tiistaina, kesäkuuta 01, 2021

Pulp-saagani sai jatkoa: Pulpografia Erotica

Kansi: Ville Manninen

Julkaisin juuri uuden kirjan. Se tuli Helmivyön kautta, joten periaatteessa se on omakustanne, mutta kuten olen joskus aiemmin täällä sanonut, tietokirjan kohdalla omakustanteen tekeminen ei tunnu ihan niin nololta kuin proosan kohdalla. Ehkä se johtuu siitä, että tiedon jakaminen tuntuu samaan aikaan tärkeämmältä ja vähemmän henkilökohtaiselta kuin esimerkiksi romaani. 

Joku voisi tosin kyseenalaistaa sen, pitikö tätä nimenomaista tietoa jakaa lainkaan. Kyse on siis teoksesta Pulpografia Erotica, joka käsittelee suomeksi 1960-1980-luvuilla ilmestyneitä amerikkalaisia seksipokkareita. Siis sellaisia kuin Paheellinen vaimo, Seksiriehaa ja Seksikesä -69. Kuka näistä tarvitsee tietoa? Eikö kioskiporno ole kaikkein huonointa kirjallisuutta mitä on? 

En tiedä, onko se sitä, mutta ainakaan se ei ole tylsintä kirjallisuutta mitä on. Jotkut alan kirjat tietysti ovat, mutta monessa muussakin genressä jotkut kirjat ovat tylsintä kirjallisuutta maailmassa. Vanhat pornokirjat taas ovat usein hyvin camp-henkisiä, suurenneltuja, liioiteltuja, pöljiä, ihmeellisesti kirjoitettuja. Niiden suomennoksista saa outoa trash-henkistä hupia - miten muutenkaan kuin räkäisesti nauraen voi suhtautua pornokirjaan, jossa miehen elimestä puhutaan koko ajan "kikulina"? Tai jossa kerrotaan, että mies harjoittaa seksiä kuin "Melperi lähtisi sotaan"? Tietenkään porno ei tässä kohtaa ole enää kiihottavaa. Sellaisiakin pornokirjoja luin projektini aikana, vaikka ei niin kovin monta kyllä ollut. Myönnän tosin auliisti, että minua on helppo kiihottaa.  

Vanhoissa seksikirjoissa on usein hienosti kuvitetut kannet, 
kuten tässä Robert Bonfilsin kuvittamassa sangen misogynistisessä kannessa
kirjaan, jonka muuten on kirjoittanut Evan Hunter eli Ed McBain salanimellä.

Toisaalta Pulpografia Erotica täydentää aivan eri näkökulmasta sitä kirjallisuuden kenttää, jota olen erikoistunut muutenkin käymään läpi: halpaa käyttökirjallisuutta, kioskikirjallisuutta, pulp fictionia, pois heitettävää viihdettä. Olen aiemmin kirjoittanut dekkareista ja länkkäreistä, ja pornokirjailijoissa oli jonkin verran samoja tekijöitä tai kirjoittajat huseerasivat samoissa lehdissä ja samoissa kirjasarjoissa. Usein pornokirjailijat olivat kuitenkin huonompaa kastia, huonompia kirjoittajia tai huonommalla itsetunnolla varustettuja, eivätkä päässeet syystä tai toisesta käsiksi parempiin diileihin. 

Alallahan on myös omat klassikkonsa, ja vaikuttaa siltä, että jatkuvasti nousee esiin uusia kirjoittajia, joihin kriitikot, harrastajat ja keräilijät kiinnittävät huomiota. Pitkään on tietenkin tiedetty, että dekkariklassikot Lawrence Block ja Donald Westlake kirjoittivat nuorena miehenä seksikirjoja ja joitain on julkaistu uudestaankin; osa Blockin kirjoista on oikeasti hyviä. Scifi-klassikko Robert Silverberg on ehkä omassa luokassaan, ainakin parin lukemani uudelleenjulkaisun perusteella. Hän nivoi kovan toiminnan, kyynisen noir-meiningin ja vähän niljakkaan eli sleazyn pehmoerotiikan yhteen taitavasti. Ylipäätään noir-henkinen kyynisyys sopii hyvin yhteen tämän ajan erotiikan kanssa, ja rikosjuoni ryhdistää lähes mitä tahansa seksikirjaa. 

Viime aikoina esille on noussut myös epäonnisista duunareista noiria kirjoittanut Orrie Hitt, ja esimerkiksi Barry Malzbergin - taas yksi scifi-kirjailija - 60-luvun lopulla kirjoittamia pornokirjoja on julkaistu uudestaan aivan viime vuosina. Dekkaristien Harry Whittingtonin ja Gil Brewerin seksikirjoina ilmestyneitä rikosromaaneja on julkaistu alkuperäisillä nimillään ja niistä on päälle ympätyt seksikohtaukset editoitu pois. Esimerkkejä on paljon, kuten sähkökirjakustantamo Cutting Edgen esiin nostamat March Hastingsin, Bud Cliftonin ja John B. Thompsonin teokset. (On itse asiassa jännää seurata Yhdysvalloissa jatkuvasti laajentuvaa uudelleenjulkaisujen kenttää, kun Suomessa ei harrasteta uudelleenjulkaisuja juuri lainkaan, ei missään genressä. Paitsi äänikirjoina, joina on julkaistu esimerkiksi Eeva Joenpellon teoksia. Ne eivät kuitenkaan ole mitään kadonneita klassikkoja.) 

Cocktail-sarja oli suomenkielisistä seksipokkarisarjoista tärkein,
vaikka kirjat olivat sysirumia. Mark Clementsin Pomon tytär
ei kuulu sarjan parhaisiin kirjoihin, mutta sekin on omalla tavallaan kiinnostava
Mad Men -aikakauden kuvaus.

Pulpografia Erotica
liittyy osittain samaan ilmiöön, vaikka onkin tehty Suomessa ja suomeksi. Tiedän, että sille olisi kiinnostusta ulkomailla, mutta en usko, että juuri tästä valikoimasta tekijöitä syntyisi mielekäs kirja amerikkalaisille markkinoille, sillä kioskipornosuomennokset ovat väistämättä vain sattumanvarainen kokoelma, ja merkittävät klassikot puuttuvat lähes tyystin. Tosin näinkin löysin kiinnostavia kirjoja, joista ei ole koskaan aiemmin mitään kirjoitettu: Lester Morrisin Hekumaa (1962) oli tyrmäävän kyyninen noir-kirja, jossa itserakas naistenmies tappaa vahingossa entisen rakastajattarensa, Max Norticin Neitsyt (1969) oli jopa ahdistava kuvaus kahden kansainvälisen naisvakoojan kissa ja hiiri -leikistä, Ralph Hayesin Paheellinen vaimo (en löytänyt tälle alkuperäistä julkaisuvuotta) oli erittäin hyvin kirjoitettu ja rakennettu jännäri naisesta, joka yrittää luovia maatilansa hoitamisen ja lainaeriä karhuavien pankinjohtajien välissä. Ja niin edelleen - ällistyttävästi hyviä seksikirjoja löytyi vielä 1970-luvulla julkaistujen joukosta, vaikka yleensä piireissä ajatellaan, että kultakausi päättyi 1960-luvun loppuun, kun mafia otti vallan amerikkalaisesta pornokirjabisneksestä. Tein kirjaan jopa leikkimielisen listauksen parhaista suomeksi ilmestyneistä seksipokkareista. 

Pulpografia Erotican esittelemistä ei ole muuten juuri lainkaan tietoa suomeksi eikä oikeastaan edes englanniksi. Juhani Niemen klassikkoteoksessa Populaarikirjallisuus Suomessa käydään pornoakin läpi, lähinnä paria Cocktail-sarjan kirjaa, mutta teoksen moralisoiva sävy tuntuu vanhentuneelta (joskin välillä myös raikkaalta kriittisyydessään), ja lisäksi kirjassa on virheitä esimerkiksi teosten lähtömaan suhteen. Teuvo Pohjolaisen 1970-luvun alussa ilmestynyt raportti pornografian julkaisemisesta taas on pelkästään akateeminen julkaisu eikä ole yleisesti saatavilla. Melkein kenestäkään Pulpografia Eroticassa käsitellystä kirjailijasta ei ole Wikipedia-hakusanaa eikä paria poikkeusta lukuun ottamatta kenestäkään ole hakusanaa esimerkiksi Twentieth Century Crime and Mystery Writers -teoksessa, joka muutoin on aika arvovaltainen hakuteos englanninkielisestä rikoskirjallisuudesta. Pornokirjailijoista ei ole hakuteoksia, vaikka muutama tärkeä teos aiheesta on ilmestynytkin. Moni niistä keskittyy alkuperäisten kirjojen hienoihin maalattuihin kansikuviin, osa taas pelkästään homo- ja lesbokirjoihin (jotka nekin ovat tärkeä osa tätä alakulttuuria). 

