhteisurinaaleja on myös sukupuolineutraaleissa vessoissa, kuten Turun Dynamo-yökerhossa. Ajatus tuntuu paradoksaaliselta, mutta ainakin yhdessä näistä vessoista urinaali on erotettu ylimääräisellä seinällä muusta vessasta. 

Oli miten oli, tällaisella yhteisurinaalilla käyminen tuntuu edelleen vaaralliselta, ainakin vaarallisemmalta kuin mainoksella varustetulla ja vedettömällä keskiluokkaisella urinaalilla käyminen. 

Kolumni: Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

En ole varma, onko otsikko toimiva muunnelma tunnetusta aforismin tapaisesta, jonka mukaan mikään ei muutu, jos kaikki ei muutu, mutta ajattelin kuitenkin aikoinaan, että se olisi hyvä tapa kuvata seuraavan tekstin sisältöä. Joskus ennen vuotta 2010 julkaistu teksti koostuu melkein pelkästään 1930-1940-lukujen Tylkkärien eli Turun Ylioppilaslehden jutuista otetuista sitaateista, ja lukijan tulee itse päätellä, mitä olen tarkoittanut. Juttu ilmestyi muistaakseni jossain Tylkkärin juhlanumerossa, jossa oli muitakin vanhojen päätoimittajien juttuja tai haastatteluja, ja ehkä kontekstin puuttuminen tässä haittaa sen ymmärtämistä. En ole myöskään varma, miten tämä resonoi enää vuonna 2025. 

Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

Sain äskettäin käsiini Tylkkäreitä 1930- ja 1940-luvuilta. Nostan niistä esille joitain kohtia. 

Otsikko vuoden 1941 ensimmäisessä numerossa: "Professori V. A. Koskenniemi kertoo Turun Ylioppilaslehdelle vaikutelmiaan presidentti Kalliosta ihmisenä" (1/1941). Numerossa 4/1942 nimimerkki Nitta kertoilee "Vaikutelmia Saksan työpalveluleiriltä". 

Yhdeksän vuotta aiemmin Tylkkäri oli julkaissut artikkelin "A.K.-S:n riveissä on monen ylioppilaan paikka: Jokainen A.K.-S:.läinen kuuluu aktiivisena suojeluskuntaan". Jutussa haastateltava, Akateemisen Karjala-Seuran aktiivinen jäsen sanoi näin: "Liian suuri osa nykyisestä ylioppilasnuorisosta täällä Turussa käsittää ainoaksi tehtäväkseen valmistumisen leipäpaikkaansa. Sillä ei ole mitään aatteellisia harrastuksia ulkopuolella opiskelun, ei mitään mielenkiintoa ajan suuriin kysymyksiin, ja senpä vuoksi he kerran valmistuttuaan ovat suorastaan säälittäviä olentoja, täysin kykenemättömiä itsenäiseen kannanottoon ajan suurissa kysymyksissä."

Helmikuussa 1934 lehden pääkirjoitus käsitteli lähes kahden sivun verran Akateemiseen Karjala-Seuraan kohdistunutta kritiikkiä sekä AKS:n toimintaa ylioppilaskunnassa. "On myönnettävä, että suhde Ylioppilaskunnan ja osastomme välillä on ollut hyvä ja täysin ymmärtämyksellinen. AKS:läinen henki on ollut pääsiassa myöskin Ylioppilaskuntamme toimintaa määräämässä. Toisinaan on näyttänyt melkeinpä siltä, että me olisimme liian helpolla päässeet määräämään Ylioppilaskunnassa (...) Tämä on johtanut mielestäni siihen, että olemme välinpitämättömästi suhtautuneet Ylioppilaskunnan henkiseen 'AKS:läistämiseen'. Osastolla on epäilemättä hyvä tilaisuus entistä syvällisemmin ja laajemmin vaikuttaa Ylippilaskunnassa vallitsevaan henkeen ja myöskin sen ulkonaiseen ilmaisijaan 'Turun Ylioppilaslehteen'. Ja tätä tilaisuutta meidän on vastaisuudessa myöskin voimakkaammin kuin tähän asti käytettävä. Uskon, että AKS:n ja Ylioppilaskunnan harrastukset, niiden tärkeimmät henkiset päämäärät ovat siksi lähellä toisiaan, ettei Ylioppilaskunnan täydellinen AKS:läistäminen ole synnyttävä mitään vakavaa periaatteellista ristiriitaa, ja jos määrätietoista vastustusta tulee esiintymään, niin osaammehan me taistella, onhan AKS taistelujärjestö."

Samassa lehdessä julkaistiin V. A. Koskenniemen AKS:n Turun osastolle omistama runo: "Minä vannon nimeen kalleimman, / mitä omakseni ma sanoa sain, / nimeen polveen pojissa nousevan, / nimeen isien nurmessa nukkuvain, / sama maa, joka sankarten hurmee joi, / ei yllänsä orjia kantaa voi."

Vuoden 1936 numerossa 4 on myös kiinnostava pääkirjoitus: "Onko Turun Ylioppilaslehti kyennyt täyttämään niitä vaatimuksia, joita sille on asetettu ja joita sille on pakko asettaa? Tähän täytyy vastata kielteisesti. Sillä kuka on koskaan ollut tyytyväinen ylioppilaslehteemme? Korkeintaan joskus lehden toimitus tai joku nurkkakunta, joka on toimittanut oman erikoisnumeron. Sillä milloin siinä on sitä tai tätä asiaa liikaa tai siinä ei ole ollenkaan käsitelty niitä asioita, joita eräitten mielestä välttämättä olisi pitänyt käsitellä ja niin ollaan siihen aina syystä tyytymättömiä." 

Puhe Pekka Nummelinin läksiäisiin

Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja Pekka Nummelin (ei sukua) jäi noin 40 vuoden työuran jälkeen eläkkeelle vuosi sitten. Saimme viime viikonloppuna pidettyä viimeinkin läksiäiset, mikä oli toisaalta sopivaa, koska Pekka oli kuitenkin paljon järjestelemässä keskuksen arkistoa ja puuhaili muutenkin kaikenlaista ennen kuin uusi elokuvateatteri Kino Kilta avattiin Turun Taiteen talolle viime syksynä. Koska olen puuhaillut elokuvakeskuksella kaikennäköistä yli 20 vuoden ajan, kirjoitin ja pidin puheen, joka siis alla. Olen puhutusta versiosta jättänyt tässä yhden kohdan pois. Kuvassa Pekka jossain konehuoneessa vuonna 1989, en ole varma, mistä turkulaisesta teatterista on kyse. 

Pekka oli ensimmäisiä ihmisiä, joita tapasin, kun muutin Turkuun kesällä 1997. Olin Tampereella asuessani kerännyt talteen elokuvien pressinäytöksissä olleet tiedotteet, niin sanotut press bookit, mutta en sitten enää tiennyt, mitä niillä tekisin, joten soitin elokuvakeskukseen ja selitin asiani ja kysyin, olisiko niillä käyttöä keskuksen arkistossa. Pekka tuli hakemaan pari laatikollista paperia asunnostani Elinantiellä ja ihmetteli, että näinkö vähän niitä on. 

Pekassa onkin tiettyä varsinaissuomalaista tylyyttä. Press bookien mukana oli myös joitain julisteita, joukossa Leviksen hienon Swimmer-mainoksen juliste, jota oli jaettu jossain farkkukaupassa. Mainos oli rockvideoita ja sittemmin pari erikoista kauhuelokuvaa tehneen Tarsemin ohjaama, ja mielestäni se olisi ansainnut jatkoelämän elokuva-aiheisten julisteiden kokoelmassa, mutta Pekka sanoi vain: "Annetaan se jollekin teinille." En usko, että hartaudella säilyttämäni juliste on olemassa enää missään. (huom! Pekka sanoi juhlissa, että juliste saattaa hyvinkin olla tallella, kaikesta huolimatta!) 

Mutta ei Pekkaa voi myöskään vastustaa. Tuosta noin vuosi myöhemmin olin työvoimatoimiston järjestämällä graafisen alan ATK-kurssilla - se oli muuten kurssi, josta oli oikeasti hyötyä, koska käytän edelleen sillä opittuja asioita hyödyksi työssäni! Joka tapauksessa kurssiin kuului käydä jossain mahdollisessa työpaikassa kyselemässä, voisiko tehdä jonkin työn - näin ainakin muistelisin. Aiemmin Anttilassa somistuksia tehneelle Seijalle sanoin, että hän voisi tarjota palveluksiaan elokuvakeskukselle, varmasti heillä olisi käyttöä jollekin mainokselle tai vastaavalle. Kyselin sitten jälkeenpäin, miten meni. "Oi, se Pekka oli ihana!" varsin impulsiiviselta ihmiseltä vaikuttanut Seija huudahteli. En tosin tiedä, syntyikö kohtaamisesta jonkinlaista mainosta tai lennokkia. 

