perjantaina, maaliskuuta 27, 2020

Epidemiat suomalaisessa kirjallisuudessa, lähinnä kauhu-

Käsittelen epidemioita koskevaa kirjallisuutta jonkin verran tuoreessa teoksessani Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka kertoo suomalaisen kauhukirjallisuuden historian. Epidemiakirjallisuus on Suomessa vähäistä (jos on joitain enemmän valtavirtakirjallisuuden piiriin kuuluvia esimerkkejä, kuulen niistä mielelläni vaikka kommentissa), mutta joitain esimerkkejä löytyy – valitettavasti kaikki eivät ole kirjallisesti kovin kohottavia.

Usein kauhukirjallisuus ja epidemiat kohtaavat zombifiktiossa. Zombiapokalypsi, tilanne jossa ihmiskunnasta valtaosa on muuttunut lihaa ja aivoja jahtaaviksi eläviksi kuolleiksi, on tuttu esimerkiksi George Romeron elokuvista ja The Walking Dead -sarjasta, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa sitä on kuvattu vain vähän. Keksin kolme esimerkkiä, joista yksi ei varsinaisesti ole zombiaiheinen, mutta muistuttaa sellaista jonkin verran.

Ensimmäinen on tietenkin kymmenisen vuotta sitten toimittamani pieni antologia Tuhansien zombien maa, jonka Turbator julkaisi pienikokoisena pokkarina. Siinä on kymmenisen tarinaa, joissa tavataan eläviä kuolleita, muistettavimmin ehkä Tuomas Salorannan "Äidin talo" -tarinassa ja Miina Supisen lyhyessä armeijakuvauksessa "Miten se ihmisen tappaa". Myös Petri Salinin hirtehinen "Elävien kuolleiden aamupäivä" sijoittuu armeijaympäristöön ja on itse asiassa hyvinkin ajankohtainen, kun Uusimaa on suljettu. Tulee itse asiassa tätä kirjoittaessani tätä mieleen, että kirjasta voisi tehdä jopa uusintapainoksen... En ole aivan varma, koska en ole kirjaa lukenut hetkeen, mutta todennäköisesti kaikissa tarinoissa zombiapokalypsin takana ei ole epidemia.

Ainoa suomalainen zombiromaani – valitettavasti – on tamperelaisen Jukka Niemisen Zombivyöhyke (2012). Nieminen on välillä ilmoittanut olevansa parasta, mitä suomalaiselle kauhulle on tapahtunut, mutta aivan tästä ei ole Zombivyöhykkeessä kuitenkaan kyse. Nolostuttavan huonosti kirjoitetussa kirjassa on samantyyppisiä ajatuksia kuin Walking Deadissa: joukko eloonjääneitä yrittää selviytyä zombien valtaamassa Suomessa ja päättää lähteä Tampereen takaa Teiskosta Poriin päästäkseen veneellä Ruotsiin. Ote Niemisen proosasta: "Voi olla että joudumme juoksemaan välillä henkemme edestä, joka on jopa todennäköistä, joten pystymmekö juoksemaan zombeja pakoon rinkat selässä. Tahdomme tai emme, meidän on kuljettava kevyesti joka tarkoittaa ruoan hankkimista matkalla. Tämä taas tarkoittaa retkiä taajamiin, olkoonkin että siinä on riskinsä."

Zombiromaania lähestyy Harri Hietikon Pandemian jälkeen (2018), jonka julkaisi kouvolalainen Reuna. Siinä  ei nähdä varsinaisia zombeja, mutta sen kuva maailmasta muistuttaa nimenomaan zombiapokalypsia. Hietikon romaanissa influenssan kaltainen virus on tuhonnut 90 prosenttia maapallon väestöstä ja lopusta osalla on shamaanimaisia kykyjä. Hietikko keskittyy toiminnalliseen kuvaukseen eri heimojen välisistä sodista.

Epidemiaa kuvaa myös Tuomo Jäntin toinen romaani Verso (2017), jossa ihmiset alkavat kasvaa heinää ja lehtiä. Vaikka mainitsen kirjan teoksessani, en sitä kuitenkaan ehtinyt lukemaan, joten en kommentoi sitä tämän enempää. Jäntin esikoisteos Talven hallava hevonen (2015) oli tosin pettymys kiehtovasta alustaan huolimatta.

Ystäväni ja kollegani naureskeli, että usealla suomalaisessa kirjailijalla on jo "Koronapäiväkirjat" tekeillä, joillain parikin. Ehkä joku jo valmistelee keskeistä suomalaista zombiromaania. Mene ja tiedä, mutta olisi korkea aika tuoda Suomi sivistysmaiden keskuuteen!

maanantaina, maaliskuuta 23, 2020

Pari Conan Doyle -väärennöstä

Hiukan luettavaa koronaviruksen saartamille: pikku juttu, joka ilmestyi Ruumiin kulttuurissa kymmenisen vuotta sitten. Sittemminhän Reijo Valta on oman mikrokustantamonsa kautta julkaissut uusintoina joitain saksalaisia Holmes-tarinoita. Sen sijaan verenimijäkirjaan en ole saanut minkäänlaista selkoa; olen näemmä aiheesta kirjoittanut aiemminkin täällä, toisessa blogissa.