Kansi: Jukka Urho

Toisin sanoen tällaista kirjaa ei ole olemassa edes englanniksi! Eikö se jo ole riittävä syy tehdä aiheesta kirja? Itse asiassa väittäisin, että sellaista teoskokonaisuutta kuin Pulpografia (2000), Kuudestilaukeavat (2004), Pulpografia Britannica (2014), Viidestilaukeavat (2004/2020) ja Pulpografia Erotica ei ole millään kielellä, varsinkaan yhden kirjailijan tekemänä. Saagahan ei ole vielä edes päättynyt: tekeillä ovat vielä käsikirjoitukset Pulpografia 2 (toisin sanoen kirja, jossa lisää amerikkalaisia kioskidekkaristeja), Neljästilaukeavat (leikkisä työnimi teokselle, joka käsittelee englantilaisia länkkärikirjailijoita), Pulpografia Bellica (kirja sotapokkareista) ja Pulpografia Australiensis (eli teos aussipulpista). Näiden laajuutta en osaa vielä sanoa enkä sitä, kuinka tarkkaan teoksissa käsittelen eri kirjailijoita, tärkeintä on että saan ne edes jollain lailla valmiiksi. 

Vielä olisi tekeillä Pulpografia Fennica, jota olen pitkään miettinyt, mutta ehkä liian kunnianhimoisesti, kun olen ajatellut, että se voisi käsitellä koko ilmiötä, eri lehtiä ja kirjasarjoja, kustantajia, kääntäjiä ja kuvittajia myöten. Riittäisikö kuitenkin teos, jossa käsitellään "vain" kirjailijat? Alan kohta 50-vuotiaana tajuta, että aika on rajallista, enkä tee näitä töitä aktiivisesti kuin ehkä 15 vuotta. Pulpografia Erotican tekemiseen meni noin 20 vuotta, tosin välissä oli pitkiä aikoja, jolloin en kirjaa tehnyt. Kiitos Kalevi Kuitusen säätiölle, josta sain kirjan tekemiseen pienen apurahan! 

Pulpografia Erotica on saatavilla verkkokaupoissa: Books on Demandin verkkokaupasta, Booky.fin verkkokaupasta ja Adlibriksen verkkokaupasta sekä muista. Tässä vielä Helmivyön sivu.  

torstaina, huhtikuuta 22, 2021

Pulpografian poistettu liite


Kuten edellisessä merkinnässä kirjoitin, olen Facebook-tauolla pystynyt käymään läpi joitain keskeneräisiä kirjaprojektejani ja edistämään niitä. Yksi, jota aloin tällä viikolla käydä läpi, on alkuperäisen vuonna 2000 ilmestyneen Pulpografian suora jatko-osa, jossa esittelen sellaisia amerikkalaisia rikoskirjailijoita, joiden tekstejä on suomeksi ilmestynyt kioskipokkareina tai novelleina. Tiedän tiedän, ei kuulosta enää kauhean hohdokkaalta, mutta en osaa jättää teosta keskenkään, kun olen sen eteen kuitenkin jo nähnyt paljon vaivaa. 

Tässä joka tapauksessa (pitkään luonnoksena blogissa roikkunut) pätkä alkuperäisen Pulpografian käsikirjoituksesta, jota valmiissa teoksessa ei kuitenkaan nähty: kaksi liitettä, joissa olisin esitellyt aiheeseen liittyviä tekijöitä, joista ei ole omaa hakusanaa varsinaisessa tekstissä, ensiksi kirjailijoita, sitten kuvittajia. Ensimmäisessä tässä olevassa liitteessä oli tarkoitus esitellä tunnettuja kirjailijoita, jotka olivat myös tai ennen kaikkea pulp-kirjailijoita, toisessa oli tarkoitus esitellä kuvittajia. Tämä liittyi siihen, että Seikkailujen Maailma -lehdessä julkaistiin paljon alkuperäisiä pulp-lehtien kuvituksia, ja niistä taas ei kukaan Suomessa tiedä juuri mitään, joten ajattelin, että tällainen liite olisi tarpeellinen. Se jäi sitten kuitenkin tekemättä. Tässä mainitun Amos Sewellin lisäksi Seikkailujen Maailmassa oli paljon Monroe Eisenbergin kuvituksia. 

Osiossa olisi tietysti pitänyt esitellä pulp-lehtien kuvittajien lisäksi myös pokkarien kansikuvittajia (Robert McGinnis, Barye Phillips jne.), mutta siihen minulla ei olisi ollut ammattitaitoa enkä tiedä, mistä olisin tuolloin 20 vuotta sitten tietoa kaivanut. Nythän sitä löytää netistä helposti. On silti sääli, että Jukka Murtosaaren kirja kioskipokkarien kansikuvittajista jäi kesken hänen liian varhaisen kuolemansa takia. On mahdollista, että Helmivyöltä ilmestyy jossain vaiheessa jotain Murtosaaren tutkimuksiin liittyvää tai jokin alkuperäisteos pokkarien kansista. 

Sen verran vielä, että Pulpografian liitteistä numero 1 luettelee parhaat kioskidekkarisuomennokset ja liite 2 amerikkalaiset kioskidekkaristit, joilta ei ole suomennoksia. Liite 3 esittelee englantilaisia ja australialaisia pokkaristeja, joilta on suomennoksia (Peter Cheyney, Carter Brown, Peter Flynn jne.). Englantilaisista kirjailijoista teinkin oman hakuteoksen Pulpografia Britannican vuonna 2014. Australialaisista haluaisin vielä tehdä oman kirjan, mutta missä laajuudessa ja ennen kaikkea koska, se on vielä epäselvää.   

Liite 3: Kuuluisia kirjailijoita

Olen koonnut seuraavaan listan kirjailijoista, jotka ovat suomennostensa perusteella tunnettuja jollain muulla kirjallisuuden alalla, mutta jotka ovat kirjoittaneet pulp-tyyppisiin julkaisuihin.

Edgar Rice Burroughs (1875-1950) on yksi maailman tunnetuimpia ja luetuimpia kirjailijoita, jonka suosio ei näytä hiipuvan. Yleensä unohdetaan, että Burroughs oli alunperin pulp-kirjailija ja että hänen keskeiset teoksensa Tarzaneita myöten ilmestyivät jatkokertomuksina pulp-lehdissä. [Burroughsista eli ERB:stä olisi hyvin voinut kirjoittaa enemmänkin tässä kohtaa, mutta olen hänestä sittemmin kirjoittanut useita eri juttuja, ja tekstejä löytää esim. kirjasta Kovaa kyytiä ja kaunokaisia.]

William S. Burroughs (1914-1997) on modernin ja postmodernin amerikkalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, kiistelty, mutta tunnustettu kirjoittaja, jonka cut-up -nimellä tunnettu tekniikka on tuottanut erikoisia, mutta usein kiinnostavia teoksia. Burroughsin esikoisteos, joka on suomennettu nimellä Nisti, ilmestyi nimellä William Lee pokkarikustantamo Acen tuotantona vuonna 1953 - kirja oli ns. double edition ja sen toinen puolisko oli Maurice Helbrantin kirjoittama Narcotic Agent, joka kertoi poliisin huumeiden vastaisesta työstä. Acen oli alunperin määrä julkaista myös Jack Kerouacin Matkalla, mutta Acen kustantajan Carl Solomonin ja Kerouacin välille tuli ristiriitoja ja Matkalla-kirjasta tuli lopulta kovakantinen teos. [Toisaalla, esim. tässä linkissä, sanotaan, että Solomon hylkäsi Matkalla-kirjan saman tien, koska käsikirjoitus tuli kustantajalle isona paperirullana, jollaiselle Kerouac oli sen alun perinkin kirjoittanut. Kerouacia julkaisi myöhemmin toinen pokkarikustantamo, Avon, joka julkaisi  Tristessa-pienoisromaanin vuonna 1960.]

L. Ron Hubbard on monille tuttu ainoastaan dianetiikan nimellä tunnetun psykoterapeuttisen kultin perustajana ja näin skientologien kiistellyn uskonnon isänä. Hubbard kirjoitti Dianetiikka-kirjansa vuonna 1950; sitä ennen hän oli tullut tunnetuksi pulp-lehtien perin tuotteliaana ja monipuolisena avustajana. Ja ilmestyiväthän Dianetiikan perustekstit scifi-lehti Astoundingissa alun perin! Lehdet, joissa on Hubbardin novelleja, ovat Yhdysvalloissa kerätyimpien ja hinnakkaimpien joukoissa. Hubbard julkaisi mm. sellaisissa lehdissä kuin Astounding, Unknown, Adventure Novels, Top-Notch, Thrilling Adventures, Romantic Range, Cowboy Stories, Western Story Magazine, Five Novels Monthly ja Argosy. Listasta - joka Hubbardin tuotteliaisuuteen nähden on ilmeisesti lyhyt - käy hyvin ilmi, että Hubbard kirjoitti mitä tahansa, scifistä ja kauhusta länkkäreihin ja seikkailutarinoihin. Hubbardin elämä olikin ollut seikkailullista: hän oli jo 18-vuotiaana kiertänyt koko maapallon ja hän tunsi henkilökohtaisesti monia eksoottisia paikkoja, joihin hänen novellensa sijoittuivat. [Nyttemmin olen käsittänyt, että Hubbardin väitteet maailmanympärimatkoistaan on kyseenalaistettu. Todennäköisesti hän ei kiertänyt maapalloa.]

