torstaina, joulukuuta 14, 2023

Martin Edwards: The Life of Crime (2022)


Kirjoitin Turun Sanomiin keväällä arvion englantilaisen Martin Edwardsin erinomaisesta kirjasta The Life of Crime, joka on jättimäinen, mutta erittäin sujuvasti luettava rikoskirjallisuuden historia. On häpeä, että tällaista kirjaa ei ole suomeksi jo julkaistu, vaikka suomalaisten sanotaan olevan rikoskirjallisuuden suurlukijoita. Koska Turun Sanomissa on maksumuuri, julkaisen jutun myös täällä. Kirja oli niin rikas, että harmitti änkeä sitä käsittelevä juttu 3 000 merkkiin, mutta minkäs teet. Olen palauttanut joitain poistoja tekstiin.


Kumpi on parempaa, vanha mukava arvoitusdekkari vai kovaksikeitetty toiminta? 


Martin Edwards on kirjoittanut rikoskirjallisuuden uuden perushistorian ja antaa siitä aiempaa täydemmän kuvan. Edwardsin mukaan dekkarin ystävä voi pitää sekä vanhoista palapelidekkareista että armottomista kovaksikeitetyistä jännäreistä. 


Dekkareita julkaistaan nykyään varmasti enemmän kuin koskaan. Kirjakaupat ja kirjastot täyttyvät uusista rikoskirjoista, ja lukuvinkkejä uusista teoksista jaetaan sosiaalisessa mediassa innokkaasti. 

Mutta pitääkö kukaan enää huolta lajityypin historiasta? Tuntuu että paria poikkeusta lukuun ottamatta vain uudet kirjat ja kirjailijat kiinnostavat nykyisiä dekkarinlukijoita ja -kuuntelijoita. 

Kokonaan tuntuu myös kadonneen ihmistyyppi, jollaisia suurissa ikäluokissa ja jonkin verran nuoremmissakin oli paljon: rikoskirjallisuuteen älyllisesti ja kriittisesti suuntautunut lukija ja kirjoittaja, joka näkee dekkarin mahdollisuutena tutkia ihmisyyttä ja yhteiskuntaa syvällisesti ja rehellisesti, usein rehellisemmin kuin niin sanottu korkeakirjallisuus. Suomen Dekkariseuraa ja sen Ruumiin kulttuuri -lehteä ei välttämättä enää 2020-luvulla perustettaisi. 

Onneksi historiatietoisia lukijoita löytyy ainakin Englannista. Itsekin useita rikosromaaneja kirjoittanut Martin Edwards on viime aikoina kunnostautunut myös tietokirjailijana, ja hänen teoksensa The Golden Age of Murder (2015) oli perusteellinen perinteisen palapelidekkarin historia. Viime vuoden lopulla ilmestynyt, mammuttimainen mutta sujuvasti luettava The Life of Crime on rikoskirjallisuuden tasapainoinen historia, joka tarjoaa niin uusia näkemyksiä kuin hyviä knoppitietojakin. 

Ylipäätään 2000-luvulla on nähty vahva perinteisten palapelidekkarien arvonnousu. 1920- ja 1930-luvuilla Amerikassa kehittyneen urbaanin kovaksikeitetyn dekkarin fanit olivat pitkään sitä mieltä, että yläluokan kartanoissa tapahtuvien murhamysteerien aika on ohi. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen, kuten todistavat Kenneth Branaghin ohjaamat uudet Agatha Christie -filmatisoinnit tai kanadalaisen Louise Pennyn teosten mieletön suosio. Pennyä ja Christietä yhdistääkin yksi seikka: kummatkin kirjoittavat myös yhteiskunnallisista asioista ja tekevät kuvaamistaan ihmisistä tarkkoja huomioita eivätkä vain tarjoile hengetöntä mysteerin ratkomista.

Martin Edwards ei selvästikään välitä tällaisista kuppikuntakiistoista. Palapelidekkareita puolustetaan usein sanomalla, että rikoskirjallisuuden kuuluu olla leppoisaa viihdettä, kun taas kovaksikeitettyjä dekkareita pidetään yhteiskunnallisesti kriittisinä ja realistisina.  

Edwardsin mukaan arvoitusdekkaritkin voivat kuvata yhteiskuntaa kriittisesti, varsinkin Christien ja Dorothy Sayersin tapauksessa, kun taas kovaksikeitetyissä dekkareissa on helposti romanttisia piirteitä. Esimerkiksi jälkimmäisestä hän mainitsee yksityisetsivä Philip Marlowen, joka on luojansa Raymond Chandlerin fantisoitu omakuva ja kaukana mistään todellisesta ihmishahmosta. Samalla kovaksikeitetty dekkari on helposti ollut naisvihamielistä, varsinkin niissä tarinoissa, joissa pahiksena on femme fatale.

Edwards kuitenkin pitää Chandleriakin ilmiömäisenä tyyliniekkana, joka oli lopulta myös huolellinen juonenrakentaja. Tämän huomaa viimeistään Pitkistä jäähyväisistä, kirjailijan toiseksi viimeisestä romaanista. Siinä ei ole lainkaan Syvän unen ja Näkemiin, kaunokaiseni -kirjan holtitonta tapahtumien vyörytystä. 

The Life of Crimessa korostuu myös yksi dekkarin laji, joka on oikeastaan vasta viime vuosina noussut yhdeksi valtavirraksi: kotipiirin jännärit (englanniksi domestic suspense). Gillian Flynnin Kiltin tytön jalanjäljissä on viime vuosina kirjoitettu sadoittain rikosromaaneja, joiden pääosassa on tavallisten keskiluokkaisten naisten kotielämä, eivät yksityisetsivien tai huippuvakoojien vaaralliset seikkailut. 

Edwards on poiminut kirjaansa kymmenittäin kiinnostavia esimerkkejä vastaavista kotipiirin jännäreistä jo 1900-luvun alkupuolelta. Suomeksi kirjastojen varastoista ja divareista löytyy esimerkiksi Celia Fremlinin ja Margaret Millarin dekkareita, mutta paljon on suomentamattakin, kuten lajityypin äidin Maria Belloc Lowndesin The Lodger (1913), josta Alfred Hitchcock teki läpimurtoelokuvansa Vuokralainen

Edwardsin innostava ja tietoa täynnä oleva kirja olisi syytä sekin suomentaa. 


Faktalaatikko: 

Martin Edwards (s. 1955) on englantilainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 20 romaania ja useita kymmeniä antologioita vuodesta 1991 alkaen. Ei suomennoksia. 

