Julkaisin tammikuussa Helmivyön kautta (eli käytännössä omakustanteena) kirjoituskokoelman Vaikea laji, johon olin kerännyt kaikenlaisia omaa kirjoittamistani ja muuta työtäni kuvaavia tekstejä. Osa oli ilmestynyt aiemmin tässä blogissa, osa oli kirjojen jälkisanoja tai esipuheita. Osan kirjoitin kirjaan varta vasten (tällainen on esimerkiksi kuvaus työskentelystä Recallmedin kanssa - se on mielestäni hyvinkin hilpeä edisodi). Vaikea laji on saanut hyvää palautetta (lähinnä somessa), mutta työstin sitä samaan aikaan, kun kirjoitin kesällä ilmestyvää laajempaa teostani Kiiman kutsuhuuto, joka on suomalaisen eroottisen ja pornokirjallisuuden historia, ja Vaikea laji jäi hiukan viimeistelemättömäksi, niin kielellisesti kuin esimerkiksi lopussa olevien bibliografioiden suhteen. Olen jo kahteen otteeseen korjaillut teoksesta yksityiskohtia ja ladannut sen uudestaan Books on Demandin palvelimelle. Vieläkin löydän siitä joka selailulla jotain korjailtavaa. (Hienon kannen teki Timo Ronkainen.) Tässä kirja kustantamon (kieltämättä vaatimattomilla) sivuilla.
Joka tapauksessa kirjoitin loppuun myös jälkisanat, kun tajusin, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin alkanut kirjaa pikku hiljaa kokoamaan ja tekstejä editoimaan viime vuoden alkupuolella: sinimusta oikeistohallitus oli tuhoamassa minulle rakkaaksi ja tutuksi tullutta kustannus- ja kirjallisuusmaailmaa. Viime syksy ja vielä alkuvuosi olivat raskasta aikaa: sain kaksi hylkäävää apurahapäätöstä (ja vielä sen jälkeen, kun olin erityisesti panostanut hakemuksiin) ja lisäksi kustantamot torjuivat kirjaideoitani. Tuntui kuin kaikki olisi loppunut siihen paikkaan.
Tietenkään kaikkea ei voi panna oikeistohallituksen kontolle, niin kätevää kuin se olisikin. Ihmisten kulutustottumukset ja kustantamojen toiminta ovat myös tärkeitä tekijöitä, mutta niitä ei voi kuitenkaan kokonaan irrottaa ympäröivästä maailmasta. Tässä muuten kiehtovaa luettavaa Yhdysvaltain kirjamarkkinoista, jossa 96 % prosenttia julkaistavista kirjoista myy alle tuhat kappaletta. Tilanne ei ole suoraan verrannollinen Suomeen, mutta samanlaisia piirteitä täälläkin jo näkyy, ja niitä kommentoin jälkisanoissa. Mainitsen tekstissä myös Ukrainan sodan ja sähkökriisin, jotka ovat vaikuttaneet painettujen kirjojen myyntiin todella paljon - luulen, että ihmiset eivät yksinkertaisesti uskalla tuhlata vähiä rahojaan kirjoihin.
Jälkisanoissa kuvailen myös, että olen ryhtynyt korjaaviin toimenpiteisiin. No, vähänpä tiesin: ensin mainittu kirjahanke ei lopulta saanut minkäänlaista tukea ja joudun näillä näkymin hylkäämään sen tai julkaisemaan sen keskeneräisenä. Toinen kirjahanke (sen jota tekoäly ei ikinä voi tehdä) on vielä aloittamatta, kun olen rämpinyt kasaan muita hankkeita - mutta eipä siitäkään mitään rahasampoa tule. Hanke, johon viittaan epämääräisesti elokuvana, on tietenkin pelkkä haave eikä ole edennyt millään tavalla. Onneksi sain tosiaan Rasmus Nalle -esseeseen apurahan ja olen kohta saanut sen valmiiksi ja painokuntoonkin (huomaan kirjoittavani aiempaa hitaammin ja työläämmin, mikä ei sekään auta tässä tilanteessa), ja lisäksi sain viikko sitten tiedon, että Taiteen edistämiskeskus on myöntänyt minulle ison apurahan isoon hankkeeseen (samaan, jonka mainitsen jälkisanoissa ja johon en ollut saanut rahoitusta). Toivon vielä saavani teokseen jonkin toisen - tai miksei kolmannenkin - apurahan.