Pekan tuntevat tietävät, että hän on muutenkin hauska. Muistin aivan liian myöhään, että Pekkahan on itsekin ollut tekemässä elokuvia, silloin kun hän oli Oulun elokuvakeskuksessa opettelemassa alan töitä. Kysyin Oulun Sauli Pesoselta viime sunnuntaina, olisiko näitä elokuvia jossain nähtävillä niin että ne voisi digitoida ja niitä voisi esittää nyt täällä juhlissa elokuvateatterissa, mutta valitettavasti Sauli ei tiennyt, missä elokuvat tällä hetkellä ovat – tai tiesi, mutta arveli, että betamaxien omistaja ei itse tiedä. Sauli joka tapauksessa kuvaili elokuvia näin: ”Kotikutoisia, mutta idearikkaita ja usein hyvin, hyvin hauskoja.” Ja kuulemma Pekka näytteli niissä itsekin. Valitettavasti emme saa tätä spektaakkelia nyt todistaa, joten mennään eteenpäin. 

Pekan ja minun suhde on nähnyt monenlaista. Häntä on usein luultu isäkseni. Kerran luonani kävi haastattelija, joka oli selvästi itsekin jo hakenut taustatietoja, koska sanoi: "Niin, sähän vedät KAVI:n aluesarjaa isäsi kanssa?" Sittemmin olen usein lisännyt esimerkiksi sähköposteissa Pekan nimen perään sulkeisiin "ei sukua". 

Meillä on myös samannimiset isät, kummatkin ovat Matti Nummelineja. Pekalla on sillä tavalla erikoinen tausta, että hänen isoisällään oli eri avioliitoista kaksi lasta, jotka ovat kummatkin Matti Nummelineja, mutta Pekka ei tunne toista Mattia lainkaan - tämä Matti olisi siis periaatteessa voinut olla isäni, mutta isoisämme olivat kuitenkin eri miehiä. On isälläni ja Pekalla kyllä samanlaiset viikset ja silmälasit... 

Pekka on joka tapauksessa yksi Turun tuntemattomia sankareita. Kerron hyvän esimerkin. Hoidin 16 vuoden ajan KAVI:n maakuntasarjaa, eli aloitin jo silloin, kun instituution nimi oli vielä Suomen elokuva-arkisto. Kenellekään täällä olevalle ei tarvitse varmaankaan selittää, että 24 elokuvan filmiesitykset vuosittain ovat todella merkittävä instituutio. 

Kauteni alussa sarjan näytökset olivat Dianassa, jota Pekka ja kumppanit tuolloin pyörittivät, sitten Hansa-korttelin Thaliassa, jonne Diana siirtyi. Sitten Åbo Akademin säätiö myi Thalian tilat ja tilalle tuli Lindex. Ensiksi arkiston leffat pyörivät muutaman vuoden Finnkinon Juliassa, jossa tuntui todella oudolta myydä lippuja käteisellä jossain sivupöydällä. Sitten Julia myytiin hotellille, joka halusi laajentaa. Yhden kauden ajan arkiston sarja oli puoliksi Kinopalatsin pienessä ysisalissa, jossa oli vielä filmiprojektori, ja puoliksi Dominossa. Tilanne oli kestämätön, koska, kuten kaikki tietävät, Dominon omistajan kanssa ei voinut toimia. Pekka kävi läpi kaikkia mahdollisia tiloja Turussa, mutta tilanne alkoi näyttää epätoivoiselta. Jopa Ylen harjoitusauditorio Käsityöläiskadun toimitilojen sisäpihalla alkoi kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta, kunnes Pekka keksi kaupungin omistukseen siirtyneen Sammon auditorion Puutarhakadulla. Kaupungin kanssa päätiin sopimukseen, ja Pekka opetteli käyttämään filmiprojektoreita ja rakensi itse auditorion oheen konehuoneen. Tehkää itse perässä!

Mutta Puutarhakadun auditoriossa eli Puutiksellakin sarja sai olla vain neljä kautta eli kaksi vuotta. Kaupunki nimittäin rakensi yhdessä muiden toimijoiden kanssa Logomon, josta piti tulla mieletön luovan talouden keskittymä ja jonne elokuvanäytökset käytännössä ajettiin väkipakolla. Pekka oli joka tapauksessa mukana neuvotteluissa, ja vaikka Logomon elokuvasalin, aluksi Move II:n ja myöhemmin Kino-salin, penkit olivat kaikkien vuosien ajan vaatimattomat konferenssipenkit, siellä oli hyvä tekniikka. Aulatilat olivat kyllä epäviihtyisimmät missään koskaan eikä vessojakaan saanut aina käyttää. 

Ensimmäinen Logomon näytös oli syksyllä 2012, jolloin Tarkovskin Peili veti enemmän kuin saliin mahtui. Mutta kuten kaikki tietävät, Logomonkin aika päättyi lopulta ja toiminta siirtyi viime syksynä pienempään, mutta monin tavoin kodikkaampaan Kino Kiltaan, jossa nytkin olemme. Tässä vaiheessa Pekka ei ollut enää puikoissa mukana, vaan hanketta veti eteenpäin puheenjohtajamme Roni, mutta Pekka siivosi vanhan keskuksen arkiston ja teki muitakin valmistelevia hommia. Hän sanoi, ettei töissä ollut ollut näin pitkään aikaan mukavaa! 

Pekan 40 vuoden pituinen työura samassa työpaikassa onkin aikamoinen saavutus. Hän oli elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana kauemmin kuin Kekkonen presidenttinä! Sille voi jo nostaa maljan! Pekalle! 

Vastavirtaan eli Pori-kirjan pitkät ja eriskummalliset vaiheet

Kansi: J.T. Lindroos

Julkaisin juuri kirjan, jota olen tehnyt yli kaksikymmentä vuotta. Silti se on vain 108 sivua, lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen. Olisi siinä ajassa luullut enemmänkin syntyvän, varsinkin kun kyse ei ole mistään pitkään harkitusta aforististen kiteytysten kokoelmasta, vaan ihan tavallisesta tietokirjasta. 

Kirjan nimi on Vastavirtaan, ja sen pitkä ja vähän mahtipontinen alaotsikko kuuluu "Näkökulmia porilaiseen vaihtoehto-rockiin 1970-1980-luvuilla". Kirjan piti alun perin olla porilaisen underground-rockin ja muun vastaavan musiikin historia, mutta niin siitä vain tuli jonkinlainen artikkelikokoelma, joka käsittelee porilaista rockia noin vuosikymmeninä, jolloin itsekin kaupungissa asuin. Mitä kaikkea tässä sitten ehti tapahtua? 

Palataan lähtöpisteeseen. Olen joskus 2000-luvun alussa saanut idean, että pitäisi tehdä kirja porilaisesta rockmusiikista, varsinkin siitä pinnan alle jääneestä musiikista, joka ei noussut minkäänlaiseen suosioon 80-luvun Dingo- ja Yö-huuman aikana. Tunsin kaupungissa asuessani paljon tyyppejä, jotka olivat tehneet kaikenlaista outoa musaa 80-luvun alussa. Joillain oli joitain nauhoituksiakin tallella. Kuuntelin aika paljon Betonisiltojen Alle -yhtyeen vuonna 1994 tekemää samannimistä levyä ja mietin, että tässä on jotain, mitä ei muusta suomalaisesta musiikista löydä. Kirja olisi samalla jonkinlaisen palvelus kotikaupungilleni, kun kirjaisin ylös sen vaihtoehtoista historiaa. 

Allen hieno ensimmäinen albumi vuodelta 1994.

 

En muista tarkkaan, missä ja milloin idea on tullut, enkä tuossa vaiheessa ollut julkaissut kuin muutamia kirjoja ja elätin itseäni enemmänkin freelancer-toimittajana. Ehkä jos olisin ollut kokeneempi, olisin tajunnut, että tällainen hanke on tuhoontuomittu.

Ensimmäisiä varmoja merkkejä kirjasta on Facebook-päivitys vuodelta 2008, jonka kommenteissa sanon toiselle porilaiselle, Ilkka U. Pesämaalle, että olen tekemässä yhden toisen tyypin kanssa kirjaa Porin vireästä punk- ja alternative-musiikista. Mainittu toinen tyyppi oli porilaislähtöinen Tomi Nordlund, musamies ja vapaa toimittaja, joka asui Tampereella ja johon mitä ilmeisimmin olin tutustunut Aamulehden Valon-lehden pippaloissa, kun kummatkin tuota Nyt-liitteen kopiota avustimme. Saman vuoden 2008 päivityksen kommentissa totean myös, että tuolloin JukeBoss-levykauppaa pyörittänyt Junnu Hirvonen – porilainen hänkin alkujaan – oli valmis julkaisemaan levyn, jossa olisi kaikenlaista outoa Pori-kamaa. 

Tomin kanssa muistan pidetyn muutamia palavereja, ja vaihtelimme sähköposteja, joita en enää löydä. Jonkun palaverin pidimme Tampereen kauppahallissa, sen muistan. Olinko käymässä kaupungissa Tampereen filmijuhlien takia vai muuten, siitä en ole varma. Sitäkään en muista, haimmeko tässä vaiheessa kirjalle apurahaa tai olimmeko yhteydessä kustantajiin vai pyörittelimmekö vain ideaa päässämme. Mahdollisesti jotain näistä on tehty. Pohdimme myös, että hankkeen ei tarvitsisi olla kirja, vaan se voisi olla vaikka CD-boksi, jossa olisi porilaisten bändien harvinaisia tallenteita. Siinä olisi mukana isompi vihko, jossa esiteltäisiin kaikki bändit ja biisit millintarkasti. Ilmeisesti olen koettanut viritellä Tomin kanssa yhteistyötä vielä 2010-luvun puolella, ja silloin on muistikuvieni mukaan pohdittu, että CD-boksin voisi julkaista Svart Records, joka oli perustettu vuonna 2009. Ideaa ei koskaan Svartille esitelty. 