The Life of Crime on ehdolla Yhdysvaltain rikoskirjailijoiden yhdistyksen Edgar-palkinnon saajaksi vuonna 2023. (Huom! Kirja myös voitti palkinnon.)

Edwards nostaa The Life of Crimessa esille mm. ranskalaisia, italialaisia, eteläafrikkalaisia ja skandinaavisia dekkareita, mutta Suomi ei saa yhtään mainintaa. 


PS. Julkaisin Facebookissa jutusta poistamiani kohtia, ja lisäsin tällaisen kommentin, joka mielestäni on syytä toistaa tässäkin: 

Korostettakoon, että tuo "oli paljon" oli yksi syy siihen, miksi jätin kohdan pois, kun ei näitä tyyppejä ollut silloinkaan paljon, he vain olivat näkyviä (ja usein miehiä). Kohdassa tarkoitin siis Risto Hannulan ja Kyösti Salovaaran kaltaisia kovan luokan intellektuelleja, jollaisia eivät rikosromaanit enää tunnu kauheasti kiinnostavan. Tai nykyinen dekkari ei tarjoa heille samanlaista mahdollisuutta reflektioon kuin aiempina vuosikymmeninä. Varmasti tässä asiassa on monta puolta. Muualla maailmassa vastaavia ovat Englannissa Martin Edwards ja Yhdysvalloissa Sarah Weinman, jonka tekemisiä seuraan mielenkiinnolla. 

keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2023

Tekstini Shimo Suntilan 50-vuotisjuhlakirjaan


Juhlakirjoja tehdään nykyään entistä nuoremmille. Vajaa viikko sitten sellaisen sai 50 vuotta täyttänyt Shimo Suntila, turkulainen spefikirjallisuuden voimahahmo. En päässyt juhliin (jotka vaikuttavat olleen ikimuistoiset), mutta sain kutsun osallistua Shimon juhlakirjaan. Matti Järvisen toimittama teos ilmestyi Nysalorin kustantamana Petri Hiltusen hienolla kansikuvalla varustettuna. Suurin osa kirjan teksteistä on proosaa (lisäksi siinä on yksi, selvästi huolellisesti suunniteltu roolipeli, mutta en valitettavasti ymmärrä roolipeleistä juuri mitään), mutta oman kirjoitukseni hahmottelin pienenä esseenä, joka käsittelee Shimon toimintaa kirjankeräilijänä, kirjankeräilyä ylipäätään ja yhtä pientä osasta suomalaisen fantastisen kirjallisuuden historiassa. Ajattelin julkaista tekstin myös blogissa, ja kuten usein käy, huomasin muutamia ongelmia tekstissä vasta, kun luin sen painettuna; nämä ongelmat on alla olevaan korjattu. En ole kirjoittanut kaikkia viittauksia auki, ja tarjoankin vapaavalintaisen drinkin sille, joka tunnistaa, mihin viittaa maininta Jeesuksesta nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 



Raimo S. Wallinin kafkalainen fantasia


Kuten hyvin tiedetään, Shimo Suntila on suurkollektöörien sukua. Oppinsa hän on saanut ennen kaikkea Boris Hurtalta, mutta myös Harri Haarikolta. Hurtalta Shimo on oppinut sen, että mitä yllättävimmissäkin kirjoissa voi olla jotain scifi-, fantasia- ja kauhukeräilijää kiinnostavaa. On tietysti keräilijän etu, jos tietää, että kokoelmaa ei koskaan saa täyteen --  aina voi löytyä jokin aiemmin tuntematon kirja, jossa on jotain näihin lajityyppeihin kuuluvaa, aina voi tulla vastaan jokin antologia, jonka yhdessä novellissa esiintyy ihmissusi tai aave tai Jeesus nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 

Aina ei tietenkään onnistu. En tunne tarinan yksityiskohtia, mutta kerran Shimo luopui kasasta kirjoja, joista yhden hän oli arvatenkin ottanut talteen juuri tällä periaatteella: ei voi ikinä tietää, onko kirjan jokin luokiteltavissa scifiksi tai fantasiaksi. Shimo lähetti viestiä ja kysyi, halusinko tulla katsomaan poistokirjoja. Minun tiedetään kieltäytyneen ilmaisista kirjoista, mutta tässä kohtaa tähdet olivat oikein, joten polkaisin Shimon luo ylioppilaskylään. En enää muista, mitä muut kirjat olivat (olisiko seassa ollut jokin Wittgenstein), mutta jäin lukemaan Raimo S. Wallinin kirjan Matkan loppu (1967) takakansitekstiä. Kirja itse on ruma, julkaisijalleen Karistolle tyypillisesti, mutta vuosien etäisyys on tietysti tehnyt kannesta myös kiehtovan ja jopa kodikkaan. Tästä on suomalaisen kirjallisuuden marginalia tehty. 


Risingshadowin mukaan teos sisältää scifinovellin "Insinööri". Siinä insinööri joutuu, ehkä jonkinlaisessa lähitulevaisuudessa, jumiin laboratorion yhteen huoneeseen eikä saa yhteyttä ulkopuolelle. Mies alkaa pelätä, että muun maailman on tuhonnut ydinsota tai vastaava katastrofi. Lopetus on monimielinen. Novellissa näkyy myös yksi Wallinin mahdollinen vaikutteenantaja, yksi henkilöistä on nimittäin nimeltään Nabokov. Jostain syystä Matkan loppua ei kuitenkaan löydy Jussi Vainikaisen ylläpitämästä mittavasta suomenkielisen scifin bibliografaista, mutta se saattaisi toimia pienenä lisänä suomalaisen scifin historiallisessa antologiassa. (Jo pelkkä uuden teoksen idea voi olla syy hankkia jokin kirja.) 

Itseäni takakannessa kiinnitti kuitenkin huomiota lause: "Kokoelman päätyöksi kohoaa novelli Matkan loppu, jonka kafkamainen tunnelma saa aikaan tiheän, jäntevän muodon." Tämä on tietysti vanhentunutta kritiikin kieltä (puhuuko joku vielä "jäntevästä muodosta"?), jossa on omat ongelmansa (voiko tunnelma saada muodon aikaan? eikö muoto edellä tunnelmaa?), mutta jonka taitava kaappari (käyttääkseni Hurtan lanseeraamaa sanaa) tunnistaa mahdollisuudeksi fantasiaan. Tietysti pitää kysyä, tarkoittaako "kafkamainen" aina fantasiaa. Jotkut Kafkan tekstit ovat fantasiaa, mutta esimerkiksi Oikeusjuttu ei ole fantasiaa, vaikka romaanissa on fantastisia aineksia. (Toisaalta voi pohtia, muuttuvatko Kafkan teokset fantasiaksi, jos hänen jälkeensä tulleita ja häneen verrattuja kirjailijoita lukee fantasiana.) 