Louis L'Amour (1908-1988) oli 1900-luvun suosituin lännenkirjailija, jolta on suomennettu melkein koko hänen suunnaton romaanituotantonsa. L'Amour kirjoitti myös rikoskirjallisuutta: Black Maskissa hän julkaisi yhden novellin vuonna 1949 ja kourallisen Kip Morgan -tarinoita eri lehdissä vuosina 1947-1953. Kip Morgan on utelias tyyppi, joka kantaa 380-kaliiperista Coltia mukanaan siltä varalta, että sille olisi käyttöä. Morgan-tarinoita ei tietääkseni ole koottu antologioihin. [Myöhemmin L'Amourin rikos- ja jännitysnovelleista on tullut ainakin tällainen kokoelma.]

Horace McCoy
[tätä tekstiä en tuolloin kirjoittanut, mutta tarkoitus oli mainita, että Ammutaanhan hevosiakin -romaanin kyyninen kirjoittaja oli aloittanut uransa Black Maskissa ja oli yksi ns. Cap Shawin pojista, toisin sanoen lehden legendaarisen päätoimittajan suojateista, ja hän kirjoitti myös muihin pulp-lehtiin (tässä linkki hänestä); McCoylta on suomennettu myös toinen romaani, Tapahtui Hollywoodissa (I Should Have Stayed Home, 1938, suom. 1944) 


B. Traven
on kirjallisuudenhistorian yksi salaperäisimpiä hahmoja: hänestä ei tiedetä paljon mitään, edes hänen oikeata nimeään. Hän kirjoitti ennen toista maailmansotaa tärkeimmät romaaninsa, mm. Sierra Madren aarteen (1927) ja monta Meksiko-aiheista proletariaattiromaania. Traven palasi kirjallisuuden pariin vielä 1950- ja 1960-luvuilla ns. digest-lehdissä; novelli "Effective Medicine" on julkaistu Maxim Jakubowskin toimittamassa antologiassa The Mammoth Book of Pulp Fiction. Se oli alun perin ilmestynyt Manhunt-lehdessä vuonna 1954. [Tässä en jostain syystä olisi maininnut Travenin novellikokoelmaa Stories by the Man Nobody Knows. Sen julkaisi Regency-niminen pokkarikustantamo vuonna 1961. En ole aivan varma, ovatko novellit vanhempia tekstejä, jotka on vain koottu samoihin kansiin. Nykyään arvellaan, että Travenin oikea nimi oli Ret Marut, jonka oikea nimi taas oli Otto Feige. Totuutta tuskin enää saadaan selville.]

Tennessee Williams (1911-1983) on amerikkalaisen kirjallisuuden tärkeimpiä draamakirjailijoita, jonka kuuluisia teoksia ovat mm. Kissa kuumalla katolla (1955) ja Lasinen eläintarha (1945). Häneltä on suomennettu lyhyt proosateos Mrs. Williamsin Rooman-kevät (1950). Williams aloitti kirjailijanuransa kuitenkin Weird Tales -lehdessä lokakuussa 1928. 16-vuotiaana kirjoitettu novelli "The Vengeance of Nitocris" ilmestyi Williamsin oikealla nimellä Thomas Lanier Williams. Sittemmin novelli on julkaistu uudelleen mm. Tony Goodstonen antologiassa The Pulps (1970).

Liite 6: Kuvittajat

Pulp-lehtien kuvittajat ovat Yhdysvalloissa tällä hetkellä kuumaa kamaa, usein huomattavasti kuumempia kuin kirjailijat. Joitain kuvittajia on päässyt Suomeenkin asti, lähinnä Seikkailujen Maailmassa, mutta myös Ilmarisen lehdissä, joissa oli 50-luvun lopulla joitain Weird Talesin kuvituksia. Seuraavassa on tietoa niistä kuvittajista, jotka on tässä teoksessa mainittu.


Amos Sewell (1901–1983) toimi Popular Publicationsin kuvittajana ja teki töitä eritoten Horror Stories-, Terror Tales- ja Dime Mystery Book -lehdissä. Sewell erikoistui lehtien luonteen mukaisesti rajuihin kauhunäkyihin, joissa viattoman näköiset naiset ovat juuri joutumassa teloittajien, kiduttajien tai mielipuolisten raiskaajien silpomiksi. Siksi olikin yllätys, että kun Sewell vuonna 1937 siirtyi Saturday Evening Postiin, hän tuli tunnetuksi nimenomaan rauhallisten maaseutunäkymien ja lapsikuvien tekijänä. [Tämän enempää en tosiaan tuolloin kirjoittanut.]

torstaina, huhtikuuta 15, 2021

Mies oli käyttämättä Facebookia kahden kuukauden ajan - tuloksena uskomaton muodonmuutos!


Olen tänä keväänä tehnyt ihmiskoetta: en ole käyttänyt tai ainakin olen koettanut olla käyttämättä Facebookia yli kahden kuukauden ajan. Sitä ennen olin niin tarmokas somettaja, että monet naureskelivat minulle: "Sulla on aika paljon asiaa", "Aina kun tulen Facebookiin, näen vain Jurin ja XXX:n päivityksiä" (tästä on kyllä jo vuosia), "Miten sä ehdit tekemään mitään muuta?" ja niin edelleen. En tiedä, oliko kyse suoranaisesta addiktiosta, mutta facebookkaamisen lopettaminen tuntui jännittävältä ja ristiriitaiselta. 

Miksi sitten lopetin? Siihen oli monia syitä ja lisäksi lopettamisesta oli monia seurauksia. Koetan niitä seuraavassa vähän avata. 

Minulla on ollut univaikeuksia jo pitkään, itse asiassa useita vuosia. Joskus en saa illalla nukahdettua, joskus taas herään aamuyöllä enkä saa uudestaan unen päästä kiinni. Tässä on monia tekijöitä, joista ääni- ja kosketusherkkyys ovat vain joitain yksittäisiä. (Ja ennen kuin joku ehtii kysyä, meillä on makuuhuoneessa pimennysverhot ja luen aina kirjaa ennen kuin rupean nukkumaan. Vaimo käyttää kuorsausliuskoja ja olemme nyt koettaneet pitää makuuhuonetta viileämpänä, mistä vaimo tosin vähän kärsii.) 

Olen käyttänyt paljon Zopinoxia, josta ei tunnu olevan kauheasti haittoja, paitsi aamuisin paha maku suussa, hikoilua ja lievää kärttyisyyttä (no, olihan siinä niitä). Olen joka tapauksessa pärjännyt puolikkaalla pillerillä melkein koko ajan kaikkien näiden vuosien ajan (jossain haastattelussa joku nainen sanoi, että ottaa viisi Zopinoxia että saa nukuttua!). Lääkäri oli kuitenkin Zopinoxin käytöstä sen verran huolissaan ("haluatko dementoitua ennen vaimoasi?"), että määräsi minulle Mirtatsapiinia. Olin sitä aiemmin käyttänyt kerran, mutta kokenut vaikutukset sen verran epämiellyttäväksi, että olin vienyt lääkkeen takaisin apteekkiin. Nyt uskoin - tai ainakin halusin uskoa - lääkäriä, joka sanoi, että lääkkeen vaikutukset tasaantuvat ennen pitkää. Lisäksi eräs dj-hommia tekevä ystäväni oli kertonut, että hän saa aamuöisin nukuttua Mirtatsapiinin neljänneksellä. Juuri sellaista annosta lääkäri minullekin suositteli, joten hankin pillerinpuolittajan. Toimihan se. Muistan, että ensimmäisenä yönä - oli viikonloppu ja sai nukkua pitkään - nukuin todella sikeästi. Heräsin aamulla tyytyväisen raukeana - mutta raukeus ei koskaan lakannut. Se vain jatkui ja jatkui. 

Kestin vain muutaman yön. Koin oloni koko ajan täysin masentuneeksi, kaikki tuntui turhalta. Tiedän, että tämä on Mirtatsapiinin normaali sivuvaikutus (kysehän on masennuslääkkeestä, joilla on usein juuri tällainen vaikutus ennen kuin lääke lopullisesti alkaa vaikuttaa), mutta en yksinkertaisesti kestänyt sitä. Jonkinlainen päätepiste tuli, kun minun olisi pitänyt lähteä lääkärin niin ikään määräämään uniapneatestiin. Sain paniikkikohtauksen enkä pystynyt menemään sairaalaan. Sain sentään soitettua sinne ja peruttua opastuksen. (Tällä hetkellä odottelen uutta aikaa, joka on toukokuussa.) 