Joka tapauksessa tein vuoden 2008 paikkeilla ensimmäisen kirjaan liittyvän haastattelun: kävin itsenäisyyspäivän tienoilla Simo ja Päivi Kuusisen luona juttelemassa Porin bändiskenestä, Annankatu 6:sta ja muusta. Osa näistä haastatteluista on mukana tuoreessa kirjassa, ja Simolta ja Päiviltä olen pystynyt tarkistamaan monia asioita vielä kirjaa viimeistellessäni. (EDIT: tässä kohtaa vuosi on epävarma, mutta en pysty asiaa enää mitenkään tarkistamaan.)

Ilmeisesti on joka tapauksessa käynyt selväksi, että oman työn ohessa tällaista hanketta ei pysty tekemään, ja Tomikin jätti vapaan toimittajan hommat ja siirtyi opettajaksi. (Sittemmin hän kyllä myös perusti levy-yhtiön Soit se silti. Olisikohan Tomi julkaissut suunnitellun kaltaisen CD-boksin...?) 

Hanke kuitenkin eli, jollain tavalla. En pysty luopumaan ideoista, kun ne kerran olen saanut, ja joka tapauksessa kirja porilaisen vaihtoehtomusan historiasta tuntui oleelliselta, kirjalta joka kuuluu tehdä. Eri paikkakuntien rockhistorioista oli tehty kirjoja tai muita dokumentaatioita: Tampere, Rauma, Salo, Jyväskylä, Kouvola, Hanko... Turun rockskenestä on tehty kaksi kirjaa. Miksi Porin pitäisi olla muita huonompi, se on kuitenkin ollut Suomen tärkeimpiä rock-kaupunkeja? 

Toki jotain on tehty ja koetettu tehdä. Vuonna 2008 on uutisoitu ensimmäisen kerran, että Dingosta tehdään kirja. Tomi Nordlund on tuolloin Facebook-seinälleni kopsannut tiedotetta: ”Dingon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi orkesterista ollaan tekemässä uutta kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä. Kirjaan pyydetään aineistoa myös kaikilta satakuntalaisilta, joilla on Dingoon liittyviä muistoja tai mitä tahansa muistoesineitä. Fanien nostalgiannälkään tarkoitettua kirjaa kirjoittavat tuottaja Santtu Luoto sekä porilainen viestintäyrittäjä Mikko Peltola. Teoksessa on tarkoitus myös eritellä sitä, miksi Dingo 1980-luvulla sai niin suuren suosion. Dingon viemää -teoksen julkaisee Johnny Kniga.” Kirjaa ei koskaan julkaistu (vaikka se näyttää löytyvän joidenkin verkkokauppojen valikoimista merkinnällä ”loppuunmyyty”). 

Vuonna 2016 puolestaan uutisoitiin, että Pori-rockin historia tallennettaisiin kirjan kansien sisään. Tero Alangon kirjoittaman ja Johnny Knigan kustantaman kirjan nimeksi piti tulla "Tukka pystyssä katuja astelen – Pori-rock 1984–1989", mutta sitä ei koskaan ilmestynyt. Vuonna 2017 Into Kustannukselta ilmestyi Salla Nazarenkon tekemä Neumann-kirja Dingo-laivan kippari, jota en häpeäkseni ole lukenut (enkä myöskään Arno Kotron Olli Lindholm -kirjaa). Olisi siitä jokin anekdootti irronnut omaankin kirjaan. 

Muistelen itsekin lähettäneeni jollekin kustantajalle sähköpostia, että olen tekemässä kirjaa porilaisesta vaihtoehtomusasta, josko se heitä kiinnostaisi. Hyvä aihe, mutta meille tulee Dingosta jo kirja, vastattiin – vaikka kirjani fokus ei missään nimessä olisi Dingossa. Muistikuvissani kustantaja on Like, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin on ollut Johnny Kniga ja he ovat viitanneet Teron kirjaan, joka ei koskaan ilmestynyt. 

En tiedä tarkemmin, miksi ”Tukka pystyssä” ei ilmestynyt, Tero oli kuitenkin kymmenen vuotta aiemmin toimittanut Dingon kolmen CD:n boksin Kunnian päivät ja kirjoittanut siihen niin sanotut hihanuotit eli tekstit oheiskirjaan, samanlaiseen jota olimme miettineet Tomi Nordlundin kanssa. Muistan kerran jutelleeni Teron kanssa voimiemme ja aiheidemme yhdistämisestä. En tiedä, olisiko se auttanut, kumpaakaan. 

Hanke kuitenkin eli, jollain tavalla. Tutustuin 2010- ja 2020-lukujen taitteessa Porin yliopistokeskuksen väitöskirjatutkijaan Tommi Iivoseen, joka myös paini kaupungin vaihtoehtoskenen parissa, varsinkin Annankatu 6:n eli punk- ja teatteriluola Anniksen. (Kumpikaan meistä ei kunnolla muista, miten tutustuimme, se on jäänyt koronakuohunnan jalkoihin.) Olemme joka tapauksessa alkaneet puhua tietokirjan tekemisestä, ja Tommi oli varmasti ensimmäinen kontaktini, jonka kanssa asioita alkoi oikeasti tapahtua. Tuolloin vielä kävin äitini takia melko säännöllisesti Porissa, joten olemme voineet pitää palavereita, kerran ainakin istuimme juomien äärellä Beer Hunter'sissa. Tämä lienee tapahtunut alkusyksyllä 2020. 

Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet hilpeät. Hain apurahoja ainakin Koneen säätiöltä ja Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahastolta mitään saamatta (vinkki hakijoille: Suomen Kulttuurirahaston aluerahastot eivät myönnä rahoja tietokirjoihin). Sain jossain kohtaa vaimolle ja varmaan myös Tommille, että haen apurahaa vielä Journalistisen kulttuurin kehittämissäätiöstä eli JOKES:sta, ja jos sieltä ei tule, unohdan koko jutun, tällä kertaa lopullisesti. Olin kaiken aikaa tehnyt aivan helvetisti muita kirjoja eikä Pori-hankkeelle koskaan ollut aikaa. Se ei selvästikään ollut maanlaajuisesti kiinnostava projekti, ja paikallisia apurahatahoja on vähän. Porissa ei ole vuosikausiin toiminut minkäänlaista tietokirjakustantajaakaan. 

Ja sitten kävi niin, että JOKES:sta tuli rahaa! Päätös tuli joulukuussa 2020, ja käytin rahat keväällä 2021. Se oli koronan aikaa, jolloin ketään ei periaatteessa voinut haastatella (ajatus oli kuitenkin tehdä haastattelut kasvotusten), joten siitä en voinut aloittaa kirjan tekoa. Olisin voinut käyttää rahan paremminkin, mutta käytin sen kirjoittamisen ja lähdekirjallisuuden lukemisen lisäksi muutamien ihmisten sähköposti/Messenger-haastatteluun sekä Rumban ja Soundin vuosikertojen läpikäymiseen yliopiston kirjastossa. Se oli hämmentävää aikaa: lukusalia sai käyttää päivässä parin tunnin ajan niin että siellä oli yksin. Tein toista kirjaa samaan aikaan, niin kuin itselleni tyypillistä on (tällä kertaa Pulpografia Eroticaa), ja luin siihenkin liittyviä kirjoja lukusalissa. Tämä oli tietysti virhe, mutta ehkä ajattelin, että kyllä Pori-kirjalle vielä toinenkin rahoitus saadaan.

Annankatu 6 eli Annis. Kuva: Lepax/Wikipedia.

Joka tapauksessa pääsin hankkeessa viimeinkin eteenpäin! Helmikuussa 2021 olen lähettänyt Tommille sähköpostin, joka alkaa: "Tuli olo, että tätä pitää ruveta jo säätämään. Ajattelin, että voisi tehdä ainakin alustavan sisällysluettelon, joka sitten elää kirjoitusprosessin myötä." Sisällysluettelo oli seuraavanlainen: 

1. Lukijalle / Aluksi

2. Annankadun valtaus

- porilaisen rockin varhaisvaiheet (Harvest jne.)

- Pori Jazz jonkinlaisena edeltäjänä

- Pelmun perustaminen 1970-luvun lopussa

- ensimmäiset bänditouhut, linja-autoaseman konsertit (Simo tietää)

- Suistomaan soittopäivät 80-83

3. Annankadun uusi aalto-, punk- ja hc-skene

- varsinainen Pori-rock? (tätä pitää käsitellä varmaan aika lyhyesti, mutta oleellisten asioiden on tultava, samaan aikaan on Dingo ja Anniksen hc-bändit)

4. 1990-luku ja Circle

- alkuvaiheet 1980-luvun puolella (mm. Kolmas konstaapeli)

- Circlen ympärille ja perään muodostuneet bändit

- muut saman ajan ja tyylin bändit (Magyar Posse jne.)