Matkan loppu -kirjan niminovelli ei mielestäni kuitenkaan ole erityisen jäntevä tai voimakas. Sen alussa syntyy vaikutelma jäntevyydestä, ylipäätään hyvästä lauseesta ja paikan tunnusta, mutta lopulta tarina kuitenkin haarautuu (käyttääkseni borgeslaista termiä) liikaa. Wallin upottaa novellinsa juoneen muistumia miehen ja vaimon käymistä keskusteluista sekä miehen työpaikallaan kohtaamista vaikeuksista. Vaikuttaa siltä kuin nämä olisivat vaikuttaneet siihen, miten mies hankalassa tilanteessa käyttäytyy. 

Mikä tämä hankala tilanne siis on? Tarina alkaa, kun mies myöhästyy vieraalla paikkakunnalla junasta. Asemarakennus on auki, mutta junanlähettäjä sanoo, että juna vain sattui lähtemään minuuttia ilmoitettua aiemmin. Samana päivänä ei myöskään enää lähde junia. Miksi junanlähettäjä antoi junan lähteä minuuttia aiemmin? Koska kukaan ei ole koskaan aiemmin noussut asemalta junaan eikä tuntunut järkevältä odottaa kauempaa. 

Minäkertojana toimivan miehen on pakko ehtiä seuraavana aamuna kokoukseen eikä paikkakunnalta pääse pois kuin junalla, joten hän keksii ratkaisuksi, että lähtee kävelemään kiskoja pitkin. Hän on kuitenkin harrastanut kiskokävelyä lapsena, vaikka ei ollut siinä koskaan erityisen hyvä. 

Ideahan nimenomaan on kafkalainen: päähenkilön elämää hankaloittaa jokin absurdi asia, jollaista hän -- tai kukaan muukaan -- ei olisi osannut odottaa. 

Tässä kohtaa tarinaa alkaa jo tulla muistumia miehen muusta elämästä; ne on sisennetty omiksi kappaleikseen. Ne tuntuvat turhilta, mutta ilmeisesti Wallinilla on ollut mielessä ajatus siitä, miten junasta myöhästyminen ja kiskoilla käveleminen ovat metaforia suomalaisen miehen surkeasta elämästä ja siitä, miten hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Katkelmissa käydään läpi muun muassa sitä, miten äiti kohteli miestä lapsena, tai pelleilyä koulun uskontotunnilla. Osan katkelmista olisi voinut upottaa suoraan kerrontaan, kuten maininnan miehen äidin keinutuolista, jonka mies on tuonut kotiin vaimon vastusteluista huolimatta. Paljastuu myös, että mies on ollut sodassa. 

Kiinnostavampaa olisi ollut vain seurata miehen kulkua pitkin rataa. Fantasia-ainekset lisääntyvät, kun mies tulee esimerkiksi kohtaan, jossa kiskot muodostavat yllättäen harjanteen, jota junan ei kuuluisi pystyä ylittämään. Mies yrittää siloittaa harjannetta, mutta ei tietenkään onnistu, ja jatkaa matkaansa. Myöhemmin rata kaartaa jyrkemmin kuin olisi periaatteessa mahdollista. Kohta mies löytääkin radan varrelta suistuneen junan ja sen kuolleet matkustajat. Hän lähtee eteenpäin arvellen, että pelastusjuna tulee kohta. Lopetus on ehkä ennalta-arvattava, mutta siinä on jotain samaa kuin "Insinööri"-novellissa, kuin Wallin ei olisi halunnut antaa miespäähenkilöilleen mahdollisuutta vapahdukseen. 

Ilmeisesti Shimo ei pitänyt "Insinööriä" riittävän scifistisenä tai "Matkan loppua" riittävän fantastisena, koska luopui kirjasta (mielestäni kyse ei ollut kaksoiskappaleesta, jotka ovat tietysti suurkollektöörille ikuinen ongelma). Tai sitten kirja vain ei ollut hänelle riittävän hyvä (mikä ei toisaalta ole todelliselle keräilijälle kriteeri). Hannu Mäkelä kirjoittikin kirjasta tylyn arvion Arvostelevaan kirjaluetteloon: "Wallin kirjoittaa sovinnaisen perinteellisesti, vaikka kokeekin käyttää 'modernistisia' aiheita. Vaikutelma on laimea, tavallinen." Ei kuulosta fantasialta, mutta toisaalta suomalainen fantasia ei olekaan aina ollut hurjaa tai epätavallista. Laimea ja tavallinen voi hyvinkin kuvata kotimaisen fantasiakirjallisuuden suurta traditiota, ja sikäli Wallinilla olisi siinä paikka, mahdollista historiateosta ajatellen. 

Nyt pitäisi vielä päättää, pidänkö Wallinin Matkan lopun itse. En noin 10 000 kirjan kokoelmasta huolimatta pidä itseäni keräilijänä Shimon mielessä, mutta, kuten huomataan, määritelmät ovat liukuvia. En ole keräilijä, mutta en pysty kovin helposti luopumaan jo hankituista kirjoista; Shimo on keräilijä, mutta pystyy luopumaan hankkimistaan kirjoista. Nyt pitäisi enää tietää, oliko Hurtalla Raimo S. Wallinin Matkan loppua hyllyssään. 

perjantaina, maaliskuuta 24, 2023

Kaikki on elokuvaa: kirjan tarina


Äskettäin ilmestyi uusin kirjani, Kaikki on elokuvaa. Kulttuurivihkojen kustantamopuolen julkaisema opus on kokoelma suomalaisia elokuva-aiheisia runoja 1920-luvulta tähän päivään saakka. Kirjassa on myös pitkä johdantoartikkelini, joka minusta vaikuttaa oikein hyvältä - lukisin itse sellaista tekstiä mielelläni! Tässä linkki kustantajan sivuille, alempana on kuva sisällysluettelon ensimmäisestä sivusta. 