Saksalainen Holmes ja väärennetty Conan Doyle

Suomenkielisen rikoskirjallisuuden bibliografisteja on pitkään hämännyt kaksi kirjaa, jotka ovat täällä ilmestyneet Arthur Conan Doylen nimellä, mutta joille ei löydy vastinetta salapoliisikirjallisuuden mestarin tuotannosta.
Porilaisen Otto Andersinin kustannusliikkeen vuonna 1918 julkaisema Aatelinen varas on 68-sivuinen vihkonen, joka tuntuu oudolta jo heti kättelyssä. Sherlock Holmes saa kaksi kirjettä, jotka on kirjoitettu eri käsialoilla. Toisessa lähetetään terveisiä metsästysjuhlista Kettrenbow-nimisessä paikassa ja toisessa lukee vain ”Auttakaa minua!” Holmes ei olisi Holmes, jos hän ei välittömästi tunnistaisi, että kirjeet on eri käsialoista riippumatta kirjoittanut yksi ja sama ihminen. Selitys: englantilaisen yläluokan ihmiset osaavat kirjoittaa yhtä hyvin kummallakin kädellä.
Tämän jälkeen Holmesin luokse tulee eräs Charley Friller, joka sanoo keräilevänsä timantteja. Hänen ongelmansa on, että hän on viime aikoina löytänyt timantteja paikoista, joihin hän ei niitä ole laittanut.
Aatelinen varas on absurdi tarina, jonka tunnistaa nopeasti väärennetyksi. Holmesin päättelykyky on pahassa ruosteessa tai hän on ottanut normaalia suuremman annoksen kokaiinia.
Selvin syy, jonka takia tarina ei voi olla aito ja alkuperäinen, on se, että Watsonin tilalla on tyyppi nimeltä Harry Taxon (Watsonia ei tarinassa nähdä lainkaan). Taxon on Holmesin oppilas ja haluaa tulla yhtä suureksi etsiväksi kuin tämäkin. Taxon on tietysti fiksumpi kuin Watson ja auttaa Holmesia Aatelisessa varkaassa ratkaisemaan rikoksen.
Holmeskin on erilainen. Hänellä on Conan Doylen sankarista poiketen erilaisia teknisiä keksintöjä – hän esimerkiksi näkee peililaitteestaan, kuka on ovella.
Aatelisen varkaan ovat todennäköisesti kirjoittaneet saksalaiset herrat nimeltä Kurt Matull ja Theo Blankensee. Tarinat ilmestyivät alun perin Detektiv Sherlock Holmes -lehdessä vuosina 1907—1911. Harry Taxon sai lopulta oman lehtensäkin, nimeltä Harry Taxon und sein Meister, joka ilmestyi vuosina 1908—1909.
Taxon–tarinat olivat suosittuja muuallakin Euroopassa ja niistä ilmestyi kirjan mittainen kokoelma Memorias Intimas del Rey de los Detectives Espanjassa. Tästä kirjasta Anthony Boucher valitsi ja käänsi tarinan ”Jack El Destripator”. Ellery Queen’s Mystery Magazinessa ilmestyneessä tarinassa Holmes ja Taxon ottavat kiinni Viiltäjä-Jackin, joka on ehtinyt jo 37 uhriin asti. Tarina ilmestyi uudestaan vuonna 1953 Allan Barnardin toimittamassa Viiltäjä-Jack -kokoelmassa The Harlot Killer.
Matullin ja Blankenseen toinen suosittu sankari oli Lord Lister, joka tunnettiin myös nimellä Raffles. Kirjoittajakaksikko oli siis nyysinyt tämänkin hahmon toiselta kirjoittajalta (brittiläiseltä E. W. Hornungilta), mutta Lord Lister vaihtoi nopeasti nimensä ja hänestä tuli John W. Sinclair.
Aatelisen varkaan alkuperä sentään nettiaikana löytyy helposti, mutta vaikeampi, ellei suorastaan mahdoton tapaus on Verenimijän uhri. Kirja ilmestyi suomenkielisenä Michiganissa kahdessa osassa vuosina 1906—1907 ja on Suomessa äärimmäisen harvinainen. Kannessa ja nimiösivulla lukee selvästi Arthur Conan Doyle.
Conan Doylen keräilijät voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska suurella varmuudella se ei ole Conan Doylen kirjoittama.
Kirjan päähenkilö on paroni Luc de Kerjean, joka järjestelee salaliittoa kuningas Ludvig XV:tä vastaan. Tapahtuma-aika on 1770-luku, ja tarinan ”verenimijällä” tarkoitetaan salaperäistä Punaisen talon keisarinnaa. Historiallisen salaliittoseikkailun lajityyppiä Conan Doyle ei missään vaiheessa kokeillut ja romaani muistuttaakin enemmän Alexandre Dumasin tai tämän jäljittelijöiden, vaikkapa Ponson du Terrailin, teoksia.
On tietysti mahdollista, että Verenimijän uhri on kirja, jota Conan Doyle ei saanut myydyksi kuin amerikansuomalaiselle kustantamolle, mutta aika epätodennäköiseltä sekin kuulostaa.

Aatelinen varas: Sherlock Holmes'in salapoliisiseikkailuja. Otto Andersin: Pori 1918.
Verenimijän uhri. Osa 1. Kaleva: Michigan 1906. Osa 2. Kaleva: Michigan 1907.

tiistaina, maaliskuuta 10, 2020

Eino Ruutsalo lyhytelokuvien tekijänä

Eino Ruutsalo
Jotain sisältöä tännekin pitkästä aikaa! Suomalaisen elokuvan festivaali, jonka taiteellinen johtaja olen, järjestetään Turussa 29:nnen kerran tulevan huhtikuun alussa, ja yksi festivaalin teemoista on Eino Ruutsalon tuotanto. Ruutsalo on itseäni kiehtonut jo pitkään, hänen kokeellisia, osin abstrakteja elokuviaan voisin katsoa loputtomiin. Ruutsalon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 99 vuotta, ja ajattelimme olla hyvissä ajoin liikkeellä, koska vuoden päästä hänen elokuvansa tulevat televisiosta ja niistä julkaistaan vaikka dvd-boksi - mistäs sitä ikinä tietää? Festivaalin aikaan julkaisen myös Helmivyön kautta uudestaan Ruutsalon ainoan romaanin Toropainen tyrmätään (1946).

Tässä juttu, jonka aloitukseen en ole tyytyväinen, mutta jonka loppupuolen kyllä allekirjoitan. En ole varma, missä tämä on julkaistu, kyse voi olla esimerkiksi Turun elokuvakerhojen yhteislehdestä Zoomista, sillä elokuva-arkiston Turun sarjassa näytettiin kooste Ruutsalon lyhytelokuvia parisenkymmentä vuotta sitten. 

Tässä Suomalaisen elokuvan festivaalin ohjelmisto. Pitäkää peukkuja, ettei koronavirus vielä estä festivaalin järjestämistä! EDIT: esti sittenkin, festivaali järjestetään myöhemmin loppukesällä tai syksyllä. 