- mites Deep Turtle? edeltää Circleä ajallisesti

5. 2000-luku: mitä bändejä

6. Lopuksi

Olemme toisin sanoen halunneet tulla nykyaikaan emmekä käsitellä vain 1970- ja 1980-luvun bändejä. Keräsimme ideoita lähteiksi, esimerkiksi porilaisia punkzinejä ja muita, ja olemme tehneet listoja oleellisista bändeistä ja levyistä, jotka pitää tuntea: Deep Turtle, Circle, Magyar Posse, Kuusumun Profeetta, Groovector, The Giant Hogweed, Eleonoora Rosenholm, Staltwart, Baby Sweetcorn ja niin edelleen. Nämä siis kaikki 90-luvulta eteenpäin. Tommi oli jo tässä vaiheessa sopinut tekevänsä Satakunnan museolle videohaastattelujen sarjaa porilaisesta erikoismusasta (ja saanut siihen oman apurahan), mikä tietysti tukisi nyt tehtävää kirjaa erinomaisesti. 

Mutta koska JOKES:n raha ei riittänyt kokonaisen kirjan tekoon (ja sitä ei ollut Tommille lainkaan), teimme lisähakemuksia tahoille, joiden arvelimme olevan myötämielisiä, kuten (uudestaan!) Kulttuurirahaston Satakunnan rahastolle. Sieltä ei tullut mitään. Samoihin aikoihin hylsyn kanssa löysin tällaisen kommentin Suomi24:stä: "Porissa on vuosien satossa ollut paljon hyviä eri bändejä jotka melkein unoutuneet [sic] suurelta yleisöltä ihan kokonaan. Jos joku kasaisi kaikista bändeistä kirjan niin varmasti 5.000-50.000 myytäisiin melko nopeasti." Tätä odotellessa... 

Koska SKR ei hellittänyt rahanyöriä, lähestyimme uudestaan Koneen säätiötä syksyllä 2021. Kone on kuitenkin niin kova luu, että tähän pistettiin pystyyn oikein työryhmä yliopistokeskuksen opettajan Rami Mähkän johdolla. Mukana oli myös porilainen populaarimusiikin tutkija Anna Peltomäki sekä kaksi porilaista muusikkoa, Aki Peltonen ja Pasi Salmi, joiden idea oli tehdä kaupunginosa-aiheisia sävellyksiä, joita voisi kuunnella paikan päällä. Minulle ja Tommille olisi tullut Koneelta kuukausipalkkaa tietokirjan tekemisestä niin että minä käsittelisin 70- ja 80-luvut ja Tommi kirjoittaisi 90-luvulta eteenpäin (ja käyttäisi tätä sitten hyödykseen väitöskirjassaan). Pidin hakemuksen asetelmia ja ideoita vähän keinotekoisina eivätkä eri osiot tuntuneet mitenkään hyötyvän toisistaan, mutta koska pelissä oli paljon, lähdin mukaan. 

Haimme Koneesta rahoitusta Porin vaihtoehtomusalle kaksi kertaa, mutta kummallakaan kerralla ei tullut mitään. Tsemppasimme toisiamme: moni hakee monta kertaa ja vasta viimeisellä kerralla tulee rahaa! No, kun kolmas kerta lähestyi vuonna 2023, kysyin Tommilta, mitä hakemukselle kuuluu. Kai se on vaan kaikilta jäänyt, Tommi vastasi. Myöhemmin SRK:n Satakunnan rahasto antoi rahaa Tommin ja muutaman muun tutkimusprojektille, joka keskittyy Pori Jazziin – tekee mieli kysyä, miksi jazz kelpaa, mutta rock ei, mutta ehkä uuden projektin hakemus oli parempi (ja joka tapauksessa kyse oli akateemisesta tutkimuksesta, jota Kulttuurirahasto yleisesti tukee, ei yleisestä tietokirjasta, jollaisia he eivät tue). Tässä vaiheessa oli tietenkin jo selvää, että Tommi ei enää olisi mukana tekemässä alkuperäisen suunnitelman mukaista kirjaa porilaisesta vaihtoehtomusasta. Samalla totesin, etten pystyisi yksinäni käsittelemään porilaisen rockin kirjoa 1990-luvulta eteenpäin, joten Circle ja muut uuden sukupolven bändit saisivat mennä läpi vain maininnoilla. 

En haluaisi kuulostaa katkeralta, mutta oma oloni hankkeen suhteen oli aivan maissa näiden käänteiden jälkeen. Olin jälleen kerran tekemässä kirjaa yksin ilman rahoitusta. Yleiset uutiset kirjamyynnin vähenemisestä ja porvarihallituksen kusipäisestä kulttuurin kurittamisesta eivät auttaneet – jossain kohtaa olin jo sitä mieltä, että antaa olla, minä vaihdan kokonaan alaa (hainkin lopulta yhtä työpaikkaa, sitä saamatta). Tämä ei johtunut tietenkään pelkästään Pori-kirjan huonosta onnesta, vaan muistakin hankkeista, jotka eivät saaneet myötätuulta. Omaa laajaa kirjaani suomalaisesta eroottisesta kirjallisuudesta eli Kiiman kutsuhuutoa tein samaan aikaan yhdellä pienehköllä apurahalla, ja jouduin turvautumaan lopulta säästöihini ja pienkustantamoni Helmivyön tuloihin saadakseni sen tehtyä. (Säästöjä ei ollut paljon, eikä niistä puhuttaessa kukaan koskaan kerro, onko niitä 2 000 vai 20 000 euroa. Helmivyöstä saatavat tulot ovat nekin aika vähäisiä.) 

Keskeinen ongelma oli se, että pelkäsin joutuvani palauttamaan JOKES:sta saamani apurahan. Yleensähän ne, jotka apurahoista valittavat ja niiden saajia vihaavat, eivät tiedä, että niiden käyttöä tarkkaillaan ja niistä pitää raportoida myöntäjälle, eikä uutta saa ennen kuin hanke on raportoitu tyydyttävästi. Ne ajat ovat ohi, jolloin rahaa vain tuli ja sitten niiden perään ei koskaan kyselty. Tulosta pitää syntyä. Saamani apuraha oli sen verran suuri, että sen palauttaminen tässä vaiheessa olisi ollut todella ongelmallista.  

Sisuunnuin kuitenkin jossain kohtaa ja päätin etsiä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä. Tässä vaiheessa olin jo valmis julkaisemaan kirjan oman Helmivyöni kautta enkä etsisi sille ulkopuolista kustantajaa. Kysyin ensiksi Porin kaupungin kulttuuriyksikön päälliköltä Jyri Träskeliniltä, onko heillä minkäänlaisia rahoitusvaihtoehtoja tällaisille hankkeille. Ei kuulemma ollut, sillä Porin kaupunki oli niinkin myöhään kuin 2021 lakkauttanut henkilökohtaiset työskentelyapurahat (eli olisi pitänyt älytä hakea sieltä jo aiemmin!). Rahoitusta voisi silti hakea rekisteröidyn yhdistyksen kautta. Olin siis yhteydessä porilaiseen kulttuuriyhdistykseen Rapajöötiin, ja tapasin sinänsä hyvässä palaverissa puheenjohtaja Una Harnettin. Selitin hankkeen ja sen nykytilan, ja toivoin, että Rapajööti voisi hakea kaupungilta rahoitusta niin että siitä lohkeaa minulle pari tonnia ja Rapajöötille jonkin verran johonkin asiaan liittyvään tapahtuman järjestämiseen. Una piti ideaa hyvänä ja vei sen eteenpäin Rapajöötin hallitukselle. Samalla kertaa tapasin Satakunnan museon intendentin Timo Nordlundin (Tomin veli sattumoisin ja musamiehiä itsekin) ja kyselin, miten museo voisi olla tällaisessa mukana, olisiko esimerkiksi jonkinlainen ennakko-osto mahdollinen. Timo lupasi palata asiaan, mutta sain häneltä joka tapauksessa kannustusta ja lähdin palaverista hyvillä mielin. 

Rapajöötistä tuli kuitenkin hylsy. Saamastani sähköpostista päättelin, että hallituksessa oli luultu kirjan olevan suurin piirtein valmis ja että hakisin rahoitusta vain sen viimeistelyyn. Kirja oli korkeintaan puolivälissä, jos sitäkään. Olin sen verran käärmeissäni, etten edes vastannut Unalle mitään, mikä oli tietenkin hyvin epäkohteliasta. Samoin kävi museon kanssa: museolla on kyllä oma kauppa, mutta se myy vain omia julkaisuja eikä heillä ole mahdollisuutta ostaa mitään kirjaa tai muutakaan tuotetta myyntiin. 

En oikein tiennyt, mitä tekisin. Valmistelin muita hankkeita, ja sain niihin apurahoja. Kävin keväällä ja alkukesällä läpi pitkän ja keskeneräisen romaanikäsikirjoitukseni (mutta en koe sitä vieläkään valmiiksi, että olisin voinut lähettää sitä kustantajille). Jossain vaiheessa asiaa pyöriteltyäni keksin, että jos teemoittelen Pori-kirjaa hiukan tarkemmin ja keksin sopivia otsikoita, jotka kertovat, ettei kyse ole varsinaisesta historiateoksesta, sen voisi julkaista pienenä matalan profiilin opuksena. Pidin tekstiä kuitenkin melko hyvänä eikä sitä tarvitsisi paljon editoida, koska pyrin kirjoittamaan aina valmista enkä tee esimerkiksi muistiinpanoja, joista ei myöhemmin saisi enää tolkkua. 

Postpunk-bändi Hexenhaus hienossa kuvassa, jota en saanut kirjaan mahtumaan. Kuva: Iro Granholm.