Kirjan valmistushistoria on todella pitkä, mahdollisesti pisin millään kirjallani. Tamperelainen legenda Raimo "Rake" Silius oli koonnut Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteyteen suomalaisten elokuvarunojen näyttelyn, ja jo silloin sain idean, että tästä voisi syntyä kokonainen kirjakin. Kysyin Rakelta lupaa käyttää hänen löytöjään, ja nappasin ylös kaikki hänen löytämänsä esimerkit, paitsi yhtä, jota ei ollut julkaistu ilmeisesti missään; muistan runosta vain sen, että se oli tehty pelkästään elokuvien nimistä. En ole varma, minä vuonna tämä on tapahtunut, mutta se voi olla jo 1990-luvun loppua. Ilmeisesti jo tässä vaiheessa keksin muitakin esimerkkejä aiheesta. Oletan saaneeni vinkkejä ystävältäni Simo Kuusiselta, jolla on sangen laaja suomalaisen runouden kokoelma. Simon vaikutusta ainakin on se, että mukana on työväenrunoilijana tunnetun Karin Almin hieno runo "Kolme laulua rakkaudelle", koska Almia käsittelimme yhdessä Kulttuurivihkoihin tekemässämme juttusarjassa "Pieniä laulajia" (josta tuli myöhemmin kirjani Unohdetut kirjailijat, 2007). Runo on tietääkseni julkaistu vain vasemmistolaisen Kirjallisuuslehden sivuilla vuonna 1935.  


Lisäksi ostin tässä vaiheessa Akateemisen alennusmyynnistä (tämä oli aikaa, jolloin niistä pystyi oikeasti tekemään löytöjä) parillakymmenellä markalla elokuvatutkija Philip Frenchin kokoaman kirjan The Faber Book of Movie Versen, jonka kansi oli repeytynyt, mutta jossa oli erittäin hyvä johdantoteksti. 

Oletan, että lähestyin 2000-luvun alussa kustantajia idealla; tässä vaiheessa käsikirjoituksen on täytynyt olla jo jonkin verran laajempi kuin mitä Raken alkuperäinen näyttely oli. Muistan, että Likestä vastattiin, että idea on ihan hyvä, mutta seuraavaan sähköpostiini ei enää vastattu. Saatoin lähestyä myös jotakin muuta kustantamoa, mutta tuossa vaiheessa verkostoni eivät olleet vielä kovin laajat. Vuonna 2011 olen postannut tähän samaan blogiin kokoelmaideasta runoja ja lyhyesti kuvaillut ideaa ja sen toteutusta (mutta en ole näköjään oikein uskonut ideaan). Kaikkia runoja en näköjään vielä tuolloin ollut kirjoittanut puhtaaksi, esimerkiksi Waltarin lyhyt runo "Filmi" on kyllä mukana valmiissa kirjassa, kiitos perikuntaa edustavan Joel Elstelän. 

Vuonna 2013 olen jutellut kirjaideasta Leevi Lehdon kanssa kirjamessuilla ja hän oli siitä kiinnostunut. Kaksi vuotta myöhemmin olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen Leeville (ja välissä kysynyt kommenttia aiheesta Tapani Baggelta, joka kehotti toimeentumaan asiassa). Tuossa vaiheessa kirjoitin ilmeisesti pitkän johdantoartikkelin, jossa viittasin hyvin paljon The Faber Book of Movie Verse -kirjaan ja sen esipuheeseen. Muistan näihin aikoihin saaneeni hyviä vinkkejä teemaan sopivista runoista myös elokuvatutkija Tommi Römpötiltä, joka harrastaa runoutta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka toinen samaan aikaan ehdottamani kirja (vanhojen pulp-novellien kokoelma Kuutamohulluus) ilmestyikin Ntamolta. Juttelin muutama vuosi myöhemmin elokuvarunoista myös Ntamon uuden vetäjän Jarkko S. Tuusvuoren kanssa, mutta hän ei innostunut. 

Olen näköjään myös Aviadorin Vesa Tompurin kanssa jutellut hankkeesta vuonna 2019, mutta vaikka hän oli kiinnostunut, hän ei palannut asiaan. Tommi Parkon kanssa juttelin aiheesta myös, kun hän sanoi kokoilleensa varsinaissuomalaisen runouden antologiaa, mutta tähän hän sanoi, että keskittyy kuitenkin käännösrunouteen. (En tiedä, mitä varsinaissuomalaisen runouden antologialle on tapahtunut, ilmestynyt se ei ainakaan ole.)

Sisällysluettelon eka sivu.
Julkaisutiedot ovat runojen yhteydessä. 

Ehdotin aiheeseen vähän kyllästyneenä johdantoartikkelin julkaisemista omana tekstinään Kulttuurivihkoissa lehden päätoimittajalle Elias Krohnille syksyllä 2020. Elias kelpuutti jutun, mutta sanoi, että voisi katsoa kirjaakin, jolloin lähetin tietysti käsikirjoituksen näytille. Elias vastasi ensiksi, etteivät lähde antologian julkaisemiseen, kun kirjoittajia on niin paljon ja jokaiselta pitäisi erikseen saada julkaisulupa, mutta lupasin auttaa siinä hommassa. Se oli ehkä taikasana, koska Elias ilmoitti, että Kulttuurivihkot voi kirjan julkaista. Ajattelin, että voihan koettaa, ei olisi kiva, jos tehty työ olisi turhaa. Kuitenkin joitain käsikirjoituksen runoilijoita tai heidän perikuntiaan tunsin, tiesin että pystyn aloittamaan helposti. 

Tein tätä hommaa niin että olen aina työpäivän aluksi koettanut etsiä jonkun runoilijan tai perikunnan edustajan yhteystiedot ja lähettänyt viestin ja kysynyt, onko mahdollista ottaa ko. tekijän runoa tai runoja tällaiseen antologiaan. Melkein kaikki suostuivat, osa pienen suostuttelun jälkeen. Osa kieltäytyi, osa sanoi, että asia pitäisi hoitaa Sanaston kanssa. Kaikkien perikuntaa en löytänyt enkä minkäänlaista tietoa siitä, kuka perikuntaa edustaa. Mutta pois jäi vain hyvin harva runo, ja joitain näistä tai osia niistä pystyin upottamaan uuteen versioon esipuheesta. Kirjan nimi tuli Jorma Kaparin runosta, joka liittyy Werner Herzogiin, mutta valitettavasti Kaparin perikuntaa ei löytynyt, joten runo esiintyy kirjassa vain esipuheessa. 

Olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen 6.10.2022, mutta siihen tuli vielä yksi lisäys, kun Tarmo Maneliuksen tyttäreltä tuli kirje, jossa oli Maneliuksen vapisevalla käsialalla kirjoitettu julkaisulupa - hän oli ehtinyt kuollakin sen jälkeen, kun olin puhunut hänen tyttärensä kanssa puhelimessa, ja olin luopunut toivosta, että runoa saisi enää kirjaan mukaan! 