Eino Ruutsalo, suomalaisen kokeellisen elokuvan tärkein tekijä

Eino Ruutsalo (1921-2001) ohjasi neljä pitkää elokuvaa, jotka eivät ole jääneet elämään kuin yksinä merkkeinä eurooppalaisen uuden aallon haparoivasta tulosta suomalaiseen elokuvaan. Arvostetuin Ruutsalon pitkistä elokuvista on Tuulinen päivä (1962), mutta tunnetumpi lienee kuitenkin Ranskassa tehty, ulkokohtaiseksi uuden aallon matkimiseksi tuomittu Viheltäjät/Les Siffleurs (1964), jonka pääosaan Ruutsalo oli saanut Jean-Claude Brialyn.
Kiinnostavampi Ruutsalo on ollut kokeellisten lyhytelokuvien tekijänä. Hän teki joitain näytelmällisiä lyhytelokuvia, mutta nämä (esimerkiksi Don Quijote, 1961) tuntuvat jo vanhentuneilta ja löysiltä. Abstraktin elokuvan alueella Ruutsalon työt eivät ole kuitenkaan vanhentuneet tippaakaan, ja häntä on pidetty jopa suomalaisen rock-videon edelläkävijänä.
Ruutsalo teki 1960- ja 70-luvuilla abstrakteja ekspressionistisia elokuvia, joissa hän pyrki hajoittamaan kuvakomposition ja kerronnan lait. Ruutsalo oli näissä töissään varmasti suomalaisen elokuvan 60-luvun radikaalein tekijä ja yksi harvoja kotimaisia ohjaajia, joka omistautui näinkin pitkään kokeelliselle elokuvalle. Ruutsalo oli opiskellut 1950-luvulla Yhdysvalloissa ja varmasti tutustunut siellä vahvaan kokeellisen elokuvan ilmapiiriin.
Ruutsaloa voi verrata ulkomaisiin kokeellisen elokuvan ja animaation klassikoihin. Häntä yhdistää esimerkiksi kanadalaiseen Norman McLareniin se, että kummatkin tekivät elokuvia ilman kameraa. Sekä Ruutsalo että McLaren raaputtivat ja maalasivat raakafilmiä, joka valotettiin jälkeenpäin. Tekniikka periytyy uusiseelantilaissyntyiseltä Len Lyeltä, mutta aiemmin esimerkiksi Man Ray oli tehnyt joitain pätkiä elokuviinsa ilman kameraa. Lisäksi italialaiset futuristit olivat kokeilleet tekniikkaa jo 1910-luvun lopulla.
Ruutsalo eroaa McLarenista siinä, että hänen kanadalainen kollegansa ei juurikaan käyttänyt valmista filmimateriaalia — Ruutsaloa voi pitää suomalaisena scratch-elokuvan edelläkävijänä siinä, että hän raaputtaa ja kierrättää usein samoja filminpätkiä elokuvasta toiseen. Tämä tosin syö elokuvien tehoa, jos niitä katsoo monta peräkkäin.
Ruutsaloa voi verrata myös amerikkalaiseen Stan Brakhageen, jonka elokuvista osa on tehty ilman kameraa. Brakhagen elokuva Mothlight (1963) on tehty liimaamalla koinsiipiä raakafilmiin, ja Ruutsalon työskentelytavat kuulostavat hyvin samantyyppisiltä: ”Vahasin mehiläisvahalla filmikalvon ja kirjoitin sille kirjoituskoneella. Panin myös mustavalkoista filmimateriaalia erilaisiin kemikaaleihin saadakseni niihin erisävyisiä pintoja.”
Ruutsalo teki siis mustavalkofilmillä värillisiä elokuvia! Brakhagen ja Ruutsalon erottaa kuitenkin nähdäkseni se, että Ruutsalolla ei ollut amerikkalaisen ohjaajan kaltaista teoreettista pyrkimystä. Brakhagehan pyrki hajottamaan perinteisen länsimaisen tavan katsoa ja tulkita katsetta ja hänen elokuviaan voi pitää poliittisina hyökkäyksinä perinteisiä näkemisen tapoja vastaan. Ruutsalon elokuvissa poliittista tendenssiä on vaikea nähdä.
Ruutsalo: Kineettisiä kuvia
Sekä Brakhagelle että Ruutsalolle oli kuitenkin tärkeätä, että leikkauksen avulla muodostettiin assosiaatioita katsojan mielessä. Ruutsalo olisi varmasti voinut allekirjoittaa Brakhagen näkemyksen siitä, että elokuvat ovat omaksuneet teatterin ja kirjallisuuden keinot, sen sijaan että pyrkisivät niistä eroon. Ruutsalo sanoi myöhemmin, että hän halusi elokuvissaan pyrkiä eroon ”filmin teoreettisesta tuntemisesta” ja ”saada siihen suoran, kouriintuntuvan kontaktin”. Ruutsalolle kokeelliset elokuvat olivat vain yksi osa visuaalisen maailman ja merkkien tutkimusta: elokuville luontevaa jatkoa ovat useat kuvarunot, kirjainkuvat, valotaideteokset ja useat muut kirjallisuuden, kuvataiteen ja elävän kuvan rajoilla liikkuvat taiteenmuodot. Tai toisinpäin: näille luontevaa jatketta olivat elokuvat. Teoreettisimmillaan Ruutsalo olikin joissain semioottisissa elokuvissaan, kuten ABC 123 (1967), jossa hän käsitteli kirjaimia ja numeroita graafisina kuvina.
Ei ole ihme, että näytelmäelokuvissaan Ruutsalo ei saanut aikaiseksi samanlaista vimmaa kuin lyhytelokuvissaan, koska niissä ei voi samalla tavalla tutkia merkkien maailmaa konkreettisesti.
Ruutsalon parhaat kokeelliset työt ovat kuitenkin hänen abstraktit elokuvansa, kuten Kineettisiä kuvia (1962), jossa filmiä on rei’itetty, raaputettu ja syövytetty. Kaksi kanaa (1963), Ruutsalon varmasti esitetyin lyhytelokuva, on samanlainen visuaalisten ärsykkeiden hyökkäys, jossa Ruutsalo käsitteli olemassaolevaa kuvamateriaalia muun muassa jostakusta naismallista muun muassa maalaamalla sen päälle. Samaa filminpätkää Ruutsalo on käyttänyt muissakin teoksissaan, kuten vedoksessa ”Toistettu liike” (1967).
Näissä elokuvissa Ruutsalo käytti Otto Donnerin varta vasten sävellettyä musiikkia. Yhteisvaikutelma on tiukka ja toisiaan tukeva ja varsinkin hauska — kokeellista elokuvaa ei tule lähestyä pelkästään vakavana taiteena, vaan irrottelun ja iloittelun ilmapiirissä.
Elokuvassa + Plus – Miinus (1967) Ruutsalo käyttää erilaisia silhuettikuvia ihmisistä eri tilanteissa — yksi vahvimmista on kuva sotilaasta, jonka päälle Ruutsalo on raaputtanut tähtäimen ristikkokuvion. Vuonna 1965 valmistuneessa Hypyssä Ruutsalo on raaputtanut ihmisten päitä erilaisista kuvapätkistä.
Foodissa (1967) on sama idea — joku voisi pitää päitä ja niiden poisraaputtamista jopa pakkomielteenä Ruutsalon elokuvissa. Ehkä kyse on hyökkäyksestä perinteisiä, hegemonisia aisteja — näkö, kuulo — tai ehkä jopa järkeä vastaan. Sikäli Ruutsalo on varmasti Stan Brakhagen sukulaissielu.