Elokuun alussa, kun työt jälleen alkoivat, kävin työhön käsiksi. Minulla on melko suuri apuraha toiseen kirjaan, ja päätin, että teen tämän sen avulla alta pois. Editoin tekstiä ja kirjoitin jonkin verran lisää löytämieni nettilähteiden perusteella. Kävin läpi kaksi haastattelua, jotka olin tehnyt keväällä 2021, mutta jotka olivat jääneet purkamatta apurahahylsyjen jälkeen. Varsinkin Hexenhausissa ja Psyykessä soittaneen Yki Räikkälän vastauksista tuli paljon hyvää materiaalia ja minua oikein harmitti, että ei ole mahdollisuutta tehdä laajempaa kirjaa – tietenkin mietin sitä, mutta totesin vain, että ei ole enää mitään järkeä pitkittää mahdottomaksi tai jopa kirotuksi osoittautunutta kirjaprojektia, vaan tehdä se vain valmiiksi. Huomasin kyllä, että mitä tahansa pientä yksityiskohtaa tarkistinkin joltakulta, vastauksista olisi auennut aivan oma tutkintalinjansa tai tieto oli ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa. Päätin kylmästi jättää haastattelematta monia ihmisiä, jotka olisivat voineet kertoa omia hienoja muistojaan ja täydentää jo olemassa olevaa, koska tiesin, että jos sille tielle lähden, kirja on valmis kymmenen vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Sain myös kuvia parilta ihmiseltä, Ykin lisäksi Simo Kuusiselta ja Tiina Mahlamäeltä, joista suuri kiitos. Rockkirja ei ole mitään ilman keikkakuvia. 

Tiesin, ettei kirjasta tulisi kovin pitkä, kun materiaalia oli olemassa noin 20 000 sanaa. (Normaalissa romaanissa on noin 60 000–80 000 sanaa, ja sama pätee yleisiin tietokirjoihinkin.) Päätin, että kirjoitan loppuun omat muistelmani 80-luvun lopusta ja käyttäisin niitä jonkinlaisena aasinsiltana 90-luvulla esiin nousseeseen sukupolveen, Deep Turtlen Pentti Dassumiin, Circlen Jussi Lehtisaloon ja muihin, joita tuolloin tunsin ja joiden kanssa pyörin. Tekstistä tuli varmaan liian laaja sen yleiseen kiinnostavuuteen nähden, mutta kerrankos sitä – ja varmasti mukana on tietoa, jota ei muuten olisi kukaan tallentanut. Tämänkin tekstin kohdalla kävi niin, että jos tarkistin jonkin yksityiskohdan joltakulta, niin se olisi pitänyt tarkistaa vielä toiselta tai kolmannelta, loputtomiin. Päätin luottaa omiin muistoihini, vaikka ainakin yhden valemuiston sain korjattua: Matti Laitisen Kolmannessa Konstaapelissa ei soittanut Jussi Lehtisalo, kuten olin vuosikymmenet muistanut, vaan Kimmo Ylä-Anttila. 

Kirjasta tuli lopulta 108-sivuinen, lähdeluettelon ja henkilöhakemiston kanssa. Opus ei tosiaan ole laaja, ja se on väkisinkin katkelmallinen, mutta kuten sanottu, sen alaotsikko on ”Näkökulmia 1970–1980-lukujen porilaiseen vaihtoehtorockiin”, toisin sanoen toivon, että jokainen ymmärtää, että tarkoitus ei ole tarjota kattavaa katsausta. Sanon tämän myös esipuheessa, mutta mietin kyllä, kuulostaako se oman kirjan vähättelyltä. 

Tätä kirjoittaessani en ole vielä saanut painosta kirjoja käsiini, ja se on saatavana vain verkkokaupoissa. En ole aivan varma, mitkä ovat tunteeni valmista kirjaa kohtaan. Olen iloinen, että homma on saatu päätökseen (ja olen päättänyt, etten enää koske aiheeseen, ainakaan ellei joku iske kättelyssä vähintään kymppitonnia kouraan), mutta samalla harmittaa, että homma jäi keskeneräiseksi. Kirjan vastaanotto hiukan jännittää, koska tiedän ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että häntä nyt ainakin olisi pitänyt haastatella. 

Joku olisi moneen kertaan jättänyt koko homman kesken. En tiedä, miksi jatkoin näin sinnikkäästi, vaikka koko homma vaikutti turhalta ja epäkiitolliselta. Lukijoita tuskin tulee se 5 000–50 000, mitä joku Suomi24:n kommentaattori uhosi. Minun on vain vaikea päästä eroon ideoista, jotka olen kerran jo saanut päähäni, ja saatan miettiä niitä loputtomasti. (Oletan, että tämä on yksi esimerkki kirjolla olemisesta, ja joka tapauksessa pääni sisältö on sekavasti kiehuva kattila.) Minullahan ei ole pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kuin yksi rikosromaani sekä vaimon kanssa 20 vuotta sitten tehty nuortenromaani, joka oli vähällä päästä läpi isolla kustantajalla ja joka on jo niin vanhentunut, että sen olen pystynyt unohtamaan (tosin pari siihen kirjoitettua repliikkiä elää edelleen puheenparressamme). On ehkä jonkun mielestä fuskaamista julkaista keskeneräinen kässäri oman kustantamon kautta, mutta aina voin sanoa, että teos sisältää tietoa, joka olisi muuten kadonnut. Ja ennen kaikkea: jos joku haluaa kirjoittaa porilaisen rockin historiasta laajemmin kuin vain Dingon tai Yön kautta, kirjani tarjoaa siihen hyvän lähtökohdan ja selkänojan.

Elokuvaesitelmä: Polttava aurinko / The Yellow Sky (1948)

Kävin viime keväänä Karkkilan Kino Laikassa esittelemässä länkkäriklassikon, William Wellmanin Polttavan auringon, vaikka en ollut sitä nähnyt. Olen tekemässä pidempää tekstiä toisesta aiheesta, joten julkaistaan tämä tällaisena välipalana. Elokuva oli joitain lopun ratkaisuja lukuun ottamatta oikein hyvä. 

Pankkiryöstön tehnyt roistojoukko pakenee autiomaahan, jonne ratsuväki ei uskalla seurata heitä. He onnistuvat pelastautumaan Yellow Sky -nimiseen aavekaupunkiin, jonka ainoat asukkaat ovat vanha kullankaivaja (James Barton) ja tämän lapsenlapsi ”Mike” (Anne Baxter). Tytön läsnäolo ja isoisän kulta alkavat hiertää lainsuojattomien välejä, ja yhteenotto on väistämätön.

Tässä on lähtökohta William Wellmanin elokuvalle Polttava aurinko eli The Yellow Sky vuodelta 1948. Elokuvan tuotti iso studio 20th  Century Fox ja se perustui W. R. Burnettin julkaisemattomaan romaaniin (se ilmestyi myöhemmin nimellä Stretch Dawson, 1950), josta Lamar Trotti teki käsikirjoituksen. Elokuvan ohjasi William Wellman, joka on tiukasti pysytellyt Hollywoodin kärkikolmikon John Fordin, Howard Hawksin ja John Hustonin kannoilla. Wellmania ehkä aikoinaan on pidetty pikemminkin luotettavana käsityöläisenä kuin varsinaisena auteurina, omalakisena tekijänään muiden mainittujen ohjaajien tapaan, mutta hänen arvostuksensa on säilynyt ja ehkä jopa viime vuosikymmeninä kasvanut. Wellman oli nuorena tappelija ja usein riidoissa virkavallan kanssa eikä ole ihme, että hän sittemmin kuvasi usein vastaavia hahmoja, kuten James Cagneya elokuvassa Kansakunnan vihollinen (1933). Elokuvassa on kuuluisa kohtaus, jossa Cagney survoo appelsiinin naisystävänsä naamaan. 

Ensimmäisessä maailmansodassa Wellman toimi hävittäjälentäjänä, eikä ihme, että hänen varhaiskautensa tunnetuimpia elokuvia on sotaan sijoittuva lentoelokuva Siivet eli Wings (1927). Se valmistui mykkä- ja äänielokuvan rajalla, ja on periaatteessa mykkäelokuva, jossa on äänikohtauksia. Elokuvaa tehdessä Wellman myös keksi keinoja, joilla ratkaista kuvaaminen lentävässä koneessa, ja näistä keksinnöistä tuli pysyviä ratkaisuja. 

Sitä ennen Wellman oli ohjannut lukuisia lyhyitä länkkäreitä, eikä ihme, että lännenelokuvista tuli hänen leipälajinsa pitkäksi aikaa. Hän oli kuitenkin Hollywoodille tyypillinen jokapaikanmies, joka ohjasi niin melodraamoja (ensimmäinen versio Tähti on syntynyt -tarinasta), screwball-komediaa (Ei mitään pyhää eli Nothing Sacred, 1937) ja seikkailuelokuvaa (muukalaislegioonafilmi Erämaalinnakkeen sankarit eli Beau Geste, 1939). 