Eli näin kauan voi kestää kirjan saaminen valmiiksi! Jos ajatellaan, että Raken kokoama näyttely Tampereella on ollut vaikka vuonna 1999, niin ideasta valmiiksi kirjaksi meni 24 vuotta (melkein neljännesvuosisata...). En tiedä, mitä tämä kertoo minusta, puhumattakaan siitä, että tein kirjan täysin ilman palkkiota tai apurahaa. Toimitettaviin teoksiin ei oikein kukaan anna tukea, joten en sellaista edes hakenut (tai jos hain, en muista hakeneeni, mutta ainakaan en ole sellaista koskaan saanut). Lainauskorvauksistakaan ei juuri mitään tule, koska ne lasketaan tällaisissa tapauksissa jyvitettynä kirjan eri tekijöiden kesken... Toisin sanoen ei mitään järkeä koko hankkeessa, mutta tulipa tehtyä! Kaikki on elokuvaa jatkaa omalla tavallaan kahden aiemman runoantologiani, Titaanien laulun ja Titaanien koston, jalanjäljissä, ja minulla on idea kahteen muuhunkin runoantologiaan, toiseen jopa apuraha (mutta ei kustantajaa, jälleen kerran). (Tässä kuvaus Titaanien laulun tekemisestä.) 


Kaikki on elokuvaa vaikuttaa joka tapauksessa mielestäni oikein mainiolta, idea on hyvä ja Suomessa omintakeinen ja tekstit kiinnostavia. Mukana on tunnettuja runoilijoita, kuten Jyrki Pellinen ja Ville Hytönen (joka luki Facebookissa hankkeestani ja lähetti vinkin omista, muun muassa Teuvo Tulioon kytkeytyvistä runoistaan), mutta myös unohdettuja ja pienilevikkisiä kirjailijoita, kuten Leksa Vossi ja Pekka Ruissalo. Naisia on valitettavan vähän, mutta ilmeisesti naisrunoilijat ovat yleensäkin ottaen kirjoittaneet elokuvasta vähemmän kuin miehet - syytä tähän en tiedä, ehkä ainakin naisten vähäisempi tarve namedroppingiin (elokuvasta on vaikea kirjoittaa, jos ei koko ajan heittele Satyajit Rayn tai Orson Wellesin kaltaisia nimiä). Mutta tietenkään kaikkia elokuva-aiheisia runoja en tähän ole voinut ottaa mukaan enkä tiedä niitä kaikkia, joten "miksei mukana ole sitä-ja-sitä?" -tyyppiset kysymykset tuntuvat jo etukäteen turhilta ja ikäviltä. Joka tapauksessa kirja on samalla jonkinlainen läpileikkaus suomenkielisen modernistisen runon historiaan, kun tekstejä on usealta eri vuosikymmeneltä erityyppisiltä kirjoittajilta. 

Joidenkin runojen kohdalla mietin, olisiko lukijalle pitänyt selittää, miten ne liittyvät elokuvaan. Kuinka moni tietää, mihin liittyy Liisa Heikkerön runo "(yksityisalue)"? Sen neljässä vähäeleisessä rivissä mikään ei viittaa filmiin tai elokuvallisuuteen. Niissä ollaan kuitenkin meri- ja saaristomaisemissa, ja lukijan pitää itse tunnistaa yhteys Yksityisalueeseen, Maunu Kurkvaaran tunnettuun elokuvaan, yhteen ensimmäisistä kotimaisen uuden aallon merkkiteoksista, joka sijoittuu nimenomaan saaristomaisemiin. Vastaavia on muitakin, mutta toivon, että ne innostavat lukijaa itse selvittämään runojen yhteyksiä seitsemänteen taiteeseen.

Sain kirjan tekijänkappaleet itselleni samana päivänä, jolloin Hesarin kritiikistä alkanut Kiira Korpi -keissi otti aina vain kuumempia kierroksia. En sitä oikein jaksanut kommentoida, mutta kannattaa huomata, että edelleen on ihmisiä, jotka suhtautuvat runouteen vakavasti ja että on vielä kustantajia, jotka sitä julkaisevat. Kaikki ei ole menetetty, vaikka siltä joskus tuntuu. Ikävää tietysti, että yksi sangen vaatimattomalta vaikuttava julkkisteos imee hetkeksi lähes kaiken kirjallisen julkisuuden ja että samassa supussa ovat sekä Helsingin Sanomat että Otava sekä sosiaalinen media, jossa lähes kaikki alan ihmiset kokivat velvollisuudekseen sanoa aiheesta jotain. 

Oli miten oli, olen onnellinen, että kirja on tehty ja valmis ja tilattavissa! Tässä vielä kerran linkki Kulttuurivihkojen sivulle. 

torstaina, maaliskuuta 02, 2023

Huomioita Mika Taanilan Film Reader -näyttelystä


Aboa Vetus Ars Novan näyttelyamanuenssi Niina Tanskanen pyysi minua vetämään yleisöopastuksen Mika Taanilan näyttelyyn Film Reader. Suostuin tietysti, koska en kovin helposti osaa sanoa "ei", ja museo oli joka tapauksessa maksamassa pienen palkkion hommasta. Kuitenkin jotain tiedän Taanilan urasta, koska hän oli Suomalaisen elokuvan festivaalin vieraana muutamia vuosia sitten, ja olen ollut hänen monista töistään innoissani, ennen kaikkea pitkästä elokuvasta Mannerlaatta, joka on tehty kokonaan ilman kameraa. Yleisöäkin oli, joskin tunsin paikallaolijoista 75 prosenttia. 

Kirjoitin muistiinpanoja Taanilan teoksista eilen 1.3. ollutta opastusta varten, ja ajattelin julkaista ne täällä, koska tuskin teen niistä mitään artikkelia. Siihen tietotaitoni ei ehkä riittäisi. Paikan päällä improvisoin joitain lisähuomioita ja kommentteja, mutta niitä en enää tähän tekstiin liittänyt, ja sama koskee myös opastusta seuranneen Niina Tanskasen lisähuomautuksia ja tarkennuksia. Näyttely on joka tapauksessa mainio ja suosittelen sitä lämpimästi; se näkyy olevan auki enää tämän kuukauden, joten kannattaa kiirehtiä! 