Silloin viimeistään tuli olo, että asialle pitää tehdä jotain. Mietin, mitä elämässäni on liikaa, ja päätin, että voisin kokeilla olla ilman sosiaalista mediaa, varsinkin Facebookia. (Twitteristä olen häipynyt jo vuosia sitten, samoin LinkedInistä. Ilmankos tunnettuuteni on laskenut.) Samana iltana, kohtauksesta selvittyäni, olin räpläämättä kännykkää, ja kävin myös pitkähköllä kävelyllä. Nukuin hyvin ilman unilääkettä. Olin saman tien paremmalla tuulella, oli kuin en olisi koskaan tuntenutkaan niitä turhuuden ja olemattomuuden tunteita, joista olin muutaman päivän ajan kärsinyt. 

Päätin jatkaa kokeilua, tosin kirjoitin asiasta Facebookiin (pyysin ihmisiä olemaan kommentoimatta päivitystä, ettei minun tarvitsisi miettiä, mitähän joku nyt taas sanoo). Facebookin lopettaminen ei muuten ole aivan helppoa, jos on esimerkiksi joidenkin ryhmien ylläpitäjä - siihen työhön piti löytää sijaiset. Onneksi se sujui vaivattomasti. Lisäksi minun piti tehdä kustantamolleni Helmivyölle ajoitettua päivityksiä, kun uusia kirjoja ilmestyi alkukeväällä niin paljon. 

Aloitin myös päiväkirjan. Olin kyllä tiennyt ennenkin, että moni kirjoittaa huolensa ja mietteensä ylös ennen nukkumaanmenoa, mutta en ollut koskaan kokeillut sitä. Sattumalta juuri näihin aikoihin huomasin Facebookissa, kun eräs tuttu kirjoitti tekevänsä juuri näin: vartti kirjoittamista päivässä ja uni maistuu. Päätin kokeilla samaa ja se toimi. Olenkin jatkanut päiväkirjan pitämistä koko tämän kahden kuukauden ajan (olen kirjoittanut käsin ja huomannut, että käsialani on nykyään aivan karmea). En ole juuri heräillyt pohtimaan keskeneräisiä työasioita, ja olen onnistunut yöllä herätessänikin pitämään ajatukseni aisoissa ja nukahtamaan uudestaan ilman unilääkettä. 

En ole aivan johdonmukaisesti pitänyt kiinni facebookittomuudesta. Kun Boris Hurtta kuoli tapaturmaisesti helmikuun alussa, katkaisin lakkoni ja tein aiheesta päivityksen, sen verran tärkeältä asialta suurmiehen kuolema tuntui. Pari kertaa olen tehnyt Helmivyön päivityksiä, jonkun kerran tein pari muuta työaiheista päivitystä. Nyt olen viikon ajan tehnyt muutamia päivityksiä parissa työhön liittyvässä ryhmässä, mutta en ole osallistunut keskusteluihin enkä varsinkaan ole tehnyt omia päivityksiä. 

Yhden asian olen selvästi huomannut: olen ollut paljon vähemmän väsyneempi kuin aiemmin. Talvella saatoin normaalin työpäivän jälkeen olla aivan poikki, ja minun on pitänyt maata sohvalla puoli tuntia ennen kuin olen esimerkiksi jaksanut tehdä ruokaa perheelle. Ihan kuin happi olisi loppunut. Tämä katkesi kuin veitsellä leikaten samalla kun lopetin Facebookin. Nyt on helppo uskoa, että jokainen kiihkeä ketju, johon on osallistunut useilla kommenteilla, vie ihmisestä puhdin pois. Miten te jaksatte, tekee mieli kysyä. Oikeastaan koko Facebookin ajatus tuntuu nyt täysin uuvuttavalta: koko ajan pitää olla varuillaan, koska tahansa voi mennä ohi joku tärkeä keskustelu tai linkki tai bloggaus ja koska tahansa pitää olla valmis sanomaan mielipiteensä jostain kulloinkin tärkeästä asiasta ja koska tahansa pitää pystyä jakamaan jokin hauska meemi tai kuva. Nyt tuntuu siltä, etten enää jaksaisi. Tai edes viitsisi. Asia tuntuu täysin yhdentekevältä. 

Toki voi sanoa, että omaa Facebookin käyttöään voi rajoittaa. Ei ole pakko olla jotain mieltä jostain eikä mielipidettään tarvitse toitottaa julki. Tämä on totta kai totta, mutta Facebookissa on jotain syvästi addiktoivaa, joka korostaa juuri tähän liittyviä haitallisia piirteitä, varsinkin kun uskon, että saisin ADHD-diagnoosin (yhdellä perheenjäsenelläni on diagnosoitu ADHD, ja luulen, että piirre kulkee suvussa). Jokin uutisvirrassa pakottaa ottamaan kantaa, puhumaan silloinkin kun ei tarvitsisi. Facebookin addiktoivat piirteet - tykkäykset, kommentien, kommentien tykkäykset, reaktionappulat - ovat todella koukuttavia, ja olen kateellinen ihmiselle, joka pystyy sanomaan, ettei niistä välitä. 

Pystyin todella hyvin keskittymään töihini ensimmäisen kuukauden ajan. Kirjoitin suuren osan tulevaa kirjaani Pulpografia Eroticaa, ja kun luin siihen liittyviä hakuteoksia, sain idean käydä läpi toista keskeneräistä samanaiheista teosta, ja muokkasinkin sen johdantoartikkelia ja sain myös järjesteltyä käsikirjoitusta järkevämpään suuntaan. Lisäksi pystyin edistämään joitain muita Helmivyölle suunnittelemiani keskeneräisiä opuksia. Tajusin olevani onnellinen, kun saan puuhailla tällaista kaukana maailman kuohuista. Ei tarvinnut olla mitään mieltä mistään. 

Nyttemmin keskeneräisiä ja vähän hankaliakin töitä on kertynyt niin, että univaikeudet ovat tulleet takaisin. Teen aivan liikaa erilaisia hommia, se ei voi olla näkymättä muussa olossani. Olen koettanut pitää työpäivät järkevän kokoisina enkä juuri tee ilta- tai viikonlopputöitä, mutta Luojan kiitos, olen osannut pysyä poissa Facebookista! 

Kyse on ollut myös itsetutkiskelusta. Monet pitävät minua, suurelta osin Facebook-käytökseni takia, jotenkin äkkipikaisena ihmisenä, mitä olen usein ihmetellyt, kun järkevissä ympyröissä koetan aina käyttäytyä asiallisesti kaikkia kohtaan, ja mielestäni usein onnistunkin siinä. Olen joka tapauksessa tajunnut, että Facebookissa on piirteitä, jotka saavat vereni kuohahtamaan helposti. Ne liittyvät selvästi johonkin piirteeseen luonteessani (sekin asettuu johonkin kohtaan autismin kirjoa), sillä minun on joskus vaikea olla tulkitsematta kommentteja kirjaimellisesti. (Tämä näkyy joskus myös elävässä elämässä, minkä takia jotkut pitävät minua tosikkona ja ovat myös olleet auliita kertomaan sen.) En aina osaa erottaa ystävällismielistä naljailua oikeasta vittuilusta, minkä monet ovat saaneet huomata. Olen suuttunut kommenteista, jotka jonkun muun mielestä olisivat vain hassuja läppiä. 

Lisäksi olen tajunnut, että kärsin nauretuksi tulemisen pelosta (olen mielestäni nähnyt tälle jonkin hienon nimen, mutta en nyt löydä sitä), ja sen paradoksaalisena kääntöpuolena on tarve provosoida, sanoa jotain tarkoituksellisen typerää tai esimerkiksi irvistellä kuvissa (minusta on hyvin vähän kuvia, joissa en pelleile), ja sitten niille kuville saatetaan nauraa - enkä osaa tulkita sitä muuten kuin kirjaimellisesti. Moni taas tuntuu luulevan, että kun pelleilen, hyväksyn samalla itseeni kohdistuvan naurun ja pilkan. Olen kyllä vilpittömästi pahoillani suuttumisistani, mutta joskus tuntuu, että tätä naljailua osuu omalle kohdalleni enemmän kuin toisille - kyse voi toki olla perspektiiviharhastakin, jotkuthan naljailevat kaikelle, mikä liikkuu. 

Lisäksi on tällaisia aivan triviaaleilta tuntuvia asioita, joita väkisinkin miettii: "Miksei se vastaa, vaikka laitoin ihan järkevän viestin?" "Miksei tuo muuten enää kommentoi päivityksiäni, onkohan se piilottanut minut, mitä olen tehnyt?" "Minkähän takia tuo poisti minut kavereistaan?" Olen myös joskus huomannut kadehtivani seiniä, joilla käydään hienoja keskusteluja. Toki niitä on joskus ollut omallakin seinälläni. Tietysti omien päivitystensä laatua voisi pohtia tarkemmin - mutta miksi?   