torstaina, elokuuta 15, 2019

Kirjaston kadonneet kirjat

Tänään 15.8. on Turussa taiteiden yö. Itse en osallistu, kun olen lapsen kanssa kotona, mutta käväisin aiemmin päivällä kaupunginkirjaston pihalla katsomassa poistokirjojen myyntitapahtumaa. Tapahtumahan on aina suosittu ja ihmiset ostavat paljon halpoja kirjoja. Itselläni oli kiire ja kävin läpi vain englanninkieliset romaanit. Olisin ottanut Phil Hainingin toimittaman dekkariantologian Pulp Frictions, mutta sitten totesin, että jono on liian pitkä euron kirjaa varten. (Annoin kirjan yhdelle tutulle ja käskin hänen ostaa sen. Otti pinoonsa.) 

En ole viime aikoina enää ollut muutenkaan innostunut ostelemaan poistokirjoja, elleivät ne ole olleet jotenkin erikoisia. Toivon aina löytäväni näistä jonkin unohdetun englanninkielisen rikosromaanin tai obskuurin klassikon uusintapainoksen, mutta sellaista tuuria ei nyt ollut.

Rupesin kuitenkin miettimään, mitä kaikkia itselleni tärkeitä kirjoja Turun kaupunginkirjastosta on poistettu. Olen varmaan vähän erikoinen bibliografinen luonne, kun muistan tällaisia asioita, mutta onnistuin kuitenkin tekemään alla olevan listan. 
Eniten ehkä harmittavat kirjastoon tilaamani tietoteokset, joille olisi ollut käyttöä myöhemmissäkin tutkimuksissani. Olisinpa ollut paikalla, kun nämä myytiin (sikäli kuin myytiin, onhan ne voitu hävittää tai varastaa tai jättää palauttamatta). Mietin jopa, että tällaisiin asiakkaan pyytämiin kirjoihin voisi liittää jonkin sirun, jonka perusteella poistettaessa voisi asiakkaalta kysyä, haluaako hän lunastaa kirjan itselleen. Olisikohan se nykyään mahdollista? 

Mukana listauksessa myös muutama kirja, joiden lukeminen on jäänyt mieleeni, mutta jotka myöhemmin on kokoelmista poistettu. Kaikki ovat amerikkalaisia rikosromaaneja.

Alussa mainituista kirjoista osa on sellaisia, joista olen kirjoittanut vapaaehtoispohjalta Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen.

Kirjastosta poistettuja kirjoja, jotka olen sinne tilannut:

Bill Pronzini ja Marcia Muller: Time of the Wolves: kahden tunnetun kirjoittajan länkkäriaiheinen yhteisnovellikokoelma
A. Leslie Scott: Texas Ranger: pulp-länkkäreitä 30-40-luvuilta, sankarina Walt Slade (en ole varma kirjan nimestä)
Benjamin Appel: Brain Guy / Plunder: uudelleenjulkaisu kirjallisesti tasokkaista unohdetuista 40-50-luvun kovaksikeitetyistä romaaneista
Adam Parfrey: It's a Man's World: hienosti toteutettu tieto- ja kuvakirja 50-70-luvun seksipokkareista, alan perusteos
Jean-Marc ja Randy Lofficier: French Science Fiction, Fantasy, Horror & Pulp Fiction: jättimäinen hakuteos ranskalaisesta kioskikirjallisuudesta, painotus spefissä (oma vika, mutta lainasin kerran ja sitten se jäi, luulin että pysyisi ikuisuuksiin kirjastossa)

Kirjastosta poistettu kirja, joka on todennäköisesti pöllitty:

Jess Nevins: The Encyclopedia of Fantastic Victoriana: jättimäinen perusteos viktoriaanisen kirjallisuuden fantastisista aiheista (muistaakseni kirjaston tietokannassa luki pitkään "ei paikalla" tms., mutta nyt sitä ei löydy lainkaan)

Kirjastosta poistettuja kirjoja, joita olen käyttänyt lähdeteoksina:

Jacques Barzun: A Catalogue of Crime: amerikkalaisen jääräpää-älykön kokoama dekkarihakuteos
J. Allen Hubin: The Bibliography of Crime Fiction, 1749-1975: lienee niin, että olen ostanut itselleni Turun kaupunginkirjastosta poistetun kappaleen (korvaavaa ei ole hankittu tilalle)

Kirjastosta poistettuja kirjoja, jotka ovat olleet tärkeitä oman lukuhistorian kannalta:

Jason Starr: Cold Caller: rakastamani noir-dekkaristin esikoisteos (tänä vuonna ilmestyi viimein 15 vuotta sitten suomentamani Nothing Personal, Starrin mestariteos, nimellä Viimeinen vedonlyönti)
Robert Ferrigno: The Horse Latitudes: Suomessa tuntemattoman dekkaristin suht sekopäinen huumausaine- ja bodausaiheinen jännäri
Charles Willeford: Wild Wives: tärkeän amerikkalaisen dekkaristin huuruinen esikoisteos, uusintapainos 80-luvulta
Charles Willeford: The Woman Chaser: kirja, joka opetti minulle paljon fiktion kirjoittamisesta
Eddie Little: Another Day in Paradise: hetkinen, en tainnut ehtiä lukemaan tätä, mutta telkkarista näin Larry Clarkin tekemän elokuvaversion ja suunnittelin pitkään, että lukisin myös alkuperäisteoksen

(Pahoittelut kuvien asettelusta, Blogger ei nyt tee yhteistyötä kanssani.) 



perjantaina, joulukuuta 14, 2018

Yksityisetsivä: romaanin tarina

Kansi: J.T. Lindroos.
On aina vähän noloa, kun on itse julkaissut oman kirjansa. Tietokirjat ja antologiat vielä menevät - ne eivät tunnu niin henkilökohtaisilta, mutta romaani on jo eri asia. Romaani tuntuu lajilta, jota ei välttämättä osaa arvioida itse - tietokirjan voi julkaista, jos on sitä mieltä, että sen sisältämät tiedot tuntuvat oleellisilta tai että ne voivat kiinnostaa edes jotakuta eivätkä tiedot ole muuten helposti saatavilla, antologiassa taas ei ole itse se varsinainen kirjoittaja. (En osaa sanoa runokirjasta, kun en ole vuonna 1997 lakkautetun Blinkity Blank -runolehteni jälkeen omia runojani julkaissut kuin blogissa.)