Kuten jotkut ystäväni tietävät, olen hakemassa tänä vuonna yhtä kulttuurialan työpaikkaa Turussa, mikä mahdollisesti tarkoittaisi, että lopettaisin työskentelyn kirjailijana ja kustantajana. En tietenkään tiedä, saanko työpaikan. Tilanne on ristiriitainen: kun hallitus aloitti leikkauksensa ja kollegoiden ja kustantamoiden keskuuteen laskeutui tappiomieliala, olin varma siitä, että lopetan nämä työt, mutta kun olin saanut Kiiman kutsuhuudon valmiiksi ja palannut esimerkiksi pitkään tekeillä olevaan romaanikäsikirjoitukseeni sekä Rasmus Nalle -esseeseen, olen nauttinut työstäni ja kokenut, että juuri tämä on minun alani. En voisi tehdä muuta, mutta tunnen jatkuvasti nahoissani, että tämä on auringonlaskun ala.
Toisaalta oli hienoa reilun 20 vuoden aikana työskennellä yli 30 kustantajalle - se ei tule olemaan mahdollista enää kenellekään jälkeeni tulevalle. Melkein jokaisesta kirjasta olen saanut edes jonkinlaisen korvauksen eli ne ovat olleet oikeasti tärkeitä. Vaikea laji onkin kertomus siitä, kuinka pieninä palasina kaltaiseni kirjailijan elanto voi olla. Niille, jotka mielellään haukkuvat kirjailijoita siitä, että nämä tukeutuvat apurahoihin, sanon: "Tehkää itse perässä!"
Lienee kuitenkin selvää, että jatkossa suurimman osan teoksistani julkaisen itse Helmivyön kautta. Se taas sivumennen sanoen tarkoittaisi sitä, että minun olisi järkevää alkaa kiertää myyntitapahtumia, vaikka alun perin vannoin, etten ikinä tee sitä. Kirja myy kun se myydään, sanoo ystäväni ja kollegani Juha Jyrkäs, joka kiertää paljon juuri näitä tapahtumia ja ainakin yrittää pitää yllä optimistista mielialaa.
Joka tapauksessa alla muistelmieni jälkisanat, toivottavasti ne tarjoavat jotain pohdittavaa nykyisen kriisin keskelle. Tekstissä linkkinä oleva Esquiren artikkeli kannattaa lukea.
PS. Muutkin kirjailijat ovat julkaisseet viime aikoina kirjallisuuden ja kustantamisen tilaa manaavia kirjoituksia, tässä esim. Jukka Laajarinne.
Jälkisanat: Vaikea laji 2.0
Kun aloin koota tätä kirjaa vuoden 2023 alkupuolella, kaikki näytti vielä hyvältä. Minulla oli rahaa edellisen vuoden apurahoista ja tietokirjailijapalkinnosta, ja kustannussopimuksia oli plakkarissa.
Sitten yhtäkkiä kaikki tuntui luhistuvan syksyn 2023 aikana. Hallituksen kaavailemat heikennykset kirjailijan toimeentuloon – varsinkin kirjojen arvonlisäveron nosto ja vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen poisto – aiheuttivat yhdessä Ukrainan sodan, inflaation ja sähkökriisin kanssa sen, että kustantajia lakkasivat kiinnostamasta ehdotukseni (tai ainakin nämä tapahtuivat samaan aikaan). Sosiaalisen median ja suoratoistopalvelujen – joihin kai kirjojen lukuaikapalvelutkin kuuluu laskea – lisääntyvä käyttö on vain kirsikka kakun päällä. Kuka lukee kirjaa, kun voi katsoa Netflixiä? Myönnän itsekin syyllistyväni tähän, ja sitten jonkun sarjan katsottuani harmittelen, miksi tulee niin vähän luettua.
Syksyn 2023 katastrofeihin kuului myös äänikirjojen ääneenlukijoiden ottaminen mukaan kirjastokorvauksiin, mikä oli iso periaatteellinen kysymys, vaikka ei suoraan itseäni koskenutkaan, kun tuotantoani on niin vähän äänikirjoina saatavana.