Lännenelokuvaan Wellman jätti lähtemättömän jäljen vuonna 1942 elokuvallaan Kuolemantuomiopaikka eli The Ox-Bow Incident. Se perustui kirjailija Walter Van Tilburg Clarkin suomennettuunkin romaaniin Väärä tuomio ja se on väkevä kuolemantuomion vastainen lausunto, kun siinä kerrotaan syyttömistä cowboyista, jotka joutuvat väkivaltaisen väkijoukon tuomitsemaksi ja hirttämäksi. Wellmanin ja käsikirjoittaja Lamar Trottin on sanottu parantaneen tarinaa huomattavasti jättämällä pois sivuhenkilöitä sekä kirjoittamalla kaunopuheiset repliikit maanläheisemmiksi. Muita Wellmanin länkkäreitä ovat mm. Naiskaravaani eli Westward the Women (1951), jossa joukko naisia kulkee kohti Länttä, ja erikoinen Puuman jäljillä eli Track of the Cat (1954), jossa Robert Mitchum jahtaa lumisissa maisemissa puumaa. Tämäkin elokuva perustui Walter Van Tilburg Clarkin romaaniin. 

Polttava aurinko on Kuolemantuomiopaikan tapaan synkkä ja tyylitelty, ja Joe McDonaldin mustavalkoista kuvausta on erikseen kehuttu, varsinkin pimeässä saluunassa tapahtuvaa loppukohtausta. 

Tarinaan on otettu vaikutteita ja ideoita Shakespearen Myrskystä, jolloin James Bartonin esittämä kullankaivaja on kuin näytelmän saaren Prospero ja hänen poikamainen tyttärensä on Prosperon tytär Miranda. Gregory Peckin esittämä pankkirosvojen pomo olisi tässä skeemassa näytelmän Ferdinand. 

Tällaisista huolimatta elokuva toimii kuitenkin parhaiten nimenomaan kovaotteisena länkkärinä, ja vaikka sen loppua on kritisoitu epätodennäköisyydestä, elokuva on jäänyt elämään yhtenä länkkäriklassikona. Elokuva valmistui myös länkkärien huippukautena, sillä vuoden 1948 133 länkkäriensi-illan seassa olivat mm. Hawksin Punainen virta, Fordin Apassilinnake ja Pako yli aavikon, Hustonin Sierra Madren aarre. 

Polttava aurinko filmattiin uudestaan vuonna 1967 nimellä The Jackals, mutta tällä kertaa tarina oli siirretty Etelä-Afrikkaan. Kullankaivajaa tässä versiossa esittää Vincent Price, joka ehkä tuokin tarinaan shakespearelaista mysteeriä ja hulluutta. Tätä elokuvaa ei ilmeisesti ole nähty Suomessa. 

Kiiman kutsuhuuto, eli miten päädyin kirjoittamaan kirjan suomalaisesta pornografiasta

Olen aina ollut kiinnostunut kirjoitetusta erotiikasta ja pornografiasta. Kaverini väitti aikoinaan, että olisin löytänyt Herra Jackin ihmeellisen huoneen jo ala-asteikäisenä Pormestarinluodon sivukirjaston hyllystä, mutta itse sanon, että se tapahtui vasta yläasteella. Olin siinä vaiheessa jo vanha tekijä, ja uuden materiaalin löytäminen omien mielikuvien lisäksi oli tietysti hyvin jännittävää ja hauskaa. Jo tuossa vaiheessa, noin 15-vuotiaana, kolusin divareita ja kirpputoreja, ja aloin kerätä itselleni pornografiakokoelmaa - mutta vain kirjallista, kuten Gummeruksen Erotica-sarjaa. Pornolehtiä en ole koskaan kerännyt eikä minulla ole niihin sellaista elimellistä suhdetta kuin monilla ikäisilläni ja minua vanhemmilla miehillä.* 

Jossain vaiheessa kiinnostus erotiikkaan muuttui jo enemmän työksi eikä vain puuhasteluksi. Olen kirjoittanut kirjallisesta erotiikasta ja pornografiasta itse asiassa jo useita kirjoja: Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa tehdyt Erotican (alaotsikko: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa) sekä Erotiikan taitajia (Avaimen eli entisen BTJ Kirjastopalvelun julkaisema hakuteos) ja amerikkalaista kioskikirjallista pornoa luotaavan Pulpografia Erotican. Jossain Instagram-arvostelussa moitittiin Erotiikan taitajien lähtökohtaa, jossa keski-ikäiset setämiehet kirjoittavat pornosta, mutta jokainen, joka lukee kirjat, tajuaa, että olemme avarakatseisempia kuin tavallinen setämies. 

Olen myös itse kirjoittanut pornoa: liian pitkän ja kokeellisen novellin, jota Hustler ei julkaissut (!), sekä neljän omakustanteena ilmestyneen romaanin sarjan salanimellä Mikael X. Messi: Lausteen himokämppä, Mynämäen motellin munamällit, Runkkuloma Rivieralla ja Varissuon varvimestarit (eli ns. Varsinais-Suomi-kvartetti). Näitä täydensi Mikael X. Messin isoisän Sigfrid X. Messin kirjoittamaksi väitetty paljastusromaani Karjalan kalmonhässijät, joka sijoittuu Itä-Karjalan keskitysleireille sodan aikaan. Kirjoilla on vähintään pientä kulttimainetta. Lisäksi olen koonnut kaksi eroottista antologiaa: vanhoista lehtinovelleista koostuvan Asentoja (Turbator 2007) ja sadomasokistisia novelleja keräävän Tuskan ja hurmion (Turbator 2012). 

Mutta tuntui, että jotain minulla vielä olisi annettavana tästä lajityypistä. Olen viime aikoina tehnyt kirjasarjaa suomalaisen kirjallisuuden lajityypeistä: vuonna 2016 ilmestyi länkkäreitä käsittelevä Wild West Finland, 2020 kauhua käsittelevä Kuoleman usvaa ja pimeyttä ja viimein tämän vuoden kesäkuussa Kiiman kutsuhuuto, jossa käyn läpi suomalaisen kirjallisuuden erotiikkaa ja pornografiaa aina 1600-luvulta saakka tähän päivään (ensimmäinen mainittu kirja on siis Gustaf Filip Creutzin Atis ja Camilla; kansanrunoutta en käsittele). Kirja oli alun perin vitsi, jota heittelin, kun olin saanut Kuoleman usvaa -kirjan valmiiksi - saatoin Facebookissa sanoa, että seuraavaksi sitten suomalaista pornoa. Olisi pitänyt jo silloin tajuta, että vitsi muuttuu todeksi - varsinkin kun aiheesta ei ollut minkäänlaista kokoavaa kirjaa. Se oli siis suorastaan pakko tehdä. Sain hommaan Suomen tietokirjailijoilta kohtuullisen apurahan (mutta se jäi ainoaksi; en ole varma, montaako hain, mutta ainakaan ne eivät tärpänneet), ja ryhdyin hommaan. 

Minulla oli tietysti aiheesta jo erilaisia tekstejä eri lähteissä. Eroticaa ja Erotiikan taitajia tehdessäni olin jo käynyt läpi joitain suomalaisia eroottisia tekstejä. Eroticassa on esimerkiksi artikkeli suomalaisten pornolehtien lukijankirjeistä. Olin kirjoittanut aiheesta mielestäni todella viihdyttävän pidemmän tekstin, jonka olin julkaissut omakustanteisessa Pulp-lehdessäni, ja Eroticassa on siitä lyhennetty versio. Pidempi versio on mukana myös Sotaa, sutinaa, seikkailuja -kirjassa, johon olin koonnut suomalaista käyttökirjallisuutta käsitteleviä tekstejäni. Lisäksi Asennoissa ja Tuskassa ja hurmiossa oli alku- tai jälkisanat. Jotain olin kirjoittanut blogiin tai jopa Facebookiin, jossa olin julkaissut joitain arvosteluja suomalaisista seksikirjoista. Kokosin ensiksi kaikki nämä tekstit yhteen, ja rupesin niiden ympärille kokoamaan laajempaa tarinaa.** 

Tapa tehdä kirjaa näin oli kuitenkin raskas, kun vanhat tekstit eivät välttämättä enää vastanneet omaa näkemystäni tai niistä löytyi korjattavaa, ja lisäksi niistä tuli tekstiin toistoa, jota oli vaikea saada editoitua pois. Oli myös vaikea saada vanhoja tekstejä jäännöksettömästi sopimaan kirjan kronologiaan ja temaattiseen järjestykseen. En silti osaa sanoa, olisinko pystynyt kirjoittamaan kokonaista kirjaa täysin puhtaalta pöydältä (ja ylipäätään uskon, että kukaan ei tee kirjaa aiheesta, josta ei olisi jo jotain kirjoittanut). 

Mutta jotenkin siitä silti selvisin. Kun ei ollut kuin yksi apuraha, kirjoitin kirjan aika nopeasti: aloitin kokoamis- ja kirjoitustyön keväällä 2023, ja kesäloman jälkeen kävin toden teolla kirjan kimppuun (muistaakseni luin kesällä aika paljon kotimaista erotiikkaa). Käsikirjoituksen jätin jo tammikuun lopussa. Syksy -23 oli vähän stressaavaa aikaa ja käytin paljon unilääkettä, mutta toivottavasti se ei kirjassa näy. (Uniongelmat ratkesivat vasta myöhemmin, kun siirryin nukkumaan yksin toiseen huoneeseen.)