Olen toki julkaissut omia proosateoksia aiemminkin: 50 kappaleen painoksena ilmestynyt "esikoisromaanini" Outoa huminaa, Joe Novak (2009), 50-100 kappaleen painoksina ilmestyneet Mikael X. Messin romaanit (ns. Varsinais-Suomi-kvartetti, joka sittemmin ilmestyi Lempo Kustannukselta omnibus-laitoksena nimellä Kootut teokset) ja niiden esiosa, Sigfrid X. Messin paljastusteos Karjalan kalmonhässijät (2016). Nyt olen kuitenkin julkaissut ensimmäisen vakavammin otettavan proosateoksen ja olen julkaissut sen itse, oman Helmivyö-kustantamoni kautta. Romaani, jonka nimi on Yksityisetsivä, ilmestyi tarvepainatteena viime lokakuussa ja sen vaatimattomia julkkareita juhlittiin Turun kirjamessujen aikaan. Vielä kirja ei ole tehnyt suurta läpimurtoaan eikä ehkä koskaan teekään.

Kirja ei ole kuitenkaan mikään vastikään kirjoitettu (enkä tiedä, miten olisin ehtinytkään sen kirjoittaa, kun julkaisin alkuvuodesta noin kymmenen kirjaa). Jos oikein muistan (ja tekstistä pystyn päättelemään), niin se on kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006. Todennäköisesti kirjoitin sen osallistuakseni dekkarikilpailuun, jonka loimaalainen Ooli oli julkistanut - nyt en tiedä, miksi tällaiseen edes ryhdyin (varsinkin kun jälkeenpäin selvisi, että voittaneita kirjoja painettiin sata kappaletta eikä luvattua palkkiota maksettu; kustantaja on sittemmin lakkauttanut kaiken toimintansa), mutta kirja tuli joka tapauksessa kirjoitettua. Kilpailussa käsikirjoitukseni, jonka nimi tässä vaiheessa oli melodramaattinen "Viimeinen puhelu", ei pärjännyt. Voittaneisiin kuulunut Heikki-Antero Laurilan Paketti on ihan kohtuullinen kovaksikeitettyä tyyliä tapaileva trilleri, muita en lukenut.

En kuitenkaan menettänyt uskoani käsikirjoitukseeni. Se kävi muutamissa kustantamoissa ja oli vuonna 2010 lähellä päästä läpi yhdellä keskisuurella kustantamolla, kun tuttu työntekijä siitä siellä piti. Sain sieltä tällaisen vastauksen: "Vaikka käsikirjoitus on ansiokas ja valmiin tuntuinen, aihe tuntuu kuitenkin liian vaikealta (...). Tarina kulkee kyllä." Vaikeaksi koettu aihe oli rasismi, jota käsikirjoituksessani käsiteltiin rasistin itsensä näkökulmasta. Kustantamo oli aiemmin julkaissut erään oululaisen kirjailijan dekkareita, joissa oli samanlainen näkökulma, mutta ilman minkäänlaista itsereflektiota.

Muutamia vuosia myöhemmin, kun editoin Arktiselle Banaanille lyhytikäistä dekkaripokkarisarjaa, ehdotin, että tämä oma kirjani voisi kuulua sarjaan. Silloin freelance-kustannustoimittaja sitä editoikin, mutta julkaisuun asti ei koskaan edetty. En ole varma, mitä kustantamon pomo asiasta itse ajatteli - on mahdollista, että toimimme hänen selkänsä takana.

Jossain vaiheessa luulin myös, että käsikirjoitus ilmestyisi ensiksi englanniksi Amerikassa, sillä PointBlank Pressiä pyörittänyt suomalainen J.T. Lindroos luki käsikirjoituksen ja piti siitä ja oli valmis sen käännöksenä julkaisemaan. Tästä ei tullut mitään. (Lopulta J.T. kuitenkin teki kirjaani kannen, ja se onkin hieno.)

Kun perustin Helmivyön 2016, päätin, että julkaisen romaanin itse. Sitä ennen oli kylläkin puhuttu Jukka-Pekka Kervisen kanssa, että hänen hetken aikaa vetämänsä Putki Kustannus olisi sen julkaissut, mutta sitten vedin sieltä kaikki projektini pois ja niistä tuli osa Helmivyön ensimmäistä kirjasatsia (Ässä-lehden niminovelleista koottu Ajokortti helvettiin, kirjoituskokoelma Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Petri Hirvosen romaani Kalmankylväjä ja "Viimeinen puhelu", jonka nimeksi tuli lopulta Yksityisetsivä, kuin muistumana Johan Bargumin romaanista, jota en tosin ole lukenut). Ehdin vuoden 2016 jälkeen editoida oman käsikirjoitukseni kahteen kertaan, mikä varmasti teki sille vain hyvää. Se myös myöhästyi aika lailla joistain ilmoitetuista deadlineista, mutta kun itse julkaisen epäajankohtaisia kirjoja tarvepainatteina, niin en tiedä, mikä merkitys deadlineilla on.

J.T. Lindroosin alkuperäinen kansi
Putki Kustannusta varten.
Tai onhan Yksityisetsivä ajankohtainen! Se käsittelee, niin kuin sanoin, rasismia, ja itse asiassa ollakseen kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006 minulla on ollut sormi kansakunnan pulssilla tai jotain. Kirjan päähenkilö on turkulainen yksityisetsivä Jorma Kulma, joka on joutunut vaikeuksiin naissuhteidensa, alkoholinkäytönsä, ruokavalionsa (ennen kaikkea ruokavalionsa), poliittisten tovereidensa ja töidensä suhteen. Häneltä ei onnistu elämässä mikään, mutta kovasti hän silti yrittää. Hän on mukana Turun Sisu -nimisessä poliittisessa liikkeessä ja on periaatteessa lähellä liikkeen johtajahahmoa, mutta häntä kyllästyttää läiskiä isänmaallisuutta toitottavia tarroja pylväisiin. Lisäksi hän inhoaa nuorempia sisulaisia, jotka puhuvat typeriä ja käyttäytyvät rivosti. Kirjassa myös vihjataan siihen, että netistä tulee äärioikeistolaisuuden koti: Jorma Kulma ei itse osaa käyttää tietokonetta (tai osaa, mutta pitää olla Windows 3.11 ja WordPerfect), mutta hän tietää, että osa sisulaisista syytää propagandaa kovaa tahtia netissä, koska siinä on tulevaisuus. Ja kuten olemme nähneet, ilman nettiä ja varsinkaan sosiaalista mediaa äärioikeistolaisuudesta ei olisi koskaan tullut niin merkittävää poliittista tekijää kuin se nykyään valitettavasti on.