Huomioita Mika Taanilan töistä 


laajemmin näyttelystä aluksi: 

- ajatuksena varmasti se, miten elokuvan ja kirjallisuuden väliset suhteet voidaan toteuttaa väärin: näyttelyssä Mika runtelee esimerkiksi fyysisiä elokuvakirjoja tai valmistelee elokuvan esityskuntoon niin ettei siitä voi käytännössä nähdä mitään

- Film Readerhan tarkoittaa esimerkiksi opaskirjaa jonkin ohjaajan tuotantoon, mutta se tarkoittaa myös lukupäätä, joka on oleellinen osa esittämiseen liittyvää teknologiaa, sitä ilman emme saa videosta kuvaa tai kasetista ääntä

- näyttelyssä Mika Taanila lukee elokuvia eri tavalla kuin ne on tarkoitettu hahmotettavaksi

- tässäkin kohtaa varmasti näkyy ajatus, joka toistuu näyttelyssä pyörivässä Erkki Kurenniemi -dokumentissa: taide on teknologian käyttämistä väärin, ja vain käyttämällä teknologiaa väärin voimme varmistaa, ettei teknologia hallitse meitä

- Taanila tässä näyttelyssä osoittaa, millä eri tavoilla elokuvaan liittyvää teknologiaa voi käyttää väärin: kaikki teokset liittyvät elokuvaan tai ovat elokuvaa, mutta eivät kuitenkaan ole elokuvaa siinä mielessä kuin se yleensä ajatellaan

- olen ottanut tähän opastukseen myös ideoita siitä, että Mika on kuratoinut esimerkiksi Oberhausenin filmijuhlille lyhytelokuvakatsauksia teemalla "film without film", elokuva ilman elokuvaa tai filmi ilman filmiä

- näyttelyn teoksissa näkyy myös ajatus siitä, että on olemassa the ideas of absent imagery, meditating with the blank screen and addressing the obscure mind-sets what I like to call “memory triggers”.


Muisti (2022)

- ensimmäisenä työ, joka valmistui kuulemma samaan aikaan kun näyttelyä ripustettiin: sivuja elokuva-aiheisesta kirjasta, jotka Taanila on leikannut irti ja asettanut siistiin riviin

- kirjassa on kysymyksiä elokuvista, joilla testataan, mitä katsoja niistä muistaa

- kysymyksissä on vähän leffavisan tyyliä, ehkä tällä teoksella Taanila on halunnut kuvata sitä, miten leffavisa toteuttaa "film without film" -ajatusta: elokuvista puhutaan intohimoisesti, mutta itse elokuvaa ei ole käsillä tai saatavilla

- teos olisi voinut hyötyä paremmasta valaistuksesta, mutta ehkä näin se tulee vielä salaperäisemmäksi, kun mitään ei näe, elokuva ei koskaan avaudu kunnolla, vaan se jää aina hämärään


Epäonnistunut tyhjyys. Paikka (2021)

- videoteos on tehty lämpökameralla, joka tallentaa Kruunuvuorenrannan rakennustyömaata

- käsikirjoittajana on Harry Salmenniemi, joka on viime vuosina noussut yhdeksi arvostetuimmista nykykirjailijoista, hän on jonkinlainen postmodernistinen tai jopa postpostmodernistinen nykyaikaa tallentava ja kommentoiva tekijä, joka pelaa tarkoituksellisen tyhjillä lauseilla, joissa ei tunnu olevan mitään selvää ajatusta, mutta jotka kuitenkin kuvaavat 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten elämää ja ajan henkeä, Zeitgeistia, tätä tyyliä jotkut ovat kuvanneet, tosin vain yksityisissä keskusteluissa, tekotaiteelliseksi

- Salmenniemen kanssa Mika Taanila on tehnyt myös elokuvan Mannerlaatta, joka aiemmin täällä näyttelyssä nähtiinkin

- tässä siitä sitaatti: ”Nyt makaan hotellissa valveilla, / tajuissani. ǀ Kun ajattelen matkaani, / on kuin muistaisin sen.”

- Salmenniemi on ollut tekemässä käsikirjoituksia muihinkin elokuviin, näiden lisäksi hän on tehnyt kässärin ainakin Kalle Nion elokuvaan Yön, joka esitettiin viime vuonna Mäntän kuvataideviikoilla, se näytettiin romahtaneelta kankaalta penkeiltä, joilla ei oikein voinut istua


Epäonnistunut tyhjyys. Aika (2021)

- tämä teos on tehty videoeditointiohjelmiston siirtymäefektien avulla, toisin sanoen esimerkiksi häivytysten eli feidausten avulla

- tämäkin on Salmenniemen kirjoittama


Ihminen ja tiede (2011)

- tässä on hyvä esimerkki siitä, miten Taanila käyttää teknologiaa väärin: teos on kokonaisuudessaan muistaakseni Yleisradion roskiksesta löytynyt 16 millin kela, jolla on Nobel-palkittujen tiedemiesten keskusteluja esittelevän tv-ohjelman suomenkielinen tekstitys, kuvia kelalla ei siis ole, pelkkää tekstiä, mikä luo kiinnostavan sillan Taanilan myöhempään pitkään elokuvaan Mannerlaatta, jossa on myös pitkiä jaksoja pelkkää tekstiä

- teos on muistutus siitä, miten arkaaiselta vanha tv-esitysten teknologia voi nykyään tuntua

- teos analysoi myös sitä, miten nopeaa ja jatkuvasti tulvivaa informaatiota pystyy käsittelemään

- ainoa mahdollisuus on astua riittävän kauas informaatiosta, ts. vasta kun projektori pysähtyy, voi huokaista


My Silence (2013)

- tämä on todennäköisesti näyttelyn laajin ja kunnianhimoisin teos, jos ei kokonaisia elokuvia lasketa mukaan

- teoksessa Mika on leikannut pois Louis Mallen elokuvasta Ilta Andren kanssa kaikki ne pätkät, joissa joku sanoo jotain, lisäksi "uusi" käsikirjoitus on luettavissa näyttelytilan seinillä

- elokuvan pituus on alun perin ollut 106 minuuttia, leikatun videoteoksen pituus 12 minuuttia 45 sekuntia

- taas käytetään teknologiaa väärin: Ilta Andren kanssa perustuu pelkästään puheelle, elokuvassa kaksi miestä keskustelee illallisen ääressä mitä monenlaisimmista asioista, mystiikasta, historiasta, teatterista, ihmisen roolista maan päällä

- olen itse kutsunut elokuvaa diipin baariselittämisen ensyklopediaksi, toinen miehistä on etulyöntiasemassa toiseen ja hän onkin teatteriohjaaja ja teatterinohjaaja, joka on ohjannut toisen miehen kirjoittamia näytelmiä, mutta tämä ei ole saanut kirjoitettua pitkään aikaan mitään

- Mikan teos kommentoi tai ilkikurisesti kritisoi myös puheen ylivaltaa elokuvassa, jonka pitäisi monen mukaan olla ensisijaisesti visuaalinen taidemuoto: puhetta tulee yhden elokuvan aikana noin 90 prosenttia ajasta! 