Alun perin tarkoitukseni oli käsitellä vain selkeästi kiihottamistarkoituksessa kirjoitettua ja julkaistua kirjallisuutta eli käytännössä pornografiaa, ja minulla oli valmiina jonkinlainen listaus käsiteltävistä teoksista. Olin ajatellut aiheen varhaisvuodet käsitellä parilla sivulla muutaman sitaatin avulla, käytännössä vain mainitsemalla muutaman teoksen. Aikajanan oli tarkoitus mennä suunnilleen näin: 

- 1910- ja 1920-lukujen ensimmäiset kokeilut (Minervan eroottinen sarja, jossa pari suomalaista kirjaa)

- 1930-luvun lukemistolehtien erotiikka (Meidän kesken ja Kiki)

- 1960-luvun ensimmäiset, Ruotsissa painetut suomenkieliset seksipokkarit, ja uuden kirjallisuuden eroottiset kuvaukset, mukaan lukien ensimmäiset varsinaiset seksikirjat (antologia Rakastaa ja muutamia muita)

- seksilehtien historiaa Jallusta ja Kallesta 1950-1960-luvuilta alkaen

- 1970-luvun seksipokkarit, joissa jonkin verran suomalaisia kirjoja, sekä pornolehtien lukijankirjeistä koostetut teokset plus 1970-luvun vaihe, jossa kirjailijat kirjoittivat omalla nimellään pornolehtien novelleja

- 1980-1990-lukujen kokeellinen erotiikka ja 2000-luvun feministinen posterotiikka

Mutta jossain vaiheessa tajusin, että kaunokirjallista erotiikkaa ja pornografiaa ei voi erottaa näin kategorisesti toisistaan, varsinkin kun luin Armas Niemisen klassikkotutkimuksen Taistelu sukupuolimoraalista (1951), joka iästään huolimatta vaikutti edelleen relevantilta. Niemisen kirja vaikutti omaan teokseeni niin, että minun oli pakko käsitellä laajemmin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisuutta, jossa otettiin monin tavoin kantaa yhteen ajan suurista kysymyksistä eli prostituutioon. Ylipäätään avioliitosta käytiin tuolloin laajaa keskustelua, jossa radikaaleimmat ehdottivat jopa porvarillisen avioliiton lakkauttamista - kirjoitin lopulta oman alaluvun varhaisen työväenliikkeen erootikoista, kuten A. F. Tannerista ("pymppyteoreetikko", kuten hän itse kertoo häntä haukutun), joista jotkut jopa ehdottivat - nykyistä termiä käyttääkseni - polyamorisia avioliittomalleja. Myös ruotsinkielisessä kirjallisuudessa ilmestyi tuolloin hyvinkin radikaaleja tekstejä, joita tosin omassa teoksessani lähinnä luonnehdin tutkimuskirjallisuuden pohjalta. 

Näiden tekstien mukaanotto taas vahvisti sen, että mukana on myös uudempaa seksiä käsittelevää tietokirjallisuutta, myös hämäriä ohjekirjoja ja oppaita. Kaikkea tältäkään alalta en kuitenkaan käsittele, en esimerkiksi jaksanut käydä läpi Osmo Kontulan laajaa tuotantoa, vaikka siitä olisi voinutkin irrota kiinnostavia analyyseja muuttuvista tavoista suhtautua seksuaalisuuteen. 

Toisin sanoen jouduin ottamaan mukaan ison määrän kaikenlaista kaunokirjallisuutta, jossa eroottiset tunteet näyttelevät suurta osaa: Juhani Ahon teoksia, Volter Kilpeä, Johannes Linnankoskea, Ain'Elisabeth Pennasta, Aarne Orjatsaloa, Irmari Rantamalaa... Ruotsinkieliseltä puolelta teoksessa vilahtavat ainakin Rolf Lagerborg ja Adolf Paul, joka kirjoitti ensimmäisen fiktiivisen proosatekstin Jack the Ripperistä. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta piti nostaa vielä kaikenlaisia teoksia, joita en ollut alun perin ajatellut käsitellä. Ylipäätään teoksestani tuli korkeakirjallisempi kuin alun perin piti, mutta se oli varmasti vain hyvä, sillä pelkkää matalamielistä pornografiaa käsittelevä teos jäisi vähemmälle käytölle kuin koko alaa käsittelevä. Tietenkään noissa luettelemissani sata vuotta vanhoissa kirjoissa ei ollut eksplisiittisiä seksikohtauksia eikä mikään ajan suomalainen kirja muistuta viktoriaanisen kauden klassikkoja, kuten vaikkapa Herra Jackin ihmeellistä huonetta. 

Ongelmaksi vain muodostui se, että erotiikka ja pornografia ovat sillä tavalla epäitsenäisiä genrejä, että mikä tahansa kirja voi olla erotiikkaa tai pornografiaa. Luulen tai itse asiassa tiedän, että en missään nimessä käsittele tai edes mainitse kaikkia suomalaisia teoksia, jotka sisältävät erotiikkaa enemmänkin kuin mausteeksi. Toisaalta joillekin erotiikkaa ei tarvitse olla edes kovin paljon, jotta heille teos nousee erotiikan asteelle - minulle esimerkiksi suositeltiin Hannu Ahon Saaraa ja sanottiin, että se pitäisi ottaa mukaan. Luin kirjaa puoliväliin enkä löytänyt yhtään varsinaista eroottista kohtausta. Kirjan kuvaukset 1970-luvun Tampereelta olivat eläviä ja kiinnostavia, mutta jätin teoksen sitten lopulta käsittelemättä.

Vastaavia tapauksia oli muitakin, esimerkiksi Harri Sirolan maineeltaan rajussa Abiturientissa oli lopulta yllättävän vähän seksiä ja erotiikkaa, mutta Sirola on kuitenkin mukana teoksessa, sillä hän kirjoitti myös pornolehtien novelleja. Kirjassani käsittelen hänen Harriet Sirola -nimellä kirjoittamaansa juttua, jossa nainen pukeutuu joulupukiksi ja lähtee härnäämään perheitä jouluaattona. Tiedän, että Sirola teki muitakin pornonovelleja lehtiin, mutta tämä oli ainoa, jonka ehdin tätä tarkoitusta varten löytää. Myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoase oli teos (en ollut sitä aiemmin lukenut), josta olisin odottanut löytäväni enemmän erotiikkaa, mutta käsittelen sitä joka tapauksessa. Itse asiassa monet 1980-luvun teokset, joilla on jotenkin kihelmöivä maine, olivat yllättävän vähäseksisiä - tässä on ilmeisesti kyse juppivuosikymmenen erotiikkaa suitsivasta moralismista. Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä on 80-luvun kirja, mutta mentaliteetiltaan osittain enemmän vapaamielisemmän 70-luvun kirja. (Tosin siinä syytetään 70-lukulaisia ahdasmielisyydestä - historia on ristiriitaista!) 

Viattomamman ajan Kalle amerikkalaisine pin up -kansineen.

Kirjassani käsittelen siis myös pornolehtiä. Näiden kohdalla aika loppui minulta pahasti kesken, ja ehdin käydä läpi säännönmukaisesti vain paria lehteä enkä minkään kohdalla kaikkia vuosikertoja. Tämä varmasti näkyy kirjassa sisällön epätasapainoisuutena - miksi Jallun ja Kallen varhaisvuosia käsitellään niin tarkkaan, mutta 1980- ja 1990-lukujen vuosikertoja ei? En myöskään kokenut, että minulla olisi ollut resursseja jo poistaa, lyhentää tai muuten muokata jo kirjoittamaani materiaalia (kirjoitan tekstin aina suoraan "valmiiksi", en tee esimerkiksi muistiinpanoja, joita sitten muokkaisin), koska sen läpikäymiseen olisi kulunut useita päiviä, ja deadline nakutti takaraivossa. Onneksi sain ratkaisevassa kohdassa isältäni kaksi kassillista 1980- ja 1990-lukujen pornolehtiä, jotka läpikäymällä sain mielestäni riittävän kuvan lehtien sisällöstä, esimerkiksi Juhani Salomaan päätoimittamista Kalleista, jotka olivat kuin härskiä Pahkasikaa. Kävin kyllä läpi Erotiikan Maailman 90-luvun vuosikertoja, kun etsin Riku Korhosen novellia - tässä kohtaa pääsin vertaamaan julkaistua tekstiä myös Rikun lähettämään alkuperäiskäsikirjoitukseen. Voitte uskoa, että pornolehtien lukeminen yliopiston kirjaston lukusalissa ei ole aivan helppoa: pelkäsin koko ajan joutuvani Jodeliin "jonain vanhana äijänä, joka lukee pornoa yliopistolla". (Tosin kukaan ei ole ainakaan raportoinut tällaisesta.)  

Oli miten oli, Kiiman kutsuhuuto on varmasti ainoa kirja nyt ja koskaan, jossa käsitellään edes tällä tarkkuudella Juha Watt Vainion, Martti Huuhaa Innasen, Jorma Ojaharjun, Hans Selon ja kumppanien 70-luvulla kirjoittamia seksinovelleja. Esimerkiksi Vainion elämäkerrassa ne ohitetaan hyvin ylimalkaisesti. (Tosin tätä kirjoittaessani tajuan, etten tullut tarkistaneeksi Arto Leivon kirjoittamaa Ojaharjun elämäkertaa, joka ilmestyi viime vuoden puolella, mutta pahaa pelkään, ettei sielläkään asiasta puhuta.) 

Meidän kesken -lehden hienoa kuvitusta, tekijänä nimimerkki Walker.