Yksityisetsivä ei siis yritä olla mikään perinteinen yksityisetsivädekkari. Siinä ei murjota huonoja vitsejä baaritiskillä eikä kolkata rikollisia pimeillä kujilla. Kirjassa on rikosjuoni, mutta senkin kulku vain osoittaa, kuinka huonosti Jorma Kulma oman elämänsä on järjestänyt. Yksityisetsivän lähimmät sukulaisteokset ovat jotkut 2000-luvun alun amerikkalaiset noir-dekkarit, kuten vaikkapa Jason Starrin Fake I.D. ja Nothing Personal, joiden päähenkilöt ovat samanlaisia luusereita kuin Jorma Kulma. Samalla lukija kuitenkin huomaa ällistyksekseen pitävänsä juuri näiden epämiellyttävien luuserien puolta. Jim Thompson (alkuperäinen 50-60-luvun Jim Thompson) voi myös tulla jonkun mieleen. Olen vastaavia dekkareita lukenut kymmeniä, ja jokaisesta on vaikutteita suodattunut omaan teokseeni. Yksityisetsivä on Starrin ja Thompsonin teosten tavoin oikeaa noiria eikä mitään design-sarjamurhaajista kertovaa Nordic Noiria.

Kotimaisista kirjailijoista Veikko Ennalan ja Arto Salmisen romaanit voivat olla myös lähellä, joskin luin Ennalan 60-luvun kioskipokkarit vasta kun olin jo kirjoittanut Yksityisetsivän. Jorma Kulma on joka tapauksessa epäluotettava yksityisetsivä ja epäluotettava kertoja, jonka ajatuksenkulusta ei viime kädessä ota hän itsekään selvää.

Ennalan nosti esille Facebookissa heittämässään miniarviossa ystäväni Vesa Kataisto: "Ennen muuta Yksityisetsivä tuo mieleen Veikko Ennalan Veljeni herrassa -teoksen, joka aikoinaan ilmestyi kaksiosaiseksi jämähtäneessä PSYKO-sarjassa." Tuttavani, elokuvafriikki ja kovaksikeitettyjä dekkareita tunteva Jussi Nenonen taas sanoi: "On viety luuseritaso niin alas, että sitä on vaikea ylittää tai alittaa. Kinky Friedman on ihan lastenkamarikamaa tämän rinnalla." (Kun itse julkaisee romaanin, tällaisia arvioita on pakko nostaa. Se tuntuu vähän nololta, ainakin suomalaisena kirjailijana, joka ei hallitse amerikkalaista brändäystä.)

Jossain tilaisuudessa viittasinkin Ennalaan ja sanoin, että Timo Kukkola pitää Hornanlinnan perilliset -kirjassaan Ennalan Kyttyrää epämiellyttävimpänä suomalaisena rikosromaanina ja että toivoisin Yksityisetsivän saavan tämän sijan. Mutta eipä ole vielä tapahtunut. Odottelen Ruumiin kulttuurin arviota - se lieneekin ainoa, jonka Yksityisetsivä tulee saamaan, vaikka lähetinkin kirjan kuuteen suurimpaan sanomalehteen. Kirjaa voi tilata kätevästi täällä olevien linkkien kautta, ja lisäksi se löytyy hyvin varustetuista kirjastoista.

maanantaina, lokakuuta 29, 2018

Belsazarin pidot ja muita Raamattu-tarinoita

Aika vaivihkaa ilmestyi kuukausi sitten yksi tämän syksyn uutuuskirjoistani, oman kustantamoni Helmivyön julkaisema Belsazarin pidot. Piskuinen, vain 128-sivuinen kirja sisältää kaksitoista suomalaista novellia, jotka perustuvat Raamattuun. Lisäksi siinä on johdantoessee "Kolme tapaa suhtautua Raamattuun perustuvaan kirjallisuuteen" ja alustava bibliografia sellaisesta kirjallisuudesta. Kirjan tarinat perustuvat siis Raamatun tarinoihin, ja niitä on joko muuteltu jonkin verran tai ei lainkaan.

Kuten Facebookissa sanoin, olen aiemmin tehnyt sotakirjan (itse asiassa kaksikin) ja eräkirjan, nyt tein myös uskonnollisen kirjan. Olen itse täysin uskonnoton ihminen, ja lähestynkin kirjassani uskonnollista kirjallisuutta epätavanomaisesta näkökulmasta ja pohdin, voiko sitä tutkia esimerkiksi fantasiana, viihteenä tai fanifiktiona. En ota kantaa siihen, ovatko Raamatun tarinat sinänsä totta (vaikka varmasti näkemykseni asiasta tekstistä näkyykin).

Miksi olen sitten tehnyt tällaisen kirjan? En ole ihan varma, mikä oli alkusysäys, mutta oletan, että se oli Kaarlo Bergbomin koottujen kirjoitusten vuoden 1907 laitoksen löytäminen turkulaisesta divarista. Siitä valikoitui kirjan niminovelli "Belsazarin pidot" tuolloin tekemääni omakustanteiseen lukemistolehteen Seikkailukertomuksiin, vuosi oli todennäköisesti 2007. (Samassa numerossa ilmestyi myös Juha-Pekka Koskisen Raamattu-aiheinen rikosnovelli "Murha Betaniassa".) En muista enää, miten asia eteni, mutta juttelin joka tapauksessa, ehkä Turun kirjamessuilla, aiheesta Hannu Salmen kanssa, joka oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Faros-kustantamonsa. Olin jo tehnyt joitain antologioita Turbatorille ja ehdotin Salmelle, että voisi joskus koota suomalaisia Raamattu-tarinoita. Muistan, että Hannu sanoi aina pitäneensä Raamattu-aiheisista spektaakkeleista. Juttelin myös Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa ja sovimme, että voisin tehdä samaan syssyyn myös uusien Raamattu-tarinoiden antologian. Kirjat julkaistaisiin samaan aikaan. Tämä oli vielä aikaa, jolloin kirjat näyttivät tekevät kauppansa, ja varsinkin fantasia- ja scifi-antologiat olivat jotenkin uusi ja kutkuttava asia. Facebookista ja blogista löytyvien todistusaineistojen perusteella vuosi on ollut 2011. Jussi K. Niemelä kirjoittikin novellin, jossa Jeesus-myyttiä tutkitaan vampyrismin kautta, ja muistaakseni Juha-Pekka Koskinen antoi luvan käyttää omaa novelliaan uudestaan. Uusien tarinoiden kirja jäi kuitenkin tekemättä, en osaa oikein sanoa miksi. Kyllä se sieltä vielä tulee! Faroksen Salmikin jossain vaiheessa totesi, ettei heidän ehkä kannata tällaista kirjaa tehdä, sitä tuskin juuri myytäisiin.