Oli miten oli, olen myös huomannut, että esimerkiksi ruoanlaitolle on nyt aivan valtavasti tilaa, kun ei pastaveden kiehumaan laittamisen ja suolan kaapista etsimisen välissä pysähdykään lukemaan uusia kommentteja. Olen jopa tehnyt joitain uusia ruokia, joiden reseptit olen aktiivisesti etsinyt! Olen myös katsonut enemmän elokuvia ja muita ohjelmia (katsoin esimerkiksi kaikki jaksot Peter von Baghin Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta käsittelevistä dokumenttisarjoista, kun satuin ne vanhoilla vhs-kaseteilla saamaan). Tein myös paluun bloggaamiseen: olen pitänyt vuosia myös työaiheista englanninkielistä blogia Pulpettia, johon innostuin tekemään useita Pulpografia Eroticaan liittyviä postauksia. Olisin voinut enemmänkin tehdä kaikenlaista. Laihtunut en sentään ole, vaikka periaatteessa olisin voinut käyttää kaiken tämän ylimääräisen ajan liikunnan harrastamiseen. Senkin voin kertoa, että aloitimme parin ystävän kanssa etävisailuperinteen: olemme suunnitelleet omia kysymyksiä ja pitäneet visaa Google Meetissä. Se on ollut hauskaa ja korvannut jonkin verran sitä, että koronan takia perinteinen leffavisa on ollut tauolla. 

Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi työasioissa palata Facebookiin. Sen voisi tehdä niin että teen vain jonkin oman päivityksen enkä jää selaamaan muuta uutisvirtaa. Jotkut tuntuvat pärjäävän näin aivan hyvin, mutta siltikin pitäisi kytätä kommentteja. Ainakin pitäisi rajoittaa asioita, joita virrassa tulee vastaan. Pitäisikö esimerkiksi poistaa kaikki roikkuvat ystäväpyynnöt? Olen joskus tehnyt tilistäni ns. seurattavan, jolloin julkisia postauksiani voi lukea ilman että minua tarvitsee pyytää kaveriksi. Kannattaisiko se ominaisuus lakkauttaa? Paljonko minulla menee energiaa päivässä siihen, että mietin, mikä päivitys kulloinkin kannattaisi tehdä julkiseksi? Joillakinhan kaikki postaukset ovat julkisia, itse en sellaiseen pystyisi. Riitti kun kirjailijasivullani on kommentoinut sapekkaasti joku arkkikonservatiivi, joka onneksi lopulta lopetti. 

Pitäisi myös erota kaikenlaisista ryhmistä, joihin on tullut liittyneeksi, ja lisäksi pitäisi lakata seuraamasta joitain aktiivisia sivuja, joiden postauksista uutisvirta täyttyy. Tarvitsenko jokaista kommenttia jokaisesta persujen generoimasta somekohusta tai jokaista nokkeluutta Saska Saarikosken typeristä kolumneista? Fanittamani tutkija ja vasemmistopoliitikko Minja Koskela analysoi hyvin näitä someajan poliittisia kohuja, joihin on täysin mahdoton reagoida järkevästi tai produktiivisesti, kannattaa lukea täältä. Toisaalta mietin aivan arkisesti myös, että olisi kiva kuulla ihmisten elämästä tai jakaa asioita omasta elämästään. Toisaalta mietin myös, ketä kiinnostaa. Onko kenelläkään ollut ikävä? Varmasti moni ei edes huomaa, etten ole tehnyt juuri lainkaan päivityksiä kahteen kuukauteen. ("Oletko ollut poissa?") Lisäksi on usein järkevämpää kertoa mieltä painavista asioista jollekin läheiselleen, kuten vaimolleen. Välillä tietysti tulee tilanteita, joista olisi hauska kertoa Facebookissa (kuten eilen, kun hain levennettävän sormuksen kultasepänliikkeestä, ja kuulin kun myyjä sanoi toiselle asiakkaalle: "Koru on traditionaalisesti perinteinen lahja"). 

Mitä voin hävitä, jos en jatka facebookkausta? Olen hyvien ystävieni ja kollegoideni Vesa Sisätön ja Ville Hännisen kanssa suunnittelemassa uutta kirjaa, ja Vesa ehdotti, että siihen voisi saada hyvää materiaalia Facebook-ryhmissä. "I'm through with joukkoistaminen", sanoin. En ole oikeasti ihan varma, jaksanko enää jotain 125 kommentin ketjua johonkin kysymykseen ("sanokaas hyviä suomalaisia kirjoja", "mitä katsoisin Netflixistä, suosituksia?", "missä syödä Kannuksessa?", "onko Hankasalmella intersektionaalisten feministien toimintaryhmiä?"). Totta kyllä, keskiviikkona selasin feediä jonkin aikaa ja luin yhdeltä seinältä mainion postauksen ja hauskoja kommentteja, ja mietin, että olisipa hauska olla osa tätä, edes yhden tykkäyksen verran. En kuitenkaan reagoinut mihinkään, vaikka jonkin kommentin lukiessani naurahdin jopa ääneen. 

Olen huomannut, että kun olen viime aikoina avannut Facebookin, minua on jännittänyt. Ehkä se on samanlainen tunne kuin entisellä tupakoitsijalla, joka näkee jossain tupakka-askin. Tuntuu typerältä, että tällainen palvelu on näin tärkeässä asemassa elämässäni, että se määrää nukkumiseni, jaksamiseni, aikatauluni, ihmissuhteeni. Joku voi tietysti sanoa: "Get a life", mutta niinhän minä teenkin. 

PS. Tähän kirjoitukseen liittyy sellainen ristiriita, etten tiedä, jaanko sen Facebookissa vai en. En jaksaisi tarkkailla kommentteja. Ehkä pyydän vaimoa jakamaan tekstin, mutta sitten kyselen häneltä, mitä ihmiset ovat sanoneet. Olisi kai meillä muutakin puhuttavaa. 

EDIT: korjattu lääkkeen nimeä. Aiemmin tekstissä mainittu lääke oli Sumatriptan, joka on migreeni-, ei masennuslääke. Tämä oli puhdas alitajuinen huolimattomuusvirhe, koska perheessä käytetään myös Sumatriptania ja siitä oli käyty keskustelua samoihin aikoihin, kun blogitekstiä kirjoitin.

keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2021

Kosti Koskisen hieno näyttely Rauman taidemuseossa


Kuten tiedetään, vetämäni pienkustantamo on juuri julkaissut raumalaisen kuvataiteilijan Kosti Koskisen (1905-1983) ainoaksi jääneen proosateoksen Ihmeellinen kuherruskuukausi. Se ilmestyi alun perin WSOY:n kustantamana vuonna 1930 ja oli yksi viimeisiä 1920-luvun kauhubuumin teoksia (sen jälkeen isoilta kustantamoilta tuli käytännössä vain Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, 1934). Koskisen kirja on ollut täysin unohdettu, osittain siksi, että se näyttää ja kuulostaa harmittomalta romanttiselta hupailulta eikä mikään itse teoksessa viittaa siihen, että se olisi kauhua tai edes jännitystä. Lisäksi arvelen, että teoksen painoksesta suuri osa on makuloitu, koska kirjaa ei ole myyty; siitä ei löydy edes yhtään aikalaisarvostelua Arvostelevan kirjaluettelon lyhyen tekstin lisäksi. Uudemmistakin arvioista yksi harvoja on bloggaaja Mikael Luovan kirjoitus täällä.  

Alkuperäinen kansi,
jossa on mahdollisesti 
Koskisen oma maalaus. 

Ilman Boris Hurttaa (jonka liian varhainen kuolema on ollut tämän kevään surullisimpia uutisia) kukaan ei tietäisi Kosti Koskisen ainoasta kirjasta mitään. (Tosin olisin itse todennäköisesti hänet nostanut esille kauhukirjallisuuden historiassani, koska aikeissani oli joka tapauksessa käydä läpi Arvostelevat kirjaluettelot.) Hurtta osti kirjan sattumalta, tietämättä siitä etukäteen mitään, ja ällistyttyään sen vahvoista ja absurdeista kauhujutuista kirjoitti siitä Porttiin artikkelin vuonna 2007. Sen ansiosta moni alan keräilijä on herännyt etsimään teosta, usein sitä kuitenkaan löytämättä (Planeetta-divarit on näköjään myynyt kirjan kahdellatoista eurolla saatuaan sen ns. Wernerin helmistä eli WSOY:n varaston inventaariotyhjennyksistä; tämän kuultuaan Hurtta sanoi, että hän olisi maksanut kirjasta epäröimättä sata euroa). 