Käsittelen myös 1930-luvun harvoja miestenlehdiksi laskettavia lukemistolehtiä, joissa on pääasiassa novelleja ja jatkokertomuksia. Näitä olivat Suomessa Hehku (jonka ilmestyminen lopetettiin viranomaisten päätöksellä), Meidän kesken ja Kiki. Näistä eniten erotiikkaa oli ehkä kerran tai kaksi ilmestyneessä Hehkussa (Kansalliskirjastossa ei ole ensimmäiseksi ilmestynyttä numeroa, joten sen olemassaolo ei ole täysin varma) ja Miesten kesken -lehdessä. Kävin läpi digitoidut Miesten kesken -lehdet ja kirjoitin niiden novelleista ja joistain artikkeleista pari sivua mielestäni aivan käypää materiaalia tyypittelemällä tarinoita, niiden kirjoittajia ja teemoja. Jokaisen kohdalla jouduin toteamaan, että tekstit on julkaistu salanimillä, joiden takana olevaa todellista ihmistä ei tiedetä. 

Kirjan vedosvaiheessa paljastui kuitenkin, että novellit eivät ole suomalaisia alkuperältään, vaan peräisin ruotsalaisesta emolehdestä Parisienista, jonka materiaalit vain lokalisoitiin suomalaiseksi. Itse lehdistä tämä ei käynyt millään tavalla ilmi. Sain ujutettua tekstiin vielä maininnan tästä ja toteamuksen, että novellit ovat mahdollisesti käännöksiä. Myöhemmin on käynyt ilmi, että näin tosiaan on, mutta kirjaa en pysty enää muuttamaan. (Kansalliskirjaston työntekijä Marko Jussila on vapaa-ajallaan käynyt lehtien sisällysluetteloita läpi ja listannut kaikki käännökset ja niiden alkuperäiset nimet tekijöineen, mutta en tiedä, aikooko hän julkaista löydöksiään laajemmin - nyt ne on tietääkseni julkaistu vain kioskikirjallisuuteen keskittyvässä Pulpetti-ryhmässä.) 

Meidän kesken -lehden novellit eivät ole ainoa esimerkki tällaisesta Suomeen lokalisoidusta erotiikasta tai pornografiasta, sillä monet 1970-luvun loppupuolella ilmestyneet seksipokkarit paljastuivat tarkemmassa tarkastelussa amerikkalaisiksi, joiden henkilöiden nimet vain on muutettu suomalaisiksi ja muutamat harvat paikat on nimetty suomalaisittain (yhdessä kirjassa käydään esimerkiksi Yyterissä). Mitään varsinaista miljöökuvausta noissa kirjoissa ei juuri ole, mutta monissa aiheet tai pienet sivujuonet paljastavat ne amerikkalaisiksi - yhdessä kirjassa esimerkiksi puhuttiin poliisin valinnasta vaaleissa, mikä selvästi tarkoittaa sheriffinvaaleja. Käsittelen näitä kirjoja kuitenkin melko laajasti, sillä voi sanoa, että ne on otettu osaksi suomalaista kirjallisuutta ja kulttuuria - samalla tavalla kuin vaikkapa Siviä Heinämaan Risto Roopenpoika on Robinson Crusoen suomalainen mukaelma tai J. F. Lagervallin Ruunulinna on kalevalamittaan kirjoitettu mukaelma Macbethista. Tosin tässäkin kohtaa kävi niin että olin jo kirjoittanut muutamasta teoksesta pitkällisesti, kun tajusin, miksi ne eivät tunnu täysin suomalaisilta, enkä keksinyt järkevää tapaa poistaa tekstiä. 

Millaista suomalainen erotiikka sitten on? Ainakaan se ei ole kovin aistillista. Monissa suomalaisissa eroottisissa kirjoissa on outoa ronskia huumoria, joka tekee ne samaan aikaan kiehtoviksi ja luotaantyöntäviksi. Varsinkin monet 1970-luvun seksipokkarit ovat tällaisia, kuten vaikkapa nimettömän kirjoittajan Piiskaa pepulle, jonka keskeisessä juonikuviossa yritetään löytää keino kasvattaa yhden päähenkilön kyrpää ja saada hänelle sänkykumppani. Kirjaa lukiessaan tulee fyysisesti vähän huono olo eikä ainakaan tee mieli vetää käteen. (Ehkä kyse onkin jonkinlaisesta antipornosta..?) Myös huono huumori ja liiallinen sanailu (mielestäni suomalaisen kirjallisuuden helmasyntejä kummatkin) kukkivat kammottavalla tavalla. Toistelen usein mielessäni Toivo Talvisalon (legendaarisen asunnottomuuskirjan Ankaran kadun kirjoittajan) seksipokkaria Vankikarkurin naiset (1980), jossa nainen sanoo miehelle: "Irstaillaan saatanasti kuule Tapani." Repliikissä yhdistyy hämmentävällä tavalla Suomi-Filmi-tyylin tekoreippaus ja vanhanaikaisuus roisiin vapaamielisyyteen. Talvisalon kirjassa ja hänen kirjoittamissaan (mahdollisesti autofiktiivisissä) seksinovelleissa harrastetaan ryhmäseksiä ja kiihotutaan ulosteista, ja Talvisalo onkin holtittomasta tyylistään huolimatta kiinnostavimpia kotimaisia pornografejamme. 

Samanlaista sanailua on myös monissa pornolehtien lukijankirjeissä, jotka mainitsin jo aiemmin. Pornolehtiä selatessani löysin yhden, jossa mies väitti viettäneensä aikaa Lapin-mökissä, pyydystäneensä suden ja panneensa sitä ennen päästämistään vapaaksi. Kauemmas jolkotettuaan susi kääntyy vielä katsomaan taakseen ja mies miettii, olisiko susi vielä kerran halunnut kuksaista. Muutenkin hyvin erikoinen härski ja räävitön kekseliäisyys elää näissä lukijankirjeissä, joista toivoisin, että joku vielä äityisi tekemään kunnollisen selvityksen - oma otokseni keskittyi niistä koottuihin pokkareihin (joiden sisällössä on jonkin verran eroa lehdissä julkaistuihin) sekä satunnaisesti valittuihin lehtiin. (Itse en usko aiheeseen enää tämän jälkeen palaavani. Koen enemmänkin raivaavani tietä erikoistuneemmille tutkijoille.)

Toki meillä on omat aarteemme: Eino Leinon Seikkailijatar (Suomen oma Venus turkiksissa), tulenkantajien runous, Martti Laineen (myöh. Larni) raju Kuilu, Veikko Ennalan pokkarit, Eeva Kilven Tamara, Aila Meriluodon Peter-Peter, Hymy-lehden seksinovellien sarja 70-luvun puolivälissä (Hannu Salaman "Sovinistisika" ja Kaari Utrion "Naisen kosto" ovat sarjassa ylittämättömiä), Pentti Holapan Ystävän muotokuva, Ritva Ruotsalaisen (myöh. Gerry Ilvesheimo) postmodernistinen Pandora, Artemis Kelosaaren Omenatarha, Anu Kaajan Katie-Kate, Niko Hallikaisen Kanjoni ja niin edelleen. Omat ongelmansa monissa näistäkin kirjoissa on, joko erotiikkana tai proosateoksena. Käsittelen kirjassa myös homoeroottista kirjallisuutta, vaikka sitä on Suomessa tehty vähän, mutta löysin kiinnostavia tekstejä esimerkiksi Seta-lehdestä ja varsinkin varhaisesta Ihminen ja yhteiskunta -julkaisusta, jota myytiin melkein salaa. Ossi Ojalan unohdettujen romaanien esiinnostaminen toivottavasti parantaa asemiani Taivaan portilla. 

Aiheesta olisi paljon kerrottavaa, mutta riittää, kun totean: tarkemmin kaikesta tästä kerron Kiiman kutsuhuudossa, jota saa mistä tahansa hyvin varustetusta verkkokaupasta. Aika on sellainen, että kirjaa on varmasti turha etsiskellä varsinaisista kirjakaupoista, ellei sitten jossain Rosebudin kaltaisessa itsenäisessä kaupassa sitä ole.  

* Minulla oli samoihin aikoihin jostain saatu nippu lähinnä 80-luvun Playboyta, mutta jossain mielenhäiriössä vein ne divariin. Opiskeluaikani alussa ostin ensimmäisen seksilehteni R-kioskilta, mutta sekin oli aika pehmoa pornoa edustava Playboyn tyttöekstra, jossa siis ei ollut minkäänlaisia artikkeleita. Muistan vieläkin, kuinka paljon minua jännitti sitä ostaa. Tätäkään lehteä minulla ei enää ole, vaikka siinä oli hieno kuva Kata Kärkkäisestä vesiputouksessa.

** Tässä kohtaa joku voi sanoa, että tällainen on itseplagiointia, mutta käytännössä olen suuren osan noista teksteistä kirjoittanut uudestaan, kun korjattavaa ja lisättävää on ollut paljon. Jotkut tekstit ovat tosin uudessa kirjassa lähes sellaisenaan, mutta mainitsen myös esipuheessa, että olen käyttänyt vanhoja tekstejäni uudessa kirjassa. Ei tuntunut mahdolliselta tai järkevältä, että olisin lukenut uudestaan kaikki pornolehtien lukijakirjeitä sisältävät kokoelmat, eikä myöskään tullut mieleeni, että niistä olisi voinut irrota uusia tutkimustuloksia.