Sen verran kuitenkin aina laitoin syrjään vastaan tulleita novelleja, jotka sopisivat vanhojen tarinoiden antologiaan. Joitain kirjoja jopa ostinkin sen takia, että voisin käyttää niitä. (Yhden tällaisen hukkasin sitten viime metreillä ja jouduin tilaamaan sen yliopistoon kirjastoon - vain huomatakseni lopulta, etten käyttäisi siitä mitään!) Kun perustin Helmivyön vuonna 2016, tiesin, että jossain vaiheessa tekisin kirjan loppuun. Samalla mielessäni alkoi usein pyöriä sitaatti, jonka mukaan suuresti ihailemani Jorge Luis Borges olisi sanonut, että Raamattu-tarinat voisi nähdä fantasiana. Sitaatti paljastui vääräksi tai ainakin väärin hahmotetuksi, mutta sellaisella kuitenkin aloitan johdantoesseeni. Kuten itselleni on tyypillistä, teen jotain tällaista kirjaa, joka ei ole päätyöni ja johon ei ole apurahaa, joka päivä 15 minuutista puoleen tuntiin (plus loppurypistyksen, jolloin saatan uhrata siihen kokonaisen työpäivänkin, ja tähän kirjaan korjailin johdantoa moneen kertaan vielä taitossa).

Kirja sitten ilmestyikin syyskuun lopulla tänä vuonna, kuten sanottu, aika vaivihkaa. Monetkaan ystäväni ja kollegani eivät ole olleet kirjasta kovin kiinnostuneita, mutta ehkä siinä vaikuttaa enemmän aihe kuin sen toteutus. Itse näen tämän enemmänkin eleenä kuin varsinaisena lukukirjana, tarkoitus on sysätä ajattelua johonkin suuntaan, huomaamaan, että tällainenkin alalajityyppi suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut. Johdantoesseessä pystyin kuvaamaan joitain mielestäni kiinnostavia kustannusalan kehityskulkuja, joita kirjallisuudenhistoria tuskin on aiemmin rekisteröinyt. Lisäksi pyrin tässäkin nostamaan halpaa käyttökirjallisuutta esille, kuten julkaisemalla Atte Ennalan novellin "Eserin vehnäpelto", joka ilmestyi Joulupukki-lehdessä vuonna 1943. Veikko Ennalan isän tekstejä kun ei ole liiemmin uudelleen julkaistu!

Sen verran pitänee vielä mainita, että mistään spektaakkeleista ei näissä novelleissa ja tarinoissa ole kyse (Bergbomin "Belsazarin pitoja" ehkä lukuun ottamatta), vaan suomalaiseen tyyliin hyvin pienimuotoisista ja eleettömistä jutuista. Jonkinlaisena löytönä voi pitää Irma Tähtirannan modernistiseen tyyliin kerrottua romaania Suunemin vaimo (WSOY 1948), josta pystyin ottamaan yhden omana novellinaan toimivan katkelman. Tähtirannasta ei löydy juuri mitään tietoa, ja ehkä sen turvin uskaltauduin ottamaan pätkän mukaan romaaniin. Yhden ainoan teoksen julkaisseesta Tähtirannasta jotain tietäviä pyydän ottamaan yhteyttä! Kirjan löysin uskonnollisen kirppiksen ilmaislaarista.

Kirjaan tuli pieni virhe: siinä on tosiaan kaksitoista novellia, mutta takakannessa (ja ehkä joissain netissä olevissa tiedoissakin) lukee yksitoista. Tämä johtuu siitä, että lisäsin Eino Leinon minimittaisen tarinan "Tietäjät itäiseltä maalta" (1900) mukaan aivan viime hetkillä, kun älysin, että Leino muuntelee tunnettua tarinaa kolmesta idän viisaasta kiinnostavasti eikä vain toista aiemmin sanottua. En usko, että tämä pieni moka ketään haittaa. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä, Kustantamo Helmivyön sivuilla kirja on täällä, ja nopeimmin sen voinee ostaa täältä.

Takakannessa lukee, että kirja on ensimmäinen osa Helmivyön Raamattu-sarjassa. Siinä tulee näillä näkymin kaksi muuta kirjaa, yksi romaani ja yksi näytelmäantologia - paljastan ne myöhemmin.

perjantaina, elokuuta 31, 2018

Ei natseja Turkuun / ei natseja minnekään!

Elämme huolestuttavia, pelottavia aikoja: äärioikeistolaisuus, fasismi, kansallissosialismi, natsismi ovat kaikki hyväksyttäviä, todesta otettavia poliittisia vaihtoehtoja, joihin osa väestöstä suhtautuu positiivisesti. Natsit marssivat kaduilla ja tekevät natsitervehdyksiä ja kommentipalstoilla vain valitetaan, että anarkistit marssivat myös, siihen olisi pitänyt ehdottomasti puuttua. Kansanedustajat osallistuvat natsien järjestämiin tilaisuuksiin eikä heidän tarvitse sanoa kuin etteivät tienneet, mistä oli kyse, ja puolueensa puheenjohtaja reagoi asiaan vähättelemällä, käytännössä hyväksymällä toiminnan, koska se naamioituu terrorismin vastustamiseksi ja terrorististen tekojen muistohetkiksi (politiikassa kyse on aina vallan saamisesta, ei mistään muistamisista). Kuopiossa poliisi taas suhtautuu ymmärtäväisesti natsien järjestämään musiikkitapahtumaan - auta armias, jos samassa paikassa olisi anarkistien festari, kyllä silloin olisi menty mellakkavarusteissa paikalle.

Monet sanovat, että natseja on vain vähän, ei heihin tarvitse kiinnittää huomiota. Heidän määränsä ja näkyvyytensä on kuitenkin noussut räjähdysmäisesti viime vuosina, samoin heidän toiminnalleen saamansa hyväksyntä. Ihan kuin ihmiset sanoisivat, että hyvä vain että tännekin saadaan jotain järjestystä. Samat ihmiset unohtavat, mihin natsismi Saksassa johti. Tai pikemminkin pitäisi sanoa, että väkivaltainen diktatuuri on jo lähtökohtaisesti osa natsismia.