Mutta kuten sanottu, teoksen uusi laitos helposti saatavilla mistä tahansa verkkokaupasta, esimerkiksi täältä. Books on Demandin verkkokaupan sivu löytyy täältä (jos haluaa tukea pienkustantajaa, ostaa BoD:sta, koska sitä kautta kustantaja saa enemmän provikkaa). Lisäksi uusintalaitoksessa on ylimääräisiä novelleja, neljä eri lehdissä 1920-luvulla julkaistua sekä yksi aiemmin julkaisematon. Juuri tällä tavalla tehtynä uusintalaitokset ovat yksi hienoimpia kustantamisen muotoja, ja olen todella onnellinen, että sain tehdä tämän juuri näin. Pari detaljia: uuden kannen on tehnyt raumalainen taiteilija Susanna Liikala ja kirja on vanhan mustaselkäisen Sapo-sarjan kirjan kokoinen. Harmillisesti tajusin vasta jälkeenpäin, että selänkin olisi voinut tehdä niin kuin vanhat mustaselkäiset: kirjailijan sukunimi kursivoidulla gemenalla ja teoksen nimi kursivoidulla versaalilla, kummatkin haalealla keltaisella. Toivottavasti idea välittyy näinkin! Kirjalle otettiin alaotsikko Koskisen arkistosta, alkuperäisellä teoksella kun ei ole selittävää otsikointia. 

Kosti Koskisen arkistosta, jota Rauman taidemuseo hallinnoi, löytyy tieto, että Koskinen lähetti Ihmeellisen kuherruskuukauden kustantaneelle WSOY:lle toisenkin novellikokoelman, nimeltään "Salaperäinen vainooja". Käsikirjoitus kävi WSOY:lla kaksi kertaa, mutta kummallakin kerralla se hylättiin. Mielessäni väijyy ajatus, että toisen novellikokoelman voisi rekonstruoida Koskisen arkistosta löytyvien tekstien perusteella. Olen aivan varma, että Koskinen olisi saanut kirjansa julkaistua, jos hän olisi lähettänyt sen jollekin muulle kustantajalle ja ehkä madaltanut omaa kynnystään. Varsinkin 1940-luvun lopulla Suomessa toimi toistakymmentä viihdekustantamoa, jotka julkaisivat kaiken, minkä käsiinsä saivat. (Lisäksi kaikki, mitä julkaistiin, myös meni kaupaksi - kansan tarve lukea viihdettä, unohtaa juuri loppunut toinen maailmansota, oli suuri.)  On sääli, että Koskinen ei syystä tai toisesta tullut tällaista ajatelleeksi. Tietysti edelleenkin on olemassa sitä ajattelua, että kun kerran on yhden kustantamon kirjailija, on pakko saada aina olla juuri sen kustantamon kirjailija (kustantamojen vaihtaminenhan on suosittujen kirjailijoiden kohdalla aiemmin ollut iso uutinen). 

Koskisen myöhäinen omakuva.

Koskinen oli kuitenkin tunnetuin nimenomaan kuvataiteilijana. Tiesin kyllä hänen nimensä jo ennen kuin Hurtta alkoi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta puhua, ja viittaan lyhyesti hänen kuvataiteeseensa Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjassani. Lisäksi olin lukenut Henna Paunun noin 15 vuotta sitten tekemän näyttelyn oheiskirjasen Väri elää varjossa ja käyttänyt sitä lähteenä. Siinä on monia kuvia Koskisen mainioista maalauksista ja muista töistä. (Paunun kirjanen löytyy ainakin täältä.)

Mutta en olisi arvannut, että Koskinen oli näin hieno ja kiinnostava taiteilija kuin mitä paljastuu Rauman taidemuseossa olevasta näyttelystä! Näyttely on tällä hetkellä koronan takia tietenkin kiinni, ja itsekin näin sen hiihtolomaviikolla viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä niin että olin varannut ajan etukäteen ja olin museon ainoa kävijä vanhahkon pariskunnan lisäksi (ja kiersimme myös näyttelyä eri aikaan). 

Koskiselle tyypillinen
Pohjankadun katunäkymä.
Näyttely on tehty huolellisesti ja ajatuksella, ja se piirtää hienon ja varmasti mahdollisimman täyden kuvan Koskisesta taiteilijana ja ihmisenä ja läpi käydään hänen kaikki tyylivaiheensa impressionimista, jälki-impressionismista ja ekspressionismista aina pop- ja dadahenkiseen kollaasiin. Museon intendentti Heta Kaisto ja muut museon työntekijät ovat tehneet suuren työn. 

Näyttelyssä ei nähdä pelkästään Koskisen töitä, vaan niitä kommentoivat tai täydentävät usean nykytaiteilijan tekemät uudet teokset - ja nekään eivät ole "pelkkää" kuvataidetta, vaan myös äänitaidetta (esimerkiksi raumalaisten taiteilijoiden yhdessä lukema "Kadunmiehen päiväkirja", jota Koskinen piti 1970-luvulla, tai Taavi Heikkilän kirjoittama uusi runo, joka on saanut innoitusta Koskisen tekemistä sana- ja asialistauksista). On todella sääli, jos museota ei voida maaliskuun jälkeen avata ja näyttely jää näkemättä - toukokuussa on kuitenkin varattu alkavaksi uusi näyttely. 

Koskisen kuvataide on näyttelyssä ryhmitelty eri osioihin ja sitä on rytmitetty otteilla Koskisen muusta toiminnasta. Hänen laajasta arkistostaan on nostettu esille kaikenlaista efemeraa: ostoskuitteja, todistuksia, pieniä nopeasti tehtyjä luonnoksia. Otteissa näkyy se, että Koskinen kamppaili elantonsa eteen: sen lisäksi, että hän teki kuvataidetta, hän toimi elokuvateatteri- ja ravintolamuusikkona ja kirjoitti lehtijuttuja, vielä myöhäisellä iällään (ilmeisesti saamatta julki mitään). Lisäksi hän toimi kuvataiteen opettajana. Koskinen myös maalasi sodan jälkeen kymmenittäin versioita Rauman Pohjankadun katumaisemasta: niitä oli helppo myydä paikallisille. 


Todella hieno olikin huone, johon oli koottu Koskisen tekemiä Rauma-aiheita, näkymiä kaupungilta, satamasta ja tehtaista. Värikylläisten ja impressionististen taulujen taustalla oli vahvalla sinisellä maalattu seinä, joka korosti maalauksia upeasti. Koskisen muotokuvia oli myös yksi seinällinen, ja niissäkin on oma kiinnostava tunnelmansa, vaikka ne eivät selvästikään olleet parasta Koskista (ja häntä ilmeisesti kritisoitiinkin siitä, etteivät hänen muotokuvansa ole kovin näköisiä). 

Varhainen värikokeilu. 

Pidin tavattomasti myös museon yläkerrassa olevista suurista, värikylläisistä töistä. Näistä esimerkiksi 1960-luvun alussa seurakunnalle tehty, mutta lunastamatta jäänyt "Exodus" oli erityisen hieno. (Tässä Instagramissa postaamani kuvasarja siitä.) Harmi, että Rauman kaupunginkirjastolle samoihin aikoihin tehtyä seinämaalausta ei saatu näyttelyyn; se on kuulemma jossain kaupungin varastossa. 


Erityisen kiinnostavia olivat 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt kollaasit, jotka lievästä 1920-lukulaisuudestaan huolimatta osoittivat, että Koskinen oli vielä vanhoillakin päivillään halukas uudistumaan. Työt sykkivät synkkää tunnelmaa ja kertovat, että taiteilija oli kiinnostunut makaabereista aiheista koko ikänsä. Esimerkiksi "Kummitustalo" (1970) olisi hyvin voinut toimia Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen kansikuvana! 

Kummitustalo (1970).

Jännittävän hetken koin, kun kävin näyttelyn jälkeen Vanhan Rauman läheisellä Torin Kymppi -kirppiksellä ja siellä oli myytävänä yksi Koskisen kollaasi! Se oli tosin jo varattu jollekulle, ja ehkä sen hinta olisi omalle budjettille ollut liian korkea, joskin teos oli melko huonossa kunnossa. (Kuva ohessa.) Satun muuten tietämään, että taidemuseon näyttelyssä on yksi työ, joka ostettiin museolle kirppikseltä viime syksynä, mikä kertoo siitä, että paljon kiinnostavaa taidehistoriaa on edelleen piilossa ihmisten kodeissa ja varastoissa ja päätyy myyntiin jos on päätyäkseen. 


Minut luonnollisesti mainittiin näyttelyn kiitoksissa, kun toimitin ja julkaisin Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen (sitä on myynnissä museossa), mutta erittäin kaunis teko oli omistaa näyttely Boris Hurtalle, jonka tapaturminen kuolema tapahtui vain vähän ennen näyttelyn aukeamista helmikuussa.


maanantaina, maaliskuuta 08, 2021

Seksipokkarit ja lesbonaisten lukijakokemukset

Naistenpäivän kunniaksi lesbopokkareita koskeva pätkä tulevan kirjani Pulpografia Erotica johdantoartikkelista. Teos johdattelee lähinnä amerikkalaisten seksipokkarien outoon ja sekavaan maailmaan ja sisältää kirjoittajaesittelyt useasta kymmenestä kirjailijasta, joiden teoksia on suomennettu 1960- ja 1970-luvuilla. (Pari on 1980-luvun puolelta.) Kuten nimi kertoo, Pulpografia Erotica on jatkoa esikoisteokselleni Pulpografia (2000) ja sen jatko-osalle Pulpografia Britannica (2014). Olen päättänyt saada keskeneräiset kioskikirjallisuushakuteokseni valmiiksi muutaman seuraavan vuoden sisällä, vaikka välillä tuntuu, että aika on ajanut tematiikan ohitse. 