- teoksen käsikirjoituksesta on valmistunut myös kirja, josta on siis kaikki dialogi pyyhitty pois. Jäljellä ovat vain henkilöiden nimet ennen repliikkiä ja toiminnan kuvaukset. Kirja on yhtä pitkä kuin alkuperäinen kirjaversio, jossa oli julkaistu elokuvan käsikirjoitus toiminnan kuvauksineen

- kirjan julkaisi Antti Nylénin pyörittämä taidekirjakustantamo Bokeh 100 kpl painoksena ja voin harmikseni sanoa, etten onnistunut kirjaa ostamaan, eikä sitä ole kokoelmiinsa näköjään hankkinut myöskään Turun kaupunginkirjasto tai näköjään mikään mukaan kirjasto 

- ehkä tämä sopii Taanilan ja Nylénin eetokseen, jossa teknologian lisäksi käytetään väärin myös kirjastolaitosta ja perinteistä kirjallisuuden maailmaa


Mustavalkoisia elokuvia (2013) 

- Väkivaltaisesti hajotettuja elokuvatallenteita esittävä sarja

- Taanila on itse kuvannut teosten tekemistä haastattelussa näin: 

"Niiden idea oli eräänlainen muistipeli. Valitsin hyllystäni VHS-kasetteja, joilla oli mustavalkoisia elokuvia. Koetin palauttaa mieleen niiden juonia, tarinoita ja tapahtumia. Useimmista muistin irrallisia kohtauksia, joistain vain musiikin tai näyttelijöiden kasvoja. Keksin projektin, jossa tuhosin näitä kasetteja yksitellen käyttämällä kuhunkin kasettiin metodia tai työkalua, jonka muistin – tai luulin muistavani – itse elokuvasta. Niinpä räjäytin Kiss Me Deadlyn uudenvuoden raketeilla, sulatin Häxanin avotulella, poltin Rooma – avoimen kaupungin liekinheittimellä, hakkasin paljain käsin Faster Pussycat, Kill! Kill!:in ja niin edelleen. Myös ampumarata West Shooters Club tuli tutuksi. He auttoivat minua ystävällisesti sessioissa, jotka vaativat käsiaseita tai haulikon. Keräsin sitten kasettien jämät kenkälaatikoihin ja vedostin niistä fotogrammeja suoraan paperille pimiössä."

- tässä nähdään mm. Häxan, Strait-Jacket (jossa muistaakseni tapetaan kirveellä), Kid Speed, joka lienee jokin mykkäkomedia eli ehkä kasetin päältä on ajettu autolla, The Incredible Shrinking Man (kasettia oli kuumennettu mikrossa, jotta siitä oli saatu elokuvan atomipilveä muistuttavaa pölyä), Honeymoon Killers, Silmät ilman kasvoja


Film Reader (2017)

- näissä teoksissa Taanila on käsitellyt elokuva-aiheisia kirjoja, joita hän on saanut ilmaiseksi muistaakseni KAVI:n eli Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kirjaston poistohyllystä 

- mukana on klassisia elokuvakirjoja, kuten Baghin Paljastava silmä, tai ylipäätään klassista elokuvakulttuuria käsitteleviä elokuvia, kuten Marlene Dietrichin elämäkerta

- joissain tapauksissa, kuten Peter Gidalin Materialist Filmin tapauksessa, Taanila on kristallisoinut kirjassa käsiteltävän elokuvan, ohjaajan tai tyylin keskeisen idean, mutta pääsääntöisesti tässä jälleen käytetään teknologiaa väärin, kirjathan kuuluisi lukea; kirjat myös leikattu, kuten elokuvaa leikataan

- yksittäiset teokset ovat kuitenkin myös visuaalisesti kauniita

- mukana on myös yksi laaja elokuvahakuteos, jollaiset olivat aikoinaan yleisiä, kun helppoa tietoa ei muualta löytynyt: englantilaisen Leslie Halliwellin kokoama hakuteos, josta Taanila - tai kuulemma hänen poikansa! - on leikannut pois kaikki elokuvien nimet ja jäljellä ovat vain elokuvien juonikuviot, jotka näin näyttäytyvät erikoisessa, jopa surrealistisessa valossa

- uuden teoksen perusteella voisi pitää leffavisaa: tunnista elokuva juonisynopsiksen ja arvion perusteella

- Halliwelliahan kritisoitiin jo eläessään siitä, että hän arvosti eniten vanhaa Hollywood-elokuvaa ja varsinkin modernistinen elokuva jäi hänelle vieraaksi, olisi jännittävä kuulla, mitä hän sanoisi tällaisesta teoksesta


Maltan risti 

- tässä on todellinen film without film, sillä filmikelaan ja projektoriin perustuva teos on poistettu, koska sen toiminta oli epävarmaa filmin katkeillessa kuulemma päivittäin

- kyse oli 16 millin filmikelasta, joka pyöri projektorissa niin että siinä oli liikkeentunnistin, ja projektorista oli poistettu suljin, joka saa aikaan sen, että kuvat muodostavat mielikuvan liikkeestä, eli kun suljin oli poistettu, kankaalla eli seinässä näkyi vain epäselvää värillistä puuroa, josta ei erottunut mikään

- kun astui riittävän kauas projektorista, se lakkasi pyörimästä, jolloin saattoi nähdä ohikiitävän hetken ajan pysäytyskuvassa jonkin elokuvan ruudun

- kyse oli amerikkalaisen John Cassavetesin elokuvasta Love Streams, eli toisin sanoen kun Mika Taanila oli poistanut projektorista sulkimen, kankaalla alkoi näkyä suoranainen virta tai vuo eikä yksittäisiä kuvia, joista syntyy liikkeen vaikutelma

- sulkimen toinen nimi on Maltan risti ja sen patentoi vuonna 1900 saksalainen Oskar Messter, ja se muodostaa yhden pohjan maailmanlaajuiselle salaliitolle Theodore Roszakin romaanissa Flicker eli "välke"


Reflection of Fear (2021)

- samainen suljin on pääosassa myös teoksessa Reflection of Fear

- tässä strobon välke imitoi suljinta ja yhdestä liikkumattomasta kuvasta saadaan aikaan liikkeen vaikutelma