Minua pyydettiin kaksi viikkoa sitten puhumaan Turussa järjestettyyn Ei natseja Turkuun -tapahtumaan. Epäröin ensiksi, koska en heti keksinyt, mitä sellaista puhuisin, millä olisi todellista vaikutusta. Ja jos suoraan sanon, niin pelotti myös ajatus, että natsit alkavat vainota (vaikka tiedän, että minua suojaa se, etten ole nainen). Sitten huomasin, että turkulainen tuttuni, joka oli monen muun kanssa yksi tapahtuman järjestäjä, oli alkanut saada tappouhkauksia tapahtumalle myötämielisiltä tahoilta. Tästä sisuuntuneena ilmoitin, että tulen puhumaan, koin sen suorastaan velvollisuudekseni. Koin velvollisuudekseni osallistua myös tapahtumaa edeltävään marssiin, jonka iskuhuutoihin kuului otsikon rytmikäs "Ei natseja Turkuun / ei natseja minnekään!"

Alla puheeni, joka on lyhyt, annettu aika oli noin viisi minuuttia. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että monet muut esiintyjät - jotka siis pitivät hienoja, koskettavia puheita - puhuivat abstrakteista yleisinihmillisistä arvoista. En kuitenkaan itse usko, että niillä voidaan natseja vastustaa. Natsit tekevät politiikkaa, heitä pitää vastustaa politiikalla. Natsien suosio johtuu eriarvoistavasta ja vähävaraisten ihmisten elämää kurjistavasta talous- ja muusta politiikasta. Valtaan päästäkseen jotkut demagogit taas käyttävät ihmisten hätää hyväkseen ja puhuvat esimerkiksi maahanmuutosta, jonka vähävaraisille ihmisille aiheuttamat ongelmat eivät todellakaan ole samaa luokkaa kuin nykyisen hallituksen politiikan, puhumattakaan esimerkiksi Donald Trumpin ajamasta politiikasta. Kannattaa muistaa, että Halla-aho ajaa erittäin tiukkaa austerity-tyyppistä talouspolitiikkaa, jossa ei köyhiä juuri ajatella. Timo Soinin aikoinaan eduskuntaan nostaman Tony Halmeen talouspoliittisiin ideoihin kuului esimerkiksi ajatus tasaverosta, joka kohtelee köyhiä erittäin epätasa-arvoisesti.

Keille natsit ovat hyödyllisiä 

Olemme kokoontuneet tänään tänne Puolalanpuistoon vastustamaan natseja, osoittamaan, että kaupunki ei kuulu heille, että Suomi ei kuulu heille.
Natsit tai fasistit tai äärioikeistolaiset tai nationalistit esittävät itsensä mielellään ainoina ihmisinä, jotka pitävät aitojen suomalaisten puolta. He haluavat pelastaa Suomen ja suomalaiset - tai näin he itse ainakin väittävät.
Natsit eivät kuitenkaan koskaan ole olleet tavallisen ihmisen puolella, paitsi korkeintaan puheissaan. Katsotaanpa.
Natsi-Saksassa käytettiin monissa tehtaissa ilmaista orjatyövoimaa. Orjia saatiin passittamalla keskitys- ja työleireihin tavallisia ihmisiä, juutalaisia, intellektuelleja, homoja, vammaisia. Lisää orjia saatiin toisen maailmansodan aikana natsien miehittämistä maista.
Saksassa industrialistit ja pankkiirit rahoittivat Hitleriä, jotta tämä pääsisi valtaan ja laittaisi työväestön oikeuksia ajavat vasemmistolaiset liikkeet kuriin ja lopulta antaisi heille juuri sitä mitä he eniten halusivat: ilmaista työvoimaa. Osa Hitleriä tukevista isoista firmoista oli yhdysvaltalaisia, osa kansainvälisiä.
Pääoma on aina liikkunut natsien liepeillä.
Suomi ei ole mikään poikkeus.
Nuoressa itsenäisessä Suomessa suuret yhtymät, kuten paperitehtaat Kymi ja Serlachius, perustivat järjestön, joka hajoitti lakkoja, tarvittaessa väkivaltaisestikin. Järjestöä veti rotuhygieniaa ankarasti kannattanut Martti Pihkala, urheilulegenda Tahko Pihkalan veli. Kummatkin osallistuivat sisällissotaan, Tahko Pihkalan epäilleen olleen mukana teloittamassa Tampereen läheisen sairaalan kaikki potilaat sekä naispuoliset sairaanhoitajat.
Sellaisia tavallisten ihmisten puolustajia.
Nykyiset natsimme eivät ihan vastaaviin tekoihin ole päässeet, vaikka ovatkin olleet osallisia esimerkiksi kirjastossa tapahtuneessa puukotuksessa, kaasuttaneet Pride-kulkuetta, potkaisseet ihmistä niin että hän kaatui maahan ja iskun seurauksena todennäköisesti kuoli.
Mutta hyötyykö heistä joku? Hitlerin natseista hyötyivät saksalaiset tehtaat ja kansainväliset pankit. Martti Pihkalan järjestöstä hyötyivät Kymi ja Serlachius. Hyötyykö nykyään joku suomalaista natseista?
Meillä on hallitus, jonka haaveena on ilmainen työvoima. Työllisyystilastoja siivotaan väittämällä kaiken maailman työkokeiluja ja kuntouttavia työtoimintoja oikeaksi työksi. Siitä vain ei makseta palkkaa.
Ja juuri tässä natsit ovat hallitukselle hyödyllisiä. He väittävät, että tavallisten vähävaraisten suomalaisten ongelmat johtuvat maahanmuutosta, pakolaisuudesta, turvapaikanhakijoista, että pakolaiset ovat se syy, miksi on työttömyyttä, miksi on asunnottomuutta, miksi vanhustenhoito on retuperällä.
Samalla he kiinnittävät juuri näiden tavallisten suomalaisten huomion muualle, pois hallituksen toiminnasta.
Ja hallitus voi jatkaa toimintaansa ilmaisen työvoiman puolesta.
Kiitos.

PS. Puheeni voi kuulemma nähdä Junes Lokan YouTube-tilillä. En kehota ketään menemään sinne, koska Lokka saa siitä mainostuloja. Joku uusnatsi oli sen kuitenkin katsonut ja innostunut lähettämään sähköpostia, jossa kertoi, että toistelen mantran tavoin vasemmistolaisia valeita natsi-Saksan tuhoamisleireistä. Kiitos vain viestistä ja ennen kaikkea siitä, että se ei sisältänyt tappo- tai muitakaan uhkauksia. 

PPS. Tätä kirjoitusta ei voi kommentoida.