Seksipokkareilla oli poliittista ulottuvuutta, jota ei helposti tule ajatelleeksi. Esimerkiksi afroamerikkalainen feministi- ja lesboaktivisti Donna Allegra on kirjoittanut, että 1960-luvun pornografia muovasi hänen seksuaalista identiteettiään monin tavoin. Allegran oman kertoman mukaan hän käytti kovaa heteroseksuaalista pornoa masturbaatiokirjallisuutena ja lesbokuvauksia sisältäviä kirjoja pehmopornofantasioiden lähteenä. Jo teini-ikäisenä hän kolusi kioskien ja kirjakauppojen epämääräisimpiä nurkkia, ja jos hän vain olisi kehdannut, hän olisi tilannut kirjoja suoraan kustantajilta – mutta silloin vanhemmat olisivat saaneet tietää. 1950-luvun Yhdysvallat oli kuitenkin vanhoillinen ja ahdasmielinen maa, jossa homoja voitiin erottaa valtion työpaikoista vain, koska heitä saatettiin kiristää. Kaapista tuleminen ei ollut mahdollista. 

Allegran ensimmäinen kosketus pornopokkareihin oli Joan Ellisin Summer Camp. Kirja oli osunut Allegran silmiin high schoolin alaluokilla. Myöhemmin Allegra kertoo lukeneensa muun muassa March Hastingsia, Sloan Brittainia, Randy Salemia, Dallas Mayoa ja Sheldon Lordia (toisin sanoen Lawrence Blockia). Ann Aldrichin eli Vin Packerin lesbokirjojen päähenkilöitä Allegra sanoi kavahtaneensa, sillä tämä kuvasi lesboja ilkeämmin kuin heterokirjailijat, vaikka oli itse lesbo. Allegra oppi tunnistamaan oikeanlaiset kirjat siitä, että niiden nimissä tai kansikuvauksissa käytettiin sellaisia sanoja kuin ”unnatural”, ”strange” tai ”perverted”. Saman ovat kertoneet monet muutkin lukijat.

Samantyyppisistä kokemuksista on kertonut myös kirjailija Ann Bannon, jonka oikea nimi on Ann Weldy. Vuonna 1932 syntynyt Bannon tunnetaan varsinkin lesbopiireissä hyvin vuosina 1957–1962 kirjoittamastaan Beebo Brinker -sarjasta, jossa hän kuvaa neljän nuoren naisen elämää sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa. Bannonin kirjat, jotka julkaisi suuri pokkarikustantamo Fawcett, poikkesivat monista muista ajan lesbokirjoista siinä, että niissä päähenkilöille kävi hyvin ja he onnistuivat elämään sellaista elämää kuin halusivatkin, toisin sanoen suhteessa toisen naisen kanssa. Bannon ei siis joutunut samaan tilanteeseen kuin saman sukupolven toinen lesbokirjailija, Vin Packer, joka oli 1950-luvun alussa joutunut päättämään omat lesbokirjansa synkeissä sävyissä, ettei häntä ja kustantajaa päästäisi syyttämään moraalittomuudesta.

Ann Bannon on haastatteluissa, esimerkiksi Andrew Netten toimittamassa artikkelikokoelmassa Beat Girls, Love Tribes and Real Cool Cats (2016), kertonut siitä, miten nimenomaan kioskipokkarit tarjosivat hänelle mahdollisuuden kirjoittaa omasta seksuaalisuudestaan ja hänen lukijoilleen mahdollisuuden lukea toisten lesbonaisten elämästä. Bannonin ja muiden lesbokirjat kertoivat lukijoille, etteivät he olleet yksin, että oli muitakin lesboja. Bannoninkaan tapauksessa elämä ei ollut yksinkertaista: hän oli kirjoja kirjoittaessaan naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta eikä hänen miehensä hyväksynyt hänen kirjojaan (palkkioshekit kuulemma kelpasivat). Bannon kuitenkin päätti kestää siihen asti, että lapset kasvaisivat isoiksi. Bannon on itsekin kertonut, että olisi tarvinnut opaskirjaa omaan lesbouteen. Hän ja miehensä erosivatkin 1980-luvulla, jolloin uudet lesbokustantamot julkaisivat Bannonin romaaneja uudestaan. Niistä on ilmestynyt useita uusintapainoksia myöhemminkin.

Allegran ja Bannonin kertomukset ovat kiinnostavia esimerkkejä siitä, että 1950- ja 1960-lukujen erotiikka ja pornografia ovat olleet tärkeätä kirjallisuutta. Vain sen avulla monet amerikkalaiset ja englantilaiset lukijat ovat voineet muodostaa itselleen käsityksen siitä, mitä on olla homo tai lesbo. Allegra kertoo tajunneensa, että kirjojen tarjoama kuva ei ole kokonainen, mutta silti hän löysi aina välillä osia itsestään kirjojen sivuilta. Vasta 1970-luvulla alkoi ilmestyä enemmän lesbojen itsensä kirjoittamaa ja kustantamaa, ”oikeaa” lesbokirjallisuutta. Siihen asti oli tyytyminen useimmiten heteromiesten kirjoittamiin (ja myös heille kirjoitettuihin) kirjoihin. Yhtenä muutoksen airuena on nähty niin sanotut Stonewallin mellakat vuonna 1969, joita on usein pidetty homojen kansalaisoikeusliikkeen lähtöliikkeenä. Muutos oli kuitenkin myös alan sisäinen, kuten aiemmin on huomattu: kirjailijat, jotka olivat usein itsekin homoseksuaaleja tai muuten seksuaalisesti liberaaleja, saivat kustantajansa avaamaan uusia linjoja. 

keskiviikkona, helmikuuta 17, 2021

Yksityisetsiviä ja muut vuoden 2020 kirjat

Viime vuosi oli jälleen kerran tuottelias (edellisenä vuonna ei juuri mitään ollut ilmestynytkään). Alkuvuodesta ilmestyi Oppianilta suomalaisen kauhukirjallisuuden historia, Kuoleman usvaa ja pimeyttä, ja Oppianilta tuli myös Leonard Clinen Jumalan pää, jota olin tosin suomentanut jo usean vuoden ajan. Sen kanssa samoihin aikoihin tuli Aviadorilta niin ikään suomentamani Ken Bruenin Kulkurimurhat, joka kuuluu Jack Taylor -sarjaan. Keväällä kun ei sattuneesta syystä ollut paljonkaan tekemistä kirjoitin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyen historian ja Spoilerivaroituksen, jotka kummatkin julkaisi syksyllä Avain. Loppusyksyllä ilmestyi toinen suomennos, Richard Starkin (eli Donald Westlaken) Tappajan jäljet (The Hunter, 1962), legendaarisen Parker-sarjan avausosa. (Hämmentävää, miten minusta yhtäkkiä tuli suomentaja.) Näiden lisäksi sain valmiiksi kaksi muutakin kirjaa, runoantologian Titaanien laulu II:n ja novelliantologian Kuolon tähti, mutta ne eivät ole minusta riippumattomista syistä vielä ilmestyneet. 

Lisäksi Helmivyö julkaisi peräti kuusitoista kirjaa, joista omia opuksiani olivat täydennetty uudelleenjulkaisu vuonna 2004 ilmestyneestä Viidestilaukeavista, aiemmin julkaisuista teksteistä koottu artikkelikokoelma (Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia, joka kulki työnimellä "Pikkukirja pulpista"), ja vanha graduni Kolmensadan vuoden yksinäisyys, jonka julkaisin kevyesti toimitettuna (ajattelin, että se resonoisi koronavuonna; en tiedä onko). Omia toimitustöitä oli kaksi, enemmän kokoamista muistuttavia hommia oli kolme (joista yksi oli kolmiosainen Harhama), toisten tekstien kustannustoimittamista oli kolmessa kirjassa. Kahden muun kirjan eteen en itse tehnyt paljon mitään, vaan toimin lähinnä konsulttina ja viime kädessä julkaisijana. 

Tiedän, että on muotia (ja myös aivan relevanttia) kritisoida "contenttia", jossa kehuskellaan sillä, että on tehnyt omaa työtään, mutta silti hämmennyn, kun katson yllä olevaa listaa. Ei ehkä ihme, että on välillä väsyttänyt. (Tänä keväänä olen tosin kokeillut yhtä juttua, joka on todellakin vähentänyt väsymystä ja ahdistusta ja lähes kokonaan poistanut uniongelmani. Kirjoitan siitä ehkä joskus toiste.)