- katsoja on ikään kuin projektorin sisällä 

- still-kuva on ilmeisesti William Frakerin elokuvasta Reflection of Fear, pääosissa Sondra Locke ja Robert Shaw


Tulevaisuus ei ole entisensä (2002)

- vuonna 2002 valmistunut dokumentti keksijä Erkki Kurenniemestä, joka on kehitellyt 1960-luvulta alkaen tietokoneisiin perustuvaa musiikkia ja tehnyt omia kokeellisia elokuviaan ja ollut mm. tekemässä M. A. Nummiselle Sähkökvartetti-nimistä laitetta

- Taanilan elokuvista yksi perinteisimpiä, mutta sisältönsä puolesta ei mitenkään tavanomainen 

- posthumanistinen elokuva: Kurenniemi toivoo, että fyysiset ruumiit lakkaavat olemasta, sielu on kuolematon software, ruumis on kuolevainen hardware

- posthumanismi = film without film, ajatus elokuvasta riittää, ei tarvita kokonaista elokuvaa

- kertooko tämän elokuvan perinteisyys siitä, että Taanila on siirtynyt tuotannossaan poispäin humanistisesta elokuvasta ja muu näyttely edustaa posthumanismia, ts. elokuvaa ilman elokuvaa? 

- Tulevaisuus tehty noin 90-prosenttisesti arkistomateriaalista, uutta ovat vain kuvat Kurenniemestä ajelemassa autollaan öisessä Helsingissä ja katsomassa omaa televisiotaan ja vanhoja videoitaan = sekin on melkein elokuva ilman elokuvaa (Taanilahan on toisaalla kuvannut, että elokuvan tekeminen ilman kameraa on monotonisuudessaan viehättävää)

- myös elektroninen musiikki on musiikkia ilman musiikkia, sillä se on softwarea, soittimilla soitettu musiikki on fyysistä, hardwarea

- elokuvassa esiintyy myös lohdullinen ajatus: niin kauan kuin voimme käyttää teknologiaa väärin, teknologia ei voi hallita meitä -> ajankohtainen ajatus keinoälyn aikakaudella, meidän on ikään kuin pakko käyttää keinoälyä väärin ja juksata sitä

- Kurenniemi haaveilee, että hänen tulevaisuuteen suuntautuva videokirjeensä (jossa on muutama tyyppi joko kännissä tai aineissa) nähdään kokonaan vuonna 2048, kuinka moni meistä aikoo olla todistamassa sitä? 

- aiemmin samalla paikalla on esitetty Taanilan ja Harry Salmenniemen elokuvaa Mannerlaatta, joka on todellinen posthumanistinen elokuva, se on tehty kokonaan ilman kameraa, pelkästään kopiokoneella kopioimalla erilaisia matkustamiseen liittyviä visuaalisia materiaaleja sekä Salmenniemen tekstiä, joka taas käsittelee matkustamiseen liittyvää paikattomuuden ja ruumiittomuuden tunnetta, ts. kaksi elokuvaa kertovat vahvasti Taanilan tuotannon siirtymisestä kohti posthumanismia

- elokuvakamera = ihmisen silmä, posthumanistinen elokuva tehdään ilman kameraa

- varta vasten kuvattava elokuva on hardwarea, found film on softwarea


uusimpia fotogrammeja ja ilmivedoksia

- Sisäkuvia-sarjan (2021) teoksissa valoherkän paperin päällä on liikuteltu elokuvantekijän välineistöä. 

- Ulkokuvia -sarjan (2021) ilmivedokset ovat tuntikausia kestävän valotuksen tuloksia.

- tällaisissa teoksissa tekotapa on tärkeämpi kuin visuaalinen lopputulos


Puhdistusnauhat (2015)

- imuroitaessa syntyneitä ääniä käsittävä ja manipuloiva nauhateos

- vanhentunut teknologia, jota jälleen käytetään väärin


Kiila: Verbranntes Land (2002)

- kyse lienee näyttelyn vanhimmasta teoksesta, jos ei Kurenniemi-dokkaria lasketa

- Kiila-yhtyeen biisi; Kiila oli ulvilalaisten kaverusten Niko-Matti Ahden ja Sami Sänpäkkilän yhteinen kokeellisen musiikin projekti, jossa on yhdistelty erilaisia vaikutteita 

- Sänpäkkilä perusti myöhemmin levy-yhtiö Fonal Recordsin ja on tehnyt paljon erilaisia musiikkivideoita ja erilaisia elokuva- ja videoprojekteja

- kummatkin projektit olivat osa 2000-luvun alussa noussutta kokeellisen kevyen musiikin (jos näin nyt voi sanoa, kyse ei kuitenkaan konserttimusiikista eikä esim. jazzista) ja videotaiteen buumia

- videona toimii täydellinen found object tai objet trouvee eli ns. readymade, valistuskäyttöön tehty vhs-kasetti siitä, miten vhs-kasetti toimii ja miten se huononee kopioitaessa kasetilta toiselle

- vaikutelma on koominen, mutta tarkkaan harkitun oloinen, aivan kuin Taanila olisi oikeasti tehnyt videon juuri näin, vaikka hän on vain yhdistänyt valmiin kasetin ja biisin, vaikutelma on kuin olisi tehty alun perinkin videotaidetta, vaikka oikeasti vasta Taanila on tehnyt opastusvideosta videotaidetta

- lisäksi kuvaan tulee myös koomisia pätkiä vanhoista mainoksista tai niiden kuvauksista

- vaikutelma on paikoitellen myös uhkaava, kun äänimaisema muuttuu aggressiivisemmaksi ja videolla näkyy esim. kuva siitä, milloin videon lähettämä signaali on hyvä, milloin huono

- vaikutelman koomisuus liittyy myös siihen, että vhs-kuva on 2020-luvulla oikeasti jo todella huonon näköinen, ja silti sitä esitellään kuin se olisi kehityksen kärkeä -- niin kuin se tietysti olikin, mutta ajat muuttuvat

- vhs-kuva näyttää tietysti nykyään myös kotikutoiselta ja jotenkin käppäiseltä, joten se voi vedota tekstuuriltaan sellaisiin nykykatsojiin, jotka ovat kyllästyneet elokuvateatterien ja suoratoiston digitaaliseen sileyteen

- jos teoksen haluaa nähdä kokonaan, se löytyy netistä osana laajempaa kokonaisuutta Fonal Recordsin nettisivuilta Contemporaries