Lisäksi päälle kävi tekoäly, joka valtasi luovat alat alle vuodessa. Kuka enää tarvitsee Suomalaisen kirjallisuuden lyhyen historian kaltaista opusta, kun samat asiat voi pyytää ChatGPT:ltä? Niin ja vielä pitää mainita SAGA Egmont, joka aloitti vuosien 2022–2023 aikana todella massiivisen projektin tuoda vanhaa suomalaista viihdekirjallisuutta uudestaan julkisuuteen sähkö- ja äänikirjoina. Miten pienkustantamoni Helmivyö voisi toimia Egmontin kaltaista ylikansallista jättiä vastaan?
Lisäksi apurahahakijoiden määrä nousee koko ajan. Jokainen apurahoja myöntävä taho on parin edellisen vuoden ajan ilmoittanut ennätysmäärästä hakijoita. Kaikki toteavat, että hakemusten taso on korkea ja että hyviä hakemuksia jää koko ajan ilman rahoitusta. Eikö se tarkoita sitä, että apurahat muuttuvat arpajaisiksi, joissa lopputuloksen ratkaisee vain jonkun asiasta päättävän henkilökohtainen fiilis?
Hain itse syksyllä 2023 apurahaa isoon suomalaiseen kirjallisuuteen liittyvään hankkeeseen Suomen tietokirjailijoilta ja Koneen säätiöltä, mutta kummastakin tuli hylsy. Se tuntui ainakin hetken aikaa siltä kuin pohja olisi tempaistu alta. Onneksi sain sentään Suomen arvostelijain liitolta 1 500 euron apurahan pitkään suunnittelemaani Rasmus Nalle -esseetä varten.
Olen tietysti ryhtynyt korjaaviin toimenpiteisiin. Nostin limboon jääneen kirjahankkeen ja ryhdyin neuvottelemaan sille uudenlaista rahoitusta, ja olin tyytyväinen, kun neuvottelutahot suhtautuivat siihen myönteisesti. Olen koettanut kehitellä uusia, pienimuotoisia kirjahankkeita, joita voisin tehdä ilman apurahaa, ja luottaa niistä saataviin palkkioihin. Helmivyölle olen kaapannut joitain kirjoja, joita tekoäly ei kehittyneimmilläänkään voisi tehdä. Olen suunnitellut hankkeita jopa kirjallisuuden ulkopuolelta, mutta, kuten kaikki tietävät, esimerkiksi elokuvan tekeminen on kymmeniä, ellei satoja kertoja vaikeampaa kuin kirjan tekeminen. Se sentään tapahtuu yleensä vain yksin.
On ironista, että tämä murros osuu urallani kohtaan, jossa olen juuri saanut 20 vuotta jatkuneesta työstäni palkinnon. Vain kuolleet saavat elämäntyöpalkintoja vai miten vanha sanonta meneekään? Tuntuu hölmöltä, että torjuin erään työn pääkaupunkiseudulla vain jatkaakseni kirjailijan hommiani.
En ole ainoa, joka puhuu lopettamisesta tai uranvaihdosta. Jotkut ovat sanoneet jäävänsä työttömyysjaksolle – itse en Helmivyön takia voisi sellaista tehdä. Jotkut kustantajat ovat kertoneet lopettavansa.
Ehdotin eräälle tuttavalleni baarissa juomien äärellä, että joku voisi puhua shokkikapitalismista, joka tekee hyvää kustannusalalle. Löysät pois! Mitä järkeä julkaista jotain kirjaa, joka myy 300 kappaletta, kun pitäisi julkaista vain kirjoja, jotka myyvät 20 000 tai 100 000 kappaletta? Miksi on kustannustoimittajia, kun ihmiset voivat pyytää kavereitaan editoimaan kirjaansa? Miksi on kustannuspäälliköitä, miksei ole vain influensserien jatkuva vuo? Jossain vaiheessa kukaan ei enää kirjoita kirjoja, vaan ainoastaan oppaita siihen, miten jokin kirja lanseerataan näyttävästi.