Mutta varsinaiseen asiaan:  sain maanantaina viimeinkin käsiini viime vuoden viimeisen julkaisuni: lyhytproosaa sisältävän kirjasen Yksityisetsiviä. Se on 38-sivuinen teos, jossa on 34 parin lauseen mittaista tekstipätkää. Jokaisessa seikkailee jonkinlainen sankari, joka teoksen nimen perusteella pitäisi tajuta yksityisetsiväksi, myyttiseksi kovaksikeitetyn dekkarin päähenkilöksi. Kirjan julkaisi käsitteellisen runoilijan Karri Kokon pyörittämä mikrokustantamo Lyhyttavara, jonka kirjat tehdään tarvepainatteina. 

Kirja syntyi, kun aikani pyörittelin mielessäni, mitä tekisin muutamalla tekstinpätkällä, jotka olin muutama vuosi aiemmin kirjoittanut mökillä olevalla matkakirjoituskoneella. Niissä seikkailivat hahmot, joista olin kirjoittanut jonkinlaisia rikostarinoita jo teini-ikäisenä. Näissä uusissa tarinoissa oli absurdi lähtökohta, yksityisetsivä esimerkiksi hyökkää Taivaaseen tai hänet palkkaa töihin sikaria poltteleva vauva. Osassa tekstejä on intertekstuaalisia viittauksia, ja Augusto Monterroso, Julio Cortázar ja Irmari Rantamala mainitaan kirjassa nimeltä. Tekstiin on piilotettu muitakin viittauksia, kuten erään yksityisetsivän asiakas, joka pyytää, että tämä auttaisi valasta rykimään. En tiedä, moniko viittauksen tunnistaa. Myös motto on lainaus, mutta se voi olla vielä obskuurimpi (en itse asiassa löytänyt sille täsmällistä muotoilua, ja se on nyt muistinvarainen). 

Mökillä kirjoitettu absurdi pikkupala,
jossa ei esiinny yksityisetsivää (ellei pääpari sitä ole). 

Kirjan yksityisetsivistä Ted Von Mayerling, Jack Lee Brougher, Arnold Clothes, Ed Aristotle (tosin alun perin muodossa Ed Aristoteles), Sam Odessa, Hannibal Schlock ja Joe Novak ovat omia yksityisetsiviäni, joiden nimet olin keksinyt jo vuosikymmeniä sitten. Kirjaa varten keksimiäni hahmoja ovat Cortez (joka esiintyy jostain syystä kahdessa tarinassa), Johnny Fiasco, Jake Plato ja Jack Phone. 

Huvittelin jo lukioikäisenä keksimällä tällaisia nimiä, joista jotkut ovat tarkoituksella liian rakennettuja, mutta samalla myös yksityisetsivämäisiä: lyhyt, usein yksitavuinen etunimi ja outo sukunimi. (Vrt. Rhett Butler, mutta myös Sam Spade.) Osassa nimiä taas on outo kulttuurinen viittaus. Jack Lee Brougher esiintyi novellissa, jonka kirjoitin ehkä 14-vuotiaana. Innostuin joskus 15 vuotta sitten tekemään sitä englanninkielisen version ja lähettämään sen amerikkalaisen kirjailijan blogissaan pitämään kilpailuun, mutta en saanut (tietenkään) yhtään ääntä. Lopulta "suomensin" juttuni ja julkaisin sen Jännityslukemisto-nimisessä fanzinessa, jota tein kolme numeroa (vaikka viimeistä numeroa väitänkin neljänneksi). 

Joe Novak näistä on itselleni merkittävin sankari, koska hänhän seikkailee peräti kahdessa kirjoittamassani pienoisromaanissa (Outoa huminaa, Joe Novak, 2009, ja Älä soita sinivuokoille, Joe Novak, 2014; jälkimmäisen kirjoitin 12 tunnissa, ja sitä saa edelleen tarvepainatteena Lulusta) sekä novellikokoelmassa Pakastetun poliisin tapaus, jonka Turbator julkaisi vuonna 2012. Parissakin novellissa mainitaan Ted Von Mayerling, jonka sanotaan olevan Los Angelesin rikkain yksityisetsivä. Mainittujen virallisempien kirjojen lisäksi on myös valokopio-omakustanteena tehty Joe Novak pinteessä ja muita novelleja (1997), jota ei varmaan muualta löydy kuin Turun kaupunginkirjaston maakuntakokoelmasta. Siinä on samaa ideaa kuin käsillä olevassa uutuudessa, vaikka en kovin hyvin muista, mitä kaikkea vihkossa on. Sen muistan, että yhdessä tarinassa esiintyy yksityisetsivä nimeltä Bill Harzia. 

Muusta fiktiosta tuttuja yksityisetsiviä kirjassani ovat Brock Butler, Joe Puma, Karl Craven, Handsome McFee, Chuck Merrick, Lou Largo, Dan Turner, Johnny Aloha, Honey West, Steve Midnight, Joe Portugal, Terry Mack ja Ted Carmady. Osa on ollut hyvinkin tunnettuja, osa on vähän unohdetumpia. 

Jay Reasoneriin liittyy vähän enemmän mutkia. Hän on sheriffi (ei siis yksityisetsivä!) Jack MacLanen kauhukirjassa Paholaisen opetuslapset (1988, suom. 1989). Jack MacLane oli texasilaisen kirjailijan ja pokkariharrastajan Bill Criderin salanimi, ja Jay Reasoner oli sisäpiirin vitsi, sillä muutama vuosi sitten kuolleen Criderin hyvä ystävä ja kollega oli toinen texasilainen kirjailija, uskomattoman tuottelias James Reasoner! Tosielämän hahmo on myös David Terrenoire, amerikkalainen kirjailija, jonka kolme mininovellia olen suomentanut (tai suomennuttanut) ja julkaissut (esim. omana pikkukirjanaan Hyvä naapurusto, 2015). Hän esiintyy yksityisetsivänä Joe Novak -novellissa "Niljakkaan yksityisetsivän tapaus", jossa yksityisetsivät kokoontuvat järjestönsä vuotuiseen juhlaan. Rod Patterson ja Joe Archibald taas ovat pulp-kirjailijoita, joiden nimet kuulostivat kovaksikeitetyltä. Ray Banana esiintyy ranskalaisen Ted Benoitin ligne claire -sarjakuvissa, Sam Cairo taas esiintyy Gary Phillipsin käsikirjoittamassa uudessa rikossarjakuvassa. 

Mal Resnick ja Fairfax, jotka esiintyvät yhdessä jutussa, voivat olla tässä väärässä paikassa, koska he ovat ammattirikollisia Richard Starkin Tappajan jäljissä, jota suomensin Täysi Käsi -kustantamolle samaan aikaan kun tein näitä minitarinoitani. Mietin tuolloin, miten tehokkaita Stark-Westlaken keksimät nimet ovat, koska ne jäävät lukijan mieleen kertakuulemalta. Kyllähän he voisivat olla yksityisetsiviä, koska ovat eri henkilöitä minun kirjassani kuin Starkilla. 

En tiedä, tekeekö yksikään lukija tällä tiedolla mitään. Voi olla, että jos kirjan ideaa ei tajua, se ei aukea tämänkään tiedon valossa (tai sitten se on vielä älyttömämpi). Yksi pääpointeista on joka tapauksessa leikkiä yksityisetsivämäisillä nimillä: lyhyillä tai poikkeuksellisen pitkillä etunimillä varustetuilla nimillä, joissa sukunimi ei yleensä ole vakiintunut sukunimi. Sattumoisin muuten selasin vuonna 2014 ilmestynyttä hakuteostani Pulpografia Britannica, ja törmäsin siinä yksityisetsivä Johnny Canuckiin. Hänkin olisi sopinut täydellisesti mukaan! Samasta kirjasta osui silmiin myös Johnny July. 

Nämä ovat loputon suo. Thrilling Detectiven aakkosellisesta listauksesta voi hakea lisää. Ehkä vielä joskus laajennan teostani... Tosin tätäkin täydentäessäni jo tuli olo, että osa teksteistä on väkinäisiä, eikä vaikutelma haihtunut, kun sain kirjan valmiina käsiini. Kaikkien yksityisetsivien nimet eivät myöskään ole kovin onnistuneita. (Hannibal Schlock? Jack Phone?) Onneksi näitä huteja on vain pari kolme. 

Sekoittaakohan  joku muuten tämän aiempaan kirjaani, Turkuun sijoittuvaan romaaniin Yksityisetsivä? Sekin on omalla tavallaan lajityypin dekonstruktiota, rakastavaa sellaista mutta kuitenkin. 


Yllä yksi mökillä olevalla kirjoituskoneella kirjoitettu harjoitelma, toivottavasti siitä saa selvää. Tässä kohtaa muuten on sellainen vääntö, että alkuperäisessä sankarina on John Jakes, joka on kirjailija, mutta lopullisessa teoksessa sankarina on Lou Largo - ja hän taas on yksityisetsivä, josta Jakes on 60-luvun alussa kirjoittanut! Ylempänä toinen kirjoituskoneella tehty absurdi pikkupala, jota ei kirjassa ole. 

Yksityisetsiviä saatavana BoD:n verkkokaupasta täällä. Tässä vielä instaaja Mikael Luovan pieni postaus Yksityisetsivistä