Kirjoja on viimeisen 20 vuoden aikana julkaistu aivan liikaa. Tätä kuvaa tunne, jonka koen kirjakaupassa tai varsinkin kirjamessuilla tai muussa vastaavassa tapahtumassa. Miten valitsen kaikista humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen uutuuksista sen, minkä todella haluan? Klassikoitakin julkaistaan enemmän kuin kukaan ehtii elämänsä aikana lukea, aiemmin niitä tuli yksi tai kaksi vuodessa. Katselen vierestä vain lievällä mielenkiinnolla, kun teinivuosinani himoitsemiani Arthur Macheneita ja Algernon Blackwoodeja tulee liukuhihnalta ulos. Sanoin eräälle kollegalleni, että koulutustasoa pitää laskea, että kirjoja ilmestyisi vähemmän. Tätä Petteri Orpon sinimustahallitus tuskin aivan miettii. (EDIT: Sittemmin ostin kyllä Abraxasin julkaiseman Blackwoodin novellikokoelman Panin puutarha, kun aloin tuntea huonoa omatuntoa ostamattomuudestani. Toisaalta rahat olivat varsinkin alkuvuodesta aivan loppu.)
Olen melkein koko urani ajan ollut jossain mielessä reunalla – tuolin tai kuilun. En ole koskaan tiennyt, mihin seuraavaksi ryhdyn tai varsinkaan miten sen rahoitan. Olen vain katsonut, mitä eteen tulee. On ollut ilo ja onni, että vastaan on tullut hulluja kustantajia, kuten Turbatorin Harri Kumpulainen, jotka ovat rahoittaneet puuhastelujani. Puuhasteluillakin voi olla pysyvää arvoa. Oliko aiemmin tehty sellaista kirjaa kuin Tankki palaa!, johon keräsin TK-miesten ja muiden tekijöiden kirjoituksia sodasta? Olisiko ilman minua koskaan kaivettu esille Kari Suomalaisen rikostarinoita? Olisiko Harry Etelä vain nimi vanhoissa lehdissä, joita kukaan ei koskaan lue? Olisiko kukaan muu kirjoittanut suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaa? Olen koko vuoden tehnyt suomalaisen seksikirjallisuuden historiaa – kuka muu muka sen olisi tehnyt?
Kirjoitin Facebookissa, että vuoden 2023 kirjallisuuden kriisin suurimpia ilmentymiä on se, että hullut kustantamot ovat lopettaneet tai lopettamassa – tai vähentäneet niin paljon, ettei sekaan enää mahdu. Mutta kyllä kriisi näkyy ehdottomasti myös siinä, että tavalliset järkevät kustantamot ovat entistä tavallisempia ja järkevämpiä. On järkevämpää julkaista kirja neulomisesta kuin ammoin kuolleesta kirjailijasta. Kaunokirjalliseksi ajateltu esseehanke muokataan opaskirjaksi, jollaisia on tehty jo lukuisia. Ala pirstaloituu ja polarisoituu entisestään: muutamia kirjoja suitsutetaan niin paljon, että kaikki luulevat alalla menevän hyvin. Sitten ovat jossain kaukana ne kirjat, joita kirjailijat myyvät toisille kirjailijoille. Näitä taas nolottaa torjua myyntipuhe. Oravanpyörä pyörii. Kirjailijuus voi olla enää ura, ei ammatti, kirjoitti Esquire kuluvan vuoden marraskuussa.
Tiedän kärjistäväni, mutta en voi oikein muutakaan. Toisaalta-toisaalta-puhe ei ole koskaan auttanut ketään. Tiedän myös, että tällaisen kirjoituksen perään pitäisi ehdottaa joitain korjaavia toimenpiteitä. Voin vain toivoa, että seuraava hallitus tämän nykyisen kammotuksen jälkeen laskee arvonlisäveroa ja palauttaa kirjastojen ostotuen, mutta yleensähän mitään kerran poistettua ei enää palauteta. Ääneenlukijoiden lainauskorvaus ei ainakaan laista enää katoa, eihän Bernerin taksilakiakaan ole lopullisesti korjattu.
Toivoisin myös, että tavallisia lukevia ihmisiä syyllistettäisiin enemmän. Jos teitä todella kiinnostaa kotimaisen kirjallisuuden olemassaolo, ostakaa ja lukekaa painettuja kirjoja! Lakatkaa hehkuttamasta äänikirjoja ja sitä, kuinka korkealla olette kirjastojen varausjonoissa! Vähentäkää Netflixin katsomista ja kännykän räpläämistä!
